puluja_lentelee2

Rauhantyö on yhteinen asia

Elokuisessa kaikille avoimessa, ensimmäisessä kansainvälisessä Uudenkaupungin Rauhan symposiumissa oli tavoitteena käsitellä rauhan tematiikkaa monitieteellisesti. Alustajina oli arvostettuja tutkijoita rauhan ja konfliktintutkimuksen saralta sekä myös historian ja väestötieteen, tulevaisuudentutkimuksen ja kielitieteen alalta.

”Uskon vakaasti, että tällaisia tapahtumia tarvitaan, ei ole hyväksi, että tiedemiehet puhuvat vain keskenään”, sanoo symposiumin järjestelyistä vastaavana ja avauspäivän moderaattorina toiminut Uudenkaupungin valtuuston puheenjohtaja Jaana Vasama. Avajaisissa luettiin Rauhan symposiumin suojelijana toimineen presidentti Tarja Halosen tervehdys, jossa painotettiin, että sodat muuttavat muotoaan, aseelliset konfliktit kohdistetaan nykyaikana tarkoituksella yhä syvemmälle perinteiseen siviiliyhteiskuntaan, mistä seuraa entistä kauheampaa tuhoa ja suurempia vaikeuksia päästä sovintoon. ”Siksi kestävä rauha voidaan rakentaa vain yhteis- kuntien paremmalle tuntemukselle ja kykyyn korjata niiden epäkohtia ajoissa. Se on usein vaikeaa, mutta aseet eivät ratkaise ongelmia kestävästi vaan luovat niitä lisää.”

Kaupunginjohtaja Atso Vainio puolestaan korosti, että rauhantyö on yhteinen asia, jossa jokainen voi tehdä oman osuutensa, niin suuri kuin pienikin.

Rauhan symposium on osa sekä Suomi 100 – että Uusikaupunki 400 -juhlavuosien ohjelmaa. Aloitteen sen järjestämisestä teki itävaltalainen soveltavan tilastotieteen professori ja uusikaupunkilainen kesäasukas Wolfgang Lutz. Jatkossa seminaari on tarkoitus järjestää joka toinen vuosi ja sen halutaan huipentuvan suureen Rauhan symposiumiin vuonna 2021. Lutzin haaveena on, että Venäjän presidentti ja Ruotsin kuningas saapuisivat tuolloin symposiumiin osana Uudenkaupungin rauhan 300-vuotisjuhlia.

KESTÄVÄ KEHITYS ON RAUHAN PERUSEDELLYTYS

Uudenkaupungin kaupunginjohtaja Atso Vainio totesi, että ihmiskunnan suurimmat turvallisuusuhat ovat ympäristön tila ja ilmastonmuutos. ”Kestävä kehitys on rauhan perusedellytys.”

Autotehtaan ansiosta Uusikaupunki saa tätä nykyä uusia asukkaita sekä muualta Suomesta että ulkomailta. Kaupungissa on myös pakolaisstatuksen saaneita henkilöitä, joiden kotouttaminen on suuri haaste pienelle paikkakunnalle. Vainio pitää avointa vuoropuhelua tärkeänä. ”Historia osoittaa, että ihmisryhmät, jotka pyrkivät yhteistyöhön ja toisilta oppimiseen, menestyvät parhaiten. Erilaisuutta vähän suvaitsevat kulttuurit ovat lopulta heikkoja”, hän siteerasi alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirtaa.

Väestötieteilijä Wolfgang Lutz totesi, että muuttoliike on ollut jatkuva tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Maapallon väkiluku on kasvanut 1700-luvun noin miljardista nykyiseen 7,5 miljardiin. Väestönkasvun rajoittamisesta on yhä esimerkiksi uskonnollisista syistä johtuen vaikea keskustella. Wolfgang Lutzin tutkimusohjelman mukaan maailman väestö olisi mahdollista vakauttaa yhdeksään miljardiin tasaisella sosiaalisella kehityksellä ja etenkin toimivan koulutuksen leviämisellä. Syntyvyyden laskuun vaikuttaa eritoten naisten koulutustason nousu.

RAPORTTEJA KRIISIALUEILTA

Tietokirjailija ja toimittajaveteraani Rauli Virtanen on vieraillut olohuoneissamme tv:n välityksellä vuosikymmenien ajan ja raportoinut kymmeniltä kriisialueilta Vietnamin sodasta lähtien. Hän esitteli valitsemiaan valokuvia, joiden avulla hän johdatti kuulijoita ympäri maailmaa. Richard Nixon on jälleen ajankohtainen, kun pohdimme Donald Trumpia, yhtäläisyyksiä Watergate-skandaaliin ja USA:n demokraattisten rakenteiden kestävyyttä. Virtasen mukaan Yhdysvaltojen presidentit valehtelevat siinä missä muutkin. Kun esimerkiksi U2-vakoilukone ammuttiin vappuna 1960 alas Neuvostoliiton yllä, presidentti Eisenhower totesi sen olleen säähavaintokoneen.

Paljon Latinalaisessa Amerikassa aikaa viettäneen Virtasen valitsemissa kuvissa oli näkymiä muun muassa Santiagon kaduilta syyskuussa 1973 ja kaupungin jalkapallostadionilta, jossa juntan pidättämiä ihmisiä pidettiin. Kolmen vuosikymmenen ajan eteläisen Latinalaisen Amerikan valtiot elivät synkkiä sotilasdiktatuurin aikoja. Suomessa varsinkin Chilen tapahtumat nostattivat solidaarista toimintaa. Aikamme ensimmäiset pakolaiset tulivat juuri Chilestä, ja heihin suhtauduttiin suuremmalla empatialla kuin tämän päivän turvapaikanhakijoihin.

”Syksyllä 1972 olin Vietnamissa, missä käytiin 60- ja 70-luvun merkittävintä sotaa, monessakin mielessä. Sekä media että rauhanliike näyttelivät varsin merkittävää osaa sodan lopputuloksessa. Tuosta sodasta Pentagon oppi, ettei meitä toimittajia pidä päästää raportoimaan tilanteista, jotka voivat olla joukkoja ja kotirintamaa demoralisoivia. Seuraukset saimme kokea muun muassa Persianlahden sodassa vuonna 1991.”

Vietnamin sotaan mukaan vedetty Kambodža puolestaan on yksi esimerkki siitä, kuinka pitkään puolueettomina tai sitoutumattomina pysytelleet kolmannen maailman maat, monet hiljan kolonialismista vapautuneet, joutuivat kylmän sodan pelinappuloiksi suurvaltojen aseistaessa niissä valitsemiaan liikkeitä. Tuhoisat seuraukset näkyvät yhä paitsi epädemokraattisina hallintoina myös miinoina ja muina räjähteinä Kambodžassa, Afganistanissa, Angolassa, Mosambikissa jne.

Vietnamissa tappion kärsinyt Yhdysvallat oli seuraavalla vuosikymmenellä mieluusti tekemässä Afganistanista Neuvostoliiton Vietnamia. Näin luotiin pohjaa ääriliikkeille ja terroristeille, jotka ovat tänään uutisotsikoissa. Romahtava Neuvostoliitto poistui maasta 10 vuoden epäonnistuneen retken jälkeen, ja nyt Yhdysvallat käy siellä historiansa pisintä sotaa.

”Tammikuussa 1980 kuvasin ensimmäisiä afgaanipakolaisia Pakistanin rajalla”, Virtanen kertoi. ”Nykyistä turvapaikanhakijakeskustelua seuratessa tuntuu siltä, että olemme täysin unohtaneet tai emme halua muistaa kansainvälisen yhteisön moraalista vastuuta ja velvollisuuksia sen jälkeen, kun suurvallat liittolaisineen ovat kylväneet aseita ja kuolemaa Afganistaniin jo vuosikymmenien ajan.”

”Nyt uusia konflikteja ennustavien huomio on Persianlahdella. Aikooko kansansuosiotaan menettävä, paisuvan skandaalin ryvettämä Trump korjata osakkei- taan kärjistämällä suhteita Iraniin, jonka kimppuun USA ja Saudi-Arabia voisivat käydä. Toisaalla myös uhittelukilpa Pohjois-Korean kanssa saattaa johtaa kohtalokkaisiin lipsahduksiin”, pohdiskeli Virtanen.

Kansainvälinen yhteisö, parjattu YK sen ylimpänä edustajana kunnes joku keksii paremman järjestön, media ja kansalaisjärjestöt ovat edelleen paljolti vastuussa rauhantilasta ja tahdosta.

”Maailmassa vallitsee edelleen kauhun tasapaino: puolet meistä on täällä aiheuttamassa ongelmia ja toinen puoli yrittää ratkoa niitä”, tiivisti Rauli Virtanen näkemyksensä tilanteesta maailmalla.

POHJOISMAINEN RAUHA ON OLLUT MERKITTÄVÄ SAAVUTUS

Pohjola on loistava esimerkki keskinäisen rauhan ja luottamuksen merkityksestä yhteiskunnalliselle kehitykselle. Vuosisataisen sotaperinteen vaihtuminen syväksi rauhaksi on huomattava saavutus, jonka merkitystä tulee pohtia myös globaalissa kontekstissa, sanoi professori Marko Lehti Tampereen Rauhan ja konfliktintutkimuskes- kuksesta (TAPRI).

Pohjoismaat ovat jo pitkään muodostaneet erillisen rauhan alueen, jossa on vallinnut syvä luottamus siihen, että kaikki keskinäiset kiistat ratkotaan rauhanomaisesti. Sodasta tai muusta vakavasta konfliktista Pohjoismaiden välillä on tullut ajatuksena absurdi. Pakolaiskriisin mukana palautetut rajatarkastukset Pohjoismaiden välille osoittavat, että mikään asetelma ei ole koskaan lopullinen ja kehitys voi kulkea aina vastakkaiseenkin suuntaan, jos rauhaa ja sen perusteita ei vaalita.

Hyvä esimerkki rauhanomaisesta ratkaisusta on Ahvenanmaan kiistan lopputulos Suomen itsenäistyttyä. Kiistassa on paljon samaa kuin tämän päivän Itä-Ukrainan kriisissä, mutta merkittävä ero löytyy osapuolten kyvyssä hyväksyä Kansainliiton tarjoama sovitteluratkaisu. Ahvenanmaa oli autonomiseen Suomen suurruhtinaskuntaan kuulunut osa, jossa leimahti voimakas separatistinen liike, jossa vedottiin kansallisuusaatteeseen ja historiallisiin siteisiin. Ruotsi ruokki separatistisia ajatuksia Ahvenanmaalla, ja saariryhmän liitoksella Ruotsiin oli kuningashuoneen tuki. Demilitarisoidulla saariryhmällä vieraili niin Ruotsin kuin nuoren Suomen sotilaita mutta aseelliselta yhteenotolta vältyttiin.

Tuore Kansainliitto, joka oli perustettu nimenomaan maailman rauhan säilyttämiseen, otti asian käsittelyyn. Asetettu komitea kuuli kaikkia eri osapuolia mukaan lukien ahvenanmaalaisia separatisteja. Pitkään harkittuaan komitea antoi oman ratkaisuehdotuksensa, jossa Ahvenanmaa säilyisi osana Suomea mutta alue saisi laajan itsehallinnon.

Ratkaisu hakee vertaistaan sotien välisessä Euroopassa, jossa monet vastaavat kansallisuuskiistat jäivät hiertämään naapurien suhteita luoden pohjan tuleville konflikteille.

Pohjoismaisen rauhan yhteisön synty on opettavainen tarina, mutta sitä on vaikea suoraan kopioida. Pohjoismaiden kohdalla puhutaan parin vuosisadan prosessista, jossa keskinäisiä uhka- ja viholliskuvia ja tarinoita keskinäisestä vihanpidosta ei suoraan tietoisesti pureta vaan jossa ne menettävät merkityksensä ja korvautuvat uusilla merkityksillä. Siinä tavallisten ihmisten kanssakäyminen, ystävyys ja ilonpito hävittivät valtiollisten uhkakuvien perustan ja tekivät niistä merkityksettömiä, vanhanaikaisia ja lopulta absurdeja. Tarina korostaa myös rauhan rakentamisen pitkää jännettä.

Kylmän sodan vuosina Pohjoismaiden päärooli oli rauhanturvaamisessa. Siinä maat saavuttivatkin vankan maineen. Pohjoismaat olivat mukana 13:ssa kylmän sodan ajan rauhanturvaoperaatiossa ja pohjoismaalaiset muodostivat neljäsosan koko henkilöstöstä. Pohjoismaisesta rauhanturvaamisesta muodostui uusi malli koko kentälle. Rauhanturvaaminen ei ollut vain velvoite vaan siitä tuli kansallisen ylpeyden lähde.

Pohjoismaiden edustamasta mallista tuli YK:n rauhanturvaamisen ideaali. Pohjoismaisen rauhanturvaamisen kulta-aika päättyi 90-luvulle, jolloin rauhanturvaamisen rooli muuttui.

Pohjoismaiden viimeisten vuosikymmenten rauhanpolitiikan painopisteet ovat olleet siviilikriisinhallinnassa ja rauhanvälityksessä. Rauhanvälitystapausten määrä kasvoi räjähdysmäisesti 1990-luvulla ja siitä on tullut tärkeämpi osa myös Pohjoismaiden diplomaattista toimintaa.

Valtaosa konflikteista ei nykyään päätykään toisen osapuolen sotilaalliseen voittoon, vaan osapuolten välille neuvotellun rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Uudelle rauhandiplomatialle on ollut tyypillistä valtiokeskeisyyden väheneminen. Suurin osa kahden viime vuosikymmenen sodista on ollut konflikteja, joissa valtio on vain yksi osapuoli.

Joulukuussa 2011 ulkoministeriö julkaisi rauhanvälityksen toimintaohjelman, minkä jälkeen rauhanvälitys on vakiintunut merkittäväksi osaksi Suomen ulkopolitiikkaa, kertoi Lehti. Matka rauhanvälityksen suurvallaksi on kuitenkin pitkä ja vaivalloinen, ja Suomi on vasta tuon polun alussa. Rauhanvälityksen asema YK:ssa onkin monella tavalla vahvistunut: järjestöllä on laajemmat ja selkeämmät toimintavaltuudet. Myös valmiudet toimia ovat olennaisesti kohentuneet.

Pohjoismaat ovat viime vuosina hakeutuneet aktiivisesti yhteistyöhön puolustuspolitiikassa ja erityisesti asehankinnoissa. Puolustuspolitiikka muodostaakin nykyään Pohjoismaiden välisen yhteistyön dynaamisimman osa-alueen. Yhteiset harjoitukset ovat arkipäivää. Kumppanuutta ei kuitenkaan ole ulotettu rauhanpolitiikkaan. ”On suorastaan silmiinpistävää, että Pohjoismaat kyllä pyrkivät vahvistamaan ja tukevat rauhandiplomatiaa niin YK:ssa, Etyjissä, EU:ssa että OECD:ssä, mutta eivät ole nostaneet sitä pohjoismaisen yhteistyön asialistalle”, ihmettelee Lehti.

Teksti Ilmo Suikkanen

AIHEITA, JOISTA UUDENKAUPUNGIN RAUHAN SYMPOSIUMISSA EI PUHUTTU

Osallistuin Uudenkaupungin Rauhan symposiumiin 10.–11.8. Torstain paneelikeskustelun yhteydessä pyysin puheenvuoroa kiittääkseni symposiumin järjestäneitä tahoja, mutta myös esittääkseni pari kysymystä puheenvuoron käyttäneille SDP:n Erkki Tuomiojalle ja kokoomuksen Ilkka Kanervalle. Puheenvuoroa ei kuitenkaan herunut, vaikka viittoilin mielestäni siihen malliin, ettei se taatusti jäänyt huomaamatta. Episodi antoi aiheen tälle jälkikirjoitukselle.

Pitkään ulkoministerinä toiminut Erkki Tuomioja aivan oikein kritisoi voimakkaasti Venäjän toimia Krimillä. Häneltä olisin kysynyt, että mihin häneltä unohtui toisen osapuolen eli sotaliitto Naton itälaajeneminen. Rauhanliikkeessä on koko ajan ollut selvää, että Naton itälaajeneminen johtaa sotilaallisen vastakkain olon kärjistymiseen muun muassa Itämeren alueella.

Rauhanliike on seurannut ja seuraa huolestuneena esimerkiksi touko-kesäkuun vaihteessa ”Arktinen Haaste” -nimellä pidettyjä Nato-johtoisia, 12 maata käsittäviä Euroopan suurimpia sotaharjoituksia, joihin osallistui yli 100 ilma-alusta, joukossa uuden hävittäjäkaluston ohella myös USA:n Vietnamin sodassa käyttämä pahamaineinen B-52-pomittaja.

Nyt aseteollisuus esittelee uusinta kalustoaan ja hykertelee käsiään tietäessään, että sotaan varustautuminen tuo sen laariin miljardeja miljardien perään, puhumattakaan siitä, jos tilanne kärjistyy yhteenottojen asteelle.

Kansanedustaja Ilkka Kanerva myönsi puheenvuorossaan, että kehitysapu on auttanut miljardia ihmistä maailmassa. Olisin kysynyt, miksi nykyinen hallitus karsi viime vuonna kehitysyhteistyömäärärahoja peräti 43 prosenttia – määrärahoja, joilla luodaan paremman elämän edellytyksiä apua tarviseville heidän kotiseudullaan.

Olisin tiedustellut Kanervalta myös miksi Suomi edelleen jatkaa asevientiään sotaa käyviin maihin kuten Saudi-Arabiaan ja Arabiemiraatteihin, jotka ovat mukana tuhoamassa Jemeniä maan siviiliväestön eläessä katastrofaalisissa olosuhteissa. Suomesta viedään aseita viiteen Persianlahden maahan, jotka käyvät sotaa Jemenissä. Esimerkiksi Ruotsi lopetti aseviennin Saudi-Arabiaan vuonna 2015.

Huhtikuussa 2013 YK:ssa hyväksytty asekauppasopimus sisältää vahvat asevientikiellot ja ihmisoikeuksia koskevat lupakriteerit, joihin nojautuen puolustustarvikkeiden vienti voidaan evätä kokonaan. Tämän asian suhteen Suomen hallituksella olisi päätäntävaltaa, mutta ei näköjään tahtotilaa. Tämä nakertaa maamme uskottavuutta ja vie Suomea osapuoleksi konflikteihin, joiden seurauksena maa valikoituu myös herkemmin terrori-iskujen kohteeksi.

Tiiviisti symposiumia seuranneena en kertaakaan kuullut mainittavan sotilasliitto Natoa, eikä sitä ole esiintynyt tapahtuman uutisoinneissakaan. Harvinainen ilmiö rauhantapahtumissa nykyään, koska Natolla on tätä nykyä erittäin keskeinen rooli Euroopassa. Se on laajentanut reviiriään rankasti, sen ”pääosakas” USA on tuonut euro-ohjukset taas Eurooppaan, vuosi sitten Romaniaan ja ensi vuonna Puolaan.

Suomi on sidottu Naton toimintaan monin eri sitein muun muassa Naton kanssa solmitun arveluttavan ”isäntämaasopimuksen” avulla, joka avasi maamme satamat ja lentokentät Naton käyttöön, sekä jatkuvilla suurilla yhteisillä sotaharjoituksilla. Seurauksena on ollut taas kerran välien kiristyminen Venäjän kanssa sekä yleinen asevarustelukierre.

Itämerellä jännite kiristyy syksyn lähestyessä entisestään, sillä syyskuussa järjestetään Ruotsin suurimmat sotaharjoitukset 25 vuoteen, ja samaan aikaan Venäjä ja Valko-Venäjä pitävät jättimäisen, yli 100 000 sotilaan harjoituksen lähialueella.

Rauhanliike on pitkään varoittanut, että Naton kasvanut rooli lähialueellamme häiritsee vakautta ja lisää sotilaallista vastakkainasettelua. Itämeren alueen turvallisuuden lisääminen vaatii kokonaan toisenlaisia toimia diplomatian, sovittelun ja rauhanomaisen rinnakkainelon keinoin. Nykyisestä tilanteesta tulee hyötymään vain aseteollisuus ja voimapolitiikkaa ajavat poliittiset tahot.

Symposium oli tapahtumana onnistunut, mutta itsenäistä rauhanliikettä näköjään tarvitaan, ettei asioiden tärkeysjärjestys unohdu – esimerkiksi sen mukanaolo tapahtumajärjestelyissä jo saattaisi auttaa asiaa.

Ilmo Suikkanen
Pj. Suomen Rauhanpuolustajain Uudenkaupungin yhdistys ry