Rauhantekijä Sanna Salmenkallio: Viulunsoittaja maailman katolla

Paakuva_rauhantekija_salmenkallio3

Sanna Salmenkallio tunnetaan pitkän linjan musiikin ammattilaisena. Hän taiteilijakuvansa on laaja. Salmenkallio on viulisti, säveltäjä ja äänisuunnittelija, joka on soittanut lukuisissa yhtyeissä rockista klassiseen sekä säveltänyt musiikkia kymmeniin teatteri- ja tanssiesityksiin ja elokuviin. Taiteen rinnalla tai osin sen sisällä uraa on leimannut kiinnostus yhteiskunnallisiin teemoihin ja heikomman puolella oleminen.

 

”Minusta tuli muusikko, koska olen muusikkoperheestä. Isäni oli muusikko ja äitini kuvataiteilija. Olen kasvanut Aleksanterin teatterin plyysipenkkien välissä kontaten. Valitsin viulun soittimekseni itse viisivuotiaana”, aloittaa Sanna Salmenkallio.

Helsingin Bulevardilla sijaitseva Aleksanterin teatteri tunnetaan korkeakulttuurin tyyssijana. Siellä toimi Suomen kansallisooppera vuosina 1919-1993. Salmenkallion perspektiivi taiteen monimuotoisuuteen muodostui laajaksi jo hänen ollessaan lapsi.

”Muistan jo todella varhaisessa vaiheessa, 8–9-vuotiaana, lähteneeni kiertämään hoitolaitoksia isäni kanssa. Isäni toimi myös kanttorina. Hoitolaitosesiintymiset liittyivät osin kirkon toimintaan, osin isäni omaan aktiivisuuteen. Pääsin esiintymään muun muassa vanhuksille , veteraaneille ja kehitysvammaisille.”

Sanna Salmenkallion lähtökohta on vahvasti klassisessa musiikissa. Hän aloitti käymällä viulutunneilla.

”Jos autiolle saarelle pitäisi ottaa jotain musiikkia mukaan, minun tapauksessani se olisi Bachia. Kuulin pienenä paljon myös oopperaa. Liihottelimme siskoni kanssa ympäri espoolaislähiöiden metsiä iltapuvut päällä laulaen. Minulle tuli sellainen käsitys, että jos elämässä oikeasti jotain haluaa, se kannattaa ilmaista laulaen. Jos pyysin mehua puhumalla, en välttämättä saanut, laulamalla irtosi aina. Koska kasvoin oopperan ja kuvataiteen maailmassa, teatteri ja elokuva ovat minulle luonnollisia ilmaisumuotoja, vaikka lähestynkin niitä äänen kautta.”

KADOTETUT TUTUSTUTTI NÄYTTÄMÖÖN

1980-luvulla Salmenkallio liittyi Kadotetut-nimiseen punkbändiin. Ahti Pelttarin ja Ari Fagerströmin luotsaama bändi kasvoi nopeasti ulos punkin kolmen soinnun räminästä ja eteni uuden aallon kokeilevampaan suuntaan. Mukaan tuli punkille epätyypillisiä soittimia kuten Kimmo Helistön saksofoni ja Sanna Salmenkallion viulu. Ennen kaikkea Kadotetut oli kuitenkin yhteiskunnallinen bändi kantaaottavine sanoituksineen.

toka_rauhantekija_salmenkallio”Siirryin Bachista suoraan Sex Pistolsiin. Taide ja yhteiskunnallisuus olivat minulle tuttuja jo lapsuudesta. Minulle ei ollut hirveän iso kynnys tehdä samoja asioita punkin keinoin. Kun aloin soittaa punkkia, oli hauskaa miettiä, mikä on taitoa. Taitoa voi olla klassisen musiikin soittotaito, toisaalta taitoa on myös vetää nupit kaakkoon ja hypätä selkä edellä yleisön joukkoon.”

Kadotetut oli jopa paatoksellinen maailmanparannuksessaan. Bändi kiersi maamme rock-klubit ja vaihtoehtotapahtumat .

”Kadotettujen jäbät olivat minua hieman vanhempia. Menin bändiin 16-vuotiaana ja lähdin siitä pois 18-vuotiaana. Kadotetut avasi minulle paljon uusia juttuja. Lähdinkin siitä moneen eri suuntaan. Yksi tärkeä asia oli stage eli näyttämö, joka tuli tutuksi lukuisilla klubi- ja festarikeikoilla.”

KLASSINEN MUSIIKKI EI OLE KAHLE

Nuorelle Sanna Salmenkalliolle urkeni uusia uria.

”Minua alettiin pyytää esiintymään teattereihin ja nykytanssi tuli tutuksi. Noihin aikoihin perustettiin Uuden tanssin keskus Zodiak. Olin mukana projekteissa alusta asti. Tämä avasi maailmaani musiikillisesti. Ymmärsin, että vaikka repisin paperia, sekin voi olla musiikkia. Teimme soivia lavasteita. Se oli tosi kokeilevaa. Koin se erittäin vapauttavaksi.”

Zodiakissa Salmenkallio sai kosketuksen ulkomailla koulutuksensa saaneisiin taiteilijoihin. Lontoossa ja Amsterdamissa oltiin paljon Suomea edellä. ”Opin kommunikoimaan äänellä liikkeen kanssa. Tajusin, että asioita voi laittaan dialogiin.”

Tiukka ja nuotteihin kirjoitettu klassinen musiikki on ollut Salmenkalliolle lähtökohta, mutta ei kahle. Hänen taiteilijanpolkunsa kulki vääjäämättä kohti säveltämistä ja omaehtoista ilmaisua.

”Olen improvisoinut ihan pienestä asti. Aloin tehdä varhain myös sovituksia. Monet rock-bändit alkoivat käyttää 1990-luvun alussa jousia ja sain paljon studiotöitä.”

Salmenkallio soitti muun muassa Sielun veljissä ja muissa Ismo Alangon kokoonpanoissa. Hänen soittoaan kuullaan myös esimerkiksi Aki Sirkesalon, Neljän ruusun, Shadowplayn, Stratovariuksen, Jonna Tervomaan, Jarkko Martikaisen ja Toni Edelmannin levyillä.

”Vielä 1990-luvulla railo rockin ja klassisen musiikin välillä oli valtava. Popparit eivät tuolloin olleet kovin taitavia kirjoittamaan sovituksia jousille. Aloin ehdottaa takapenkistä, että mitäs jos tehtäisiin tämä näin. Lopulta huomasin tehneeni kaikki sovitukset ja hieman myöhemmin huomasin tehneeni myös paljon sävellyksiä.”

PALKITTU DOKUMENTTIELOKUVIEN MUSIIKIN TEKIJÄ

Säveltäminen kiinnosti myös siksi, että Salmenkallio oli kyllästynyt soittamaan humalaiselle yleisölle rockklubeilla. ”Tulin nykytanssin, teatterin ja elokuvan kautta siihen tulokseen, että halusin soittaa paikoissa, joissa yleisö keskittyy kuulemaansa. Ensimmäinen dokumenttielokuva, johon tein musiikin, oli vuonna 1998 Virpi Suutarin ja Susanna Helken Valkoinen taivas, joka sijoittuu Murmanskiin. Siinä käsitellään Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja.” Tästä alkoi ura dokumenttielokuvien musiikin säveltäjänä.

Sanna Salmenkallion musiikkia kuullaan monessa kansainvälistäkin huomiota saaneessa dokumenttielokuvassa, kuten Suutarin ja Helken Joutilaissa (2001) ja Pirjo Honkasalon Melancholian kolmessa huoneessa (2004). Jälkimmäisen musiikista hänet palkittiin vuonna 2005 Jussi-patsaalla. Vuonna 2015 tipahti vielä toinen Jussi Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen -dokumentin musiikista. Salmenkallio on tehnyt yhteistyötä myös tanskalaisen dokumenttiohjaaja Phie Ambon kanssa, jonka tunnetuin elokuva Mechanical Love (2007) kertoo ihmisen suhteesta tekoälyyn ja robotteihin. Ambo oli tämänvuotisen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin päävieras.

Tehdessään ensimmäisiä musiikkejaan dokumenttielokuviin Salmenkallio huomasi viihtyvänsä työnsä parissa. ”Leffan ja kokeellisen teatterin tekeminen tuntui minulle tosi luontevalta. Minulle tuli olo, että kaikki siihen asti tekemäni alkoi valua samaan uomaan.”

ÄÄNI, TILA, AIKA

Laajakatseisen muusikon koulutuskaan ei kulje valmiiksi hiihdettyjä latuja. Hän on opiskellut kolmessa eri taidekorkeakoulussa Sibelius-Akatemiassa, Kuvataideakatemiassa ja Teatterikorkeakoulussa.

”Aloitin Sibiksessä lukion jälkeen, mutta opintojen ohessa tein kokeilevaa taidetta. Punk-asenne on kulkenut klassisen musiikin rinnalla. Menin jossain vaiheessa keikoille klassisiin orkestereihin. Se oli minulle giganttinen pettymys, ihmiset keskustelivat taiteen sijaan asuntolainoista ja uuden auton ostamisesta. Minulle tuli huimaava eksistentiaalinen kriisi. Mietin miksi helvetissä minun pitää istua täällä sinfoniaorkesterin jousistossa, kun siellä voi istua joku muukin. Pakenin Kuvataideakatemian tila-aika-linjalle ja viihdyin siellä hyvin. Klassiseen musiikkiin jäi kuitenkin ikuinen ikävä.”

Tila-aika-linjalla tehtiin installaatioita ja opiskeltiin äänen suhdetta vaikkapa liikkeeseen ja kuvaan.

”Opiskelin miten ääntä voi pyydystää ja miten sitä voi sijoittaa tilaan, miten ääni vaikuttaa kokemukseemme siitä mitä me näemme. Välineenäni oli koko ajan ääni. Halusin kehittää kuvanlukutaitoani, koska tein musiikkia leffoihin ja tanssiproduktioihin.”

Pitkän linjan opinnot jatkuivat vielä Teatterikorkeakouluun, josta Sanna Salmenkallio valmistui viime vuonna.

”Tein paljon teatteriproduktioita säveltäjä-äänisuunnittelijana muun muassa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, Kiasmassa ja monessa muussa teatterissa. Tunsin olevani valelääkäri, kun teen äänisuunnitteluita ilman muodollista pätevyyttä. Pääsin Teatterikorkeakoulun äänen koulutusohjelmaan, jossa tein maisteriopinnot tiiviissä tahdissa töiden ohella. Se oli virkistävää.”

Kaikessa Sanna Salmenkallion tekemisessä tuntuu olevan punaisena lankana itsensä ilmaiseminen.

”En hirveästi pohdi, mikä on toimintaformaattini. Toimin ennemminkin aihe edellä. Hyvä aihe voi olla millainen tahansa. Jonkin projektin tekeminen on minulle hyvä syy perehtyä tiettyyn aiheeseen. Hankin taustatietoa ja hurahdan asioihin syvälle. Olen töideni ansiosta perehtynyt muun muassa Tšetšenian sotaan, puutarhanhoitoon ja robottiteknologiaan.”

 TAIDE AVAA MIELEN ERI TASOJA

Yksi keskeinen yhteistyökumppani Sanna Salmenkalliolle on näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen, joka on tehnyt paljon esityksiä hoitolaitoksiin. Hän on Kansallisteatterin kiertuenäyttämön taiteellinen johtaja.

”Jussi sai idean Shakespearen esittämisestä hoitolaitoksissa. Meille sanottiin, että älkää nyt hyvät ihmiset lähtekö sinne tuollaisella ohjelmistolla. Soittakaa vain sitä ´Liljankukkaa´. Sairaita ja vanhuksia ei pidä aliarvioida. Niinpä teimme Shakespearen sonetteja Pauliina Hulkon ohjaamana. Se oli aika hurjaa. Olen kokenut elämäni vaikuttavimmat Shakespearet päihdeyksikössä, jossa potilaat saivat vetää mitä halusivat. Jussi Lehtonen esitti Shakespearea ja nuori narkomaani roikkui hänen hiuksissaan kiinni, mutta Jussi vain jatkoi. Esitykset toimivat joka paikassa tosi hienosti.”

Sanna Salmenkallio on ollut mukana monissa Kansallisteatterin kiertuenäyttämön projekteissa. Yhteistyö Jussi Lehtosen kanssa on jatkunut jo kymmenen vuotta.

”Esiinnyimme myös muistisairaitten osastoilla, joissa yleisö tuotiin vuodepotilaina paikalle. Oli hienoa nähdä, miten ihmiset reagoivat esitykseen. Katsomassa oli ihmisiä, jotka eivät olleet puhuneet moneen vuoteen, ja heidän suustaan tulikin yhtäkkiä sanoja kuten kuolema, mustasukkaisuus tai rakkaus. Kyllä heidänkin päässään jotain liikkuu, esitys avasi heidän mielessään toisen tason taiteen kautta. Tämä oli minulle todella hieno kokemus.”

VAPAUDEN KAUHU

Kansallisteatterin ja Kiasman yhteistyöstä lähti liikkeelle työ vankien parissa.

”Minulle jäi mieleen lehtijuttu, jossa kerrottiin kenet suomalaiset haluavat vähiten naapurikseen. Vähiten haluttu naapuri oli entinen vanki, vaikka listalla olivat myös narkkarit , maahanmuuttajat ja mielenterveyspotilaat. Huomasin, etten tunne entisiä vankeja. Otimme yhteyttä heihin ja järjestimme työpajoja, joissa pääsi tekemään teatteria ja musiikkia. Keräsimme samalla tarinoita ja innokkaita esiintyjiä tulevaa dokumenttiteatteriesitystä varten.”

Yhteistyötä tehtiin sekä nykyisten että entisten vankien kanssa. Vapauden kauhu -esityksessä ideana oli sekoittaa vankeja ja ammattiesiintyjiä ja hälventää rikoksentekijöihin kohdistuvaa leimaamista.

”Esiin nousi kiinnostavia teemoja. Dramaturgi Asta Honkamaa kirjoitti niistä Vapauden kauhun käsikirjoituksen. Lopulta lavalla olivat minä, pari Kansallisteatterin näyttelijää ja kymmenen vankia. Oli hienoa olla näiden ihmisten kanssa lavalla ja jakaa se matka.”

Työ vankien kanssa kiinnosti Sanna Salmenkalliota, mutta Kansallisteatterilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa yhteistyötä. Niinpä vuonna 2016 perustettiin Porttiteatteri.

”Mukaan tuli ohjaaja ja teatteripedaogi Tuija Minkkinen. Jatkamme työtä vankien kanssa ja teemme mielestäni taiteellisesti korkeatasoista teatteria. En pidä termeistä hoito- tai hoivataide. Mielestäni on olemassa vain taidetta ja sen tekemisessä on aina tähdättävä korkealle.”

Porttiteatteri toteutti vuoden 2017 lopulla Joulutarinoita-nimisen esityksen, joka perustui rikostaustaisten ihmisten joulukokemuksiin. Niistä työstettiin draamaa ja lauluja. ”Kun ihmiset tuovat lavalle oman elämänsä, joudutaan koko ajan pohtimaan isoja eettisiä kysymyksiä. Sama pätee dokumenttielokuvaan. Esiintyjät eivät välttämättä pysty arvioimaan mitä itsestään näyttävät. Monet sanovat, että kerrotaan vaan tämä juttu lavalla. Ammattilaisten kontolla on kuitenkin ymmärtää, mitä seurauksia esitys voi aiheuttaa ja millaisina asiat ulospäin näyttäytyvät.”

Se miten ihmiset saadaan avautumaan on oma taitonsa. Luottamusta kasvatetaan ja harjoitellaan pitkällä aikavälillä taiteen keinoin.

”Meillä on mukana myös dramaturgi Titta Minkkinen. Käytämme kullanhuuhdontamenetelmää. Meillä on aluksi paljon harjoitteita, improvisaatioita ja niistä nousevaa materiaalia. Tästä alkaa kirkastua jotain oleellista.”

TOINEN KOTI

Minkälaiset jäljet yhteistyö vankien kanssa on jättänyt Sanna Salmenkallioon?

”Myös minun on pakko antaa itsestäni paljon, koska eihän siitä mitään tule, jos minä vain tarkkailen ja asettaudun ulkopuoliseksi. Altistan itseni asioille mielelläni. Viime keväänä saimme kirkolta rahoituksen ja teimme Paavalin kirkkoon Armo(a)-nimisen esityksen. Viitisentoista vankia kulki enkelinsiivissä ja puhui armon kokemuksistaan ja armollisuudesta itseään tai muita kohtaan. Se oli merkityksellisimpiä esityksiä koskaan. Monet paikalla olleet olivat syvästi järkyttyneitä jo pelkästään siitä, että vangit toivat oman elämänsä esille. En ole koskaan nähnyt, että yleisössä itkettäisiin niin paljon.”

Salmenkallio on tekemisissä rankkojen aiheiden kanssa myös uudessa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Toinen koti -esityksessä.

”Idea esityksestä oli jo pari vuotta sitten, kuten suurissa teattereissa on tapana. Kansallisteatteri mietti, mikä voisi olla heidän panoksensa Suomi 100 -juhlavuodelle. Ajatuksena oli ensin islamin tuominen jotenkin esiin. Samoihin aikoihin vuonna 2015 Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita. Niinpä aiheeksi muotoutui kotoutuminen ja keskustelu siitä, kuka voi olla suomalainen ja kuka taas ei.”

rauhantekija_salmenkallio2”Päätimme muodostaa taiteilijakollektiivin, johon halusimme mukaan pakolaistaiteilijoita. Mukaan tuli myös Arts Equal -hanke, jossa tutkitaan taiteen tuomista kaikkien ulottuville. Aloitimme puolitoista vuotta sitten tekemällä pakolaistaiteilijoiden syvähaastatteluita. Niitä on käytetty esityksessä haasteltavien itse asettamien ehtojen mukaisesti.”

Toimeksiantona maahanmuuttajille oli pelkistetysti ”Kiinnostaako taide?”.

”Saimme mukaan myös Helsingin kaupungin. Vuosi sitten aloin vetää Kansallisteatterissa työpajoja, joihin osallistumiseen oli matala kynnys. Mukaan sai tulla kuka tahansa pakolaistaustainen. Se oli Kansallisteatterin Suomi 100 -lahja turvapaikanhakijoille ja pakolaisille. Heistä innokkaimmat ovat jatkaneet Toinen koti -esitykseen. Neljä ammatikseen taidetta tehnyttä pakolaista palkattiin kuukausipalkalla Kansallisteatteriin. He ovat olleet viime elokuusta lähtien päivittäin treeneissä. Heidän tarinansa ovat pääosassa Toinen koti -esityksessä.”

Toinen koti -esityksessä syvennytään vainottujen taiteilijoitten tarinoihin. Sen on ohjannut Jussi Lehtonen ja lavalla nähdään Sanna Salmenkallio, näyttelijä Terhi Panula, irakilaiset näyttelijät Bakr Hasan ja Harith Raad Salih, heidän maanmiehensä laulaja Ali Saed sekä iranilainen rap-artisti Soroush Seyedi. Irakilaiset ja iranilaiset ovat paenneet kotimaastaan voidakseen tehdä taidetta ilman hengenvaaraa. Tämän lisäksi mukana on kymmenisen muuta pakolaistaustaista esiintyjää.

Salmenkallio vastaa osittain musiikista sekä musiikki- ja äänidramaturgiasta.

Kati Kaartinen toimi Toisen kodin tekstidramaturgina. Esitys on kunnianhimoisesti rakennettu ja ohjattu. Näytelmän materiaalit alkavat keskustella keskenään. Mukana on aitoja salaa äänitettyjä karkotusnauhoja, Sipilän puheita ja tietysti lavalla nähtävien ihmisten stooreja. Kun tehdään tarpeeksi jyrkkiä leikkauksia ja näitä aineksia aletaan heittää samaan pataan, syntyy aikamoinen keitto.”

TAITEILIJAT HENGENVAARASSA

Toinen koti osuu aikamme kipupisteisiin. Yleisö on ollut vaikuttunut näkemästään. Toisen kodin viimeinen esitys oli 16.2. Luulisi, että näin hienolla ensemblellä olisi kysyntää Kansallisteatterin ulkopuolellakin. Produktion tulevaisuus on kuitenkin ikävällä tavalla vaakalaudalla.

”Ensimmäinen suunnitelmamme on yrittää pelastaa näitä ihmisiä, joita ollaan kampeamassa ulos tästä maasta. Olen itsekin ajautunut aika tanakasti ihmisoikeustyön puolelle. Silmäni ovat avautuneet sille, miten luokatonta Suomen ulkomaalaispolitiikka on. Suomi ei enää todellakaan ole mikään ihmisoikeuksien mallimaa.”

Kuvaaja-Tuomo-Manninen.
Kuva: Tuomo Manninen

Karkotusuhka osuu suoraan Toisen kodin ammattilaisesiintyjiin. Laulaja Ali Saed ei ole saanut oleskelulupaa Suomeen ja odottaa mahdollista palautusta Irakiin. Hänen vanhempiensa koti Irakissa tuhottiin viime syksynä, kun tieto pojan esiintymisistä Suomessa levisi netin kautta hänen entiselle kotiseudulleen. Irak ei siis missään nimessä voi olla Saedille turvallinen maa, mutta Suomen viranomaiset näkevät asian toisin.

Saed on odottanut päätöstä turvapaikasta Suomessa pitkään.

”Hänen tilanteensa on muuttunut oleellisesti näiden odotteluvuosien aikana. Karkotuspäätöksestä on vetämässä valitus korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Suomesta on lupa lähettää ihmisiä kotimaahansa odottelemaan oikeuden päätöksiä, vaikka he olisivat siellä hengenvaarassa. Koska tänne tuli 2015 paljon ihmisiä, kukaan ei ehtinyt kunnolla hoitaa heidän asioitaan. Valituskierre on aivan mielipuolinen ja se johtaa aivan järkyttäviin virheisiin.”

Kansallisteatterin kiertuenäyttämön työryhmä ei ole jäänyt katsomaan tilannetta sivusta. ”Pyrimme ottamaan yhteyttä eri tahoihin ja kirjoittamaan vetoomuksia. Turvapaikanhakijoiden on mahdotonta selvitä byrokratian viidakosta, kun se on vaikeaa meille suomalaisillekin. Pelkästään pätevien tulkkien tai pakolaisten asioita kunnolla tuntevien henkilöiden löytäminen on vaikeaa tässä ruuhkassa. Vaikka yhteiskuntamme maksaa turvapaikanhakijoille lakiapua, yhteen ihmiseen käytetty aika on todella vähäinen. Turvapaikanhakijat, jotka voivat olla syvästi traumatisoituneita, eivät pysty ilmaisemaan asiaansa kaiken kiireen keskellä. Asialle pitäisi pystyä tekemään jotain.”

Mikä sitten Sanna Salmenkallion mielestä on taiteilijan vastuu?

”En juurikaan halua erotella elämää ja taidetta toisistaan. Taiteilijalla on vastuuta, koska hän tekee ajattelustaan julkista. Taide on hirveän kiinnostava väline keskusteluun osallistumiseen, koska sillä päästään myös järjen tuolle puolen, isoihin tunneasioihin. Taiteen kautta voidaan nähdä asioita erilaisissa balansseissa. Jos haluaa tuoda esiin vain informaatiota, voi kirjoittaa pamfletteja tai blogeja. Taiteen avulla tuodaan mukaan myös läsnäoloa. Koska en ole poliitikko, en yleensä liiku tasolla, jossa vaikka muutettaisiin perustuslakia. Olen päättänyt, että minun vastuuni on tuoda esille niiden ihmisten asioita, jotka tulevat käsieni ulottuville. Tälläkin metodilla jää minulle niin paljon haaviin, etteivät päivät tahdo riittää kaikkeen tekemiseen.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Musiikkineuvosto, Muusikkojen liitto, Maailman Musiikin Keskus, Kansallisteatteri ja Artists at Risk vetosivat 13.2.2018 Suomen viranomaisiin, ettei Alia lähetetä Irakiin odottamaan päätöstä korkeimmalle hallinto-oikeudelle jätettyyn valitukseen.
Lehden painoon menon jälkeen 22.2.2018 tuli tieto, että korkein hallinto-oikeus oli pysäyttänyt Ali Saedin käännytyksen.