RAUHANTEKIJÄ: Se vähiten tunnettu Kekkonen

[rapu] RIstoKekkonenRauhantekija (30.06.16)
Risto Kekkosen mukaan älyttömän asevarustelun takana ovat sotaleikkeihin ihastuneet keski-ikäiset miehet. Itse hän on vielä 90-vuotiaanakin aktiivisesti mukana rauhanliikkeen riennoissa. Hänen pitkään elämäänsä on mahtunut monenlaista, mutta pysyvintä on ollut jo omalta isältä omaksuttu rauhanaate.

Vattuniemessä korkean talon toiseksi ylimmästä kerroksesta avautuu näkymä Lauttasaaren kattojen ylle ja merelle. Istutaan keittiössä ja juodaan kauniista posliinikupeista kahvia. Vieras sijoitetaan aina niin, että hän saa nauttia parhaasta maisemasta. Risto Kekkonen tarjoilee taidokkaasti aseteltuja pieniä voileipiä. Kuohuviini ja mansikat kuuluvat usein kahvin kyytipojaksi. Tämän tietävät ne monet rauhanihmiset, jotka ovat saaneet nauttia Riston vieraanvaraisuudesta.

Haastattelupäivänä on Riston vaimon, rauhankasvatuksen pioneerin Helena Kekkosen syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 90 vuotta. Helena tuntuu olevan läsnä, vaikka jo reilut kaksi vuotta Risto on elänyt leskenä.
“Ei tunnu ollenkaan, että Helena olisi poissa. Hän kulkee tässä rinnalla koko ajan. Monessa tilanteessa tulee mieleen, että Helena on kyllä tästä nyt sitä mieltä, että…”

Helenan muistojuhlassa elokuussa 2014 syntyi idea Helenan ystäväpiirin kokoamisesta hänen elämäntyönsä vaalimiseksi. Useiden tapaamisten ja kovan työn tuloksena syntyi muistokirja Rauhan silta kantaa, johon Helenan omien kirjoitusten lisäksi on koottu lukuisien hänet tunteneiden ihmisten kirjoituksia hänestä, rauhankasvatuksesta ja maailmasta.

Kirjan tekeminen piti Riston kiireisenä reilun vuoden verran. Teoksen valmistuttuakin on silloin tällöin kokoonnuttu samalla ystäväporukalla puhumaan rauhantyöstä ja -kasvatuksesta ja muistelemaan Helenaa.

Sanotaan, että jokaisen menestyneen miehen takana on nainen. Tässä tapauksessa voisi sanoa, että merkittävän naisen rinnalla on ollut mies, kumppani, joka on uskonut, mahdollistanut ja tukenut vaimoaan kaikessa tämän työssä. Eikä Risto ole pelkästään tukenut, vaan hän on itse ollut tärkeä ja väsymätön osa suomalaista rauhanliikettä. Tahti ei näytä hidastuneen 90 vuoden täytyttyä.

“Ne on ne keski-ikäiset miehet ja niiden rakkaat sotaleikkiharrastukset, jotka pitävät yllä tätä älytöntä asevarustelua. En voi kuvitella rahalle turhempaa käyttöä. On aivan järjetön harhaluulo, että turvallisuutta lisättäisiin vaikkapa uusilla hävittäjillä. Mitä tehdään hävittäjillä näinä tarkkuusohjuksien aikoina? Ja miksi ihmeessä Itämerelle hankittaisiin uusia laivoja? Itämeren paras puolustus olisi julistaa se rauhanmereksi.”

PASIFISTIN NUORIMMAINEN
Risto esittelee itsensä usein siksi vähiten tunnetuksi Kekkoseksi. Ensimmäisenä listalla lienee Urho Kaleva Kekkonen ja toisena tietenkin Riston vaimo Helena. Yksi vaikuttavista Kekkosista oli myös Riston isä Juho Kekkonen, joka toimi yhden kauden kristillisen työväenliikkeen kansanedustajana.

Risto syntyi vuonna 1925 Kiskon pitäjässä Lounais-Suomessa perheen kolmanneksi lapseksi. Perheen isä Juho oli melko poikkeuksellinen tuon ajan maalaismieheksi. Hän oli nimittäin pasifisti. Kun eduskunta käsitteli vuonna 1918 valkoisten terroriin syyllistyneiden armahduslakia, Juho Kekkonen totesi puheessaan: “En hyväksy aseellista toimintaa valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi. Pahaa ei milloinkaan poista toinen paha, vaan oikeudenmukainen ja hyvä menettely.” Kansanedustajana hän esitti Suomeen myös siviilipalveluslakia, joka tuolloin jäi vielä muutaman äänen päähän läpimenosta.

Ristolla oli kaksi vuotta itseään vanhemmat kaksossisarukset, sisko ja veli. Militaristiset ihanteet omaksuneen isoveljen ja isän välisissä kiistoissa Risto asettui vaistomaisesti isänsä kannalle. Oma arvomaailma sai siis vahvan sodanvastaisen perustan jo lapsuudenkodissa.

Risto on nuorimman sotaan osallistuneen sukupolven edustaja. Hän sai koulutuksen kivääriryhmän johtajaksi ja lähti mukaan sotaan lokakuussa 1943. Sota-aika kului muun muassa Itä-Karjalassa juoksuhautoja kaivaessa. Varsinaisiin taisteluihin hän ei joutunut. Risto oli intohimoisesti halunnut lentäjäksi ja piti suurena tappiona sitä, ettei päässyt lentäjäkoulutukseen.

“Sotaväen kuviot tulivat tutuiksi. Kaikki pokkurointi tuntui nurinkuriselta. Oli selvää, etten halunnut ampumaan vaan vain lentämään. Sikäli siis sotakokemus oli hyvä, että tuli pohdituksi tärkeitä elämänarvoja.”

HELENAN KUMPPANIKSI
Vuonna 1947 Risto tapasi kohtalonsa Teknillisessä korkeakoulussa – nuoren opiskelijan Helena Nousiaisen.
“Helenalla oli pitkä lista ihailijoita. Olin varmaan ihan siellä hännillä. Aloin kuitenkin pitää hänestä kovasti huolta. Autoin opiskelutehtävissä, opetin fysiikkaa, muistutin hentoista nuorta naista syömisestä, kun hänellä oli tapana sijoittaa vähät rahansa kulttuuritapahtumiin ruuan kustannuksella.”

Riston arvo taisi nousta ihailijalistalla, koska asiat etenivät vääjäämättä siihen, että Helena ja Risto Kekkonen vihittiin Jokioisten kirkossa. Häämatkalla Englannissa Risto kirjoitti päiväkirjaansa: “Olikin olemassa jotain sellaista, mitä en olisi voinut uskoa elämässä löytyvän; ensi kerran taivaan laskeutuminen maan päälle, rajattoman inhimillisen ymmärtämyksen, rakkauden ja syvän hellyyden kokeminen, johon liittyi ajaton ja ainutlaatuinen kauneus.”

Avioliiton alkupuolella Risto keskittyi omaan uraansa perhe-elämän ohella. Helenalla oli iso vastuu lapsista Jukasta ja Irmelistä ja työstään. Risto hieman nolostuneena puhuu siitä, miten paljon aikaa hänen työnsä ja harrastuksensa veivät. Riston jäätyä eläkkeelle perustivat Kekkoset yhdessä Tekniikka elämää palvelemaan -järjestön (TEP), jonka tavoitteena oli tuoda rauhanajatuksia insinöörimaailmaan.

Helenalla ja Ristolla riitti aina yhteistä puhuttavaa ja pohdittavaa.
“Oli hedelmällistä, että olimme vähän erilaisista perheistä. Helenan perhehän oli aika oikeistolainen. Pikkuhiljaa liu’uimme kuitenkin vasemmalle. Minulle se oli ehkä luontevampaa työkokemuksienikin takia.”

OSANA TYÖYHTEISÖÄ
Risto teki työuransa Kutterin linja-autotehtaalla. Nimikkeet vaihtelivat teknisestä johtajasta omaan suosikkiin asiakaspalvelujohtajaan. Tärkeimmältä Ristosta tuntui aina ihmisten kanssa tehtävä työ.

“Kun ystävystyin asiakkaiden kanssa, niin mistään teknisistä asioista ei tullut ongelmia. Samahan se oli henkilöstön kanssa. Kun muut ongelmat hoidettiin ensin, niin ei tullut työhön liittyviä ongelmia. Minun lemmikkejäni olivat tehtaan siivoojat, jotka tekivät kovasti työtä pienillä palkoilla.”

Risto sanoo, että huomaavaisuudessa työntekijöitä kohtaan saattoi olla se taka-ajatus, että omatkin työt sujuivat paremmin. On kuitenkin selvää, että huomaavaisuus ja ihmisrakkaus, jota Risto osoittaa kaikkia kohtaamiaan ihmisiä kohtaan, on avain hänen henkilökohtaiseen voimaansa rauhanrakentajana.

Risto ajatteli, että työ tehtaalla perustui yhteisvastuuseen. Tavoitteena oli tuottaa asiakkaita palvelevia tuotteita, eikä niinkään rikastua. Kun hyvinvointivaltion tukijärjestelmät olivat vielä heikot, niin työntekijät saattoivat erityistilanteissa saada johtajilta ylimääräistä taloudellista tukea.

“Alkuvuosina kyllä kiinnitin huomiota siihen, että kun osa työntekijöistä oli kommunisteja ja osa demareita, niin kommunistien piti aina tehdä kovemmin ja parempaa työtä. Jos kommunisti munasi, niin hänellä ei ollut paljon arvoa omistajien silmissä.”
Kutterin työyhteisö oli niin kiinteä, että vaikka tehdas suljettiin vuonna 1988, on henkilöstö edelleen jatkanut säännöllisiä tapaamisia.

Se, että ihmiset ovat niin kiireisiä nykyään, vaivaa Ristoa. Hän pitää erityisen surullisena sitä, etteivät ihmiset ehdi pysähtyä kuuntelemaan toisiaan tai halua antaa aikaansa esimerkiksi vapaaehtoiseen rauhantyöhön. Matkaillessaan maailmalla ja erityisesti kehittyvissä maissa Risto on saanut hyviä oppitunteja kiireettömyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Hän muistaa elävästi Pohjois-Namibiassa tapaamansa perheen. Perheen isä piti juhlapuheen, jossa nimesi kuluneen vuotensa kolme tärkeintä asiaa. Ensimmäinen oli se, että hän oli saanut sadetta pellolleen, toinen oli se, että hän oli leskeksi jäätyään löytänyt uuden vaimon itselleen ja kolmas oli se, että hän oli saanut vieraita kaukaa Suomesta. Myös vanhan namibialaisen ystävänsä, ministerin ja varapresidentin Nicky Yambon kiireettömyys ihmisten kohtaamisessa on aina koskettanut Ristoa.

MAAILMAN TILA
Jos yrityksissä ja muussa elämässä vallitsisi aito yhteistyön henki, olisi maailma Riston mukaan parempi paikka. Globaalia taloutta pitäisi arvioida uudella tavalla. Kaikkien pitäisi päästä tasapuolisesti osallisiksi. Jotta kaikille voitaisiin taata ihmisarvoinen elämä, vaadittaisiin suuria rakenteellisia muutoksia.

“Joskus on puhuttu koko maailman kattavasta yhdestä maailmanvaltiosta. Se edellyttäisi sitä, että ne, joilla on nyt valtaa ja rahaa, joutuisivat luopumaan asemastaan. Tuskin ne siihen suostuvat.”

Risto pohtii, että muutos parempaan voisikin ehkä tulla sitä kautta, että erot ihmisten ja alueiden välillä muuttuvat niin räikeiksi, ettei missään enää voida ajatella, etteivät asiat kuulu meille. Siinä mielessä Risto näkee maailmassa kehitystä hyvään, että tiedonvälityksen parannuttua ei enää ole niin helppo ummistaa silmiään maailman toisilta todellisuuksilta.

“Ilmastonmuutoksen vuoksi joitain saarivaltioita saattaa olla katoamassa. Kaikkein suurimpana onnettomuutena näen kuitenkin asevarustelun. Miten saatetaankin käyttää niin paljon rahaa sellaiseen turhuuteen? Asevarusteluun laitetaan 13 kertaa enemmän rahaa kuin kehitysapuun.”

Ristolla on siis edelleen työsarkaa. Hän osallistuu aktiivisesti rauhanliikkeen toimintaan vastustaen asevarustelua ja ydinaseita. Hän kirjoittelee myös aktiivisesti mielipidekirjoituksia eri lehtiin.

Risto on intohimoinen arkistoija. Hänellä on huone, jossa on täsmällisiin mappeihin arkistoituna koko Kekkosen perheen elämä. Jokainen kansio alkaa täydellisellä käsinkirjoitetulla sisällysluettelolla. Arkiston tärkein osa on tietenkin Helenan elämäntyö.

Risto ei halua tehdä itsestään numeroa. Hän toivoo, että ihmisten huomio kiinnittyisi vähäosaisempiin maailman ihmisiin, etenkin lapsiin ja naisiin. Vaimonsa elämäntyöstä hän puhuu mielellään.
“Olin aivan autuas, kun sain Helenan viimeiset elinvuodet toimia hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan.”

Ehkä me kuitenkin tarvitsemme esikuviksemme myös sellaisia rinnallakulkijoita kuin Risto itse, ihmisiä, jotka itseään säästämättä työskentelevät tärkeiden asioiden eteen, oli kyseessä sitten maailmanrauha tai kanssakulkijoiden yksinäisyyden lievitys.

Teksti ja kuva: Hanna Niittymäki