Rauha palaa! – ainakin peruskoulun opetussuunnitelmaan

[rapu] rauhankasvatus (08.05.14)Olin rauhanihminen jo alakoulussa. Silloin rauhasta puhuttiin paljon, ainakin meillä kotona ja luulen, että koulussakin. Vuoden 1970 opetussuunnitelmassa rauhanaate oli nimittäin näkyvästi esillä.

Nyt työskentelen itse alakoulun opettajana ja puhun rauhanasioista oppilailleni. Tämänhetkisessä opetussuunnitelmassa vuodelta 2004 rauha ja rauhankasvatus loistavat kuitenkin poissaolollaan. Missä vaiheessa rauha meni pois muodista? Ja miten aikakausien muutos on vaikuttanut siihen, miten rauhasta opetetaan koulussa? Lähdin etsimään vastausta neljästä opetussuunnitelmasta vuosikymmenten varrelta.

“Tuhoon vievää taistelua”

[rapu] ops (08.05.14)“Ihmiskunnan voimakas lisääntyminen ja siitä johtuva enenevä ahtaus maapallon eräissä osissa on tosiasia. Samanaikaisesti planeettamme ravinnontuotto ja juomavesivarat käyvät riittämättömiksi. Lisäksi ne jakaantuvat hyvinvointivaltioiden ja kehitysmaiden välillä yhä epätasaisemmin. Koneistuminen ja automaatio tulevat lisäämään ihmisten vapaa-aikaa ennen näkemättömällä tavalla. Koko maapallon kattava tietoliikenne tehostuu. Tämä merkitsee, että ennen pitkää kaikkialla alikehittyneissäkin maissa ollaan selvillä tilanteesta. Jos kehitys saa jatkua nykyään vallitsevaan suuntaan, voidaan odottaa niiden ja hyvinvointivaltioiden suhteiden kiristymistä. Kokemukset ihmiskunnan historiasta ja elävästä luonnosta näet osoittavat, että ahtaus, ravinnon niukkuus ja elintason epäoikeudenmukainen jakautuminen aiheuttaa riitaa ja jopa tuhoon vievää taistelua.”

Tällainen hätähuuto löytyy suomalaisen peruskoulun ensimmäisestä opetussuunnitelmasta vuodelta 1970. Tätä suunnitelmaa on oma opettajani aikoinaan minuun soveltanut. Kun siirryin yläasteelle vuonna 1985, Suomikin siirtyi seuraavaan opetussuunnitelmaan. Opiskelin opettajaksi kolmannen peruskoulun opetussuunnitelman ollessa voimassa. Se on vuodelta 1994. Tällä hetkellä pyrin opettajan työssäni toteuttamaan neljättä opetussuunnitelmaa, joka astui voimaan 2004. Seuraava opetussuunnitelma pannaan täytäntöön elokuussa 2016.

Haastattelin opetushallituksen opetusneuvosta Liisa Jääskeläistä, joka on kansainvälisyyskasvatuksen grand old lady. Tuntui tärkeältä kuulla hänen ajatuksiaan rauhankasvatuksesta Suomen kouluissa nyt, ennen ja tulevaisuudessa.

Matematiikka rauhan asialla

Jo opetussuunnitelmien sisällysluetteloista saa vaikutelman, että näitä dokumentteja ovat laatineet hyvät ihmiset. Sellaiset ihmiset, jotka pitävät arvoja, globaaleja näkökulmia ja kriittiseen ajatteluun kasvattamista kaiken keskiössä. Idealisteja. Se tuntuu mukavalta.

Liisa Jääskeläinen on ollut mukana kaikkien opetussuunnitelmien synnyttämisessä ensimmäistä lukuun ottamatta. Pitkään Unesco-koulukoordinaattorinakin toiminut Jääskeläinen sanoo, että opetussuunnitelmatyö kerää kivoja ihmisiä. Hän sanoo tunteneensa itsensä etuoikeutetuksi, kun on saanut tehdä työtä näin hienojen asioiden ja ihmisten kanssa.

Olen hiukan yllättynyt siitä, että kaikissa opetussuunnitelmissa on niin paljon näitä maailmaa syleileviä teemoja koskevaa yhteistä pohjaa. Eettisen perustan muodostaa alusta lähtien YK:n ihmisoikeusjulistus. Kansainvälisyyskasvatusta, jonka painotukset ovat toki hiukan vaihdelleet, kehotetaan kaikissa opetussuunnitelmissa (OPS) lähestymään niin sanotulla läpäisyperiaatteella. Se tarkoittaa, että jokaisen oppiaineen opettaja on velvollinen toteuttamaan tätä aihepiiriä siten kuin se on hänen oppiaineeseensa sovellettavissa.

Tässä esimerkkinä vuoden 1985 OPSista ohjeistusta matematiikan opetukseen:

“Aihealueiden käsittelytavalla, tehtävien sisältöaineksella sekä soveltamiskohteiden ja käytännön esimerkkitilanteiden valinnalla voidaan vaikuttaa siihen, miten matematiikan opetus kehittää oppilaan asenteita ja arvomaailmaa. Sopivia aiheita ovat mm. oman maan tuntemus, kansainvälisyys, rauhankasvatus, sukupuoltenvälinen tasa-arvo, ympäristönsuojelu, taloudellisuus sekä erilaiset tehtävät ja yhteiskunnalliset roolit.”

Luen edellisen otteen ääneen Jääskeläiselle. “Aika ihanaa!” hän huudahtaa ja myöntää, että matematiikan opetuksessa on liian harvoin käytetty sen mahdollisuuksia vaikkapa kansainvälisen oikeudenmukaisuuden pohdintaan. Vielä 1980-luvulla vertailtiin kehitysapuun ja asevarusteluun käytettyjä miljardeja.

Vuonna 1985 on osattu suoraan ohjeistaa tosielämän esimerkkien tuomiseen matematiikan laskutoimitusten ainekseksi. Olen vuosia yrittänyt ehdotella kansalaisjärjestöväelle, että voisiko joku laatia matematiikan opetusmateriaalia, jossa laskutoimitukset käsittelisivät tärkeitä maailman asioita. Matematiikan kirjojen esimerkit ovat usein melko yhdentekeviä sisällöltään. Eikö voitaisi tutkia, miten maailmassa jakautuvat rahat ja ruoka? Tai laskea kuinka paljon Suomessa menee rahaa koulutukseen ja kuinka paljon esimerkiksi maanpuolustukseen?

Esitän Jääskeläiselle huolen, että joidenkin oppilaideni vanhemmat saattavat olla ärsyyntyneitä siitä, miten paljon luokassani käsitellään globaaleja ja rauhankasvatukseen liittyviä kysymyksiä. Luulevat ehkä, että se on jotain, jota opetussuunnitelmassa ei ole. Saattavat pitää hörhöilynä. Eivät ehkä tiedä, että se on nimenomaan sitä mitä opetussuunnitelmassa on nyt, ennen ja tulevaisuudessa.

Jääskeläinen vastaa, että Opetushallituksen tehtävänä on varmistaa, että opettajilla on vahva mandaatti tehdä tätä työtä. Se ei ole hörhöilyä, vaan virkatehtävän toteuttamista. Arvopohjan pitäisi välittyä kaikkien aineiden opetuksesta.

“Yleisesti hyvässä opetuksessa on aina rauhankasvatuksen elementtejä – esimerkiksi pyrkimystä ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, aitioon dialogiin, tasa-arvoon ja totuudellisuuteen.”

Voihan myös olla niin, että oppilaideni vanhemmat ovat sataprosenttisen tyytyväisiä siihen volyymiin, jolla me vellomme globaaleissa kysymyksissä, rauhassa ja yhdenvertaisuudessa. Ehkä minä olen tässä se ennakkoluuloinen.

Mitä meillä arvostetaan?

Olen viehättynyt opetussuunnitelman perusteista vuodelta 1970. Lähes joka lause tuntuu sympaattiselta. Ei voi olla hymyilemättä kun lukee vaikkapa siitä, miten tuolloiset OPS-nikkarit ovat pohtineet, miten suunnitelma voisi vastata vuoden 2000 maailman tarpeisiin.

Tässä muutama ote ensimmäisen opetussuunnitelman kokonaistavoitteista:

“On muistettava, että lyhentyneiden välimatkojen ja tiedotusvälineiden lisääntymisen vuoksi yksilö on entistä enemmän kosketuksissa kaukaisten maiden ihmisten kanssa. Ajallemme on ollut ominaista teollistuminen ja elintason nousu, mutta samanaikaisesti on kasvanut vaara, että ihmiskunta tuhoaa tai saastuttaa maapallonsa. Vastuu perheestä ja lähimmäisistä on nykyisin laajentunut koko maailmaa koskevaksi. Teknillistyvässä maailmassa ihmiskunnan on muututtava demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. On pyrittävä kehittämään oppilaiden persoonallisuutta siten, että yhteiskunta kulkisi tähän suuntaan.

Huomattava osa eettisistä ongelmista aiheutuu siitä, että ihmiset eivät elä yksin vaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa ja erilaajuisten sosiaalisten yhteisöjen jäseninä. […] Tämän vuoksi eettinen kasvatus hyvin olennaiselta osin on kasvatusta yhteiselämään toisten ihmisten kanssa, ja ennen kaikkea kasvatusta toisten yksilöitten inhimillisten perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Ylimalkainen kansainvälisestä yhteisymmärryksestä ja rauhasta puhuminen vaikuttaa todennäköisesti vain pinnallisella tasolla. Peruskoulun tulee virittää syvemmässä mielessä uudenlaisia ajattelutapoja ja asenteita.”

Viimeinen ote tuntuu erityisen kiinnostavalta. Miten on päästy ja päästään syvemmälle? Itsestänikin tuntuu, että monet asiat jäävät arkikiireessä liian ylimalkaiselle tasolle, jotta niillä voisi olla syvempää vaikutusta oppilaiden asenteisiin.

“Erilaisia aggressiivisuuden muotoja todennäköisesti ilmenee oppilaissa, vaikka koulu ei niitä suoranaisesti virittäisikään. Koulun tavoitteisiin kuuluu opettaa aggressioiden hallintaa. Kyky hillitä itseään suuttuneena kehittyy lapsessa vähitellen, mutta jo esikouluiässä hänen on täytynyt oppia, ettei suuttumus oikeuta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Opettaja itse esiintyy oppilaille aggressioiden hallinnan mallina, jos hän ei suuttumuksen vallassa toimi epäoikeudenmukaisesti eikä syyllisty vihanpurkauksiin.”

Tässä meillä opettajilla on edelleenkin runsaasti opittavaa. “Älä tee niin kuin minä, vaan tee niin kuin minä opetan” ei toimi. Me ihan oikeasti olemme oppilaille esimerkkeinä siitä, miten toisia ihmisiä kohdellaan. On turha odottaa oppilailta rauhantahtoista ja välittävää käyttäytymistä toisia kohtaan, jos itse raivoamme ja teemme mielivaltaisia päätöksiä tunnetilojemme vallassa.

Juhlallista edustamista

Vuoden 1985 opetussuunnitelmassa sanotaan, että tavoitteita ohjaavat arvot. Tavoitteiksi on kirjattu esimerkiksi oppilaan persoonallisuuden monipuolinen kehittäminen, luonnonsuojelu, kansallinen kulttuuri ja kansalliset arvot, sukupuolten välinen tasa-arvo sekä kansainvälinen yhteistyö ja rauha.

Unescon eli YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön kansainvälisyyskasvatuksen suosituksen (1974) mukaisesti kansainvälisyyskasvatus on kokonaisuus, jonka osia ovat kasvatus kansainväliseen ymmärrykseen, yhteistyöhön ja rauhaan. Liisa Jääskeläinen sanoo, että rauha oli siinä keskeinen juttu, koska silloin elettiin kylmän sodan aikaa ja atomisodan uhka leijui ilmassa.

Näinhän se oli: jos minua pienenä joku pelotti, niin ydinpommi.

Jääskeläinen muistuttaa, että Suomi on ollut hyvin aktiivinen Unescossa ja YK:ssa muutenkin. Se on tuntunut sopivan hyvin Suomen poliittisen tasapainon etsintään. Keskeisesti Unescon kansainvälisyyskasvatussuosituksen syntyyn vaikuttanut suomalainen rauhankasvattaja Helena Kekkonen sai Unescon ensimmäisen rauhankasvatuspalkinnonkin.

Jääskeläinen sanoo, että 80-luvulla rauhankasvatus oli eettisistä teemoista ykkössijalla. Näkökulma oli tosin toinen kuin nykyään. Kansainvälisyystyö oli edustamista: siinä edusti ikään kuin omaa kansaansa. Meininki oli aika juhlallista. Koulujenkin kansainvälisiä yhteyksiä sovittiin suurlähetystöjen avulla.

1994: eurooppalaisuuden arvot

“Arvoperustan täsmentämisessä keskeisenä työvälineenä on eettinen pohdinta. Lähtökohdan arvopohdinnoille antavat antiikin ajan perusarvot: hyvyys, totuus ja kauneus. Meidän aikamme arvojen ainekset nousevat klassisten perusarvojen lisäksi erityisesti ihmisarvon ja elämän kunnioittamisesta. Nämä ilmenevät maailmanlaajuisista julistuksista, suosituksista tai sopimuksista, joilla ihmisoikeuksia ja maapallon elinkelpoisuutta pyritään vaalimaan. Ihmisten välinen tasa-arvo sukupuolesta, rodusta tai varallisuudesta riippumatta on myös yksi arvokeskustelun peruslähtökohdista.”

Samassa vuoden 1994 opetussuunnitelmassa kehotetaan arvopohjaa rakennettaessa ottamaan huomioon myös: 1. Kestävän kehityksen edistäminen, 2. Kulttuuri-identiteetti, monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen, 3. Fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistäminen sekä 4. Kansalaisyhteiskunnan jäseneksi kasvaminen.

Tämä opetussuunnitelma on kaikkein ohuin ja eniten suuntaa-antava. Siinä vaiheessa annettiin paljon valtaa kunnille ja kouluille oman opetuksensa suunnittelusta. Mistähän kumpuaa antiikin trion esiin ottaminen ensimmäisenä? Kaunosieluista porukkaa tosiaan on ollut suunnitelmien rustaajissa.

Tasa-arvon arviointikohteina pidetään sukupuolta, rotua ja varallisuutta. Tämä lista on nykyään pidempi yhdenvertaisuuslain ansiosta. Ja rotu-sanaa ei nykyisin enää ihmisistä käytetä.


Rauha poistuu muodista

“Perusopetuksen arvopohjana ovat ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Perusopetus edistää yhteisöllisyyttä, vastuullisuutta sekä yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista.”

Nämä ohjeet ovat nykyisestä vuoden 2004 opetussuunnitelmasta, jonka mukaan minun oletetaan opettavan. Ajattelen kyllä olevani jo askeleen edellä. “Monikulttuurisuuden hyväksyminen” kuulostaa korvaani alentuvalta ja vastenmieliseltä. Samanlaiselta kuin miltä sana ’suvaitsevaisuus’ on alkanut kuulostaa. Jääskeläinenkin sanoo, että suvaitsevaisuutta ei enää suvaita.

Tässä opetussuunnitelmassa rauha ja rauhankasvatus loistavat poissaolollaan. Löysin koko opuksesta yhden rauha-sanan. Teos on toki täynnä hienoa ohjeistusta monenlaiseen rauhaan tähtäävään toimintaan. Sanat vain ovat toiset.

Kysyn Jääskeläiseltä, miksi rauha on poistettu. Oliko siihen kenties joku poliittinen syy? Jääskeläinen pitää nolona sitä, että rauhaa ei juuri mainita. Hän ei tunnista mitään erityistä poliittista tendenssiä. Kaksituhattaluvun taitteessa rauha ei ehkä ollut yleisessä kielenkäytössä. Se tuntui jotenkin etäiseltä, menneen maailman höpötykseltä

“Ei ehkä ymmärretty, mitä kaikkea rauha on. Rauhantutkija Johan Galtung puhuu aktiivisesta rauhasta, joka on muutakin kuin sodan poissaoloa.”

Huomautan, että viime aikojen koulukeskusteluissa rauha on ollut kaikkein käytetyin käsite – nimittäin työrauha. Väitän myös, että minusta rauha on hyvä sana sekä lapsille että opettajille. Kaikki ymmärtävät sen.

Liisa Jääskeläinen lupaa minulle, että rauha palaa! 2016 opetussuunnitelmassa siitä puhutaan taas.

Aihekokonaisuudet läpäisevät opetuksen

Opetussuunnitelmat ovat kehottaneet toteuttamaan tiettyjä aihekokonaisuuksia kaikkien oppiaineiden opetuksessa niin sanotulla läpäisyperiaatteella.

“Läpäisyperiaatteella on tarkoitus opettaa peruskoulussa myös sellaisia seikkoja kuin maapallon kaikkien kansojen arvostamista ja pyrkimystä ajatella ihmisen ongelmia maapallonlaajuisesti eikä yksinomaisesti oman maan, tietyn taloudellisen yhteisön taikka tietyn maanosan kannalta,” ohjeistaa vuoden 1970 opetussuunnitelma.

Itse kukin voi arvioida, ovatko edellä mainitut ylevät tavoitteet toteutuneet. Mutta ne elävät yhä. Nykyaikaisemmin ne voisi sanoa näin: globaali vastuu, kaikkien yhtäläinen ihmisarvo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus.

Vuoden 1985 suunnitelmassa ainekohtaiset osiot ovat niin seikkaperäiset, että aihekokonaisuuksiin ei ole oikein panostettu. Niistä mainitaan vain perhekasvatus, kuluttajakasvatus, joukkotiedotuskasvatus, terveyskasvatus ja laillisuuskasvatus. Niihin on ehkä hiukan vaikea liittää erityistä rauhan viestiä.

Vuoden 1994 opetussuunnitelmaa on alettu työstää Neuvostoliiton hajoamisen paikkeilla. Siihen on varmasti vaikuttanut myös lähenevä Euroopan unioniin liittyminen. Jääskeläinen muistelee, että silloin puhuttiin paljon siitä, miten meistä on tulossa eurooppalaisia. Vaikka heitähän me koko ajan olimme virallisesti olleet.

Aihekokonaisuuksista ensimmäiseksi mainitaan kansainvälisyyskasvatus. Sen kerrotaan tarkoittavan “kasvatus- ja opetustoimintaa, joka tähtää kulttuurien tuntemuksen ja kansainvälisen yhteisymmärryksen lisäämiseen, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien turvaamiseen kaikille, rauhan vakiinnuttamiseen sekä maailman voimavarojen oikeudenmukaiseen jakoon ja kestävän kehityksen edistämiseen. Kansainvälisyyskasvatuksen keskeisiä sisältöalueita ovat esimerkiksi harjaantuminen kansainvälisen kanssakäymisen taitoihin, rauhanomaiset konfliktien ratkaisumenetelmät, kulttuurien tuntemus ja suvaitseva suhtautuminen erilaisuuteen, kulttuurilukutaidon alkeet, ihmisoikeuksien etiikan pohdinta ja harjaantuminen maailmankansalaisuuteen sekä kansainvälisen kehityksen seuraaminen ja arviointi.”

Ei mitenkään vaatimattomat tavoitteet.

Nykyisessä vuoden 2004 OPSissa on seitsemän aihekokonaisuutta, joita tulisi opettaa läpäisyperiaatteella kaikissa oppiaineissa ja joiden pitäisi näkyä yleisesti koulun toimintakulttuurissa. Aihekokonaisuudet ovat ne, jotka sisältävät ehkäpä ydinosan globaali- ja rauhankasvatuksellisista tavoitteista. Niiden toteutuminen kouluissa saattaa olla osin sattumanvaraista, mutta uskotaan parasta. Nehän kuitenkin löytyvät meitä opettajia velvoittavasta asiakirjasta.

Aihekokonaisuudet ovat: 1. Ihmisenä kasvaminen (oman toiminnan eettisyys, oikea ja väärä, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo), 2. Kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys (kulttuurienvälinen vuorovaikutus, ihmisoikeudet, ihmisryhmienvälinen luottamus), 3. Viestintä ja mediataito (mediakriittisyys, eettisten ja esteettisten viestien pohdinta, sananvapaus, verkkoetiikka), 4. Osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys (vastuu yhteisistä asioista, demokratian merkitys), 5. Vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta (tulevaisuuden rakentaminen ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestäville ratkaisuille), 6. Turvallisuus ja liikenne (väkivallattomuus ja rauha), ja 7. Ihminen ja teknologia (teknologiaan liittyvät eettiset, moraaliset ja tasa-arvokysymykset).

No sieltä se rauha siis löytyi: aihekokonaisuudesta numero 6: “Liikenne ja turvallisuus”. Eipä tässä muuta kuin liikennekasvatusta toteuttamaan.


Kohti rauhantahtoista dialogia

Luonnos tulevan opetussuunnitelman perusteista on ensi kertaa eri vaiheissa avoinna kansalaisten kommenteille. Minusta se vaikuttaa arvopohjaltaan hyvältä. Minulle tuli myös todella kiva mieli siitä, että rauha tekee paluun. Se on mun juttu.

Minua tosin huolestuttaa se, että luemmeko me opettajat näitä korkealle tähtääviä, meitä velvoittavia asiakirjoja. Moni ei-opettaja saattaa kuvitella, että opetussuunnitelmat olisivat itsestään selvästi tuttuja koulun väelle, mutta minua ei ainakaan kukaan ole koskaan varsinaisesti velvoittanut opetussuunnitelmaa lukemaan. Tämänhetkiseen OPSiin olen tutustunut tarkasti, koska se liittyy näihin vapaa-ajan rauhankasvatuksellisiin harrastuksiini. Liisa Jääskeläinen tähdentää, että opetussuunnitelma on keskeinen asiakirja ja se kyllä pitäisi olla jokaisella opettajalla luettuna.

Jääskeläinen kertoo, että dialogisuutta on pohdittu paljon tätä uutta OPSia tehtäessä. Opetuksen pitäisi perustua aitoon dialogiin oppilaan ja opettajan välillä. Lapsia pitää pyrkiä voimaannuttamaan. Heitä pitää kuulla ja kuunnella. Ajattelen, että tähän tavoitteeseen pääsemiseksi me kansankynttilät saatamme tarvita hieman täydennyskoulutusta.

Dialogiin antautumiseenhan saattaa liittyä riski konfliktista. Jääskeläinenkin toteaa, että meillä on ollut pitkään se ajatus, että ristiriitoja on vältettävä. On ikään kuin esitettävä, ettei niitä havaittaisi. On kuitenkin myönnettävä, että konfliktit saattavat olla joskus oikeutettuja. Jos tulee esimerkiksi kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, niin pahintahan on olla kiltti. Ristiriidat ovat luonnollisia, niitä on opittava kohtaamaan. Myös rakenteellisiin vääryyksiin on puututtava.

Alakoulun opettajana ajattelen, että olisi ihanaa, jos voisi olla varma, että kaikki oppilaat saavat suurin mitoin eettistä kasvatusta pienestä pitäen. On vaikea arvioida, mikä kenenkin sydämen muljauttaa tai ajatukset havahduttaa. Minulla se oli 10-vuotiaana nähty Gandhi-elokuva.

Teksti Hanna Niittymäki
Kirjoittaja on Rauhankasvatusinstituutin varapuheenjohtaja.
Kuva: Karoliina Mutanen

www.rauhankasvatus.fi

Luonnos tulevan opetussuunnitelman perusteista on avoinna kansalaisten kommenteille netissä 15.5. asti.
www.oph.fi/ops2016/perusteluonnokset/perusopetus