Radikaalin oikeiston nousu


[rapu] JokisaloAnderssonForss (04.05.16)Euroopassa puhaltavat oikeistolaiset tuulet. Viimeistään 2000-luvulla monet ovat saaneet herätä Ruususen unestaan ja todistaa uuden uljaan oikeistoradikalismin esiinmarssia. Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo avaa uudessa kirjassaan Euroopan radikaali oikeisto taustoja ja syitä uusfasististen, uuden oikeiston, oikeistoradikalismin ja oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden uudelle tulemiselle.

Fasismi oli ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1929 talouskriisin vastaus porvarillisen yhteiskunnan kriisiin: demokratian, edistyksen idean, humanismin sekä järkeen luottamisen kriisiin. Rasististen rotuteorioiden syntyminen 1700-luvulla yhdessä sosiaalidarwinistisen ajan hengen kanssa mahdollistivat yhteiskunnan luokkarakenteen autoritääriset muodot ja loivat vankan pohjan antisemitismille. Saksan kansallissosialistisessa ja Italian fasistisessa liikkeessä oli paljon yhteistä. Silti niiden leimallisella autoritäärisyydellä ja rasismilla oli Jouko Jokisalon mukaan myös paikallisia vivahde-eroja: Saksassa painotettiin arjalaista rotua, kun taas Italiassa rasismi ilmeni afrikkalaisen väestön apartheid-politiikkana.

Toisen maailmansodan jälkeen kansallissosialismi ja fasismi olivat kärsineet murskatappion. Sosiaalidemokraatit ja konservatiivit sanelisivat puoluepolitiikan uuden juonen tästä eteenpäin. Monet olivat valmiita hautaamaan fasismin nousun historian uumeniin. Fasismi ei silti kokonaan hävinnyt Länsi-Euroopasta, vaan sen piirteitä säilyi muun muassa Francon Espanjassa, Salazarin Portugalissa ja Kreikan sotilasvallankaappauksessa. Kolonialistisen maailmanjärjestyksen purkaminen ei tapahtunut yhdessä yössä, ja Etelä-Afrikan ja Israelin apartheid-politiikka on yltänyt osaksi lähihistoriaamme.

Uusi nousu

Talouden kriisit ovat usein merkinneet massojen radikalisoitumista. Keynesiläis-fordistinen talouskasvu merkitsi toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskunnallista vakautta sekä demokratian ja sosiaalistaloudellisen tasa-arvon nousun aikakautta. Jakson ensimmäiset kriisit tulivat esiin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Fordismin kriisi näkyi muun muassa tuotantorakenteen muutoksena ja joukkotyöttömyytenä. Kansainvälisen valuuttajärjestelmän murtuminen ja pääomamarkkinoiden vapautuminen aloittivat askel askeleelta valtioiden velkaantumiskehityksen. Kapitalismin ja demokratian suhde alkoi rakoilla. Jokisalo nimittää prosessia “pääoman kapinaksi” ja uusliberalistisen talouspolitiikan vahvistumista “avoimeksi sodanjulistukseksi” toisen maailmansodan jälkeiselle luokkakompromissille.

Moderni oikeistoradikalismi ja oikeistopopulismi astuivat Euroopan näyttämölle kapitalismin ja demokratian pakkoavioliiton purkautuessa. Uudesta itsenäisten yrittäjien keskiluokasta tuli otollista maaperää oikeistoradikalismin kannatuksen pohjaksi. Yhteiskunnan alemmat sosiaaliryhmät saatiin vastustamaan “tuhlaavaa” hyvinvointivaltiota: markkinoiden yksityistämistä, julkisten menojen leikkaamista, valtioiden roolin minimoimista, voitontavoittelun ja yksityisen yrittäjyyden tukemista sekä ammattiliittojen aseman murtamista. Syntipukeiksi on useimmiten nostettu siirtotyöläiset tai muut etniset vähemmistöt.

Populisteja, fasisteja ja radikaaleja

Viimeistään 2000-luvulla radikaalista oikeistosta on tullut salonkikelpoinen. Uusi tilanne murtaa toisen maailmansodan jälkeistä puoluejärjestelmää, jossa yleistäen voisi todeta konservatiivien jakaneen perinteisesti vallan sosiaalidemokraattien kanssa. Jokisalon mukaan vastaavaa kehitystä ei ole koettu sitten 1930-luvun. Hän jakaa uudet oikeistolaiset liikkeet ja puolueet uusfasisteihin, uuteen oikeistoon, moderniin oikeistoradikalismiin ja oikeistopopulisteihin. Kreikan Kultaisen aamunkoiton, Unkarin Jobbik-puolueen ja Saksan vaaleissa menestyneen NPD:n Jokisalo laskee uusfasisteihin. Uudella oikeistolla on monella tapaa fasistinen sukupuu, mutta suorat yhtäläisyysmerkit johtavat harhaan. Oikeistoradikalismin keskeiset edustajat Ranskan Front National, Itävallan FPÖ ja belgialainen Vlaams Belag ovat siirtyneet oikeistopopulismin tielle.

Siinä missä uusfasistiset liikkeet, puolueet sekä radikaalioikeisto yleensä keräävät kannatusta “pelokkaiden ihmisten” kasvavasta katkeroituneesta reservistä, oikeistopopulistiset puolueet ovat muuttaneet taitavasti retoriikkaansa mobilisoiden perinteisesti vasemmistoa äänestävän työväestön joukkoja. Pahimmat rasistiset ylilyönnit on siivottu pois ja poliittiseen retoriikkaan sisällytetään ranskalaisen uuden oikeiston (Nouvelle Droite) ideologin Alain de Benoistin oppien mukaisesti vasemmistolaisia piirteitä. Esimerksiksi Ranskan Front Nationalissa nationalismin sijaan puhutaan patriotismista, abortin vastustamisen sijaan vedotaan Ranskan kristilliseen perintöön ja ajetaan vanhempainrahan korotuksia “ranskalaisille” perheille. Rasistiset puheet on lopetettu ja “ranskalaisia” arvoja puolustetaan. Ympärileikkaukset ja huivit mahdollistavat profiloitumisen naisten oikeuksien puolustajina. Muslimien halal-liha ja siihen liittyvä teurastaminen tarjoaa areenan ansioitua eläinten oikeuksien puolustajina.

Benoist on painottanut kulttuurisen hegemonian saavuttamista “oikeistolaisgramscismiin” nojautuen. Benoist on myös todennut vasemmiston luopuneen Marxin kapitalismin radikaalista kritiikistä ja ehdottanut Marxin hyödyntämistä oikeiston ideologiaa vahvistamaan. Jokisalo kuitenkin muistuttaa, että jo Saksan kansallissosialistit osasivat kapitalismikritiikissään vetää Marxin kritiikistä omat johtopäätöksensä korostamalla työn ja rahan suhdetta työn ja pääoman välisen perusristiriidan sijaan. Mutta onko jako oikeistoon ja vasemmistoon enää 2000-luvulla voimassa? Uuden oikeiston oppien mukaisesti Front National julistaa: ei vasemmistolainen, ei oikeistolainen – ranskalainen.

Uusliberalismin yhteys radikaaliin oikeistoon

Jokisalo väittää, että “uusliberalismin ja radikaalin oikeiston kehityksen välillä on kausaalisuhde”. Hän viittaa saksalaiseen tutkijaan Gerd Wiegeliin, jonka mukaan populismi toimii äärioikeiston menestysreseptinä, jossa uusliberalismi sulautetaan oikeistopuolueiden politiikkaan. Samalla uusliberalismi muodostaa kasvualustan oikeistoradikaalisille ja -populistisille ideologioille. Ne voidaan siten nähdä toisiaan täydentävinä strategioina.

Uusliberalismin tunnetut laboratoriot löytyvät Chilen ja Argentiinan sotilasdiktatuureista. Niin sanotun lännen Ronald Reagan ja Margaret Thatcher liputtivat avoimesti uusliberalismin puolesta. Samalla Norjan ja Tanskan oikeistopopulistiset puolueet, Italian Pohjoinen liitto (Lega Nord) ja Itävallan FPÖ ammensivat kritiikkinsä talousliberalismista sekä verotuksen ja hyvinvointivaltion kritiikistä. Suomessa perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on esittänyt puolueensa työväestön puolueena “ilman sosialismia”. Ei ole yllätys, että Soini viihtyy keskustan Juha Sipilän ja kokoomuksen Alexander Stubbin porvarihallituksessa. Europarlamentissa Sampo Terho vastusti veronkiertoon puuttumista, ja samalla linjalla ovat jatkaneet puolueen muut europarlamentaarikot Jussi Halla-aho ja Pirkko Ruohonen-Lerner.

Koveneva yhteiskunnallinen ilmapiiri

Jouko Jokisalon teos auttaa havainnoimaan radikaalin oikeiston taustoja ja syntyä. Se mahdollistaa myös suomalaisen oikeistoradikalismin nousun hahmottamista. Jokisalo ei väitä, että olemme 1930-luvun laman ja sitä seuranneiden Auschwitzin hirmutöiden tiellä. Hän kysyy, olemmeko matkalla sille polulle. Onko Euroopan taivaalle noussut tuhkasta tuhoisa rasistinen feeniks-lintu? Kansallissosialismin ja fasismin nousun taustalta löytyykin pelottavan paljon yhtäläisyysmerkkejä nykypäivän oikeistoradikalismin kehityksestä.

Fasistisessa Saksassa antisemitismillä oikeutettiin kansojen eriarvoisuus, mikä johti hierarkkiseen yhteiskuntaan myös muilla osa-alueilla. Nykypäivän islamofobiassa on paljon antisemitismille tyypillisiä piirteitä, ja maahanmuuttokeskustelu pitää sisällään monia eriarvoistavia elementtejä. Jokisalon mukaan fasismi kykeni vastaamaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin pelkoihin ja epävarmuuteen. Eliitti tarttui siihen mahdollisuutena, joka tarjosi uuden tehokkaamman hallintotavan ja keinot vasemmiston nujertamiseksi. Samalla kun massat alkoivat kiinnostua politiikasta ja kansalaistoiminnasta, nationalismi ja suoranainen kansalliskiihko muodostuivat keskeisiksi ideologisiksi tavoiksi hahmottaa maailmaa. Saksassa työttömyys ja lama vahvistivat kansallissosialisteja. Myös Suomessa oikeistoradikalismin nousu on hyötynyt talouskriisistä, ja porvarihallituksen leikkauspolitiikka on vauhdittanut radikalisoitumista.

Teksti: Karim Maiche
Kuva: Toivo Koivisto

Jouko Jokisalon kirja julkistettiin lauantaina 16.4.2016 Helsingissä Suomen sosiaalifoorumissa. Tilaisuudessa puhui kansanedustaja Li Andersson, haastattelijana Timo Kalevi Forss. Kuvassa vasemmalta Jouko Jokisalo, Li Andersson, Timo Kalevi Forss.