Miksi länsimaat eivät tue kurdeja?


[rapu] KurditJonossaKurdishBlog (04.05.16)Huhtikuun alussa astui voimaan Turkin ja Euroopan unionin sopimus enimmäkseen Syyriasta ja Irakista paenneiden pakolaisten palauttamisesta Kreikasta Turkkiin. Päivä nimettiin nopeasti “häpeän päiväksi”. Turkin ja EU:n sopimukset ovat osoittautuneet tappaviksi ei vain pakolaisille vaan myös kurdeille, jotka ovat vuodesta 2011 lähtien toteuttaneet omaa vallankumouksellista projektiaan Pohjois-Syyrian kurdienemmistöisillä alueilla, joita he kutsuvat nimellä Rojava (sana tarkoittaa länttä viitaten Länsi-Kurdistaniin).

Syyrian sisällissodan aiheuttama valtatyhjiö Pohjois-Syyriassa täyttyi nopeasti kurdien vapautusliikkeen ottaessa alueen hallintaansa. Vapautusliike aloitti saman tien radikaalit muutokset kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Luotiin tasa-arvoinen ja monimuotoinen järjestelmä, joka takasi oikeudet niin naisille kuin etnisille vähemmistöillekin. Arabit, kurdit, assyrialaiset, jesidit, turkmeenit ja monet muut ryhmät perustivat omat “kommuuninsa” ja loivat laajan neuvostojen ja komiteoiden verkoston. Alueen yhteiskuntamallista käytetään nimitystä “demokraattinen konfederalismi”, jota on kehittänyt etenkin PKK:n vangittu perustaja ja miljoonien, erityisesti Turkin ja Syyrian kurdien, esikuva Abdullah Öcalan, tai tuttavallisemmin “Apo”.

USA:lla kaksoisrooli

Turkin hallituksen ja Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n rauhanneuvottelut päättyivät kesällä 2015, ja monet kurdikaupungit julistautuivat autonomisiksi myös Turkin puolella rajaa. Tilanne Kaakkois-Turkissa vain paheni vuoden lopun vaalien jälkeen. Islamistinen AKP julistautui voittajaksi ja vakuutti tuhoavansa PKK:n lopullisesti. Armeija eristi kurdikaupungit ja hyökkäsi niihin raskaalla aseistuksella. Tykistötulessa kaupungit kärsivät suuria vahinkoja.

Moni Syyrian ja Irakin tilannetta seurannut on ihmetellyt, miten on mahdollista, että Yhdysvallat on avoimesti tukenut Isis-terroristeja vastaan taistelevia kurdienemmistöisiä joukkoja (YPG) Syyrian alueella, mutta on samaan aikaan kieltäytynyt ottamasta kantaa sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionissa terroristilistoilla olevan PKK:n rooliin Isisin vastaisessa taistelussa. PKK on ollut terroristilistoilla vuodesta 2002 lähtien. PKK:n politiikka ja toiminta on kokenut kuitenkin monia muutoksia sitten 1990-luvun alun, jolloin se noudatti monien muiden vastarintaryhmien tapaan jäykkää marxilaista linjaa, joka ei juuri antanut sijaa kritiikille tai vaihtoehtoisille näkemyksille.

Neuvostoliiton kaaduttua Öcalan alkoi uudelleenarvioida tilannetta ja PKK:n roolia. Uuden linjan kehittämisen katkaisi hänen vangitsemisensa vuonna 1999. Vankilassa hänellä oli kuitenkin aikaa keskittyä kurdiliikkeen demokratisoimiseen ja ajatustensa selkeyttämiseen.

Öcalan kirjoitti: “Demokratia on ajatuksena yksinkertainen, mutta se kehittyy hitaasti. Siitä huolimatta ja ilman epäilystäkään sen kehitys meidän aikanamme on ollut vaikuttavampaa kuin yhdenkään vahvan hallinnon. (– –) Yksi tärkeimmistä asioista on tietää, milloin vallankumous tulee demokratisoida. (– –) 1900-luvulla demokratia vastusti fasismin totalitaarista ja anteeksiantamatonta diktatuuria ja sen vastustajaa valtiososialismia. (– –) Kaksi totalitaarista järjestelmää, vaikka ne pystyivätkin luomaan nopeaa (taloudellista) kehitystä, romahtivat johtuen ylimitoitetusta sorrosta yksilöiden ja yhteiskunnan luovuutta kohtaan.”

Öcalan myönsi, että juuri monimuotoinen ja demokraattinen yhteiskunta on tuottavan ja luovan yhteiskunnan tae. Demokraattinen konfederalismi antaa tilaa kokeilla uusia tapoja järjestäytyä ja jopa epäonnistua, mutta sen takaama vapaa järjestäytyminen on loppujen lopuksi takeena aidon tasa-arvoisen yhteiskunnan syntymiselle. Yksi asia, tosin usein kenties tarkoituksella väärinymmärretty, on konfederalistisen mallin valtiovastaisuus. Öcalan ei nähnyt kansallisvaltion olevan takeena demokratialle, päinvastoin hän huomasi juuri kansallisvaltion käsitteen jarruttaneen kurdiliikkeen kehitystä.

Öcalanin mukaan “demokratialla ei ole juuri mitään tekemistä poliittisten rajojen tai valtion olemassaolon kanssa. (– –) Demokraattiset järjestelmät käsittelevät pääsääntöisesti yhteiskunnallisten yksilöiden ja ryhmien toiveiden, vapauden ja tasa-arvon kysymyksiä, samoin kuin sääntöjä ja säädöksiä, jotka hallitsevat poliittisia instituutioita, hallintoa sekä poliittisen vallan saavuttamista ja sen menettämistä.”

On tärkeää myös huomata hänen mainintansa “poliittisen vallan menettämisestä”, jolla hän viittasi myös itseensä, sillä myös hän luovutti oman valtansa uuden linjauksen mukaisesti neuvostoille, kollektiiveille ja niiden edustajille. Tänä päivänä Öcalan onkin ennen kaikkea kurdien taistelun innoittaja, ei niinkään johtaja. Vallankumouksen johtaminen vankilasta käsin onkin ajatuksena täysin mahdoton.

Mitkä asiat meitä estävät tukemasta kurdeja?

Edellä mainituista seikoista johtuen voisi olettaa, että kaikki länsimaat liittoutuisivat kurdien taakse, ovathan he selvästi aidon ja suoran demokratian kannalla. Miksi siis emme näe konkreettisia askeleita Rojavan alueen itsehallinnon tunnustamiseksi? Syitä on mielestäni monia.

Ensinnäkin, kapitalistivaltiot, olivatpa ne kuinka demokraattisia tahansa, eivät tue kurdiliikkeen näkemystä demokratiasta. Syy tähän on se, että aidon demokratian kunnioittaminen ja kaiken päätäntävallan luovuttaminen ihmisten perustamille neuvostoille saattaa merkitä sitä, että pääoman liikkeet häiriintyvät. Ja tämä on kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä suurin synti.

Tämä on syy siihen, miksi Yhdysvallat on ilmaissut tukensa Irakin kurdialueiden itsenäisyydelle. Irakin kurdialueita (Bashur, Etelä-Kurdistan) johtavien KDP- ja PUK-puolueiden linja ei perustu demokraattisen konfederalismin tapaisiin ajatuksiin, vaan edustaa Lähi-idän alueelle tyypillistä itsevaltaista ja konservatiivista näkemystä, jossa ei ole tilaa naisten vapautukselle tai suoralle demokratialle. KDP on suoraan sabotoinut Rojavan alueen vallankumousta esimerkiksi sulkemalla aika ajoin Bashurin ja Rojavan (Syyrian ja Irakin) välisen rajan niin taisteluja paenneilta siviileiltä kuin myös avustuskuljetuksilta. Masud Barzani, joka johtaa KDP:tä, totesikin eräässä haastattelussa, että “PYD ja PKK ovat yksi ja sama asia”, viitaten demokraattista konfederalismia ajavaan Rojavan merkittävimpään poliittiseen voimaan, kurdien PYD-puolueeseen.

Toinen tärkeä asia puhuttaessa niin PKK:sta kuin Abdullah Öcalanista on tietenkin Turkin valtio, joka on taistellut PKK:ta vastaan sen perustamisesta lähtien. Yhdysvaltojen tuki Rojavan alueen YPG-joukoille on aiheuttanut jännitteitä kahden Nato-maan välille, mutta itse väittäisin, että maiden suhteiden lujuus punnitaan loppujen lopuksi Turkin sisäisissä kysymyksissä, etenkin mitä tulee juuri kurdien tilanteeseen. Samaan aikaan kun Yhdysvallat tukee YPG-joukkoja, jopa asetoimitusten muodossa, on Turkin puolella käynnissä brutaali hyökkäys maan kaakkoisosan kurdialueita vastaan. Siviilialueiden pommitukset, joissa väitetään käytetyn myös kemiallisia aseita, väitettyjen PKK-sissien teloitukset ja naisten ruumiiden häpäisemiset ovat kaikki arkipäivää Bakurissa (Pohjois-Kurdistan), vaikka me kuinka suljemme silmämme niiden edessä.

EU ei välitä pakolaisista

Tälle pitää tulla loppu. Kun kirjoitan tätä artikkelia, ankarimmat taistelut tapahtuvat Nusaybinin kaupungissa aivan Syyrian rajalla. Pari päivää sitten Turkin presidentti Erdogan ilmaisi tukensa maan sotahaukkojen esittämälle ajatukselle kokonaisten kaupunginosien pommittamisesta maan tasalle, jotta kurditaistelijat eivät voisi käyttää taloja piilopaikkoina. Vastaavia lausuntoja ei ole kuultu edes Isis-taistelijoilta tai Bashar al-Assadin kaltaisilta diktaattoreilta. Ilmeisesti Nato-jäsenyys antaa erittäin vapaat kädet myös kansanmurhan toteuttamiselle.

Vielä yksi asia. Puhutaan hetki niin sanotusta “pakolaiskriisistä”. Jos jokin asia tappaa kurdeja, niin se on eurooppalaisten hallitusten rakenteellinen rasismi ja muukalaisviha. Kaikessa yksinkertaisuudessaan voi todeta, että tällä hetkellä Euroopan unioni mieluummin katsoo vierestä kansanmurhaa kuin avaa rajansa sotia pakeneville pakolaisille. Itse en odotakaan, että poliitikot tuntisivat huonoa omaatuntoa päätöksistään, mutta en voi käsittää kuinka tavalliset työväenluokkaiset ihmiset voivat sulkea silmänsä tältä peliltä, jota etenkin Turkki, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Saksa käyvät kurdien ja pakolaisten hengellä.

Suomen ulkoministeri Timo Soini tapasi myös Turkin pääministeri Ahmet Davutoglun tämän vieraillessa Helsingissä huhtikuun alussa. Kuinka moni uskoo Timo Soinin välittävän pakolaisten tilanteesta? Tai kurdien? Ainoat ihmiset, jotka pyrkivät rikkomaan hiljaisuuden Davutoglun vierailusta, olivat kurdimielenosoittajat ja heidän tukijansa, jotka toivottivat Davutoglun tervetulleeksi lentävien kananmunien muodossa ja Fasisti!-huutojen säestämänä.

Teksti: Juha Häikiö
Kuva: Kurdish Blog