KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA 4: Gandhi ja Intian itsenäistyminen 1947


[rapu] GandhiPiirros (04.05.16)Mohandas “Mahatma” Gandhi
syntyi Intiassa, opiskeli Lontoossa, asui 21 vuotta Etelä-Afrikassa, kunnes vuonna 1914 muutti takaisin kotimaahansa ja nousi – ilman muodollista asemaa – yhdeksi maailmanhistorian suurimmista kansanjohtajista. Hänen taktiikkansa oli rehellisyys, avoimuus, väkivallattomuus, valistus, vapaaehtoinen köyhyys, median taitava hallinta ja ilmiömäinen kurinalaisuus.

Hän tavoitteli paitsi Intian itsenäisyyttä, myös intialaisten työläisten ihmisoikeuksia Etelä-Afrikassa, eri uskontoryhmien välistä kunnioitusta ja kastittomien aseman parantamista. Hän eli tolstoilaisen ihanteen mukaan rakennetuissa yhteisöissä, joissa keskeisiä arvoja olivat lähimmäisenrakkaus, ehdoton pasifismi ja yksinkertainen elämäntapa, ja joissa tehtävät ja resurssit jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Hän ei pitänyt termistä “passiivinen vastarinta”, koska taisteli aktiivisesti pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan. Hän piti tärkeänä, ettei tässä taistelussa käytetä niitä keinoja, joita hän vastustaa. Pelko oli hänen mielestään synneistä pahin.

Itsenäisyystaistelussa hänen aseenaan olivat ostoboikotit, epäoikeudenmukaisuuksien esille nostaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen. Hän muistutti, että vallankäyttöön liittyy aina vallan kohteiden jonkinasteinen hyväksyntä: 100 000 brittiläistä virkamiestä ja poliisia eivät voi hallita 350:tä miljoonaa intialaista muuten kuin intialaisten suostumuksella. Vankilaan he eivät mahtuisi.

Intian itsenäistyttyä hindujen ja muslimien väkivaltaisuudet kiihtyivät. Gandhi julisti olevansa syömättä, kunnes väkivaltaisuudet loppuisivat. Gandhi sai tahtonsa läpi ja lopetti nälkälakkonsa pyytämällä lasin appelsiinimehua. Seuraavana vuonna hänet murhattiin, mutta hänen aatteensa elää. “Vihaa syntiä, rakasta synnintekijää”, hän neuvoi.

Hind Swaraj

Matkustaessaan marraskuussa 1909 laivalla Lontoosta Etelä-Afrikkaan Gandhi kirjoitti kirjasen nimeltä Hind Swaraj, Vapaudesta. Hän oli nelikymmenvuotias ja asui vaimonsa Kasturban, neljän poikansa ja aateystäviensä kanssa Durbanin lähelle perustamassaan Phoenix-yhteisössä. Hän oli juuri läpikäynyt perustavanlaatuisen elämäntapamuutoksen: entisestä yläluokkaisesta, uskontoihin varauksellisesti suhtautuneesta, brittiläistä imperiumia ihailevasta gentlemannista oli tullut syvästi uskonnollista elämää viettävä askeetti, joka teki taukoamatta työtä yhteisönsä hyväksi ja oli valmis uhraamaan omaisuutensa, terveytensä, vapautensa ja jopa henkensä taistelussaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kuvaavaa hänen työtahdilleen on, että yli satasivuisen teoksen lisäksi hän ehti tuolla laivamatkalla myös kääntää englannista gujaratin kielelle Leo Tolstoin Tarak Nath Dasille kirjoittaman, yli kaksikymmensivuisen kirjeen “A Letter to a Hindu” ja laatia sen tulevaan julkaisuun esipuheet sekä englanniksi että gujaratiksi. Edes kirjoittamiskäden rasittuminen ei pysäyttänyt hänen työntekoaan, vaan hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellään.
Gandhi jatkoi samanlaisella työ- ja kirjoitustahdilla läpi koko elämänsä. Hänen kootut kirjoituksensa pitävät sisällään sata keskimäärin viidensadan sivun kirjaa, siis yhteensä yli 50 000 sivua julkaistua tekstiä.

Hind Swaraj -kirjoitus sai inspiraation Gandhin Lontoossa muun muassa intialaistaustaisten ekstremistien kanssa käymistä keskusteluista. Swaraj on hindiä ja tarkoittaa itsehallintoa. Kyseessä on intialaiselle väkivallan koulukunnalle ja sen eteläafrikkalaiselle versiolle suunnattu julistus siitä, miten ja millaisen itsenäisyyden Gandhi haluaa Intialle. Toisin kuin hänen keskustelukumppaninsa – kirja on kirjoitettu kysymys–vastaus-muotoon – Gandhi näkee itsehallinnon nimenomaan velvollisuuksien, ei niinkään oikeuksien näkökulmasta. Hänelle swaraj tarkoittaa moraalista kasvua ennemmin kuin materialistista yltäkylläisyyttä, ja kylien omavaraisuutta ennemmin kuin modernia kaupunkielämää ja kansainvälistä kauppaa.

Hind Swaraj -kirjan kirjoittamisen aikoihin Gandhi otti käyttöön väkivallattomuuden synonyymina käyttämänsä satyagraha-termin. Satyagraha on voima, jossa viha korvataan rakkaudella, väkivalta itsensä uhraamisella ja kosto anteeksiannolla. Gandhi asetti jo Etelä-Afrikassa asuessaan elämäntavoitteekseen antaa Intian itsenäistymisen kautta maailmalle esimerkin siitä, kuinka mahtavasta voimasta on kysymys.

Suolasatyagraha

Yksi tärkeimmistä Gandhin satyagraha-kamppailuista oli kevään 1930 suolasatyagraha. Kampanjan aluksi Gandhi kirjoitti Intian varakuninkaalle kirjeen, jossa kertoi aikovansa marssia 390 kilometrin päähän meren rannalle ja tekevänsä merivedestä suolaa, mikäli brittihallinto ei muuta kohtuuttomia suolalakejaan. Paitsi suolan tekeminen, myös jostain muualta kuin brittihallinnon nimeämältä suolayhtiöltä ostetun suolan hallussapito oli rangaistava teko. Gandhin kirje oli pitkä, kohtelias ja suorasanainen. Hän mainitsi kärsivänsä ilomielin teostaan määrättävän rangaistuksen ja lisäsi aikovansa kehottaa kanssaveljiään ja -sisariaan toimimaan samoin.

Koska kirje ei johtanut muutoksiin, maaliskuun 12. päivänä 78 satyagrahia lähti matkaan. He pysähtyivät matkan varrella pitämään yleisötilaisuuksia, joissa Gandhi kehotti kuulijoitaan pukeutumaan khadiin eli kotivalmisteiseen karkeaan kankaaseen, kohtelemaan kastittomia veljellisesti, parantamaan kylien sanitaatiota, luopumaan alkoholin ja muiden päihteiden käytöstä, lopettamaan lapsiavioliitto-käytännön, liittymään satyagrahien joukkoon ja, merkin saatuaan, rikkomaan suolalakeja. Kymmenet tuhannet liittyivät marssijoiden seuraan.

Marssijat saapuivat meren rannalle huhtikuun alussa. Satyagrahit valvoivat ja rukoilivat koko yön, ja aamun sarastaessa Gandhi nosti kourallisen suolaa rantahiekasta. Tuona päivänä paikalla ei ollut poliiseja eikä ketään pidätetty, mutta viikkoa myöhemmin miljoonat intialaiset eri puolilla maata osallistuivat kansalaistottelemattomuuskampanjaan. “Vaikutti siltä kuin kaikki olisivat keräämässä suolaa, lukemassa Kongressi-puolueen oppaita suolan tekemisestä, osoittamassa mieltään viinakauppojen edustalla tai polttamassa ulkomaalaisia vaatteita”, kuvailee tapahtunutta Gandhin elämänkerran kirjoittanut Yogesh Chadha. Poliisi pidätti ihmisiä ja käytti väkivaltaa, mutta satyagrahit pysyivät väkivallattomuudessa. “Pidimme valamme, päivä toisensa jälkeen, ja täytimme vankilat, kirjaimellisesti. Monet noiden päivien veteraanit muistelevat vankilatuomiotaan elämänsä huippukohtana; Gandhi oli tehnyt ‘totuuden edessä kärsimisestä’ kunniamerkin”, kirjoittaa suolasatyagrahaan osallistunut Eknath Easwaran.

Suolasatyagrahan välittömät tulokset jäivät vaatimattomiksi, viiden vuoden jälkeen Intiassa elämä jatkui kutakuinkin entisellään. Tästä huolimatta on oikeutettua tulkita, että nämä tapahtumat olivat Intian itsenäisyystaistelu ja sitä kautta koko kolonialismijärjestelmän romahtamisen käännekohta. Väkivallattomuustutkija Michael N. Naglerin mukaan suolasatyagraha “teki Intian itsenäisyydestä väistämättömän, sillä se osoitti, mistä satyagraha-vapaaehtoiset ovat tehty ja mistä Britannian hallituksen Intiaan kohdistama sortosysteemi oli tehty. (– –) Se osoitti todeksi kaavan menestyksekkäälle toiminnalle, joka on peräisin suoraan hindulaisuuden pyhästä kirjoituksesta Bhagavad Gitasta: käytä oikeita keinoja oikeudenmukaiseen tarkoitukseen ja jätä tulosten syntyminen Jumalan haltuun. Toista vertauskuvaa käyttääkseni: jos tuot tilanteeseen hyvää energiaa, hyviä tuloksia on odotettavissa, ennemmin tai myöhemmin.”
Intia saavutti itsenäisyytensä 16 vuotta suolasatyagrahan jälkeen.

Rakentava ohjelma

Kuusikymmentäkahdeksan vuotta kuolemansa jälkeen Gandhi tunnetaan ennen kaikkea brittihallinnon vastustamisesta. Aivan liian vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt hänen työskentelynsä rakentavan ohjelman parissa. Rakentavassa ohjelmassa kyse ei ole yhteistyöstä kieltäytymistä “pahan” kanssa, vaan yhteistyötä “hyvän” kanssa, ideaaliyhteiskunnan rakentamista ruohonjuuritasolta.

Gandhin kirja Constructive Programme – Its meaning and place ilmestyi vuonna 1941. Monet sen teemoista eivät ole sellaisenaan meidän aikaamme ja kulttuuriimme tarpeellisia, mutta yhteiskunnallisen muutoksen metodina rakentava ohjelma ansaitsee ehdottomasti huomiomme.

Nykyaikaisia esimerkkejä rakentavaan ohjelmaan voisivat olla reilun kaupan järjestelmä, luomutuotanto, paikallisvaluutat, aikapankki, ekokylät, yhteisötalous ja puiden istuttamisprojektit. Kyse on siitä, että vanhojen instituutioiden ja tapojen vastustamisen sijasta luodaan uusia. Nagler on verrannut vanhojen instituutioiden vastustamista yritykseen vetää palmunoksaa irti – viisikään raavasta miestä ei siihen pysty – ja rakentavaa ohjelmaa uuteen oksanversoon, joka työntyy esiin vanhan oksan päältä ja pudottaa sen pois.

Sekä vanhojen tapojen ja instituutioiden vastustaminen että uusien luominen ovat yhteiskunnallisessa muutoksessa välttämättömiä, mutta aivan liian harvoin pysähdytään pohtimaan näiden kahden erilaisen taktiikan etuja ja haittoja. Gandhi käytti kumpaakin, ja häneltä löytyi viisautta tietää, koska käyttää yhtä ja koska toista.

Teksti: Timo Virtala
Kuva: Annika Pitkänen

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan neljäs osa.