Kirje Länsi-Saharasta 2: Ensimmäistä kertaa ulkomailla

[rapu] sahara_kirje_rapu (23.02.15)Kesäkuun alku 2005. Bussin liikahtaessa eteenpäin hyvästelin äitini, joka surullisena, mutta kuitenkin hymyilevänä vilkutti minulle. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana olin jättämässä lyhyeksi aikaa paikan jossa olin syntynyt ja kasvanut ja jossa kaikki ystäväni ja koko lapsuuteni olivat. Vaikka kyyneleet virtasivat poskiani pitkin, ei tämä paikka merkinnyt minulle mitään. Se ei ole minun kotimaani, eikä se kuulunut minulle.

Minä, kuten kaikki muutkin sahrawi-lapset, jotka asuvat pakolaisleireillä, matkustin ulkomaille kesäksi. “Rauhanlomiksi” kutsuttu ohjelma on suunnattu 9-12-vuotiaille lapsille, jotta he voivat matkustaa Espanjaan, Italiaan, Belgiaan ja Ranskaan välttääkseen aavikon kuumimman ajan. Lämpötila voi tuolloin kohota jopa yli 50 asteeseen. Samalla saamme ensimmäistä kertaa kokea, vaikkakin vain kahden kuukauden ajan, miltä tuntuu asua itsenäisessä maassa poissa pakolaisleireiltä.

Tiesin, että loma tulisi olemaan hyvin erilaista verrattuna siihen, mihin olin tottunut elämäni aikana. Tiesin, että kulttuuri, johon hyppäisin, tulisi olemaan hyvin erilainen, ja että yksi asia, jota tulisin varmasti kaipaamaan, olisi teemme.

Sahrawi-teen valmistaminen on kuin rituaalia ja taidetta. Valmistamme teetä kolmesti päivässä: aamuisin, iltapäivisin ja öisin. Jokaisella kerralla teemme kolme annosta teetä. Vanhan sanonnan mukaan ensimmäinen annos “maistuu kitkerältä kuin elämä, toinen makealta kuin rakkaus ja kolmas pehmeältä kuin kuolema”.

Tee valmistetaan kärsivällisesti, ja aikaa siihen kuluu helposti tunnista kahteen. Kiinalaisesta vihreästä teestä, sokerista ja kuumasta vedestä valmistettu tee nautitaan aina perheen tai ystävien ollessa koolla.

Mutta palataan takaisin rauhanlomiin. Olin niissä mukana neljä vuotta ja ne kesät ovat olleet elämäni parhaimpia. Minulla oli tilaisuus kertoa ihmisille kansamme kamppailusta sekä arjestani pakolaisena.

Ensimmäinen kerta ulkomailla oli pysäyttävä kokemus. Jo lentokentällä huomasin, kuinka kaikki oli aivan toisin kuin mihin olin tottunut. Asiat tuntuivat olevan järjestyksessä, kaikkialla oli puhdasta ja joka paikassa oli valoja. En ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikki oli päinvastoin verrattuna elämääni pakolaisleireillä. Niiden kahden kuukauden aikana koin joka päivä jotakin uutta.

Ja kuten kaikki hyvä elämässä, myös nämä kaksi kuukautta loppuivat aikanaan ja minun oli palattava takaisin kotiini. Kotiin, josta jäljellä ovat vain ihmiset.

Mitä minulle sitten jäi käteen? Ainakin valtava määrä kokemuksia, tietoa ja taitoja: työkaluja, joita lapset tuovat ulkomailta yhteisöömme. Kenties niiden avulla voimme vihdoin saavuttaa itsenäisyytemme.

Brahim Buhaia
Käännös: Antti Kurko
Kirjoitus on toinen osa Kirjeitä Länsi-Saharasta -sarjasta.