Pintaa syvemmältä: Tule ja puserra

Istuin tapani mukaan Keskuskadun konditoriassa, ja katselin ikkunasta ulos. Bussipysäkillä ihmiset hyppelivät pakkasessa.

Ajattelin, että jos olisin matkamies, tulisin varttia ennen bussin lähtöä kahville ja menisin ulos kolmekymmentä sekuntia ennen bussin tuloa.

Minulla oli espresso ja leivos, jossa oli mainio sekoitus karpaloa, tuorejuustoa ja kermavaahtoa. Ihmisiä katsellessani pöytääni istahti keski-ikäinen noin 43-vuotias nainen. Hän viittasi kakkupalaani ja sanoi:

– Hieno yhdistelmä! Maut tukevat toisiaan, vai kuinka?

– Öö, joo, kyllä, sain kakistettua.

– Tuo kakkupala on hyvä esimerkki makujen vuorovaikutuksesta, yhteispelistä.

Mietin mitä sanoisin. Yhteispeli kuulosti sosiaalipsykologialta, ja minä katsoin pakkasessa hytkyviä ihmisiä.

– Eikö teistäkin olisi mukavampi odottaa bussia täällä kahvilassa kuin ulkona pakkasessa, vaihdoin puheenaihetta.

– Ilman muuta, rouva vastasi. – Kahvilan pitäjällä on pelisilmää.

– Niin varmaan, tokaisin.

– Niin, rouva sanoi, – luin päivällä uutisia Kiinan toimista maailmalla. Se rakentaa satamia, rautateitä, kaivoksia ja kaupunkeja. Oletteko huomannut?

– Eikö se auta kehitystä köyhissä maissa eteenpäin, hyvältä se tuntuu.

– Oletteko ajatellut sitä, miten ne maat maksavat nämä rakennushankkeet? rouva jatkoi.

– No en. Kai ne antavat kiinalaisille käyttöoikeuksia ja raaka-aineita.

– Niin, sanoi rouva. – Se tässä onkin erikoista. Käyttöoikeus ja raaka-aineet menevät Kiinaan. Köyhiin maihin ei jää merkittävää tuotantoa, jolla ne lunastaisivat itselleen nuo kiinalaisten tekemät laitokset. Mitä sitten tapahtuu?

Tarkoittiko hän yhteispeliä vai sen puutetta – leivoksen kerroksia? Mykistyin, kiitin seurasta ja lähdin pois. Kadulla harmistuin itseeni. Miksi en katso asioita sellaisina kuin ne ovat. Kiihdytin vauhtia, jotta en näkisi kuvaani näyteikkunasta.

Erkki Kupari