Pintaa syvemmältä: Rajatapauksia

Istahdin Haminassa konditoriaan kahville ja leivokselle. Tällä kertaa otin valkosuklaakakkua, jonka päällä oli mansikoita. Nautin.

Olin niin aatoksissani, että en huomannut, kun samaan pöytään istahtivat mies ja nainen. Jutuista päättelin, että he eivät olleet pariskunta, olivat tuttavia.

Kuuntelin heidän puhettaan, painoin sanat mieleeni ja tutkiskelin niitä myöhemmin kotona.

– Oletko saanut jotain uutta selville? kysyi mies.

– Kirkon oikealta puolelta on ostanut maata nyt neljä venäläistä henkilöä ja yksi hautapaikan. Hautapaikka ihmetyttää, kun ovat ortodokseja.

– Mitä uutta tiedät näistä maanomistajista? mies kysyi.

– Käyvät ahkerasti kirkossa ja kuvaavat sitä eri suunnista. Olen kurkistellut heidän tekemisiään kiviaidan takaa. Mittailevat myös rakennuksen pituutta ja korkeutta.

Mies sanoi, että kirkon vasemmalta puolelta on maata ostanut nyt kolme amerikkalaista henkilöä, lisäksi kaksi on varannut hautapaikan.

– He soittelevat jatkuvasti matkapuhelimella ja puhuvat englannin lisäksi omituista suomea. Kerran näin heidät ensin suntion kanssa ja sitten kirkkoherra tuli itse paikalle. Kyllä siinä kädet heiluivat.

Suurvaltojen kansalaisten kohtaaminen ja toiminta kirkkomaalla hämmästytti kumpaakin. He pohtivat tilanteen syvintä tarkoitusta.

– Minusta haudoissa ei ole mitään vakoilemista, eikä saarnoissa. Kuolleet eivät puhu ja saarnoja kuulee radiostakin. Jotain muuta tässä täytyy olla.

– Samaa mieltä, sanoi mies. – Amerikkalaiset saattavat olla suomalaissyntyisiä. Se selittäisi asian. Ovat hiukan sellaisia pienikokoisia ja kumaraisia. Käyvät muuten kahvilla venäläisten kanssa. Kuulin, kun puhuivat keskiaikaisista kivikirkoista.

– Jos ne venäläiset rakentavat tontilleen vaikka kaikki samanlaiset kirkot kuin tuo meidän? nainen sanoi.

– Saisimme kirkkokylän. Se voisi olla turisteille vetonaula. Suomen suurinta ja korkeinta lipputankoa isompi pyydys. Nyt täytyy mennä takaisin töihin.

– Samat sanat. Jos kuulet jotain uutta, niin soita!

Tunsin itseni vakoojaksi keskustelun aikana. Kurkin välillä kännykkää ja välillä purin kynsiäni. Sitten lähdin pois.

Teksti Erkki Kupari
Kuva Essi Rajamäki