oksana

Oksana Tšelyševa: Yksinkertaistusten vaarallisuudesta

Mitä tiedämme Ukrainasta, Afrikasta ja Euroopasta – eli yksinkertaistusten vaarallisuudesta

Minut kutsuttiin keväällä alustamaan Ukrainasta Vantaan Rauhanpuolustajien tilaisuuteen Vantaan Tikkurilaan. Paikka tunnetaan Suomen ulkopuolella parhaiten siellä valmistettavista maaleista, tasoitteista, pohjamaaleista ja sävytyssysteemeistä. Se on myös yksi asutuskeskuksista, joissa Ruotsin, Suomen ja Venäjän historiat liittyvät toisiinsa. Jopa kuuluisia maaleja valmistava tehdas oli ensin pieni öljynpuristamo, joka alkoi kukoistaa venäläisen pellavaöljyn markkinoiden kasvaessa. Ennen sitä Vantaanjoen pienen rantakylän halki kulki kuninkaantie, jota pitkin Suomen ruotsalaiset hallitsijat kulkivat Itäisen maakunnan pääpaikalta Turusta samoin ruotsalaiseen Viipurin linnaan.

Miten tiivistää tunnin alustukseen Ukrainan mutkikas historia ja traaginen nykyhetki? Tilaisuuden mainoslappuseen oli monistettu maan kartta, sen suurimmat kaupungit ja naapurimaat.

Tästä ongelma juuri alkaa. Kolme vuotta sitten eräs ensimmäisistä Ukraina-alustuksistani Suomessa alkoi samoin kartasta. Olin juuri palannut Ukrainasta, yhdeltä ensimmäisistä matkoistani toiseen synnyinmaahani. Minulla on niitä tosiaan kaksi, ja rakastan molempia. Olen syntynyt Ukrainassa mutta varttunut Venäjällä. Toinen isoisäni puhui ukrainalaista sekakieltä suržikia, toinen venäjää. Minussa virtaa niin venäläistä verta kuin Ukrainan romanien ja kreikkalaistenkin, ja Andrei-vaarin, jolla oli H’ersonin alueella oljella katettu kalkittu mökki, pääskysenpesä oven päällä ja kuohkeamultainen viinitarha.

Syksyllä 2014 minua pyydettiin kertomaan Ukrainasta suomalaisille, samoin nyt. Silloin kuulijat olivat hyvin monenlaisia: opiskelijoita, poliitikkoja, suomalaisia ja pakolaisia, eurooppalaisia, arabeja, afrikkalaisia. Aloitin kysymällä kuulijoilta: ”Mitä tiedätte Ukrainasta?” Vastaukset voi kiteyttää näin:”Se on suuri maa Euroopassa, paljon hiiltä ja hedelmällinen maaperä.”

Kolme vuotta myöhemmin jouduin taas aloittamaan puheeni Ukrainan kartasta ja siitä, ettei Ukrainassa asu vain ukrainalaisia ja venäläisiä. Tätä joutuu todella yhä selittämään. Kolme vuotta jatkuneen konfliktin aikana valtamediat ovat tiedottaneet Ukrainasta siten, että asia on kuulijoille yhä uutinen. Tämä osaltaan vaikeuttaa Etyjin tarkkailuryhmän päivittäisten tiedotteiden informaation ymmärtämistä. Marjinka ja Makievka, Avdievka ja Altševsk, Gorlovka ja Kramatorsk kuulostavat eksoottisilta nimiltä, eikä suomalainen median käyttäjä tiedä, etteivät ne ole kyliä vaan 100 000–300 000 asukkaan kaupunkeja. Ei suomalainen eikä muukaan eurooppalainen lukija hahmota, kumpi osapuoli aloittaa tulituksen ja kumpi tulittaa kovempaa.

Niinpä esimerkiksi Etyjin raportissa huhtikuun 23. päivältä kerrotaan: ”21.4. illalla ja 22.4. yöllä Širokinon kylään (20 km päässä Mariupolista) asennettu kamera havaitsi 58 valojuova-ammuksen lentävän idästä länteen, niiden jälkeen 9 valojuova-ammusta lensi lännestä itään ja yksi idästä länteen. Nämä tulitauon rikkomukset kirjattiin tarkistamattomalla etäisyydellä pohjoisen, pohjoiskoillisen ja koillisen suunnalla. Illalla 22.4. ja yöllä 23.4. tarkkailuryhmä havaitsi tulitaistelun, joka alkoi 7 valojuova-ammuksella lännestä itään, minkä jälkeen idästä länteen ammuttiin 89 ja lännestä itään 84 valojuova-ammusta tarkistamattomalla etäisyydellä pohjois-koillisessa.”

Tarkkailuryhmää ei voi moittia: se tekee työtään kirjatessaan tulituksen suunnan ja ajan.

Ihmiset haluavat kuitenkin yksinkertaisia vastauksia, he eivät jaksa joka kerta avata Google mapsia selvittääkseen, mikä on mitäkin. Semminkään kun he eivät tiedä, että Donetskin alueen Širokinon kyläksi nimitetty paikka ei enää ole asutuskeskus vaan sotilaskohde: tämän Asovanmeren rannalla kukoistaneen lomapaikan valtasi jo ajat sitten Ukrainan armeija vastoin Minskin sopimusta.

Jos konfliktin toinen osapuoli jatkuvasti kuvataan enkeleiksi ja toinen perkeleiksi, niin jälkimmäisten syyllisyys tapahtumista uskotaan herkemmin: informaation puuttuminen Ukrainan mutkikkaasta todellisuudesta on valmistellut tähän. Edistääkö moinen rauhan palaamista? Tuskinpa vain. Onko tällainen tiedotuspolitiikka vastuullista Euroopan turvallisuuden ja vakauden näkökulmasta? En usko.

Miten Eurooppa suhtautuisi vaaleilla valitun vaikkakin epäsuositun hallituksen väkivaltaiseen kaatamiseen jossain jäsenmaassaan? Miten se suhtautuisi 48 ihmisen polttamiseen jossain kaupungissaan? Miten Eurooppa suhtautuisi siviilikohteidensa raskaisiin tykistötulituksiin, tekipä sen kuka tahansa? Miten reagoitaisiin sloveenien, vallonialaisten, romanien, saamelaisten, sorbien, friisiläisten, bretonien etujen ylenkatsomiseen, tai esimerkiksi Saksan tanskalaisvähemmistön tai Tanskan saksalaisvähemmistön? Vai asuuko Ranskassa vain etnisiä ranskalaisia ja Saksassa saksalaisia?

Retorinen kysymys: onko Ukraina Eurooppaa vai ei? Voiko siellä hyväksyä ja puolustella ”vallankumouksellisella tilanteella” käytäntöjä, joita ei hyväksytä Euroopassa?

Suomessa olen kanssakäymisissä suomalaisten, suomenruotsalaisten, ranskalaisten, saksalaisten, somalien, sisilialaisten, Irakin ja Syyrian kurdien, Länsi-Saharan pakolaisten, tšetšeenien ja inguusien kanssa. Monilla täkäläisillä pakolaisilla on oma raskas kokemuksensa sodasta – muodikkaasta tai unohdetusta. Ja omat kysymyksensä…

Somalialainen Ahmad esittää kysymyksen, johon Eurooppa ei kykene vastaamaan: ”Miten eurooppalaiset muka ratkaisevat Afrikan ongelmat, jolleivät ymmärrä edes Ukrainaa?” Kaksi kurdiystävääni – toinen Mosulista, toinen Damaskoksesta – keskustelee tavatessaan englanniksi, koska heidän murteensa ovat niin erilaisia. Vanha ystävättäreni on varttunut Algeriassa länsisaharalaisten pakolaisleirissä ja opiskellut Kuubassa, ja hän lahjoittaa joka kuukausi rahaa muutaman Donbassin perheen ruokkimiseen. Hyvä tuttavani Libanonin Ramallahista muistelee Kiovaa, jossa hänen jordanialaiset sukulaisensa ovat opiskelleet, ja vie heille lahjaksi ukrainalaista pippuriviinaa.

Miksi ajatella näin mutkikkaita asetelmia? Varmaan siksi, että ilman niitä maailma olisi mustavalkoinen ja sodat loputtomia.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era