oksana

Oksana Tšelyševa: Mitä meille oikein tapahtuu?

Olen pakolainen. Niin vain kävi. Kymmenen vuotta sitten en palannut kotiin, oli pakko valita, pysynkö loputtomiin uhrina vai pakenenko valtakoneiston uhrin roolista. Joku luulee, että sain vallanpitäjien tempuista ilmaista mainosta, mutta kollegat eivät silti näytä havittelevan tätä sankarin roolia. Vasta paljon myöhemmin, tultuaan jyrätyiksi, he voihkivat: ”Ei meitä näin voi kohdella!” Kun Venäjän delegaatio joka vuosi marssi ulos Etyjin konferenssista minun pariminuuttisen puheenvuoroni ajaksi, sain tukea Etyjin väeltä. Kollegat sen sijaan veljeilivät käytävällä iloisesti Kremlin edustajan Sergei Markovin kanssa.

Kolmena vuotena kotimaani hyljeksi minua ulosmarsseillaan, sitten käsitin, ettei tämä voi jatkua loputtomiin. En vetäytynyt syrjään enkä paennut, vaan Suomi antoi minulle tilaisuuden olla enemmän kuin uhri.
Tämä velvoittaa – myös suhteessa Suomeen, jossa ensi kertaa koin uuden kotivaltion kantavan vastuunsa. Samoin suhteessa niihin, jotka jäivät kotimaan valtakoneiston uhreiksi tai päätyivät sellaisiksi myöhemmin.
On mahdotonta auttaa kaikkia, mutta jos onnistun auttamaan kahta turvapaikanhakijaa kymmenestä, se on jo hienoa.

Tänä kesänä kaksi Suomen ja Ruotsin kansalaista räjäytti sosiaalisen median yrittämällä estää turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksen. Ruotsissa Elin Ersson esti palautuksen Afganistaniin: lentokoneen kapteeni komensi poistamaan koneesta sekä pakolaisen että eurooppalaisen, joka ei halunnut hylätä lähimmäistään. Suomessa Aino Pennanen ei onnistunut estämään pakkopalautusta, mutta pakotti yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheesta.

Valitettavasti monia palautuksia ei voi estää. Tällä viikolla Suomesta karkotettiin äiti ja kaksi lasta, joita uhkaa Tšetšeniassa kunniamurha. Euroopassa puhutaan paljon naisten oikeuksista ja turvallisuudesta ja kauhistellaan kunniamurhia, tehdään filmejä ja kirjoja. Kuitenkin kun vastassa oli todelinen tapaus, nainen jätettiin hädässään yksin. Äitiä ja lapsia pidettiin pakolaiskeskuksen suljetulla osastolla, itse asiassa vankeina. Miten iskulauseet naisten oikeuksista ja lastensuojelusta sopivat yhteen selliin telkeämisen kanssa?

Jo aikaisemmin olin törmännyt vastaavaan tilanteeseen marokkolaisen naisen kohdalla: Suomi ei myöntänyt hänelle turvapaikkaa, vaikka naisen kotimaa oli vaatinut tämän sulhasta kääntymään muslimiksi.

bubblesYksi riipaisevimmista tarinoista, joita olen Suomessa kuullut, oli kesällä tapaamani perhe Bagdadista, ”Omar”, ”Amina” ja heidän pikku tyttärensä. Keskustelimme Senaatintorilla kirkon rappusilla lapsen leikkiessä iloisesti saippuakuplilla. Tori oli turisteja täynnä, heidän seassaan pikku lapsi, jonka tulevaisuus oli repeämässä palasiksi.

Perhe pakeni Irakista Turkkiin neljä vuotta sitten, Suomessa he olivat olleet vuoden. Migri ei uskonut nuoren journalistin kertomusta, että hänet ammuttaisiin mikäli hän palaisi Irakiin. Aivan kuten hänen kaksi vanhempaa kollegaansa ammuttiin, koska he olivat selvitelleet sunnisotilaiden harjoittamaa ryöstelyä.

Amina kuunteli miestään vaieten, kunnes sanoi: ”En halua tyttärelleni omaa kohtaloani, että hän menettää isänsä.” Amina kertoi nähneensä, kuinka hänen rakennusalalla ollut isänsä ammuttiin Bagdadissa: kilpailija kaappasi näin urakan itselleen.

Kysyin pariskunnalta, miten he selvisivät Irakin sodasta hengissä. Sain kuulla, että he pääsivät Syyriaan, kuten monet muutkin. Sitten sinnekin tuli sota, Isis ja kaikki muu. He luulivat kodin muuttuneen turvalliseksi ja palasivat Irakiin, mutta Omar valitsi vääränlaisen ammatin mukavaa elämää ajatellen. He pakenivat Turkkiin, koska Syyriassa oli käynnissä sota. Turkissa he rekisteröityivät YK:n pakolaisjärjestössä pakolaisiksi ja alkoivat odottaa kutsua turvaan. Kuultuaan, että pääsevät YK:n kiintiöpakolaisiksi vasta vuonna 2027, he valitsivat meritien Eurooppaan. Heillä oli onnea: vene ei kaatunut tai alkanut vuotaa eikä moottori särkynyt.

family”Eivät meidän kaltaisemme halunneet paeta minnekään. Vasta silloin kun asuinalueemme alkoi liekehtiä, muutimme aina jonnekin lähistölle. Jotkut Syyriaan, jotkut Libanoniin, jotkut Jordaniaan. Nyt meillä ei ole siellä pakopaikkoja jäljellä.”
Kuitenkaan Eurooppa, joka ”vei alueelle demokratiaa”, ei liioin kaipaa heitä.

Olen jo monta päivää pohtinut, miksi Suomi muuttuu, miksi nationalismi voimistuu ja pakolaisiin toisinaan suhtaudutaan vastaanottokeskuksissa kuin toisen luokan ihmisiin.

Minulle soitti kerran itkevä tšetšeeninainen ja pyysi apua. Hän kertoi lasten olevan sairaana, mutta espoolaisen vastaanottokeskuksen henkilökunta kieltää lääkäriavun. Lähdimme keskukseen, se oli melkein kuin vankila. Huoneeseen ei päästetty, keskustelimme valvontakameroiden alla. Pyysin äitiä käymään huoneessa ja valokuvaamaan lapset ja lähettämään kuvat minulle. Kaikki kolme olivat selvästikin sairaita. Jos lapset ovat sairaana, pitäisi kutsua ambulanssi, mutta ajatus ei miellyttänyt keskuksen henkilökuntaa. Jouduimme poistumaan, mutta lapset saivat myöhemmin apua. Sitä paitsi yhdenvertaisuusvaltuutetulle lähetetty vetoomus johti päätökseen siirtää perhe Punaisen ristin vastaanottokeskukseen.

Kaverini on turvapaikanhakija, Ukrainasta paennut. Hän sairastui, eikä vastaanottokeskuksessa hätäilty avun hankkimisessa. Pakolaisille ei muka kuulu terveydenhoito. Kun tilanteeseen puuttuivat kantasuomalaiset journalistit ja poliitikot, ilmeni että pakolaisen lääkärinhoito on Helsingissä normaalia terveyskeskustoimintaa. Tai sen pitäisi olla.

En tosiaan käsitä, mitä meille on tapahtumassa.

Suomennos Kirsti Era