oksana

Odessan verilöylystä 4 vuotta

Toukokuun 2. päivänä 2014 Odessassa menehtyi 48 ihmistä Ammattiliittotalon tulipalossa ja kuusi katutaisteluissa ja ammuskelussa. Ketään ei ole vieläkään tuomittu tapahtumista.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, uusnatsit marssivat vuosipäivänä Odessassa, järjestäjiä ovat Vapaus-puolue, Oikeistosektori, Natsionalnyi korpus (Kansallinen armeijakunta) ja Ulitšnyi Front (Katujen rintama). Samoin kuin neljä vuotta sitten osanottajia tuodaan paikalle Harkovasta ja Dnepristä (ent. Dnepropetrovsk) asti.

Tapasin tragedian silminnäkijöitä ja menehtyneiden ja eloon jääneiden omaisia ensi kerran vuonna 2015. En tiennyt ennalta löytyykö heitä, sillä sekä Ukrainan media että osa venäläisistä kollegoistani olivat vakuuttaneet itselleen ja minulle, ettei tapahtumapaikalla Kulikovon kentälle leiriytyneiden joukossa ollut odessalaisia. Tapaamani henkilöt olivat kuitenkin aitoja odessalaisia, jotka asuvat kaupungissa ja rakastavat sitä – urheilija, opettaja, lääkäri, kommunistisen nuorisoliiton jäsen, ortodokseja, nuoria ja vanhoja.

Julkisuudessa ei ole virallista tietoa tapauksen rikostutkimuksista – ennen tulipaloa, sen aikana ja heti sen jälkeen. Vajaa vuosi sitten tulipalosta yritettiin syyttää palon aikaan menehtynyttä Odessan kaupunkineuvoston jäsentä Vjatsheslav Markinia. Hän hyppäsi palavan talon ikkunasta, ja eräiden lausuntojen mukaan kuoli sairaalassa vammoihin, jotka sai pesäpallomailalla pieksämisestä maahan hypättyään.

Odessan teurastuksen uhrien kanssa on raskasta keskustella, tuska on syvää. Eräällä kerralla he pyysivät minua toimittamaan vetoomuksen Euroopan parlamentin jäsenille. Mielestäni on välttämätöntä vielä kerran yrittää saada odessalaisten ääni kuuluviin Euroopassa. Toistaiseksi heitä ei ole kuunneltu. Heidän viestinsä kuuluu:

”Kulikovon kentälle lähteneet eivät olleet aggressiivisia separatisteja tai raivoisia Ukrainan vihollisia, kuten heitä kuvaavat niin valtionjohto kuin uusiin oloihin nopeasti sopeutuneet tiedotusvälineet, erityisesti odessalaiset.

Kulikovon kentälle tuli todellisia odessalaisia, Odessan kunnian ja omantunnon ääni, tavallisia järkevästi ajattelevia ihmisiä, jotka puolustivat omia henkisiä arvojaan, vakaumustaan ja kulttuuriaan, koska eivät käsittäneet, miksi heidän kaupunkiinsa tullaan tyrkyttämään heille vieraita näkemyksiä.

Ukraina ei tosiaan ole yksimielisesti EU-assosiaation kannalla. Puolet ihmisistä kannattaa toisenlaista kehitystietä. Voiko heidät siis polttaa elävältä keskellä Eurooppaa? Tämän kysymyksen esitämme maailman demokraattisille instituutioille.

Kyse ei ole siitä, kuka aloitti, kuka ampui ensin. Se on oma ongelmansa tuossa monivaiheisessa provokaatiossa. Kyse on siitä, että nuoria miehiä ohjattiin tekemään julmuuksia, sallittiin heidän tehdä kaikkein hirvittävimpiä tekoja toisin ajattelevien pelottelemiseksi ja kauhistuttamiseksi. Ellei yhteiskuntamme tuomitse tätä murhaa, se jää ikuisesti rammaksi ja sairaaksi. Ellei näitä raakuuksia tuomita, yhteiskunnassamme vakiintuu lopullisesti hirviöiden moraali.

Kuitenkaan maailman pelottomat ihmisoikeusaktiivit eivät halua tietää silmiensä edessä olevaa totuutta. Ihmisyyttä vastaan tehdyt kauheudet eivät liikuttaneet ketään, kukaan ei kauhistunut, ei myöskään uhrien määrästä tai lasten ja heikkojen vanhusten menehtymisestä. Kukaan ei ole korottanut ääntään, kun vaieten hyväksytään maailmamme muuttuminen eläimelliseksi. Missä te ihmisoikeusaktiivit olitte silloin? Missä olette nyt? Miksi teille riittävät tutkimuskomissioiden valheelliset tulokset, joissa syitä on vain yksi: ’Tulipalo syttyi itsestään rakennuksen sisällä… He polttivat itsensä ja tukehtuivat savuun’?

Nykyinen hallitus on todella julistanut Ukrainan menevän Eurooppaan, ja Eurooppaa ottaa sen avosylin vastaan. Tietäköön siis Eurooppa, että sen syliin tulee moraalisesti sairas yhteiskunta, joka tietää, että kukaan ei joudu maksamaan kaltaisensa ihmisolennon julmasta kohtelusta. Nämäkö ovat niitä eurooppalaisia arvoja?

On kuitenkin olemassa myös Jumalan tuomio. Jumalan ja historian tuomiolle joutuvat niin Kulikovon kentän pyövelit kuin julmuuden organisaattorit ja provokaattorit, samoin ne, jotka vaikenevat tragediasta, jotka yrittävät puolustella sitä. Kuten kansanedustaja A. Gontšarenko, joka hävyttömästi rienaten kehui julkisuudessa tyytyväisenä, miten hyvin he olivat ’puhdistaneet’ Odessan, estäneet toisinajattelun; toisin sanoen oli hyvä, että poltettiin elävältä ihmiset, joilla oli omat mielipiteensä ja tiensä.

Kaikkien sietäisi kuitenkin muistaa, että tuomitsematta jäänyt julmuus ja tuomitsematta jäänyt fasismi poikii uusia julmuuksia. Julmuuksien toteuttajien kaikki teot ovat nimenomaan fasismia.”