Mikko Lohikoski – kosmopoliitti ja arabikansojen ystävä

Mikko Lohikoski on tehnyt pitkän uran Arabikansojen ystävyysseuran aktiivina, Turun kaupungin yhteysjohtajana ja Euroopan neuvoston virkamiehenä. 70-vuotias Lohikoski ei ole vetäytynyt eläkkeelle vaan työskentelee EU:n Itämeren alueen koordinaattorina. Myös Israel–Palestiina-kysymys on yhä kiireisen kosmopoliitin agendalla.

 

Mikko Lohikoski opiskeli Helsingin yliopistossa kansainvälistä politiikkaa. Myös Suomen Rauhanpuolustajilla on iso rooli siinä, miten hän kiinnostui Afrikan ja Lähi-idän maiden politiikasta. ”Ensi kosketukseni Rauhanpuolustajiin tapahtui 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Olin juuri valmistunut ylioppilaaksi helsinkiläisestä Ressun lukiosta ja kävin heti perään armeijan. Siviiliin päästyäni ensimmäisiä hommia oli Vanhan ylioppilastalon valtaaminen vuonna 1968”, kertoo Lohikoski sukupolvikokemuksestaan koko maailmaa kuohuttaneena hulluna vuotena.

Lohikosken katse suuntautui pian kotimaan ulkopuolelle. Kolonialismin kahleista vapautuvat Afrikan maat vetivät nuorta ylioppilasta puoleensa. ”Olin mukana Opiskelijain YK-liitossa. Tuohon aikaan Afrikan vapautusliikkeet ja niiden tukeminen oli ajankohtaista. Lähdin Börje Mattssonin kanssa Opiskelijain YK-liiton konferenssiin Ugandan Kampalaan ja muualle Itä-Afrikkaan. Seuraavana vuonna teimme Börjen kanssa pidemmän matkan Afrikkaan. Erityisen merkittävää oli se, että saimme MPLA:n johtajalta Agostinho Netolta kutsun vierailla ensimmäisinä ulkomaalaisina sissien vapauttamilla alueilla Itä-Angolassa. Tapasimme vapautusliikkeiden edustajia. Palatessamme halusimme perustaa Suomeen elimen, joka ajaisi itsenäistyvien Afrikan maiden asioita. Ainoa järjestö, joka oli kiinnostunut toimimaan tällaisen tahon isäntänä, oli Rauhanpuolustajat. Niin perustettiin Rauhanpuolustajien Afrikka-komitea. Saimme edistettyä monia asioita. Teimme vetoomuksia. Muun muassa Suomen hallitus alkoi antaa humanitaarista apua vapautusliikkeille.”

Börje Mattsson opittiin myöhemmin tuntemaan Rauhanpuolustajien aktiivina ja Faces-festivaalin primus motorina.

Elettiin kylmän sodan aikaa ja Rauhanpuolustajat vaali kaikin keinoin hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Neuvostoliitto oli myös yksi itsenäistyvien Afrikan maiden tukija. Sen antama tuki oli taloudellista, poliittista ja sotilaallista. Tämä oli kynnyskysymys monelle rauhanjärjestölle. ”Afrikka-komitea perustettiin Rauhanpuolustajien puitteisiin muun muassa sen takia, että Sadankomitealle ja muille rauhanjärjestöille oli vaikeaa hyväksyä vapautusliikkeiden käymää aseellista taistelua. Kysymys pasifismista nousi esiin. He miettivät, onko olemassa oikeutettua sotaa tai aseellista toimintaa ja miten siihen pitäisi suhtautua.”

KIINNOSTUKSEN KOHTEENA LÄHI-ITÄ

Mikko Lohikosken suurimmaksi kiinnostuksen kohteeksi nousi kuitenkin Lähi-itä ja erityisesti Israelin ja Palestiinan välinen konflikti. ”Jo varhaisilla Börjen kanssa tehdyillä Afrikan-matkoilla 1970-luvun alussa kuljimme Kairon kautta. Tutustuimme vuonna 1964 perustettuun Palestiinan vapautusjärjestöön PLO:hon. Meidät kuljetettiin silmät sidottuina salaiseen tapaamiseen heidän kanssaan. He eivät halunneet turvallisuussyistä paljastaa tapaamispaikkaamme.”

Myös Suomessa aktivoiduttiin Palestiinan kysymyksessä. Lohikosken tapauksessa tämä johti kokopäiväiseen työskentelyyn Rauhanpuolustajissa sekä vuonna 1976 Arabikansojen ystävyysseuran AKYSin perustamiseen. ”Olin edelleen paljon tekemisissä Afrikan kanssa. 1970-luvulla tapasin paljon vapautusliikkeiden edustajia ja matkustin Afrikassa. Kiinnostukseni Lähi-itään oli kasvanut, ja perustimme yhteistyössä Rauhanpuolustajien kanssa Arabikansojen ystävyysseuran. AKYS toimi käytännössä Pulujen palveluksessa Rauhanpuolustajien toimistolla.”

Mikko Lohikoskesta tuli Rauhanpuolustajien järjestösihteeri ja hänen toimenkuvansa oli laaja. Pian hän kuitenkin nousi myös AKYSin johtoon. ”AKYSin ja Pulujen yhteistyö oli hyvin tiivistä. Arabikansojen ystävyysseuran johtoon kuuluivat alkuvaiheessa esimerkiksi kansanedustaja Tellervo M. Koivisto, presidentti Urho Kekkosen poika Matti Kekkonen, ministeri Pirkko Työläjärvi sekä kansanedustaja Liisa Jaakonsaari. He kuuluivat myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. Aloitin AKYSin pääsihteerinä vuonna 1976.”

Nuoren miehen energialla maailmaa parannettiin myös työajan ulkopuolella. Epäkohtia, jotka tuli saattaa kuntoon, riitti. ”Työni AKYSissä ja Puluissa oli enemmän kuin kokopäivätoimista. Opiskelut jäivät minulta sivurooliin ja valmistumiseen menikin 21 vuotta. Sitä ennen piti vapauttaa Portugalin siirtomaat ja Etelä-Afrikka, vastustaa neutronipommia ja ratkaista Lähi-idän ongelma. Sain maisteriopinnot valmiiksi vasta vuonna 1989. AKYSin toiminta oli erittäin kansainvälistä.”

Jo ennen AKYSin perustamista Lohikoski oli onnistunut verkostoitumaan kansanvälisesti ja saanut luotua hyvät suhteet muun muassa PLO:n johtoon. ”Vuosi 1973 oli merkittävä, koska silloin järjestettiin Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaali Itä-Berliinissä. Olin festivaaleilla ja tapasin siellä ensimmäistä kertaa PLO:n johtajan Jasser Arafatin. Tutustuin myös DDR:n ja Neuvostoliiton solidaarisuuskomiteoihin, jotka olivat kansallisten vapautusliikkeiden merkittäviä tukijoita, sekä Afrikan ja Aasian kansojen solidaarisuusjärjestö AAPSOon.”

”Vuonna 1973 Lähi-idän kriisi ja palestiinalaisten asia nousivat voimakkaasti esiin. Jasser Arafat ja PLO tekivät merkittävän linjanvedon, kun he ilmoittivat että Palestiinan valtiota ei tarvitse perustaa Israelin sijaan. He eivät siis vaatineet enää yhtenäistä valtiota, vaan olivat valmiita perustamaan Palestiinan valtion niille alueille, joilta Israel vetäytyisi. Kyseessä oli kahden valtion malli. Aikoinaan vuonna 1947 tehdyssä jakopäätöksessä Palestiina sai 45 prosenttia alueesta ja Jerusalemin piti olla itsenäinen yksikkö. Nämä alueet ovat kutistuneet. Jo vuoden 1967 sodassa alueet pienenivät ja ovat sen jälkeen kutistuneet entisestään.”

Mikko Lohikoski seurasi Lähi-idän politiikkaa laajemmaltikin ja loi yhteyksiä myös muun muassa Irakiin. ”Vuonna 1973 tapasin Saddam Husseinin. Hän oli silloin Irakin varapresidentti. Tapasin hänet ensimmäisellä kerralla ANC:n edustajan M.P. Naickerin kanssa ja vielä 1980-luvulla kahden kesken. Vaikka Saddam oli vuonna 1973 Irakin varapresidentti, hän oli de facto maan hallitsija. Hän oli syrjäyttänyt eli tappanut kilpailijansa. Muodollisesti Irakin presidenttinä istui tuolloin Ahmed Hassan al-Bakr. Kummatkin edustivat valtaapitävää Baath-puoluetta.”

Vuoden 1973 tapaaminen Saddam Husseinin kanssa on jäänyt Lohikoskelle erityisesti mieleen. Baath-puolueen häikäilemättömän kaksinaamainen valtapolitiikka paljastui tuolla matkalla järkyttävällä tavalla. ”Menimme tapaamaan Saddam Husseinia M.P. Naickerin kanssa. Juttelimme kaikenlaista Irakin asioista. Kun lähdimme, M.P. sanoi, että hänellä on vielä tapaaminen Irakin muiden puolueiden kanssa. Nämä puolueet istuivat virallisesti samassa hallituksessa valtaapitävän Baath-puolueen kanssa. M.P. tuli melkein itkien takaisin tapaamisesta. Hän kertoi, miten Saddam Hussein ja Baath-puolue toimivat: päivällä he istuivat muiden puolueiden kanssa samassa kansanrintamahallituksessa, mutta yöllä näitä samoja hallituskumppaneita kidutettiin. Kidutuksiin osallistuivat myös Baath-puolueen johtohenkilöt henkilökohtaisesti.”

HUNAJATEETÄ JASSER ARAFATIN KANSSA

PLO:n johtajaan Jasser Arafatiin Lohikoski kertoo luoneensa luottamukselliset suhteet. Hän arvioi tavanneensa Arafatin elämänsä aikana viitisenkymmentä kertaa ja kertoi päässeensä hänen puheilleen ilman turvamiesten tekemää tarkastusta. ”Arafat oli mielestäni hyvin rehellinen ihminen. Hän työskenteli päivin ja öin nukkuen vain muutaman tunnin yössä. Hän ei käyttänyt alkoholia vaan joi aina hunajateetä. Tapasin häntä yleensä yömyöhään esimerkiksi Beirutissa, Tunisissa tai New Yorkissa. Tapaamiset olivat usein yöllä yhden ja kolmen välillä. Silloin oli rauhallista ja läsnä oli hänen lisäkseen vain yksi avustaja. Kävimme hyvin luottamuksellisia ja avoimia keskusteluja. Kysyin miksi hän ei tunnusta Israelia. Arafat otti keffieyh-päähineen päästään paljastaen kaljun päälakensa ja sanoi: ’Luuletko, että olen niin tyhmä, etten ymmärrä tätä asiaa. Totta kai ymmärrän sen, mutta minulla on niin heikot kortit, etten voi tunnustaa Israelia ennen kuin Israel tunnustaa minun kansani oikeudet.’ Hän oli täysin oikeassa.”

Israelin ja Palestiinan konfliktissa on vuosikymmenten varrella nähty monenlaisia vaiheita. Yleisvaikutelma on se, että asiat ovat Palestiinan kannalta menneet koko ajan huonompaan suuntaan. ”Kun Arafat piti vuonna 1973 YK:ssa puheen, hänellä oli symbolisesti toisessa kädessä ase ja toisessa rauhanlehvä. Se avasi nopeassa tahdissa mahdollisuuden poliittiseen ratkaisuun kahden valtion mallista. Tätä seurasi erilaisia vaiheita ratkaisun aikaansaamiseksi. 1990-luvun alkupuolella Neuvostoliitto oli hajonnut. Suurvaltapoliittisesti Kiina ja Neuvostoliitto olivat tukeneet palestiinalaisia. Yhdysvallat taas on aina tukenut Israelia. Kun Neuvostoliitto hävisi tästä kuviosta, koko Israel–Palestiina-kysymys jäi Yhdysvaltojen dominanssin varaan. Eurooppa taas on aina ollut asian suhteen hajanainen, koska muun muassa Saksalla on niin huono omatunto juutalaisvainoista. 1990-luvulla paine viedä poliittista ratkaisua eteenpäin hävisi. Se antoi Israelille mahdollisuuden edetä voima-asemasta käsin.”

Lähellä kestävää ratkaisua oltiin silti vuonna 1993 Oslossa pidetyissä rauhanneuvotteluissa. ”Vuoden 1993 Oslon rauhankonferenssin päätöksiä ei koskaan toteutettu. Vaikka Israel–Palestiina-kysymyksestä sanotaan, että sitä on mahdotonta ratkaista, en usko tuollaiseen ajatteluun. Olen samaa mieltä kuin Martti Ahtisaari, että suuntaviivat, joilla konflikti ratkaistaisiin, ovat harvinaisen selvät. Kysymys on vain siitä, ettei ole olemassa poliittista tahtoa. YK:n päätöslauselmassa 242 sanotaan, että Israelin pitää vetäytyä vuoden 1967 alueelle. Sen tulee olla raja. Toisella puolella on Palestiinan valtio. Jerusalem olisi molemmille avoin tärkeä kaupunki. Myös pakolaiskysymys pitäisi ratkaista. Siitäkin on olemassa YK:n yleiskokouksen päätös.”

Kaikesta epätoivosta huolimatta Mikko Lohikoski uskoo Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisun syntymiseen. Ainakaan hän ei ole valmis heittämään kirvestään kaivoon. ”Osallistun yhä Lähi-itään liittyvään toimintaan. Huomenna olen menossa syömään lounasta Palestiinan suurlähettilään kanssa. Muistutan Palestiinan tilanteesta ulkoministerille ja kansanedustajille aina heitä tavatessani. Asia on minulle lähellä sydäntä. Nykyinen tilanne surettaa minua. Kun kävin Lähi-idässä ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa, ajattelin, että onpa surkea tilanne. Tämä tuskin voi mennä enää kovin paljon huonommaksi. Mutta silti se on mennyt huonommaksi ja huonommaksi. Kysymys ei ole siitä, etteikö siihen löytyisi ratkaisua. Se löytyy, jos vain halutaan löytää. Niin kauan kuin minussa henki pihisee, aion edistää palestiinalaisten asiaa.”

Entä mitä Lohikoskelle jäi käteen vuosista Rauhanpuolustajissa? ”Pulut oli erittäin innostunut porukka. Minulle avautui fantastinen mahdollisuus päästä solidaarisuustyössä liikkumaan ympäri maailmaa ja tapaamaan kaikenlaisia henkilöitä mukaan lukien kymmeniä valtionpäämiehiä, poliitikkoja ja tietysti aivan tavallisia ihmisiä. Sain nähdä maailmaa ja havaitsin, että ihmisten perustarpeet ovat joka puolella maailmaa aivan samanlaiset. Erilaisuuksistamme huolimatta jokainen haluaa, että tulevaisuus olisi turvattu ja että lapsillamme olisi hieman paremmat olot kuin meillä itsellämme. Minusta on ollut hienoa nähdä, että myös me suomalaiset olemme jaksaneet kantaa huolta muista ihmisistä. Sain olla mukana hyvin innostavassa porukassa ja tehdä asioita, joita pidän tärkeinä.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Hanna Linnove