Lyhyt historia kaikesta maan päällä

etmanov3Työväestön keskuudesta nousseena oppositiopoliitikkona Aleksei Etmanov on erityinen tapaus nyky-Venäjällä. Työläistaustaisia oppositiopoliitikoita on hyvin vähän, Etmanov on heistä kaikista räväkin. Hän aloitti perustamalla ammattiyhdistyksen Fordin autotehtaalla Pietarin alueella. Tämän jälkeen hän oli mukana ideoimasssa Venäjän eri alueiden yhteisen autoteollisuusalan ay-liikkeen perustamista. Vuonna 2011 hänet valittiin Leningradin alueen parlamenttiin Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen listoilta. Hänessä on yksi tärkeä piirre: hän ei mukaudu sokeasti minkään puolueen linjaan ja kannustaa olemaan sekoittamatta sellaisia käsitteitä kuin ”isänmaa” ja ”hallinto”. Dimitri Shvanija haastatteli viime vuonna Aleksei Etmanovia sensunovos.ru-nettilehteen.

 

Aleksei, olet monesti kertonut, kuinka matka Brasiliaan teki sinusta ammattiyhdistysaktiivin. Nyt siitä on kulunut jo kymmenen vuotta. Ovatko nuo vuodet olleet sinulle pettymys, vai oletko sitä mieltä, että ei ollut virhe lähteä mukaan ammattiyhdistysaktivismiin? Fordin tehtaiden lakot ovat meille kaikille tuttuja, mutta mitä muuta olet saavuttanut vuosien varrella?

Aleksei Etmanov: Kymmenen vuoden jälkeen on liian aikaista pettyä. Olen sitä mieltä, että valitsemani tie on juuri oikea. Venäläiset työläiset ansaitsevat kunnioittavaa kohtelua, hyvän palkan ja erinomaiset työolosuhteet, vaikka meidän kapitalistimme vakuuttavatkin jatkuvasti päinvastaista. Kaiken maailman ministerimme, jotka piiskaavat budjettia, puhuvat siitä, että työn hinta ylittää tuottavuutemme. Näin esimerkiksi Kudrin (toim huom. Aleksei Kudrin, venäläinen poliitikko, oli talousministeri vuosina 2000–2011) jokin aika sitten ilmoitti.

Jos totta puhutaan, harmittaa valtiomme puolesta. Kaikkialla maailmassa työntekijät kävivät läpi tämän kaiken antamatta yltiöisänmaallisen hysterian hämätä itseään ja pyrkien kohti yksinkertaisia tavoitteita: hyviä työehtoja, arvoistaan palkkaa ja omia edustajiaan lainsäätäjien joukkoon.

Brasilialaiset ovat veljiämme. Brasiliassa on erittäin voimakas ammattiyhdistysliike, joka on hyvin politisoitunut. Se on vastavoima oikeistolaisille ja nationalistisille liikkeille, jotka myös Brasiliassa ovat olemassa ja joihin kuuluvat pääasiassa yläluokka ja pääoman edustajat. Brasilialainen ay-liike ei anna yltiöisänmaallisuuden hämätä itseään – että olet mukama valtiosi vihollinen, jos vastustat sen edustamaa ajatusmaailmaa. Brasilialaiset erottavat jyvät akanoista ja toimivat rauhanomaisesti.

Totta kai on olemassa pieni pettymyksen tunne… Tänä päivänä venäläiset työläiset ovat varmaankin paljon vähemmän koulutettuja kuin vuonna 1905. Tuolloin työväen joukossa sosialisti-aktivistit järjestivät opintopiirejä, joissa käsiteltiin työn ja pääoman välistä vastakkainasettelua. Ja entiset talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti opettajiaan! Mutta tämän päivän työläisemme, jotka ovat valmistuneet kelvottomista ja aikansa eläneistä oppilaitoksista, ovat hajallaan ja alistuvat manipuloiduiksi. Tietysti tämä on meidän surumme ja kipupisteemme. Ja sen vuoksi on jonkun verran pettymystäkin.

Mutta samaan aikaan olen erittäin iloinen, että teen juuri tätä työtä, koska kaikesta huolimatta uuden ammattiyhdistyskulttuurin taimia on onnistuttu istuttamaan suotuisaan maaperään. Työläiset ottavat askel askeleelta etäisyyttä Neuvostoliiton jälkeen vakiintuneeseen periaatteeseen ”minä olen johtaja, sinä paskaa”. He alkavat erottaa omat intressinsä yrityksen intresseistä, eivätkä anna huijata itseään niin helposti kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Minulla on välillä sellainen tunne, että neuvostoideologia, jonka mukaan työväenluokka nousi yhteiskunnassa hegemoniseen asemaan, vahingoitti ja edelleen vaikeuttaa työväenliikkeen muodostumista. Yhtäältä työläiset eivät koe itseään työvoiman myyjinä, ja toisaalta he suhtautuvat lievästi sanottuna kunnioituksetta, kuin idiootteihin, niihin aktivisteihin, jotka yrittävät levittää ajatusta omatoimisesta organisoitumisesta. Esimerkiksi minä olen aktivistina törmännyt usein proletariaatin ylimieliseen suhtautumiseen sivistyneistöön. Miten sinä työväen joukoista ponnistaneena ihmisenä suhtaudut tähän?

Ehdottomasti asia on juuri noin. Mutta en ryhtyisi syyttämään neuvostoideologiaa työväenliikkeen hegemoniasta. Tässä tapauksessa kyse on pikemminkin välinpitämättömyydestä, johon yhteiskunta on meitä opettanut kahdenkymmenen viime vuoden ajan: opiskele ala-arvoisessa koulussa, ole yksin, huolehdi vain omista asioistasi, niin olet onnellinen. Et tarvitse mitään ay-liikettä etkä yhteisöä – ne ovat kaikki punaisten ja kommunistien keksintöä. Valtava kommunismia, sosialismia ja jopa kaikkea vasemmistolaista liikehdintää alentava koneisto toimii.

Helposti johdateltavissa olevat työläiset, jotka saavat informaation ennen kaikkea television välityksellä, muumioituvat – niin kuin muutkin – hallitsevan luokan valitsemaan olotilaan. Siksi heille henkilö, joka ajattelee toisin kuin televisiosta on toistettu, on jonkinlainen marginaali-ihminen. Ja televisiossahan kerrotaan, että juuri ne ihmiset ovat vihollisia, ”viides kolonna”, ja ties mitä milloinkin. Aivojen käyttäminen on todella vaikeaa.

Meidän työläistoverimme puhuvat nykyään myös, että ”olemme politiikan ulkopuolella!” Mutta ei ole olemassa ammattiyhdistystä politiikan ulkopuolella! Kaikkien olisi pitänyt jo aikoja sitten ymmärtää, että mikä tahansa teko, jonka tarkoituksena on parantaa työläisten taloudellista tilaa, on laajempaa politiikkaa. Vaikka vain sen vuoksi, että se toimii huonona esimerkkinä naapuritehtaan työläisille. Tämä on politiikkaa. Olkoonkin aluksi vain paikallisella tasolla, mutta sitten kun se ylittää alueelliset rajat, siitä tulee jo vakavasti otettavaa valtakunnallista politiikkaa. Tämän ymmärtävät kaiken maailman kuvernöörit ja muut edustajat, jotka toimivat ammattipoliitikkoina ja vallan toimeenpanijoina. He yrittävät kaikin mahdollisin keinoin nitistää työväenliikkeen itsenäisen organisoitumisen murusia, jotka eivät ole niiden vallassa. Niin kuin kävi tovereillemme esimerkiksi Kalugassa. (Toim. huom. Kalugan kaupungissa maaliskuussa 2015 pidätettiin viisitoista Aleksei Etmanovin edustaman riippumattoman ay-liikkeen MPRA:n jäsentä, jotka olivat kokoontuneet neuvottelemaan tulevista suurista irtisanomisista Wolkswagenin ja Peugeot-Citroënin autotehtailla Kalugassa. Poliisi ilmoitti pidätyksen syyksi lähistöllä tapahtunen varkauden, mutta kuulusteluissa pidätetyiltä kyseltiin ay-liikkeen toiminnasta ja tulevista tapahtumista. Kuulustelijat olivat ”Е”-keskuksesta, joka on ekstremismin vastaiseen toimintaan erikoistunut hallintoelin.

Paikallista hallintoa työväen organisoituminen ei selvästi uhkaa, mutta se on huono esimerkki muille. Tämän takia kuvernööri ilmoittaa työväenliikkeen aktivistien olevan kansan vihollisia, heitä jahtaa poliisi ja niin edelleen. Mutta juuri tämä on tärkeintä, mitä vasemmistolaisten ja ay-liikkeen aktivistien täytyy tehdä – opettaa ihmisiä ja yhdistää heitä ympärilleen. Muutoin me tulemme ryömimään suossa jatkossakin.

Nyt kun tuli puheeksi aktivistit, niin mielestäni se onkin kolikon toinen puoli. Sinä olet tavannut sekä niitä, jotka pitävät itsenään marginaalisina, että niitä, jotka pyrkivät todellisiksi poliitikoiksi vasemmistoidelogioiden lippujen alla: Rot-Front (toim. huom. ”Venäläinen yhtenäinen työväen rintama”, venäläinen 2010-luvulla perustettu poliittinen työväestön etuja ajava puolue), Oikeudenmukainen Venäjä, Venäjän federaation kommunistinen puolue. Ovatko nämä ihmiset käytännössä kykeneviä voittamaan työväen luottamuksen kannustamalla heitä taistelemaan parempaa asemaa itselleen?

Mikä on ay-liike? Ay-liike on työväen edustajisto eri vastuualueilla. Tehtaan tasolla edustusta hoitaa tehtaan komitea ja alueellisella tasolla alueellinen komitea. Kansallisen tason edustajisto on konfederaatio. Näin on oikeastaan kaikkialla. Näin ollen on välttämätöntä, että ay-liikkeen edustajat ottavat osaa valtiomme lainsäädäntöön, muutoin edessä on puhdas tappio.

Maamme laillisessa politiikassa me yritämme käyttää sitä vaikutusvaltaa ja niitä metodeja, jotka ovat olemassa työväen suojelemista varten, toisin sanoen tekemällä erilaisia lakialoitteita. Mutta on kysyttävä: tarvitsevatko työläiset tätä? Kolme vuotta sitten esitimme kysymyksen työlainsäädännön 134. pykälän toteuttamisesta: pakollisesta palkan indeksikorotuksesta inflaation mukaisesti. Kaksi vuotta sitten tein sitä koskevan lakialoitteen Leningradin alueen parlamenttiin, mutta yläluokan lobbaus osoittautui voimakkaammaksi ja Yhdistynyt Venäjä -puolueen voimin tuo lakialoite haudattiin.

Samankaltaisen lakialoitteen teki toverimme Karjalan Rot Frontissa – toveri Stepanov. Hän onnistui painostamaan Karjalan parlamenttia ja lakialoite lähti eteenpäin valtion duumaan. Sen on luvattu tulevan käsittelyyn tammikuun lopussa. (Toim. huom. Valtion duuma ei hyväksynyt lakialoitetta, Yhtenäinen Venäjä -puolueen enemmistö äänesti sitä vastaan.) Duuman työlainsäädäntöä käsittelevä komitea on jo esittänyt asiasta kielteisen mielipiteen. Vanhojen ay-liikkeen jäsenten mielipide on myös jo kuultu, sellaisten kuten Mihail Tarasenko, jonka mielestä tämä on populistinen laki, vaikka hän oli itse sitä säätämässä.

Perustuslakituomioistuin määritti, että inflaation kompensoinnin tulee tapahtua lain mukaisesti vuosittain! Meidän korjauksemme velvoittaisi työnantajat toteuttamaan sen. Hе eivät sitä halua. Yritämme kerätä allekirjoituksia adressiin tämän korjauksen puolesta, mutta olemme keränneet vasta alle tuhat nimeä – ja tämä on hyvin tyypillistä. Me kaikki haluamme hyvän elämän, mutta odotamme tsaaria, joka sen meille antaa. Ihmiset eivät edelleenkään ole valmiita ottamaan osaa taistoon, edes tietokoneen nappuloiden välityksellä. Myös tämä aiheuttaa jonkunlaista pettymystä. Jos ihmiset eivät tarvitse muutosta, niin miksi me sitten teemme tätä työtä? (Toim.huom. Adressiin ei ole edelleenkään saatu kerättyä kovinkaan paljon allekirjoituksia.)

Siinäpä ydinkysymys! Jokainen aktivisti tietysti löytää itselleen perustelut miksi hän tekee ay- tai poliittista työtä. Mutta miten kansan apatia on selitettävissä? Suurimmalla osalla naisista ja miehistä on käsitys ihmisarvosta, mutta he eivät pidä kiirettä sen puolustamiseksi. Ja tämä apatia ja passiivisuus on todellinen muuri. Kuinka murtaa se? Onko sinulla vastausta tähän nimenomaiseen kysymykseen? Olet kuitenkin työskennellyt monia vuosia työläiskollektiiveissa.

Kaikki apatia syntyy tietämättömyydestä. Ennen vaaleja kansalle sanotaan: ”Älä mene! Kyllä ne ilman sinua kuitenkin kaikesta päättävät, älä änge politiikkaan, tehtaan johtaja – hän on hyvä poliitikko, hän tekee kaiken sinun puolestasi.” Meille kaikille sanotaan: ”Istukaa nurkassa, älkääkä vaivatko meitä.” Meidän liberaalimme ja uudet kapitalistimme yrittävät mustamaalata ne saavutukset, jotka menneen ajan kommunistit, sosialistit ja sosiaalidemokraatit saivat aikaan. Uuden ajan työläisille, jotka eivät ehtineet tuntea Neuvostoliittoa, he puhuvat niistä saavutuksista kuin jostain inhottavasta. Ammattiyhdistykset ovat vain kommunistien ase, ja ikään kuin niitä ei nykyään tarvittaisi. Mene ja näytä kykysi, niin sinusta tulee varmasti heti johtaja. Ja tätä on syötetty jo neljännesvuosisata!

Niin ollen niiden, jotka ovat altistuneet tuollaiselle muumioitumiselle, on hyvin vaikea muuttaa näkökantaansa vuodessa, parissa. Minä olin täysin samanlainen! Kaikki riippuu pääkoppasi sisään päässeen tiedon määrästä. Kun sinulla on aivot ja näet eron yhdistyneiden työntekijöiden, esimerkiksi Brasiliassa, ja hajanaisten työläisten välillä, ymmärrät, että meitä huijataan. Meidän aivoihimme syötetään koko ajan isänmaallis-nationalistisia aatteita, jotta emme näkisi todellista vihollistamme.

Sosiologit ovat selvittäneet, että suurin osa venäläisistä työläisistä, jotka tulevat tuotantoon töihin post-sosialistisina aikoina (emmekä ala nyt väittelemään siitä, oliko Neuvostoliitto sosialistinen vaiko jotain muuta), pitävät työläiskohtaloaan eräänlaisena väliaikaisena epäonnistumisena. Heidän mielestään se, että heistä tuli työväenluokkaa, johtuu siitä ettei heitä vielä lykästänyt, mutta kunhan he löytävät pikkujohtajan paikan, he hyvästelevät työläisammattinsa. Tämä siitä huolimatta, että konttorirottina he saavat vähemmän palkkaa kuin tuotannossa. Ovatko nämä huomiot sinun mielestäsi oikeita? Onko sinun kohdallesi tullut tällaisia tapauksia?

Asia on todellakin näin. Ihan muutama päivä sitten keskustelimme yhdestä ammattiyhdistysaktiivista, joka siirtyi toiselle tehtaalle uuteen, sanotaanko ”pikkupomon” virkaan, ja jo nyt hän lannistaa eilisiä tovereitaan proletariaattivihallaan. Muistellaanpa klassikkokirjailija Arthur Haileyn romaaneja, esimerkiksi Pyörät-teosta. Pidän todella paljon hänen kirjoistaan, niissä on pyhyyttä, ikuisuutta. Hän kirjoittaa: autotehtaalle kaikki tulevat väliaikaisesti, mutta työskentelevät sukupolvi toisensa jälkeen. Tässä on kyse samasta! Tärkeintä on se, mitä päihimme on istutettu. Sinun päähäsi on istutettu ajatus, että olet täällä väliaikaisesti. Olet vain tuuraaja.

Meillä ammattiyhdistykset menestyivät siellä, missä ihmiset eivät ole kokeneet olevansa väliaikaisia vaan pitkäaikaisia työntekijöitä ja missä he halusivat, että yritys kasvaa ja pysyy hengissä. Ihmiset suhtautuivat vastuullisesti niin tuotannon vaateisiin kuin omien oikeuksiensa puolustamiseenkin. Tietenkään väliaikainen työntekijä ei ala puolustaa palkkaansa tai työpaikkaansa lakolla. Hänhän on täällä vain väliaikaisesti! Väliaikaistyöntekijöiden sukupolvi on valtava. Ja sitä on helppo manipuloida.

Palataan kysymykseen ideologiasta. On ymmärrettävää, että taistelu indeksikorotuksista on tarpeellista. Mutta se on yksittäinen taistelumomentti. Vastaako nykypäivän vasemmistoideologia kokonaisuudessaan työväenluokan tarpeisiin? Minusta tuntuu että ei. Eräät vasemmistolaiset sortuvat vanhojen hyvien aikojen ja toveri Stalinin nostalgisoimiseen, harmittelevat ”ryöstetyn maan” puolesta, ja toiset taas keskittyvät yleishumaaneihin tavoitteisiin, joilla ei ole traditionaalisen vasemmistotoiminnan kanssa mitään yhteistä.

Haluatko siis, että pohdiskelen vasemmistolaisen liikkeen väliaikaisuutta ylipäätään?

En. Mutta sinä olet tehnyt yhteistyötä Rot Frontin ja muiden vasemmistojärjestöjen kanssa. Kuinka hyvin heidän ehdotuksensa ja ideologiansa vastaa niihin haasteisiin, joita nykypäivä asettaa työntekijöille? En puhu edes työväenliikkeestä, sillä jos sellainen onkin olemassa, niin vain hyvin alkeellisella tasolla.

Jos työväenliike on meillä alkeellisella tasolla, niin vasemmistoliikettä ei ole laisinkaan. On joitain yksittäisiä ryhmiä, jotka piirtävät lippuunsa Che Guevaran tai Trotskin kuvan ja sanovat, että he ovat ainoita oikeita marxismi-leninismin seuraajia, ja kaikki muut ovat jotain ”-istejä”. Eri ryhmien ja ryhmittymien välillä ei ole yhteisymmärrystä periaatteellisista kysymyksistä, ne ovat pieniä eivätkä työväen silmissä lainkaan vakuuttavia. Ja heitä on vähän. Sen sijaan, että taistelisivat päävihollista vastaan, he usein taistelevat keskenään. Selvittävät, kuka heistä on enemmän vasemmalla. Minähän en ole liian vasemmalla: hiukan sosiaalidemokraattia, hiukan kommunistia. Tänä päivänä en näe todellista vasemmistolaista kommunistista tai sosiaalidemokraattista liikettä Venäjällä. Suurin osa niistä, joita voimme kutsua vasemmistolaisiksi, on valinnut tuon ideologian vain pönkittääkseen itseään.

Vasemmisto ei ole kriisissä vain Venäjällä vaan myös Euroopassa. Esimerkiksi Ranskassa, jossa äärivasemmistolainen Uusi antikapitalistinen –puolue (NPA) ja Työläisen taistelu -puolue (LO) keräävät vaaleissa naurettavan yhden prosentin äänistä, ja maltillisempi Vasemmistorintama, joka yhdistää kommunistit ja vasemmistososialistit, hiukan enemmän. Samaan aikaan oikeistolainen Kansallinen rintama kasvattaa satoaan vaaleista toiseen. Ja sitä äänestävät ennen kaikkea työläiset. Ranskahan on maa, jossa on pitkälle kehittynyt vasemmistokulttuuri. Tämä tarkoittaa, että vasemmistolaiset menevät toiminnassaan jossain vikaan…

En ole suuri Ranskan vasemmiston tuntija. Euroopassa on omat haasteensa. Polttava kysymys liittyy nyt maahanmuuttopolitiikkaan, ja se ajaa tavallisia työläisiä äänestämään populisteja, jotka sanovat hoitavansa tässä kysymyksessä asiat kuntoon. On nähtävissä pakolaisten huono vaikutus. Minä itse suhtaudun pakolaisiin myönteisesti ja ymmärrän, että nämä ihmiset ovat lähteneet pakoon sotaa. Mutta kun valtaelimet eivät kykene pitämään yllä edes alkeellista järjestystä, paikalliset alkavat valittaa. En väitä, että Isis järjesti Kölnissä saksalaisten raiskaustempauksen. Se oli yksinkertaista huliganismia. Niiden joukossa, jotka pidätettiin, oli jopa Saksan kansalaisia. Se oli banaalia nuorisoa. Eikä poliisi kyennyt toimimaan ajoissa. Se oli muru, joka putosi natsien myllyyn. He aloittivat saman tien mielenosoitukset.

Toisaalta saksalaisilla on aika vahva rokote natsismia vastaan. Otin itse osaa antifasistiseen mielenosoitukseen Wolfsburgissa. Nationalistinen puolue osti siellä toimistotilan, ja 50 000 ihmistä 120 000 asukkaan kaupungissa lähti kaduille osoittamaan mieltä sitä vastaan. Tämä osoittaa, kuinka vahva rokote saksalaisilla on natsismia vastaan.

Väistämättä vasemmiston voitto tai häviö Euroopassa tai Venäjällä riippuu senhetkisestä tilanteesta ja vasemmiston tarjoamasta ohjelmasta. Meillä tilanne eroaa Euroopasta siten, että meillä ei ole miljoonia pakolaisia.

Mutta meillä on miljoonia maahanmuuttajia, eli maahanmuuttokysymys on kyllä olemassa. Eikä siitä aiheesta voi olla puhumatta. Mutta kysymys kuuluukin: mitä siitä pitäisi puhua? Kun lakkoileva työläinen näkee kuinka hänen paikkansa vie rikkuri-maahanmuuttaja, hän tuskin vakuuttuu vasemmistolaisen maahanmuuttajiin kohdistuvan solidaarisuuden ideasta. Luultavasti hän alkaa ennemminkin kuunnella nationalisteja.

Väistämättä. Mutta tämän eteen pitää työskennellä ja selvittää ihmisille, mikä liittyy mihinkin. Todellisuudessa lakkolaisen paikan ottavat maahanmuuttajien lisäksi onnessaan vastaan muutkin. Joka toinen venäläinen alkaa rikkuriksi, kun hänelle maksetaan kolminkertainen palkka lakkoilijaan verrattuna.

Taistelu on julmaa. Vallalla olevat luovat kaikki nämä antimaidanit pitääkseen suitsissa ja kuuliaisina myös työläisiä, jotka tastelevat oikeuksiensa puolesta. Me olemme jo moneen otteeseen nähneet, kuinka pseudopatrioottiset organisaatiot yrittävät hajottaa omien taloudellisten intressiensä puolesta taistelevien työläisten mielenosoituksia. Tämä todistaa taas kerran sen, että mikä tahansa teko, omien taloudellisten intressien puolesta seisominen, on suurta politiikkaa. Vahtikoirat eivät pidä siitä. Heidän mielestään työläiset tai opettajat, jotka vaativat palkkojaan, ovat niitä ihmisiä, jotka keikuttavat heidän pyhää venettään. Upotkoon teidän veneenne, antakaa minulle palkkani!

He sanovat, että sinä et ole isänmaallinen vaan itsekäs. Vaadit palkankorotusta kun ”on tullut aika kiristää vyötä”!

Minulle puolestaan he eivät ole isänmaallisia, vaan zombeja ja kouluttamattomia ruipeloita, jotka kuuntelevat dogmaatikkoja, kotikutoisia hitlereitä, jotka kertovat venäläisen rodun puhtaudesta. Täyttä sontaa.

Huomaa, että antimaidanin ideologia eriskummallisella tavalla vetoaa neuvostotraditioon. Tämä tuli selvästi esiin Donetskin ja Luganskin kansantasavalloissa, joissa kohotettiin ”venäläisen maailman” lipun lisäksi myös lippu ”Neuvostoliiton seuraajien monikansalliselle vastarinnalle kansallismielistä banderovilaista junttaa vastaan”. Siispä antimaidanin ideologiassa ajatus venäläisen rodun puhtaudesta ei suinkaan ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.

Joka tapauksessa he vaihtavat käsitteen ”isänmaa” käsitteeksi ”hallinto”. He yrittävät tunkea kaikkien aivoihin ajatuksen, että tämänhetkinen hallinto on kuin onkin isänmaa. Minulle isänmaa oli Neuvostoliitto, ja se oli aivan erilainen kuin tämänhetkinen Venäjä. Siellä oli kansanedustajien neuvosto, mahdollisuus saada ilmaiseksi asunto ja korkeakoulutus sekä käyttää ilmaista terveydenhuoltoa. Nykyään tätä kaikkea ei ole. Tekisi mieli luoda Neuvostoliitto uudestaan, mutta vain federatiivisella ja vapaaehtoisella periaatteella. Eikä niin, että mennään ja taistellaan uudestaan ”Venäläinen Turkmenistan” (Turkmenistanilla viitataan Neuvostoliittoon kuuluneeseen Keski-Aasian alueeseen. Toim. huom.).

Edellisessä vuoden 2011 vaalikampanjassa puhuit paljon välttämättömyydestä luoda työväenluokan puolue. Ovatko ajatuksesi sen suhteen muuttuneet viimeisten viiden vuoden aikana?

Ei, eivät ole muuttuneet. Puolueelle on todellakin tarvetta. Tämän puolueen ytimen tulevat muodostamaan ne työläiset, jotka ymmärtävät, että todellisuus on kaukana siitä, mistä ”töllö” puhuu; pikkuhiljaa heistä tulee poliittisia johtajia ja he alkavat kamppailla työläisten intressien puolesta.

Antimaidan ylistää Neuvostoliittoa, joku toinen väittää Neuvostoliittoa totalitääriseksi valtioksi. Mutta kaikki hyvä mitä lainsäädännössä on enää jäljellä, on otettu käyttöön neuvostojärjestelmän aikana. Esimerkkinä vaikka työlainsäädäntö. Ja tänä päivänä meidän liberaalimme, jotka ovat vallassa (ei tarvitse väittää vastaan, että meillä olisi vallassa joku muu), harjoittavat neoliberaalia politiikkaa ymmärtäen, että se on helpompaa jos kansa on muutettu zombeiksi. He haluavat nimenomaan sitä. Tänä päivänä meidän kansamme elää neuvostoaikaisen työlainsäädännön sirpaleilla. Mutta pikkuhiljaa kaikki hyvät lait poistetaan. Tämä johtaa jopa ehdotuksiin 60-tuntisen työviikon käyttöönottamisesta.

Siitä, mitä saavutettiin vuonna 1905, voidaan muitta mutkitta luopua vuonna 2016. Sitä paitsi yksi syy siihen, miksi meillä ei ole työväenliikettä, kiteytyy siihen, että meidän työläisemme saivat kuin lahjaksi kaikki sosiaaliedut, jotka jäivät jäännöksenä neuvostoajalta. Kun yksi viedään pois, ja sitten toinenkin, ihminen miettii, että ”no jotenkin tästä selvitään”. Sillä hän ei taistellut niiden asioiden vuoksi, jotka nyt menettää.

Tämä kaikki muistuttaa vuorilla olevaa riippusiltaa, joka on rakennettu laudanpätkistä, joita yksi kerrallaan revitään pois. Ja kansa käyttäytyy kuin lehmä ”Kalastuksen kansallisissa erikoisuuksissa” (toim. huom. venäläinen elokuva vuodelta 1998, jossa näyttelee muun muassa Ville Haapasalo): ”Jos haluat elää, älä noin levitä jalkojasi.”

 Ja niitä laudanpätkiä poistetaan, lakipykäliä kiskotaan pois, ja ihminen vain venyttäytyy sillalla. Mutta kun viimeinen laudanpätkä viedään, hän putoaa turpa edellä paskaan. Ja tajuaa, että kaikki hänen pyrkimyksensä tulla joksikin johtajaksi pirstoutuvat karuun todellisuuteen. Että kaikki hänen fantasiansa ovat vailla todellista pohjaa. Työläisenä hänelle jää ainoastaan yksi vaihtoehto: aloittaa taistelu työväenluokan intressien puolesta – kaikkien hyväksi. Mitään muuta keinoa ei voi olla olemassa. Tämä on tavallinen käytäntö kaikissa valtioissa.

Viime vuosien aikana on tapahtunut koko maan laajuinen teollisuuden alasajo, ja siihen liittyen sekä sen varjolla ihmisiin iskostetaan kuluttajan eikä tuottajan moraalia. Luuletko, että teollisuuden jälleenrakentaminen voisi nousta työväen vastarinnan ytimeksi?

Epäilen. Puhuimme kanssasi pätkätyöläisistä, työntekijät tulevat tehtaalle vain väliaikaisesti. Ja meillä Venäjällä kun kaikki ovat väliaikaisia, he kaikki tulivat vain väliaikaisesti. Yksi on väliaikaisesti vallassa, toinen väliaikaisesti tehtaalla. Hän ei koe olevansa osa yritystä ja hänelle on aivan sama mitä sille tapahtuu. Hänen tehtävänsä on pumpata siitä itselleen irti mahdollisimman paljon, siirtää kaikki nopeasti veroparatiisiin, ostaa uusi purjevene vielä ennen kuin hänet on saatu kiinni, ja karata. Meillä koko maa on täynnä väliaikaistyöntekijöitä. Niin kauan kun emme muuta tätä periaatetta, puheet teollisuuden uudesta noususta ovat täysin turhia.

Mutta voiko tämä ajatus nousta osaksi vastarinnan ideologiaa? Valtaeliitti puhuu paljon yhden jos toisenkin palauttamisen välttämättömyydestä, tekemättä asialle käytännössä yhtään mitään. Voisi saada ne kiinni sanoistaan.

Ketkä?

Vallalla olevat…

Muistathan sitaatin kuuluisasta elokuvasta: ”Minun sanani on majesteettinen – annan jos haluan, ja jos haluan, otan takaisin.” Että ota siinä kiinni sanoista. Meillä saatiin Tšaika (toim. huom. Juri Tšaika, Venäjän korkeimman oikeuden pääsyyttäjä) kiinni siitä, että puolet hänen perheestään oli hyvissä väleissä Tsapokien (toim. huom. pahamaineinen Sergei Tsapokin mafiajoukko) kanssa ja teki heidän kanssaan bisnestä. Ja mitä siitä? Se on kaikki Obaman juonittelua! Venäjällä ei koskaan ole eletty niin huonosti kuin Obaman aikana…

Lahjonta käy heiltä sujuvasti niin kauan kuin meillä ei ole järjestelmää, sellaista ihmisten, kansalaisten ja työntekijöiden organisoitumista, joka voisi vaatia näitä herroja vastuuseen teoistaan. Kaikki muu on pötypuhetta. He tulevat taistelemaan omasta paikastaan auringon alla kaikin keinoin. Heillä on palkattuna erinomaisia julkisuussuhteista vastaavia ihmisiä ja kaiken maailman sosiaalipsykologeja, jotka kyselyiden avulla ennustavat tapahtumien tulevan kulun.

Me voimme loputtomiin sulkea nöyristellen silmämme ja olla puhumatta asioista niiden oikeillä nimillä. Ja aivan turhaan. Joka toinen virkamies on huijari. Joka toinen tuomari on valehtelija. Joka toinen valtion rakenne on ohjattu pumppaamaan rahaa eikä auttamaan maan kansalaisia. Ennen kuin puhdistusta ei tehdä, mistään ei tule mitään. Huijarit ja petkuttajat on lakaistava pois valtion koneistosta.

Yhteiskunnassa, josta teollisuus on purettu, ei toimi sellainen traditionaalinen työläisten ase kuin lakko, tai sitten syntyy paradoksaalinen tilanne, kun kapitalisti ei ole kiinnostunut tehtaan toiminnasta. Lakkoile, ole hyvä! Sinun työtäsi ei tarvita. Teollisuuden palauttaminen palauttaisi työläisen käsien tarpeen…

Tosiasiassa tuo on fantasiaa. Mitä me näemme tänä päivänä? Edes ne kapitalistit, jotka haluavat tehdä töitä ja yrittävät kehittää tuotantoa, eivät ole kilpailukykyisiä. Minulla on tuttuja suuren luokan maatalousyrittäjiä Leningradin alueella. Maksavat ihmisille hyviä palkkoja, yritykset kasvavat ja kehittyvät. Mutta vähän aikaa sitten yksi heistä kertoi, että hänen on suljettava tuotantolaitoksensa, koska tuotteen lopullinen hinta on suurempi kuin niiden tuotteiden, jotka tulevat Amerikasta, Euroopasta ja jopa Aasiasta. Sähköenergia on meillä kalliimpaa ja kaikki muut epäsuorat kulut suurempia, ja niin ollen yrittäjä ei tee voittoa vaan tappiota. Lopputuloksena hän ajaa kolmesataa ihmista kadulle.

Eli täytyy siis erota WTO:sta, ja sulkea muiden pääsy markkinoille.

Voi olla, että tuossa piilee ratkaisu…

Etkö näe tässä yhteydessä samankaltaisuutta työväen, joka haluaa lisää työpaikkoja ja tienata rahaa elääksensä, ja niiden sinun sanojesi mukaan hyvien, voittoa haluavien kapitalistien välillä?

En. Jopa ne, jotka haluavat saada voittoa, ajattelevat viimeiseksi työntekijää. He haluavat ensi kädessä omaa voittoaan. Eivätkä työläiset ajattele työpaikkojen määrän lisäämistä. Me näimme tämän General Motorsin tuotantolaitoksen tapauksessa (Toim. huom. Kun General Motors sulki yhden Pietarin tehtaansa kesällä 2015): kun se sulkeutui, vain viisikymmentä henkilöä protestoi, ja he kaikki olivat ammattiyhdistyksen jäseniä, ja puolitoista tuhatta istui paikoillaan, tunkien suuhunsa karkkia.

Toistan vielä kerran: sekä vasemmistolaisten ryhmittymien että niin sanottujen oikeanlaisten ammattiyhdistysaktiivien, jotka ymmärtävät minkälaisen asian kanssa ovat tekemisissä, tulisi tehdä valistustyötä. Se on ainoa mahdollisuus. Niin kauan kun me emme pakota työläisiä käyttämään omaa aikaansa ajatteluun, emme ikinä saa heitä omalla vapaa-ajallaan tapaamisiin, mielenosoituksiin tai allekirjoittamaan edes vetoomusta heitä itseään suojelevan lakipykälän puolesta. Organisoitumisen käynnistäminen vaatii todella suuria panoksia aktivisteilta. Ja on harmillista, kun ne palavat loppuun.

Voiko vaalikampanjaa, joka on käytännössä jo alkanut, käyttää tähän tarkoitukseen (toim. huom. kyseessä on vuoden 2016 duuman vaalien kampanja)? Jos kyllä, niin missä kehyksessä?

En usko, että vaalikampanja on se tapahtuma, jonka avulla voi valistaa työntekijöitä. Valistus on raskasta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä. Monet meistä tekevät sitä. Yksi aktivisti sanoi: ”Mitä hyötyä minulle on tästä? Kun annan heille mainoslapun ammattiyhdistyksestä, he haistattelevat minulle.” Raskasta… Minä teen tätä työtä jo niin monetta vuotta. Tänä päivänä ajattelen: mitä hyötyä tästä on minulle? Aktivismi tukahduttaa. Ja moni ymmärtää, että tämä on loputon suo ja kääntää katseensa muualle, etsien mihin voisi lähteä, missä kannattaisi nähdä vaivaa omien ideoidensa kehittämiseen.

Mutta edellinen vaalikampanjasi oli mielenkiintoinen. Sinä kiersit osoittamassa mieltä kaikissa Leningradin alueen yhden tehtaan kaupungeissa, herättelit heitä…

Yhden, kahden mielenosoituksen avulla on vaikea löytää edes paikallisia aktiiveja. Sellaisten aktiivien etsintä, jotka tekisivät töitä puolueelle, jonkun ihmisryhmän poliittisten tarpeiden puolesta, on vaativaa työtä. Meidän aktiivijoukkomme ei kasva. Meidän anarkosyndikalistimme käyttävät aikansa siihen, että työväenliike kasvaisi. Mutta heidänkään määränsä ei kasva. Eikä edes terveellinen ruokavalio auta heitä siinä. Tarvitaan todellakin kansallinen idea. Teollisuuden palauttaminen voi olla yksi sosiaalisen liikekannallepanoon vaikuttava tekijä, mutta se ei ole pääidea, jonka lippujen alle maamme työläiset kokoontuvat. Tarvitaan todellista työläisten politiikkaa, jolla tarkoitetaan juuri työläisten opettamista siihen, että he kokisivat itsensä nimenomaan työväenluokaksi, hyväksikäytettyjen luokaksi. Jotta he ymmärtäisivät, että hyväksikäyttöä vastaan täytyy taistella.

P.S. Aleksei Etmanov ei päässyt enää vuoden 2016 vaaleissa Leningradin alueen duumaan. Hän oli Jabloko-puolueen ehdokkaana.

Teksti Dimitri Shvanija
Suomentanut Kerttu Matinpuro
Lyhennelmä artikkelista julkaistiin Rauhan Puolesta -lehdessä 2/2017.