Enewatakin ja Bikinin atollit, Marshallinsaaret

Ydinkoealue

Bikinin ja Enewatakin atolleilla tehtyjen ydinkokeiden seurauksena kokonaisia saaria jäi asuinkelvottomiksi ja tuhansia ihmisiä altistui korkealle radioaktiiviselle säteilylle. Tämän lisäksi atolleilla tehdyt ydinkokeet synnyttivät maailmanlaajuisella tasolla merkittävän radioaktiivisen laskeuman.

Historia

Bikinin ja Enewatakin atollit kuuluvat Marshallinsaariin, jotka toisen maailmansodan aikana valloitti ensin Japanin ja sitten Yhdysvaltain armeija. Vuodesta 1986 lähtien Marshallinsaarilla on ollut liitännäisvaltiosopimus Yhdysvaltain kanssa. Marshallinsaaret valittiin Yhdysvaltain ensimmäiseksi ydinkoealueeksi Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen, ja alueen asukkaat evakuoitiin pakolla ennen ensimmäistä, heinäkuun 1. päivänä vuonna 1946 tehtyä ydinkoetta. Kokeessa atomipommi nimeltään Test Able räjäytettiin Japanilta valloitettujen ­merialusten yllä. Kokeen tarkoitus oli selvittää pommin voima meriolosuhteissa. Kaikkiaan 78 aluksesta viisi upposi ja 14 tuhoutui, ja kolmannes laivoihin koemielessä siirretyistä eläimistä kuoli räjähdyksen voimasta. Merijalkaväen sotilaita määrättiin puhdistamaan radioaktiivista laskeumaa laivojen kansilta, jolloin he altistuivat suurille säteilymäärille. Puhdistustyö ei kuitenkaan onnistunut, joten suuri osa jäljelle jääneistä laivoista upotettiin Tyyneenmereen.1

Test Ablen jälkeen Marshallinsaarilla tehtiin 66 ydinkoetta vuosina 1946–1958, ja näiden kokonaisvoima oli noin 214 megatonnia.2, 3 Näistä tuhoisin oli vuonna 1954 tehty 15 megatonnin Castle Bravo -ydinkoe. Siinä laukaistu pommi oli suurin Yhdysvaltain tähänastisista atomipommeista – sen voimakkuus oli yli 1000-kertainen Hiroshiman pommiin verrattuna. Radioaktiivinen laskeu­ma levittäytyi jopa puolelle maapallon pinta-alasta, Australiasta Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.4

Kaikkiaan maailmassa tehtiin yli 400 ydinkoetta. Osittainen ydinkoekieltosopimus astui voimaan vuonna 1963, jolloin ilmakehässä tehtävät ydinkokeet kiellettiin. Säteilyaltistusta on ympäri maailman tutkittu lasten maitohampaista.5

Terveys- ja ympäristövaikutukset

Alueella palvelleiden varusmiesten ydinkokeiden aikaiset mittalaitteistot paljastivat, että kahden viikon komennuksen aikana saatu henkilökohtainen ulkoinen säteilyannos oli enimmillään 600 millisievertiä.3

Kaikki alueen ydinkokeet eivät kuitenkaan olleet täysin rutiininomaisia: Castle Bravon päästö oli 200 % arvioitua suurempi, ja radioaktiivinen laskeuma levisi yli 11000 neliökilometrin alueelle saastuttaen alueen useat saaret kuten Rongerikin, Rongelapin ja Utrikin sekä japanilaisen kalastusaluksen. Pian ydinkokeen jälkeen monet saarten asukkaista ja kalastusaluksen työntekijöistä alkoivat kärsiä ulkoisen säteilyn aiheuttamista akuuteista säteilysairauksista.4 Saastuneiden saarten asukkaat evakuoitiin Castle Bravon jälkeen, mutta pitkä­aikaiset tutkimukset ovat osoittaneet syöpätapausten määrän evakuoidulla väestöllä olevan koholla. Merkittävin kasvu on ollut kilpirauhassyöpätapauksissa, mikä luultavasti johtuu altistuksesta radioaktiiviselle jodille.6 Radiojodi (jodin 131-isotooppi) on eräs vaarallisimmista välittömästi vapautuvista isotoopeista, kun taas pitkällä aikavälillä vaarallisimpia ovat pitkäikäisimmät radioaktiiviset isotoopit kuten cesium, strontium ja plutonium, joita saarille tuli laskeuman mukana. Joko nieltynä tai hengitettynä ne voivat aiheuttaa syöpää sisäisen säteilyn vuoksi. Myöhemmin Enewatakin atolli puhdistettiin radioaktiivisesta laskeumasta, ja jätteet suljettiin kahdeksan metriä korkean sarkofagin alle (ks. kuva alla), jolle annettiin nimeksi Kaktuskupoli (englanniksi Cactus Dome). Bikinin atollia pidettiin liian saastuneena puhdistettavaksi, ja atollin alkuperäisasukkaita oli siirrettävä useita kertoja saarelta toiselle. Bikiniläiset olivat ajoittain lähellä nälkäkuolemaa, sillä kaikilla evakkosaarilla ei ollut mahdollista viljellä maata.7

Vuonna 1994 kansainvälinen atomienenergiajärjestö IAEA osoitti, että Bikinin saari oli vielä tuolloinkin voimakkaasti radioaktiivisuuden saastuttama, minkä vuoksi saarta ei ole mahdollista uudelleenasuttaa. Myöskään eläin- ja kasvikunta eivät olleet toipuneet radioaktiivisesta laskeumasta.8

Tulevaisuudennäkymiä

Yhdysvallat teki kaikkiaan yli tuhat ydinkoetta ennen kuin se lopetti niiden tekemisen vuonna 1992. Maa ei ole edelleenkään ratifioinut täydellistä ydinkoekieltosopimusta. Vuonna 1986 perustettiin 150 miljoonan dollarin rahasto tarkoituksena kompensoida Marshallinsaarten väestölle ydinkokeista aiheutunutta vahinkoa. Noin 40 prosenttia saastumisesta kärsineistä menehtyi ennen kuin he olivat saaneet täysiä korvauksia menetyksistä, minkä vuoksi Marshallinsaarten presidentti lähetti asiasta vetoomuksen Yhdysvaltain kongressille vuonna 2000. Vetoomuksessa hän vaati uusia hankkeita saarten puhdistamiseksi radioaktiivisesta laskeumasta sekä aiempaa kattavampaa kompensaatio-ohjelmaa ja parempaa sairausvakuutusta asukkaille.

Koska vetoomukset kaikuivat kuuroille korville, useat asukkaat ryhtyivät oikeustoimiin. Heidän vaateensa hylättiin Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa, joten kamppailu kompensaatiosta jatkuu edelleen.

Suomentanut Erkka Laitinen

Lähteet 1. www.ctbto.org/?id=3339 • 2. Ragheb M. Probabilistic, possibilistic and deterministic safety analysis -Nuclear Applications. Chapter 6: Environmental remediatio of radioactive contamination. Urbana, IL, 2009 • 3. www.cdc.gov/Niosh/ocas/pdfs/tbd/ppgr0.pdf • 4. www.ctbto.org/specials/infamous-anniversaries/1-march-1954-
castlebravo/ • 5. Reiss, LZ: Strontium-90 Absorption by Deciduous Teeth. Julkaisussa: Science, 1961,134:1669-1673 • 6. www.yokwe.net/ydownloads/RadiationEffectsintheMarshallIslands.pdf • 7. Mason L. From a time of starvation to a time for hope : the relocation of the Bikini Marshallese. 1988 • 8. www-ns.iaea.org/appraisals/bikiniatoll.Asp