raimopesonen-683x1024_2

Kolumni: Mitä kaipaamme sodasta?

Yhdysvaltalaiset professorit Paul R. Mullins ja Susan Hyatt kummastelevat Ylen haastattelussa suomalaisten viehtymystä toiseen maailmansotaan. Heille Suomen sodanjälkeisen hyvinvoinnin kasvu on kiinnostavampi ilmiö. Jatkuva sotaan keskittyminen puhuttaa toki suomalaisiakin, varsinkin itsenäisyyspäivän lähestyessä.

Itsenäisyyspäivä on merkittävin valtiollinen juhlamme, mutta koska se on pyhitetty sodan muistamiselle, varsinaiseen ilonpitoon ei ole lupaa. Sodan ylisukupolvista traagisuuttakaan ei toisaalta ole soveliasta korostaa, koska juhlitaan kuitenkin iloista asiaa, itsenäisyyttä. Ei ole soveliasta alleviivata sodan mielettömyyttä, mutta vielä vähemmän sen suunnitelmallisuutta. Sodan muistelussa ei ole kyse eteenpäin vievästä suremisprosessista, vaan paremminkin palvontamenoille ominaisesta liturgisesta toistosta.

Sodan ympärille käpertymistä on perusteltu YYA-aikakauden hiljaisuuden vuosilla, unohdettujen veteraanien ja muiden sodan uhrien kunnioittamisella. Todellisuudessa syyt poliitikkojen vaikenemiselle ymmärrettiin laajalti, ja muun muassa kirjallisuus ja lehdet tarjosivat väyliä sodan käsittelyyn. Monet tuolloin historiantutkimuksessa sivuutetuista yksityiskohdista (esimerkiksi turvallisuuspoliisiyhteistyö tai sotavankien kohtelu) ovat niin kiusallisia, että niistä oltiin hiljaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeenkin. Edes sodan uhrien tai veteraanien unohtamisen suhteen Suomi ei ole poikkeuksellinen toiseen maailmansotaan osallistunut valtio. Sodan painoarvo on mentaliteettikysymys.

Suomalaisen sotamyyttien rakentamisen keskiössä on talvisota henkineen ja ihmeineen. Talvisodan henki tarkoittaa kansallista yhtenäisyyttä, joka kohosi ihmeeksi siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli vuoden 1918 sisällissodan jälkeen maasta puuttunut. Tämän näkökulman puheeksi ottaminen piristäisi melkoisesti linnan juhlien televisiointia nyt, kun yhteiskuntaa hajottavaa eriarvoisuuden kasvattamista pidetään välttämättömyytenä.

Lopulta kaikkien sodan satuttamien sukupolvien perintöä kunnioitettaisiin aidoimmin myöntämällä historian ristiriitaisuus, avaamalla kipukohdat ja antamalla surutyölle mahdollisuus – minkä jälkeen voitaisiin siirtää katse tulevaisuutta kohti. Sodan mystifiointi ei ole ainoa tapa luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.