Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.