Kohtelias interventio ja Ukrainan vallankumous

[Ajankohtaista] ukraina-kyyhky (27.02.14)Lue venäläisen tutkijan ja kommentaattorin Boris Kagarlitskin analyysi Ukrainan tilanteesta.

Julkaistu 4.3.2014 Rabkor-lehdessä
(Kääntänyt Kirsti Era)

Mitäs luulette, miksei Venäjän ja Ukrainan sota ole vielä alkanut? Vastaus on hyvin yksinkertainen: kukaan ei aio eikä voi sotia. Kiovalla ei ole armeijaa, sinne syntynyt hallitus kontrolloi vain toista puolta maasta, eikä pysty kovin hyvin valvomaan edes omia kannattajiaan. Jos Ukrainan hallitus yrittää tosissaan suorittaa liikekannallepanon, syntyy vain uusia vastalausemielenosoituksia. Pelkät huhutkin moisesta riittivät synnyttämään hallituksenvastaisen mielenilmauksen Odessassa.

Mitä Moskovaan tulee, se kalisuttelee toistaiseksi aseitaan hyvin varovasti. Jos Kreml aikoisi todella siirtää joukkonsa Ukrainan alueelle, se ei kysyisi lupaa liittoneuvostolta vaan antaisi vain komennon. Todellisen hyökkäyksen sijaan näimme kuitenkin vain PR-tapahtuman “Senaattorien yksimielinen äänestys”. Sota alkoi internetin virtuaalimaailmassa, ja sitä pitävät yllä liberaalien hysteeriset kommentit ja konservatiivisten propagandistien kiukkuiset kiljaisut.
Itse asiassa tämä riittääkin niiden tehtävien suorittamiseksi, jotka vallanpitäjillä tällä hetkellä on. On saavutettu melkein yhtä merkittävä psykologinen vaikutus kuin jos kävisimme sotaa jossain Harkovin tienoilla. Kuitenkin ilman uhreja ja tuhoutuneita kohteita. Ellemme sitten ota lukuun ruplan kurssin romahtamista. Siinäkään ei juttu ole ihan niin yksinkertainen: hallitus ja keskuspankki ovat jo muutaman kuukauden noudattaneet maamme valuutan devalvaatioon tähtäävää linjaa. Analyytikot ovat ennustaneet ainakin syyskuusta lähtien raja-arvoja 37 ruplaa dollarilta ja 50 ruplaa eurolta. Näin ollen Ukrainan tapahtumat vain nopeuttivat prosessia ja auttoivat finanssijohtoa toteuttamaan aikeensa, ilman että he joutuvat vastuuseen kansalaisten säästöjen arvonmenetyksistä.

Kun jotkut vasemmistolaiset ovat toistaneet sata vuotta vanhoja kliseitä ja puhuvat “sodasta joka alkaa suurpääoman eduksi”, he ovat taas kerran väärässä. Sen sijaan että toisteltaisiin vanhoista oppikirjoista omaksuttuja kliseitä, kannattaisi tehdä edes pieni taloudellinen analyysi. On nimittäin niin, että Venäjän suurpääoma (sen paremmin yksityisten kuin virkamiestenkään) nimenomaan ei kaipaa nyt sotaa.

Ihmisten vioista on usein hyötyä yhteiskunnalle. Jos hallituksessamme ja sotilasjohdossamme istuisi aatteellisia, periaatteellisia tai päättäväisiä henkilöitä, meillä olisi tosiaan aihetta odottaa paljon pahempia ongelmia. Venäjän kansantalous on erittäin riippuvainen kaasuputkesta, joka kulkee Ukrainan maaperällä. Tästä putkesta ja sen häiriöttömästä toiminnasta riippuu myös monien EU-maiden talous puhumattakaan Ukrainasta itsestään. Niitä investointeja, joita “meidän” oligarkkimme ovat tehneet Ukrainan firmoihin, täytyy tietenkin suojella, mutta sotilastoimet pikemminkin pahentavat ongelmaa kuin ratkaisevat sen. Tämänhetkisten johtajiemme periaatteettomuus ja rahanahneus ovat paras tae siitä, ettei suursotaa tule.

Kiovassa puolestaan ollaan myös tyytyväisiä. “Venäjän uhkaa” voidaan käyttää uuden hallinnon lujittamiseen, selittää talousvaikeudet ulkopuolisella painostuksella, oikeuttaa jälkikäteen omat toimet, jotka vievät maata kohti tuhoa. Näin ollen nykyinen tilanne “ei sotaa eikä rauhaa” sopii hyvin molemmille hallituksille. Ainakin tällä hetkellä. Ainoa, mikä aiheuttaa todellista huolta, on Moskovan aikomus pitää paennutta Viktor Janukovytšia “todellisena presidenttinä” ja viittailla lisäksi hänen palauttamiseensa Kiovan valtaistuimelle. Tätäkään ei pidä kuitenkaan ottaa kovin vakavasti: kuten jo todettiin, Kremlissä istuu kyynikkoja, jotka eivät sitoudu ukrainalaispakolaiseen mitenkään vakavissaan, ja jos sitoutuvatkin, niin pettävät lupauksensa. On tietenkin erittäin kätevää pitää tarpeen varalta ulottuvillaan “laillista presidenttiä”, mutta ellei tarvetta ilmaannu, muuttuu entinen legitiimi hallitsija viidessä minuutissa ei-toivotuksi ulkomaalaiseksi.

Krimillä Venäjän joukot ovat tyytyneet “kohteliaaseen interventioon”. Se oli tietysti suvereniteetin loukkaus, mutta olkaamme rehellisiä: ranskalaiset, amerikkalaiset tai englantilaiset olisivat vastaavassa tilanteessa toimineet samoin. Kun Ranska ei puuttunut tilanteeseen vaan salli murhat Ruandassa, edistyksellinen yleinen mielipide tuomitsi sen närkästyneenä. Kun samainen Ranska sekaantui tilanteeseen Malissa ja esti täysimittaisen sisällissodan, sama edistyksellinen yleinen mielipide tuomitsi närkästyneenä intervention. Vastaava tilanne on syntynyt Krimin suhteen. Molemmat mahdolliset päätökset sisälsivät erittäin vakavia poliittisia ja moraalisia tappioita, riskin joutua sisäisen ja kansainvälisen arvostelun maalitauluksi. Moskovassa valittiin paikallinen interventio, mutta se yritettiin toteuttaa mahdollisimman varovaisesti.

Venäjän joukot toimivat toistaiseksi paljon pidättyväisemmin kuin ranskalaiset tai USAn joukot samantapaisissa tilanteissa. Ehkäpä näin ei ole hallituksen ansiosta vaan siitä huolimatta. Alemman upseeriston terve järki vie yksinkertaisesti voiton tilanteessa, jossa komentoketju ylhäältäpäin on heikentynyt puolin ja toisin. Erikoisjoukot eivät rynnäköi Ukrainan joukkojen kasarmeille, vaan kiertelevät niitä laiskasti ja käyvät sanasotaa niiden päälliköiden kanssa taivuttaakseen nämä luovuttamaan aseensa. Ukrainalaiset kieltäytyvät eivätkä vetoa tällöin uskollisuudenvalaan isänmaata kohtaan vaan siihen, että kyseessä on valtion omaisuus, josta tukikohdan johto on taloudellisessa vastuussa. Venäläiset kuuntelevat moisia perusteluja ymmärtäväisinä, sillä ukrainalaiskollegojen sijassa he menettelisivät aivan samoin. Uudenlainen sodankäyntitapa ilman ammuskelua ja ihmishenkien menetystä… Kukaan ei halua ampua, kaikille on itse asiassa samantekevää, miten vanhentuneille panssariajoneuvoille ja kasarmeihin varastoiduille pyssyille käy. Kummatkaat eivät ainakaan aio riskeerata henkeään ja terveyttään. Se juuri antaa toivoa.

Venäjän eliitti pelkää kuollakseen, että länsi suuttuu tosissaan, mutta lännessäkin on tajuttu, ettei tavoitteita Ukrainan suhteen voi saavuttaa ilman Venäjän apua. EU ei kaipaa kaaoksen vyöhykettä itärajalleen, se ei kaipaa uutta Somaliaa tai Kongoa välittömään naapuriinsa. Ukrainan alueelle ei liioin voi viedä omia sotilas- tai poliisivoimia kuten Bosniaan tai Kosovoon, ei ainakaan ilman Venäjän suostumusta.

USAn lehdistö arvostelee Moskovaa erittäin jyrkästi, mutta ilmoittaa suoraan, ettei aio auttaa Kiovaa, koska ei ole tarvittavia sopimuksia eikä maa ole Naton jäsen. IMF taas on jo kieltäytynyt antamasta Kiovalle rahaa, vieläpä erittäin jyrkkään sävyyn. Kansainvälisen valuuttarahaston johtaja Christine Lagarde ilmoitti, ettei Ukraina tarvitse välitöntä talousapua.

“Emme näe mitään niin kriittistä, että se aiheuttaisi paniikin nykyhetkellä. Toivomme todella, ettei hallitus heittelisi ilmaan suuria lukuja, jotka ovat todellisuudessa vailla mieltä siihen asti kuin ne arvioidaan tarvittavasti.”

Brysselissä ja Washingtonissa on ilmeisesti päätetty, ettei tämä juttu ole järin paljon arvoinen, se on valtava riski eikä tulevista näkymistä ole selvyyttä. Jos jonkun pitää ottaa kantaakseen moraalisia, aineellisia ja finanssikustannuksia järjestyksen palauttamisesta, ottakoot venäläiset. Konfliktin lokalisoinnin strategia pelkästään Krimille sopii periaatteessa sekä Kremlille että lännelle. Ehkä jopa Kiovan uusia vallanpitäjille. Saksalaislehdistö on viime aikoina voimakkaasti suositellut Ukrainalle Krimin uhraamista eurointegraation hyväksi. Paha vain, että prosessi etenee omalla painollaan, eikä sitä enää kontrolloida muutaman poliitikon tahdolla; hallitukset taas ovat niin Moskovassa kuin Kiovassakin osoittaneet viime aikoina kirkkaasti, etteivät kykene laatimaan pitkän aikavälin strategioita. Siksi on aivan ilmeistä, että kriisi laajenee ja syvenee, muttei lainkaan sen kuvion mukaan, jota meille ennustavat henkilöt, jotka pelottelevat itseään ja muita Venäjän ja Ukrainan sodan haamulla.

Luultavimmin Kiovan nykyinen valta on kaikissa tapauksissa lyhytikäinen. Sitä symppaavat moskovalaiset kommentaattorit muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, että suurimman osan ministerinsalkuista uudessa hallituksessa saivat maltillisemmat poliitikot, eivät Vapauspuolueen tai Oikeistosektorin radikaalit. Tässä yhteydessä he unohtavat mainita, että nämä “maltilliset” ovat radikaalien panttivankeja. Mao sanoi, että valta kasvaa kiväärin piipusta. Tilanteessa, jossa armeija on heikko ja lainvalvonta joko hajotettu tai demoralisoitunutta tai tuon Oikeistosektorin valvonnassa, nimenomaan radikaalit kansallismieliset ovat tilanteen herroina. “Maltillisia” siedetään hallituksessa vain siksi, että he ovat luvanneet estää itäosan eroamisen. Nyt kun he eivät ole suoriutuneet tästä, heidät putsataan pois. Joko Länsi-Ukraina nousee myös Kiovaa vastaan vaatien perustamaan “vastaukseksi Venäjän aggressioon” päättäväisemmän ja “kansallisemman” hallituksen tai sama tapahtuu pääkaupungissa itsessään. Molemmissa tapauksissa perustetaan oikeiston painostuksen alaisina sellainen hallitus, että Kiova itse nousee kapinaan.

Samaan aikaan itäosissa Alueitten puolueen hajoaminen ja entisen hallinnon kaatuminen eivät ole johtaneet Maidanin voittokulkuun, vaan aivan päinvastoin: Kiovassa valtaan tulleen uuden hallituksen kasvavaan vastustamiseen. Paheneva talouskriisi saa vasemmiston toivomaan, että kansallisten iskulauseitten alla tapahtuvien esiintymisten sijaan sekä Itä- että Länsi-Ukrainassa alkavat luokkataistelut. Sellainen kehitys ei kuitenkaan ole automaattista. Sen paremmin Maidan kuin itäosissa olleet mielenilmaukset eivät olleet kansan spontaania vallankumousta. Molemmissa paikoissa peliin osallistui ulkopuolisia voimia. Kiovan uuden hallitusvallan luokkaluonne ilmeni ällistyttävän selvästi, kun avaintehtäviin nimitettiin miljardöörejä. Tilanteen vakiinnuttamisen hintana heille tarjotaan nyt ei vain talouden vaan myös hallitusvallan yksityistämistä itäosissa. Kuitenkaan nekään, jotka nousevat valtaan idässä, eivät oikein vaikuta köyhän kansan edustajilta.

Optimismia voi herättää vain se, että itäosien protestien ideologinen suuntaus on ollut alusta lähtien erilainen kuin lännen. Maidanilta ajettiin vasemmistoaktiivit pois ja heitä hakattiin (suhtautumisesta vasemmistolaisiin symboleihin ja patsaisiin ei tarvinne muistuttaakaan). Harkovissa ja Odessassa sen sijaan puolustettiin neuvostoaikaisia muistomerkkejä, joissain paikoin näki jopa punalippuja. Tällöin ei pidä kuitenkaan luulla liikoja: kyseessä ovat pikemminkin erot perinteissä kuin luokka-asenteissa. Vasemmiston pitää tehdä töitä itäosien protestiliikkeessä, vahvistaa vaikutustaan ja osallistua positiivisen ohjelman laadintaan. Siinä tapauksessa on todellisia mahdollisuuksia siirtää koko liikettä edistyksellisempään suuntaan ja saavuttaa siinä hegemonia. Se on potentiaalinen mahdollisuus muttei enempää. Totuus vain on, ettei Maidanin suhteen ollut edes mahdollisuutta sellaiseen.

Ukrainassa meneillään oleva konflikti ei ole yksiselitteisen hyvän taistelua yksiselitteistä pahaa vastaan. Se ei ole edes “venäläisen” kaakkoisosan yhteenotto “ukrainalaisen” lännen kanssa. Molemmissa paikoissa taloudelliset intressit kietoutuvat kulttuurisiin ristiriitoihin, ja konfliktin sisäinen logiikka synnyttää liittoja, jotka aina eivät vastaa julistettuja aatesuuntia. Käynnissä ei ole niinkään maan jakautuminen kuin sen sirpaloituminen.

Maailmansota, josta yhtäältä hurraa-isänmaalliset ja toisaalta liberaalit russofoobikot kirjoittavat sellaisella innolla, ei ala. Venäjän ja Ukrainan sotaa ei myöskään tule. Luultavimmin ei odotettavissa ole edes sisällissotaa sellaisena kuin sen kuvittelemme. Sen sijaan tulee jotain, joka on sisällissotaakin pahempaa: kaaos, joka voi synnyttää mieletöntä ja sattumanvaraista väkivaltaa kaikkien kesken. Jos näin käy, toteutuu kaikkein pahin skenaario. Kuten Somaliassa ja Kongossa.

Myönteinen vastaus kriisiin voi olla vain maan muuttaminen liitovaltioksi ja samanaikainen paikallishallinnon demokratisointi (muussa tapauksessa liittovaltio merkitsee vain maan jakoa oligarkkiryhmien kesken). Se juuri on demokraattisen vallankumouksen ohjelma, joka määrätyissä oloissa voi kasvaa yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi.

Erityisesti jos samaan aikaan alkavat muutokset itse Venäjällä.

Jos kuitenkaan tätä ei tapahdu lähiaikoina, toivokaamme, että Ukrainan sisällä kypsyy voimia, jotka kykenevät pysäyttämään hajoamiskehityksen.

Boris Kagarlitski

Kagarlitski on tunnettu venäläinen tutkija ja kommentaattori. Hän on toiminut aktiivisesti myös kansainvälisessä sosiaalifoorumiliikkeessä.

Suomeksi häneltä on julkaistu kirja Neukkulaan ja takaisin (Like/Into) ja englanniksi muun muassa Empire of the Periphery: Russia and the World System (Pluto Press, February 2008), Russia Under Yeltsin And Putin: Neo-Liberal Autocracy (TNI/Pluto 2002), New Realism, New Barbarism: The Crisis of Capitalism (Pluto 1999), The Thinking Reed: Intellectuals and the Soviet State (Verso 1988).