KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA 6: Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

arndt-pekurinen
Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli se, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

”Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, ”jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisen kieltäytyminen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ”Mies, armeija ja vastarinta” Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiina ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksen puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vieraita kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja Pekurinen ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liiton johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.


Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen 15.11.1929 Helsingin kutsuntatoimistolle, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien aikana hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui ne päältään. Samalla hän kertoi myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosialidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, minkä jälkeen hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksesta käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa: ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jälkimmäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa”.

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing ja kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 30.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana, hänet määrättiin jälleen palvelukseen ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessä puolustuspuheessaan Pekurinen kirjoitti seuraavasti: ”Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. vihollisen kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

Timo Virtala

Kirjoittaja on Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri. Pekurisesta kertova luentonäytelmä on luettavissa hänen kotisivuillaan timovirtala.net.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kuudes osa.