Kertomuksia rohkeudesta 13: Auschwitzin pyhimys Maximilian Kolbe

rohkeydesta_maximilian

Puolalainen fransiskaaniveli Maximilian Kolbe uhrasi Auschwitzin keskitysleirillä henkensä toisen vangin, Franciszek Gajowniczekin puolesta. Tästä hänet tunnetaan, tämän johdosta katolinen kirkko julisti hänet pyhimykseksi, ja tämän vuoksi hän ansaitsee paikkansa tässä kirjoitussarjassa.

Huikea oli Maximilian 
Maria Kolben elämä myös ennen uhrautumista: hän oli maailman suurimman fransiskaaniyhteisön perustaja ja johtaja, astrofysiikasta kiinnostunut, Itävalta-Unkarissa ja Italiassa opiskellut filosofian ja teologian tohtori, joka perusti fransiskaaniyhteisön Puolan lisäksi myös Japanin Nagasakiin ja Intian Malabariin. Hänen perustamistaan järjestöistä, julkaisuista ja instituutioista
suuri osa on yhä voimissaan. Toisen maailmansodan aikana
hän piilotteli tuhansia juutalaisia luostarissaan.

LAPSUUS, OPISKELU 
JA NIEPOKALANÓV-LUOSTARIN PERUSTAMINEN

Kolbe syntyi vuonna 1894 kankaankutoja Julius Kolben ja kätilö Maria Dabrowskan toiseksi lapseksi Zdunska Wola -nimiseen kaupunkiin Venäjälle kuuluneessa Puolan kuningaskunnassa. Nimeksi hänelle annettiin Rajmund. Perheeseen syntyi viisi poikaa, joista kaksi kuoli hyvin nuorena. Kolmetoistavuotiaana Rajmund muutti kotoaan liittyäkseen vanhemman veljensä kanssa Itävalta-Unkarin puolella sijaitsevaan fransiskaaniseen seminaariin. Perille päästäkseen heidän täytyi ylittää valtioiden raja laittomasti. Siellä Rajmundille annettiin uskonnolliset Maximilian Maria -nimet, ja hänet vihittiin veljeskunnan jäseneksi.

Lyhyen Krakovassa viettämänsä ajan jälkeen Kolbe muutti Roomaan, jossa suoritti tohtorintutkinnot
sekä filosofiasta että teologiasta. Lisäksi hän opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa ja oli erityisen kiinnostunut astrofysiikasta ja avaruusmatkustelun mahdollisuuksista. Hän suunnitteli jopa lentokonetta muistuttavan avaruussukkulan, jota yritti patentoida. Roomassa hän perusti Neitsyt Marialle omistautuneen Militia Immaculatae -järjestön, jolla on nykyisin yli kolme miljoonaa jäsentä eri puolilla maailmaa. Viimeisenä Rooman-vuotenaan 1919 hän sairastui tuberkuloosiin, ja terveys pysyi heikkona koko loppuelämän. Sairastelunsa hän näki mahdollisuutena ”kärsiä Neitsyt Marian puolesta”.

Opintojensa ja pappisvihkimyksensä jälkeen hän palasi itsenäistyneeseen Puolaan vuonna vuonna 1919. Ensimmäiset kolme vuotta hän toimi pappisseminaarin opettajana Krakovassa, kunnes vuonna 1922 perusti kuukausittain ilmestyvän lehden nimeltä Rycerz Niepokalanej. Kolbe toimi lehden päätoimittajana ja harjoitti muutakin julkaisutoimintaa, kirjoitti esseitä ja lehtiartikkeleita muihinkin lehtiin, opetti yliopistossa ja sävelsi lauluja. Vuonna 1927 hän keskitti yhä kasvavan tiedotustoimintansa Varsovan länsipuolelle perustamaansa Niepokalanóv-fransiskaaniluostariin. Luostari toimi paitsi veljeskunnan asuntolana ja kustantamona, myös hyväntekeväisyyskeskuksena, pappisseminaarina ja vapaapalokuntana.

NIEPOKALANÓVISTA KASVAA MAAILMAN SUURIN LUOSTARI

Kolbe lähti tekemään lähetystyötä Aasiaan 1930-luvun alussa. Hänen ensimmäinen kohteensa oli Kiinan Shanghai, josta hän siirtyi pian Japaniin. Nagasakiin hän perusti japaninkielisen lehden ja luostarin. Nagasakin kaupungista nähtynä luostari rakennettiin vuoren taakse, mikä neljäätoista vuotta myöhemmin auttoi rakennusta ja sen sisällä olleita ihmisiä selviämään atomipommin räjähdyksestä. Japanista Kolbe siirtyi Intian Malabariin ja perusti myös sinne luostarin. Lähetystyö Kiinassa ei mitä ilmeisemmin kantanut hedelmää, ja Intiaankin perustettu luostari jäi lyhytaikaiseksi. Sen sijaan Japanissa Kolben lehti saavutti jopa 36 000 tilaajan määrän, ja Nagasakin luostari toimii yhä Japanin tärkeimpänä fransiskaanisen työn keskuksena.

Kolbella oli kunnianhimoisia suunnitelmia julkaista lehteään myös turkin, arabian ja hebrean kielillä, mutta hänen huono terveydentilansa pakotti hänet palaamaan Puolaan vuonna 1936. Toiseen maailmansotaan tultaessa Niepokalanóvista kasvoi maailman suurin luostari, jossa asui vakituisesti 760 miestä, jolla oli oma radioasemansa, 230 000 painoksen päivittäinen sanomalehti ja lähes miljoonan painoksen kuukausittainen aikakauslehti. Luostari oli omavarainen ruokahuoltoineen, sairaalaosastoineen ja palokuntineen.

KUOLEMA AUSCHWITZISSA

Natsi-Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja valloitti pian myös Teresinin, jossa Niepokalanóv sijaitsi. Suurin osa veljistä pakotettiin muuttamaan pois, mutta Kolbe ja useita hänen fransiskaaniveljiään vangittiin kolmeksi kuukaudeksi. Vapauttamisensa jälkeisinä kuukausina veljet majoittivat, ruokkivat ja vaatettivat noin kolmeatuhatta pakolaista, joista kaksi kolmasosaa oli juutalaisia. Luostarissa painettiin natseja kritisoivia julkaisuja ja lähetettiin samanhenkisiä radio-ohjelmia, kunnes viranomaiset sulkivat painon, lähettivät loputkin luostarin asukkaat pois ja pidättivät Kolben 17.2.1941.

Kolbe suljettiin Pawiakin vankilaan syytettynä juutalaisten auttamisesta. Toukokuun
1941 lopussa hänet siirrettiin Auschwitzin keskitysleirille. Hänen nöyrä ja epäitsekäs asenteensa teki hänestä vankien keskuudessa pidetyn, mutta vanginvartijoiden keskuudessa vihatun henkilön. Hänelle määrättiin muita rankempia töitä, kuten kidutuksessa kuolleiden ruumiiden siirtämistä
ja krematorion muuriin tulevien kivien kantamista, ja hän sai muita useammin raipparangaistuksia.

Heinäkuussa 1941 eräs Kolben kanssa samassa vankikorttelissa ollut vanki onnistui karkaamaan. Vallitsevan käytännön mukaisesti tuon vankikorttelin vangit, useita satoja miehiä, määrättiin pihalle seisomaan asennossa, kunnes karkuri saataisiin kiinni. Jos karkuria ei löytyisi, jäljelle jääneitä vankeja rangaistaisiin kollektiivisesti valitsemalla sattumanvaraisesti kymmenen henkilöä, jotka suljettaisiin maakellariin kuolemaan janoon, nälkään ja kylmyyteen.

”Vartijat ja vangit pinnistelivät kuullakseen läheiseltä suolta kantautuvia satunnaisia sotilaiden ja koirien ääniä. Tunnit kuluivat. Gestapon komendantti Fritsch asteli vankien edessä edestakaisin kuin tuomion kelloheiluri. Mitättömän pieni päivittäinen keittoannos tuotiin esille, mutta Fritsch määräsi sen kaadettavaksi maahan nälkiintyneiden vankien silmien edessä.”

Illalla etsinnät julistettiin epäonnistuneiksi ja tuomio pantiin täytäntöön. Kymmenen miestä, yksi toisensa jälkeen, vedettiin pois muodostelmasta maksamaan hengellään kanssavankinsa epätoivoisen pakenisemisen.
 Erään tuomittavaksi valitun miehen nimi oli Franciszek Gajowniczek. Nimensä kuultuaan hän huusi: ”Vaimoparkani, lapseni! Hyvästit, hyvästit!”

Tällöin Maximilian Kolbe astui esiin ja ehdotti moitteettomalla saksan kielellä, että hänet tuomittaisiin Gajowniczekin sijaan. Erään silminnäkijän mukaan hän sanoi: ”Minä olen katolinen pappi Puolasta. Haluaisin ottaa hänen paikkansa, koska hänellä on vaimo ja lapsia.” Tähän suostuttiin, ja Kolbe ja yhdeksän muuta vankia tuomittiin kuolemaan. Kahden viikon jälkeen kuolemaantuomituista kymmenestä vangista neljä oli yhä elossa, mukaan lukien Kolbe. Heidät tapettiin myrkkyruiskeella 14.8.1941, koska sellejä tarvittiin muuhun käyttöön.

Gajowniczek on kuvaillut tilannetta, jossa hänet pelastettiin: ”Saatoin kiittää häntä vain silmilläni. Olin pökerryksissä enkä voinut ymmärtää mitä tapahtui. Tilanne oli täysin käsittämätön: minä, tuomittu, saan elää, ja joku toinen – tuntematon – omasta halustaan ja vapaaehtoisesti uhraa elämänsä minun puolestani. Onko tämä unta? Minut määrättiin asettumaan takaisin paikalleni ilman että minulla olisi ollut aikaa sanoa mitään Maximilian Kolbelle.”

KOLBEN UHRAUTUMISEN VAIKUTUKSET

Millaiset vaikutukset Kolben uhrautumisella oli? Kolben toiminta ei pelastanut hänen elämäänsä, mutta se ei ollut hänen tarkoituksensakaan. Gajowniczekin elämän se pelasti, mutta se teki vieläkin enemmän. Yhdysvaltalaisen akateemikon ja rauhanaktivistin Michael N. Naglerin mukaan Kolben teko ”vapautti kielletyn voimanlähteen
– toivon – epäinhimillistämisen painajaisen keskelle. Painajaisen, johon natsit olivat yrittäneet sotkea miljoonien ihmisen mielet.”

George Bielecki, eräs tapahtuman silminnäkijöistä, kuvaili tapahtunutta suunnattomaksi shokiksi koko leirille: ”Tulimme tietoiseksi jostakusta tuntemattomasta tämän hengellisen yön keskellä (…) joka nosti rakkauden standardin korkealle. Joku tuntematon, kuten kuka tahansa (…) valitsi hirvittävän kuoleman toisen ihmisen puolesta, eikä ollut edes sukua hänelle. Parkaisimme, että siksi ei pidä paikkaansa, että ihmisyys on paiskattu alas ja poljettu mutaan (…) Tuhannet vangit tiedostivat, että todellinen maailma jatkaa yhä olemassaoloaan, eikä se, että me jouduimme kidutetuksi, pysty sitä tuhoamaan. On räikeää yksinkertaistamista väittää, että Isä Kolbe kuoli yhden ihmisen tai hänen perheensä puolesta. Hänen kuolemansa pelasti tuhansia.”

Michael N. Nagler ei suostu pitämään tuhansien pelastamista pelkkänä metaforana. Siinä missä meille rauhan ajan ihmisille mielialan heilahdukset eivät ole elämän ja kuoleman kysymyksiä, Naglerin mukaan Auschwitzin vangeille ne olivat juuri sitä. ”Kuten jokainen lääkäri tietää, kun ihminen on kriittisesti sairas, voi elämänhalu olla ratkaiseva tekijä elämän ja kuoleman välillä, ja kuolemanleireillä jokainen oli kriittisesti sairas. Vanki, joka menetti elämänhalunsa, romahti kirjaimellisesti ja kuoli kahden viikon sisällä. On täysin mahdollista että tuhannet, ei vain kersantti Gajowniczek, olisivat kuolleet tuossa ihmisen tekemässä helvetissä, mutta nyt he saivat takaisin halunsa jatkaa elämää, joissakin tapauksessa riittävän pitkäksi aikaa että he näkivät vapautuksen.”

Franciszek Gajowniczek siirrettiin syksyllä 1944 Sachsenhausenin keskitysleirille Berliinin läheisyyteen. Sodan päättyessä hän oli ollut keskitysleirivankina viisi vuotta, viisi kuukautta ja yhdeksän päivää. Puolta vuotta myöhemmin hän löysi jälleen vaimonsa. Heidän kaksi poikaansa olivat kuolleet Neuvostoliiton pommittaessa Puolaa. Gajowniczek vieraili Roomassa sekä Kolben autuaaksijulistamistilaisuudessa vuonna 1971 että vuonna 1982, kun paavi Johannes Paavali II julisti hänet pyhimykseksi. Gajowniczek kuoli 13.3.1995 Puolassa 95 vuoden ikäisenä, 53 vuotta sen jälkeen, kun Kolbe oli hänet pelastanut.

Teksti Timo Virtala

rohkeudesta_lasimaalausKuva: Tässä fransiskaanisisar Maria Ludgera Haberstrohin tekemässä lasimaalauksessa Maximilian Kolbe on kuvattu yhdessä Gabriele Schwarzin kanssa, joka murhattiin viisivuotiaana Auschwitzissa keväällä 1943. Parakit ja krematorio symboloivat kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset voivat toisilleen tehdä. Lasimaalaus sijaitsee Saksan Stiefenhofenissa kappelissa, joista saksalaiset käyttävät nimitystä Pestkapelle (ruttokappeli).

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 13. osa.