Aihearkisto: Lehti

Kolumni: Omat ja vieraat roistot

Mitä yhteistä on Valko-Venäjällä ja Turkilla? Molemmat rikkovat ihmisoikeuksia, vangitsevat opposition jäseniä, rajoittavat kansalaistensa sananvapautta ja demokraattisia oikeuksia.

Mikä niitä sitten erottaa? Se, että Turkissa kidutus, armeijan käyttäminen omia kansalaisia vastaan sekä opposition ja vähemmistökansan oikeuksien sortaminen on aivan eri luokkaa kuin Valko-Venäjällä.

Ankarassa äskettäin vierailleet pääministeri Jyrki Katainen ja eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb hymisivät kuitenkin tyytyväisyyttään. Suhteet ovat hyvät ja talousyhteistyöllä loistavat näkymät. Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan puolestaan vaati Syyrian presidentti Bashar Al-Assadia eroamaan ja syytti Syyrian hallintoa tuhansien ihmisten kuolemista viimeaikaisten levottomuuksien aikana.

Syytökset ovat aiheellisia. Syyrialaiset siviilit ovat joutuneet taistelevien osapuolten maalitauluksi ja rauhanomaisia mielenosoittajia on ammuttu, vangittu ja kidutettu. Erdoganin arvostelun uskottavuuden asettaa kuitenkin kyseenalaiseen valoon Turkin 11–17-miljoonaisen kurdivähemmistön sortaminen. Turkin kurdeja vastaan käymän sodan aikana on kuollut arviolta 30–50 000 ihmistä, miljoonat ovat joutuneet pakolaisiksi ja tuhansia on vangittu. Myös vangittujen kidutus on ollut yleistä Turkissa.

Jostain syystä Katainen ja Stubb eivät kuitenkaan maininneet sanallakaan kurdeja, turkkilaisten kirjailijoiden vainoa ja sananvapauden rajoittamista sekä oppositiovoimien toimintaoikeuksien kieltämistä.

Koska Suomi kuitenkin ilmoitti kannattavansa Turkin liittymistä EU:hun, olisi eurooppaministeri Stubbilla ollut kaikki syyt kysyä, miten Turkki aikoo turvata esimerkiksi jo toisatakymmentä vuotta vangittuna olleen Kurdien vapautusjärjestö PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin inhimillisen kohtelun. Hänestä ei ole saatu lähes vuoteen mitään tietoja. Katainen olisi voinut myös kysyä, miksi Turkki käy jatkuvaa siviiliuhreja vaativaa sotaa kurdikyliä vastaan.

Vai onko niin, että Turkkia ei ole sopivaa arvostella, koska se on lupaava markkina-alue, Naton jäsen ja EU-ehdokas?

Markku Kangaspuro

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Pääkirjoitus: Turvallisuuspolitiikka hakoteillä

Puolustuministeri Stefan Wallinin varuskunta- ja asuntokauppasekoilujen alle jäi ikävästi koko vakavampi pohdiskelu puolustuspolitiikan uusista linjauksista ja säästöjen kohdentamisesta. Näin siis ainakin valtamedioissa. Puolustusmenojen leikkausten kohdentaminen on toki herättänyt joitakin – muitakin kuin ruotsinkielisten mollaamiseen perustuvia – kannanottoja.

Esimerkiksi Reserviläisliitto on ottanut voimakkaasti kantaa leikkausten kohdentumiseen. Jäsenkyselyssään liiton jäsenistä suurin osa olisi halunnut osoittaa leikkaukset kansainvälisen kriisinhallinnan menoihin. Mutta moni olisi myös halunnut leikata puolustustarvikehankinnoista. Sama suuntaus on näkynyt myös Maanpuolustuksen suunnittelukunnan viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa. Nykyisen kasarmiverkoston säilyttämisellä näyttäisi olevan varsin vakaa kannatus kansan keskuudessa.

Puolustusvoimien uudistuksen kokonaisuus on jäänyt yksittäisten eri intressipiirien kritiikin varaan – vaikka toki maakunnalliset, työvoimapoliittiset ja ammatilliset näkemyksetkin on otettava huomioon asioista päätettäessä. Mielenkiintoisella tavalla kokonaisuus on kuitenkin pilkottu osiin ja sivuutettu kokonaisvaltainen keskustelu siitä, minkälaiseen tulevaisuudenkuvaan turvallisuuspolitiikkamme puolustusvoimien osalta rakentuu.

Mihin puolustusvoimat kaipaa risteilyohjuksia, ja miksi USA ei aiemmin halunnut niitä myydä?

Puolustusvoimien hankintalistalla olevat viitisenkymmentä AGM-158 JASSM -risteilyohjusta ovat outo hankinta, ja ne soveltuvat huonosti Suomen perinteiseen puolustukselliseen sotilasstrategiaan. Muun muassa yksi maailman arvostetuimmista aseteknologiajulkaisuista, Jane’s Strategic Weapon Systems, luokittelee nämä risteilyohjukset nimenomaan hyökkäysasejärjestelmäksi.

Suomi teki aloitteen niiden hankinnasta jo aiemmin. Mutta tuolloin USA:lta ei hellinnyt lupaa niiden myyntiin – syytä kieltoon ei koskaan paljastettu. Suomalaisessa keskustelussa – muun muassa professori Tuomas Forsbergin kommenteissa – on viitattu vain jonkinasteiseen välirikkoon Suomen ja USA:n suhteissa: ulkoministeri Erkki Tuomiojaan kohdistuneeseen epäilyyn ja Tarja Halosen YK:ssa vuonna 2004 pitämään puheeseen, jossa hän suhtautui kriittisesti Irakin sotaan.

Amerikkalaisissa lähteissä syitä on etsitty aivan muualta. Pidättyneisyyden on arveltu johtuneen halusta miellyttää Venäjää, jonka kanssa tuolloin lämmiteltiin suhteita. Toinen perustelu on ehkä ollut halu välttyä ikävältä julkisuudelta. Jo vuonna 2001 käynnistetty JASSM-ohjelma oli suurissa teknisissä vaikeuksissa, jotka olivat ohi vasta vuoden 2009 lopussa.

JASSM on suunniteltu tuhoamaan moderneimpia venäläisiä ilmatorjuntajärjestelmiä, joita se on myynyt ainakin Kiinalle. Kyllä ne soveltuvat vanhempienkin ilmatorjuntajärjestelmien tuhoamiseen. Mutta ne on alun perin suunniteltu nimenomaan tuhoamaan vahvasti suojattuja ilmatorjuntajärjestelmiä kaukaa ilmatilaherruuden saavuttamiseksi. Näiltä osin on hankala nähdä, miten ne soveltuvat Suomen puolustukselliseen sotilasstrategiaan. Hyökkäyssodissa, kuten Libyan sodassa, niille toki on käyttöä.

Teemu Matinpuro

Suomen Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja

Rauhantekijä Mervi Junkkonen: Äärimmäisten tarinoiden äärellä


Piti tulla historianopettaja tai arkeologi, tuli palkittu elokuvantekijä. Ohjaaja Mervi Junkkonen käsittelee uusimmassa dokumenttielokuvassaan rankkoja aiheita, kidutusta ja ihmisiä turvapaikka- ja maahanmuuttokamppailun keskellä.

Mervi Junkkosen ohjaama Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta avasi tammikuussa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Helsingissä. Elokuvan jälkeen narikkajonossa kuului useammankin kutsuvieraan suusta: “Aikamoisen leffan laittoivat avajaisiin, hirveästi ei nyt huvita jatkobileisiin lähteä.”

Omat tuntemukseni olivat samat. Elokuva oli kuitenkin yllättänyt. Ennakkoon pelkäsin kidutuskuvailuja, mutta suurimman tunnekuohun aiheuttivat pitkälti toiset seikat: piinattujen ihmisten selviytymiskokemukset, taistelu viranomaisten pyörityksessä, virinnyt toivo, joka sumeilematta murskataan.

Jälki elämässä kertoo neljästä Suomeen muuttaneesta, kidutusta kokeneesta miehestä, Musasta, Hectorista, Sergestä ja Kebistä. Kamera on miesten mukana vastaanottokeskuksessa, marjametsässä, terapiassa, omassa olohuoneessa.

Vain yksi miehistä, Hector, uskalsi paljastaa kasvonsa. Muut päähenkilöt on kuvattu taitavasti niin, että heitä ei voi tunnistaa.

Mervi Junkkonen kiittelee kuvaaja Vesa Taipaleenmäkeä, joka keksi kuvata miesten kasvoja lähikuvina – niin läheltä, että yksittäiset silmäripsetkin erottuvat.

“En halunnut siluettikuvia ja sumuisia naamoja, joita näkee uutispätkissä”, Junkkonen kertoo.

Mutta palataan tämän elokuvan tekemiseen myöhemmin.

Vähitellen ohjaajaksi

Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt Mervi Junkkonen aikoi historianopettajaksi tai arkeologiksi, mutta yliopiston ovet eivät auenneet. Kului vuosi Paimion kansanopiston kuvataidelinjalla. Vuonna 1996 hän haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalle, vaikka ala ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

“Olin vähän myöhässä taideoppilaitosten hakujen kanssa. Elokuvataiteen osastolle ehdin tehdä ennakkotehtävät.”

Junkkonen toteaa, ettei ollut valmis elokuvaohjaajaksi kouluun päästessään. Innostus syntyi, kun hän lähti kolmeksi kuukaudeksi vaihtoon Portugaliin ja otti kameran mukaansa.

Elokuvan vaikutuksen alaisena hän on kuitenkin ollut lapsesta asti. Junkkosen isä on kuvannut ja dokumentoinut kaitafilmikameralla kaikenlaisia maatilan ja oman kylän tapahtumia. Vuonna 2005 valmistui Mervi Junkkosen dokumenttielokuva Hiljainen tila, joka kertoo Junkkosten vanhan sukutilan kuolinkamppailusta, siitä miltä tuntuu, kun karja viedään lopetettavaksi ja vanhempien on ajateltava elämä uusiksi.

“Elokuvaa tehdessäni ymmärsin, että tällä tavalla jatkan erästä isäni perinnettä.” Hiljainen tila voitti samana vuonna arvostetun Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla.

Aiheena elämän taitekohdat

Elokuvissaan Mervi Junkkonen käsittelee mielellään elämän taitekohtia ja ihmisten valintoja. Aarne (2005) kertoo 86-vuotiaasta Aarnesta, joka sinnittelee yksin pienellä kotitilallaan eikä suostu lähtemään vanhainkotiin. Saanan tahto (2003) on Junkkosen lopputyö, joka kuvaa identiteettikriisiä, tahdon ja kehon ristiriitaa. Kiihkeästi luomuviljelijäksi haluavan Saanan atooppinen ihottuma puhkeaa niin pahaksi, ettei hän lopulta voi enää edes koskea kasveihin. Uthman (2009) kertoo alkoholisoituneesta Jarnosta, joka käytyään lähellä kuolemaa kääntyy muslimiksi.

“Elokuvaohjaajan on oltava spesifi ihmistuntija nähdäkseen, että tämä ihminen on hyvä kameran edessä ja tästä voi tulla kiinnostava tarina”, Junkkonen sanoo. “On oltava hyvä kuuntelija ja lähdettävä samalta viivalta kuvattavan kanssa. En usko siihen, että katsotaan alaspäin, enkä halua lähteä tekemään elokuvaa myöskään niin, että idealisoin ihmisen.”

Junkkonen korostaa, että ihmistä pitää kunnioittaa, ja toteaa, ettei pystyisi tekemään kenestäkään halventavaa dokumenttielokuvaa.

Mistä aiheet tulevat?

“Minua kiinnostaa ihmisen henkilökohtainen kriisi ja prosessi, elämän taitekohdat, vanhan ja uuden ajan risteymä tai ristiriita. Aiheet lähtevät paljolti omasta kiinnostuksesta”, Junkkonen kertoo. “Uthmanin näin muutaman kerran metrossa. Suomalaisen näköinen, partainen mies, jolla oli päässään huivi ja yllään kaapu. Tulin uteliaaksi, ja lopulta keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Usein olen myös tuntenut elokuvien henkilöt jo ennestään.”

Sanon, että aiheet vaikuttavat minusta rankoilta ja koskettavilta ja saan Junkkosen nauramaan.

“Eiväthän nämä aiemmat ole mitään verrattuna tähän uusimpaan…”

Monivuotinen projekti

Syksyllä 2006 Mervi Junkkonen mietti oman maailmantuskansa keskellä, miten voisi hyödyntää ammattitaitoaan auttaakseen muita. Yhteydenotot Punaiseen ristiin ja muihin järjestöihin eivät tuottaneet tulosta. Silloin Kimmo Paananen Klaffi Tuotannoista lähetti Junkkoselle artikkelin siitä, että Ouluun oli syksyllä 2006 avattu Kidutettujen kuntoutuskeskus (KITU) maahanmuuttajille.

“Oivalsin, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, ihmiset, joita etsin, ovat tässä ympärillä.”

Junkkosen ensi ajatus oli sisällyttää elokuvaan keskuksen asiakkaiden lisäksi henkilökuntaa ja käsitellä pelkästään terapiaprosessia. Tekoprosessin aikana useat asiat kuitenkin muuttuivat.

“Päähenkilöiden etsiminen oli epätoivoista. Moni kieltäytyi heti alkuunsa. Eräänkin kerran potentiaalisen päähenkilön tulkit, jotka olivat kotoisin samasta maasta, eivät suostuneet olemaan kanssamme missään tekemisissä, koska pelkäsivät, että heille tulee vaikeuksia. Heille vakuutettiin, että heidän osuutensa leikataan pois eikä heidän nimeään tarvitse näkyä edes lopputeksteissä, mutta silti he kieltäytyivät.”

Kokemus herätti Junkkosen.

“Tajusin, että olen omalla tavallani vastuussa näistä ihmisistä ja heidän perheistään kotimaissaan. Suomessa tehty elokuva ei jää tänne, vaan leviää helposti internetin kautta muuallekin. Siitä alkoi uudestaan ajatteluprosessi siitä, miten tarina voidaan ylipäätään kuvata.”

Tuolloin edellä mainittu kuvaaja Vesa Taipaleenmäki keksi elokuvassa toteutetun tavan ottaa taidokkaita lähiotoksia niin, ettei ihmistä tunnista.

Päähenkilöiden löytäminen oli silti vaikeaa, ja jossain vaiheessa Junkkonen oli ajatellut laajentaa aihetta journalisteihin, jotka ovat maanpaossa ja jotka ovat olleet tekemisissä kidutuksen tai kidutettujen kanssa.

Sitten löytyi Tšetšeniasta kotoisin oleva Musa.

“Musa oli hyvä kertoja. Hän osasi hienosti esittää asioita vertauskuvin ja pystyi puhumaan kokemastaan kidutuksesta.”

Kuvaaminen oli vaikeinta Musan kanssa, sillä hänen perheensä kohdalla riski oli erityisen suuri. Siksi Musan roolia elokuvassa ei voinut laajentaa, vaikka Junkkonen olisi niin halunnut.

Ohjaajasta tukihenkilöksi

Alusta asti oli tärkeää, että päähenkilöt saavat ammattimaista apua, koska elokuvan tekoprosessi saattaisi herättää heissä uutta ahdistusta. Siksi haastateltavat etsittiin Kidutettujen kuntoutuskeskuksen kautta. Kebin kohdalla suunnitelma epäonnistui.

“Hän tuli kohdelluksi epäreilusti. Hän asui ensin Oulussa, mutta paikka muutettiin transitvastaanottokeskukseksi, josta väkeä siirretään sinne, missä on tilaa. Siellä ei mietitty, että Kebi kävi terapiassa Oulussa. Hänet siirrettiin 400 kilometrin päähän Ruovedelle, joten terapia katkesi.”

Junkkosesta tuli tavallaan Kebin tukihenkilö.

“Se oli raskasta, koska tuntui, että jokainen keskustelumme vetää häntä syvemmälle syövereihin ja se on minun vikani. Tunsin syyllisyyttä siitäkin, että näin miten haastateltavat joka kerta tsemppasivat minua varten. Kebin kanssa yritin miettiä, miten saisin käännettyä keskustelut niin, että hän saisi niistä jotakin elämänvoimaa.”

Miten Junkkonen itse suojautui kuunnellessaan järkyttäviä kuvauksia kidutuksesta ja tuntiessaan päähenkilöiden ahdistuksen?

“Se auttoi, että haastattelujen välillä oli pitkiäkin taukoja. Näin alussa painajaisia, mutta aiheeseen tottui pikkuhiljaa. Alitajuisesti tämä kokemus kuitenkin vaikuttaa vieläkin. En pysty enää katsomaan väkivaltaa, koska minulle tulee fyysisesti paha olo. Ymmärrän nyt paremmin, miltä se tuntuu ja mitä se aiheuttaa ihmisille. Väkivalta ei ole enää leikkiä tai viihdettä.”

Junkkonen toteaa, ettei hän pystyisi olemaan näiden asioiden kanssa tekemisissä päivästä toiseen siten kuin esimerkiksi KITUn työntekijät.

“Tulen silti aina kantamaan huolta näistä neljästä ihmisestä. Joku sanoi minulle, ettei sinusta tarvitse tulla aktivistia, olet elokuvantekijä. Se oli helpotus.”

Kidutettuja käännytetään

Aktivistin mainetta Junkkonen kuitenkin vahingossa sai. Elokuvan ennakkokutsuvierasnäytöksessä tammikuussa Oulussa hän toisti KITUn Pekka Tuomolan puoli vuotta aiemmin lausuman toteamuksen, että Suomi käännyttää kidutettuja. Paikalla ollut media uutisoi nimenomaan tuon kohdan, mikä sai Maahanmuuttoviraston älähtämään ja Pakolaisneuvonnan ja Kidutettujen kuntoutuskeskuksen laatimaan vastakannanoton. Myös YK on arvostellut Suomea turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä takaisin maihin, joissa heitä on kidutettu.

Junkkonen on pahoillaan, kahdestakin syystä.

“En ymmärrä, miksi Maahanmuuttoviraston lausunto julkaistiin mediassa, mutta Pakolaisneuvonnan ja KITUn kannanoton julkaisi enää vain Kansan Uutiset. Miksi keskustelu halutaan tyrehdyttää?”

Vielä enemmän hän suree päähenkilö Sergen puolesta.

“STT haastatteli pitkään Sergeä Oulun ennakkonäytöksessä, mutta yksikään lehti ei julkaissut haastattelua, vaan uutisoi pelkästään käännytystä koskeneen kritiikin. Se tuntuu todella pahalta varsinkin kun näin, kuinka raskasta haastattelun antaminen oli hänelle ollut.”

Toisen saappaisiin

Mervi Junkkonen on asunut useita vuosia Ruotsissa, mutta tekee taiteellisen työnsä pääosin Suomessa.

“En varmaankaan olisi tehnyt tätä elokuvaa, jos olisin asunut Suomessa. Uppsalassa tuttavapiiriini kuuluu kaikenmaalaisia ihmisiä. Ihmisten erilaiset kulttuurit ja tavat ovat minusta rikkaus. Lisäksi alussa tunsin siellä itseni ulkopuoliseksi, ja oli helpompi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka kokivat myös itsensä ulkopuolisiksi. Osan taustat ja kokemukset olivat tietysti rankkoja toisin kuin minulla.”

Sekä Jälki elämässä– että Uthman-elokuvassa Junkkonen on halunnut näyttää, että erilaisuutta ja erilaisia kulttuureja ei pidä pelätä, että ei ole pelottavaa olla lähellä toista ihmistä. Vieraan pelkoa pitää hälventää.

Junkkonen on luonnollisesti päätynyt keskustelun- ja herjanaiheeksi “maahanmuuttokriittisellä” Hommaforumilla. Aiheesta ei kuitenkaan ole kirjoiteltu kovin paljon, mikä oli yllätys.

“Luulen, että elokuvan aihe, kidutus, on pidätellyt pahimpia ylilyöntejä. On ehkä koettu, että ihan miten vain ei voi kidutuksesta puhua. Pahin kommenttiruuhka oli oltuani Aamu-tv:ssä yhdessä Pekka Tuomolan kanssa, ennen kuin elokuva esitettiin televisiossa.”

Mervi Junkkosen tarkoitus oli elokuvallaan näyttää hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä pakolaisen elämää Suomessa, niin että katsoja voi melkein kokea olevansa toisen ihmisen saappaissa. Vastaanotto on ollut hyvä meillä ja myös ulkomailla. Moni elokuvan Suomessa nähnyt on ottanut Junkkoseen yhteyttä ja kysynyt, mitä voisi tehdä. Usea on myös todennut, ettei elokuva “ollut ollenkaan paha”, ja yrittänyt esimerkiksi Facebookissa kannustaa ihmisiä katsomaan.

Koska erityisesti Jälki elämässä –elokuvan tekeminen on ollut raskas kokemus, kiinnostaa tietää, aikooko Junkkonen jatkossa tehdä myös fiktiota.

“Tällä hetkellä dokumenttielokuva tuntuu omimmalta. Fiktio vaatii kaiken luomista alusta alkaen itse. Poimin mieluummin jonkin kiinnostavan asian, ihmisen tai yksityiskohdan, josta lähden kerimään tarinaa auki. En silti sulje pois fiktion tekemisen mahdollisuutta joskus tulevaisuudessa.”

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

Jälki elämässä -elokuvan voi pyytää DVD:nä esitettäväksi yleisötilaisuuksissa Klaffi Tuotannot Oy:stä, klaffi@klaffi.com.

Jyrin jalanjäljissä Oaxacassa

Ihmisoikeustarkkailija Jyri Jaakkola ja misteekki-aktivisti Bety Cariño saivat surmansa 27. huhtikuuta 2010 Oaxacan osavaltiossa Etelä-Meksikossa. Heidän väijytykseen joutunut karavaaninsa oli toimittamassa humanitaarista apua saarretuille San Juan Copalan kylässä. Jaakkolan kuolema nosti Oaxacan vaietun väkivallan otsikoihin.

Jyri Jaakkolan vanhemmat Eeva-Leena ja Raimo Jaakkola ovat vierailleet poikansa kuoleman jälkeen kolme kertaa Meksikossa. Oikeusprosessi etenee hitaasti, vaikka ampujat ovat tiedossa ja todistajia on kuultu. Merkittävä tekijä on todistajien suojelu, jota ei Jaakkolan vanhempien mukaan ole järjestetty. He toivovat ripeämpää toimintaa osavaltion ja liittovaltion viranomaisilta.

Meksikon presidentin Felipe Calderónin aloittama sota huumekartelleja vastaan on dominoinut valtamedioidemme otsikoita Meksikosta. Samalla Chiapasin ja Oaxacan osavaltiot ovat tulleet tunnetuiksi alkuperäiskansojen taistelusta perustuslaillisten oikeuksiensa puolesta.

Zapatistien aloittama kansannousu Chiapasissa vuonna 1994 on toiminut esikuvana alueen kansoille. Vuonna 2006 Oaxaca Cityssa perinteinen opettajien rauhanomainen lakko hajoitettiin väkivaltaisesti. Tapahtuman vanavedessä perustettiin Oaxacan kansojen kokous APPO (Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxaca), joka vaati kuvernööri Ulises Ruizin eroa ja uudenlaista osallistuvaa hallintomallia.

Oaxacan osavaltio on maan toiseksi köyhin, vaikka siellä on paljon luonnonvaroja. Ristiriita rikkauksien ja vallitsevan köyhyyden välillä on räikeä. Osavaltion länsiosassa sijaitsee triqui-intiaanien seremoniallinen keskus San Juan Copala. San Juan Copalan kylä oli julistautunut autonomiseksi, ja tilanne Oaxacassa oli muuttunut epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Korruptoituneen kuvernöörin Ruizin PRI-puolue rahoitti ja toimitti aseita triqui-alueella toimivalle puolisotilaalliselle ryhmittymälle Ubisortille. Olosuhteet ja riskit olivat Jyrin tiedossa. Jyri Jaakkolan ja Bety Cariñon tie päättyi Ubisortin luoteihin.

Vaikea matka

Jaakkolan vanhemmat Eeva-Leena ja Raimo tekivät ensimmäisen matkansa Meksikoon elokuussa 2010, neljä kuukautta tapahtuneen jälkeen.

“Ensimmäinen reissu oli kaikista vaikein ja raskain. Jo ajatus siitä että menee maahan, jossa Jyri on tapettu. Mennä maahan, jossa on tällaista väkivaltaa ja paramilitäärejä. Tätä ennen emme tienneet Oaxacasta paljon muuta kuin hieman vuoden 2006 tapahtumista”, Eeva-Leena Jaakkola kuvailee.

“Yksi tavoitteemme oli liikkua ‘Jyrin jalanjäljissä’ Oaxacassa eli käydä paikoissa, joissa Jyri oli ollut ja tavata ihmisiä, jotka olivat mukana karavaanissa ja joiden kanssa Jyri asui sekä suunnitteli yhteisiä hankkeita, esimerkiksi alkuperäisväestön ja syrjäytyneiden elinolosuhteiden parantamiseksi”, Raimo Jaakkola lisää.

Jyrin kuoleman jälkeen presidentti Tarja Halonen oli ottanut yhteyttä presidentti Calderóniin ja vaatinut Meksikon hallitusta tekemään kaikkensa, että tapaus selvitetään. Jaakkoloiden matkan aikana järjestettiin lehdistötilaisuuksia; Eeva-Leena ja Raimo tapasivat niin osavaltion kuin liittovaltionkin viranomaisia, ihmisoikeusjärjestöjen edustajia ja EU:n suurlähettilään. Yhdeksi tärkeimmistä muodostui tapaaminen asianajaja David Peñan kanssa. Peña toimii Jaakkoloiden ja Cariñon lesken asianajajana.

“Häneltä saimme olennaista informaatiota. Toki olimme saaneet tietoa jo sähköpostissakin, mutta tavatessamme Peña selvitti tarkkaan itse tapahtumien kulun ja esimerkiksi kuinka todisteita oli sotkettu vajaan vuorokauden aikana ennen kuin poliisi oli edes saapunut paikalle. Ampujat muun muassa vaihtoivat autojen järjestystä ja sotkivat jälkiä tarkoituksenaan saada todistajanlausunnot näyttämään epäluotettavilta. Tämä käy ilmi karavaanista hengissä selvinneiden kertomuksista”, Eeva-Leena Jaakkola kertoo.

“Kansainvälinen painostus lisääntyi ensimmäisen reissumme jälkeen. Ympäri maailmaa levisi vetoomuksia. Tuli selväksi, että asiaa ei jätetä tähän. Ihmisoikeustilanne Oaxacassa on erittäin vakava. Nyt yksi tällainen väkivallanteko, joka tavallisesta olisi jäänyt huomioimatta, tuli kuitenkin julkiseksi.”

Itsehallintomalli toimii zapatisteilla

Sinä lyhyenä aikana, jonka Jyri Jaakkola Meksikossa vietti, hän ehti luoda paljon yhteistyösuhteita ja suunnitella muun muassa ilmasto-oikeudenmukaisuuteen liittyvää toimintaa. Hänen ajatuksiinsa voi parhaiten tutustua lukemalla Toinen Meksiko -blogia, jossa kuvataan Oaxacan poliittista tilannetta ja arkea. Häntä kiinnostivat alkuperäisväestön itsehallintomallit, joihin liittyy kestävä ja ekologinen elämäntapa.

“Meksikon alkuperäisväestön itsehallintomallia kutsutaan nimellä Usos Y Costumbres (suomeksi tavat ja tottumukset). Se viittaa heidän perinteisiin tapoihinsa, joissa asioista päätetään kylän kokouksissa”, Eeva-Leena Jaakkola lisää.

“Tämä perinteinen itsehallintomalli on murrettu ulkoa käsin, kun tietyt poliittiset ryhmittymät ovat ajaneet omaa järjestelmäänsä. Korruptio ja lahjonta toimii. Itsehallintomallit elävät kuitenkin hyvin voimakkaasti vielä tietyissä tapauksissa, esimerkiksi Chiapasissa zapatisteilla”, Raimo Jaakkola jatkaa.

Casota, missä Jyri Jaakkola asui, oli eräänlainen monitoimikeskus. Se piti sisällään muun muassa kirjaston, ilmaisen lääkärin vastaanoton köyhille lähialueen ihmisille ja itsenäisen radiokanavan. Sitä pyörittivät niin paikalliset kuin kansainvälisetkin aktivistit. Vierailu Casotalla oli Raimo Jaakkolan mukaan avartava kokemus.

“Siellä keskusteltiin erilaisista ekologisista toimenpiteistä ja siitä, miten paikallisväestön elämänlaatua kestävällä kehityksellä parannetaan. Tämä avasi taustaa sille, mitä Jyri teki ja minkälaisia ystäviä hänellä oli. Silloin kokonaiskuva alueen poliittisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta tilanteesta rupesi muodostumaan.”

Yksi kiinnostavimmista projekteista, joissa Jyri oli mukana, liittyi ruuan omavaraisuuteen. Jyriä kiinnosti kaupungin marginaalissa elävien ihmisten omaehtoinen ruuantuotanto, ekologinen pienviljelys sekä kulutusosuuskunnat. Jyrin osalta tämä projekti päättyi matkalla San Juan Copalaan, kun kylän saartaneet puolisotilaalliset joukot avasivat tulen karavaania kohti.

Puheita, ei tekoja?

Jyrin tapauksessa matka oikeuden toteutumiseen ei ole yksiselitteinen tai helppo. Jutun perusmateriaali on ollut valmiina jo elokuusta 2010 lähtien, mutta todistajien suojelun puutteellisuus on hidastanut asian käsittelyä. Ubisortin johtaja Rufino Juarez on ollut pidätettynä keväästä 2011 asti, mutta syytettä ei ole vielä nostettu.

San Juan Copalasta häädetyt triqui-intiaanit eivät edelleenkään ole päässeet palaamaan koteihinsa. Oaxacan uusi kuvernööri Gabino Cué on luvannut Jaakkoloille tekevänsä kaikkensa, jotta syylliset saadaan oikeuden eteen. Eeva-Leena Jaakkolan vaikutelman mukaan Cuélla on vahva yritys edetä asiassa, jos ei muuten niin oman ja osavaltionsa maineen vuoksi, mutta samalla ongelmia luovat hallinnossa istuvat Ulises Ruizin aikaiset virkamiehet.

Hyökkäyksen järjestäneen Ubisort-ryhmittymän jäsenten väitetään pitävän hallussaan ainoastaan armeijan käyttöön sallittuja aseita, minkä perusteella heitä syytetään järjestäytyneestä rikollisuudesta. Tutkinta on jaettu siten, että organisoitu rikollisuus ja siihen liittyvät aserikokset ovat jääneet liittovaltion syyttäjälle ja murhat, sieppaukset ja muut henkilöihin kohdistuneet rikokset osavaltion käsiteltäviksi. Eeva-Leena Jaakkola kertoo olevansa tyytyväinen asianajaja David Peñan työhön tässä monimuotoisessa ja kompleksisessa prosessissa.

“Ongelmana ovat edelleen ne muutamat ratkaisevat todistajanlausunnot. Niitä ei saada, jos todistajia ei pystytä suojelemaan.”

Jaakkolat ovat rytmittäneet käyntejään Meksikoon siten, että asia olisi jatkuvasti esillä. Prosessiin on osallistunut myös europarlamentaarikko Satu Hassi ja ministeri Heidi Hautala, joka toimi tuolloin EU:n ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtajana.

On ilmeistä, ettei asia Meksikossa etene ilman kansainvälistä painostusta. Uusi presidenttimme Sauli Niinistö puhui ihmisoikeuksista vaalikampanjassaan. Nähtäväksi jää, millaisen linjan hän ottaa Jyri Jaakkolan murhaajien vastuuseen saattamisessa. Toivottavaa on, etteivät puheet ihmisoikeuksista kuihdu tyhjiksi lupauksiksi.

Hannu Stark


San Juan Copala tänään

Triqui-alue Oaxacassa on tunnettu metsistä ja luonnonrikkauksista, kuten banaaneista, kahvista, pavuista sekä eri mineraaleista. Vuosikymmeniä ne ovat houkutelleet paikalle valtion edustajia ja rikkaita, jotka ovat ryövänneet triqui-maita. Ennen kuin triquit järjestäytyivät ja aina 1970-luvulle saakka rikkaat käyttivät väkivaltaa vaientamaan soraäänet. Tämän jälkeen valtaapitävät alkoivat rahalla ja aseilla luoda epätasapainoa triqui-yhteisöihin.

Vuonna 1994 perustettu Ubisort ei ole ainoa puolisotilaallinen ryhmä alueella. Ubisort luotiin vastavoimaksi Mult-ryhmittymälle, jolla oli tuolloin Copalassa vankka jalansija. Huolimatta siitä, että ryhmittymien jäsenet ovat murhanneet toisiaan viimeisen 15 vuoden aikana, Mult ja Ubisort liittoutuivat autonomisen San Juan Copalan piirityksessä. Molemmat ovat julkisesti tukeneet entistä kuvernööriä, Ulises Ruizia ja PRI-puoluetta, joka aina väitti Copalan alueen väkivaltaisuuksien johtuvan triquien keskinäisistä erimielisyyksistä. Vuonna 2006 triqui-yhteisöjä erosi Mult-järjestöstä ja Mult-Independente perustettiin tavoitteenaan autonominen San Juan Copala. Sekä Mult että Ubisort pitävät Mult-Independenteä vihollisenaan.

Pelkästään pienen Copalan alueella aseelliset ryhmät surmasivat yli 20 ihmistä 11 kuukauden aikana vuosina 2009–2010. San Juan Copalan kylä oli pitkään saarrettuna, ja lopulta lähes 200 triqui-perhettä häädettiin sieltä väkivalloin. Pian valtauksen jälkeen ilmoitettiin, että alueelta oli löytynyt kultaa, hopeaa, sinkkiä, lyijyä ja antimonia.

Häädetyt triquit perustivat Oaxaca Cityyn mielenosoitusleirejä. Viimeksi triquit yrittivät palata San Juan Copalaan tammikuun 2012 lopussa, jolloin hallinnon edustajat ja poliisi estivät heidän pääsynsä sinne. Päivän neuvoteltuaan triquit pääsivät jatkamaan matkaansa, kunnes Yosoyuxin kylästä Copalaan vievällä tiellä poliisit jälleen pysäyttivät heidät. Lopulta kymmenen triqui-naista pääsi San Juan Copalaan neuvotteluihin, joissa kylän nykyinen johto vaati paluun ehdoiksi yleistä armahdusta ja heidän käskyjensä noudattamista.

Tiistaina 7. helmikuuta 2012 häädetyt triquit järjestivät mielenilmaisun Suomen lähetystön luona México Cityssa. Triquit otti vastaan lähetystöneuvos Rene Söderman, joka esitti pahoittelunsa heidän tilanteestaan.

San Juan Copalan vallanneet paramilitäärit asettavat triquien palaamisen ehdoksi syytesuojan saamisen rikoksilleen. Tätä järjetöntä ehtoa tukee myös kuvernööri Gabino Cué, joka pyysi häädettyjä sopimaan paluunsa ehdoista kylän nykyisen “johdon” kanssa. Kylän “johto” on todistajalausuntojen mukaan ollut myös Jyri Jaakkolan ja Bety Cariñon murhien takana.

Hannu Stark

Lisätietoa: www.toinenmeksiko.org


Jalkapalloa ja reilua kauppaa

Jyri Jaakkola toi suomalaisten tietoisuuteen toisenlaisen Meksikon. Hänen muistoaan on kunnioitettu eri tavoin muistokirjoituksista laulujen kautta graffitiin. Uusi Tuuli ry, jossa Jaakkola vaikutti, jatkaa edelleen toimintaansa reilumman kaupankäynnin puolesta.

Pirkanmaan 6. divisioonassa jalkapalloa pelaava Soho Sporting Society hankki pelipaitoihinsa Cafe Caracol -sponsorin. Cafe Caracolin pavut ostetaan suoraan Zapatistien kansalliseen vapautusarmeijaan (EZLN) kuuluvilta osuuskunnilta. Tällä sponsorivalinnalla tamperelainen joukkue ei ainoastaan halunnut muistaa Jyri Jaakkolaa, vaan lisäksi tukea zapatistien ja koko Meksikon kansan taistelua paremman ja turvallisemman tulevaisuuden puolesta.

Divarijoukkueen päätökselle löytyi vielä yksi, painavampi syy. Jyrin nuorempi veli, Turo Jaakkola, oli joukkueen pelaaja-valmentaja ja moni joukkueen pelaajista tunsi myös Jyrin.

“Ei tuo kesä 2010 meidän porukassa hilpeä ollut. Turon suru välittyi meihin muihin”, joukkueen kapteeni Samuli “Clint” Karvinen toteaa.

Karvinen sai sponsori-idean tämän hetken parhaalta seurajoukkueelta, FC Barcelonalta, joka piti Unicefin logoa pelipaidoissaan kaudella 2006. Hän esitteli ajatuksen joukkueen johdolle, joka näytti suunnitelmalle heti vihreää valoa.

“Ehdotin, että voitaisiin ‘Barca-tyyliin’ mainostaa organisaatiota, jossa Jyri oli mukana ja kerätä heille lahjoitus. Sitten tuo idea jalostui lopulliseen muotoonsa eli mainostettiin zapatisti-kahvia, ja saatiin myös lähetettyä sinne pieni lahjoitus”, Karvinen kertoo.

Cafe Caracol lähti sponsoriksi, mutta lahjoituksen perille pääsy vei oman aikansa. EZLN pitää tiukkaa linjaa siinä, keneltä lahjoituksia otetaan vastaan, eikä yhteydenpito Chiapasin kukkuloille internetin välityksellä ollut itsestäänselvyys. Kun 6. divisioonassa pelaavan jalkapallojoukkueen motiivit selvisivät Meksikon päässä, lahjoitus otettiin vastaan. Sen, oliko kyseessä yksittäinen tapaus vai jatkuva perinne, Karvinen jättää auki:

“Kutosdivari-jalisjoukkuehan ei ole kummoinenkaan rahantekoautomaatti. Sinänsä on vaikea luvata lahjoitusta, mutta pyrimme kyllä zapatisteja resurssiemme mukaan tukemaan.

Hannu Stark

Kansa vaatii ruokaa, ei aseita

Swazimaassa kansalaiset ovat alkaneet arvostella valtion rahankäyttöä: armeijalle riittää rahaa, vaikka ihmiset näkevät nälkää ja neljäsosa kansasta kantaa hi-virusta.

Swazimaa käyttää 4,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan (bkt) maan 3 000 sotilaan suuruisen armeijan palkkoihin, varustuksiin ja muihin ylläpitokuluihin. Viime marraskuussa parlamentti myönsi puolustusvoimille kahdeksan miljoonan USA:n dollarin lisäbudjetin, mikä synnytti harvinaisen julkisen reaktion, joka kyseenalaisti armeijan roolin ja jopa sen koko merkityksen syvenevässä talouskriisissä.

Ennenkuulumaton keskustelu puolustusvoimista käynnistyi pääministeri Sibusiso Dlaminin lausahduksesta. Sanomalehtitoimittajien tapaamisessa hän sanoi, että “armeija on olemassa, jotta saamme nukkua yömme rauhassa”.

Maatalousvaltaisella Swazimaalla on jatkuvasti vaikeuksia ruokkia 1,2-mijoonainen väestönsä, josta noin 70 prosenttia elää alle kahdella dollarilla päivässä. Ulkomaisesta avusta riippuvaisen valtion varoista neljä prosenttia kohdennetaan maatalouteen ja 17 prosenttia turvallisuuspalveluihin. Vain yleisiin hallintokuluihin ja koulutukseen myönnettävät budjetit ovat tätä suuremmat.

Terveyssektori saa potista kymmenen prosenttia. Hiv-aids-levinneisyysaste on Swazimaassa maailman korkein, sillä 15–49-vuotiaista yksi neljästä kantaa hi-virusta.

Vuonna 2011 nähtiin ennenkokemattomia mielenosoituksia, joissa vastustettiin eteläpuolisen Afrikan viimeistä absoluuttista monarkkia, kuningas Mswati kolmatta. Kipinän oli sytyttänyt talouskriisi, joka johti sosiaalipalvelujen merkittäviin supistuksiin. Eläkkeitä ja koulutusrahoitusta leikattiin, samoin orpojen ja heikommassa asemassa olevien lasten tukia.

Armeijat menot valtiosalaisuus

“Valtion rahoituskriisi on saavuttanut kriittisen pisteen”, Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n apulaisosastopäällikkö Joannes Mongardini totesi lausunnossaan maakohtaisen tarkastuksen jälkeen marraskuussa.

“Tulokertymä ei riitä kattamaan tärkeimpiä valtion menoja. Keskeisimmät sosiaaliset ohjelmat, kuten aidsinvastainen taistelu, ilmainen peruskoulu, tuki orvoille ja vähäosaisille lapsille sekä eläkeläisille, kärsivät tästä.”

Talouskriisi alkoi purra Swazimaassa tosissaan sen jälkeen, kun Eteläisen Afrikan tulliunionista SACU:sta saadut tulot vähenivät merkittävästi vuonna 2008 tapahtuneen kaupan hidastumisen seurauksena. SACU on maailman vanhin tulliunioni, johon kuuluvat Botswana, Lesotho, Namibia, Swazimaa ja Etelä-Afrikka. Unioni määrittää yleiset tariffit ja jakaa tulot epäsuhtaisesti jäsenmaiden kesken.

Sotilasmenot suhteessa bruttokansantuotteeseen sijoittavat Swazimaan 18:ksi maailmassa CIA World Fact Bookin mukaan. Arviolta 40,5 miljoonaa dollaria vuosittain – mahdolliset lisäbudjetit tulevat tähän päälle – menee Swazimaan puolustusjoukoille eli Umbufto Swaziland Defence Forcelle.

Parlamentissa ei sallita keskustelua sotilasbudjetista, ja tarkat yksityiskohdat armeijan menoista on luokiteltu valtiosalaisuudeksi.

“Emme itse asiassa tarvitse armeijaa. Suurin osa sen resursseista käytetään rajavalvontaan ja kuninkaallisten asumusten ja tilojen turvallisuuden ylläpitämiseen”, sanottiin Times Sunday -sanomalehden pääkirjoituksessa. “On poliisin velvollisuus suojella meitä.”

Sanomalehdessä julkaistussa mielipidekirjoituksessa kysyttiin: “Miten voisimme nukkua yömme hyvin, kun valtion virkamiesten käsketään myöntyä palkkojen alennuksiin ja kun eläkeläiset eivät saa eläkkeitään? Valmistautuuko maa sotaan? Ketä vastaan? Ainoa konfliktin syy on hallituksen kyvyttömyys taata palvelut, jotka sen vastuulla ovat.”

“Maa ei ole sodassa”

Swazimaan julkisten alojen ammattiliiton NAPSAWUn pääsihteeri Vincent Dlamini kertoi, että hallitus aikoo vähentää 7 000 julkisten alojen työntekijää ja alentaa eläkeikää 55:een, joskin eläkeikä armeijassa pysyy 60 vuodessa.

“Maa ei ole sodassa, joten ei ole mitään tarvetta käyttää 4,7:ää prosenttia bkt:stä armeijan menoihin. Hallitus valittaa suurista palkkakuluista, mutta silti armeija työllistää yhä enemmän ihmisiä.”

Swazimaan vanhimman poliittisen puolueen, nykyisin kielletyn Ngwanen kansallisen vapautuksen kongressin jäsen Joyce Ndwandwe sanoo: “Jos tarvitsen sotilasta suojelemaan minua, mistä löydän sellaisen? He ovat kaikki kuninkaan palatseissa, joista poistuvat vain kun työläiset lakkoilevat.”

Armeija muodostettiin samaan aikaan vuonna 1973 kun poliittiset puolueet kiellettin. Tuolloin Mswatin isä, kuningas Sobhuza, kumosi maan itsenäisyysjulistuksen ja otti itselleen ja jälkeläisilleen kaiken toimeenpano-, lainsäädäntö- ja lainkäyttövallan. Poliittiset oppositiopuolueet kiellettiin, samoin kuin julkiset mielenosoitukset.

Brittiläiset siirtomaaviranomaiset, jotka hallinnoivat Swazimaata protektoraattina vuodesta 1902 vuoteen 1968, pitivät swaziarmeijaa tarpeettomana, koska maalla ei ollut ulkopuolisia uhkia. Ja jos naapurimaat Mosambik tai Etelä-Afrikka muuttuisivat vihollisiksi, ne olisivat joka tapauksessa ylivoimaisia, oli Swazimaalla armeijaa tai ei.

Mielenosoitukset, joissa vaaditaan poliittisia ja taloudellisia uudistuksia, ovat yleistyneet viime aikoina. Turvallisuudesta vastaavat joukot – poliisi, vanginvartijat ja pieni osa sotilaista – kohtelevat mielenosoittajia usein kovaotteisesti.

Palkkaloukku uhkaa

“Totuus on se, että kun virkamiehille ei makseta palkkoja, he lähtevät kaduille, ja silloin näemme armeijan tositoimissa”, sanoi maatalousministeriön tarkastaja, joka halusi pysytellä nimettömänä.

Virkamiesten palkat on nyt maksettu, ja kyseessä on kuulemma suurin julkisten alojen työntekijöille asukasta kohti maksettu summa Afrikassa. Huoli siitä, että talouskriisin myötä hallitus on tulevaisuudessa jälleen saman ongelman edessä, ei kuitenkaan ole hälvennyt.

“Swazimaan turvallisuutta uhkaa aids, ja se on tunnustettava maan todelliseksi viholliseksi”, sanoi Constance Mdluli. Hän on talousjohtaja Women for an AIDS-Free Swaziland -järjestössä, joka levittää hiv-aids-tietoisuutta ja tukee aidsiin sairastuneita maan toiseksi suurimmasta kaupungista Manzinista käsin.

“Johdamme maailman hiv-tilastoja, ja aids tuhoaa kotimme ja yrityksemme, koulumme ja uskonnolliset instituutiomme. Miksi hallitus ei aseta tärkeimmäksi tavoitteekseen taistella ykkösvihollistamme vastaan? Miksi hallitus ei sijoita varojaan taisteluun tätä todellista eikä mielikuvitusvihollista vastaan?”

Alkuperäinen artikkeli Swaziland: Opposition to military spending grows on alun perin julkaistu osoitteessa www.irinnews.com.

Suomentanut Anu Harju

Rauhantekijä Mushtaq Abdi: Mummot, älkää pelätkö

Vierauden pelko synnyttää ennakkoluuloja ja rasismia, mutta siihen on kelpo parannuskeino: vuorovaikutus. Mushtaq Abdi on vantaalainen nuori nainen, joka ei jää sanattomaksi epäluuloa kohdatessaan. Maahanmuuttajakoordinaattori Tiina Kentta puolestaan on oppinut, että liika hienotunteisuuskin voi aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Mistä sinä olet?

Olitpa missä kohtaa maapalloa hyvänsä, kysymys alkuperästä on usein käytetty aloitusrepliikki, kun tavataan erinäköisiä tai muuten vain tutummasta poikkeavia ihmisiä.

Sillä minäkin aloitan, kun tapaan 14-vuotiaan, peruskoulun seitsemättä luokkaa käyvän Mushtaq Abdin Vantaan Mikkolassa. Tunnen itseni turistiksi. Olen käynyt Vantaalla lähinnä Jumbossa ja uimassa, Mikkolassa en koskaan.

Paikallinen arkkitehtuuri tarjoaa harmaita, aika ränsistyneitä laatikoita likaisessa lumessa. Tapaamme Mikkolan nuorisotilalla, jonka seinällä julisteessa tytöt toivovat tulevansa isoina Selena Gomeziksi, Jennifer Lopeziksi ja Shakiraksi.

Mistä Mushtaq siis on? Hän on Vantaalta, Suomesta. Häntä puhutellaan silti maahanmuuttajaksi, pakolaiseksi, mamuksi, ulkomaalaiseksi… Humalaiset bussipysäkeillä lähestyvät häntä englanniksi solkaten.

Mushtaq puhuu suomea yhtä hyvin kuin kuka tahansa peruskoulun kasvatti, mutta kotona puhutaan somalia, suomea ja englantia sekaisin, Facebookissa suomea ja englantia. Suurin osa hänen lausunnoistaan tulee uhmakkaalla huumorilla:

“Ai mitkä Rauhanpuolustajat? Onko ne jotain vanhoja hippejä?”

Kyllä joo. Mikä vanhoissa hipeissä on vikana?

“Ää, en tykkää rauhasta.”

Ai miten niin? Tykkäätkö sodasta?

“En! Mutta rauhallinen on tylsää, pitää olla vähän menoa.”

Keskustelu jatkuu sinne tänne poukkoilevina juonina ja nauruna. Kaikelle nauretaan, vaikka on vaikea kestää sitä kohtelua, mitä tämä tyttö saa toisinaan osakseen.

Vanhusten vierastama

Puhumme rasismista. Mushtaq kertoo, että pahimpia ovat vanhat ihmiset.

“Bussissa ne kuiskii, että katso tuota neekeriä. Vastaan, että mitä sanoit.”

N-sana ei pahoita mieltä, jos kaverin mummo toteaa, että “onpa siinä kaunis neekerityttö”, mutta se häiritsee, jos se kuiskitaan tai sanotaan pahasti. Mushtaq on rohkea, ja jokaiseen heittoon hänellä on vastauksensa. Mutta somalikulttuurissa, missä Mushtaqin vanhemmat ovat kasvaneet, vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa, eikä heille saa sanoa vastaan.

“Vihaisten mummojen kohtaaminen on ollut monelle maahanmuuttajalle kova paikka”, kertoo Tiina Kentta, joka toimii Vantaalla Korso–Koivukylä-alueen maahanmuuttajakoordinaattorina. “On vaikeaa käsitellä vastoinkäymisiä, jos niiden kohdalla joutuu aina pohtimaan, johtuiko tämä rasismista vai minusta itsestäni. Ja vastoinkäymiset toistuvat.”

Koulutetut maahanmuuttajat eivät usein saa työtä, jopa harjoittelupaikkojen saaminen on hankalaa. Suomessa peruskoulun käyneet kielitaitoiset somalialaiset lähtevät Lontooseen töihin.

Mushtaq sanoo, että opettajat saattavat myös kohdella häntä ja hänen kaltaisiaan eri tavalla kuin muita. Montakohan kertaa suorasanainen tyttö keskeyttää tunnin kiistelläkseen opettajan asenteista? Tiina Kentta, joka näyttää tuntevan nuorisotilojen tytöt kuin omansa, ehdottaa, että opettajienkin rasismia voi vastustaa ottamalla asian puheeksi tunteen kautta:

“Jos sanot, että ‘minusta tuntuu, että sanoit noin, koska ajattelet rasistisesti’, ei sitä voi kiistää. Sinun tunnettasi ei voi ottaa pois.”

Useimmiten rasistiset huudot ovat “mee sinne mistä oot tullutkin” -tasoisia. Inhotuin haukkamasana on Tiinan mukaan “apina”. Siinä paljastuvat vastenmieliset, jo “neekerin” sisältämät rotuopilliset näkemykset. Näitä näkemyksiä haluavat toiset edelleen puolustaa osana kielenkäyttöään: onhan niitä aina käytetty, jopa oppikirjoissa!

Toisinaan ennakkoluuloiset saavat nenilleen. Kuten se R-kioskin myyjä, joka erehtyi luulemaan Mushtaqia varkaaksi.

“Joka kerta, kun käyn siellä, kysyn, mitä minä nyt olen varastanut”, hän heittää.

“Yksi irakilainen mies oli todella tuohtunut, kun häntä seurasi kaupassa vartija. Sitten kun mies pysähtyi kysymään vartijalta, miksi seuraat, tämä sanoi nolona, että suljemme nyt kaupan”, nauraa Tiina.

Monikulttuurisuutta ilman suomalaisuutta

Vierauden pelko hellittää vuorovaikutuksella. Tiina kertoo, että liika hienotunteisuuskin voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Koska suomalaisille uskonto on hiljainen, yksityinen asia, he eivät halua puhua siitä tai nähdä sitä. Burka ohjaa tuijottavat katseet suoraan silmiin.

Somalialaiset, näkyvästi muslimit, kokevat eniten rasismia. Afrikkalaisuus ja uskonnollisuus tuntuu olevan vaikeimmin sulatettava yhdistelmä. Mushtaqin äiti joutui kauppakeskuksessa törkyjuttuja huudelleen naisen tönimäksi, ja tilannetta selviteltiin siten, että vartijat pitivät huivipäistä somalialaisnaista vähintäänkin tilanteen provosoijana. Tönijä sai kävellä vapaasti pois.

Mushtaq sanoo olevansa uskonnollinen, mutta hän ei käytä huivia ja arvelee, että ehkä se suojelee häntä hieman. Huivin käyttö ei näytä aina olevan uskonnollinen kysymys. Toisinaan somalialaisnaiset alkavat käyttää huivia tullessaan äidiksi, toiset islamilaiset haluavat tietoisesti suojautua sen alle.

Tiina tuo esiin yleisen väärinkäsityksen alistetuista musliminaisista:

“Kun järjestämme leirejä ja kerhoja naisille, aina mietitään, miten naiset pääsevät kotoa lasten hoitamiselta. He vastaavat, että mitä ihmettä, kyllähän miehet lapset hoitavat!”

Vantaalla maahanmuuttajatyön tiimi järjestää hengästyttävän määrän toimintaa naisten kerhoista uintireissuihin. Tiina huomauttaa kuitenkin, että kerhoihin ja juhliin ei välttämättä tule suomalaisia:

“Suomalaisilla tuntuu olevan se käsitys, että monikulttuurisuus ei sisällä heidän kulttuuriaan.”

Monikulttuurista Mikkolaa yhdistävät erityisesti kyläjuhlat, joilla on kymmenvuotiset perinteet. Rasisminvastaisen päivän tapahtumista odotetaan yhtä menestyksekästä.

Vuorovaikutus on tärkeintä maahanmuuttajatyössä, siksi tapahtumia järjestetään myös avoimissa tiloissa, kuten viime vuoden Kristalliyö Tikkuraitin kävelykadulla.

“Siellä tavataan tavallisia ihmisisiä. Eräs mies, jonka mielestä somalit saavat kaiken sossusta, oli kovin yllättynyt, kun kuuli, että monet somalialaiset ovat tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä. Tieto on tarpeellista, mutta tutustumisessa auttavat hyvät käytöstavat. Esimerkiksi ihan vain tervehtiminen on hyvä alku tutustumiselle”, Tiina Kentta toteaa.

Kuvaan Mushtaqin Mikkolan nuorisotalon pihalla. Mietin, tahtooko hänkin isona J. Loksi tai Beyonceksi, vai ovatko unelmat helpommin tavoiteltavia.

Tiiliseinän vieressä hymyilevä tyttö aikoo asianajajaksi.

Anu Kaarina Hämäläinen

Imperialismi, despotismi ja demokratia Syyriassa

Kun etsitään ratkaisua Syyrian tilanteeseen, tulisi hylätä linjavedot fasismin sekä imperialismin välillä ja pyrkiä kolmanteen, parempaan ratkaisumalliin.

Yhdysvaltojen hyökätessä Persianlahdelle vuonna 1991 englantilainen akateemikko Fred Halliday esitteli uusia oikeistokytköksiään englantilaisessa New Statesman -lehdessä: “Jos minun pitää valita imperialismin ja fasismin välillä, valitsen imperialismin.” Hallidaylle ei koskaan tullut mieleen, että hän olisi voinut vastustaa molempia ja tukea sen sijaan paikallisdemokratian ponnisteluja.

Kyseessä oli peruuttamaton käännekohta joukolle Lähi-idän, Yhdysvaltain ja Euroopan imperialismin vastaista vasemmistoa, joka käänsi takkinsa siirtymällä imperialismin periaatteellisesta vastustamisesta sen periaatteelliseen ja taloudellisesti kannattavampaan tukemiseen. Hallidayn selkeitä ja akateemisesti arvokkaita tutkimuksia, jotka hän kirjoitti ennen muuttumistaan imperialismin puolesta saarnaajaksi, seurasivat keskiverrot ja heikkolaatuisemmat työt. Vuoden 1991 jälkeen Halliday ei julkaissut ainuttakaan akateemisesti arvokasta tai kestävää tutkimusta (vaikkakin hänen takinkääntäjätoverinsa Lähi-idässä kokivat tarpeelliseksi kääntää nämä myöhemmät työt arabian kielelle!).

Hallidayn hahmottama jyrkkä vastakohtaisuus Amerikan imperialismin ja Saddamin despoottihallinnon välillä edelsi syyskuun 11. päivän tapahtumia sekä termin “fasismi” uudelleenesittelyä. Termi muokattiin Yhdysvaltain imperialismin uusille vihollisille sopivaksi uudissanaksi “islamofasismi”. Käsitettä oli suurella vaivalla levittänyt myös toinen brittiläinen takinkääntäjä, Christopher Hitchens.

Siihen aikaan monet arabit, eurooppalaiset ja amerikkalaiset (minä itse mukaan lukien), jotka olivat kritisoineet järkkymättömästi niin Saddam Husseinin despoottista terroristihallintoa kuin Yhdysvaltain kolmannen maailman vihollisiaan vastaan käymiä kansanmurhien kaltaisia sotia, vastustivat Yhdysvaltojen ensimmäistä hyökkäystä Persianlahdelle vuonna 1991. Vastustimme myös hyökkäystä seurannutta 12 vuoden sotatilaa, jonka seurauksena yli miljoona irakilaista menetti henkensä, sekä Irakin lopullista kahdeksan vuotta kestänyttä miehitystä vuonna 2003, jonka seurauksena sai surmansa toiset miljoona irakilaista.

Valinnan paikkoja

Vastustus Yhdysvaltain Irakiin ja Kuwaitiin tekemiä hyökkäyksiä kohtaan ei johtunut minkäänlaisista Saddam Husseinin diktatuuriin kohdistuneista harhaluuloista, eikä hänen liitostaan teokraattisen Saudi-Arabian ja sen Persianlahdella sijaitsevien kumppanien kanssa. Vastustusta ei myöskään tullut Husseinin 1970-luvun loppupuolella alkaneesta sotilasstrategisesta liitosta Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa. Sen turvin hän hyökkäsi Iraniin vuonna 1980 ja uhrasi miljoonan iranilaisen sekä 400 000 irakilaisen hengen. Päinvastoin, vastustus perustui näiden faktojen kylmäjärkiseen arviointiin ja imperialistisen maailmanvallan hyökkäysten vaikutusten kalliiseen hintaan.

Yhdysvaltain maajoukkojen hyökkäystä ja Bagdadin pommitusten lisäämistä vaatinut Irakin oppositio oli karkotettu maasta. Tässä yhteydessä se – etenkin lannistumaton Kanan Makiya – alkoi hyökätä kaikkia Yhdysvaltain sotatoimien vastustajia, kuten edesmennyttä Edward Saidia, vastaan, ja syytti heitä Saddamin puolestapuhujiksi. Vuonna 1991 Makiyan iranilainen ex-vaimo Afsaneh Najmabadi liittyi taisteluun. Hän puolusti kiihkeästi sekä Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin että sitä kannattavia intellektuelleja ja journalisteja, erityisesti Thomas Friedmania, Fouad Ajamia ja Makiyaa itseään. Afsaneh kutsui Saidin osoittamaa kritiikkiä “poliittisen murhan retoriseksi vastineeksi”.

Irakin karkotettu oppositio väitti sitkeästi amerikkalaisten kannattajiensa ja sotaa tukevien intellektuellien taustakuorossa, että ihmisten tulisi olla joko Saddamin puolella tai häntä vastaan. Yhdysvallat ja sen irakilaiset kumppanit saivat tahtonsa läpi. Irakin tuho, valtiorakenteiden purkautuminen sekä yhteiskunnallisen yhtenäisyyden romuttuminen havainnollistavat kuitenkin, mitä tällaisesta valinnasta seurasi Irakin kansalle ja heidän maalleen.

Vuonna 2011 pääsimme nauttimaan saman skenaarion uusintaesityksestä. Libyan maasta karkotettu oppositio ja maan vapautetuissa osissa sijaitsevat tahot, jotka koostuivat enimmäkseen aiemmista Gaddafin hallinnon palvelijoista, alkoivat vaatia Naton hyökkäystä Libyaan auttamaan libyalaisia kansannousussa Gaddafia vastaan. Jälleen kerran monet imperialismia vastustavat ja demokratiaa puolustavat arabit ja muiden kansojen edustajat varoittivat, että vaikka Gaddafi oli ollut armoton hirmuhallitsija neljän vuosikymmenen ajan sekä muuttunut Yhdysvaltain ja Euroopan liittolaiseksi hallintonsa viimeisellä vuosikymmenellä, ei läntisen imperialismin hyökkäys Libyaan olisi libyalaisten etu. Libyan tuhoutumisen ja tuhansien kuolonuhrien ainoa tarkoitus olisi öljyvarojen kontrollointi, ei demokraattisen hallinnon perustaminen. Jälleen kerran maailmanvallan mahtien kanssa liittoutunut Libyan oppositio haastoi kaikki hyökkäyksen vastustajat valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta: Gaddafin puolesta tai häntä vastaan.

Vaikuttaisi täten Marxia mukaillen, että historia toistaa itseään kahdesti – ensimmäisen kerran tragediana, toisen kerran farssina. Mutta toistaako se itseään kolmannen kerran?

Näin näyttäisi käyvän aikakaudella, jolloin Persianlahden öljyvoimat ja Yhdysvaltain imperialismi tukevat maasta pois ajettuja oppositioita.

Assadin dynastian hallinto on ollut Saudi-Arabian ja sen pienempien Persianlahden kumppanien liittolainen sekä Yhdysvaltain imperialismin agentti kyseisellä alueella, etenkin kun se puuttui kristittyjen fasistijoukkojen pyynnöstä Libanonin tapahtumiin vuonna 1976. Syyrialaiset pyydettiin apuun murskaamaan Libanonin vallankumouksellinen vasemmistoliike, johon kuului muun muassa PLO. Syyrian hallinnolla oli jo historiallinen rooli (yhteydessä israelilaisiin neuvonantajiin) kammottavassa Tel al-Za´tarin verilöylyssä vuonna 1976, jossa Syyrian armeijan tukemat fasistiset maroniittijoukot teurastivat tuhansia palestiinalaisia.

Lisäksi Assadin hallinto osoittautui mitä avuliaimmaksi kumppaniksi yhdysvaltalaisille ja sauditukijoilleen, kun se liittyi maailmanvaltojen koalitioon. Ryhmittymän tarkoituksena oli hyökätä Yhdysvaltain lipun alla Persianlahdelle vuosina 1990–1991. Sionistirintamalla Syyrian hallinto osoittautui yhtä notkeaksi kuin jordanialainen vastineensa ja turvasi “rajat”, jotka Israel valloitti ja vakiinnutti Syyrian ja Jordanian omien alueiden sisäpuolella.

Maan sisällä hallinto on käyttänyt ja käyttää edelleen armottomia keinoja Syyrian kansan tukahduttamiseen, sortamiseen ja alistamiseen (pääsemättä tosin siltikään Saddamin hallinnon tasolle). Syyrian karkotettu oppositio vaatii imperialistisen maailmanmahdin sotilaallista väliintuloa. Samalla se turvautuu vailla omaperäisyyttä samaan lapselliseen ja kavalaan valintaan, jota Irakin ja Libyan karkotetut oppositiot tarjosivat aiemmin imperialismia vastustaville ja demokratiaa puolustaville arabeille ja muiden kansojen edustajille. Tarkemmin sanottuna valintoja on vain yksi: Assadin puolesta tai Assadia vastaan.

Oppositiot eri linjoilla

Nämä eivät ole pelkästään ideologisesti vaan, mikä tärkeämpää, myös historiallisesti valheellisia valintoja. Irakin tuhot ja kuolleiden irakilaisten suunnaton määrä sekä Libyassa edelleen jatkuva tappaminen ja maan tuhoutuminen todistavat vääräksi sen, että Syyrian karkotetun opposition vaatima imperialistisen maailmanmahdin hyökkäys Syyriaan olisi keino rauhan ja demokratian saavuttamiseksi sekä maassa riehuvan verilöylyn pysäyttämiseksi. Ei voi kuin ihmetellä, miksi Bahrainin ja Jemenin oppositiot eivät ole vaatineet hyökkäystä maihinsa, jotta ne voitaisiin vapauttaa yhtä hirmuisten hallitsijoiden vallasta. Israelin miehitysarmeijan saappaiden alla lähes puoli vuosisataa kituneet Länsirannan ja Gazan palestiinalaisetkaan eivät ole koskaan vaatineet imperialistista hyökkäystä vapautuakseen Israelin ikeestä. Itse asiassa Yhdysvallat vetäytyi kauhun ja kuvotuksen vallassa, kun palestiinalaiset suvaitsivat pyytää YK:n rauhanturvajoukkoja suojelemaan heitä Israelin miehitysarmeijan tappovoimalta.

Niiden, jotka tämä Irakin, Libyan ja nyt Syyrian maasta karkotettujen oppositioiden vanha ja väsynyt retoriikka on pelotellut hiljaiseksi, on syytä harkita uudelleen tarjottujen jyrkkien valintojen jalostettua imperialistisuutta. Jokainen, joka on tutustunut historiaan Amerikan imperialismin vaikutuksista arabimaailmassa ja historiallisiin tietoihin paikallisesta hirmuvallasta, tietää, että nämä valinnat on suunniteltu estämään kolmas, keskeinen vaihtoehto.

Päinvastoin kuin Fred Halliday ja hänen oppilapsensa antavat ymmärtää, meidän ei koskaan tarvitse valita imperialismin ja fasismin välillä. Meidän täytyy yksiselitteisesti valita kolmas vaihtoehto. Se on osoittautunut historiallisesti vähiten turmiolliseksi, kaikista uhrauksistaan huolimatta. Oli sitten kyseessä taistelu paikallista hirmuvaltaa ja Yhdysvaltain imperialismia vastaan samanaikaisesti (nämä kaksi tahoa ovat olleet usein yksi ja sama voima) tai tuen antaminen paikallisille demokraattisen muutoksen eteen tehdyille ponnisteluille ja yhteiskunnalliselle oikeudelle. Niitä eivät Persianlahden öljytyranniat ja niiden yhdysvaltalainen hallitsija rahoita.

Joseph Massad

Joseph Massad on modernin Lähi-idän politiikan ja aatehistorian professori Columbian yliopistossa New Yorkissa. Artikkeli on julkaistu alun perin Al-Jazeeran englanninkielisellä verkkosivulla www.aljazeera.com.

Suomentanut Tero Virtanen

Assadin vuoro? Syyria sisällissodassa

Taistelut Syyriassa ovat puhjenneet vakavaksi sisäiseksi konfliktiksi. Kiina ja Venäjä vesittivät YK:n päätöslauselman, joka olisi saattanut johtaa jälleen uuteen sotilaalliseen interventioon. Libyasta on otettu oppia. Suomen Lähi-idän instituutin johtajan Ari Kerkkäsen mukaan Venäjällä on länsimaita realistisempi käsitys Syyrian tilanteesta.

YK:n mukaan taistelut Syyriassa ovat vaatineet yli viidentuhannen ihmisen hengen. Voidaanko puhua sisällisodasta?

“Voidaan. Sisällissota määritellään valtion hallinnon ja sitä vastustavien toimijoiden väliseksi aseelliseksi konfliktiksi. Syyria siirtyi alkusyksyn aikana rauhanomaisen kansannousun vaiheesta sisällissotaan.”

Syyriassa käydään taisteluita Assadin hallituksen ja opposition välillä. Wikileaksin tietojen mukaan Yhdysvallat on tukenut miljoonilla dollareilla oppositiota jo vuodesta 2006 lähtien. Opposition suuri ongelma on sen hajanaisuus, joka heijastelee maan alueellista, uskonnollista ja etnistä moninaisuutta.

“Opposition päätoimijat muodostuvat Syyrian sisällä olevasta ja toimivasta kansallisesta koordinaatiokomiteasta, joka pyrkii koordinoimaan alueellisia ja paikallisia oppositiotoimijoita ja katumielenosoituksia. Pääasiassa Syyrian ulkopuolella toimii Syyrian kansallisneuvosto, jolla on myös edustajia Syyriassa. Sen toiminnassa ovat vahvasti Syyriasta jossakin vaiheessa syystä tai toisesta muuttaneet aktivistit. Syyriassa kielletyllä Muslimiveljeskunnalla on huomattava edustus Syyrian kansallisneuvostossa. Nämä kaksi opposition ‘sateenvarjo-organisaatiota’ eli kansallinen koordinaatiokomitea ja Syyrian kansallisneuvosto eivät ole kyenneet sopimaan keskenään yhtenäisistä menettelytavoista tai ohjelmasta.”

Molempien kattojärjestöjen todellista tukea syyrialaisten keskuudessa on vaikea arvioida. Maan sisällä toimivalla koordinaatiokomitealla uskotaan kuitenkin olevan maan ulkopuolelta käsin toimivaa kansallisneuvostoa vahvempi kannatus. Koordinaatiokomitea vastustaa kansallisneuvostoa selvemmin opposition aseellista väkivaltaa. Kerkkänen jatkaa:

“Koordinaatiokomitea on kansainvälisesti paljon huonommin tunnettu kattojärjestö, koska Syyrian ulkopuolella toimivalla kansallisella neuvostolla on parempi pääsy kansainväliseen mediaan ja jatkuvat yhteydet Arabiliittoon. Niin sanotun Vapaan Syyrian armeijan johto toimii myös Syyrian ulkopuolelta käsin ja on läheisessä yhteydessä Syyrian kansallisneuvostoon.”

Vapaan Syyrian armeijan sotilaiden lukumäärää ei tiedetä. Se koostuu lähinnä armeijasta loikanneista tai muista aseisiin tarttuneista ja on Kerkkäsen mukaan suurempi paperilla kuin todellisuudessa. Sillä ei ole käskyvaltaa läheskään kaikkiin aseellisiin oppositiotoimijoihin, joita Syyriassa nyt on.

Nämä ovat Syyrian näkyvimmät oppositioryhmät tällä hetkellä. Niiden lisäksi on muita oppositiota edustavia toimijoita ja ryhmiä, joista osan motiivit lienevät puhtaasti rikollisia (salakuljetus, pienasekauppa).

Median vääristynyt todellisuus

“Media on jossakin määrin vääristänyt kuvaa Syyrian tapahtumista, eikä se näytä koko kuvaa tilanteesta, joka ei ole läheskään niin mustavalkoinen kuin miltä näyttää. Toisaalta tämä vääristymä syntyy osittain luonnollisesti tai tahtomatta, kun ulkomaailmalle näytetään kuvia ja raportoidaan varsinaisilta taistelualueilta. Syyrian ulkopuolella olevalla oppositiolla on käytössään vahva kansainvälinen mediaverkosto, joka edistää heidän ‘kertomustaan’ konfliktista. Sitä samaa tukee qatarilainen Al-Jazeera mediakanavineen”, Kerkkänen lisää.

Al-Jazeeran uskottavuus on ollut koetuksella niin sanotun arabikevään alkamisesta lähtien. Sen sijaan kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat Kerkkäsen mukaan raportoineet hyvin epäillyistä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joihin hallinto on todennäköisesti syyllistynyt.

“Media kuitenkin helposti unohtaa, että aseellisen opposition oma toiminta on osaltaan johtanut tilanteen muuttumiseen rauhanomaisesta kansannoususta sisällissotaan, jonka jalkoihin siviilit jäävät. Syyllisyys–syyttömyys-kysymykset ratkaistaan aikanaan, ja niitä varten on olemassa omat instituutiot ja menettelytavat”, toteaa Kerkkänen.

“Vääristynyt media voi pahimmillaan lietsoa lisää väkivaltaa. Media saattaa vaikuttaa kansainväliseen poliittiseen päätöksentekoon, joka ei edistä väkivallan lopettamista ja konfliktinratkaisua. Tehtyjä rikoksia ihmisyyttä vastaan ei pidä unohtaa eikä painaa villaisella, mutta konfliktin ollessa käynnissä päähuomion on oltava siinä, kuinka vielä tekemättömät rikokset voidaan estää. Se onnistuu vain väkivaltakierteen katkaisulla ja sitä seuraavalla poliittisella prosessilla.”

Kuinka pattitilanteesta päästään ulos? Miksi hallitus ja oppositio eivät aloita neuvotteluita?

“Ainoa käsitettävissä oleva ulospääsyreitti on väkivaltakierteen päättäminen, joka käynnistyisi alueellisista tai paikallisista tulitauoista ja laajenisi käsittämään koko maan.”

Vasta enimmän väkivallan laannuttua voidaan toteuttaa uudistuksia, joilla on syyrialaisten enemmistön tuki. Syyria tarvitsee Kerkkäsen mukaan konfliktinratkaisua. Olisi saatava aikaan poliittinen sopimus ja yhteisymmärrys hallinnon ja merkittävimpien oppositiotoimijoiden välillä. Vasta sen jälkeen päästään käsiksi varsinaisiin yhteiskuntaa uudistaviin poliittisiin prosesseihin. Näitä olisivat perustuslain muuttaminen, monipuoluejärjestelmän mahdollistaminen käytännössä, parlamentti- ja presidentinvaalit sekä turvallisuussektorin kokonaisvaltainen uudistaminen. Osa ongelmaa ovat lähinnä Ranskasta ja Turkista käsin toimivat kansallisneuvoston elementit, jotka eivät suostu neuvottelemaan Syyrian hallituksen kanssa.

Syyria osana “arabikevättä”

Syyrian kansannousu ei olisi käynnistynyt ilman Tunisian ja Egyptin tapahtumien antamaa lähtölaukausta. Kuten muissakin autoritaarisesti hallituissa valtioissa, myös Syyriassa oli useita syitä, jotka ovat vuosikymmeniä aiheuttaneet tyytymättömyyttä: itsevaltainen hallinto, ihmisoikeusloukkaukset, pidätykset, korruptio, työttömyys, poikkeustilalaki, aidon demokraattisen monipuoluejärjestelmän puuttuminen ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kapeat toimintamahdollisuudet.

“Toisaalta Syyriassa oli totuttu tiettyyn yhteiskuntavakauteen neljänkymmenen viime vuoden aikana, eikä suurimman osan syyrialaisista tarvinnut erityisesti pelätä fyysistä väkivaltaa. Kymmenen viime vuoden aikana tapahtui selvää vapautumista taloussektorilla, kansainväliset yhteydet lisääntyivät ja varsinkin suurkaupunkien keskiluokka eli varsin hyvää elämää. Niin sanotun arabikevään maat ovat kuitenkin toisistaan poikkeavia, eikä Syyrian tilannetta siten voi verrata esimerkiksi Egyptiin tai Tunisiaan.”

Syyria on etnisesti ja uskonnollisesti hyvin fragmentoitunut maa, ja pinnan alla on pitkään kytenyt uskontojen (alawiitit ja kristityt vastaan sunnat) välinen epäluuloisuus. Sunnimuslimeja on noin 70 prosenttia väestöstä, shiialaisuudesta irtautuneita alawiitteja, jotka 40 viime vuotta ovat hallinneet Syyriaa, noin 10 prosenttia samoin kuin eri kirkkokuntia edustavia kristittyjä. Lisäksi Syyriassa on varsin huomattavat kurdi- ja druusivähemmistöt.

“Syyrialaisuuden identiteetti ei varmasti missään sen mandaatti- tai itsenäisyysajan vaiheessa ole ohittanut syyrialaisten etnistä tai uskonnollista identiteettiä. Luonnollisesti kansallisvaltiokehityksessä on oma historiansa alkaen osmaniajalta ja sen imperiumin purkautumisesta. Nykyinen Syyria on oman kehityksensä tulos, mutta sen sisäistä yhtenäisyyttä heikentävät etniset ja uskonnolliset jakolinjat, jotka nyt ovat kärjistyneet. Niitä on helppo propagandistisesti hyödyntää kansakunnan kriisin aikoina”, Kerkkänen toteaa.

“Syyrian kansannousujen alussa ei vaadittu presidentin eikä hallinnon eroa tai vaihtamista. Painopiste oli uudistusten vaatimuksessa. Hallinto oli hidas käynnistämään uudistusprosessia, ja varsinkin sen toteuttaminen näytti lähes olemattomalta. Katumielenosoittajilla ei ollut kärsivällisyyttä jäädä odottamaan mahdollisia luvattuja uudistuksia. Painetta hallintoa vastaan lisättiin, ja hallinto puolestaan vastasi siihen voimatoimin, mikä synnytti yhä enemmän kuolonuhreja. Kierre syntyi, ja osa oppositiosta tarttui aseisiin ja käynnisti hyökkäykset hallinnon turvallisuusviranomaisia ja -kohteita vastaan.”

Näin sisällissota oli valmis. Sitä lietsoi uskontojen välisten suhteiden kärjistyminen erityisesti Homsin alueella. Syyrian erottaa Kerkkäsen mukaan Egyptin tapahtumista se, että hallinto on luottanut turvallisuusviranomaisten (armeija, turvallisuuspalvelut ja poliisi) pysyvän sen takana. Syyrian turvallisuusjärjestelmän rakenteen suunnitteli presidentin isä Hafez al-Assad. Se on vastustuskykyinen sisältäpäin tulevia uhkia vastaan. Tämä selittää Kerkkäsen mukaan ainakin osittain hallinnon kykyä pysyä pystyssä huomattavienkin sisäisten levottomuuksien aikana.

Jos niin sanotun arabikevään alussa USA:ta ja EU:ta patisteltiin kuuntelemaan mielenosoittajien vaatimuksia, nyt näyttäisi intoa riittävän hallintojen kaatamiseen niin rahallisella kuin aseellisellakin tuella. Venäjä ja Kiina kaatoivat puolestaan YK:n Syyriaa koskevan päätöslauselman. Onko kyse suurvaltojen valtapelistä?

“Venäjä ja Kiina pelkäsivät, että YK:n päätöslauselma jollakin tavalla voitaisiin tulkita kansainvälisen intervention mahdollistajaksi. Tämä oli yksi syy, mutta toinen selvä syy Venäjän kannassa on se, että he tunnustavat Syyriassa olevan käynnissä taisteluita hallinnon ja eri aseellisten ryhmien välillä, ja mikäli tämän väkivallan halutaan loppuvan, neuvotteluja on käytävä hallinnon ja oppositiotoimijoiden välillä. Venäjällä on edelleen hyvin tärkeä rooli siinä suhteessa, että se pystyy vaikuttamaan Syyrian nykyiseen hallintoon. Venäjä voi edistää mahdollisia aseellisen väkivallan lopettamiseen tähtääviä neuvotteluja ja painostaa Syyrian hallitusta sitoutumaan sekä väkivallan lopettamiseen että poliittisten uudistusten toteuttamiseen.”

Karim Maiche

Uusi pasifistin taskukirja erottuu

“Emme jäisi yksin, jos sota syttyy, todettiin television keskusteluohjelmissa illasta toiseen. Samaa rummutti Sadistanin Sanomat, jonka kolumnistit viittasivat pääkirjoitussivulla jatkuvasti 300 vuotta aiemmin käytyyn sotaan, jossa Sadistanin joukot onnistuivat niukasti torjumaan naapurivallan hyökkäyksen. Se, ettei kyseistä suurvaltaa enää ollut olemassakaan ei paljoa argumenteissa painanut.” Sadankomitean uutuuskirja käsittelee muun muassa sotilasliittoon liittymistä satiirin keinoin ja on samalla vakavasti otettava johdatus rauhanasiaan.

Sodan synnyn ABC

Uuden pasifistin taskukirjan aloittaa kertomus kuvitteellisesta sotilaallisesta kriisistä. Tapaus Sadistan: erään konfliktin tarinan tapahtumapaikka on karikatyyri maasta, joka on erikoinen sekoitus menneitä ja nykyisiä sotivia valtioita. Sadistan muistuttaa Suomea, ja lisäksi siinä voi nähdä jotakin miehitetyistä Afganistanista ja Irakista sekä ikiaikaisen asetelman saman maatilkun sisällä elävien eri kansojen välisestä jännitteestä.

Sadistanin kovaotteinen diktaattori onnistuu pitämään kaksi kansaa sovussa keskittymällä yhteisen vihollisen keksimiseen ja perustelemalla sillä verukkeella sotilasliittoon liittymisen. Diktaattori Kokkosen kuoleman jälkeen kansakunta alkaa jakaantua ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat kannatusta. Puolueellinen jääkiekkopeli saa jännitteet purkautumaan ja verinen sisällissota alkaa. Kansainvälinen yhteisö puuttuu tilanteeseen vasta kun kuvasato teurastuksesta on koko maailman silmillä. Suuryhtiöt hyötyvät Sadistanin vesivarojen kauppasaarrosta ja ne alkavatkin pian tukea kriisin pitkittymistä.

Sodassa on lukuisia osapuolia, jotka ajattelevat omia etujaan ihmishengistä piittaamatta. Sota pitkittyy ja ulkopuolisten yritys rakentaa demokratia ei onnistu. Tarina herättelee ajattelemaan terrorismia. Se, määritelläänkö toiminta vapaustaisteluksi vai terrorismiksi, on kiinni arvioijan kulttuuritaustasta.

Samoin on ihmishengen arvon laita. Suomessakin terrorismista puhutaan valitettavan usein yksipuolisena absoluuttisen pahan tiivistymänä. Sadistanissa Joukahainen vetoaa maanmiestensä miehittäjävastaiseen ilmapiiriin ja nousee helposti suosituksi sissijohtajaksi. Kun Joukahaisen verkostot aloittavat iskujen teon lännessä, olot kiristyvät miehitetyssä valtiossa. Kostonkierre ja atomiaseet vievät tarinan kohti lohdutonta loppuaan: “Jos aseita on, joskus niitä myös käytetään.”

Satiiri on hyvä tyylikeino ilmaista todenmukaista kuvausta sodalle alttiista maaperästä ja 2000-luvun sodan rakennetta. Nykyaikaisessa sodankäynnissä ei ole selkeää kaksijakoisuutta, ei selvää alkua tai loppua ja sen suurimpia kärsijöitä ovat sivulliset. Tarinan huumori naljailee eri suuntiin, selkeimmin ehkä suomalaiselle kansanluonteelle sekä “Yhdyssanavaltojen” intresseille. Harri Haaralan pilakuvamaiseen tyyliin tekemä kuvitus tukee hyvin tarinaa ja lukijalla onkin tunne, että kuvat ovat todisteita lehtien arkistoista jostakin oikeasta ajasta ja paikasta. Tarinaa pilkkomaan on kerätty faktoja esimerkiksi Natosta, asekaupasta, terrorismista, räjähtämättömien jäänteiden kiroista sekä kannanotto kriisien ennaltaehkäisyyn. Nämä tietoiskut ovat tärkeää antia tiedonhaluiselle pasifistille ja sopivat tarinan yhteyteen hyvin.

Monimuotoinen rauhanliike

Kirjan alkuosan esitellessä maailmanpolitiikan perusteita loppu keskittyy luontevasti rauhanliikkeen tarjoamiin ratkaisuihin. Pasifismia jaotellaan eri koulukuntiin taulukoin ja esimerkein. Rauhanliikkeen monimuotoisuus tuodaan hyvin esiin, myös sellaiset suuntaukset, jotka eivät perusta ajatteluaan ehdottomalle pasifismille. Aseistakieltäytymisluvussa korostetaan yksilön moraalia ja tuodaan esiin erilaisia katsantokantoja, kuten puolustussodan hyväksyvän mutta hyökkäyssodasta kieltäytyvän ajatuksen.

Taskukirja esittelee nykyaikaisena esimerkkinä väkivallattomasta vastarinnasta Itä-Timorin itsenäistymisen. Verisyydessään se ei ole innostavin esimerkki rauhanomaisen vastarinnan toimivuudesta. Olisikin ollut toivottavaa lukea lisää pasifististen ratkaisujen voimasta. Onneksi myös Gandhin filosofiaa ja toimintaa tuodaan esiin. Ahimsa (väkivallattomuus) ja satyagraha (totuuteen perustuva vastarinta) näyttävät, kuinka rauha on lähtöisin ihmisen sisältä. Gandhi on yhä erinomainen esikuva pasifismille. Myös muita nimiä mainitaan: Russell, Thoreau, Brecht, Tolstoi… Varsinainen tutustuminen heidän ajatuksiinsa jätetään lukijan tehtäväksi, mutta kipinä on sytytetty.

Tämän kirjan tehtävä ei ole rauhan syvimmän merkityksen etsiminen, eikä psykologinen pohdinta siitä, mikä tekee ihmisestä tappajan tai mikä saa kansat valitsemaan uudelleen ja uudelleen maskuliinisen kovan johtajan. Se ei ole myöskään oppitunti universaalista rakkaudesta ja anteeksiannosta, eikä järkeily siitä mikä on valtio tai kansa. Rauhanliikkeessä toimivilla ihmisillä on erilaiset motiivit toimintaansa, mutta kaikkia yhdistää tahto rauhan rakentamiseen. Käsikirja keskittyy sodan poliittisten syiden tutkimisen ohella käytännön toimintaan. Kirjassa on esitelty vaikutuskeinoja mielenosoituksen järjestämisestä, lobbaamisesta byrokraattien maailmassa, ruohonjuuritoiminnasta kuten Ruokaa ei aseita -tapahtumista ja suorasta toiminnasta kuten Raudantakojien aktivismista. Mitään vaikutuskanavaa ei nosteta toisen yläpuolelle. Kaikki ovat tärkeitä ja tarpeellisia, kunhan toiminta on lähtöisin satyagrahasta. Uusi pasifistin taskukirja on innostava, samaan aikaan rento ja asiapitoinen. Lukemiskokemusta elävöittää Kaisa Lekan mainio kuvitus.

Teksti ja kuva Esa Noresvuo

HK Hellsten, Kalle Kallio, Mikko Metsämäki (toim.): Uusi pasifistin taskukirja. Sadankomitea 2011

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Ammattiliittojen tulisi olla vaikuttajia yhteiskunnassa

Palasin äskettäin opintomatkalta Barcelonasta, missä minulla oli mahdollisuus tutustua Espanjan, etenkin Katalonian itsehallintoalueen, koulutus-, maahanmuuttaja- ja ammattiliittotyöhön. Tapaamisissa kahdessa ammattiliittojen keskusjärjestössä UGT:ssa (Unión general de trabajadores) ja CCOO:ssa (Comissiones Obreras) oli esillä erityisesti Espanjan tämänhetkinen tilanne oikeiston voitettua vaalit selvin numeroin. Espanjassa ollaan nyt suunnittelemassa toimenpiteitä, joilla heikennetään niin julkisia palveluita kuin ammattiliittojen toimintamahdollisuuksia. Tämä tehdään vetoamalla Euroopan taloudelliseen tilanteeseen, mutta keskusjärjestöillä oli yhtenäiset mielipiteet siitä, kuinka kyse on todellisen talouskriisin sijaan vallankäytöstä halutun politiikan toteuttamisessa. Mutta vaalivoitto ei ollut yllätys, sillä vasemmisto ei tarjonnut vaihtoehtoista politiikkaa.

Tilanne, jossa maan työttömyys on yli 20 prosenttia, järjestäytymisaste noin 10 prosenttia ja valta oikeistopuolueella, on vaikea ammattiliitoille. Liitoilla ei ole matalan järjestäytymisasteen vuoksi juuri painoarvoa keskusteluissa maan tulevaisuuden suunnasta. Tilanteen ratkaisemisen osalta keskusjärjestöillä oli eroavat vaihtoehdot. Etenkin CCOO on kääntänyt katseensa Euroopan unioniin ja odottaa sieltä tulevan työelämän ohjeistusta ja määrittelyä. He toivovat, että koko unionin alueelle tulee säädös minimipalkasta. Espanjan minimipalkka ammattityöntekijällä on tällä hetkellä 750 euroa. Itse kavahdin ajatusta, sillä en usko EU:n hakevan yhteiseksi minimipalkkarajaksi pohjoisen alueen palkkatasoa, vaan nimenomaan eteläisen Euroopan tasoa, ja silloin se lisää entisestään työvoiman ahdinkoa ja tuo entistä enemmän valtaa yritysmaailmalle. UGT:n edustaja puolestaan korosti järjestäytymisen ja koulu-tuksen merkitystä ammattiliiton toiminnan turvaamisessa sekä kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Eurooppa-tasolla ammattiliittojen kattojärjestöjen on tehtävä selkeää ja vahvaa politiikkaa vaikuttaakseen tulevaisuuden suuntaan.

Vierailukohteista osuuskunta Trèvol teki suuren vaikutuksen. He tarjoavat reilua työtä lähettipalvelun ja siivouksen alalla sekä lähiruuan ja reilun kaupan välityspalvelua. Osuuskunta on alun perin perustettu ammattiliittojen tuella, ja se tekee edelleen tiivistä yhteistyötä heidän kanssaan. Meillä on vielä paljon matkaa siihen, että kaikki ammattiliitot tekisivät päätöksen eettisistä osakesalkuista sekä reilun kaupan tuotteiden käyttämisestä, saati noudattaisivat tehtyä päätöstä. Suomessa keskustelua tulisi käydä siitä, minkälaista yhteiskuntaa ammattiliitot osaltaan haluavat olla rakentamassa.

Tapaamisissa toistui kehotus varmistaa korkea järjestäytymisaste ja sitä kautta painoarvo, pitää kiinni saavutetuista eduista sekä kansalaisten julkisista palveluista. Ammattiliitot eivät ole vain työntekijöiden etujen puolustajia vaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavia.

Työpaikkojen rauhantoimikunta ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun lähestyvillä ay-väen rauhanpäivillä Tampereella 14.–15.1.2012. Tarkempi ohjelma viereisellä sivulla. Ohjelman lisäksi käytäväkeskustelut eri puolilta Suomea saapuvien ay- ja rauhanaktiivien kanssa tuovat oman erityispiirteensä viikonloppuun. Tampereella nähdään!

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.