Aihearkisto: Lehti

Haavoittunut enkeli

Kuolema, olen katsonut kasvojasi usein. Masokistin lailla olen vaeltanut sodan näyttämöltä toiselle: Kenia, Sudan, Etiopia, Kambodža, Pakistan, Afganistan, Lähi-itä, Sri Lanka. Olen seurannut läheltä, kuinka olet ilkkunut voimallasi, esitellyt asekokoelmaasi kuin sukukalleuksiasi, raiskannut, tuhonnut, alistanut, nöyryyttänyt, hallinnut, kiduttanut ja lopulta armahtanut. Sillä armahdus sinä olet tämän mielettömyyden keskellä.

Sota, olet ruma ja oksettava. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kannan sinua sisälläni, pieninä palasina, kerääntyneenä stressinä, epäluulona, epäluottamuksena, pelkoina. Kannan kaikkien työssäni tapaamieni ihmisten loppua mukanani, heidän viimeisiä sanojaan, katseitaan, pelkojaan. Mätänevien haavojen hajuja.

Sota Etiopiassa 1991. Kuorma-autollisia haavoittuneita sotilaita haisevine haavoineen, mätänevine, irtirepsottavine raajoineen. Kipuun alistuneita kasvoja, tiedottomia kasvoja, kuoleman jähmettämiä kasvoja. Kärsimyksen hiljaisuutta. Satamäärin ihmisiä, jotka tarvitsivat apua, välittömästi. Mutta heidän oli alistuttava odottamaan. Odottamaan pelastusta kirurginveitsestä tai kuolemaa, joka saattoi ehtiä paikalle kirurgia ennen. Paikalle ehtivät myös kärpäset, jotka ahmivat heidän vertansa ja pesiytyivät haavoihin. Sairaalassa oli vain yksi kirurginen tiimi näille sadoille odottajille, tiimi joka leikkasi yötä päivää epätoivoisesti yrittäen huijata kuolemaa niin monen kohdalla kuin mahdollista.

Thaimaan ja Kambodžan raja 1990 ja 1992. Miinojen silpomia ruumiita. Napalmipommien kärventämiä ruskeita, muodottomia möykkyjä, entisiä ihmisiä. Palovammoja. Silmättömiä ja raajattomia nuoria ihmisiä, joilla ei ole enää tulevaisuutta. Kenen elätettäviksi he voisivat jäädä kitumaan? Sitten itsemurhia.

Kabul, Afganistan 1998. Talibanien hirmuvalta. Kivitettyjä naisia. Katkaistuja raajoja roikkumassa perjantaiaamuisin moskeijoiden pihapuissa. Allahin armoton tuomio väärintekijöille.

Sudan, Etelä-Darfur. 2006. Sairaalan pihalle on kaadettuna kuorma-auton lavalta kuusikymmentä ruumista. Lähes viidenkymmenen asteen lämpötila on tehnyt lastissa tehtävänsä – haju on hirveä. Hoitajat asettavat vaitonaisina, käsiään suunsa ja nenänsä edessä pidellen ruumiita riveihin tunnistusta varten. On tapahtunut kokonaisen kylän asukkaiden lahtaaminen, taas kerran.

Pakistan, Peshawar 2008. Talibanien raketit ja USA:n miehittämättömät lentokoneet. Enimmäkseen naisia ja lapsia. Kyläläisiä päivittäisissä askareissaan, joista pommit tekivät kerralla lopun. Huutoa, itkua, surua, sitten suunnatonta vihaa.

Tämä on sodan kuva. Se on ruma. Kuolema on nopea, eloonjääminen loputonta kärsimystä. Valkeat enkelit ahertavat vuoteiden vierillä. Ruokkivat, juottavat, kusettavat, paskattavat, pesevät, hoitavat haavoja, lohduttavat, itkevät. Myötäelävät vailla yhteistä kieltä, silti ymmärtävät. Jakavat kuolemanpelon. Surevat ihmistä; sen tyhmyyttä, julmuutta, itsekkyyttä ja ahneutta.

Sodasta ei oikeastaan voi puhua. “Mistä ei voida puhua, siitä pitää kirjoittaa”, on Slavoj Žižek muotoillut Wittgensteinin sanoista. Kuka ymmärtäisi miksi yrittää? En minäkään osaa. Tiedän vain sen, etten toivo sodan kokemuksia kenellekään. Toivon, että saisimme kuolla rauhassa, kauniin kuoleman.

Tarja Helena Tuovinen

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Kevät toi romanin

Yksi kevään kuumista keskustelunaiheista on se, kuinka tulisi suhtautua toisesta EU-maasta Suomeen saapuviin Romanian romaneihin. Aikaisemmin muodostin mielessäni selkeän kannan erilaisiin asioihin, usein puolesta tai vastaan. Nykyisin huomaan kohtaavani yhä useammin asioita, joihin en kykene enkä haluakaan ottaa selkeää kantaa. Olen antanut luvan itselleni vain pohdiskella vastaantulevien asioiden erilaisia syitä, puolia ja seurauksia ilman, että minun tulisi ehdottomasti olla jotakin mieltä siitä, kuinka tilanne tulisi ratkaista.

Suomeen saapuvat romanit tunnutaan keskusteluissa luokittelevan yhdeksi ryhmäksi. Keskustelijasta riippuen he ovat rikollisia, ihmiskaupan uhreja, työtä vieroksuvia, vailla vaihtoehtoja olevia tai avusta kieltäytyjiä. Kyseessä on kuitenkin ryhmä ihmisiä, joilla jokaisella on oma tarinansa, syynsä, toiveensa ja pelkonsa.

Romania on osa Euroopan unionia, samaa yhteisöä, jossa myös me suomalaiset olemme mukana. Yhteisöä, jonka jäsenmaissa menestys mitataan kilpailukyvyllä. Yhteisöä, joka on tarjonnut erinomaisen maaperän kasvottomille ylikansallisille yrityksille. Niille, joiden tavoitteena on mahdollisimman tehokas tuotanto ja suuret voitot. Hinnan menestyksestä maksavat ihmiset ja ympäristö.

Ratkaisuja pyritään löytämään siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat puhua lieveilmiöistä ja mielipiteet kärjistyvät. Tekoja voidaan verrata laastarin laittamiseen märälle iholle. Se pysyy hetken, kunnes irtoaa. Ainoa keino saada laastari pysymään on kuivata iho ensin.

Väliaikaisen paikkaamisen sijaan tulisikin pyrkiä vaikuttamaan lähtömaan tilanteeseen. Minkälainen olisikaan yhteisömme, mikäli puututtaisiin esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien polkemiseen, vaadittaisiin jokaiselle samanlaiset ihmisoikeudet ja velvoitettaisiin yritykset omalta osaltaan kantamaan todellista vastuuta myös yhteisöstä, jonka avulla he ovat menestyksensä hankkineet.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin edelleen ehdoton: yksikään lapsi ei kuulu kadulle kerjäämään tai elämään puutteellisissa oloissa. Siihen jokaisen maan ja jokaisen meistä on puututtava.

Tanja Pelttari

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

99 prosentin voima

Kansannousut, talouskriisit ja occupyliikkeet ympäri maailmaa kertovat kapitalismin globaalista kriisistä. Occupy Oakland -aktiivi ja hip hop -musiikin veteraani Boots Riley vieraili The Coup -yhtyeensä kanssa Suomessa Funky Elephant – festivaaleilla. Samaan aikaan Suomessa vieraili toinen rapmusiikin uranuurtaja, Esham. Riley korostaa konkreettisen yhteiskunnallisen liikkeen merkitystä, Esham puolestaan symboloi jälkikapitalistisen Detroitin ankeaa ja passivoivaa ilmapiiriä.

Boots Riley syntyi vuonna 1971 Chicagossa poliittisesti aktiiviseen perheeseen. Hän päätyi lopulta Detroitin kautta Oaklandiin, missä perusti kantaaottavan hip hop -yhtyeen The Coupin. Ensimmäinen levy kantoi nimeä Kill My Landlord. Neljäs albumi aiheutti kohun vuonna 2001. Riley seisoi levyn kannessa Dj Pam The Funkstressin kanssa räjähtävien World Trade Centerin tornien edessä painaen kitaranvirittimen nappia. Kesällä tehty kansi korvattiin uudella ja julkaisupäivä siirtyi.

“Alussa en pitänyt itseäni artistina vaan ajattelin, että musiikkini tarkoitus olisi auttaa poliittisen liikkeen organisoitumista. Tuumin itsekseni: kolme miljoonaa levyä, aseita, perustamme tukikohdan”, nauraa Riley. “Kun Occupy Oakland alkoi Kaliforniassa, tajusin, että tavoitan paljon enemmän ihmisiä kuin mitä on mahdollista inspiroida pelkästään musiikin kautta.”

Boots Riley on yksi Occupy Oaklandin näkyvimmistä aktiiveista. Muita tunnettuja artisteja ovat olleet muun muassa Mistah F.A.B, Too Short, MC Hammer ja Zion I. Liike valtasi viime syksynä Oaklandin keskustassa Frank H. Ogawa Plazan usean viikon ajaksi. Myös kaupungin merkittävä satama suljettiin, ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1946 julistettiin yleislakko. Vaikka lakko lopulta rajoittui kaupungin sisälle ja kesti vain yhden päivän, se oli symbolinen voitto protestiliikkeelle.

“On toimittava suoraan ammattiliittojen kautta ja pysäytettävä taloudellinen tuotanto. Luokka-analyysi puuttuu kokonaan. Vasta Occupy Wall Street -liikkeen syntymisen jälkeen on alettu puhua siitä, että yksi prosentti hallitsee 99:ä prosenttia. Kyse on riistosuhteesta. Me emme halua pelkästään todeta, että näin on asianlaita. Haluamme muutosta.”

Marxilainen jenkkiräppäri

“Olen kommunisti. En pelkää sanoa sitä ääneen. Monet anarkistit ovat oikeasti kommunisteja, mutta haluavat irrottaa itsensä menneisyyden virheistä. Jopa Marx itse sanoi, että ‘en ole marxilainen’. Kommunistit ovat tehneet virheitä. Tärkeintä elämässä on mennä eteenpäin ja tehdä, mikä on oikein. Varallisuus tulee jakaa tasaisemmin.”

Vanhat perinteiset vasemmisto-oppositioliikkeet eivät ole Rileyn mukaan tukeneet Yhdysvaltojen occupyliikettä, vaan pikemminkin kritisoineet sen rakennetta.

“On totta, ettei toiminta näytä perinteiseltä liikkeeltä. Sen yleiskokous on riitaisa. Minäkin ajattelin alussa, ettei tästä tule mitään. Mutta juuri se tunne mahdollistaa uusien osallistujien aktivoimisen. Uudet tulokkaat katselevat ympärilleen ja huomaavat, että nämä tyypit eivät ymmärrä sen paremmin kuin muutkaan, mitä ovat tekemässä. Kun vanhemmat aktivistit tulevat teorioidensa kanssa, monet saattavat kokea jäävänsä ulkopuolelle ja tyytyä tukemaan sivusta. Occupyliikkeen juju on siinä, että jos et itse tee oma-aloitteisesti jotakin liikkeen hyväksi, kukaan ei sitä tee.”

Riley kritisoi 1960-luvulla syntynyttä uutta vasemmistoa siitä, että se vei taistelun pois ihmisten jokapäiväisten huolten keskeltä. Se romantisoi luokkataistelun, teki siitä vähemmän todellisen. Keskityttiin makrotalouteen ja pantiin nuoret johtamaan sitä yliopistokampuksilta.

“Totta kai opiskelijat saivat jotakin aikaan, mutta suurin osa työväestöstä jäi ulkopuolelle. 1930-luvulla Montanaa, Utahia ja Coloradoa kutsuttiin kommunistien pesäkkeiksi. Siellä järjestettiin lakkoja, ja militantit pantiin sileäksi konekiväärein. Toisen maailmansodan aikaan kommunistinen puolue kuitenkin liittoutui valtion kanssa natsi-Saksaa vastaan ja lopetti keskittymisen sisäisiin asioihin. Enää ei puhuttu rasismista ja muista yhteiskunnallisista ongelmista”, Riley kertoo.

“Sodan jälkeen heitä tietenkin alettiin vainota, kun he järjestäytyivät ammattiliittoihin. Lopulta he vetäytyivät turvaan suurkaupunkeihin kuten New Yorkiin, San Franciscoon ja Chigagoon, joissa oli helpompaa sulautua massaan. Ihmiset jätettiin yksin ja lopulta he liittyivät oikeistopuolueeseen. Heidän lapsenlapsistaan tuli oikeistorepublikaaneja.”

FBI:n COINTELPRO-ohjelma, joka pidettiin salassa vuoteen 1971 asti, oli osa 1960-luvun liikkeen kukistamista.

“Kaikesta syytetään FBI:ta, ja aito kritiikki vasemmiston omaa toimintaa kohtaan on jäänyt puutteelliseksi. Totta kai tiedämme, että FBI toimii ihmisiä vastaan. Ihmiset saivat kirjeitä, joissa kehiteltiin konflikteja heidän välilleen. Ongelmat olisivat varmasti ratkenneet, jos he olisivat soittaneet toisilleen ja sopineet asioista. Koko ohjelma olisi päättynyt siihen paikkaan. Viranomaiset tunsivat ryhmien välisen kilpailun sävyttämän poliittisen ilmapiirin ja osasivat toimia tilannetta hyödyntäen. Sama ongelma vaivaa myös Occupy Oakland -liikettä.”

Jälkikapitalistinen Detroit

Samaan aikaan Rileyn kanssa Suomessa vieraili toinen legendaarinen hip hop -artisti, Esham (Rashaam Attica Smith). Esham julkaisi ensimmäisen levynsä jo 13-vuotiaana. Vaikka hän ei ole urallaan nauttinut listamenestyksistä, monet nimekkäät artistit Eminemin ja Insane Clown Possen tavoin ovat ottaneet vaikutteita hänen lanseeraamastaan “acid-rapista”.

Väkivaltatilastojen kärkeen lyhyessä ajassa noussut haamukaupunki Detroit on autotellisuuden jätin General Motorsin tehtaiden kadottua muuttunut surulliseksi esimerkiksi jälkikapitalistisesta paikkakunnasta. Omakotitalon saa omaksi 450 dollarilla. Siellä occupyliike ei ole onnistunut mobilisoimaan ihmisiä.

“Tämä on ensimmäinen kerta, kun ylitän rapakon”, Esham toteaa. “Suomi on uskomaton. Tämä on kuin paratiisi verrattuna siihen, mistä tulen. Occupyporukat protestoivat ympäri maata, myös Detroitissa. En edes tiennyt, mitä he tekivät. Kai he protestoivat taloudellisen tilanteen vuoksi. He kyllä tulivat, mutta lähtivät nopeasti. Mikään ei ole muuttunut.” Horrorcore-genren pioneerin Eshamin musiikki on synkkää. Se voidaan helposti mieltää uhoamiseksi ja väkivallan ihannoimiseksi.

“Puhun musiikissani asioista, joista kukaan ei Detroitissa halua puhua. Teen brutaalia taidetta kokemuksistani. Jossain vaiheessa kaikki meni taloudellisesti huonoon suuntaan. Autoteollisuus romahti. Ihmiset menettivät työpaikkansa ja rikollisuus lähti kasvuun”, luettelee Esham.

“En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki eivät selviydy, sillä matkan varrella on paljon ansoja. Rikollisuutta on kaikkialla. Meille Detroit tarkoittaa helvettiä. Sieltä ammennan lyriikkani. Pyrin kertomaan, ettei väkivalta ole kivaa. Huolimatta negatiivisista kuvista, joita musiikkini sisältää, koen olevani hyvin positiivinen luonteeltani. Rauha maailmaan!”

Toisin kuin Riley, Esham ei näe poliittisessa liikkeessä toimimista mielekkäänä.

“Kaikki lähtee minusta. En usko organisoitumiseen. Yksi maailma, yksi kansa. Yritin joskus auttaa joitain kavereitani, mutta… Detroitissa on vielä hyviä ihmisiä, mutta kai nykyään menee huonosti kaikkialla maailmassa, paitsi teillä täällä Suomessa.”

Konkretian vaatimus

Boots Riley ei usko muutoksen olevan mahdollinen ilman liikettä.

“Se ei ole mahdollista individualistisesti. Mutta jos ihmiset eivät näe, että saavutetaan jotain konkreettista, he kokevat, että tämä koko liike-höpötys on vain teoreettista silmänlumetta, jolla ei ole substanssia. Mitä räppärit tarkoittavat puhuessaan rahasta ja aseista? Raha merkitsee vapautta köyhyydestä ja kykyä maksaa laskut”, lataa Riley. “Aseet ovat fyysistä valtaa siinä tilassa, jota ihmisillä ei ole ilman liikettä. Ihmiset ovat puolustaneet oikeuttaan kantaa aseita, etenkin etelässä, koska se mahdollistaa yksityisten vartijoiden vastustamisen. 1900-luvun alussa kaivostyöläiset menivät lakkoihin. Yritykset palkkasivat yksityisiä vartijoita ampumaan ja tappamaan lakkoilijoita. Noihin aikoihin oli paljon verilöylyjä. Työläisten oli pakko puolustautua.”

Ensimmäiset asekieltosopimukset suunnattiin mustaa väestöä vastaan. Koteihin tehtiin rynnäkköjä, joissa aseita etsittiin ja takavarikoitiin.

“Monet rap-artistit yrittävät sisällyttää musiikkiinsa tietoa selviytymisestä: hommaa kokaiinia, opettele valmistamaan, jakamaan ja myymään sitä. Niin on tehtävä selviytyäkseen. Se on itse asiassa paljon konkreettisempaa kuin se, että joku sanoo: luota itseesi. Puhutaan köyhyydestä ja kuinka päästä pois ghetosta. Liikkeen puuttuminen on kuitenkin suurinta individualistista militantismia.”

Obama toi muutoksen

Kun Suomen poliittiset päättäjät vierailevat Kiinassa tai Venäjällä, vaaditaan keskustelua maiden ihmisoikeuksista. Kun presidentti Sauli Niinistö äskettäin tapasi presidentti Barack Obaman, ei juuri noussut tarvetta puhua Yhdysvaltojen ihmisoikeusloukkauksista tai Guantánamosta.

“Obama on toiminut monessa suhteessa pahemmin kuin Bush. Bushin kaudella monet olivat tietoisia ylimielisyydestä ja ahneudesta. Obama esittää olevansa edistyksellisempi, vaikka samalla pommittaa Afganistania, Pakistania ja Afrikkaa. Hän on kapitalismin kumileimasin, sen mukava edustaja. Black face in a high place”, Riley runoilee.

Esham puolestaan ei halua puhua politiikkaa.

“Ihmiset pelkäävät. Kuka tahansa, joka sanoo jotain, voidaan ampua. En yritä hyökätä politiikkoja vastaan. Jos hyökkäät, voit joutua murhatuksi. Obama toi muutoksen: kaasun hinta nousi.”

Riley ei usko, että poliittista järjestelmää voidaan muuttaa äänestämällä.

“Kun pyydät jotain nukkehallitsijoilta, vaaleissa valituilta viranomaisilta, mikään ei muutu. Vasta kun menet suoraan nukkemestarin luo saat hallitsijat tanssimaan. Jos ei ole liikettä, ihmisten etua ajavat johtajat potkitaan pois tai heidät pakotetaan työskentelemään kapitalismin hyväksi.”

Liike aktivoi

Boots Riley kertoo, että Occupy Oakland on onnistunut aktivoimaan ihmisiä. He ovat onnistuneet palauttamaan häädettyjä asukkaita koteihinsa, sillä pankit ovat pelänneet liikkeen voimistumista näiden epäoikeudenmukaisuuksien ympärillä.

“Totuus on, että vasta kun on olemassa liike, joka haastaa ja uhkaa kapitalistisen luokan voittoja, on mahdollista saada johtajia sen ulkopuolelta. Emme ole saaneet kansalaisoikeuksia, positiivista syrjintää, hyvinvointia tai terveydenhuoltoa valitsemalla viranomaisia vaaleissa. Positiivinen syrjintä saavutettiin Nixonin kaudella. Ei siksi, että Nixon olisi ollut edistyksellinen. Oli liike, joka loi painetta päätöksentekoon. Edes Kennedy ei ollut aluksi valmis hyväksymään kansalaisoikeuksia. Vasta kun on suljettu tehtaita ja syntynyt liikehdintää, joka on uhannut muuttua vallankumouksellisiksi organisaatioiksi, on saatu parannettua ihmisten arkea.”

Occupy Oaklandia on pidetty kaikkein radikaaleimpana USA:n occupyliikkeistä.

“Ihmiset määrittelevät sanan radikaali eri tavoin. Haluan varmistaa, että emme sorru identiteettipolitiikan ansoihin ja tee itsestämme ‘todellisia’ vallankumouksellisia tyyliin ‘nyt sinä kuuntelet meitä’. Mutta olemme kyllä kannattaneet suoraa toimintaa esimerkiksi työpaikoilla sekä areenoilla, joissa voi puuttua ihmisten hyväksikäyttöön.”

“Arabikevään” inspiraatio

Suomen valtamediassa kiinnostuttiin occupyliikkeestä vasta, kun se alkoi toimia Yhdysvalloissa. Riley painottaa Pohjois-Afrikan tapahtumien synnyttämää inspiraatiota Yhdysvalloissa.

“‘Arabikevät’ oli se, mikä sai ihmiset liikkeelle. Tosin nyt on käynyt selväksi, etteivät saavutukset olleet niin merkittäviä kuin annettiin ymmärtää. Ehkä Tunisiassa on tapahtunut muutos parempaan. Minä ja monet Occupy Oaklandin aktiivit vierailimme Euroopassa, muun muassa Kreikassa ja Espanjan Barcelonassa, ja tunnemme hyvin niitä porukoita.”

“Mediassa prosessi esitettiin väkivallattomana vastarintana. Annettiin ymmärtää, että esimerkiksi Egyptissä mielenosoittajat tekivät yhteistyötä poliisin ja armeijan kanssa. He eivät näyttäneet väkivaltaa, josta ihmiset joutuivat kärsimään.”

Rileyn mukaan Naton hyökkäys Libyaan oli puhdasta opportunismia, jolla ajettiin omia intressejä. USA:n hallitus oli yllättynyt, sillä kansannousut olivat ajaneet sen liittolaiset pakosalle. Hyökkäys Libyaan oli täydellinen kombinaatio, jossa päästiin käsiksi maan öljyvaroihin ja samalla kiillotettiin kuvaa vapauden puolustajana. Riley painottaa, että vielä maaliskuussa 2011 Libyan kapinallisia oli vain tuhat. Media syytti Muammar Gaddafia väkivallattomien mielenosoittajien tappamisesta.

Väkivallan tulkintoja

Syksyllä Oaklandin poliisi hääti Occupy Oaklandin leirin aukiolta rajuin ottein.

“Oaklandin poliisilaitos harjoitteli Israelin armeijan kanssa vain muutama kuukausi ennen Occupy Oaklandin alkamista. Sotilasteollisella kompleksilla on vahva yhteys siihen, miten Occupy Oaklandiin reagoitiin. Väkivalta mielletään väkivallaksi vain silloin, kun se kohdistuu Yhdysvaltoihin itseensä. Kun poliisi hakkaa mielenosoittajaa, sitä ei mielletä väkivallaksi. Toisaalta on esitetty runsaasti kritiikkiä, jossa on perusteltu, ettei poliisin väkivaltainen vastustaminen johda mihinkään.”

“Sama armeija, joka käyttää miljardeja dollareita ja tappaa ihmisiä ympäri maailmaa vapauden nimissä, tappaa tuhansia ihmisiä omassa kotimaassaan, ihmisiä, jotka toivovat vapautta ja demokratiaa. Kyse ei ole vapaudesta vaan voitoista. Tämä on todellisuus, jonka kanssa joudumme tulemaan toimeen”, Riley toteaa.

Esham kiistää, että USA:n sodat ympäri maailmaa auttaisivat detroitilaisia millään tavalla.

“Detroit on Irak. Detroitkin näyttää siltä kuin se olisi pommitettu. En minä tiedä, miksi ne sotivat siellä. Ne sodat vaikuttavat kaikkiin. En tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toivon, ettei kukaan sotisi missäään ja kaikkialla olisi niin kuin Suomessa. Toivon, että avaruusoliot tulevat ja pelastavat kaikki”, hän nauraa.

“Muutos voi tapahtua vain liikkeen kautta. Liike on joukko yksilöitä, jotka päättävät tehdä jotakin. Liikkeen luonne riippuu yksilöistä, jotka toimivat siinä. Kaikkein tärkeintä on motivaatio. On luotettava itseensä, jotta muutos olisi mahdollinen”, Riley kiteyttää.

Karim Maiche ja Hannu Stark

Rauhankasvatus on yhteistyötä

Rauhankasvatusta voi toteuttaa kaikkialla ja kaikkien ikäryhmien keskuudessa. Se ei koske vain oppilaitoksia, “formaalia koulutusta”, eikä vain lapsia ja nuoria. Silti rauhankasvatukseen voi saada virikettä peruskoulun opetussuunnitelman perusteiden ja oppiaineiden näkökulmasta.

Eduskunnan on tarkoitus päättää jo ennen kesälomaansa perusopetuksen perusteista ja tuntijaosta. Tuon päätöksen pohjalta tehdään opetussuunnitelmatyö, joka tullee voimaan vasta elokuussa 2016. Hallituksen esitystä eduskunnalle ei tätä kirjoitettaessa vielä ollut. Valmistelevan työryhmän esitys kuitenkin ilmestyi jo talvella, ja siitä on käyty lausuntokierros.

Historian ja yhteiskuntaopin tuntimäärä olisi lisääntymässä yhdellä tunnilla siten, että yhteiskuntaoppia alettaisiin opettaa jo alakoulun puolella eli vuosiluokilla 5–6. Toki rauhankasvatusta voidaan ja tuleekin sisällyttää kaikkiin koulun oppiaineisiin.

Toinen hyvä muutos on, että yläkouluun luokilla 7–9 on tulossa yksi viikkotunti niin sanottuihin aihekokonaisuuksiin. Se mahdollistanee ainakin pari teemapäivää vuodessa kaikilla yläkoulun vuosiluokilla. Alakoulussa teemapäivien toteuttaminen on ollut helpompaa jo nyt luokanopettajapainotteisen järjestelmän myötä.

Aihekokonaisuudet kouluissa – yhteistyö on voimaa

Aihekokonaisuudet ovat kasvatusta ja opetusta eheyttäviä teemoja, joita opetetaan useiden eri oppiaineiden osana sekä koulun yhteisten tapahtumien yhteydessä. Käsittelen tässä eri aihekokonaisuuksien välisen yhdistämisen ja yhteistyön mahdollisuuksia.

Eheyttäminen on hieno tavoite, jonka toteuttamisessa koulujen käytännöissä on haastetta, koska se vaatii oppiainerajat ylittävää yhteistyötä. Aikaisemmissa opetussuunnitelmissa eheyttämisestä käytettiin ilmaisua läpäisyperiaate, jonka pahat kielet sitten käänsivät hipaisuperiaatteeksi.

Rauhankasvatus ei ole ainoa aihekokonaisuuksiin kuuluva teema. Aihekokonaisuuksista on opetussuunnitelman perusteissa mainittu muun muassa kulttuuri-identiteetti ja kansainvälisyys, osallistuva kansalaisuus ja yrittäjyys, viestintä ja mediataidot, vastuu ympäristöstä, hyvinvoinnista ja kestävästä tulevaisuudesta, turvallisuus ja liikenne, ihminen ja teknologia sekä ihmisenä kasvaminen.

Näistä voi tiivistäen todeta, että rauhankasvatukseen läheisesti liittyvät ihmisoikeuskasvatus, kansainvälisyyskasvatus, globaalikasvatus, mediakasvatus, kansalaisuus- ja osallisuuskasvatus sekä ympäristökasvatus.

Luetteloa kannattaa nostaa esiin siksi, että rauhankasvatusta voi toteuttaa yhdistämällä eli integroimalla sitä muihin teemoihin. Vastaavasti muita aihekokonaisuuksia voi hyvin opettaa yhdistämällä niihin rauhankasvatusta.

Yhdistele teemoja

Aihekokonaisuudet eivät ole hierarkisessa suhteessa toisiinsa. Ajatuksellisesti voidaan kukin niistä nostaa vuorollaan keskiöön ja peilata muiden sille antamia mahdollisuuksia. Kun muut aiheet kuin rauhankasvatus ovat keskiössä, silloin toivottavasti huomataan, mitä lisäarvoa rauhankasvatuksen näkökulmien ja sisältöjen yhdistäminen kyseiseen teemaan antaa.

Esimerkiksi median arviointia ja mediakriittisyyttä käsiteltäessä voi huomata, että siihen on usein mahdollista ottaa hyviksi esimerkeiksi tapauksia, joihin yhdistyy ihmisoikeuksien, kansainvälisyyden ja rauhan teemoja.

Rauhankasvatuksen kansalliseen ja paikalliseen ulottuvuuteen puolestaan liittyy aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisen ja osallisuuden sekä ympäristökasvatuksen teemat.

Johtopäätös onkin: aihekokonaisuuksien yhdistäminen on avain onnistumiseen. Jos jokaisen aihekokonaisuuden käsittely erikseen tuntuu niin opettajista kuin oppilaista liian raskaalta, miksi ei “lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla”! Näin voi tapahtua myös jonkun aineen oppitunneilla, ja vielä suuremmissa määrin näin voidaan tehdä koulun yhteisissä tapahtumissa, kuten teemapäivissä ja kouluvierailuissa.

Samaa yhteistyön ajatusta voi totuttaa myös nuorisotyössä, toisen asteen koulutuksessa, vapaassa kansansivistystyössä, korkeakoulutuksessa sekä kansalaistoiminnassa. Toiminnalliset projektit ja ihmisten yhteistoiminta edistävät samalla myös rauhanomaisen vuorovaikutuksen ja ristiriitojen ehkäisyn ja ratkaisun taitoja.

Esa Ylikoski

Kirjoittaja työskentelee lehtorina Humanistisessa ammattikorkeakoulussa HUMAKissa ja on Rauhanpuolustajien johtokunnan jäsen.

Romanit, Suomi ja media

Kimmo Oksanen halusi perehtyä Suomeen tulleisiin romaneihin ja etsiä ihmiset nimettömien kasvojen takaa.

Itä-Euroopasta tulleista romanikerjäläisistä on tullut pysyvä osa Helsingin kaupunkikuvaa. Romanian ja Bulgarian tultua Euroopan unionin täysivaltaisiksi jäseniksi vuonna 2007 vapaa liikkuvuus on tuonut todellisuuteemme myös rikkaan ja hyvinvoivan Eurooppamme nurjat puolet. Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen on seurannut romaneja aktiivisesti alusta asti ja kirjoittanut aiheesta lukuisia artikkeleita maamme johtavaan päivälehteen.

Liken juuri ilmestyneessä kirjassa Huomio! Romaneja tiellä Oksanen kirjoittaa suomalaisen median suhteesta romanikysymykseen. Rauhan Puolesta tapasi Oksasen työpaikallaan Helsingin Sanomatalossa.

“Ensikohtaamiseni Romanian romanien kanssa tapahtui Helsingin kadulla ennen kuin edes tiesin, että tulen sitoutumaan tähän aihepiiriin. Kiinnitin huomioni kaksivuotiaaseen lapseen, joka kerjäsi kadulla äitinsä kanssa. Tilanne oli absurdi, koska en ollut varautunut näkemääni. En osannut käsitellä sitä. Se oli shokki. Tämä tapahtui vuonna 2007”, Kimmo Oksanen aloittaa.

Kerjääminen oli tuolloin uusi ilmiö 2000-luvun Suomessa eikä sitä osattu asettaa laajempaan yhteyteen. “Pohdin asiaa lapsen näkökulmasta. Lapsen pitäminen kadulla on väärin. Tuon ikäisenhän pitäisi olla päiväkodissa ja leikkiä muiden lasten kanssa. Syyllistin mielessäni lapsen äitiä, koska minulla ei ollut vielä tarpeeksi ymmärrystä heidän toimintansa motiiveille.”

Nimettömät romanit

Kimmo Oksanen kirjoitti romaneista ensimmäisen kerran jo syksyllä 2007. Hän haastatteli heitä uutispäällikön toimeksiannosta. Äiti ja pieni tytär olivat saaneet seurakseen useita kymmeniä romaneja ja tilanne vaati journalistista päivittämistä.

“Päätin ottaa selvää, keitä he ovat, mistä he ovat tulleet ja millä asialla he täällä liikkuvat. Samat kysymykset olivat mielessä kaikilla helsinkiläisillä. Oivalsin nopeasti, että romaneille itselleen pitää antaa puheenvuoro.” Tätä ennen oli romaneista tehty juttuja kysymättä heiltä itseltään mitään. He esiintyivät nimettöminä kaukaa otetuissa valokuvissa. Helsingin Sanomissa ymmärrettiin päällikkötasoa myöten, ettei tällä linjalla voi enää jatkaa. Valokuvissa olevat ihmiset on julkituotava omilla nimillään ja heille on annettava puheenvuoro.

Lehtikuvien nimettömät romanit viestivät helposti kuvattavien mitättömästä ihmisarvosta ja median välinpitämättömyydestä heitä kohtaan.

“Romaneja kuvattiin kuin eläimiä. Kun sitten pyysin heitä kirjoittamaan nimensä paperille, tuli ilmi seuraava ongelma. Romanit eivät osanneet kirjoittaa. Myös yhteistä kieltä oli vaikea löytää. Oli turvauduttava romaniankielentaitoisen tulkin apuun.”

Romaneja on nähty Helsingissä vuodesta 2007 lähtien joka kesä, mutta kaupunkilaisten suhtautuminen ei ole juuri muuttunut. Arvot ovat jopa koventuneet. MTV3:n huhtikuussa 2012 teettämän tutkimuksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta olisi valmis karkottamaan romanit takaisin kotimaahansa. Kimmo Oksanen näkee kuitenkin kehitystä romanien uutisoinnissa. “Raportointi on syventynyt. Juttuja on tehty myös Romaniassa. Olen itsekin käynyt siellä juttumatkalla kolmasti.”

Avain on Romaniassa

Romanien köyhyys ja kaltoinkohtelu Romaniassa on avain heidän toimintansa ymmärtämiseksi. Teoriassa he ovat kaikkien muiden EU-kansalaisten kanssa tasa-arvoisia. Käytäntö on kuitenkin osoittanut jotain aivan muuta. Vikaa on myös romanien omassa kulttuurissa. Köyhissä oloissa tyttölasten ei esimerkiksi anneta käydä koulua, mikä johtaa uusiin ongelmiin.

“Nykyjournalismi ei enää vain ällistele ja ihmettele. Esiin nostetaan myös kerjäämisen taustatekijöitä ja syitä. Romaneista on alettu raportoida niin kuin muistakin tavallisista ihmisistä.”

“Kun ihmisiltä puuttuu kodeista lämmitys, juokseva vesi, sähkö ja viemäröinti ja heidän sosiaaliturvansa on täysin nimellinen, on helpompi ymmärtää että he ovat täällä kerjäämässä. Sosiaalinen omatuntoni heräsi kun näin, missä olosuhteissa romanit elivät. Aiheesta oli pakko kirjoittaa.”

Romanien asema ei Oksasen mukaan tule muuttumaan paremmaksi ennen kuin Romanian omat lehdet ottavat aiheen esille.

Rasismia joka puolella

Suomalaisten ennakkoluulot romaneja kohtaan ovat syvässä Ilahduttavia poikkeuksiakin onneksi on. Harmonikansoittaja Kimmo Pohjonen konsertoi Helsingissä 13.5. Romaniasta tulleiden romanimuusikoiden kanssa osoittaakseen, etteivät kaikki suomalaiset suhtaudu heihin negatiivisesti.

Romanit leimataan Suomessa helposti rikollisiksi. Myös toimittajien ja viranomaisten suhtautumisessa heihin esiintyy rasismia. Noin kolmensadan tänne asettuneen Itä-Euroopan romanin rikokset ovat lähinnä varkauksia. “Katsoin juuri Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilastoa. Vuonna 2010 ulkomaalaisia vankeja oli 1 254, joista 13 prosenttia Romanian kansalaisia. Kukaan heistä ei ollut syyllistynyt vakaviin rikoksiin.”

Kerjäämiseen ei ole luvassa helppoa ja nopeaa ratkaisua lähivuosina. Romanian valtion ja Euroopan unionin pitäisi puuttua romanien oloihin. “Romaniaan lähetetty raha ei mene romaneille vaan päätyy vääriin taskuihin.”

Jokaisen kansakunnan sivistystason yhtenä mittarina voidaan pitää sitä, miten se kohtelee vähempiosaisiaan.

“Annan Suomelle täyden kympin, ainakin jos vertaan Romaniaan ja niihin muihin maihin, mistä köyhät eurooppalaiset romanit tulevat. Suomen sosiaaliturva, se, että maksamme palkastamme veroja, jotka menevät yhteiseen kassaan, on täällä hyvin järjestetty.”

Timo Kalevi Forss

Marokon ja Ranskan avioliitto jatkuu

Ranskan ja Marokon “pyhä allianssi” on aina ollut ainutlaatuinen, eikä tilanne ole muuttunut. Le Monde -lehden pitkäaikainen toimittaja Jean-Pierre Tuquoi kirjoitti aiheesta kirjan Ranska ja Marokko – ikuinen avioliitto.

Kirjassaan Jean-Pierre Tuquoi kuvailee, kuinka Marokon pitkäaikainen kuningas Hassan II ennen kuolemaansa pyysi Ranskan presidenttiä Jacques Chiracia pitämään huolta kruununperijästä, pojastaan Mohammed VI:sta. Chirac piti lupauksensa ja oli valmis ottamaan yhteen Ranskalle ystävällismielisten valtioiden kanssa. Samalla Pariisin merkittävät vaikuttajat ovat tukeneet erityiskumppaniaan, joidenkin mielestä uutta siirtomaataan, ja heillä on yhteinen pääkaupunki: Marrakech. Tuquoin mukaan tilanne ei ole nykyisen presidentin Nicolas Sarkozyn kaudella muuttunut.

“Suhteet eivät ole muuttuneet. Se on ollut pettymys kaikille, jotka ovat toivoneet muutosta. Sarkozysta, kuten Chiracista aiemmin, on tullut tuttu vieras Marokon kuninkaan palatseissa”, Tuquoi toteaa. “Sarkozy on matkustanut useammin Marrakechiin kuin Nizzaan tai Arcachoniin. Hän on juhlinut uutta vuotta lukuisia kertoja vaimonsa kanssa Marrakechissa Mohammed kuudennen omistamissa palatseissa tai kuninkaan rakennuttamassa Royal Mansourissa, joka on kaikkein ylellisin kaikista Marokon palatseista.”

Muutos kevään presidentinvaaleissa?

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros käytiin huhtikuussa. Sosialistien Françoise Holland voitti Sarkozyn ensimmäisellä kierroksella ja johtaa mielipidemittausten perusteella myös toista kierrosta.

“Ulkopoliittisten kysymysten osuus ei ole noussut merkittäväksi vaalikampanjoissa. Talouskriisi, työttömyys ja ostovoiman hiipuminen ovat olleet paljon tärkeämpiä aiheita. Syyrian ja Afganistanin tilanteista tuskin juuri mainitaan, valitettavasti. Maghreb [Marokko, Algeria, Tunisia, Libya ja Mauritania] yleensä ja Ranskan ja Marokon suhteet jäävät niin ikään mainitsematta.”

Tuquoi ei usko, että vasemmiston voitto toisi suuria muutoksia sen enempää kuin François Mitterrandin noustessa valtaan 80-luvulla.

“Ehkä ihmisoikeuskysymykset ja vaatimukset aidosta demokratiasta nousevat esille. En kuitenkaan usko liittolaissuhteiden mullistukseen etenkin kun on tiedossa, että sosialistisella vasemmistolla on läheiset suhteet ‘kuningas Mohammed VI:n ystäviin’. Useat sosialistijohtajat, lukuun ottamatta Francois Hollandea, viettävät säännöllisesti lomiaan Marokossa. Puhun heistä kirjassani.”

“Arabipääsiäinen” ja Ranska

Tuquoi ei usko, että tammikuussa 2011 alkaneet kansannousut Pohjois-Afrikassa vaikuttaisivat olennaisesti Ranskan suhteisiin alueen valtioiden kanssa. Tosin erilaiset intressitahot ovat pyrkineet hyödyntämään tapahtumia omien päämääriensä mukaisesti.

“Kun Algeriassa mellakoitiin vuoden alussa, tietty osa Ranskan lehdistöstä toivoi mielenosoittajien kaatavan maan hallituksen. Näin ei tietenkään tapahtunut. On selvää, että algerialaiset ovat tyytymättömiä vallanpitäjiin, mutta samalla 1990-luvun sisällisodan arvet ovat tuoreessa muistissa. Marokon kohdalla taas mielenosoitusten merkitystä on pyritty vähättelemään. Kaikki hurrasivat yhteen ääneen, kun kuningas ilmoitti järjestävänsä kansanäänestyksen perustuslaillisesta uudistuksesta. Kuninkaasta on tullut Ranskan viranomaisten silmissä kaukonäköisyyden ja visiönäärin ilmentymä arabimaailmassa.”

Johtajat ovat saaneet väistyä Tunisiassa, Egyptissä, Libyassa ja viimeksi Malissa. Mistä johtuu, että Algeria ja Marokko ovat pysyneet naapureihinsa verrattuna suhteellisen rauhallisina?

“Algerian kohdalla korostan sisällisodan tuoretta muistoa. Kun kansa on alkamassa toipua 150 000–200 000 henkeä vaatineesta sodasta, se miettii kaksi kertaa ennen kuin lähtee kaduille. Marokon kohdalla on tunnustettava, että hallinto on toiminut taitavasti. Se ymmärsi, että on parempi antaa hiukan periksi joissain kysymyksissä ja välttää siten aluetta pyyhkivät muutoksen tuulet.”

“Luultavasti neuvonantajat ja Ranska ovat työntäneet kuningasta uudistusten tielle. Kiistämättä voidaan todeta, että manööveri oli onnistunut. Mohammed VI onnistui ottamaan haasteen vastaan. Kaiken lisäksi muutos olisi vaatinut konservatiiviset islamistivoimat kaduille. He pystyvät mobilisoimaan suuria määriä ihmisiä ja uhkaamaan hallintoa. He valitsivat kuitenkin toisen tien.”

Marokon parlamenttivaalien suureksi voittajaksi nousikin maltillinen islamilainen Oikeus ja kehitys -puolue (PJD), jolla on läheiset suhteet kuningashuoneeseen.

Libyan sota ei vienyt uskottavuutta

Ranska oli Britannian kanssa etunenässä kaatamassa Muammar Gaddafin hallintoa Libyassa, vaikka molemmat maat olivat solmineet lukuisia kauppasopimuksia ja tehneet tiivistä yhteistyötä “terrorismin vastaisen sodan” puitteissa. Miksi yhtäkkinen täyskäännös?

“Uskon, että Ranskan oli saatava synninpäästö suhtautumisestaan Tunisian vallankumoukseen. Pariisi oli tukenut Ben Alin hallintoa loppuun saakka ja myi pitkään poliisi- ja sotilasapua diktaattorin turvallisuusjoukoille. Ranskan oikeisto halusi unohtaa ikävät muistot. Kyse on puhtaasta opportunismista. Gaddafi ei ollut Pariisin vihollinen, vaan hallinto otti hänet juhlallisesti vastaan ja halusi myydä maalle hävittäjiä ja ydinvoimalaitoksia.”

Tuquoi ei usko, että Ranska olisi menettänyt uskottavuutensa alueella. Päinvastoin, etenkin kun se on ottanut vahvan roolin Syyrian tilanteessa. Ranska ajaa aktiivisesti Bachar Al-Assadin hallinnon kaatamista. Entä vaikutukset Euro-Välimeri-kumppanuuden näkökulmasta?

“Koko Euro-Välimeri-projekti oli kuollut jo syntyessään. Prosessi ei ole koskaan todistanut tarpeellisuuttaan. Uskon, että niin kauan kuin Lähi-idän konflikti pysyy ratkaisemattomana, Euro-Välimeri-projekti on vain tyhjä kuori.”

Länsi-Saharan konflikti hiertää

Länsi-Saharan konflikti on hiertänyt erityisesti Marokon ja Algerian välisiä suhteita ja siten vaikeuttanut myös Euro-Välimeri-kumppanuuden syventämistä sekä Pohjois-Afrikan maiden yhteistyön tiivistymistä yleensä.

“Vaikka konfliktiin löytyisi ratkaisu, uskon että Algerian ja Marokon suhteet säilyvät huonoina”, Tuquoi arvioi. “Ei siksi, että maiden kansat olisivat keskenään vihamielisiä. Päinvastoin. Ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Sen näkee jopa urheilusta, etenkin jalkapallosta. Kun toinen maa karsiutuu kisoista ja toinen ei, pudonneen maan kansalaiset siirtyvät kannattamaan jatkoon päässyttä joukkuetta. Marokon kannattajista tulee spontaanisti Algerian kannattajia ja toisin päin. Poliittisella areenalla tilanne on toinen, ja maiden hallitukset epäilevät toisiaan. Meillä on kaksi naapuria, jotka ovat samankokoisia, niillä on sama määrä asukkaita ja samankaltaiset taloudelliset olosuhteet. Toisessa vallitsee absoluuttinen monarkia. Toinen on armeijan hallitsema kontrollivaltio. Miten joku voi kuvitella niiden tulevan toimeen keskenään? Se on mahdotonta. Ne ovat ajautuneet keskinäiseen kilpailuun joka tulee jatkumaan.”

Karim Maiche

Jean-Pierre Tuquoi on sunnuntaina 27.5.2012 kello 15 Maailman Kirjojen Amazon-lavalla Helsingin Rautatientorilla. www.maailmankirjat.fi

Marokko: Perustuslaillista harhaa

Marokkolainen toimittaja Ali Lmrabet on joutunut useaan otteeseen törmäyskurssille Marokon kuningaskunnan kanssa. Lmrabet pitää Marokon perustuslain uudistusta harhana, jolla Marokko pyrkii kiillottamaan julki-kuvaansa ulkomaailman silmissä.

Tunisia rikastuu turisminsa ansiosta. Algerialla on valtavat määrät luonnonvaroja kuten öljyä ja kaasua. Marokolla on vain imagonsa, johon se on valmis satsaamaan valtavia rahasummia. Se pyrkii antamaan ulospäin kuvan edistyksellisenä, ihmisoikeuksia kunnioittavana ja kohti demokratiaa kulkevana maana. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta”, sanoo Lmrabet, joka on työskennellyt aiemmin tutkijana ja diplomaattina.

Marokossa on kolme tabua, joista ei voi keskustella kriittisesti: islam, monarkia ja miehitetty Länsi-Sahara. Vuonna 2000 Lmrabet perusti satiirisen Demain-viikkolehden, jossa käsitteli monia arkaluontoisia kysymyksiä, kuten maan ihmisoikeustilannetta, kuninkaan omaisuutta ja miehitetyn Länsi-Saharan asemaa. Vuonna 2001 hän sai sakot ja joutui neljäksi kuukaudeksi vankilaan julkaistuaan artikkelin, jossa ehdotti kuninkaallisen Skhirat-palatsin myymistä.

“Omilla aivoilla ajatteleminen on harvinaista Marokossa. Lähes puolet väestöstä on lukutaidottomia. Ihmiset eivät yksinkertaisesti kyseenalaista absoluuttista monarkiaa ja sen harjoittamaa politiikkaa. Tietoisuus on tosin lisääntymässä eikä nykyinen tilanne voi jatkua, se on selvää. Kuningas on kuin jumala, jota ei tule arvostella. Edes profeettaa ei verrata jumalaan. Kaiken lisäksi kuningas väittää olevansa profeetan jälkeläinen.”

Vuonna 2003 Marokon turvallisuuspalvelu DST pidätti Lmrabetin lentokentällä hänen ollessaan matkalla Pariisiin. Siellä hänen oli tarkoitus osallistua Marokon vapauksia käsittelevään paneeliin. Lmrabet tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen kuninkaan loukkaamisesta sekä Marokon kansallisen yhtenäisyyden ja kuningashuoneen uhmaamisesta.

Lmrabet aloitti seitsemän viikkoa kestäneen nälkälakon. Kuningas Mohammed VI armahti hänet lopulta kahdeksan kuukauden vankeuden jälkeen. Lmrabet sai jälleen tuntuvat sakot ja kiellon julkaista mitään Marokossa seuraavaan kymmeneen vuoteen. Nykyisin hän toimittaa Demain-verkkosivustoa.

Perustuslaillinen harha

Marokon perustuslakiuudistus ja siitä äänestäminen uutisoitiin näyttävästi maailmalla. Yksipuolisesti kehuttiin, kuinka uudistus lisää demokratiaa, ilmaisunvapautta, tuomioistuinlaitosten itsenäisyyttä ja läpinäkyvyyttä päätöksenteossa. Helsingin Sanomat (2.7.2011) otsikoi asian niin ikään kritiikittömästi “Kuninkaan valtaa vähennetään Marokossa”. Perustuslain hyväksymisestä järjestetyn kansanäänenestyksen osallistumisprosentin väitettiin nousseen yli 70:n.

“Koko uudistus on pelkkää harhaa. Sitä en voi kieltää, etteikö se olisi nerokkaasti valmisteltu. Takana olivat ranskalaiset, jotka todellisuudessa hallitsevat Marokkoa. Myös itsenäisen Marokon ensimmäinen perustuslaki vuonna 1962, kuusi vuotta itsenäisyyden jälkeen, on ranskalaisten käsialaa. Uusi perustuslaki ei olennaisesti poikkea vanhasta, joka muistuttaa lähinnä Ranskan aurinkokuningas Louis XIV:n aikaista ‘valtio olen minä’ -retoriikkaa.”

Perustuslakiuudistuksen väitetään paitsi vähentävän kuninkaan valtaa myös parantavan naisten oikeuksia.

“Pötyä. Tietenkin Marokossa vierailleet ulkomaiset toimittajat ja hillaryclintonit toistavat sen, mitä heille kerrotaan, mutta kysypä heiltä ovatko he lukeneet uudistunutta perustuslakia kannesta kanteen. Totuus paljastuu vasta yksityiskohtaisemman tarkastelun jälkeen. Väitetään esimerkiksi, ettei kuningasta enää pidetä pyhänä jumalaan verrattavana sijaishallitsijana kalifina, jonka kritisoiminen olisi verrattavissa jumalanpilkkaan. Se on totta. Mutta kun jatketaan perustuslain lukemista, tulee vastaan artikkeleita, jotka takaavat kuninkaalle mahdollisuuden päättää kaikesta ja jotka kieltävät kuninkaan tekemien päätösten arvostelemisen.”

“Perustuslaissa kielletään muun muassa moniavioisuus, mutta myöhemmin se tehdään mahdolliseksi, mikäli ensimmäinen vaimo hyväksyy ja sallii miehelleen toisen, kolmannen tai neljännen vaimon. Jokainen marokkolaista yhteiskuntaa tunteva tietää, että mikäli vaimo ei hyväksy miehelleen vaikkapa toista vaimoa, mies voi saada tahtonsa läpi uhkaamalla avioerolla. Tutkimusten mukaan 95 prosentissa tapauksista vaimot ovat hyväksyneet uuden vaimon ottamisen.”

Kansa kateissa

Lmrabetin mukaan jo se on kyseenalaista, että koko perustuslaissa sana “kansa” mainitaan vain yhden kerran. Marokon kansalla ei ollut osuutta uuden perustuslain laatimisessa. Sen valmisteli kuninkaan neuvonantaja Mohamed Moatasim sekä perustuslain professori Abdeltif Menouni. Prosessin jälkeen Menounikin palkattiin kuninkaan neuvonantajaksi.

“Valitettavasti laki on meillä lähinnä vallan välikappale. Suurin osa ihmisistä elää ja selviytyy lakipykäliä välttäen yhteiskuntaluokasta riippumatta. Lakia voi olla noudattamatta niin kauan kuin marssii tahdissa. Jos vastustaa valtaa, pengotaan arkistoja josko tilillä olisi aiempia rikkeitä ja rangaistaan niitä hyödyntäen. Tarpeen vaatiessa etsitään tai kehitetään lainrikkomuksia ja laitetaan ihmiset ruotuun. Jos Marokon perustuslakiuudistus kerran on niin onnistunut, niin otetaan se käyttöön Suomessa. Luovutetaan kaikki yhteinen yhteiskunnallinen omaisuus Marokon kuninkaalle ja eletään sen mukaan. Katsotaan kuinka kauan suomalaiset jaksaisivat kehua sen “edistyksellistä” henkeä”, lataa Lmrabet.

Helmikuun 20. liike tuomittu epäonnistumaan

Ali Lmrabet kiistää kuuluvansa uudistuksia Marokossa vaativaan Helmikuun 20. päivän liikkeeseen, vaikka jotkut ovat toisin väittäneet. Hän kritisoi liikettä ja sen tavoitteita.

“He eivät ole menneet tarpeeksi pitkälle vaatimuksissaan. He vastustavat diktatuuria ja absoluuttista monarkiaa, mutta eivät kuningasta. Miten voidaan vastustaa absoluuttista monarkiaa vastustamatta kuningasta?” Lmrabet ihmettelee.

Hänen mielestään liikkeessä on oltava jonkinlainen rakenne. Helmikuu 20. päivän liike puolestaan haluaa pysyä löyhänä järjestäytymättömänä liikkeenä, jolla ei ole sen enempää johtoa kuin yhteisesti sovittuja tavoitteitakaan. Tästä seuraa, että osallistujat ovat kaikki omalla asiallaan ilman yhteisesti sovittuja päämääriä.

“Toiset ajavat naisten asemaa, toiset läpinäkyvyyttä, toiset vähemmistöjen oikeuksia ja niin edelleen. Eihän sellaisesta voi syntyä mitään konkreettista”, hän toteaa pettyneenä.

Lmrabet arvostaa liikkeessä aktivoituneita henkilöitä ja heidän saavutuksiaan. Liikkeen muodostaman painostuksen seurauksena muutamat kuninkaan luottomiehet, kuten Fouad Ali El Himma, epäonnistuivat parlamenttivaaleissa. Lmrabet kuitenkin kutsuu joitakin liikkeen aktivisteja leikkisästi “sunnuntaiaktivisteiksi”.

“He osoittavat kerran viikossa mieltä, ja painuvat sitten kotiin katsomaan Al-Jazeeraa josko olisivat päässeet televisioon. Ei näin saada aikaan muutosta. Niissä maissa, joissa kansannousut ovat tuottaneet tulosta, kansalaiset valtasivat merkittävät julkiset kokoontumispaikat useiksi päiviksi. Vaikka alussa Marokonkin kaduilla oli satojatuhansia mielenosoittajia liikkeellä, liike on hiipunut päivä päivältä.”

Parlamenttivaalien suureksi voittajaksi nousi islamilainen Oikeus ja kehitys -puolue (PJD), jolla on läheiset suhteet kuningashuoneeseen.

“Todellinen voima löytyy Abdessalam Yassinen Oikeus ja hyväntekeväisyys -puolueen takaa. Sen näkee kyvyssä mobilisoida kannattajia mielenosoituksiin. Islamistien ongelma on kuitenkin mielestäni näkemys yhteiskunnan muuttamisesta. Kun lakaistaan portaikko, on käytännällisempää aloittaa ylhäältä. Islamistit näkevät asian päinvastoin. He aloittavat portaiden siivoamisen alhaalta ylöspäin.”

Karim Maiche

Kolumni: Omat ja vieraat roistot

Mitä yhteistä on Valko-Venäjällä ja Turkilla? Molemmat rikkovat ihmisoikeuksia, vangitsevat opposition jäseniä, rajoittavat kansalaistensa sananvapautta ja demokraattisia oikeuksia.

Mikä niitä sitten erottaa? Se, että Turkissa kidutus, armeijan käyttäminen omia kansalaisia vastaan sekä opposition ja vähemmistökansan oikeuksien sortaminen on aivan eri luokkaa kuin Valko-Venäjällä.

Ankarassa äskettäin vierailleet pääministeri Jyrki Katainen ja eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb hymisivät kuitenkin tyytyväisyyttään. Suhteet ovat hyvät ja talousyhteistyöllä loistavat näkymät. Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan puolestaan vaati Syyrian presidentti Bashar Al-Assadia eroamaan ja syytti Syyrian hallintoa tuhansien ihmisten kuolemista viimeaikaisten levottomuuksien aikana.

Syytökset ovat aiheellisia. Syyrialaiset siviilit ovat joutuneet taistelevien osapuolten maalitauluksi ja rauhanomaisia mielenosoittajia on ammuttu, vangittu ja kidutettu. Erdoganin arvostelun uskottavuuden asettaa kuitenkin kyseenalaiseen valoon Turkin 11–17-miljoonaisen kurdivähemmistön sortaminen. Turkin kurdeja vastaan käymän sodan aikana on kuollut arviolta 30–50 000 ihmistä, miljoonat ovat joutuneet pakolaisiksi ja tuhansia on vangittu. Myös vangittujen kidutus on ollut yleistä Turkissa.

Jostain syystä Katainen ja Stubb eivät kuitenkaan maininneet sanallakaan kurdeja, turkkilaisten kirjailijoiden vainoa ja sananvapauden rajoittamista sekä oppositiovoimien toimintaoikeuksien kieltämistä.

Koska Suomi kuitenkin ilmoitti kannattavansa Turkin liittymistä EU:hun, olisi eurooppaministeri Stubbilla ollut kaikki syyt kysyä, miten Turkki aikoo turvata esimerkiksi jo toisatakymmentä vuotta vangittuna olleen Kurdien vapautusjärjestö PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin inhimillisen kohtelun. Hänestä ei ole saatu lähes vuoteen mitään tietoja. Katainen olisi voinut myös kysyä, miksi Turkki käy jatkuvaa siviiliuhreja vaativaa sotaa kurdikyliä vastaan.

Vai onko niin, että Turkkia ei ole sopivaa arvostella, koska se on lupaava markkina-alue, Naton jäsen ja EU-ehdokas?

Markku Kangaspuro

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Pääkirjoitus: Turvallisuuspolitiikka hakoteillä

Puolustuministeri Stefan Wallinin varuskunta- ja asuntokauppasekoilujen alle jäi ikävästi koko vakavampi pohdiskelu puolustuspolitiikan uusista linjauksista ja säästöjen kohdentamisesta. Näin siis ainakin valtamedioissa. Puolustusmenojen leikkausten kohdentaminen on toki herättänyt joitakin – muitakin kuin ruotsinkielisten mollaamiseen perustuvia – kannanottoja.

Esimerkiksi Reserviläisliitto on ottanut voimakkaasti kantaa leikkausten kohdentumiseen. Jäsenkyselyssään liiton jäsenistä suurin osa olisi halunnut osoittaa leikkaukset kansainvälisen kriisinhallinnan menoihin. Mutta moni olisi myös halunnut leikata puolustustarvikehankinnoista. Sama suuntaus on näkynyt myös Maanpuolustuksen suunnittelukunnan viimeisimmissä mielipidetiedusteluissa. Nykyisen kasarmiverkoston säilyttämisellä näyttäisi olevan varsin vakaa kannatus kansan keskuudessa.

Puolustusvoimien uudistuksen kokonaisuus on jäänyt yksittäisten eri intressipiirien kritiikin varaan – vaikka toki maakunnalliset, työvoimapoliittiset ja ammatilliset näkemyksetkin on otettava huomioon asioista päätettäessä. Mielenkiintoisella tavalla kokonaisuus on kuitenkin pilkottu osiin ja sivuutettu kokonaisvaltainen keskustelu siitä, minkälaiseen tulevaisuudenkuvaan turvallisuuspolitiikkamme puolustusvoimien osalta rakentuu.

Mihin puolustusvoimat kaipaa risteilyohjuksia, ja miksi USA ei aiemmin halunnut niitä myydä?

Puolustusvoimien hankintalistalla olevat viitisenkymmentä AGM-158 JASSM -risteilyohjusta ovat outo hankinta, ja ne soveltuvat huonosti Suomen perinteiseen puolustukselliseen sotilasstrategiaan. Muun muassa yksi maailman arvostetuimmista aseteknologiajulkaisuista, Jane’s Strategic Weapon Systems, luokittelee nämä risteilyohjukset nimenomaan hyökkäysasejärjestelmäksi.

Suomi teki aloitteen niiden hankinnasta jo aiemmin. Mutta tuolloin USA:lta ei hellinnyt lupaa niiden myyntiin – syytä kieltoon ei koskaan paljastettu. Suomalaisessa keskustelussa – muun muassa professori Tuomas Forsbergin kommenteissa – on viitattu vain jonkinasteiseen välirikkoon Suomen ja USA:n suhteissa: ulkoministeri Erkki Tuomiojaan kohdistuneeseen epäilyyn ja Tarja Halosen YK:ssa vuonna 2004 pitämään puheeseen, jossa hän suhtautui kriittisesti Irakin sotaan.

Amerikkalaisissa lähteissä syitä on etsitty aivan muualta. Pidättyneisyyden on arveltu johtuneen halusta miellyttää Venäjää, jonka kanssa tuolloin lämmiteltiin suhteita. Toinen perustelu on ehkä ollut halu välttyä ikävältä julkisuudelta. Jo vuonna 2001 käynnistetty JASSM-ohjelma oli suurissa teknisissä vaikeuksissa, jotka olivat ohi vasta vuoden 2009 lopussa.

JASSM on suunniteltu tuhoamaan moderneimpia venäläisiä ilmatorjuntajärjestelmiä, joita se on myynyt ainakin Kiinalle. Kyllä ne soveltuvat vanhempienkin ilmatorjuntajärjestelmien tuhoamiseen. Mutta ne on alun perin suunniteltu nimenomaan tuhoamaan vahvasti suojattuja ilmatorjuntajärjestelmiä kaukaa ilmatilaherruuden saavuttamiseksi. Näiltä osin on hankala nähdä, miten ne soveltuvat Suomen puolustukselliseen sotilasstrategiaan. Hyökkäyssodissa, kuten Libyan sodassa, niille toki on käyttöä.

Teemu Matinpuro

Suomen Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja

Rauhantekijä Mervi Junkkonen: Äärimmäisten tarinoiden äärellä

Piti tulla historianopettaja tai arkeologi, tuli palkittu elokuvantekijä. Ohjaaja Mervi Junkkonen käsittelee uusimmassa dokumenttielokuvassaan rankkoja aiheita, kidutusta ja ihmisiä turvapaikka- ja maahanmuuttokamppailun keskellä.

Mervi Junkkosen ohjaama Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta avasi tammikuussa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Helsingissä. Elokuvan jälkeen narikkajonossa kuului useammankin kutsuvieraan suusta: “Aikamoisen leffan laittoivat avajaisiin, hirveästi ei nyt huvita jatkobileisiin lähteä.”

Omat tuntemukseni olivat samat. Elokuva oli kuitenkin yllättänyt. Ennakkoon pelkäsin kidutuskuvailuja, mutta suurimman tunnekuohun aiheuttivat pitkälti toiset seikat: piinattujen ihmisten selviytymiskokemukset, taistelu viranomaisten pyörityksessä, virinnyt toivo, joka sumeilematta murskataan.

Jälki elämässä kertoo neljästä Suomeen muuttaneesta, kidutusta kokeneesta miehestä, Musasta, Hectorista, Sergestä ja Kebistä. Kamera on miesten mukana vastaanottokeskuksessa, marjametsässä, terapiassa, omassa olohuoneessa.

Vain yksi miehistä, Hector, uskalsi paljastaa kasvonsa. Muut päähenkilöt on kuvattu taitavasti niin, että heitä ei voi tunnistaa.

Mervi Junkkonen kiittelee kuvaaja Vesa Taipaleenmäkeä, joka keksi kuvata miesten kasvoja lähikuvina – niin läheltä, että yksittäiset silmäripsetkin erottuvat.

“En halunnut siluettikuvia ja sumuisia naamoja, joita näkee uutispätkissä”, Junkkonen kertoo.

Mutta palataan tämän elokuvan tekemiseen myöhemmin.

Vähitellen ohjaajaksi

Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt Mervi Junkkonen aikoi historianopettajaksi tai arkeologiksi, mutta yliopiston ovet eivät auenneet. Kului vuosi Paimion kansanopiston kuvataidelinjalla. Vuonna 1996 hän haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalle, vaikka ala ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

“Olin vähän myöhässä taideoppilaitosten hakujen kanssa. Elokuvataiteen osastolle ehdin tehdä ennakkotehtävät.”

Junkkonen toteaa, ettei ollut valmis elokuvaohjaajaksi kouluun päästessään. Innostus syntyi, kun hän lähti kolmeksi kuukaudeksi vaihtoon Portugaliin ja otti kameran mukaansa.

Elokuvan vaikutuksen alaisena hän on kuitenkin ollut lapsesta asti. Junkkosen isä on kuvannut ja dokumentoinut kaitafilmikameralla kaikenlaisia maatilan ja oman kylän tapahtumia. Vuonna 2005 valmistui Mervi Junkkosen dokumenttielokuva Hiljainen tila, joka kertoo Junkkosten vanhan sukutilan kuolinkamppailusta, siitä miltä tuntuu, kun karja viedään lopetettavaksi ja vanhempien on ajateltava elämä uusiksi.

“Elokuvaa tehdessäni ymmärsin, että tällä tavalla jatkan erästä isäni perinnettä.” Hiljainen tila voitti samana vuonna arvostetun Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla.

Aiheena elämän taitekohdat

Elokuvissaan Mervi Junkkonen käsittelee mielellään elämän taitekohtia ja ihmisten valintoja. Aarne (2005) kertoo 86-vuotiaasta Aarnesta, joka sinnittelee yksin pienellä kotitilallaan eikä suostu lähtemään vanhainkotiin. Saanan tahto (2003) on Junkkosen lopputyö, joka kuvaa identiteettikriisiä, tahdon ja kehon ristiriitaa. Kiihkeästi luomuviljelijäksi haluavan Saanan atooppinen ihottuma puhkeaa niin pahaksi, ettei hän lopulta voi enää edes koskea kasveihin. Uthman (2009) kertoo alkoholisoituneesta Jarnosta, joka käytyään lähellä kuolemaa kääntyy muslimiksi.

“Elokuvaohjaajan on oltava spesifi ihmistuntija nähdäkseen, että tämä ihminen on hyvä kameran edessä ja tästä voi tulla kiinnostava tarina”, Junkkonen sanoo. “On oltava hyvä kuuntelija ja lähdettävä samalta viivalta kuvattavan kanssa. En usko siihen, että katsotaan alaspäin, enkä halua lähteä tekemään elokuvaa myöskään niin, että idealisoin ihmisen.”

Junkkonen korostaa, että ihmistä pitää kunnioittaa, ja toteaa, ettei pystyisi tekemään kenestäkään halventavaa dokumenttielokuvaa.

Mistä aiheet tulevat?

“Minua kiinnostaa ihmisen henkilökohtainen kriisi ja prosessi, elämän taitekohdat, vanhan ja uuden ajan risteymä tai ristiriita. Aiheet lähtevät paljolti omasta kiinnostuksesta”, Junkkonen kertoo. “Uthmanin näin muutaman kerran metrossa. Suomalaisen näköinen, partainen mies, jolla oli päässään huivi ja yllään kaapu. Tulin uteliaaksi, ja lopulta keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Usein olen myös tuntenut elokuvien henkilöt jo ennestään.”

Sanon, että aiheet vaikuttavat minusta rankoilta ja koskettavilta ja saan Junkkosen nauramaan.

“Eiväthän nämä aiemmat ole mitään verrattuna tähän uusimpaan…”

Monivuotinen projekti

Syksyllä 2006 Mervi Junkkonen mietti oman maailmantuskansa keskellä, miten voisi hyödyntää ammattitaitoaan auttaakseen muita. Yhteydenotot Punaiseen ristiin ja muihin järjestöihin eivät tuottaneet tulosta. Silloin Kimmo Paananen Klaffi Tuotannoista lähetti Junkkoselle artikkelin siitä, että Ouluun oli syksyllä 2006 avattu Kidutettujen kuntoutuskeskus (KITU) maahanmuuttajille.

“Oivalsin, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, ihmiset, joita etsin, ovat tässä ympärillä.”

Junkkosen ensi ajatus oli sisällyttää elokuvaan keskuksen asiakkaiden lisäksi henkilökuntaa ja käsitellä pelkästään terapiaprosessia. Tekoprosessin aikana useat asiat kuitenkin muuttuivat.

“Päähenkilöiden etsiminen oli epätoivoista. Moni kieltäytyi heti alkuunsa. Eräänkin kerran potentiaalisen päähenkilön tulkit, jotka olivat kotoisin samasta maasta, eivät suostuneet olemaan kanssamme missään tekemisissä, koska pelkäsivät, että heille tulee vaikeuksia. Heille vakuutettiin, että heidän osuutensa leikataan pois eikä heidän nimeään tarvitse näkyä edes lopputeksteissä, mutta silti he kieltäytyivät.”

Kokemus herätti Junkkosen.

“Tajusin, että olen omalla tavallani vastuussa näistä ihmisistä ja heidän perheistään kotimaissaan. Suomessa tehty elokuva ei jää tänne, vaan leviää helposti internetin kautta muuallekin. Siitä alkoi uudestaan ajatteluprosessi siitä, miten tarina voidaan ylipäätään kuvata.”

Tuolloin edellä mainittu kuvaaja Vesa Taipaleenmäki keksi elokuvassa toteutetun tavan ottaa taidokkaita lähiotoksia niin, ettei ihmistä tunnista.

Päähenkilöiden löytäminen oli silti vaikeaa, ja jossain vaiheessa Junkkonen oli ajatellut laajentaa aihetta journalisteihin, jotka ovat maanpaossa ja jotka ovat olleet tekemisissä kidutuksen tai kidutettujen kanssa.

Sitten löytyi Tšetšeniasta kotoisin oleva Musa.

“Musa oli hyvä kertoja. Hän osasi hienosti esittää asioita vertauskuvin ja pystyi puhumaan kokemastaan kidutuksesta.”

Kuvaaminen oli vaikeinta Musan kanssa, sillä hänen perheensä kohdalla riski oli erityisen suuri. Siksi Musan roolia elokuvassa ei voinut laajentaa, vaikka Junkkonen olisi niin halunnut.

Ohjaajasta tukihenkilöksi

Alusta asti oli tärkeää, että päähenkilöt saavat ammattimaista apua, koska elokuvan tekoprosessi saattaisi herättää heissä uutta ahdistusta. Siksi haastateltavat etsittiin Kidutettujen kuntoutuskeskuksen kautta. Kebin kohdalla suunnitelma epäonnistui.

“Hän tuli kohdelluksi epäreilusti. Hän asui ensin Oulussa, mutta paikka muutettiin transitvastaanottokeskukseksi, josta väkeä siirretään sinne, missä on tilaa. Siellä ei mietitty, että Kebi kävi terapiassa Oulussa. Hänet siirrettiin 400 kilometrin päähän Ruovedelle, joten terapia katkesi.”

Junkkosesta tuli tavallaan Kebin tukihenkilö.

“Se oli raskasta, koska tuntui, että jokainen keskustelumme vetää häntä syvemmälle syövereihin ja se on minun vikani. Tunsin syyllisyyttä siitäkin, että näin miten haastateltavat joka kerta tsemppasivat minua varten. Kebin kanssa yritin miettiä, miten saisin käännettyä keskustelut niin, että hän saisi niistä jotakin elämänvoimaa.”

Miten Junkkonen itse suojautui kuunnellessaan järkyttäviä kuvauksia kidutuksesta ja tuntiessaan päähenkilöiden ahdistuksen?

“Se auttoi, että haastattelujen välillä oli pitkiäkin taukoja. Näin alussa painajaisia, mutta aiheeseen tottui pikkuhiljaa. Alitajuisesti tämä kokemus kuitenkin vaikuttaa vieläkin. En pysty enää katsomaan väkivaltaa, koska minulle tulee fyysisesti paha olo. Ymmärrän nyt paremmin, miltä se tuntuu ja mitä se aiheuttaa ihmisille. Väkivalta ei ole enää leikkiä tai viihdettä.”

Junkkonen toteaa, ettei hän pystyisi olemaan näiden asioiden kanssa tekemisissä päivästä toiseen siten kuin esimerkiksi KITUn työntekijät.

“Tulen silti aina kantamaan huolta näistä neljästä ihmisestä. Joku sanoi minulle, ettei sinusta tarvitse tulla aktivistia, olet elokuvantekijä. Se oli helpotus.”

Kidutettuja käännytetään

Aktivistin mainetta Junkkonen kuitenkin vahingossa sai. Elokuvan ennakkokutsuvierasnäytöksessä tammikuussa Oulussa hän toisti KITUn Pekka Tuomolan puoli vuotta aiemmin lausuman toteamuksen, että Suomi käännyttää kidutettuja. Paikalla ollut media uutisoi nimenomaan tuon kohdan, mikä sai Maahanmuuttoviraston älähtämään ja Pakolaisneuvonnan ja Kidutettujen kuntoutuskeskuksen laatimaan vastakannanoton. Myös YK on arvostellut Suomea turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä takaisin maihin, joissa heitä on kidutettu.

Junkkonen on pahoillaan, kahdestakin syystä.

“En ymmärrä, miksi Maahanmuuttoviraston lausunto julkaistiin mediassa, mutta Pakolaisneuvonnan ja KITUn kannanoton julkaisi enää vain Kansan Uutiset. Miksi keskustelu halutaan tyrehdyttää?”

Vielä enemmän hän suree päähenkilö Sergen puolesta.

“STT haastatteli pitkään Sergeä Oulun ennakkonäytöksessä, mutta yksikään lehti ei julkaissut haastattelua, vaan uutisoi pelkästään käännytystä koskeneen kritiikin. Se tuntuu todella pahalta varsinkin kun näin, kuinka raskasta haastattelun antaminen oli hänelle ollut.”

Toisen saappaisiin

Mervi Junkkonen on asunut useita vuosia Ruotsissa, mutta tekee taiteellisen työnsä pääosin Suomessa.

“En varmaankaan olisi tehnyt tätä elokuvaa, jos olisin asunut Suomessa. Uppsalassa tuttavapiiriini kuuluu kaikenmaalaisia ihmisiä. Ihmisten erilaiset kulttuurit ja tavat ovat minusta rikkaus. Lisäksi alussa tunsin siellä itseni ulkopuoliseksi, ja oli helpompi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka kokivat myös itsensä ulkopuolisiksi. Osan taustat ja kokemukset olivat tietysti rankkoja toisin kuin minulla.”

Sekä Jälki elämässä- että Uthman-elokuvassa Junkkonen on halunnut näyttää, että erilaisuutta ja erilaisia kulttuureja ei pidä pelätä, että ei ole pelottavaa olla lähellä toista ihmistä. Vieraan pelkoa pitää hälventää.

Junkkonen on luonnollisesti päätynyt keskustelun- ja herjanaiheeksi “maahanmuuttokriittisellä” Hommafoorumilla. Aiheesta ei kuitenkaan ole kirjoiteltu kovin paljon, mikä oli yllätys.

“Luulen, että elokuvan aihe, kidutus, on pidätellyt pahimpia ylilyöntejä. On ehkä koettu, että ihan miten vain ei voi kidutuksesta puhua. Pahin kommenttiruuhka oli oltuani Aamu-tv:ssä yhdessä Pekka Tuomolan kanssa, ennen kuin elokuva esitettiin televisiossa.”

Mervi Junkkosen tarkoitus oli elokuvallaan näyttää hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä pakolaisen elämää Suomessa, niin että katsoja voi melkein kokea olevansa toisen ihmisen saappaissa. Vastaanotto on ollut hyvä meillä ja myös ulkomailla. Moni elokuvan Suomessa nähnyt on ottanut Junkkoseen yhteyttä ja kysynyt, mitä voisi tehdä. Usea on myös todennut, ettei elokuva “ollut ollenkaan paha”, ja yrittänyt esimerkiksi Facebookissa kannustaa ihmisiä katsomaan.

Koska erityisesti Jälki elämässä -elokuvan tekeminen on ollut raskas kokemus, kiinnostaa tietää, aikooko Junkkonen jatkossa tehdä myös fiktiota.

“Tällä hetkellä dokumenttielokuva tuntuu omimmalta. Fiktio vaatii kaiken luomista alusta alkaen itse. Poimin mieluummin jonkin kiinnostavan asian, ihmisen tai yksityiskohdan, josta lähden kerimään tarinaa auki. En silti sulje pois fiktion tekemisen mahdollisuutta joskus tulevaisuudessa.”

Anu Harju

Jälki elämässä -elokuvan voi pyytää DVD:nä esitettäväksi yleisötilaisuuksissa Klaffi Tuotannot Oy:stä, klaffi@klaffi.com.