Aihearkisto: Lehti

Pintaa syvemmältä: Tule ja puserra

Istuin tapani mukaan Keskuskadun konditoriassa, ja katselin ikkunasta ulos. Bussipysäkillä ihmiset hyppelivät pakkasessa.

Ajattelin, että jos olisin matkamies, tulisin varttia ennen bussin lähtöä kahville ja menisin ulos kolmekymmentä sekuntia ennen bussin tuloa.

Minulla oli espresso ja leivos, jossa oli mainio sekoitus karpaloa, tuorejuustoa ja kermavaahtoa. Ihmisiä katsellessani pöytääni istahti keski-ikäinen noin 43-vuotias nainen. Hän viittasi kakkupalaani ja sanoi:

– Hieno yhdistelmä! Maut tukevat toisiaan, vai kuinka?

– Öö, joo, kyllä, sain kakistettua.

– Tuo kakkupala on hyvä esimerkki makujen vuorovaikutuksesta, yhteispelistä.

Mietin mitä sanoisin. Yhteispeli kuulosti sosiaalipsykologialta, ja minä katsoin pakkasessa hytkyviä ihmisiä.

– Eikö teistäkin olisi mukavampi odottaa bussia täällä kahvilassa kuin ulkona pakkasessa, vaihdoin puheenaihetta.

– Ilman muuta, rouva vastasi. – Kahvilan pitäjällä on pelisilmää.

– Niin varmaan, tokaisin.

– Niin, rouva sanoi, – luin päivällä uutisia Kiinan toimista maailmalla. Se rakentaa satamia, rautateitä, kaivoksia ja kaupunkeja. Oletteko huomannut?

– Eikö se auta kehitystä köyhissä maissa eteenpäin, hyvältä se tuntuu.

– Oletteko ajatellut sitä, miten ne maat maksavat nämä rakennushankkeet? rouva jatkoi.

– No en. Kai ne antavat kiinalaisille käyttöoikeuksia ja raaka-aineita.

– Niin, sanoi rouva. – Se tässä onkin erikoista. Käyttöoikeus ja raaka-aineet menevät Kiinaan. Köyhiin maihin ei jää merkittävää tuotantoa, jolla ne lunastaisivat itselleen nuo kiinalaisten tekemät laitokset. Mitä sitten tapahtuu?

Tarkoittiko hän yhteispeliä vai sen puutetta – leivoksen kerroksia? Mykistyin, kiitin seurasta ja lähdin pois. Kadulla harmistuin itseeni. Miksi en katso asioita sellaisina kuin ne ovat. Kiihdytin vauhtia, jotta en näkisi kuvaani näyteikkunasta.

Erkki Kupari

Kärnkraft och kärnvapen


Möjligheten att utvinna energi genom klyvning – fission – av tunga atomkärnor bygger på observationen att då en neutron – den elektriskt neutrala byggstenen i kärnan – träffar kärnor av viss typ klyvs kärnan och frigör energi samt flera neutroner. De här neutronerna kan i sin tur träffa nya kärnor och så få igång en kedjereaktion som antigen är ohejdad som i ett kärnvapen eller som hålls under kontroll som i en kärnreaktor. Men neutronerna kan också infångas av andra slags kärnor som då omvandlas (via olika radioaktiva sönderfallskedjor) till kärnor av andra grundämnen. Denna så kallade transmutationsprocess är en oundviklig följd av kärnfysikens lagar och är orsaken till att all kärnkraftsanvändning som bygger på fission innebär en allvarlig risk för att kärnvapen sprids.

Fissionsreaktorer ger material för kärnvapen

Den praktiskt taget enda naturligt förekommande klyvbara kärnan är uranisotopen med masstalet 235. I naturlig uranmalm utgör halten av U235 bara 0,7 % av uranet, resten består av U238. Vill man bygga en uranbomb bör halten av U235 först anrikas till 90 % eller mera. Hiroshimabomben var av denna typ.

Men det finns en annan väg att åstadkomma kärnvapen. Man kan använda de neutroner som inte behövs till att upprätthålla kedjereaktionen i en kärnreaktor till att bestråla huvudkomponenten i uranet, U238, som då via ett mellanskede som grundämnet neptunium övergår till isotopen plutonium 239, som är ett förträffligt kärnvapenmaterial. 6 kg plutonium räcker vät till en bomb. Nagasakibombens klyvbara material var Pu239.

Lämnar man plutoniet kvar i reaktorn en längre tid bildas också isotopen Pu240, som är besvärligare om man vill göra bomber. Problemet är att Pu240 klyvs oftare spontant än Pu239 eller U235 och sätter därför igång en kedjereaktion för snabbt och önskvärd effekt nås inte. Men det är fullt möjligt att bygga kärnvapen av den blandning av plutoniumisotoper som typiskt bildats under de ca två-tre år bränslestavarna i en kärnkraftsreaktor i snitt ligger i reaktorn. Både USA och Sov jetunionen genomförde i sin tid provsprängningar av vapen byggda av sådant ”reactor-grade” plutonium.

IAEAs kärnbränslekontrollinspektörer i arbete. (Bild: D.Calma/IAEA)

I princip kan man också bygga kärnreaktorer där bränslet utgörs av isotopen Torium232. Torium är mycket vanligare är uran, så incentivet är riklig bränsletillgång. I reaktorn transmuteras toriet till den klyvbara uranisotopen 233 (reaktorns första bränsleladdning måste alltså innehålla tillräckligt med U235 för att få igång processen). Men U233 är också i högsta grad användbart som vapenmaterial.

Slutsatsen blir då att alla fissionsreaktorer samtidigt som de ger oss energi samtidigt producerar material som kan användas till att bygga kärnvapen. Här ligger det allvarliga problem användningen av kärnkraft medför för säkerheten i världen.

Finland producerar plutonium för en bomb per dag

Hur mycket plutonium producerar ett kärnkraftverk? Som tumregel gäller att det antal fissionsprocesser som producerar den termiska energimängden 1 megawattdag ger upphov till 1 gram plutonium i en typisk lättvattenmodererad kraftreaktor. Vi kan då räkna ut att i Finland för närvarande, om Lovisa 1 och 2 (sammanlagt 3000 MW termisk effekt) och Olkiluoto 1 och 2 (sammanlagt 5000 MW termisk effekt) alla körs för fullt, producerar våra kärnkraftverk 8 kg plutonium per dag, dvs plutonium för gott och väl en bomb per dag. Ville vi det skulle vi alltså kunna bygga upp en arsenal på tusentals bomber av det plutonium som finns lagrat i de uttjänta bränslestavarna. För det måste vi naturligtvis först bygga en kemisk fabrik där separeringen av plutoniet skulle ske. Processerna för separeringen är väl kända.

De första kärnreaktorerna byggda av stormakterna var enbart avsedda att tillverka plutonium; man brydde sig inte om att ta tillvara energin som producerades. Senare kombinerades civil elkraftsproduktion med militär plutoniumtillverkning i flera länder. Ett typexempel var det svenska kärnvapenprojektet, där man byggde ett kärnkraftverk (en tungvattenmodererad kokarreaktor som kunde använda svenskt naturligt uran som bränsle) i Marviken i Östergötland som förutom el skulle producera plutoniet till de svenska bomberna. Reaktorn stod färdig att tas i bruk – dock ännu inte laddad med bränsle – när beslutet togs i slutet av 1960-talet att definitivt stoppa det svenska kärnvapenprojektet. Reaktorn ersattes senare med en konventionell ångpanna, och svenskarna kunde stoltsera med att ha ”världens enda olje-eldade kärnkraftverk”.

Att spridning av kärnkraft samtidigt medför en risk för spridning av kärnvapen insågs tidigt. USA lanserade sitt ”Atoms for Peace”-program, där de erbjöd fördelaktig kärnteknik till mottagare som accepterade en strikt kontroll av strategiska material – anrikat uran, plutonium, tungt vatten mm. I fallet Sverige ledde det till att ASEA drog sig ur det svenska kärnvapenprojektet och i stället utvecklade lättvattenmodererade reaktorer av amerikansk modell. Detta försenade det svenska bombprojektet just så mycket, att då den politiska viljan svängde i Sverige i samband med förhandlingarna om ett ickespridningsavtal (se nedan), hade man ännu inte åstadkommit en enda bomb.

Ickespridningsavtalet motarbetar sig självt

För att handha kontrollen av kärnmaterial grundades i FN:s regi det Internationella atomenergiorganet IAEA. Mottagare och användare av civil kärnteknik förutsätts skriva under ett kärnbränslekontrollavtal, som förpliktar till noggrann bokföring av kärnämnen och som tillåter IAEAs inspektörer att på plats kontrollera uppgifterna. Militära program ligger utanför IAEAs jurisdiktion, och för att hindra spridning av kärnvapen väcktes inom FN – först av Irland – tanken på ett avtal där undertecknarna förbinder sig att inte utveckla egna kärnvapen. Ickespridningsavtalet NPT förhandlades fram under 1960-talet, Finland och Sverige var aktiva. Det öppnades för underskrifter 1968 och trädde i kraft 1970. Utanför avtalet står nu endast Indien, Israel, Pakistan och enligt egen mening Nordkorea (de övriga avtalsparterna anser inte Nordkoreas utträde ur avtalet år 2003 som giltigt).

Ickespridningsavtalet sägs stå på tre pelare. Den första pelaren är förhindrandet av spridningen av kärnvapen. Avtalstexten ger de stater, som utvecklat och testat kärnvapen före den 1 december 1967, dvs USA, Ryssland (anses som arvtagare till Sovjetunionen), Storbritannien, Frankrike och Kina rätt att tillsvidare inneha kärnvapen. De övriga avtalsparterna får inte utveckla egna kärnvapen och är tvungna att underkasta sig IAEAs inspektioner. Under den tid avtalet varit i kraft (det slöts ursprungligen för 20 år men förlängdes år 1995 att gälla tillsvidare) har 5 stater utvecklat egna kärnvapen: de fyra ovan nämnda och Sydafrika, som anslöt sig 1991 till NPT och skrotade de sex bomber de hade byggt. Målet med ickespridningsavtalet har alltså i viss mån nåtts gällande denna pelare.

Den andra pelaren gäller kärnvapennedrustningen. De fem stater, som tillåts inneha kärnvapen, förbinder sig att ”i god tro” föra förhandlingar med målet total kärnvapennedrustning. Sådana multilaterala förhandlingar har aldrig förts. Frustrationen över att den fem ”officiella kärnvapenmakterna” (som knappast av en tillfällighet är de som innehar vetorätt i FNs säkerhetsråd, P5-staterna) inte har följt NPT-avtalets bestämmelser var en av de kraftigaste drivfjädrarna för slutandet av ett avtal om förbud mot kärnvapen, som förhandlades fram år 2017. Denna pelare är alltså totalt rutten.

Den tredje pelaren är, i avtalstextens formulering, den oavvisliga rätten för avtalsparterna att använda kärnteknik för fredligt bruk. Här ligger problemet ur den här artikelns synpunkt. Genom att propagera för kärnkraft motarbetar denna pelare huvudsyftet med NPT-avtalet; som vi sett ger användning av kärnkraft möjlighet att bygga egna kärnvapen. Kärnbränslekontrollavtalen med IAEA avser att stänga den möjligheten, men avtalen kan sägas upp eller kringgås, som Iraks hemliga kärnvapenprogram på 1980-talet visade. Visa av den skadan har man infört ett tilläggsprotokoll, som ger IAEA starkare kontrollbefogenheter, men ur NPT-avtalets synpunkt är godkännandet av tilläggsprotokollet frivilligt (drygt 130 stater har tillsvidare godkänt det).

Den tredje pelaren lider alltså av ett konstruktionsfel. I diskussioner om ickespridningsavtalets framtid har man talat om ”NPT 2.0”, där den obegränsade rätten att använda fredlig kärnteknik inte skulle ingå. Det skulle innebära att avtalet skulle sätta parterna i en ännu mera ojämlik situation: de stater som avstår från kärnvapen skulle inte få någon kompensation alls, då P5-staterna inte är intresserade av nedrustning. Det är därför osannolikt att NPT-avtalet ändras på denna punkt i en nära framtid.

Krisområden och terrorrisker

Som känt är kärnkraften i motvind i Amerika och Europa (med det lysande undantaget Finland), men i Afrika och Asien finns det starkt intresse för ny kärnkraft. Det är säkert att kärnvapenoptionen spelar en roll i många länders kärnkraftsplaner. Ett aktuellt fall är Mellanöstern. Israel gick vägen över kärnkraft till kärnvapen. Iranavtalet har tillsvidare stoppat Irans kärnvapenplaner, men avtalets framtid är osäker då USA dragit sig ur det. Arabemiraten har två reaktorer startklara i Barakah och Saudiarabien planerar att bygga sexton kärnkraftverk under de närmaste tjugo åren. Egypten och Jordanien har också avancerade planer på kärnkraft. Kärnkraftsetablering i krisområden eller i instabila länder utgör ett klart riskmoment och bör inte understödas, som Finland gör i fallet Saudiarabien, fastän det där åtminstone på pappret rör sig om transparens och kontroll i kärnbränslekontrollavtalen.

Oberoende av hur det går i framtiden har vi ändå ett massivt problem att tackla: Vad göra med de enorma lager av kärnvapenmaterial som redan finns? I fråga om plutonium var tanken ursprungligen att använda det som bränsle för energiproduktion, och därför byggdes fabriker där plutoniet kunde separeras från uttjänta reaktorbränslestavar. Vill man använda plutoniet i förefintliga kraftreaktorer bör det blandas med uran till s.k. MOX-bränsle (mixed oxides, dvs. en blandning av plutoniumoxid och uranoxid där plutoniumoxidhalten får vara högst 30 %). En annan möjlighet är att använda enbart plutonium i specialbyggda reaktorer, s.k. snabba reaktorer, där neutronernas hastighet inte bromsas upp av ett modererande ämne (vatten eller grafit).

Ett plutoniumlager i Sellafield, England. För att undvika oönskade kedjereaktioner måste pluoniumet uppbevaras i små separata klumpar, klart lättare än den kritiska massan (11 kg vid normalt tryck). (Bild: lakestay.co.uk)

Med dagens uranpriser är MOX-bränslet alltför dyrt jämfört med bränsle framställt ur jungfruligt uran, och används numera så gott som enbart i Frankrike, där skattebetalarna och elkonsumenterna får stå för notan. De snabba reaktorer som byggts har alla varit tvungna att stängas på grund av tekniska problem (förutom en i Ryssland, men den har körts med uran som bränsle och inte med plutonium). En del av problemen hänger ihop med att man inte kan använda vatten som kylmedel utan måste ty sig till flytande natrium eller bly, och då blir enkla komponenter som pumpar och tätningar formidabla problem. Stormakterna har också bromsat stödet för den tekniska utvecklingen av snabba reaktorer, då de insett vilka proliferationsrisker storskalig plutoniumbaserad kärnkraft skulle innebära.

Förhoppningarna att kunna använda plutoniet till energiproduktion har alltså kommit på skam. Som en följd finns det nu på sina håll i världen lager av separerat civilt plutonium, över 290 ton, som ingen egentligen vill ha. Dessutom finns lager av militärt plutonium, åtminstone 230 ton, kvar som arv från den vanvettiga kärnvapenupprustningen på 1960- och 1970-talen. Mängden av plutonium som ligger oseparerat i uttjänta bränslestavar i bassänger vid kärnkraftverk är ännu en storleksordning större.

Det är klart att vi här har ett proliferationsproblem av största magnitud. Det är inte bara fråga om att samvetslösa stater kunde smussla undan plutonium för att bygga kärnladdningar, men också att ”icke-statliga aktörer”, i klarspråk terrorister, kunde komma över material som de kunde använda till så kallade smutsiga bomber. Där är det inte fråga om stor sprängkraft, utan att åstadkomma maximal ekonomisk skada och psykologisk verkan genom att sprida radioaktiva ämnen i t.ex. ekonomiska centra. Man kan tala om “masstörningsvapen” (weapons of mass disruption). En föreställning om hur stora ekonomiska förluster det kan röra sig om får man av uppgiften att det kostade 300 miljoner dollar per dag då Bostons centrum stängdes av då man sökte efter den andra maratonangriparen för något år sedan.

Ett konstant hot mot världens säkerhet

Vad skall man alltså göra med allt plutonium? Väntande på fungerande tekniska lösningar att ta tillvara energin som finns lagrad i plutoniumkärnorna har vi egentligen ännu ingenting bättre att komma med än att sänka ner det i säkrast möjliga lager och låta det falla sönder. Problemet blir alltså detsamma som lagring av högaktivt kärnavfall, där den mest långlivade komponenten är just transuranerna (grundämnen tyngre än uran), speciellt Pu239. Halveringstiden för Pu239 är 24000 år, och avfallet bör ligga i säkert förvar i 8–10 halveringstider för att bli (relativt) ofarligt. Vi lämnar ett trevligt arv till efterkommande generationer.

Jag har här försökt visa, att användningen av kärnkraft utgör ett konstant hot mot världens säkerhet. Om vi också i den bästa av alla världar skulle ha genomfört en fullständig kärnvapennedrustning och dessutom oskadliggjort alla lager av kärnvapenmaterial, finns kunskapen om hur kärnvapen kan byggas kvar. En stat som bryter sig ut ur ett kärnvapenförbudsavtal och som tack vare sina kärnkraftverk har tillgång till vapenmaterial, kan bygga upp en liten kärnvapenarsenal på ett år eller mindre. En logisk uppföljning till kärnvapenförbudsavtalet vore alltså ett avtal om förbud mot kärnkraft byggande på fission. Det skulle göra tillgången till vapenmaterial svårare och öka tidsmarginalerna man har att agera mot aktörer som vill bygga kärnvapen.

I dagens politiska situation är det dock knappast realistiskt att tala om ett globalt kärnkraftförbud. Vi får koncentrera oss på att få kärnvapenförbudsavtalet i kraft och för Finlands del övertyga vår kortsiktiga utrikespolitiska ledning om nödvändigheten av ett kärnvapenförbud.

Claus Montonen
Montonen är fil.dr., docent i teoretisk fysik, Helsingfors universitet, aktiv i ICAN (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons), INES (International Network of Engineers and Scientists for Global Responsibility) och Tekniken i livets tjänst r.f.

Bildtext: Marvikens kraftstation – här skulle plutoniumet till den svenska bomben framställas. Den höga byggnaden i mitten hyste reaktorn, till höger därom den senare tillbyggda ångpannan med skorsten. (Bild : Bjurfors)

Rauhankasvatus­neuvola 20: Sorrettujen sana

Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Viime aikojen yksityiseen vanhustenhuoltoon liittyneiden uutisten tiimoilta ovat päässäni pyörineet sorrettujen pedagogiikan kehittäneen Paulo Freiren ideat. Olisiko Suomella ja suomalaisilla jotain opittavaa häneltä sekä yhteiskuntana että yksilöinä?

Kuka oli Paulo Freire?

  • Brasilialainen kasvatusfilosofi, joka eli vuosina 1921–97.
  • Hänen tunnetuin teoksensa on Sorrettujen pedagogiikka (1970).
  • Työ köyhien maatyöläisten lukutaitokampanjoissa loi pohjaa hänen ajattelulleen (sekä luultavasti avioliitto opettaja Elzan kanssa).

Sortajat ja sorretut

Freiren mukaan sortajien tavoitteena on pitää sorretut mahdollisimman tietämättöminä ja vaatimattomina. He pelkäävät asemansa puolesta, koska ajattelevat että joutuisivat itse sorretuiksi sorrettujen kaapatessa vallan. Freire nimeää myös käännynnäisten ryhmän, joka saattaa ymmärtää, että sorrettujen sortaminen on väärin, mutta lähtee toimimaan sorrettujen puolesta osallistamatta heitä itseään toimintaan. Freiren ajattelussa sorrettujen vapautuessa sorrosta heidän ei tule lähteä sortajiensa sortajiksi vaan molempien ihmisyyden palauttajiksi.

Dialogisuus

Freiren ajatusten mukaan dialogin olemuksen olennaisin piirre on sana. Sanan pitää sisältää kaksi osaa: reflektio ja toiminta. Ilman toimintaa on vain sanahelinää, kun taas ilman reflektiota toiminta voi olla sokeaa.

Dialogisuus edellyttää myös rakkautta maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Vallankumouksen tulee olla rakkaudellista toimintaa. Vallankumous ei voi perustua herruussuhteille eli toimijoiden eriarvoisuudelle. Dialogissa kohtaavat siis parhaimmillaan ihmiset, jotka haluavat yhdessä oppia ja toimia paremman maailman puolesta olemassa olevia valtarakenteita kyseenalaistaen.

Tallettava vs. problematisoiva kasvatus

 Freire kritisoi perinteistä tallettavaksi kutsumaansa kasvatusmallia, jossa opettaja kaataa valmista itse valitsemaansa tietoa passiivisen oppilaan päähän. Kasvatustyön olisi syytä olla problematisoivaa ja oppilaslähtöistä.

* Opettajan pitäisi muuttaa roolinsa opettaja-oppilaaksi ja oppilaan vuorostaan oppilas-opettajaksi. Problematisoivassa kasvatuksessa edetään yhteisessä prosessissa toimien kaikkien oppiessa.

Lukutaitokampanjoissa työskennellessään Freire havaitsi, että lukutaidon laadulla on suuri merkitys. On tärkeää, että opitaan lukemaan maailmaa ja sen tekstejä, niin että oma kapasiteetti toimia omien asioiden ajajana vahvistuu.

 

* Käsitteet opettaja ja oppilas voidaan laajentaa kattamaan ihan ketkä tahansa ihmiset, niin että ”opettaja” viittaa henkilöön, jolla on enemmän valtaa suhteessa henkilöön ”oppilas”.

 

Neuvolan tädin ajatusharjoituksia freireläisyyteen pyrkivälle yksilölle

  1. Analysoi tarkasti roolejasi eri elämänalueilla. Pohdi erityisesti sitä, millaista valtaa sinulla on suhteessa muihin. Voit miettiä esimerkiksi työyhteisöäsi, perhettä ja sukua, taloyhtiötä, sosiaalista mediaa, harrastusporukkaa jne.
  2. Sen jälkeen mieti toimenpiteitä, joilla edesautat sitä, että ihmiset, joilla on tilanteissa vähemmän valtaa tai jotka kuuluvat jopa selkeästi sorrettuihin tai vähävaltaisempiin ryhmiin kuin sinä, saisivat äänensä kuuluviin (viime aikojen uutisten valossa esimerkiksi vanhukset ja lapset).
  3. Onko sinulla käytössäsi resursseja (henkisiä tai materiaalisia), joiden avulla voisit tukea muita ihmisiä löytämään uusia näkökulmia asioihin ja rohkeutta toimia asioidensa muuttamiseksi parempaan suuntaan?
  4. Oletko valmis tarvittaessa luopumaan asemastasi tai jostain omasta edusta toisten hyväksi?

Neuvolan tädin vinkkejä freireläisemmälle Suomelle

 Kun valtio tai kunnat suunnittevat toimintoja eri väestöryhmille, olisi hyvä varmistaa, että nämä väestöryhmät tulevat kuulluiksi mahdollisimman laajasti ja todellisessa dialogisuuden hengessä.

  1. Älä pelkää, että asiat tulevat liian kalliiksi, jos noudatat kohtaa A. Hyvä valmistelu ja ongelmien ennaltaehkäisy sekä ihmisten aito kuuleminen tuovat luultavasti pitkällä tähtäimellä säästöjä esimerkiksi lisääntyvän hyvinvoinnin muodossa.
  2. Oletko valmis tarvittaessa luopumaan asemastasi ja eduistasi toisten hyväksi? Elämme pikkuisella planeetalla nimeltään Maa, jonka tulevaisuudesta meillä on yhteinen vastuu.

Lähteet: Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka (Vastapaino 2005) ja Toimintaan Freiren kanssa -opas Sorrettujen pedagogiikkaan (Demokraattinen sivistysliitto ry 2012).

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Ay-väen rauhanpäivät

Ammattiyhdistys- ja rauhanihmisiä kokoontui 12.–13.1. Saloon Kulttuuritalo Kivaan. Ay-väen rauhanpäivät on Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja Suomen Rauhanpuolustajien yhdessä järjestämä kaikille avoin yleisötilaisuus, joka pidetään vuosittain eri paikkakunnilla. Tapahtuma koostuu paneelityyppisistä seminaareista sekä asiantuntija-alustuksista ja teemaryhmistä.

Salossa osanottajia oli kahden päivän aikana yhteensä 120.  Seminaarien ohella Salossa valittiin 27-jäseninen Työpaikkojen rauhantoimikunta uudelle kaksivuotiskaudelle. Jäseniä on 10:stä eri ammattiliitosta ja 11:sta eri kaupungista. Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL) ja varapuheenjohtajana Keijo Hiltunen (JHL).

Seuraavat Ay-väen rauhanpäivät järjestetään 11.–12.1.2020 Riihimäellä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsenet 2019–2020:

Aalto Riikka, JHL, Helsinki
Ailasmaa Eija, JHL, Rauma
Bäckman Bjarne, JHL, Espoo
Gren Janne, RL, Lohja
Heikkilä Eija, PAU, Vantaa
Hiltunen Keijo, JHL, Vantaa
Houma Päivi, SuPer, Lahti
Jalovaara Tarja, TEK, Tampere
Koivu Talvikki, PAM, Helsinki
Kuusniemi Kauko, RL, Tampere
Kärnä Riitta, JHL, Helsinki
Lehtola Satu, JHL, Lahti
Leskinen Ari, PRO, Vantaa
Lilja Juhani, PRO, Helsinki
Lintunen Iina, JHL, Lappeenranta
Pelttari Tanja, JHL, Porvoo
Piirainen Matti, RL, Helsinki
Räsänen Jaana, JHL, Helsinki
Sagulin Anja, JHL, Lahti
Salmén Päivi, SuPer, Helsinki
Sirén Jouni, Akava, Tampere
Sulopuisto Ari, RL, Joensuu
Suonperä Arjo, Lakimiesliitto, Espoo
Tallbacka Helmer, SEL, Helsinki
Valonen-Ylimaz Kristiina, JHL, Turku
Wallin Katja, JHL, Helsinki
Ylismäki Kikka, JHL, Helsinki

Puheenjohtaja: Tanja Pelttari
Varapuheenjohtaja: Keijo Hiltunen

Tulevan hallitusohjelman suuntaviivoja esittivät Tomi Nieminen (vas.), Åsa Gustafsson (r.), Ilkka Kantola (sd.) ja Pertti Vallittu (kd.). Kuva Juha Huttunen
Emeritusprofessori Antero Honkasalo kartoitti ilmastonmuutoksen haasteita rauhanliikkeelle ja yhteiskunnalle. Kuva Juha Huttunen
Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kertoi, mihin toimiin EU on ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ryhtynyt. Kuva Juha Huttunen
Tulevan hallitusohjelman suuntaviivoja esittivät Tomi Nieminen (vas.), Åsa Gustafsson (r.), Ilkka Kantola (sd.) ja Pertti Vallittu (kd.). Pekka Turunen

 

Kolumni: Vallan kieli

Pohjois-Amerikan intiaanit viihtyivät hevosen selässä, nauttivat sodasta ja vankien kiduttamisesta. Nykyaika on riistänyt heiltä väkivallan ilot, mutta kierous, laiskuus ja viinaanmenevyys ovat jäljellä, joten intiaanit pyörittävät reservaateissaan pelikasinoja ja valittavat jos ympäröivä yhteiskunta lähestyy heidän alueitaan taloudelle välttämättömän öljyputken muodossa. Suomen saamelaiset vastustavat puolestaan Jäämeren rataa ja vaativat itselleen erityisoikeuksia aina, kun kohdalle osuu niin selvä päivä, että sormet pysyvät tietokoneen näppäimistöllä valituskirjelmän rustaamisen ajan. Entä venäläiset sitten? Varastelevia ratsumiehiä, joilla on kädessään joko sapeli tai vodkapullo. Muslimit? Verenhimoisia uskonnollisia fanaatikkoja, jotka valtaavat Euroopan synnytyssalien kautta, vievät meidän työmme ja jättävät ne sitten tekemättä.

Edellä kuvatun kaltaiset vihamieliset stereotypiat ovat osa perinteistä vallankäyttöä, toiseuttamista. Kohdetta tarkastellaan yläviistosta ja siitä löydetään vastenmielisiä ja pelottavia, mutta myös naurettavia ja halveksittavia ominaisuuksia, joita yhdistelemällä syntyvä kuva on mahdollisimman kaukana minusta ja meistä. Toinen ei voi olla meidän kanssamme yhdenveroinen – se on joko uhka tai alisteisessa asemassa. Alistettu toinen on pilkan, halveksunnan ja vaientamisen kohde. Uhkaava toinen taas vaatii varautumista voimankäyttöön ja alistamista heti tilaisuuden tullen. Naisia on toiseutettu nyrkin ja hellan väliin, siirtomaita taas valkoisen miehen taakoiksi.

Westernien verenhimoisen punanahan stereotypiat osataan nykyisin tunnistaa. Mitä lähemmäs vuoden 2019 Suomea tullaan, sitä nopeammin tämä tarkkanäköisyys kuitenkin karisee. Saamelaisten avoin pilkkaaminen on entistä harvinaisempaa, mutta alkuperäiskansan oikeudellisista kysymyksistä vaietaan. Islamilaisista maista tulevista pakolaisista voidaan väittää uskonnon perusteella aivan mitä tahansa, vaikka pakolaisuuden syy olisi turvan hakeminen ääri-islamisteilta. Venäjän ja venäläisyyden pelkistäminen varastelevan kasakan hahmoon taas on presidentti Niinistön mielestä niin mainio juttu, että sitä kelpaa toistella Helsingistä Washingtoniin. Toiseuttavalla vallan kielellä luodaan omaa identiteettiä, mutta myös toiseuttamisen kohde kuulee ja ymmärtää.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Spartakin uhkaavat fallokset

Spartak Khatshanov, 34, on uusin tulokas Artists at Risk -turvapaikkaresidenssissä Helsingin Suomenlinnassa. Turvapaikkaohjelma tarjoaa kotimaassaan vainotuille taiteilijoille hengähdystauon ja mahdollisuuden jatkaa taiteen tekemistä.

Khatshanov on Ukrainan kansallisen taideakatemian 4. vuoden opiskelija. Hänen ongelmansa alkoivat joulukuussa 2018, kun hän luovutti tutkintoon kuuluvan työnsä, jonka aihe oli vapaa. Khatshanovin työ koostui falloksenmuotoisista sotilasta ja ohjusmuodostelmista, jotka olivat esillä akatemian käytävällä. Työ raivostutti erään muotoiluosaston opettajista. Vladimir Khartshenko, joka oli itse toiminut vapaaehtoisena terrorisminvastaisessa operaatiossa, tulkitsi antimilitaristisen teoksen loukkaavan itseään, armeijaa ja Ukrainaa.

Skandaali ei päättynyt murskattuihin figuriineihin. Khartshenko vaati Spartak Khatshanovin erottamista akatemiasta. Erottamiskokouksen aikana puolisotilaallisen S14-ryhmän joukkoja tuli akatemian tiloihin. He uhkailivat Spartakia ja vaativat häneltä anteeksipyyntöä. Ukrainan opiskelijoiden ja taiteilijoiden keskuudessa näkemykset Spartakista ja hänen taiteestaan vaihtelivat, mutta hän sai tukea monilta.

“Inhoan kaikkia sotilasparaateja riippumatta siitä, mikä armeija marssii. Kadulla on ohjus, joka saattaa pian tappaa ihmisiä. Yksi ohjus on puolen Ukrainan arvoinen.”
Toteemi1. Valepatriotismia. Vaihtuvat värit: valheelliset kansalliset symbolit verhoavat aitoa. Teos on tehty aidoista isänmaallisista raaka-aineista: sianhäntiä sataprosenttisesti ukrainalaisista sioista, valkosipulia ja herukoita. Se tuoksui isänmaallisuudelta.
Toteemi2. Valepatriotismia. Vaihtuvat värit: valheelliset kansalliset symbolit verhoavat aitoa. Teos on tehty aidoista isänmaallisista raaka-aineista: sianhäntiä sataprosenttisesti ukrainalaisista sioista, valkosipulia ja herukoita. Se tuoksui isänmaallisuudelta.
Kuoleman voitto (takaisin Brengeliin): näkemykseni sodasta lapsena. Sota oli aikuisten leikkikenttä. Pienet veistokset edustavat kaikki kansoja, jotka olivat sotineet. Aikuiset leikkivät ihmisten elämillä.
Toveri: Kaipaus Eurooppaan.

Rauhantekijä Anni Lahtinen: Etsitään ratkaisuja yhdessä

Sadankomitean pääsihteeri Anni Lahtinen näkee huolestuttavan maailmantilanteen keskellä positiivistakin. Nuoret nousevat yhä rohkeammin korjaamaan epäkohtia ja haastavat nekin, joilla levy on jäänyt pyörimään vanhoilla urilla.

 

Anni Lahtinen elää jännittäviä aikoja: hän odottaa ensimmäistä lastaan ja jättää vuodenvaihteessa työnsä keskittyäkseen tulokkaaseen. Uuden ajan kynnyksellä on hyvä kohta silmäillä tähän asti elettyä.

Lahtinen, 35, paluumuutti jokin aika sitten Espoon Kauklahteen, josta hän on kotoisin. Väliin mahtuu seitsemän opiskeluvuotta Rovaniemellä ja jokunen vuosi Helsingissä. Jostain syystä ihmiset usein luulevat hänen olevan lähtöisin pääkaupunkiseutua kauempaa – ehkä Rovaniemeltä tarttui mukaan muutakin kuin yhteiskuntatieteiden maisterin paperit ja arvokasta elämänkokemusta.

Anni Lahtisen lapsuudenperhe koostui vanhemmista ja kahdesta isosiskosta. Vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja kodin ilmapiiri keskusteleva. Pikku-Annia on kuljetettu 80-luvun puolivälissä muun muassa ydinaseiden vastaisissa mielenosoituksissa ja rauhanmarsseilla, sillä hänen isänsä on ollut Sadankomitean jäsen opiskeluajoistaan 60–70-luvulta lähtien.

Yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiehtoa myös perheen kuopusta.

“Yläasteella kansainvälinen politiikka herätti mielenkiintoni ja YK vaikutti upealta järjestöltä. Lukiossa kaveripiirin mukana kehittyi kiinnostus rauhantoimintaan, ja liityin Sadankomiteaan lukion jälkeen, sehän oli isäni vuoksi rauhanjärjestöistä minulle tutuin.”

Lahtinen opiskeli ylioppilaaksi päästyään vuoden Työväen Akatemiassa kansainvälisellä linjalla. Tuolloin 2000-luvun alussa oli Suomessakin suuria Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia, jotka omalta osaltaan saivat hänen katseensa suuntautumaan rauhan- ja konfliktintutkimukseen. Lahtinen hakeutui opiskelemaan alaa, koska suomalainen rauhanliike ja rauhankysymykset tuntuivat tärkeiltä.

KANSAINVÄLISYYTTÄ

Parikymppisenä Anni Lahtinen aloitti Lapin yliopistossa kansainvälisten suhteiden opinnot. Rovaniemellä ei kuitenkaan ollut paikallista rauhantoimintaa, ja Lahtinen käytti opiskelusta yli jäävän tarmonsa opiskelijapolitiikkaan. Hän oli mukana ainejärjestössä, ylioppilaskunnassa ja demariopiskelijoissa ja viihtyi pohjoisessa hyvin. Pikkuhiljaa tutut opiskelukaverit kuitenkin muuttivat muualle eikä Lahtisella ollut muita kontakteja Rovaniemellä. Vuonna 2011 Lahtinenkin suuntasi taas kohti etelää, kun hänestä tuli SONKin eli demariopiskelijoiden valtakunnallisen opiskelijajärjestön pääsihteeri.

Lahtinen nauraa hersyvään tapaansa kertoessaan, että oli lukiossa sanonut, ettei poistu pääkaupunkiseudulta kuin ulkomaille ja päätyikin sitten Rovaniemelle. Hän pitää vuosia pohjoisessa arvokkaina, koska ne avasivat hänelle Suomea laajemminkin.

Kansainvälisyyskasvatusta käytännössä Anni Lahtinen sai opiskelijavaihdossa Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa ja Nepalissa, jossa vietti lyhyempiä pätkiä gradunsa aineistoa kerätessään.

“Kansainvälisyys ja työskentely ulkomailla on kiinnostanut, mutta elämäntilanteet vaihtelevat, ja isot muutokset tarvitsevat onnistuakseen oikean ajoituksen. Kansainväliset työt eivät ole osuneet kohdalle oikeaan aikaan.”

Nepalista muodostui Lahtiselle läheltä piti -tilanne, sillä häntä houkutteli sinne töihin Riikka Jalonen, joka on nykyään Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtaja.

Väliin tuli kuitenkin Sadankomitean pääsihteerin paikka, joka vapautui kesällä 2014 Eekku Aromaan siirtyessä muihin töihin. Lahtista houkuteltiin hakemaan pääsihteeriyttä. Hän aloitti työt keskellä kuuminta konfliktikesää: päälle puskivat keväällä alkanut Ukrainan sota ja jälleen kerran kiivastuneet Gazan pommitukset.

 

TAITEILUA KRITIIKIN KESKELLÄ

Anni Lahtinen, jolla oli jo vankka kokemus pääsihteerin työstä suunnilleen samankokoisessa järjestössä ja joka muutenkin hallitsi työn hallinnollisen puolen, koki kuitenkin jonkinlaisen yllätyksen.

“Vaikka olin ollut Sadankomitean hallituksessa ja myös sen varapuheenjohtaja, niin silti asiat, joiden kanssa päivittäin olin tekemisissä, yllättivät. Alkuinnostuksen jälkeen tuntui raskaalta juuri Gazan pommitusten ja Ukrainan konfliktin vuoksi.”

Ukrainan sota havahdutti tavalliset suomalaiset kyselemään kriittisesti rauhanliikkeen merkityksestä ja yllytti lisäksi rauhanjärjestöjä karsastavat lähettelemään niille vilkkaasti ei aina niin rakentavia kommenttejaan.

“Alettiin huutaa rauhanliikkeen perään ja että mitä me nyt tehdään. Otin sen silloin liian henkilökohtaisesti. Aloin vaatia itseltäni liikaa, enkä oikein osannut vielä käsitellä noita asioita. Kaikkeen olisi pitänyt olla vastauksia.”

Lahtinen alkoi itsekin kyseenalaistaa sitä, mitä rauhanliike oikein voi ja pystyy tekemään. Nyt hän osaa jo suhtautua eri tavalla.

“Silloin oli kuitenkin raskasta ja tuli avuton olo. Mietin, voiko ääneen edes sanoa, että eihän me rauhanjärjestössä voida ratkaista jotain Ukrainan konfliktia. Tuntui, että sanoo mitä tahansa, niin aina se väännetään väärin. Varsinkin Ukrainan konflikti, jossa osapuolena on Venäjä, oli vaikea paikka.”

“Rauhanliike olemme me kaikki. Rakentava kritiikki järjestöille on tervetullutta, mutta palautteen antajan on hyvä myös katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse tekee rauhan puolesta.”

Lahtinen oli tehnyt kandin työnsä Sadankomitean rauhankäsityksestä, ja samalla tulivat selville entiset suhteet Rauhanpuolustajiin ja Rauhanliittoon sekä rauhanliikkeellä oleva vahva poliittinen leima ja sen tuottama raskas taakka. Tuntui väärältä, että vielä vuonna 2014 ihmiset puhuivat rauhanjärjestöistä syyttävään sävyyn.

“Ehkä heiltä puuttui ymmärrys muutoksesta, siitä että enää ei eletä 60- ja 70-lukuja. Vähän väliä joutui selittelemään kantoja Venäjään.”

Rauhanliikkeen syyttäminen ilmeisesti periytyy vahvasti, koska syyttäjissä ei ole pelkästään vanhoja ihmisiä.

“Jostain tulee kaikuja vanhasta, koska nuorillakin käsitykset rauhanliikkeestä ja -järjestöistä saattavat olla tosi vanhentuneita ja värittyneitä.”

Mutta myös täysin päinvastaista näkee.

“On ihanaa kun on nuoria ihmisiä, jotka toteavat vain, että eivätkö kaikki kannata rauhaa!”, Lahtinen nauraa. “He tosin luulevat myös, että meidän työ on kauhean helppoa kun kaikkihan tykkää rauhasta!”

RAUHANTYÖN ARVOSTUS MURROKSESSA

Nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin, Anni Lahtinen toteaa, että on työssä tullut saavutuksiakin, joista voi iloita.
Mutta helppoa se ei ole ollut.

“On Ukrainan sota, levoton Lähi-itä, Suomessa tehdään kovaa politiikkaa ja on tapahtunut käänne vahvaan sotilaalliseen varustautumiseen ja militarismin kasvuun.”

Koettu maailmantuska sai Lahtisen aluksi epäilemään, jaksaako hän tätä työtä. Mutta onneksi Sadankomitean toimitilat sijaitsevat Rauhanasemalla Helsingin Itä-Pasilassa, jossa on myös muun muassa Rauhanliitto ja sen toiminnanjohtaja Laura Lodenius.

“Laura on alusta asti ollut vahva tuki ja turva. Hän sanoi, että ei tämä aina ole tämmöistä, älä Anni murehdi, on erilaisia aikoja. Lauralla on rauhoittava tapa toimia ja vastaus kaikkeen.”

Konfliktit ja kriisit ovat synnyttäneet myös vastavoimaa, ja Lahtinen on oppinut ohjaamaan tekoja rauhanliikkeeltä vaativien arvostelijoiden katsetta toiseen suuntaan.

“Se lähti siitä kun kysyttiin, missä rauhanliike on ja miksi ette tee mitään. Aloin vastauksissani kääntää asiaa enemmän siihen suuntaan, että rauhanliike olemme me kaikki eivätkä mitkään yksittäiset järjestöt tai työntekijät. Se on kansanliike, ja kysymyksen esittäjän pitää itsekin katsoa peiliin ja miettiä, mitä tekee rauhan eteen. Siitä on poikinut yhteiskunnallinen keskustelu rauhantyön merkityksestä. Nyt tuntuu, että rauhasta puhutaan positiiviseen sävyyn, rauhantyötä sanana käytetään eri tavalla. Jopa CMI [Martti Ahtisaaren perustama rauhanvälitysjärjestö], joka jossain vaiheessa teki pesäeroa rauhanliikkeeseen, tuo nyt rauhantyötä esiin. Muutos näkyy retoriikassa, ja myös näkyvyyttä on tullut enemmän. Rauhansymboleitakin on esillä enemmän ja eri tavalla yleisessä positiivisessa merkityksessä.”

NUORIA RAUHANLÄHETTILÄITÄ

Positiivisuutta Lahtinen näkee myös nuorissa.
“Uutisoidaan, että nuoret ovat konservatiivisia, mutta itse olen huomannut että nuoret ovat huolestuneita samoista kysymyksistä kuin me, vaikkapa eriarvoisuuden kasvusta ja ilmastonmuutoksesta. He näkevät todelliset turvallisuusuhat ja katsovat tulevaisuuteen siinä missä tuntuu, että poliitikot ja media ovat edelleen jumittuneet siihen perinteiseen turvallisuuskäsitykseen ja näkevät joka puolella sodan uhkaa ja Venäjän uhkaa. Nuoret osaavat tarkastella asioita eri vinkkelistä. Harmittaa, kun nuorista puhutaan, että he ovat passiivisia ja että heitä ei kiinnosta, koska eihän se pidä paikkaansa. Heillä on erilaiset toimintamuodot ja eri tavat puhua asioista. On haaste rauhanjärjestöille pystyä vastaamaan heille.”

Sadankomitean yksi vastaus on rauhanlähettiläskoulutus, joka järjestettiin kolmannen kerran tänä vuonna. Vuoden kestävässä koulutuksessa perehdytään rauhankysymyksiin ja erilaisiin rauhantyön muotoihin.

“Sotaan ja rauhaan liittyvät aiheet ovat monesti vaikeita, on vaikkapa turvallisuuspolitiikkaa tai maanpuolustusta, tai aiheista on tehty hankalia. On vaikea saada vapaaehtoisia mukaan tapahtumiin kun pelätään, että siellä ständillä joku tulee haastamaan kysymyksillä, joihin ei osaa vastata. Huomasimme että meidän pitää kouluttaa ihmisiä näistä asioista. Niiden nuorten määrä, jotka haluavat mukaan, on valtavasti kasvanut. Koulutuksessa keskitytään aseidenriisuntakysymyksiin ja kansainvälisiin aseidenriisuntakampanjoihin, puhutaan kestävästä rauhasta ja turvallisuudesta ja siitä, miten ne käsitetään laajemmin. Toivomme, että nuoret näkevät rauhantyön koko kirjon ja monimuotoisuuden ja sen mitä voi tehdä. Että nuori löytäisi oman tavan tehdä rauhantyötä.”

Sadankomiteaan valittiin syksyllä uusi hallitus, ja siellä on nyt kaksi uutta rauhanlähettiläskoulutuksen käynyttä kahden aiemman hallituksessa jatkavan rauhanlähettilään lisäksi. Osa koulutukseen osallistuneista löytää sieltä oppia uralle, jotkut käyvät sen opintoja silmällä pitäen, jotkut ovat löytäneet sieltä muitakin järjestöjä joissa toimia.

“Osanottajia on tietoisesti tavoiteltu eri puolilta Suomea eikä vain isoista kaupungeista, ja eri aloilta: on metsäinsinööriä, terveydenhoitajaa, tanssikoreografia ja yhteiskuntatieteilijää. Viimeksi saimme liki sata hakemusta ja koulutimme hakijoista 35.”

EI LUOVUTETA UHKAKUVIEN EDESSÄ

Anni Lahtinen kertoo jäävänsä hyvillä mielin äitiyslomalle, vaikka maailma on täynnä uhkia.

“Olen monta vuotta tehnyt täysillä hommia. Nyt olen saanut elämän asettumaan ja on aikaa perheelle. Olen tehnyt rohkeita valintoja, ja olen aloittamassa uutta elämää yksin vauvan kanssa. Nyt on oikea hetki sille.”

Ilmastonmuutos ja muut kauhukuvat tietenkin huolettavat, mutta Lahtinen on todennut, että ei elämästä tule mitään, jos alkaa kaikkea pelätä.

“Ihan perushyvä arki on tärkeää. En halua jättää asioita tekemättä kauhukuvien takia. Itselläni on aina ollut jonkinlainen perusluottamus elämään, ehkä sekin tulee kotoa lapsuudenperheestä, on usko siihen että kaikki järjestyy ja uskaltaa tehdä erilaisia asioita. Sen pitäisi riittää, kun tekee niin kuin oikeaksi ja hyväksi näkee.”

Lahtisen asenne heijastuu myös työhön.

“Sitä kai rauhantyökin on, että etsitään vaihtoehtoja ja positiivisia ratkaisuja, toisin kuin nykypolitiikka, joka tuntuu olevan pahaan varautumista ja uhkakuvien ääreen käpertymistä.”

Sadankomitea jää hyviin käsiin Lahtisen äitiysloman ajaksi. Nykyinen järjestökoordinaattori Minna Vähäsalo toimii pääsihteerin sijaisena, ja Sadankomitean hallituksessa on uusia aktiivisia jäseniä. Johanna Kelhu valittiin puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtaja on Nora Luoma.

“Ei ole kovin paljon paikkoja, joissa nuoret naiset pääsisivät puhumaan esimerkiksi turvallisuuspolitiikasta. On hienoa että Sadankomiteassa naiset ovat vahvasti esillä.”

Suurin turvallisuusuhka maailmalle on tällä hetkellä ilmastonmuutos, joka on haaste myös rauhanliikkeelle. Rauhanjärjestöt ja -aktiivit toimivat yhdessä esimerkiksi Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanjassa, joka kyseenalaistaa miljardien syytämisen tuhoaseiden ostamiseen sen sijaan, että ihmisten auttamiseen ja hyvinvointiin satsattaisiin.

“Kun rahaa kerran käytetään turvallisuuden ylläpitämiseen, olisi paljon perustellumpaa käyttää sitä ilmastonmuutoksen torjuntaan kuin varautua sotiin asein. Suomessa sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen tuntuu löytyvän rahaa, koska on pakko. Miksi ilmastonmuutokseen varautumista ei nähdä pakkona?”

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

 

 

Pääkirjoitus: Ukraina, Ukraina, Ukraina

Ukrainan ja Venäjän välisen Asovanmeren laivaliikenteeseen liittyvän välikohtauksen todelliset uhrit ovat toistaiseksi olleet ukrainalaisalusten venäläistulituksen kohteena olleet ja vangitut miehistöt ja demokratia.

Ukrainan presidentti Petro Porošenkolla oli tässä yhteydessä selkeästi muitakin tavoitteita kuin muistuttaa kansainvälistä yhteisöä Krimin laittomasta liittämisestä Venäjään ja sen myötä Kertšinsalmen liikennöintiin liittyvistä ongelmista. Hän käytti välikohtausta välittömästi hyväkseen demokratian ja kansalaisoikeuksien kaventamiseksi Itä-Ukrainassa julistamalla 30 päivän sotatilan kymmeneen rajamaakuntaan.

Porošenko sai siis mitä tilasikin, vaikka tietenkin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laillisin keinoin. Hän oli aivan varmasti tietoinen, että Venäjä tulee reagoimaan ukrainalaislaivaston liikkeisiin Kertšinsalmella. Venäjä on ilmaissut selkeästi, että pitää laittomasti kaappaamiaan vesialueita ominaan ja että se pitää huolta Kertšinsalmen sillan turvallisuudesta tarvittaessa voimakeinoin. Porošenko tunsi vastustajansa ja tiesi, että venäläissotilaiden reaktiot tulevat varmasti olemaan tapahtumaan nähden ylimitoitettuja.

Sotatila ja reserviläisten kutsuminen ylimääräisiin sotaharjoituksiin on uutisoitu suomalaismedioissa näyttävästi. Mutta moniko tietää, että samanaikaisesti peruttiin paikallisvaalit näissä maakunnissa? Ovatko demokratian vahvistaminen ja kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon sellainen uhka, että ne on kiellettävä?

Suomalaismedioita seuraamalla ei myöskään tietäisi, mikä on S14. Se ei ole uusi keskipitkänmatkan ohjus vaan äärioikeistolainen ukrainalaisorganisaatio, joka on syyllistynyt muun muassa journalisteihin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin ja käytännössä poliisin suojeluksessa hyökännyt Ukrainaa vastaan. Alkuvuodesta S14 sopi Kiovan kaupunginhallinnon kanssa, että se muodostaa kunnalliskaartin valvomaan katujen “turvallisuutta”. Tämä vastaisi suurin piirtein sitä, että pormestari Jan Vapaavuori virallistaisi Odinin sotureiden katupartioinnin Helsingissä.

Mutta ei anneta häiritsevien tietojen häiritä, koska Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kertomuksia rohkeusta 20: Valkoinen ruusu: vastarintaa kirjeillä


Mitä sinä tekisit, jos kaksi päivää vaalien jälkeen huomaisit kaikkien oppositioon jääneiden puolueiden avainhenkilöiden olevan vangittuja tai murhattuja? Mitä tekisit, jos seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana ne järjestöt, joista välität, olisi lakkautettu? Jos kaikki media olisi hallitsevan puolueen hallussa, jos puheluitasi kuunneltaisiin, kirjeitäsi luettaisiin ja poliittinen keskustelu julkisella paikalla olisi ilmiantajien takia mahdotonta?

Nämä kysymykset esitti George Wittenstein, yksi harvoista Valkoinen ruusu -vastarintaliikkeen toisesta maailmansodasta hengissä selvinneistä jäsenistä vieraillessaan Oregonin osavaltionyliopistossa vuonna 2009.

Kun Valkoinen ruusu aloitti toimintansa kesäkuussa 1942, vaihtoehdot olivat todellakin vähissä. Wittensteinin aloittamaa listaa voisi vielä jatkaa: Saksa kävi totaalista sotaa kahdella rintamalla. Kaikkien yli kymmenvuotiaiden lasten oli pakko kuulua Hitlerjugend-propagandajärjestöön. Nuoret miehet pakotettiin armeijaan ja naiset kansalaispalvelukseen. Matkustelua rajoitettiin, ja matkustuslupia ja henkilöllisyystodistuksia tarkistettiin pistokokein niin kaduilla kuin julkisissa kulkuvälineissäkin.

TAKTIIKKANA KIRJEET

Miten tällaisissa olosuhteissa on mahdollista käydä vastarintataistelua, aseellista sen enempää kuin aseetontakaan? Valkoisen ruusun aktivistit, joista suurin osa oli parikymppisiä lääketieteen opiskelijoita, valitsivat taktiikakseen kirjeet. Kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana he laativat kuusi julistusta, jotka he kirjoittivat, painoivat ja lähettivät yhteensä noin viitenätoistatuhantena kopiona eri puolille Saksaa. Eri ihmiset ostivat heille postimerkit, paperit ja kirjekuoret mahdollisimman pienissä erissä ja eri puolilta kaupunkia. He työskentelivät öisin, matkustivat aina yksin, jättivät matkalaukkunsa eri vaunuun kuin missä itse matkustivat, eivätkä koskaan lähettäneet kirjeitä kaupungin sisällä, vaan aina kaupungista toiseen.

Valkoisen ruusun verkosto laajeni luotetulta ystävältä toiselle: Hans Scholl, Alexander Schmorell, Christoph Probst ja Willi Graf olivat opiskelukavereita Ludwig-Maximilians-Universitätissä Münchenissä. Sophie Scholl oli Hansin sisko ja opiskeli samassa yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Georg Wittenstein oli Alex Schmorellin lukiokaveri. Kurt Huber oli puolestaan Wittensteinin ja Sophie Schollin professori. Tätä yhä laajenevaa joukkoa yhdisti paitsi yliopisto, myös syvä kiintymys sivistykseen, taiteeseen ja luontoon.

GESTAPO PUUTTUU PELIIN

Kaksi ensimmäistä kirjettä sisälsivät paitsi paljastuksia keskitysleireistä – kansanmurha ei ollut vielä tässä vaiheessa suuren yleisön tiedossa –, kylien polttamisista, teloituksista ja muista julmuuksista itärintamalla, myös moraalista pohdintaa yksilön vastuusta ja suhteesta yhteiskuntaan. Niissä vaadittiin välittömiä toimia natsihallinnon kaatamiseksi vedoten nimenomaan Saksan sivistyksen traditioon.

Postittamisen lisäksi kirjeitä jätettiin myös puhelinkoppeihin ja lähetettiin kuriirien mukana muihin yliopistoihin levitettäväksi. Ryhmän jäsenet myös maalasivat natsivastaisia iskulauseita julkisten rakennusten seiniin. Ensimmäiset kirjeet lähetettiin etupäässä yliopiston opiskelijoille ja työntekijöille, myöhemmät kirjeet oli suunnattu suuremmalle yleisölle.

Helmikuun 18. päivänä vuonna 1943 Sophie ja Hans Scholl jakoivat salkullisen kuudetta kirjettä oppituntien aikana yliopistonsa luentosalien ovien eteen ja kaiteiden päälle. Hetken mielijohteesta, saatuaan jo työnsä päätökseen ja ollessaan jo poistumassa paikalta, Sophie työnsi nipun lehtisiä kaiteelta alas. Sadat kirjeet leijuivat yliopiston ylimmästä kerroksesta alimpaan. Vahtimestari näki teon ja onnistui tunnistamaan Sophien ja Hansin vaikka oppitunnit loppuivatkin, ja sisarukset yrittivät sujahtaa rakennuksesta ulos massan mukana.

Gestapo kutsuttiin paikalle, mistä alkoi neljä päivää kestänyt tiivis kuulustelu. Pidätyksen alkuvaiheessa Hans yritti syödä taskussaan olleen, Christoph Probstin käsin kirjoittaman seitsemännen manifestin hahmotelman. Gestapo ehti kuitenkin saada kirjeen haltuunsa ja tunnisti kirjoittajan käsialan perusteella.

Kaikki kolme telotettiin giljotiinilla neljä päivää myöhemmin, suljettujen ovien takana pidetyn näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Sophie oli kuollessaan 21-vuotias, Hans 24 ja Christoph 23. Christoph anoi armoa vaimonsa ja kolmen lapsensa takia. Hänen lapsensa olivat tuolloin iältään kolme vuotta, kaksi vuotta ja neljä viikkoa. Samana vuonna jäivät kiinni ja teloitettiin samoilla perusteilla myös Alexander Schmorell, 25, Willi Graf, 25, ja Kurt Huber, 49.

300 VASTARINTALIIKETTÄ

Mikä oli kirjeiden vaikutus? Annetaan Georg Wittensteinin vastata, sillä tämä oli ensimmäinen yleisökysymys hänen Oregonin-puheenvuoronsa lopuksi:

”Minun täytyy sanoa, että uskoin lähes 20 vuotta, että kaikki mitä olimme tehneet – – kaikki ihmisuhraukset – – olivat turhia. Emme saavuttaneet mitään. Se oli hyvin masentava johtopäätös. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, seuratessani nuoria saksalaisopiskelijoita ja keskustellessani heidän kanssaan uskon, että toiminnallamme oli selkeä, myöhäisempi vaikutus. Että opiskelijat ovat enemmän ymmärtäneet, kuinka tärkeää yksilölle on puolustaa omaa mielipidettään, elää oman vakaumuksensa mukaan, seurauksista riippumatta.”

Hansin ja Sophien ilmiantanut vahtimestari ajatteli kutakuinkin päinvastoin. Natsihallinnon kaaduttua, amerikkalaisten järjestämän oikeudenkäynnin jälkeen vankilatuomion saatuaan hän ei voinut ymmärtää tehneensä mitään väärää, vaan koki käskyjä totellessaan vain täyttäneensä velvollisuutensa. Hän sanoi, että hän olisi pidättänyt kenet tahansa yliopiston rauhaa häirinneen, jopa lehtisiä jakaneen natsin, jos kyse olisi ollut ajasta ennen natsien valtaantuloa.

Vain harva uskalsi ajatella itsenäisesti, saati ylittää rajan passiivisen tyytymättömyyden ja aktiivisen toiminnan välillä. Mutta siitä huolimatta Valkoinen ruusu ei ollut Saksassa toisen maailmansodan aikaan suinkaan ainutlaatuinen: Wittensteinin mukaan erilaisia vastarintaliikkeitä toimi sodan aikana eri puolilla valtakuntaa jopa 300. Keskeisenä ongelmana oli, etteivät ne juurikaan tienneet toisistaan. Schollien pidätyksestä tekee erityisen dramaattisen myös se, että Hans oli jo sopinut tapaamisen Berliinin maanalaisen vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, mutta se jäi tapahtumatta.

Toivo ei kuitenkaan sammunut. Teloituspäivänään Sophie Scholl kirjoitti: ”Näin hieno aurinkoinen päivä, ja minun on kuoltava. Mutta sillä ei ole väliä, jos meidän kauttamme tuhannet heräävät ja alkavat toimia.”

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 20. osa.

TUL on jo satavuotias mutta yhä virkeä

Työväen Urheiluliitto täyttää 100 vuotta. Se perustettiin 56 työläisurheiluseuran voimin 26.1.1919 Koiton talolla Helsingissä. Juhlavuonna järjestetään lukuisia tapahtumia, joissa on esillä myös rauhantyö.

 

TUL on ollut koko historiansa ajan voimakas yhteiskunnallinen vaikuttaja ja osa työväenliikettä. Sen perustamiseen vuonna 1919 johti välittömästi kansalaissodan jälkeen työläisurheiluseurojen erottaminen porvarillisesta Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta. Ehkä ero olisi tullut ilman kansalaissotaakin, sillä työläisurheiluseurat kuten Helsingin Jyry olivat tehneet aloitteen TUL:n perustamisesta jo aiemmin. TUL on ollut osa kansainvälistä työläisurheiluliikettä, joka järjesti 1920- ja 1930-luvuilla omat työläisolympiakisansa. 1930-luvun alussa työväenjärjestöt joutuivat vaikeuksiin eduskunnan säätämien kommunistilakien takia. Punaiset liput kiellettiin ja työläisjärjestöjä lakkautettiin.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset maat tulivat mukaan kansainväliseen olympialiikkeeseen ja kansainväliseen urheiluelämään. Myös TUL teki porvarillisen SVUL:n ja sen lajiliittojen kanssa yhteistyösopimuksia, jotka aika ajoin toimivat paremmin tai huonommin riippuen maan poliittisesta tilanteesta. Ehkä tunnetuin työläisurheilijan syrjintätapaus oli nyrkkeilijä Olli Mäen olympiaedustuksen estäminen vuonna 1960. Tästä kertoi vuonna 2016 valmistunut kansainvälisesti palkittu elokuva Hymyilevä mies.

URHEILULLA VOIDAAN VAIKUTTAA

TUL on ollut työväenliikkeen yhteinen lapsi- ja nuorisojärjestö, jolla on ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli. Toisaalta työläisurheiluseurat toimivat kaupungeissa lähinnä työläiskaupunginosissa ja maaseudulla työväentalojen ilmapiirissä. Kasvu osaksi työväenliikettä tapahtui luontevasti työväen yhteiskunnallisen toiminnan osana ja osana muuta työväenkulttuuria.

Nykyään urheilu on lähinnä vain juhlapuheissa osa kansainvälistä rauhanliikettä. Käytännössä kansainvälinen urheilu on kehittynyt läpikaupallistuneeksi viihdeteollisuudeksi, jossa erilaiset kielteiset ilmiöt, kuten doping, korruptio, vedonlyönti ja rikollinen rahanpesu ovat arkipäivää.

Huippu-urheilua ja sen tapahtumia mitataan lähinnä rahalla; niin ja niin monen miljoonan dollarin turnaus jne. Perinteinen urheilu yritetään alistaa rahantekokoneeksi.

Kansainvälisessä urheilussa ja sen huipputapahtumissa on ollut aika ajoin joitakin kansainväliseen ja kansalliseen politiikkaan liittyviä merkittäviä piirteitä. Klassinen esimerkki tästä oli Meksikon olympiakisoissa 1968 afroamerikkalaisten pikajuoksijoiden mielenosoitus 200 metrin palkintojenjaossa. Tommie Smith (kultaa) ja John Carlos (pronssia) nousivat palkintopallille paljain jaloin (viittaus afroamerikkalaisten köyhyyteen), heillä oli rinnassaan ihmisoikeuspinssi, ja USA:n kansallislaulun aikana he nostivat mustiin hansikoidut kätensä ihmisoikeustaistelijoiden tervehdykseen. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) karkoitti urheilijat kisoista ja myös autralialaisen Peter Mailerin (hopeaa), joka tuki mielenosoitusta kantamalla rinnassaan ihmisoikeuspinssiä.

Kansainvälisellä urheilulla ja kulttuurilla oli Etelä-Afrikan apartheid-politiikan murtamisessa suuri merkitys. Urheilun vaikutukset kansainväliseen tai kansalliseen politiikkaan ovat vahvasti kulttuuri- ja historiasidonnaisia. Syksy Räsänen kuvaa kirjassaan Israelin apartheid Israelin toimintaa eteläafrikkalaista apartheidia pahemmaksi. Aika paljon pitää vettä virrata Vantaassa ja muuallakin, ennen kuin kansainväliset urheilujärjestöt ja KOK olisivat valmiit sulkemaan Israelin kansainvälisen urheilun ulkopuolelle, vaikka Israelin toiminta saa YK:ssa lähes yksimielisen tuomion. Urheilulla ja kulttuurilla olisi kuitenkin merkitystä, jos esimerkiksi Israelin urheilujärjestöillä ei olisi enää oikeutta osallistua Euroopan mestaruuskisoihin tai Euroviisuihin, puhumattakaan koko kansainväliseen urheiluliikkeeseen, kuten aikanaan Etelä-Afrikan kanssa oli asianlaita.

RAUHANTYÖTÄ ESIIN

Työväen Urheiluliitto on halunnut nostaa esille rauhantyön 100-vuotisjuhliensa yhteydessä. TUL:n ohjelmissa on voimakkaasti esillä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Liikunta ja urheilu ovat luonnollisesti liiton toimintapolitiikan ydintä, mutta samalla se haluaa liittää tämän toiminnan yhteiskunnallisiin kehyksiin. Esimerkiksi tavoite maksuttomista liikuntapalveluista lapsille ja nuorille edellyttää yhteiskunnan varojen suuntaamista uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa liikunnan kansalaistoimintaan sekä maamme koulutuspolitiikkaan.

Syksyllä julkaistun hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin raportin seurauksena on herätty myös liikunnan ja urheilun osalta ottamaan vastuuta ilmaston lämpenemisestä. Lähinnä on kiinnitetty huomiota kansainväliseen urheiluun liittyvään lentomatkailuun sekä ylimitoitettuihin urheilulaitosinvestointeihin. Urheilun perustasolla asia on ymmärretty niin, että kimppakyytejä tulee lisätä turhan autoilun välttämiseksi, urheilukilpailun makkaranmyynti tulee korvata vähemmän ilmastoa tuhoavilla tuotteilla ja muovisten kertakäyttöastioiden sijaa tulisi käyttää pahvisia.

Ilmastonmuutos heikentää elinolosuhteita esimerkiksi Afrikassa ja johtaa maahanmuuttoon Eurooppaan. TUL on ohjelmissaan korostanut liikunnan merkitystä maahanmuuttajien kotoutumisessa tehokkaan kielten opiskelun ohella. Urheilun ”kieli” on kansainvälistä ja siksi tämä toiminta soveltuu hyvin kotouttamisen välineeksi. Lisäksi on hyvä muistaa, että luonto on suomalaisten tärkein koko kansan liikuntapaikka.

TUL:n kasvatustoimintaan soveltuvia rauhantyön muotoja ja metodeja on tarkoitus etsiä juhlavuoden aikana ja siirtää niistä ainakin osa TUL:n ja sen seurojen pysyväksi toiminnaksi. Samalla tällä toiminnalla halutaan tukea maamme rauhanjärjestöjä aikana, jolloin maamme hallitus kaavailee 10–20 miljardin euron hävittäjähankintoja ja samanaikaisesti leikkaa vuosittain maamme rauhanjärjestöjen valtionavustuksia. Mittakaava on järjetön: miljardit vastaan muutama satatuhatta. Perusteluna taisi urheilu-, kulttuuri- ja eurooppaministerillä Sampo Terholla olla se, että rauhantyö ei kuulu kansalaisjärjestöille.

VINKKEJÄ TAPAHTUMIIN JA URHEILUSEUROILLE

TUL:n juhlavuonna voidaan järjestää erilaisia rauhanjuoksuja ja -kävelyjä sekä rauhanturnauksia. Tämä riippuu tietysti järjestäjäseurojen aktiivisuudesta.

Oma haastekampanjansa tulee koskemaan Reilun kaupan pallojen hankintaa TUL:n seurojen toimintaan. Näillä palloilla on mahdollista vaivattomasti kertoa lapsille ja nuorille Reilun kaupan toimintaan liittyvästä solidaarisuustoiminnasta. Samalla urheiluseuroissa voitaisiin harkita siirtymistä Reilun kaupan kahviin sekä Reilun kaupan ruusujen hankintaa erilaisia kukituksia varten.

TUL:n seurojen käyttöön on tarkoitus hankkia erilaisia rauhankasvatukseen soveltuvia filmejä. TUL:n seurat voisivat kertoa TUL 100 -juhlavuonna toiminnastaan lapsille ja nuorille ja heidän vanhemmilleen esimerkiksi paikallisessa nuorisotilassa tai paikallisen koulun auditoriossa järjestettävän elokuvaillan yhteydessä. Tilaisuuksien teemana voisi olla myös lasten ja nuorten suosiossa olevien digitaalisten pelien ja ns. e-urheilun sisältämä väkivaltainen aines.

TUL 100 -juhlavuoden tapahtumiin Helsinkiin odotetaan noin 15 000:ta osanottajaa. Rauhanjärjestöjen jäsenet ja ystävät ovat tervetulleita mukaan tapahtumiin. Joka tapauksessa eri tapahtumissa on tarkoitus jakaa erilaista rauhantyöhön liittyvää ajankohtaista materiaalia. Yhteisenä tavoitteena on rauhantyön edellytysten parantaminen maassamme.

Teksti Kimmo Aaltonen, TUL100 -järjestelytoimikunnan jäsen
Kuva Kannisto Väinö, Helsingin kaupunginmuseo

Juhlavuoden päätapahtumat ovat pääjuhla 15.6. Helsingissä jäähallissa, sen ympärille rakentuva tapahtumaviikonloppu 14.–16.6. sekä TUL:n perustamispäivän 26.1. juhla Koiton salissa. Vuoden aikana järjestetään eri puolella Suomea TUL 100 – liikkeellä yhdessä -tapahtumia. Rauhantyökin on niissä esillä.

 

TUL haluaa tuoda esille toisenlaista toimintapolitiikkaa ja vaihtoehtoista toimintakulttuuria. Periaateohjelmassaan TUL korostaa liikuntaa maksuttomana peruspalveluna erityisesti lapsille ja nuorille. TUL:n toiminnassa on perinteisesti korostunut myös yhteistyö ammattiyhdistysliikkeen sekä muiden työväenjärjestöjen kanssa.