Aihearkisto: Lehti

Rauhantekijä Pirkko Carpenter: Halu oppia, pakko vaikuttaa

Pirkko5_2Pirkko Carpenterin elämä on kulkenut monen mutkan kautta Jormuan kylästä Kainuusta takaisin samaan pihapiiriin. Nuori idealisti on muuttunut hiukan vanhemmaksi idealistiksi, jonka johtotähti on rauhan ja osallisuuden edistäminen laadukkaalla koulutuksella.

 

Kun Pirkko Carpenter jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle, hän ajatteli, että on aika alkaa systemaattisemmin tehdä oma osansa sen eteen, että maailman lapset saisivat hyvän koulutuksen. Pirkko perusti muutaman muun aktiivin kanssa Malawin lasten ja nuorten avuksi -järjestön. Aktiivisten porukka ei koostunut tavanomaisista valkoisista keskiluokkaisista auttajista (vaikkei heissäkään ole toki mitään pahaa). Pirkon porukkaan kuuluivat esimerkiksi hänen omat vanhat opiskelijansa Ahmad ja tämän vaimo Insaf sekä vanha työpari ja nykyinen Suomen Romanifoorumin toiminnanjohtaja Armas Lindberg vaimoineen.

HERÄÄVÄ TIEDONHALU

Syy siihen, miksi Pirkko tuntee niin vahvasti koulutuksen tärkeäksi, juontunee hänen omasta lapsuudestaan. Pirkko on kotoisin monilapsisesta pienviljelijä-työläisperheestä Kajaanin läheltä. Sinne hän on nyt myös palannut eläkepäiviä viettämään samaan pihapiiriin, josta aikoinaan maailmalle lähti.

”Isäni oli käytännössä lukutaidoton. Hän oli Karjalan evakoita ja kävi aikoinaan vain muutaman viikon kestäneen kiertokoulun. Elämänsä loppuun asti hän kuitenkin sitkeästi tavasi päivän lehteä. Äiti kävi sentään muutaman vuoden kansakoulua.”

Tuohon aikaan syrjäseuduilla toimintaa nuorille tarjosivat vain seurakunta ja kaksi urheiluseuraa, työväelle toinen ja porvareille toinen. Pirkko ajattelee, että hänen ensimmäinen kiinnostuksensa ulkomaailmaan ja samalla kiintymys kirjoihin saattoi herätä erään seurakunnan työntekijän esittelemästä teoksesta, joka oli hieno kuvakirja maailman seitsemästä ihmeestä. Pirkko hankki sen myöhemmin itselleen ja se taitaa olla edelleen tallella.

”Siitä alkoi rakkauteni kirjoihin. Tuntuu, että monet asiat elämässä ovat ihan pienten sattumien varassa.”

Se, että Pirkko ja hänen sisaruksensa saivat käydä koulua niin pitkälle kuin halusivat ja pystyivät, johtuu hänen arvionsa mukaan tuolloin 50-luvulla Kainuussa vallinneesta koulutusmyönteisyydestä.

”On ollut ihan ratkaisevaa koko elämälleni, että pääsin oppikouluun. Eihän täältä työläiskodista olisi muuten ollut mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässä. Olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Ja mitä kauemmin on maailmaa katsellut, sitä enemmän on tiedostanut koulunkäyntimahdollisuuden merkityksen.”

Pienviljelijäperheen arki lähes omavaraistaloudessa oli sellaista, että myös perheen koululaisten vapaa-aika oli täystyöllistettyä. Pirkko muistaa olleensa kateellinen luokkakavereilleen siitä, että he viettivät lomiaan ja vapaa-aikaansa esimerkiksi lueskellen.

Tyttölyseon ilmapiiri oli sellainen, että oli hyvin selvää ketkä ovat maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kun opettaja perunannostoloman jälkeen kysyi luokassa, miten oppilaat olivat lomansa viettäneet, rämähtivät muut nauramaan, kun Pirkko ilmoitti tietenkin nostaneensa perunoita koko loman.

ENSIMMÄINEN VAPAAEHTOISTYÖ

Kodin arvomaailma välittyi Pirkon mukaan lähinnä rivien välistä. Isä arvosti ennen kaikkea kovaa ruumiillista työntekoa. Myös koulussa piti olla ahkera ja Pirkko pärjäsikin siellä oikein hyvin. Sitä edesauttoi varmasti sekä valtava tiedonjano ja oppimisen halu että kotoa opittu korkea työmoraali.

Maailmankuvaansa Pirkko avasi esimerkiksi lukemalla Viikkosanomia. Hän innostui esperantosta ja englannin kielestä ja tilasi itselleen Unescon maksuttoman lehden Unesco-kuriirin, joka oli painettu paksulle paperille ja josta saattoi itsekseen opetella englantia.

”Veljeni tapaturmainen kuolema liikenneonnettomuudessa, kun olin 14-vuotias, vaikutti minuun syvästi. Kuolemaa oli vaikea käsitellä, ja se sai minut varmaankin aktivoitumaan seurakunnan toiminnassa. Kotini oli hyvin vasemmistolainen, vaikkei siitä ääneen varsinaisesti puhuttu. Luulen, että yhdistelmä vasemmistolaisuutta ja seurakuntatoimintaa sai sosiaalisen omantuntoni heräämään.”

Pirkolla oli valtava tarve tehdä jotain hyvää. Tähän tarjoutui mahdollisuus, kun tuttu diakoni vinkkasi parista koulun läheisissä röttelöissä asuvasta vanhuksesta. Pirkko alkoi käyttää parin tunnin ruokatuntinsa vieraillen näiden mummojen luona siivoamassa ja auttelemassa.

ETELÄ-AFRIKKA MULLISTAA MAAILMAN

Lukion hyvän historianopettajan innoittamana Pirkko lähti kirjoitusten jälkeen vuonna 1968 Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tuntui tärkeältä päästä pois kotoa. Opiskelijaelämä vei mukaan kristillisen ylioppilasliiton toimintaan. Sen johdossa oli hyvinkin radikaaleina pidettyjä pappeja kutn Martti Lindqvist ja Ilkka Turkka, jotka olivat kirkon kanssa kahnauksissa.

”Minulle tärkeintä tuossa toiminnassa oli yhteys Ylioppilaiden kristilliseen maailmanliittoon. Tulin valituksi neljän muun eurooppalaisen opiskelijan kanssa kesällä 1970 Etelä-Afrikan matkalle, joka käänsi maailmani ihan ylösalaisin.”

Ennen matkaa Pirkko ajatteli olevansa tavallista valveutuneempi poliittisissa asioissa. Myös Etelä-Afrikan tilanne oli teoriassa tuttu – kristillisen ylioppilasliiton toiminnassa oli keskitytty erityisesti apartheidista keskustelemiseen.

”Todellisuus Etelä-Afrikassa oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei olisi voinut kuvitella. Tuntui täysin käsittämättömältä, että miten voi toinen ihminen kohdella toista niin ja vielä oikeuttaa sen kohtelun lailla ja rakenteilla.”

Pirkko mietti omia lähtökohtiaan köyhänä syrjäseudulta tulevana tyttönä ja tajusi, että hänellä oli kuitenkin kaikki mahdollisuudet tehdä elämässään mitä vain. Etelä-Afrikan mustalta väestöltä oli viety kaikki keinot vaikuttaa elämäänsä.

Tuolla matkalla tapahtui myös jotain sellaista, mitä opiskelijamatkoilla nyt saattaa tapahtua. Pirkko rakastui eteläafrikkalaiseen mieheen. Sydän jäi siis Etelä-Afrikkaan. Pirkko palasi Suomeen ja suoritti sovitut matkaan liittyvät puhujatilaisuudet. Sitten hän keskeytti opintonsa ja muutti Etelä-Afrikkaan vuonna 1971.

”Kyllä muuttoni on varmaan särkenyt vanhempieni sydämen. Heille Afrikka tuntui niin kaukaiselta paikalta, että luulivat kai menettävänsä minut iäksi. Siihen aikaan soitin kotiin kaksi kertaa vuodessa ja sekin maksoi maltaita.”

Elämä Etelä-Afrikassa vaikutti Pirkkoon monella tavalla. Ensinnäkin hän menetti uskonsa jumalaan ja myös kirkon mahdollisuuksiin toimia ihmisten hyväksi. Tilanne oli niin kärjistynyt, ettei hän uskaltanut jatkaa poliittista toimintaa. Juuri vuonna 1971 aparteid alkoi kiristää entistä enemmän otettaan. Ihmisiä suljettiin kotiarestiin. Valkoisten, mustien ja värillisten kokoukset kiellettiin.

”Pidin yhteyttä aiemmalla matkalla tapaamiini mustiin opiskelijoihin ja lähetin erilaisia vetoomuskirjeitä päättäjille. Asuinseudullamme Natalissa oli onneksi rauhallisempaa kuin monessa muussa paikassa.”

Apartheidia ei päässyt pakoon missään. Kaikki mitä tapahtui heijastui systeemiin. Pirkko joutui vaikeuksiin halutessaan ystävystyä kadulla asuvien ihmisten kanssa tai yrittäessään auttaa raskaana ollutta palvelijaa.

”Kun astui ovesta ulos, oli todellisuus vastassa. Oli paljon asioita joita ei voinut tehdä ja täytyi sopeutua siihen, että käveli rakennuksiin sisään ovista, joiden yläpuolella luki ’vain valkoisille’. En kestänyt sitä.”

Pirkko ehti asua Etelä-Afrikassa vajaat kaksi vuotta, kun tyttärellä kasvanut pieni perhe muutti Englantiin puolison sukulaisten kotiseudulle.

Aikaa Etelä-Afrikassa Pirkko kuvaa elämänsä rankimmaksi ja raaimmaksi vaiheeksi. Hän ei ole koskaan palannut maahan. Nelson Mandelan vapautumisen jälkeen teki mieli, mutta matka jäi toteuttamatta. Apartheidin todistaminen läheltä on epäilemättä kuitenkin vaikuttanut herkkyyteen, jolla Pirkko näyttää maailmaa ja ihmisiä katselevan.

ÄITINÄ ENGLANNISSA

Englannissa Yorkshiressä perhe kasvoi vielä pojalla ja toisella tyttärellä. Vaikka Pirkko väittää nuo vuodet keskittyneensä lähinnä äitiyteen, on selvää että maailmanparantaja ja feministi hänessä on jatkanut aktiivista kasvuaan. Taisi hän myös kasvattaa muutaman aktivistin. Kolmella mantereella asuvista lapsista yksi työskentelee ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja toinen edistää aurinkoenergian käyttöä. Feministejä he lienevät kaikki.

Tuohon aikaan alkoivat yleistyä feministisiä ja monikulttuurisia arvoja korostavat lastenkirjat ja Pirkko luki niitä ahkerasti lapsilleen. Hänen poikansa on todennut, että äidin valitsemissa kirjoissa oli yleensä ihan tietty tendenssi. Pirkko oli mukana myös ydinvoimaa vastustaneessa naisliikkeessä.

Pirkko2_2Pirkko suoritti kesken jääneen maisterintutkintonsa Yorkin yliopistossa. Gradun hän teki rasismista ja Ruotsin siirtolaispolitiikasta. Hän piti yhteyttä Etelä-Afrikkaan tuttuihinsa ja kirjoitti esimerkiksi kortteja poliittisille vangeille. Pirkko otti hyvin vakavasti ihailemansa Steven Bikon murhan. Hänellä oli ollut ilo tavata Biko tuolla ensimmäisellä matkallaan Etelä-Afrikkaan.

Pirkko erosi miehestään ja jatkoi elämäänsä muutaman vuoden kolmen lapsen yksinhuoltajana Englannissa. Työnsaantimahdollisuudet tuntuivat kuitenkin Suomessa paremmilta ja siksi hän palasi vuonna 1989 Oulun seudulle.

PALUUMUUTTAJA MAAHANMUUTTAJATYÖSSÄ

Pirkko aloitti työt Suomessa alakoulun opettajana Oulun lähellä Rantsilassa. Paikan valintaan vaikutti seikka, että koulutoimenjohtajana oli nainen. Keväällä 1990 Ouluun muuttti Vietnamin pakolaisia, ja siitä eteenpäin Pirkko työskenteli aikuisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Oli muutama muukin pesti. EU-rahoitusten kulta-aikana Pirkko työskenteli Kokkolassa erään naisten kehittämiseen liittyvän hankkeen tutkijana ja sen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa peruskouluaineita aikuisille romaneille.

”Parasta, mitä olen työelämässä kokenut, on ollut työskentely tiiviinä työparina Armas Lindbergin kanssa hankkeessa, jonka tavoitteena oli edistää romanien kouluttautumista. Siinä oli sekä arvot että tekemisen tapa kohdillaan.”

Pirkko oli järkyttynyt kun alkoi ymmärtää, miten paljon syrjintää romanit edelleen kokivat. Hän ajattelee että se on asia, jota pitäisi käsitellä erityisesti opettajankoulutuksessa. Opettajien huonot asenteet ja olemattomat odotukset vaikuttavat paljon siihen, miten romanilapset suoriutuvat koulusta. Sekin surettaa Pirkkoa, että valtaväestön ja romanien välillä on edelleen niin vähän kanssakäymistä. Ei hän itsekään ennen tuota työtehtävää tuntenut yhtään romania. Armas onneksi jatkaa työtään romanien kouluoikeuksien puolesta nykyisessä tehtävässään Romanifoorumin toiminnanjohtajana.

Vuonna 2003 Pirkko muutti viimein Kajaaniin vanhalle kotiseudulle ollakseni lähellä ikääntyviä vanhempiaan. Eläkkeeseen asti hän työskenteli Kajaanin aikuiskoulutuskeskuksessa maahanmuuttajakoulutuksen opettajana.

”Tuntuu siltä, että tänne Kainuuseen eivät oikein maahanmuuttajat kotoudu. Vaikka ilmapiiri ei olisi ihan avoimen vihamielinen, niin ei se kyllä tervetulleeksikaan toivota. Ihmiset, jotka pärjäävät ja haluavat mennä eteenpäin elämässään, lähtevät täältä heti kun voivat. Kajaanin kaupunki voisi kyllä ihan tietoisesti tehdä jotain ratkaisevaa kotoutumisen edistämiseksi.”

MUONAN LASTEN TULEVAISUUS

Jäätyään eläkkeelle Pirkko saattoi keskittyä pitkäaikaiseen haaveeseensa: lasten koulutuksen edistämiseen. Vaikka kyseessä on vapaaehtoistyö, häntä tuntuu siihen ajavan suuri sisäinen pakko.

”Lasten koulutus on ollut minulle tärkeä projekti omien lasten kohdalla ja laajentunut siitä muittenkin lapsiin.”

Pirkko päätti perustaa yhdistyksen, joka tukee malawilaisen Muonan kylän kehitystä etenkin koulutuksen avulla.

”Meitä on pieni mutta sitoutunut porukka. Varainkeruu on ollut hyvin perinteistä myyjäisiä, kirpputoreja ja aineettomia lahjoja ja sen sellaista. Kaikki aktiivit tekevät työtä ilmaiseksi palkkana vain hyvä mieli tai mitä itse kukin tästä saakin. On meillä usein tosi hauskaakin.”

Yhdistys on kerännyt ilman mitään ulkopuolista tukea 20 000 euroa, joilla on saatu koulurakennus valmiiksi. Nyt tarvitaan toinen mokoma opettajien asuntolaan, jotta saadaan pidettyä hyviä ja motivoituneita opettajia Muonan lapsia opettamassa.

Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä kyläyhteisön kanssa ja sen tarpeista lähtien. Kommunikaatio hoituu modernisti Whatsapp-viestein. Kylän nettiyhteydet pätkivät sen verran, että teksti toimii puheluita paremmin. Kylän yhteyshenkilö taitaa englannin kielen, vaikka muuten yhteisö puhuukin lähinnä chitsewaa.

Pirkko on kerran vieraillut Malawissa Muonan kylässä, kun koululle kaavailtu tontti lahjoitettiin projektille. Sitten Muonaan lähti suomalainen vapaaehtoistyöntekijä vuodeksi auttelemaan rakentamisessa, mutta hän rakastui paikalliseen naiseen ja muutti kauaksi Pohjois-Malawiin.

Nyt Muonaan on lähdössä suomalainen pariskunta kuukaudeksi hanketta edistämään ja luomaan yhteistyösuhteita. Lähtijät rahoittavat matkansa itse ja muutenkin kaikki yhdistyksen rahaliikenne on hyvin läpinäkyvää. Saadut avustukset menevät lyhentämättöminä muonalaisille.

”Muonassa meidän projektissa on paikallisia sekä palkkatyössä että vapaaehtoisina. Kouluruokalaakin pyörittävät vapaaehtoiset äidit. Sellainen on konkreettista rauhantyötä.”

PARASTA RAUHANTYÖTÄ

Kysyttäessä maailmanparantamisen ja rauhantyön tulevaisuudesta Pirkko vastaa, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin koulutusmahdollisuuksien tarjoamisen ihmisille.

”Siksi olen tässä tätä koulua rakentamassa. En tiedä muita keinoja, joilla voisin vaikuttaa.”

Se, että ihmiset saavat tietoa ja mahdollisuuksia elämäänsä, saa heidät Pirkon mukaan toivomaan toisilleen hyvää ja sitä kautta sodatkin estyvät. On kuitenkin vaikea löytää tietoa, jota voi pitää totena.

”Kuka sen totuuden kertoo? Sen ainakin tiedän, että kun pääsee kouluun, pystyy ajattelemaan itse ja saa kielen ja asioita joista valita. Siten oppii arvioimaan yhteiskuntaa ja tekemään omia ratkaisuja. Siihen pitäisi tietenkin kuulua myös vastuun kantaminen toisista.”

Pirkko toivoo siis Muonan kylässä kasvavan kriittisiä kansalaisia, jotka ovat yhdessä luomassa parempaa tulevaisuutta muiden maailman kylien lasten kanssa.

Teksti Hanna Niittymäki
Kuvat Esko Piippo

Tutustu Facebookissa: ”Malawin lasten ja nuorten tuki ry”. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi tai ostaa ystävillesi aineettoman lahjan.

 

 

 

Pääkirjoitus: Toiveissa rauhanjytky

teemu_kolumni_2018Ruotsin vaaleja seuratessa ajatukset siirtyivät jo Suomen ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Ruotsidemokraatit saivat jytkynsä, tosin vaatimattomamman kuin ennakkoon pelättiin. Kotoisissa vaaleissa vastaavaa jännitysnäytelmää ei siltä osin näytä olevan tulossa. Rauhanliikkeen näkökulmasta nykyisen hallituksen politiikka ei kyllä ansaitse kiitosta.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on käyttänyt nykyään jo olematonta parlamentaarista mandaattiaan muokatakseen sotilaallisesti liittoutumattomasta Suomesta läntisten sotilasliittojen uskollisen alamaisen. Hänen kaudellaan Suomi on allekirjoittanut lukuisia sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia Naton ja yksittäisten Nato-maiden kanssa. Samanaikaisesti Naton ja sen jäsenmaiden kanssa yhdessä ja erikseen järjestettäviä sotaharjoituksia on yhä enemmän ilman, että tästä olisi käyty minkäänlaista poliittista keskustelua. Sotaministeri Niinistön sooloilusta kantaa kuitenkin vastuun koko hallituskoalitio.

Erkki Tuomioja onkin todennut: ”Kapeasta sotilaallisesta näkökulmasta katsoen on vaikea löytää sellaista kansainvälistä harjoitusta, joka ei antaisi jotain lisäarvoa kokemuksen, tiedon ja osaamisen kartuttamisen kannalta Suomen oman puolustuksen vahvistamiselle. (– –) Tällöin poliittinen harkinta harjoitusten muiden asiayhteyksien ja tarkoitusperien suhteen on joko kokonaan sivuutettu tai tehty virkamiesten toimesta tarkoittamatta tai tahallisesti poliittisten päättäjien ohitse. Tarkoittamaton tiedon salaaminen ja päättäjien harhaanjohtaminen on huolestuttavaa ja anteeksiantamatonta, tahallinen suorastaan rikollista.”

Asekaupassa hallitus on myös osoittanut vastuuttomuutensa. Asevienti suuntautuu yhä enenevässä määrin sotaa käyviin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviin maihin Lähi-idässä. Suomalaisvalmisteisia panssaroituja ajoneuvoja on jo nähty Jemenin sodassa, joka on tällä hetkellä yksi maailman vakavimmista humanitaarisista katastrofeista. Aseiden ostajana Suomi on puolestaan antanut käytännössä tukensa Israelin laittomalle miehityspolitiikalle ja Gazan sodalle hankkimalla merivoimien ohjukset Israelista.

Toivottavasti nämä ja muut rauhanliikkeen teemat kuten hävittäjähankinta nousevat eduskuntavaalien keskiöön ja seuraava hallitus reivaa Suomen kurssia rauhanomaisempaan suuntaan. Toivotaan jytkyä kaikkien puolueiden rauhanvoimille – nykymenolla voimme unohtaa rauhantahtoisen ulkopolitiikan käsitteen kuvatessamme Suomen linjaa.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

 

Hävittäjähankinta uhkaa turvallisuutta

 havittajatSipilän hallitus käyttää vuosittain miljoona euroa Hornetit korvaavien hävittäjien hankinnan valmisteluun, ja armeijamme evp.-kenraalit lobbaavat kauppaa ulkomaisten lentokonefirmojen edustajina. Hävittäjähankintaan uppoaisi ensin 7–10 miljardia euroa, elinkaarikustannukset nousisivat yli 30 miljardiin.

Uhkaako julkisten palvelujen rahoitusta siis kehno huoltosuhde vai jokin muu? Lietsotaanko Venäjän uhkaa, jotta veronmaksajat ja eduskunta saadaan taivuteltua asemäärärahojen valtavan korotuksen kannalle?

Lokakuussa sattuvat peräkkäin YK:n julistamat maailman ruokapäivä (16.10.) ja köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä 17.10. Viikkoa myöhemmin alkaa YK:n aseistariisuntaviikko 24.–30.10. Teemapäivien kytkös on traaginen, sillä sota ja asevarustelu aiheuttavat köyhyyttä, nälkää ja asunnottomuutta. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin Siprin mukaan maailman varustelumenot olivat vuonna 2017 yli 1 700 miljardia dollaria (noin 1 454 miljardia euroa).

Nämä ovat julkisia varoja, jotka valuvat asebisnekselle. Summalla hoidettaisiin helposti malaria ja tautiepidemiat, järjestettäisiin juomavettä ja käymälät kaikkialle, kustannettaisiin vanhuuseläkkeet, lasten koulutus ja tyttöjen ammattiopetus ja pysäytettäisiin täten väestönkasvu. Rahaa jäisi vielä muun muassa ilmastokriisin torjunnan vaatimalle tutkimukselle ja toimenpiteille.

Suunnatonta summaa ei kuitenkaan käytetä ihmisten parhaaksi, koska asebisnes on tuottava sijoituskohde ja mahtava lobbari. Se on toipunut nopeimmin vuoden 2008 finanssikriisistä, mitä ovat edistäneet sodat Afganistanissa, Libyassa, Syyriassa, Irakissa, Ukrainassa, Jemenissä.

Valitettavasti myös EU alkaa nyt tuhlata budjettivaroja sotilastutkimukseen ja asehankintojen koordinointiin.

 KONEITA ULKOMAANOPERAATIOIHIN?

Suomen suunniteltu panos varustelukilpaan on 1,2 miljardia euroa taistelulaivoihin ja 10–30 miljardia hävittäjäkoneisiin. Valinta näyttää lankeavan yhdysvaltalaiseen F-35-hävittäjään, joita on ostettu Norjaan ja Tanskaan. Myynti Kanadaan on vaikeuksissa koneiden hinnan noustessa kaiken aikaa. Hävittäjiä aiotaan hankkia 64.

Pentti Sainio kertoo kirjassaan Armeijan hukatut miljardit, että Horneteja hankittiin 90-luvulla 64, vaikka tarve oli yhdelle laivueelle (noin 20 konetta). Saadakseen kaksi laivuetta ilmavoimat pyysi kolmea. Puolustusministeri Rehn yllätti suostumalla tähän. Huutokauppalinjaa aiotaan jatkaa, vaikka ilmavalvontaan riittäisi parikymmentä konetta. Hornet-hankinnassa eduskuntaa harhautettiin lopullisen hinnan ja vastakauppojen osalta. Hävittäjäkulut söivät muiden aselajien rahoitusta ja johtivat varuskuntien lakkauttamiseen vuosina 2006–07. Näin voi käydä nytkin. Vastakauppoja on taas vilauteltu, vaikka EU:n kilpailusäännöt estävät ne. Rahoitus on auki, mutta asehankintaan hallitus on valmis ottamaan velkaa – vaikka sijoitus ei tuota mitään.

F-35-hävittäjän lentäjän kypärän hinta on noin 400 000 dollaria (noin 342 000 euroa) – sama summa kuin Suomen kaikkien rauhanjärjestöjen vuodessa saama valtionapu.

Ostipa koneet Yhdysvalloista tai muualta, valmistaja kontrolloi niiden käyttöä. F-35-koneiden huolto tapahtunee Italiassa ja Turkissa. Kytkös Natoon vahvistuisi siis entisestään vastoin suomalaisten enemmistön kantaa. Myös tulevien hallitusten ulkopoliittinen liikkumavara menisi.

Hävittäjäkoneet ovat puolustusta vain, jos pystytään pommittamaan hyökkääjän koneet kentilleen. Toisaalta hyökkääjä voi tuhota Suomen hävittäjät kentilleen, etenkin jos ilmatorjuntaan ei ole varaa. Voikin kysyä, onko näin hyökkäyksellisten koneiden todellinen tarkoitus osallistua operaatioihin ulkomailla. Ulkoministeri Stubbhan olisi vuonna 2011 halunnut lähettää Horneteja pommittamaan Libyaa.

KYSE ON ARVOVALINNASTA: ASEET VAI IHMISET

Sipilän hallitus esittää puolustusmenojen kasvattamista lähivuosina 40 prosentilla. Samaan aikaan se valittaa kehnoa huoltosuhdetta ja julkisen sektorin rahapulaa, jottemme vaatisi parannuksia koulutukseen, terveydenhoitoon, sosiaalitukiin ja muuhun tarpeelliseen. Kymmenellä miljardilla tekisi ihmeitä vaikkapa vanhustenhuollon, nuorisotakuun, työllistämisen, kulttuurin, julkisen liikenteen ja asuntotilanteen hyväksi.

Kyse on vain poliittisista valinnoista: hävittäjäkoneita vai julkisia palveluja. Kaiken lisäksi toimeentulon epävarmuus, armeijan hehkuttaminen ja sodalla pelottelu muokkaavat maaperää syntipukkien etsimiselle, rasismille ja kansalliskiihkolle.

Kyse on myös turvallisuuskäsityksestä. Rauhanliike ei usko asevaraiseen turvallisuuteen vaan toimivaan oikeusjärjestelmään ja lainvalvontaan, tasa-arvoon, hyvään ympäristöön, sosiaaliseen turvaverkkoon, demokratiaan ja keskinäiseen solidaarisuuteen. Jos ihmiset kokevat näiden asioiden olevan kunnossa, ei yhteiskuntaa voi horjuttaa ulkoapäin. Tarvitaan myös aktiivista ulkopolitiikkaa: konfliktien sovittelua, rauhanturvaamista, kansainvälisen sopimusjärjestelmän vahvistamista. Olkoot oistaiseksi myös puolustusvoimat, mutta pysykööt kasarmeilla: asevarustelu, armeijan PR-kampanjat ja sotilasliitot horjuttavat turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta.

Naton rauhankumppanuudesta 1994 alkaen maamme ulkopoliittiset linjapäätökset on tehty ilman kunnollista keskustelua. Asiat on päätetty valtioneuvostossa, ja eduskunta on saanut tiedonannon jälkikäteen. Tai sitten asia käsitellään ulkoasiainvaliokunnassa salaisena, kuten aiesopimus USA:n kanssa keväällä. Naton isäntämaasopimusta vuodelta 2015 ei ole vieläkään käsitelty eduskunnassa. Markus Mustajärvi harmitteli Rauhanpuolustajien yleiskokouksessa, että tällaisessa poliittisessa kulttuurissa ei kansanedustajien ulkopoliittinen osaaminen kehity.

Globaalin turvallisuuden suurin uhka on ilmastokriisi, jonka oireita on jälleen nähty – niin valtavia maastopaloja kuivuusalueilla kuin tuhoisia tulvia. Laajat alueet muuttuvat asuinkelvottomiksi, ihmisten on pakko paeta, ruoka kallistuu. Ratkaisu eivät ole rajavalvonta tai aseet, päinvastoin: asetuotanto, harjoittelu ja sotiminen tuottavat valtavasti kasvihuonekaasuja. Raha, raaka-aineet, tieto ja osaaminen tarvitaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja sen seurauksien hoitamiseen yhteistyössä.

havittaja_vetoomus_banneri

 

Rauhanjärjestöt ovat käynnistäneet adressin Hävittäjähankinta uuteen harkintaan – miljardit hyötykäyttöön. Ilmavoimat ja hallitus ajavat päätöstä kiireellisenä ja itsestään selvänä, vaikka se ei ole kumpaakaan. Hornetit lentävät vielä, ja Ruotsilta voi vuokrata hävittäjäkoneita. Ilmastosopimuksen kriittiseen vuoteen 2030 on enää 12 vuotta, katsotaan silloin, mitä ilmastokriisin kello on lyönyt ja mihin on varaa.

Kannattaa mainostaa nettiadressia ja tulostaa se paperille fb-sivulta Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön (www.facebook.com/stopF35). Nimiä voi kerätä tuttavilta, tilaisuuksissa, toritempauksissa. Vaikka joku kannattaisi hävittäjähankintaa, hän voi allekirjoittaa adressin julkisen keskustelun takaamiseksi, sillä hankinnan kalleus ja kauaskantoisuus edellyttävät tarkkaa harkintaa: montako, mistä ja millä ehdoin. Nostetaan asia vaalikeskusteluun seuraavan eduskunnan harkittavaksi.

Kirsti Era
Kuva Olena Ieleskyna

puolustusvoimat.fi/artikkeli/-/asset_publisher/trident-juncture-2018-harjoitus-jarjestetaan-loka-marraskuussa-norjassa-ruotsissa-ja-suomessa

Suomi vie aseita sotaa käyviin maihin – missä vastuu?

asekauppa_suomi_sodassa

Voiko asekauppa olla vastuullista? Ainakin Suomen asekauppa on selkeästi ristiriidassa tehtyjen kansainvälisten sitoumusten kanssa. Asekaupan säätely olisikin saatava kriittisen tarkastelun kohteeksi – ja tavoitteena tulisi olla pelisääntöjen selkiinnyttäminen ja vastuu seurauksista.

Suomen asekaupassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia 2000-luvulla. Vienti on kaksinkertaistunut ja yhä suurempi osa siitä suuntautuu Euroopan ulkopuolelle. Viime aikoina mediassa on herännyt keskustelua Suomen aseviennin eettisyydestä. Erityisesti viennin suuntautuminen yhä enemmän Lähi-idän maihin on herättänyt kysymyksiä siitä, miten käyty kauppa vastaa Suomen hyväksymiä kansallisesti ja kansainvälisiä sovittuja pelisääntöjä ja velvoitteita. Keskeisimmät kansainväliset sopimukset, joihin Suomi on sitoutunut, ovat muun muassa vuonna 2013 YK:ssa hyväksytty ATT-sopimus (Arms Trade Treaty) ja Euroopan unionin neuvoston yhteinen kanta vuodelta 2008. Lisäksi Euroopan parlamentti on tehnyt lukuisia linjauksia asekaupasta esimerkiksi äänestämällä vuonna 2016 Saudi-Arabian asevientikiellon puolesta.

YK:n yleiskokouksen huhtikuussa 2013 hyväksymän kansainvälisen ATT-asekauppasopimuksen tavoite on luoda maailmanlaajuiset säännöt tavanomaisten aseiden viennille, tuonnille ja siirroille. ATT-sopimus kieltää muun muassa pienaseiden viennin sellaisissa tapauksissa, joissa viejä tietää, että aseita tullaan käyttämään ihmisoikeusloukkauksiin tai humanitaarisen oikeuden vastaisesti.

Käytännössä asekaupan säätely on Suomessakin ollut kiistanalainen aihe. Ministeriöiden välilläkin on ollut erimielisyyttä viennin sallimisesta. Myös esimerkiksi oikeustieteen professorit Martti Koskenniemi ja Martin Scheinin ovat arvostelleet kovin sanoin hallituksen siunaamia asekauppoja. Suomi rikkoo kansallista lainsäädäntöä, sanoo Scheinin. Koskenniemen mukaan hallitus ei noudata EU-oikeutta eikä YK:n asekauppasopimusta.

Erityisesti aseiden hankinnan osalta kauppoja ei ole arvioitu millään tavoin ihmisoikeuksien eikä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Asekauppa Israelin kanssa on kuitenkin suoraa tukea sen laittomalle miehityspolitiikalle Länsirannalla ja Gazan saarrolle, jotka Suomi on tuominnut kaikkien EU-maiden ja koko kansainvälisen yhteisön tavoin. Lisäksi Israel on suoraan sekaantunut aseellisesti muun muassa Syyrian sisällissotaan. Kuten nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö totesi merivoimien Israelista ostamien ohjusten kohdalla: Suomi hankkii parhaat mahdolliset aseet. Niinistö ei näe asekaupan ja Israelin ihmisoikeus- ja miehityspolitiikan välillä mitään ristiriitaa, koska Israelia kohtaan ei ole voimassa kansainvälisiä pakotteita, jotka rajoittaisivat hankintojen tekemistä.

Suomen asekauppa on yhä enenevässä määrin keskittynyt Lähi-idän sotaa käyviin maihin. Puolustusministeriön 7.6.2018 julkistaman puolustustarvikkeiden vientivalvontaraportin mukaan noin 26 prosenttia Suomen aseviennistä suuntautui vuonna 2017 Lähi-idässä sotaa käyviin maihin. Lukuun sisältyy puolustustarvikevienti Jemenin sotaan osallistuviin Saudi-Arabiaan (4,99 %) ja Arabiemiraatteihin (8,37 %). YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston johtajan Mark Lowcockin mukaan Jemenissä on humanitaarinen hätätila, josta voi muodostua 50 vuoteen historian pahin katastrofi. Kyseenalaiseksi voidaan tulkita vienti myös heinäkuusta 2016 lähtien poikkeustilassa olleeseen Turkkiin (13 % kokonaisviennistä), joka on Itä-Turkissa ja Irakin puolelle ulottuvassa sodassa kurdeja vastaan sekä suoraan sekaantunut Syyrian sotaan.

Toivottavasti viimeistään seuraava eduskunta aloittaa vakavan keskustelun Suomen asekaupan pelisäännöistä ja vastuullisuudesta. Vienti Lähi-itään ja asekaupat ja muu aseteollinen yhteistyö Israelin kanssa on lopetettava, mikäli haluamme ottaa kansainväliset sitoumuksemme vakavasti.

Teemu Matinpuro

Vapaiden aiheiden mies

Kupari_y_2
Yli 40 vuotta Rauhanpuolustajien jäsenenä ollut Erkki Kupari on seurannut läheltä järjestön eri vaiheita. Hänen oma tapansa tehdä rauhantyötä liittyy keskeisesti kirjoittamiseen mitä moninaisimmista aiheista. Kupari aloitti Rauhan Puolesta -lehden avustamisen 1980-luvulla ja kirjoittaa lehteen toisinaan vieläkin.

”Sota on ollut leimaava kokemus elämässäni, ennen kaikkea toinen maailmansota. Olin suhtautunut sotilaallisiin toimiin ja operaatioihin niin, että osa niistä on oikeutettuja ja osa ei. Tämäntapainen ajattelu on karissut minulta kokonaan pois. En pidä enää väkivaltaista toimintaa hyväksyttävänä millään lailla. Ainoa vaihtoehto on siviilivastarinta tai siviilitoiminta. En pidä aseellisia vapautusliikkeitä oikeutettuina, ne johtavat sisällissotiin ja lisäävät väkivaltaa. Jos väkivaltaiset voimat saavat vallan, ne jatkavat väkivaltaa siviilihallinnossa.”

Näin tiivistää ajatteluaan Erkki Kupari, joka liittyi Rauhanpuolustajien jäseneksi 1970-luvun alussa ja kuului Rauhan Puolesta -lehden toimituskuntaan 1980-luvulla. Kupari on pitkän linjan toimittaja, ohjaaja, työehtoasiamies, koulutuspäällikkö ja runoilija. Hänen kirjoituksiaan voi yhä lukea lehdestämme. Viimeisin on tämän vuoden toukokuulta ja sen aiheena oli Betlehemissä järjestetty Palestiinan maraton, johon lentäväaskelinen Kupari osallistui. Juoksemisen ohella Kupari haastatteli entistä Israelin armeijan sotilasta, lapsille ja nuorille oikeusapua tarjoavaa tutkijaa sekä suomalaisia diplomaatteja.

”Olen viettänyt nuoruuteni Hämeenlinnassa. Aloitin opiskelut Tampereen yliopistossa vuonna 1973. Opiskelin sosiaalipolitiikkaa ja valmistuin sosionomiksi. Jatkoin opintoja aikuiskasvatukseen ja valmistuin vuonna 1980 maisteriksi”, Kupari kertoo. ”Rauhanpuolustajat oli 1970-luvulla radikaali järjestö. En ollut mikään aktiivi mutta vierailin joskus Rauhapuolustajien Tampereen-toimistossa. Siellä oli toiminnanjohtajana Anssi Ruotsalo, joka oli herkkä ja mukava tyyppi. Toiminta oli virkeää ja vähän erilaista kuin politiikka siihen aikaan. Rauhanpuolustajat järjesti muun muassa rauhanmarsseja, joihin osallistui paljon ihmisiä. Pulumerkki oli hyvin tavallinen näky. Minullakin oli sellainen. Olin ylioppilaskunnan kulttuurijaostossa ja Iikka Vehkalahti oli Tamyn eli ylioppilaskunnan pääsihteeri. Tapasin silloin hänet ensimmäistä kertaa.”

AMERIKKALAINEN KULTTUURI AVASI NÄKÖKULMIA

Kun juuri itsenäistyneiden Afrikan maiden johtoon nousi mustia kovaotteisia hallitsijoita, näki moni ihmisoikeuksien ja demokratian puolustaja siinä lopullisen voiton kolonialismista. Kupari ei kokenut asiaa näin. ”Muistan sanoneeni eräälle kaverilleni, että en näe mitään hyvää siinä että Afrikan maiden vapauduttua niiden johtoon tulee musta diktaattori. Siinä ei ollut mielestäni mitään positiivista. Sain ajatukselleni huonon vastaanoton. Kaverista kommenttini oli rasistinen, koska vapautusliikkeitä pidettiin tuolloin kovempana voimana kuin demokratiaa. Jälkeenpäin hän myönsi minun olleen ihan oikeassa.”

Kupari kiinnostui jo 1960-luvulla sodan ja rauhan kysymyksistä. ”Isäni oli sodassa ja kaikkien pihan lasten isät olivat olleet sodassa. Asuimme Hämeenlinnassa tehtaan asunnossa. Siitä jäi väkivallan taakka, joka on surullinen asia. Oma sodanvastaisuuteni liittyi merkittävästi toiseen maailmansotaan. Olen syntynyt 1951 ja seurannut Vietnamin sotaa televisiosta. Suomen televisiossa näytettiin suorana amerikkalaisia lähetyksiä. Näillä ohjelmilla oli suuri vaikutus siihen, että aloin ajatella sodan olevan väärin.”

Vuoden 1968 yhteiskunnallinen liikehdintä jätti jälkensä myös Erkki Kupariin, joskin politiikan lisäksi hänen keskeisiä kiinnostuksenkohteitaan on ollut myös pop-kulttuuri. ”Vuonna 1968 Pariisin opiskelijamellakoiden ja Tšekkoslovakian miehityksen aikaan olin 16-vuotias. Meillä oli Hämeenlinnassa underground-ryhmä ja julkaisimme lehteä jonka nimi oli Apartado. Siinä kirjoitettiin pop-kulttuurista. Kävin katsomassa Hair-musikaalin Tampereella. Beatlesien Yellow Submarine -elokuva teki myös suuren vaikutuksen, kuten yhtyeen musiikkikin. Lennonin ajatukset ja puheet olivat vaikuttavia. Myös amerikkalainen rock vetosi minuun.”

Kiinnostus amerikkalaiseen kulttuuriin avasi uusia näkökulmia maailman ymmärtämiselle. ”Pop-kulttuurin ja hippiaatteen nousu ovat olleet kestävin lähde, josta olen ammentanut. Siihen liittyivät myös amerikkalaisen rauhanliikkeen suuret mielenosoitukset ja sodanvastainen liike. Seurasin mustien kansalaisoikeusliikettä.”

ILMAPIIRI MUUTTUU

Valmistuttuaan Kupari jätti Tampereen taakseen. Hän päätyi Lahden kautta Helsinkiin. 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden uusi päätoimittaja Iikka Vehkalahti ja hänen aisaparinsa Juha Rekola halusivat uudistaa lehden. ”Olin muuttanut Lahdesta Helsinkiin vuonna 1983. Jari Laukkanen, joka oli tuttuni jo Tampereelta, asui nyt Helsingissä. Jari kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa Rauhan Puolesta -lehteen, johon haettiin uusia kirjoittajia. Tulin Jarin kautta porukkaan mukaan. Rekolan Juha, joka sittemmin oli työkaverinikin Journalistiliitossa, oli minun kannaltani kaikkein tärkein henkilö. Meillä synkkasi hyvin yhteen. Juha kannusti minua kirjoittamaan ja tykkäsi jutuistani.”

Vuonna 1985 sai ensi-iltansa Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka lähti haastamaan Edwin Laineen klassista vuoden 1955 versiota. Kupari kirjoitti elokuvasta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta samana vuonna Rauhan Puolesta -lehteen omien sukulaistensa kokemuksien kautta. Kuparin jutussa ”Yöllä me aina heräämme” -käydään sodan traumoja läpi unien avulla.

 

Isän kertomus: Pimeässä ei nähnyt mitään. Olivatko jäsenet tallella? Huh, kun oli kuuma. Piti ottaa peitto pois ja istua hetki. Hengästytti ja oli niin paha olo.

Makasin taas pommikuopassa. Olin ollut siinä jo toista vuorokautta yhteen mittaan. Tykistön kranaatit mylläsivät maata ja pommittajalaivue toisensa jälkeen lensi yli. Minä olin samassa kuopassa koko ajan. Ei se siihen toista kertaa ammu.

Kuinka kauan sitä voi olla rumputulessa hengissä, jatkuvassa kivisateessa, pölyssä ja jyskeessä. Hermot joutuivat kyllä lujille.

 

Isoäidin kertomus: Heräsin taas siihen samaan tunteeseen. Tultiin sanomaan, että sinunkin poikasi nimi on siinä luettelossa. Vaikka sota on päättynyt jo aikoja sitten, herään aina siihen, että viimeinenkin poika viedään.

Kun tuli joka päivä pitkät listat kaatuneiden nimiä silloin loppukesällä Kannakselta, niin ajattelin, että se on loppu nyt. Sinne on joutunut viimeinenkin poika. Ja mitä tästä maasta tämän jälkeen tulee.

Pimennysverhon takaa kurkistelin monena yönä pihamaalle, silloin kun kotona oltiin, eikä pommituksia paossa.

 

”Aloitin vapaista aiheista. Kirjoitin useamman joulujutun, joissa lähtökohtani oli Jukolan veljesten joulusauna. Kirjoitin siis veljesten tarinat uusiksi lehden joulunumeroihin”, kuvailee Kupari juttujaan. Hän kirjoitti paljon kulttuurista, muun muassa amerikkalaisista jazzelokuvista, Eppu Normaalista, M. A. Nummisesta, Asterixista, Paul Simonista ja Andrei Tarkovskista.

kupari2Elokuvista kirjoittaessaan Kupari osui välillä Rauhanpuolustajien kipupisteisiin. Vuonna 1988 ilmestyi amerikkalaisen Philip Kaufmanin Olemisen sietämätön keveys -elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1968 Prahaan. ”Koin Tšekkoslovakian miehityksen nuorena miehenä tosi pahana. Kävin katsomassa Kaufmanin leffan ja tulin lehden toimituskokoukseen. Ehdotin, että kirjoittaisimme jutun, jossa tuomitaan Tšekkoslovakian miehitys. Puluthan olivat suhtautuneet miehitykseen myönteisesti. Jutun kirjoitti lopulta Iikka Vehkalahti. Tämän jälkeen eräät muutkin järjestöt muuttivat suhtautumistaan Tšekkoslovakian miehitykseen kielteiseksi.”

1980-luvun lopulla ei voitu täysin tietää, miten käänteentekeviä muutoksia 1990-luvun alku toisi tullessaan. Neuvostoliiton hajoaminen oli suuri mullistus maailmassa. Merkit olivat näkyvissä.

Erkki Kupari koki ilmapiirin muutoksen konkreettisesti RaPu-lehden juttukeikalla Neuvosto-Virossa 1980-luvun lopulla. ”Menin Tallinnassa puoluetaloon ja ihmettelin, miksi vastassa oli rynnäkkökiväärimiehiä, neuvostosotilaita univormuissa. Tapasin Lindström-nimisen kevyen teollisuuden varaministerin. Hän kertoi minulle virolaisille hankalia asioita. Jos virolaiset ovat eteviä työssään ja tekevät parempia tuotteita kuin muualla Neuvostoliitossa, sitä ei saa tuoda esille eikä siitä saa kirjoittaa lehdistössä. He eivät saa kirjoittaa edes omissa lehdissä, että virolaiset tuotteet ovat parempia kuin venäläiset. Jos näin kirjoittaa, Moskovasta tulee heti huomautuksia. Ministeri sanoi, että hän voi kertoi näitä asioita minulle, mutta toivoi etten kirjoittaisi niistä: ’Jos kirjoitat näistä, seuraa vaikeuksia.’”

RUNOJA LAPSILLE

Rauhan Puolesta -lehteä tehtiin pitkälti samalla toimituskunnalla aina 1980-luvun loppuun saakka. 1990-luvun alussa tuli aika antaa tilaa uusille tekijöille. ”Porukka hajosi, kun Iikka Vehkalahti lähti tekemään elokuvaa ja Juha Rekola lähti hänen mukaansa Intiaan. Itse menin töihin televisioon TV1:een vuonna 1987. Olin kymmenen vuotta vakihommassa ohjaajana. RaPu-lehteen kirjoittamani jutut auttoivat minua ilmaisemaan ajatuksiani, kehittämään kirjoittamista ja mielikuvitusta. Lehteen kirjoittamani jutut auttoivat myös työn saannissa.”

Rauhanpuolustajien aikaiset kontaktit poikivat Kuparille mielenkiintoisia projekteja hänen työskennellessään Ylessä. ”Teimme Juha Rekolan kanssa Pulujen jälkeen yhteisen tv-dokumentin. Kävimme haastattelemassa Denis Goldbergia Lontoossa. Hän oli ANC:n valkoinen juutalainen pommiasiantuntija, joka sai nelinkertaisen elinkautistuomion Etelä-Afrikassa. Hän istui 22 vuotta vankilassa. Eräänä päivänä hänet vapautettiin ja lennätettiin Tel Aviviin. Goldberg ilmoitti heti lentokentällä, että hän tuomitsee apartheidin ja jatkoi matkaa Lontooseen. Lontoossa hän työskenteli ANC:n toimistossa. Puhuimme Goldbergin kanssa erityisesti hänen vankila-ajastaan. Ohjelman nimi oli Mustaa huumoria valkoisessa vankilassa.”

Vaikka Etelä-Afrikkaa boikotoitiin apartheidin aikana, Kupari suhtautuu kielteisesti boikotteihin eikä usko sen ratkaisevan esimerkiksi Israel–Palestiina-kysymystä.

”Kaikki boikotit ovat vahingollisia, kulttuuriboikotit erityisesti. Israelin kulttuuriboikotointi estää kansalaisia nauttimasta suositusta musiikista. Samaan aikaan maan sisällä juutalaiset ja arabit yrittävät löytää toisensa rauhanomaisesti ja myös taiteen kautta.”

”Boikotit ovat kollektiivisia rangaistuksia, jotka kohdistuvat erottelematta kaikkiin. Kuitenkaan ne eivät vahingoita boikottien kohteena olevaa valtaa pitävien joukkoa, mutta saattavat tavalliset ihmiset ahdinkoon.”

Tänä päivänä Erkki Kupari toimii aktiivisesti useammalla sektorilla. Kotkassa asuva ja Virolahden Klamilassa mökkeilevä Kupari kirjoittaa aktiivisesti kymenlaaksolaisiin lehtiin. Luvassa on myös uusi runokirja. ”Olen tehnyt paljon koulutushommia ja teen niitä yhä, vaikka olenkin eläkkeellä. Olen kirjoittanut neljä vuotta pakinoita Kymen Sanomiin. Kaakonkulma-lehteen olen kirjoittanut jo kymmenen vuotta. Ensi vuonna ilmestyy uusi lasten runokokoelma myllykoskelaisen Reunan kustantamana. Se ollut minulla valmiina jo pitemmän aikaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Susanna Pesonen

Kertomuksia rohkeudesta 18: Leipzigin maanantaimielen­osoituksista muurin murtumiseen

Illalla 9.11.1989 Itä-Saksan politbyroon tiedotuksesta vastaava jäsen Günter Schabowski asteli itsevarmana median eteen pitämään lehdistötilaisuutta. Puoluejohtaja Egon Krenzin jälkeen hän oli Itä-Saksan toiseksi tärkein poliitikko. Kaikkia käsissään olleita, tiedotettavaksi tarkoitettuja papereita hän ei ollut ehtinyt lukea. Kun kollegat olivat ihmetelleet, miten hän voi tiedottaa asioista joista ei edes tiedä, oli Schabowski vastannut: jos osaa saksaa ja jos osaa lukea sujuvasti ääneen, se riittää.

Yhtenä viimeisistä asioista tiedotettavana oli kansalaisten ulkomaanmatkustelun helpottaminen. Työikäisen väestön pakeneminen länteen oli ollut ongelma koko Itä-Saksan olemassaolon ajan. Viime vuosina ja kuukausina tilanne oli karannut täysin käsistä. Koulutettu ja nuori työvoima oli paennut maasta ensin Unkarin ja sitten Tšekkoslovakian kautta. Osaavan työikäisen väestön maastamuutto oli yksi Itä-Saksan valtiontalouden vakavimmista ongelmista.

Siinä missä Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa olivat puhaltaneet jo vuosia perestroikan ja glasnostin uudistusten tuulet, Itä-Saksassa oli pidetty jääräpäisesti kiinni vanhasta. Lehdistössä sensuroitiin perestroikaa kannattavat kirjoitukset, ja hallitus yritti pysäyttää maastapakoa tiukentamalla matkustusrajoituksia entisestään. Kriitikoiden mukaan matkustusrajoituksia ja kontrollia lisäämällä hallitus reagoi ongelman seurauksiin, ei syihin.

Leipzigistä alkaneet mielenosoitukset olivat huipentuneet Berliinissä, jonne kokoontui lokakuun neljäntenä päivänä yli miljoona ihmistä. Kansalaisten tyytymättömyys ja protestointi johti tilanteeseen, jossa DDR:ää hallitseva sosialistinen yhtenäisyyspuolue katsoi parhaaksi höllentää matkustelurajoituksia.

Schabowskin lukeman tiedotteen mukaan Länsi-Saksaan matkustavien ei tarvitse jatkossa anoa etukäteen viisumia, vaan he voivat saada matkustusoikeuden raja-asemalta. Yleisön joukosta kysyttiin, koska nämä asetukset astuvat voimaan. Schabowski selaili papereitaan lukulasiensa läpi silminnähden hämmentyneenä. Sitten hän lausui sanat, jotka muuttivat maailmanhistoriaa peruuttamattomasti: ”Das trifft nach meiner Kenntnis… ist das sofort… unverzüglich”, eli Tietojeni mukaan… heti… välittömästi.

Lehdistötilaisuus lähetettiin suorana lähetyksenä. Kymmenet tuhannet itäberliiniläiset nousivat kotisohviltaan ja lähtivät Brandenburgin portille, jossa he vaativat äskeiseen lehdistötiedotteeseen vedoten pääsyä rajan yli muurin länsipuolelle. Länsi-Saksan televisio heitti lisää löylyä uutisoimalla Itä-Saksan hallituksen julistaneen, että heidän rajansa ovat nyt avoinna kaikille. Itä-Saksan rajavartijat eivät tienneet mitä tehdä. Myös he olivat nähneet lehdistötilaisuuden, mutta mitään ohjeita uusista käytännöistä, saati sitten kaavakkeita millä panna niitä toimeen, he eivät olleet saaneet. Oli ilta, joten heillä oli vaikeuksia saada tarkempia ohjeita myöskään puhelimitse. Paineen kasvaessa ja väkijoukon vaatimusten koventuessa he aukaisivat portit, täysin vastoin vuosikymmeniä käytössä olleita käytäntöjä ja ohjeita.

maanantaimiekkari1
© Yann Forget / Wikimedia Commons / CC-BY-SA-3.0.

Yli miljoona saksalaista kävi tuon viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella. Muuria alettiin purkaa seuraavien päivien aikana. Maassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus ajoi Saksojen yhdistymistä, joten Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön jo seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Aluksi Neuvostoliitto vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.

PROTESTANTTINEN KIRKKO SUOJASATAMANA OPPOSITIOVOIMILLE

Miten tähän oli tultu? Vielä vuoden 1989 alussa Itä-Saksan johtaja Erich Honecker oli julistanut, että Berliinin muuri pysyisi pystyssä seuraavat sata vuotta. Hän ei ollut arveluidensa kanssa yksin: vain viisi prosenttia itäsaksalaisista kertoi aavistelleensa vallankumouksen olleen tuloillaan, ja 76 prosenttia heistä myönsi olleensa tapahtumien käänteestä täysin yllättyneitä.

Kutakuinkin ainut instituutio, jossa sallittiin hallitusta kritisoivaa keskustelua, oli piskuinen protestanttinen kirkko. Yhtenä syynä kirkon erityisvapaudelle oli kirkon ja valtion vuonna 1978 solmima sopimus, jonka mukaan valtio ei puutu kirkon sisäiseen toimintaan, kunhan kirkon johto sitoutuu olemaan ”kirkkona sosialismin sisällä” eli ohjaa pappinsa toimimaan systeemin mukaan, ei sitä vastaan. Yhtenä syynä tälle erityisvapaudelle saattoi olla, ettei Erich Honecker uskonut kirkon pystyvän muodostamaan uhkaa valtiolle, olihan uskontoa harjoittavien osuus kansalaisista vain noin kymmenisen prosenttia.

Kirkko käytti etuoikeuttaan tehokkaasti hyväkseen. Kirkon tiloihin perustettiin kirjastoja, jonne koottiin muualla kiellettyä kirjallisuutta. Uskonnolliset tilaisuudet olivat kaikille avoimia ja niissä harjoitettiin vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Oli tilanteita, joissa poliisi rikkoi tätä sopimusta, mutta 1980-luvun kuluessa kirkot olivat yhä enenevässä määrin suojasatamia kasvavalle joukolle oppositioryhmiä.

Erityisen aktiivisia tässä suhteessa oltiin Leipzigissä. Jo pelkästään Leipzigin Pyhän Nikolaksen kirkossa toimi 1980-luvun alussa 20–25 erilaista rauhaan, oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja ympäristökysymyksiin keskittynyttä ryhmää. Pastori Wonnebergerin johdolla jokamaanantaisista rauhanrukoustilaisuuksista tuli suosittuja. Niissä luettiin Raamattua, veisattiin virsiä, otettiin vastaan rukouspyyntöjä ja meditoitiin, mutta aikaa oli varattu myös esitelmille ja keskusteluille vapaavalintaisista aiheista. Vuonna 1988 nämä tilaisuudet vetivät keskimäärin 700 ihmistä viikoittain.

maanantaimiekkari3
Bundesarchiv, Bild 183-1990-0922-002 / Friedrich Gahlbeck / CC-BY-SA 3.0

Väkivallattomista vallankumouksista kirjan kirjoittaneen Sharon Erickson Nepstadin mukaan tilaisuuksien järjestäjät tiesivät mitä olivat tekemässä. Osanottajamäärän kasvaessa ja äänenpainojen koventuessa he ymmärsivät nopeasti, kuinka syviä ja voimakkaita vihan, katkeruuden ja kyllästymisen tunteita ihmisillä oli valtiota ja poliisia kohtaan. ”He tiesivät, että tämä viha saattaa helposti purkautua poliittisena vastarintana, ja kun se tapahtuisi, he halusivat sen ottavan väkivallattoman muodon”, kirjoittaa Nepstad.

Väkivallattomuudesta järjestettiin työpajoja ja harjoituksia. Leipzigin kirkoissa papit muistuttivat ihmisten mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kirjoituksia ja kokemuksia ja kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta ja olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.

KIRKOSTA KADUILLE

Tammikuussa 1989 aika oli kypsä toiminnalle. Keskiyöllä 12.1. aktivistit jakoivat tuhansia lentolehtisiä, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen seuraavalla viikolla kaupungintalon edustalle. Stasi sai tietää asiasta nopeasti ja pidätti tusinan verran liikkeen johtajia. Sovittuna päivänä noin kahdeksansataa kansalaista kokoontui hiljaiseen marssiin. Poliisi käytti pamppujaan ja pidätti heistä lähes sata. Vaikka poliisi onnistuikin pysäyttämään marssin ennen kuin se saavutti määränpäänsä, oli kyseessä silti tärkeä käännekohta: toiminta oli laajentunut kirkon seinien ulkopuolelle ja Leipzig oli noussut oppositiotoiminnan valtakunnalliseen keskiöön.

Rajojen pysyessä kiinni, muutos- ja muuttopaineiden kasvaessa ja Puolan ja Tšekkoslovakian menestyksekkään kansalaisoikeusliikehdinnän innostamana Leipzigissä jatkettiin mielenosoituksia syksyllä. Rauhanrukoustilaisuuden jälkeen maanantaina 4. syyskuuta yli tuhat kansalaista osallistui mielenosoitukseen. Seuraavalla viikolla osallistujamäärä kaksinkertaistui. Poliisi oli eristänyt alueen jo etukäteen, ja kun se vaati tiesulkujen luokse kokoontuneita ihmisiä hajaantumaan, mielenosoittajat eivät totelleet. Satakunta pidätettiin. Syyskuun kolmantena maanantaina väkimäärä tuplaantui jälleen, niin että arvioiden mukaan kirkossa ja sen ulkopuolella mielipiteensä ilmaisi noin 4 000 osallistujaa.

Tällä kertaa pidätyksiltä vältyttiin, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että viranomaiset olisivat antaneet asian olla. Päinvastoin: miliisi päätti ottaa Leipzigin keskustan haltuunsa. Viranomaiset päättivät painostaa kirkkoa irtisanomaan aktivistipastorit ja pitämään huolta, että kirkon tilaisuuksissa keskityttäisiin uskonnollisiin kysymyksiin ja jätettäisiin yhteiskunnalliset kysymykset pois. Lisäksi mielenosoittajien maine pyrittiin mustamaalaamaan massiivisen propagandan avulla, ja neljäntenä toimenpiteenä demokratialiikkeen johto pidätettäisiin varoituksena muille.

Itä-Saksan valtionjohto päätti toisin sanoen pysyä samassa taktiikassa kuin mitä he olivat käyttäneet tähänkin asti. Tämän seurauksena demokratialiike jatkoi toimintaansa entistäkin päättäväisempänä. Lokakuun toisen päivän maanantaimielenosoitukseen osallistui 10 000 ihmistä, jotka poliisi otti vastaan vesitykkien, pamppujen ja poliisikoirien kanssa. Uusia järjestöjä syntyi, huomattavimpana mainittakoon Neues Forum, jonka perustamismanifestin allekirjoitti hurjat 200 000 Itä-Saksan kansalaista.

Lokakuun seitsemäntenä päivänä Itä-Saksa eli Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maata, ja niistä mittavin toteutettiin Berliinissä, jossa 10 000 osoitti mieltään ja heistä noin tuhat pidätettiin. Muutosta vaatineet mielenosoittajat saivat tukea yllättävältä taholta, kun juhlallisuuksien kunniavieras, Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšov arvosteli juhlapuheessaan vuosijuhlaansa viettävän maan pysähtyneisyyttä.

Kahta päivää myöhemmin, 9. lokakuuta 1989, oli maanantai ja Leipzigin vuoro. Ennen rauhanrukoustilaisuuden alkua Honecker julisti olevansa valmis julistamaan maahan poikkeustilan. Hänen huhuttiin antaneen käskyn tarvittaessa ampua mielenosoittajia. Sairaalat varautuivat tilanteeseen lisäämällä verivarastoja ja raivaamalla lisätiloja ensiapuklinikoille. Nikolaksen kirkon ympärille kertyi 8 000–10 000 sotilasta. Kaikki pelkäsivät kesäkuun alussa tapahtuneen Pekingin verilöylyn toistoa.

Pappien ja demokratiajärjestöjen johtajien viesti oli selvä: ”Väkivalta luo väkivaltaa. Väkivalta ei ratkaise yhtään ongelmaa. Väkivalta on epäinhimillistä. Väkivalta ei voi olla uuden, paramman yhteiskunnan ensimmäinen merkki… Pysykää irti väkivallasta!” Kuusi keskeistä yhteiskunnallista vaikuttajaa, kapellimestari, teologian professori, kabareenäyttelijä ja kolme kommunistisen puolueen paikallisjohtajaa vetosivat kumpaankin osapuoleen dialogin ja maltin säilyttämiseksi. Vetoomus sai paljon julkisuutta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun puolueviranomaiset tekivät yhteistyötä opposition kanssa ilman esimiestensä lupaa.

Väkivallan ilmeisestä uhasta huolimatta paikalle saapui 70 000 osallistujaa (toisen lähteen mukaan ”satoja tuhansia”). Väkivallattomuudessa pysyttiin. ”Wir sind das Volk”, huusivat mielenosoittajat, eli me olemme kansa, sekä sotilaille: ”Veljet, liittykää meihin!” ja ”Me emme halua väkivaltaa.” Myös sotilaat pidättäytyivät väkivallan käytöltä.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 18. osa.

Laustin medianurkka: Journalismin rooli planeettamme kriisissä

Saammeko uutiskanavilta totuudellista kuvaa maailman tilasta? Yksi valtamedian pahimmista laiminlyönneistä on planeettamme ja kulttuurimme kestämättömyyden analysoiminen. Uutisanalyysit keskittyvät enimmäkseen päivänpolitiikan turruttaviin kuvioihin. Ajankohtaisohjelmatkin keskittyvät enimmäkseen lyhytnäköisiin poliittisiin erimielisyyksiin. Kesän helleaallot toivat toki uutisiin pohdintaa ilmastonmuutoksesta, mutta sen suhteuttaminen talousjärjestelmän realiteetteihin jäi enimmäkseen puutteelliseksi.

Kokonaiskuvaan lähitulevaisuuden ongelmista ei pyritä. Esimerkiksi valtioiden velkaantuminen nähdään huolestuttavana ilmiönä, mutta sitä ei yhdistetä historiallis-ekologisiin puitteisiin. Maailman talouksien velkaantumisen historiaa tutkinut radikaali amerikkalainen antropologi David Graeber yhdistää kysymyksen koko kulttuurimme tulevaisuuteen: ”Sanoessamme, että globaalisen velan tasot alinomaa kasvavat, itse asiassa sanomme, että kollektiivisesti ihmiset lupaavat toisilleen tuottaa tulevaisuudessa entistäkin enemmän tuotteita ja palveluita kuin nykyään. Mutta nykyisetkin tasot ovat selvästi kestämättömät. Juuri ne ovat tuhoamassa planeettaa kasvavalla vauhdilla.”

Graeber huomauttaa, että vallankäytön yläpäässäkin on alettu myöntää, että jonkinlainen velkojen anteeksianto käy ennen pitkää väistämättömäksi. Todellinen poliittinen mittelö tullaan käymään siitä, minkä muodon anteeksianto saa. Graeber kysyy, eikö olisi mielekästä tarttua samanaikaisesti molempiin ongelmiin, velkaan ja työhön.

Näin Graeber: ”Miksi emme panisi toimeen maapallonlaajuista velkojen mitätöimistä niin laajassa mitassa kuin mahdollista ja yhdistäisi sitä työtuntien massiiviseen vähentämiseen: ehkä nelituntinen päivä ja taattu viiden kuukauden loma? Tämä ei kenties ainoastaan pelastaisi planeettaa vaan (koska eiväthän kaikki istuisi joutilaina uusien vapaa-ajan tuntien aikana) saisi meidät muuttamaan peruskäsityksiämme siitä, mitä uutta arvoa tuottava työ voisi itse asiassa olla.”

Tällaiseen tulevaisuuteen on varmaankin vielä vaarallisen pitkä ja vaivalloinen matka, eikä journalismin pysähtyneisyys vauhtia lisää. Muutaman vuoden takainen occupy-liike sai kuitenkin ahdistustensa vallassa eläneet ihmiset unelmoimaan luovemmasta ja mielekkäämmästä elämästä. Graeber korostaa, että parempaan elämään tähtäävien menetelmien on jo kuvastettava haluamaamme yhteiskuntaa. Hän kirjoittaa: ”Ihmisen mielikuvitus kieltäytyy itsepintaisesti kuolemasta. Ja hetkellä, jolloin huomattava määrä ihmisiä katkaisee kollektiivista mielikuvitusta estäneet kahleensa, syvällekin juurtuneet olettamukset siitä mikä on poliittisesti mahdollista ja mikä ei voivat murentua hetkessä. Näin on käynyt ennenkin.”

Valitettavasti suurin osa maailman johtajista on kadottanut mielikuvituksensa. Sen sijaan, että pohdittaisiin maailmamme selviytymistä ekologisesta tuhosta, miljardeja työnnetään aseteollisuudelle. Suomessakin on valmistauduttu miljardihankkeisiin, vaikka kukaan ei ole käsittääkseni järkeenkäyvästi yrittänyt perustella, miksi Venäjä hyökkäisi Suomeen.

Tavallisten ihmisten mielikuvitus riittää ymmärtämään, mistä päivänpolitiikassa on kysymys. Brittiläinen tietokirjailija ja mediatutkija Dan Hind toteaa, että ihmisten elämänkokemus saa heidät ymmärtämään, että nykyinen politiikka ja talouselämä palvelevat vähemmistön etuja. Kansalaiset voivat äänestää vaaleissa ja valita kulutustottumuksiaan, mutta elämän laajemmasta sisällöstä päätetään ihmisten vaikutusvallan ulkopuolella. Hind toteaa, että markkinoiden palvonta ja asiantuntijoiden keskeinen rooli saavat ihmiset tuntemaan itsensä yhteiskunnallisten prosessien sivustakatsojiksi.

Journalistien tulisi hakeutua tämän pysähtyneisyyden ulkopuolelle, etsiä vaihtoehtoisia sosiaalisia prosesseja ja tutkailla unohdettuja vaihtoehtoja. On kysyttävä, miksi ihmiset eivät muka kykenisi muodostamaan omaehtoisia päätöksentekoelimiä. Journalistin jokapäiväisen elämänkokemuksen rajoissa on kuitenkin vaikea ymmärtää sitä ahdistusta, jota ihmiset voimattomuudessaan tuntevat. Silloin tällöin sosiaaliset purkaukset pakottavat toimittajatkin miettimään vaihtoehtoja. Monet toimittajat seurasivat hämmentyneinä vuoden 2011 indignados- ja occupy-liikkeitä, mutta ymmärsivät pian sitä vapauden huumaa, jota arkielämän ulkopuolella syntynyt joukkoliike osanottajissaan synnytti. Hindin mukaan nämä monissa maissa puhjenneet joukkoliikkeet osoittivat vaikuttavaa toimintakykyä, kunhan ihmiset ensin olivat kyenneet kommunikoimaan ennakkoluulottomasti toistensa kanssa. He ottivat itsensä vakavasti. Erimielisyyksien ei annettu muuttua aseiksi toisia vastaan. Monimutkaiset väittelyt eivät johtaneet valtataisteluihin vaan ne antoivat tilaa uusille oivalluksille siitä, miltä todella vapaa yhteiskunta voisi tuntua.

Hind huomauttaa, että aikamme yhteiskunnissa on runsaasti organisaatioita, joissa samansuuntaisesti ajattelevat ihmiset kokoontuvat pohtimaan elämäänsä virallisten päätöksentekorakenteiden ulkopuolella. Tällainen päätöksenteko rohkaisee horisontaalisia yhteistyöelimiä. Osanottajat ovat valistuneita kansalaisia, jotka ovat kyllästyneet itseään korvaamattomina pitäviin poliittisiin johtajiin. Näiden johtajien näköalattomuus on käynyt ilmeiseksi. Heidän lyhytnäköisyytensä paljastuu, kun aktiiviset kansalaiset alkavat kokeilla sosiaalisen elämän uusia muotoja. Niin kuin muuan aktivisti totesi: ”Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda se!”

Valtamediassa vaihtoehtoiset ajatukset leimataan epärealistisiksi tai niiden kannattajia luonnehditaan ylenkatseellisesti idealisteiksi. Vallitsevat olot normalisoidaan näennäisesti asiallisella tiedonjaolla, jonka propagandistisuus kätkeytyy näkyvistä. Kapitalismia tukeva poliittinen ideologia eri muodoissaan on enemmän tai vähemmän virallinen totuus. Tämä rajoittaa kansalaisten mahdollisuutta saada asiallista tietoa.

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:

David Graeber: The Democracy Project: A History, a Crisis, a Movement. Allen Lane 2013. (www.lausti.com/articles/books/graeber2.html)

Dan Hind, Common Sense: Occupation, Assembly and the Future of Liberty. Kindle Edition: Myriad Editions/New Left Project, 2012. (www.lausti.com/articles/books/hind.html)

 

 

 

 

 

 


Ukrainan romanit sinnittelevät hyökkäysten keskellä

ukraina_kuvitus
Ääripatrioottiset ryhmät ovat ottaneet Ukrainan romanit hyökkäystensä kohteeksi, ja myös osa ukrainalaismediasta ruokkii romanien vastaisia asenteita. Romano Than -järjestö pyrkii edistämään romanilasten koulutusta ja vahvistamaan nuorten opiskelumotivaatiota.

 

Kaksi vuotta sitten tapasin Harkovassa nuoren romaninaisen Svetlanan. Sveta muistutti mielestäni merirosvoa: päässä aina taakse solmittu huivi. Kolmen pojan yksinhuoltaja asui pikkuruisessa 20 neliön mökissä. Sveta oli hyvin ylpeä mökistään, koska oli rakennuttanut sen itse ansaitsemillaan rahoilla. Sveta ylpeili myös sillä, että hänen vanhemmat poikansa kävivät koulua. Itse hän siivosi katuja kaupungin keskustassa ja osti välillä niukoista rahoistaan kaduilla tapaamilleen romanilapsille pääsylippuja nukketeatteriin, samoin oopperaan.

Sveta piti piirtämisestä. ”En voi elää ilman värejä”, hän sanoi näyttäessään minulle töitään: niissä oli sekä peltoja hänen kotiseudultaan Koillis-Ukrainan maaseudulta että palmuja, joita hän ei ole koskaan nähnyt. Myös hänen poikansa piirsivät, ja työt olivat niin vaikuttavia, että pyysin saada niitä mukaani Suomeen. Vasilin, Izrailin ja Jelisein sekä hedän äitinsä piirustusnäyttely olikin esillä samana vuonna Espoon kirjastossa.

Sveta ja hänen poikansa tulivat mieleeni, kun huhtikuussa 2018 kuulin ensimmäistä kertaa romanileiriin kohdistuneesta pogromista (tuhoamisesta) Kiovan lähistöllä. Sen jälkeen hyökkäyksistä Ukrainan romaneja vastaan on uutisoitu pelottavan säännöllisesti. Muistelin Svetaa ja hänen poikiaan, joiden naiivit piirustukset tulvivat ilmeistä rakkautta Ukrainaa kohtaan, vaikkei heidän elämänsä ollutkaan helppoa. ”Milloin katsovat naapurit kieroon, koska olemme mustalaisia. Milloin tulee potkut töistä, koska ollaan mustalaisia. Milloin evätään lupa laajentaa taloa – jälleen siksi, että olemme mustalaisia.”

LUKUISIA ERI ROMANIRYHMIÄ

Harkovan alueella ei toistaiseksi ole sattunut hyökkäyksiä Svetan kaltaisia ihmisiä vastaan. Ei myöskään Krimistä pohjoiseen sijaitsevalla Hersonin alueella, jossa asuu tutkija Januš Pantšenko, joka johtaa nuorisojärjestöä Etelän romanien seura Romano Than.

ukraina_janusch-kuva-Kuva Kristina Kizimtšuk
Romanit salaavat Ukrainassa usein etnisen identiteettinsä, kertoo Januš Pantšenko. Kuva: Kristina Kizimtšuk.

”Olen serviperheestä. (Servit on alun perin Serbiasta kotoisin oleva romaniryhmä, joka asuu pääasiassa Ukrainassa ja Venäjällä. Se on suurin Ukrainan romaniryhmistä.) Sukuni eli vielä taannoin kiertolaiselämää ja alkoi asettua paikoilleen vasta kun vuonna 1956 ilmestyi Venäjän neuvostotasavallan ministerineuvoston asetus ’kulkurielämää viettävien mustalaisten totuttamisesta työhön’. Servien vanhakantaiset ryhmät jakautuvat alueellisesti: Dneprintakaiset, Taurian, Voronežin servit jne. Perheeni kuuluu Taurian serveihin – he kiersivät entisen Taurian kuvernementin alueella (nykyinen Hersonin alue ja Krim). Suku hoiti hevosia, teki hevosvarusteita sekä omaan tarpeeseen että myyntiin sekä sepäntöitä ja suutarintöitä. Viime mainittu oli tärkeää aina 2000-luvun alkuun asti, jolloin markkinoille ilmaantui valtavasti halpoja kiinalaisia kenkiä. Vuoden 1956 jälkeen isovaarini myi muutaman hevosen ja vankkureita ja osti pienen talon, jossa asui 17 henkeä. Sukuni on aina noudattanut lakeja, sekä valtiollisia että romanien.”

Mitä Romano Than tarkoittaa? ”Sananmukaisesti romanitienoota, romanien aluetta. Ajattelussamme se merkitsee laajemmin ei-alueellista romanivaltiota. Järjestömme on vielä aivan nuori, se rekisteröitiin vuonna 2017.”

Tämä alueen romaninuorten yhteiskunnallinen järjestö on lyhyestä iästään huolimatta ehtinyt saada paljon aikaan.

Romano Than on tehnyt Hersonin romaniväestöstä tutkimuksen, jossa selvitettiin muun muassa alueen romanien eri ryhmiä, ikä- ja sukupuolijakaumaa, asutusta, ammatteja sekä koulutus- ja elintasoa. Tutkimus oli ensimmäinen tuonkaltainen Ukrainassa. Tavoitteena oli selvittää romaniväestön keskeiset ongelmat ja miettiä keinoja niiden ratkaisemiseksi.

”Järjestömme päätavoite on kohottaa Hersonin alueen romanien koulutustasoa ja opiskelumotivaatiota. Pääasiassa työskentelemme lasten ja nuorten parissa, heissä on tulevaisuutemme. Kouluikäisille annamme lisäopetusta yleissivistävissä aineissa, kohotamme äidinkielen taitotasoa, annamme luku- ja kirjoitusopetusta romaniksi, autamme ammatinvalinnassa ja hakeutumisessa opiskelemaan. Yritämme vetää opiskelijoita järjestömme toimintaan, jotta voisimme toimia alueen romaniyhteisön hyväksi. Teemme yhteistyötä myös alueen eri organisaatioiden kanssa, kouluista hallintoelimiin ja uskonnollisiin tahoihin. Kaikkiaan liikkeemme on vielä kovin uusi, joten merkittävät saavutukset ovat edessäpäin.”

 RANKAISEMATTOMUUS RUOKKII VÄKIVALLANTEKOJA

Myös Januš kokee, että hyökkäykset romanien asutuksia vastaan ja median romanivastainen kiihotus ovat kärjistyneet tänä vuonna, vaikkei niitä Hersonin alueella olekaan tapahtunut. Tärkeimpänä syynä äärioikeiston vaaralliseen aktivoitumiseen hän pitää seuraamusten puutetta. ”On ollut myönteisiä esimerkkejä rikossyytteiden tai hallinnollisten syytteiden nostamisesta eräitä uusnatsiryhmien, esimerkiksi S14:n, edustajia vastaan. En ole kuitenkaan kuullut vakavista poliisitoimista tai valtion reaktioista ryhmien tekoihin. Päinvastoin, ryhmät saavat tiettävästi projekteihinsa avustuksia valtiolta. On hämmentävää, että ukrainalaiset – myös romanivähemmistö – maksavat veroja, joita näin käytetään natsiporukoiden hyväksi, ja ne sitten tuhoavat kotejamme ja surmaavat ihmisiämme.”

Länsi-Ukrainan Lvivissä 14 nuorukaista hyökkäsi kesäkuun lopulla romanileiriin ja surmasi 23-vuotiaan David Poppin, kolme haavoittui. Sen jälkeen Zakarpatjen alueen romanit järjestivät protesteja Užgorodissa Slovakian rajalla läntisimmässä Ukrainassa. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä järjestettiin Harkovassa mielenilmaus rasismia vastaan ja Ukrainan romanien tueksi.

Janušin mukaan suurin osa täysijärkisistä ihmisistä tuomitsee nämä ääriteot, mutta on myös ihmisiä, jotka tukevat näitä ”patrioottisia” ryhmiä, jotka tuottavat monille ukrainalaisille yhtä pahoja ongelmia kuin romaneille. ”Ennen kaikkea tarkoitan ryhmiä S14 ja Karpatska Sitš (Karpaattien kasakat). Niiden väki kuvittelee itseään Ukrainan ’pelastajiksi’ ja etsii jatkuvasti kohteita, joilta ’pelastaa’ maa. Ennen romanipogromeja he ’pelastivat’ Ukrainaa juutalaisilta, sitten puolalaisilta, ’ryssiltä’, homoilta ja nyt romaneilta. Todellisuudessa juuri he ovat maamme ongelma.”

MONI ROMANI SALAA TAUSTANSA

Vuoden 2001 virallisen väestönlaskennan mukaan Ukrainassa asui 47 587 romania. Luku on kuitenkin kaukana totuudesta. Karpaattien alueen romanijärjestöjen mukaan yksin Zakarpatjen alueella heitä asuu ainakin 80 000. Romano Thanin tekemän tutkimuksen mukaan Hersonin alueella asuu 3 500 romania, vaikka heitä ei virallisen väestönlaskennan mukaan ole kuin 1 752 henkeä. Januš selittää eron sillä, ettei romaneilla usein ole kotimaan passia tai he salaavat etnisen identiteettinsä. Esimerkiksi hänen isänsä on virallisesti moldavialainen, vaikka on romani. Siksi viralliset luvut eivät kerro totuutta.

Ukrainan romaniväestö on hyvin monenkirjavaa. Maassa asuu noin 15:een eri ryhmään kuuluvia romaneja. Romanit jakaantuvat ryhmiin sen perusteella mistä ja milloin ovat alun perin tulleet. Suurimmat ryhmät ovat servit (Serbiasta tulleet) ja vlahit (Etelä-Romanian Valakiasta tulleita). Nämä ryhmät tulivat ensimmäisinä Ukrainaan. Tarkkaa historiaa ei tiedetä, mutta vuonna 1624 heitä oli jo nykyisen Ukrainan alueella. Maan romaniryhmissä on merkittävä määrä niitäkin, jotka ovat tulleet myöhemmin: caldarit (Romaniasta tulleita kattilantekijöitä), Moldaviasta tulleet kišinjovilaiset, Krimin kaanikunnasta tulleet Krimin romanit, Slovakiasta tulleet slovatska romat, Venäjän romanit, lovárit Itävalta-Unkarista jne.

Suurin osa romaneista on ortodoksikristittyjä, mutta joukossa on myös muslimeja (Krimin romanit) ja katolisia (ungrika Unkarista ja slovatska roma). Kullakin romanien kansallisella ryhmällä on oma murteensa. Kaikkein assimiloituneimmat ryhmät eivät osaa äidinkieltään vaan puhuvat venäjää tai ukrainaa, mutta heitä on vähemmistö.

Janušin mukaan lisääntyneet hyökkäykset eivät toistaiseksi ole johtaneet romanien maastamuuttoon. ”Romanit rakastavat kotimaataan, enkä tunne tapauksia, joissa romanit olisivat joukoittain muuttaneet pysyvästi toiseen maahan. Tiedän yksittäisiä tapauksia, joissa romaniperheet ovat muuttaneet Venäjän puolelle, mutta on myös tapauksia, joissa romanit muuttavat Venäjältä Ukrainaan. Itse asiassa muun väestön asenne romaneja kohtaan on samanlainen Venäjällä kuin Ukrainassa, ja siksi nämä muutot eivät liity muukalaiskammoon.”

Erityisesti kansainvälisille medioille suunnatussa propagandassa eräät ukrainalaispoliitikot yrittävät sälyttää syyn hyökkäyksistä Kremlin harteille. Janušin mukaan tällainen olisi typerä ajatus. ”On surullista, jos he tekevät niin. On erittäin tyhmää etsiä muualta syypäitä omiin ongelmiin. Harmillista, että eräissä Itä-Euroopan maissa kehittyy erilaisia natsiryhmiä. Nuo ihmiset jarruttavat kehitystä ja häpäisevät maansa.”

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

Baltic Glory -rauhan­harjoitusten periaate: Älä tuota vahinkoa ihmisille, vakaudelle ja rauhalle

baltic_glory2
Loviisassa järjestettiin elokuussa 2018 kansainväliset Baltic Glory -rauhanharjoitukset. Niissä ei ollut tankkeja eivätkä kaduilla jyrisseet sotilasajoneuvot. Baltic Glory kokosi Venäjältä, Suomesta ja Ruotsista ihmisiä, jotka haluavat lopettaa nykyiset konfliktit ja estää uusien syntymisen. Paikalla oli myös ukrainalaisia tarkkailijoita.

 

Rauhanharjoitukset olivat jo toiset, ensimmäiset pidettiin viime vuonna Ahvenanmaalla. Silloin osallistujia oli 25, nyt 60. Ruotsalainen järjestäjä Pelle Sunvisson toivoo, että tapahtuma houkuttelisi jatkossa vielä enemmän osanottajia.

”Viime vuonna Ruotsissa oli suurimmat sotaharjoitukset sitten kylmän sodan, nimeltään Aurora-17. Natolla oli niissä johtava rooli, vaikkei Ruotsi kuulu sotilasliittoon. Samanaikaisesti Venäjä ja Valko-Venäjä järjestivät yhteiset Zapad-17- suursotaharjoitukset. Molempien osapuolten toiminta johti sellaiseen jännittyneeseen tilanteeseen, jollaista ei ole koettu muutamaan vuosikymmeneen. Perustimme Ruotsissa sotaharjoituksien vastaisen ryhmän, mutta mielestäni ei riittänyt, että vain sanomme silloin tällöin ’ei’. Niin syntyi idea koota yhteen ruotsalaisia ja venäläisiä rauhanääniä demilitarisoidulle Ahvenanmaalle.”

PERUSTANA SOTAHARJOITUKSEN KÄSIKIRJOITUS

Aivan kuten sotaharjoituksissa myös rauhanharjoitusten osanottajat saivat pohdittavakseen eri uhkatilanteita, jotka voisivat johtaa sotaan. Pelle Sunvissonin mukaan osa näistä skenaarioista oli kopioitu armeijalta: ”Asetus tiedonsaannin vapaudesta on Ruotsissa melko vahva. Pyysimme käyttöömme Aurora-17-sotaharjoituksien asiakirjat. Saimme koko käsikirjoituksen, jonka pohjalta harjoitukset pidettiin. Saimme harvinaisen tilaisuuden nähdä, mitä uhkia sotilaalliset tahot pitävät mahdollisina ja millaisia ratkaisuja ne suosivat. Rauhanharjoituksien aikana osallistujat saivat mahdollisuuden reagoida eräisiin skenaarioihin ja osoittaa, että konfliktit voidaan ratkaista ilman väkivaltaa.”

Aurora-17 perustui hahmotelmaan, jossa valtio A kokee uhkaksi valtion B, jossa on A:n kielinen vähemmistö ja joka on sopinut Naton joukkojen pääsystä alueelleen, samoin kuin Ruotsi ja Suomi. B on energiariippuvainen A:sta. Konflikti syntyy, kun valtiossa X alkaa kriisi ja siitä syytetään valtiota A, joka kiistää osuutensa. Käsikirjoitus jatkuu monimutkaisena, osallisina Nato, Ruotsi, Suomi, melko tunnistettava A ja Suomen pieni itänaapuri B.

Naton, Ruotsin ja Suomen yhteisen sotaharjoituksen käsikirjoitus herättää monia kysymyksiä. Miten pitää reagoida? Miten suhtaudumme varmistamattomiin tietoihin vakavista rikkomuksista? Miten löytää tasapaino luotettavan informaation odottelun ja vaaraan reagoimisen välillä?

Militarisoituminen heijastuu kieleen: ”hybridisota”, ”voimatasapaino”, ”ulkomainen agentti”, ”viides kolonna”. Mitä kliseitä kannattaisi kyseenalaistaa? Mistä kipinästä sota voi saada alkunsa? Mitä meidän pitäisi tehdä?

”PELASTA LAPSESI”

Paitsi keskusteluja siitä, miten selvittää konfliktitilanteet rauhanomaisesti, rauhanharjoituksien osallistujat pitivät seminaareja aiheista kuten dialogin olemus ja konfliktien ratkaiseminen. Esimerkiksi entinen journalisti ja ukrainalainen sotilas Aleksandr Medinski kertoi rintamakokemuksistaan: ”Etulinjan kokemukset muuttivat tietoisuuteni. Näin, ettei sodan todellisuus lainkaan vastaa sitä, mitä olimme lukeneet ja kuulleet siitä. Mutta kun aloin kertoa totuuksia näkemästäni, jouduin niiden hampaisiin, jotka valehtelivat meille. Vielä pahempana he pitivät sitä, että tarjosin muillekin tilaisuuden puhua suunsa puhtaaksi. Hyvin usein kävi niin, että keskenään taistelevien osapuolten sodanvastaiset mielialat olivat aivan yhteneväiset.”

Venäläisen taiteilijan ja näyttelykuraattorin Aleksandra Orlovan mukaan tällaisia harjoituksia pitäisi järjestää säännöllisesti: ”Ensinnäkin samanhenkiset ihmiset tutustuvat ja saavat kokemusta yhteistoiminnasta. Toiseksi kunkin maan osanottajat oppivat tunnistamaan omia asenteitaan maansa kansalaisina. Lisäksi todellisten sotaharjoitusten käytännöistä peräisin olevien harjoitustehtävien pohdinta avaa muiden väestöryhmien asenteita. Se auttaa käsittämään, mistä asenteet kumpuavat. Se auttaa osaltaan ymmärtämään hallitusten kannanottoja ja ennakoimaan niiden toimia. Vaikkei 20 jonkin maan journalistia, aktivistia ja ihmisoikeustoimijaa tietenkään ole edustava otos maan väestöstä.”

Karin Carlsson totesi puolestaan, ettei Ruotsissa ole syvällisempää tietoa Venäjästä ja vielä vähemmän Ukrainasta. ”Tämä johtuu siitä, mitä tärkeimmät tiedotusvälineet päättävät julkaista. Minusta me emme ole kovin erilaisia ihmisinä, mutta meidän kokemuksemme ja tilanteemme poikkeavat toisistaan. Meillä on tarve keskustella paljon, ja sen takia mahdollisuus siihen tämän rauhanharjoituksen yhteydessä on hyvin tärkeä. Matkustaminen ja tapaaminen ja puhuminen on tärkeää ja sitä pitäisi olla paljon enemmän.”

Karin painotti myös sitä, että pitäisi olla syvällisempää keskustelua sellaisista asioista kuten venäläisten kansalaisjärjestöjen ulkomainen rahoitus. Mutta tärkeintä hänen mukaansa on, että pidetään kiinni periaatteesta: ”Älä tuota vahinkoa ihmisille, vakaudelle ja rauhalle.”

Varhain viimeisen harjoituspäivän aamuna Loviisan torilla järjestettiin tempaus, jossa piirrettiin rauhanliikkeen symboleita ja levitettiin tiedotteita. Paljon käsin kirjoitettuja viestejä neljällä kielellä: ”Lopetetaan sota yhdessä. Pliis!” ”Stop war, not people!” ”Ja – Anna Politkovskaja. A ty – sledujuštšij” (suom. Minä olen AP. Sinä olet seuraava.) ”Pelasta lapsesi”.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Baltic Gloryn järjestäjiä olivat Aseistakieltäytyjäliitto ja eräät sodanvastustajat Ruotsista ja Venäjältä, he eivät edustaneet mitään järjestöä. Rahoitus tuli AKL:n ansiosta lähinnä Suomesta.

 

 

Rauhankasvatus­neuvola 17: Juhlat pystyyn!

Neuvola17_pieni
Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja
Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Lauantaina 18.8. tuli kuluneeksi vuosi Turussa tapahtuneesta puukotusvälikohtauksesta, jossa nuori henkilö sekavassa mielentilassa tappoi ja haavoitti useita ihmisiä. Erilaiset äärioikeistolaiset ryhmittymät päättivät viettää tämän tapahtuman muistopäivää suurellisesti mieltään osoittaen. Samana lauantaina neuvolan täti juhli omaa syntymäpäiväänsä, ja vanhentumisen tuottaman hilpeyden ansiosta haluaa nyt ehdottaa muutamia päiviä yleisiksi juhlapäiviksi. Voisi olla kansakunnallemme terveellisempää juhlistaa hyviä saavutuksia esimerkiksi ihmisoikeuksien saralla sen sijaan, että vietettäisiin valikoivasti ikävien tapahtumien vuosipäiviä.

21.3. Onnellisten lasten juhlapäivä

Lasten Päivän Säätiö perustettiin 21.3.1957 usean lastensuojelujärjestön yhteistyöllä. Säätiö ylläpitää Linnanmäen huvipuistoa. Huvittelemalla Linnanmäellä tuet siis lastensuojelutyötä. Lasten kurittamisen kieltävä laki tuli Suomeen niinkin myöhään kuin 1984. Tuona vuonna 40 % kansasta hyväksyi omien lasten ruumiillisen kurittamisen. Vuonna 2014 prosentti oli 15. Työtä riittää kunnes tuo luku on puhdas nolla.

22.5. Yleisen äänioikeuden juhlapäivä

22.5.1875 syntyi Ida Sofia Aalle-Teljo, joka oli suomalainen poliitikko, työväenliikkeen vaikuttaja ja yksi ensimmäisistä kansanedustajista. Ida oli innokas äänioikeustaistelija sekä myöhempinä vuosinaan tärkeä vanhainkotitoiminnan kehittäjä. SDP:n kansanedustajana Ida toimi vuosina 1907–1917. On ihanaa, että kaikki täysi-ikäiset saavat maassamme äänestää, mutta sitä toivoisi, että aktiivista kansalaisuutta ilmennettäisiin myös monin muin tavoin.

 

Moninaisen Suomen juhlapäivät x 3

14.2.

14. helmikuuta 2015 toimittaja ja kirjailija Koko Hubara julkaisi ensimmäisen Ruskeat tytöt -blogitekstinsä ja toi yleiseen tietoisuuteen ne moninaiset kokemukset, joille Suomessa elävät etnisesti ei-valkoiset altistuvat päivästä toiseen. Monet näistä kokemuksista ovat karmeaa syrjintää. Meille valtaväestön edustajille on ollut erittäin terveellistä kuulla niistä. Kokon ja Ruskeiden tyttöjen työ jatkuu ja saa toivon mukaan yhä enemmän huomiota ja edesauttaa sekä rakenteellisen että arkipäivän rasismin kitkemistä.

29.5.

 Toukokuun 29. päivä on hyvä päivä juhlia ihmisten oikeutta olla oma itsensä ja ilmentää sukupuoltaan ja seksuaalisuuttaan kuten haluaa. Tuona päivänä vuonna 1974 perustettiin SETA eli Seksuaalinen tasavertaisuus -järjestö, joka on jo yli 40 vuotta tehnyt uupumatonta ihmisoikeustyötä. Tuntuu ehkä yllättävältä, että homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vasta vuonna 1971 ja sairausluokistuksesta 1981. SETA on edistänyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia piiru kerrallaan ja työ jatkuu. Tänään työn alla on esimerkiksi ihmisoikeuksia kunnioittava translaki.

5.12.

 Pertti Kurikan Nimipäivät sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin Konalassa kehitysvammaisille palveluja tarjoavan Lyhty-yhdistyksen taidetyöpajalla. Pertti Kurikan nimipäivät -punkyhtye soitti virallisen hajoamisensa jälkeen vielä yhden keikan 5.12.2017, koska Ei myytävänä! -kansalaisaloite sai 50 000 allekirjoitusta täyteen. Tämä aloite kiinnitti suomalaisten huomion siihen, miten toimijuus ja osallisuus tullaan riistäneeksi vammaisilta henkilöiltä kilpailuttamalla heidän palveluitaan miten sattuu.

29.8. Aseettomuuden juhlapäivä

Arndt Pekurisen syntymäpäivänä 29. elokuuta voitaisiin juhlia sitä, että Suomessa saa kieltäytyä aseista ja hakeutua siviilipalvelukseen. Arndt oli tunnettu aseistakieltäytyjä ja pasifisti. Hänen aseistakieltäytymisensä saama julkisuus vaikutti ratkaisevasti vuonna 1931 Suomen ensimmäisen siviilipalveluksen mahdollistavan lain eli niin sanotun Lex Pekurisen säätämiseen. Arndt teloitettiin jatkosodan aikana 5.11.1941 Suomussalmen rintamalla. Odotamme tulevaisuudessa mahdollisuutta juhlia sitä, etteivät totaalikieltäytyjät saa vankeusrangaistusta ja lopulta sitä, että Suomi päättää satsata armeijaan menevät miljoonat koulutukseen ja kansalaisten muuhun hyvinvointiin.

Tässä siis muutama syy juhlaan. Tulevaisuudessa olisi hienoa päästä juhlimaan myös sitä, että Suomi ratifioisi ILO:n alkuperäiskansasopimuksen, joka turvaisi oikeudet Euroopan unionin ainoalle alkuperäiskansalle saamelaisille.