Aihearkisto: Lehti

Pääkirjoitus: Hybridisodankäynnin soturit

Suomen satavuotisjuhlan alla suomalaismedia ja monet turvallisuuspoliittiset asiantuntijat ovat osallistuneet ahkerasti omaan ”hybridisotaansa” Venäjän kanssa. Ei ihme, jos kansalaisten huoli kasvaa. Infosodankäynnin tavoitteena lienee kansalaisten tuen hankkiminen uusille asehankinnoille ja Nato-jäsenyydelle, vaikkei sitä kaikissa yhteyksissä suoraan mainitakaan.

Jo viime vuonna hallituksen Ulkopoliittiselta instituutilta tilaamassa raportissa todettiin muun muassa, että ”Yksi selvä riski on, että Venäjä voisi käyttää sitä [satavuotisjuhlaa] historiapoliittisesti hyväkseen pyrkimällä esimerkiksi yhteiseen muistojuhlan viettoon sekä eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla”. Raporttia tekemässä ollut UPIn tutkimuskoordinaattori Toivo Martikainen pelotteli, että Venäjä voisi vihjata Suomen itsenäisyyden olevan jotenkin kyseenalainen. Valtioneuvoston sittemmin eronnut viestintäjohtaja ja Suomen turvallisuuskomitean asiantuntijajäsen Markku Mantila pelotteli samansuuntaisesti vedoten Venäjän mediassa esitettyihin näkemyksiin.

Jännityksellä odotamme milloin Putin esittää ukaasin Suomen itsenäisyyden kyseenalaistamiseksi, ehkä hän panttaa päätöstä itsenäisyyspäiväksi?

Epäilyksiä varmaankin herätti se, ettei Putin viimekesäisen Suomen-vierailun yhteydessä esittänytkään suoraa onnittelua 100-vuotiaalle Suomelle. Muun muassa entinen Moskovan Suomen suurlähettiläs Hannu Himanen ja Pekka Haavisto yhdessä lukuisten Venäjä-asiantuntijajournalistien kanssa jäivät niitä kaipaamaan. Toinen entinen Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie puolestaan kertoo uudessa Vakaus vaakalaudalla -kirjassa varsin oudosta episodista liittyen Venäjän tarjoamiin onnitteluihin.

Venäjä nimittäin olisi ollut valmis onnittelemaan 100-vuotiasta Suomea lahjoittamalla talousvaikeuksiin ajautuneen Pietarin Suomi-talon. Mutta lahja ei kelvannutkaan, vaan katsottiin, ettei Suomi tarvitse almuja Venäjältä. Sen sijaan Suomi osti talon 7 miljoonalla eurolla, ehkä kertyneitä kiky-säästöjä käyttäen. Varmaan löytyy ”Venäjä-asiantuntijoita”, joiden mukaan ilmainen talo olisi ollut Troijan puuhevonen, jonka sisällä olisi ollut vihreitä miehiä, valmiina hyökkäämään huomaamatta maahamme metsästysseurueina tai maanteille ilmesty- neissä TIR-rekoissa, joiden muodostamasta hybridiuhasta UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak halusi taannoin muistuttaa.

Eli onnitteluja kaivataan, mutta ei kuitenkaan liiallisia. Syntymäpäiväkortti riittänee.

Putinin Venäjä ei ole miellyttävä demokratia, ja se kuten kaikki muutkin maat pyrkivät vaikuttamaan turvallisuusympäristöönsä. Toivoisi kuitenkin, että media ja erilaiset ”asiantuntijat” ja kommentoijat voisivat laittaa hieman jäitä hattuun.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Lvivin feministit

ukraina_paita3Rauhanpuolustajien edustajat haastattelivat Länsi-Ukrainan Lvivissä elokuun lopulla kolmea nuorta feministiaktiivia Ješiä, Rimmaa ja Kvitkaa, jotka eivät halunneet esiintyä tässä jutussa koko nimillään. He toimivat aktiivisesti Lvivin feministinen työpaja -järjestössä.

Työpaja perustettiin Euromaidanin jälkeen, mutta yksi vetäjistä Ješ huomauttaa, ettei Maidan ollut hänelle tärkein motiivi. Perustajia yhdisti feministisen näkökulman lisäksi halu kohottaa yhteiskunnallista aktiivisuutta erityisesti Lvivin alueella, jossa perinteisten arvojen ja kirkon rooli on vahva useimpien perheiden elämässä. Yhteiskunnan yleinen tilanne ehkä selittää sen, miksi tyttöjen täytyy perustaa oma järjestö. Työpajan tilaisuuksissa käsitellään eri aiheita kuten taloutta ja sotaa, ja yritetään valaista erilaisia näitä kysymyksiä käsitteleviä näkemyksiä ja suuntauksia. Muille järjestöille halutaan esitellä omia feministisiä käsityksiä ja toimintaa.

Työpaja aloitti järjestämällä keskustelutilaisuuksia aiheesta ”mitä feminismi on?”. Tilaisuuksia oli eri aiheista alkaen politiikasta aina pyöränkorjaukseen (kuvitellaan, ettei tyttö pysty korjaamaan polkupyörää). Eräät aiheet olivat yllättävän suosittuja, muun muassa mestarikurssi ”koruja kierrätysmateriaaleista”.

ERIMIELISYYKSILTÄ VÄLTYTÄÄN KONKREETTISILLA HANKKEILLA

Lvivissä ei aiemmin ollut avoimesti feminististä järjestöä. Jäsenet ovat alun perin kotoisin Ukrainan eri kaupungeista ja alueilta, Lvivistä Donbassiin ja Tšernigoviin saakka. Aktiivisimpia ovatkin muualta muuttaneet naiset. Aktiivit kertovat, että Lvivissä perinteinen perhemalli on hyvin vahva. Kaupunginjohtaja Sadovoita pidetään eurooppalaisena, kun hän käy säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Kaikkiin julkisiin tilaisuuksiin kutsutaan pappi. Kouluissa opetetaan kristillistä etiikkaa, se on useimmiten pakollista, vaikkei oppilas olisikaan kristitty. Läsnäolon varmistamiseksi tunnit pidetään keskellä koulupäivää. Kirkon vaikutusvalta kaupunginvaltuustossa on suuri. Esimerkiksi taannoisella koko perheen Sosedi-festivaalilla (suomeksi Naapurit) pappi piti pyhitysseremonian.

Itä-Ukrainan Tšernigovista Lviviin muuttanut Rimma arvioi kuitenkin, että kaupunginjohtaja ja kaupungin hallinto ovat erilaisia kuin hänen kotiseudullaan. Harkovaan tai Tšernigoviin verrattuna uudet kaupunginvaltuutetut ja nuoret työntekijät johtopaikoilla ovat helpommin lähestyttäviä, avoimempia ja edistyksellisempiä. Kaupunkiin on esimerkiksi perustettu kaupunkikehityksen instituutti, jossa on kymmenisen työntekijää, samoin historiallisen perinnön suojelukomitea. Kaupunkiympäristön kehitystä valvotaan muun muassa estämällä hakkuita puistoissa. Harkovaan verrattuna Lvivin tilanne on Rimman mukaan tässä suhteessa parempi: ”Täällä onnistuimme esimerkiksi estämään puiden hakkaamisen katoliselle piispalle suunnitellun patsaan tieltä.” Kaupunginhallinto on myös luovuttanut tilan työpajan käyttöön.

Kiovan feministiliike on hajonnut transihmiset hyväksyviin ja heidät ulos sulkeviin. Lvivissä ei ole sellaisia ideologisia konflikteja, vaan yhteinen kieli on onnistuttu löytämään erimielisyyksistä huolimatta. Siellä ei tosin paneuduta niinkään teorioihin ja manifesteihin vaan konkreettisiin projekteihin. Aktivistit yrittävät saada toiminnan rakenteen vakiintumaan ja he yrittävät tehdä työtä niiden kaupunkien kanssa, joiden kanssa asioista pystytään sopimaan.

NÄYTTELYILLÄ PUITTEITA ONGELMIEN POHDINTAAN

Feministisellä työpajalla on tällä hetkellä käynnissä moni eri hankkeita. Varhaisnuorille on perustettu oma tyttöjen kerho. Teini-ikäisille on järjestetty tapahtumia sosiaalisesta sukupolvesta, opetettu kommunikaatiotaitoja ja perustettu feminismiä käsittelevä nettisivu. Lisäksi työpajan jäsenet ovat kuvanneet videoita, joissa on mukana eri maiden ja kaupunkien feministejä.

Yksi merkittävä toiminnan muoto ovat näyttelyt. Viimeksi esillä oli 22 grafiikantyötä intialaiselta kulttuurijärjestöltä, ja sen yhteydessä esitettiin Pelko-niminen performanssi. Tavoitteena oli luoda puitteet pohtia naisten sosialisaation erityispiirteitä ja tapoja, joilla voi selviytyä tiedostamattomista peloista. Näyttelyn ohessa on pidetty keskusteluja siitä, mitä pelko merkitsee, pelosta toteuttaa itseään, naisen subjektiviteetista ja pelosta sukupuolista halua kohtaan. Näyttelytoiminta luo puitteet tapaamisille ja yhteiselle pohdinnalle, vaikka toiminnan vaikuttavuutta onkin vaikea arvioida.

Tämä on työpajan neljäs näyttely. Ensimmäisen aiheena oli äitiys. Yhteistyötä on tehty myös venäläisten aktivistien kanssa. Jekaterina Nenaševan ja Anna Boklerin Älä pelkää -projekti vankilassa olevista naisista oli esillä keskuksessa.
 Myös vammaisten naisten asemaa on käsitelty. Ennen naistenpäivää pidettiin valokuvanäyttely tavoitteisiinsa päässeistä naisista.

MYSTINEN KANSALLINEN IDEA

Työpajalla ei juuri ole pysyviä aktiiveja, vaan ihmiset vaihtuvat jatkuvasti, mikä tuottaa ongelmia. Mutta polttavin ongelma on rahoituksen puute: avustusta on saatu lähinnä kansainväliseltä nuorten feministien FRIDA-rahastolta, mutta toimijoille ei pystytä maksamaan työstä ja joka projektille joudutaan etsimään rahoitus erikseen. Byrokratiakin tuottaa päänvaivaa. Kun järjestöä oltiin rekisteröimässä, ongelmia aiheutti viranomaisten vaatimus, että dokumenteissa olisi feminiinisukuisia termejä. Kvitka kertoo tarjoutuneensa pitämään oppitunteja tytöille. Koulu suostui, mutta vain sillä ehdolla, ettei sanaa gender (sosiaalinen sukupuoli) mainita, koska ”se on paholaisesta”. Ukraina kieltäytyy myös allekirjoittamasta Istanbulin sopimusta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan, koska gender-sana esiintyy sopimuksessa.

Fyysistä häirintää ei ole Lvivissä ollut, mutta Kiovan kollegojen järjestämää tasa-arvofestivaalia vastaan hyökättiin. Nationalistisen retoriikan voimistuessa myös homovastainen puhe kovenee. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta 15 naista osoitti Užgorodissa mieltään naisten tasa-arvon puolesta. Karpatskaja Sitš (Karpaattien kasakkakunta) -järjestön miehet häiritsivät tilaisuutta väittäen, että kulkue ei aja naisten vaan homojen oikeuksia. ”Keskustelu sujuu Lvivissä ilman väkivaltaa. Muissa kaupungeissa on myös elokuvaesityksiä häiritty. Luultavasti järjestö jätetään rauhaan Lvivissä siksi,
ettei sitä koeta uhkaksi kansalliselle idealle, tai ehkä feministien suuta
 ei ole täällä yritetty tukkia, koska Lvivin nuorisolla ei ole suuria toimintaresursseja”, toteavat nuoret aktivistit.

Mikä on tuo kansallinen idea, jota feminismi voisi uhata? Kaikki kolme tyttöä nauravat: ”Sitä ei tiedä kukaan.” He lisäävät, että monilla nationalisteilla se kiteytyy vihaan. He mainitsevat kirjailija Juri Andruhovitšin, jonka kolumni Sbrutš-lehdessä pilkkasi venäjän- kielisiä ja loukkasi sekä Itä- että Länsi-Ukrainan asukkaita. Tytöt harmittelevat, että monien kulttuurihankkeiden ainut päämäärä on itäukrainalaisten assimilaatio. Yhteiskunnassa ei ymmärretä paikalliskulttuurien arvoa.

SOTA-AIHETTA KARTETAAN

Virallinen kansakunnan idea julistaa, että todellinen Ukraina on länsiosassa ja tätä aatetta tulee levittää muihin osiin maata. Toki poikkeuksiakin on, mutta monet taideprojektit keskittyvätkin levittämään Galitsian sovinismia itään. Galitsia on länsiukrainalainen historiallinen maakunta, joka ulottuu Puolan puolelle rajaa. Lvivissä on myös voimakas Galitsian autonomian kannattajajoukko, mutta he eivät vaadi sitä avoimesti.
ukraina_paitaItäukrainalainen Rimma sanoo: ”Meillä idässä tavoitteena oli patriotismi, ei nationalismi. Nyt monet nationalistit ymmärtävät patriotismin luopumiseksi äidinkieli venäjästä ja siirtymiseksi vain ukrainan käyttöön. Maassa ei ymmärretä itäosien paikallisen kulttuurin arvoa.”
Toisaalta asenteet ovat kovat molemmin puolin ”rajaa”. Tytöt ovat kuulleet, että Itä-Ukrainan Makievkassa on levitetty kuvia ”Ukrainan-mielisestä” tytöstä kuvatekstein ”Tämä tyttö on lesbo ja kansan vihollinen”.

Sotaan liittyviä tilaisuuksia ei työpajassa ole järjestetty, koska vältetään ”riitaantumasta täysin”. Aihe on liian kipeä ja kärkevä. ”Emme tiedä miten puhua siitä, emme itse asiassa edes puhu sodasta, jotta järjestö ei hajoaisi.”

SOTAVETERAANEISTA TEHDÄÄN SANKAREITA

Muutamia tilaisuuksia on järjestetty naisille, joiden miehet ovat sotineet tai sotivat Donbassissa. Palanneet sotilaat ovat sekaisin, mutta kuntoutusohjelmia ei ole. Post-traumaattisesta syndroomasta kärsiville veteraaneille ei ole kuntoutusohjelmia. Facebookissa on ryhmä Ljudi pomogite (Auttakaa hyvät ihmiset), jossa on kyselty neuvoja muilta jäseniltä, joiden mies on palannut sodasta. Keskusteluista ilmenee, etteivät miehen psyykkisistä oireista kärsivät hajoavat perheet luota psykiatreihin ja psykologeihin. Useimmin kehotetaan kääntymään valtion tai armeijan edustajien puoleen. Ajatellaan myös, että on naisen velvollisuus ylläpitää perhettä, ja siksi sotaveteraanien vaimot saavat negatiivisia kommentteja valittaessaan esimerkiksi puolisoidensa väkivaltaisuudesta. He ovat siis huonoja vaimoja, kun eivät osaa auttaa sotasankariaan.

”Psyykkisen avun sijasta sotaveteraanit saavat kutsuja kouluihin, joissa heiltä odotetaan kertomuksia urotöistä ja taistelusta vihollista vastaan”, Kvitka toteaa. ”Eräs kotiutettu tuttava kritisoi jyrkästi lapsille pidettäviä tarkka-ammuntakilpailuja. Tämä on ainut kerta, kun tiedän sotaveteraanin vastustaneen sankarimyyttien rakentamista.”

ukraina_paita2
Tällä väkivaltaisella t-paidalla mainostetaan Lvivin kaupungin virallisia nettisivuja.

Sodasta puhutaan pääasiassa tyyliin ”Ukrainaa täytyy puolustaa”, ”Rajalle pitää rakentaa muuri”. Eurooppa koetaan sotilaalliseksi kysymykseksi. Kaupungin vallanpitäjät viestittävät Itä-Ukrainan sodasta puhuttaessa, että täytyy puolustaa Eurooppaa. Eurooppa-päivää vietettiin tänä vuonna panssarivaunutehtaan alueella tunnuksella ”Ukraina on Euroopan kilpi”. ”Sodan lopettaminen” tarkoittaa militaristisen kiihkon voimistamista ja aseistuksen lisäämistä. Maassa ei ole yritystäkään pohtia, mitä tarkoittaa rauhanrakentaminen.

Hallinnon ylätasollakaan kukaan ei tavoittele tilanteen rauhanomaista ratkaisua, ja se on pääsyy sodan jatkumiseen. Osallistumista sotaan arvostetaan niin paljon, että se on jopa oikeudessa lieventävä asianhaara, sotaveteraanit saavat kovistakin rikoksista ehdonalaista. Tämä on lakiin kirjaamaton oikeuskäytäntö.

Donbassissa sotii nyt myös naisia. Heidän oikeuksiaan poljetaan: heitä on tarkka-ampujina, tykistössä, konekiväärijoukoissa, mutta muodollisesti he ovat kokkeja tai kirjureita. Luonnollisesti siitä maksetaan vähemmän. Feministisissä järjestöissä suhtautuminen tähän vaihtelee: jotkut puolustavat naisten oikeutta olla sotilaita, jotkut vastustavat sotaa kaikissa muodoissaan. ”Minulle tämä on pitkän kehityksen kysymys. Kehitämme yhteiskunnallisia näkemyksiä. Feminismin perusongelma ovat väkivallan eri muodot, eikä haluttaisi tukea väkivaltaretoriikkaa”, toteaa Rimma.

Teksti ja kuvat Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Kuvissa olevat t-paidat ovat myynnissä Lvivin Kansallismuseon kaupassa.

• Ylemmän paidan tekstit:

Minkä puolesta 
neuvostoarmeija taisteli?
Neuvostoliiton

Onko se olemassa?

Ei

Minkä puolesta Wehrmachtin sotilaat taistelivat?
Kolmannen valtakunnan
Onko se olemassa?

Ei

Minkä puolesta Ukrainan 
vapaaehtoispataljoonat taistelevat?

Ukrainan itsenäisyyden
Onko se olemassa? 

On!


Kolumni: Presidentinvaalit sammutetuin lyhdyin

Suoran presidentinvaalin voisi lakkauttaa yhdentekevänä viihteenä, ellei sen aikana pystytä tämän parempaan keskusteluun. Niinistön ylivoimainen kansansuosio ja asemoituminen sinne mistä presidentti valitaan, lähelle poliittisen spektrin keskustaa, on pannut muut lähinnä seurailemaan häntä.

Siksi ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaan
 Nils Torvaldsin ilmoitus kannattaa Suomen liittymistä Natoon on tervetullut ulostulo. Ei siksi että kannattaisin sitä, vaan siksi että se tarjoaa tilaisuuden puhua ulkopolitiikasta ja se on näkemys, jota runsas viidennes kansasta kannattaa. Tämä on varmaankin myös yksi syy Torvaldsin ulostuloon. Viidesosa kansasta 
on paljon enemmän kuin koko RKP:n 4–5 prosentin kannatus puhumattakaan Torvaldsille mitatuista kannatuslukemista. Kun hänen presidentinvaalikampanjansa varsinainen tähtäin on vuoden 2019 euro- ja eduskuntavaaleissa, voi avausta pitää pelikirjan mukaisena laajemman kannatuspohjan tavoitteluna. Eurovaaleissa pienen vähemmistökielipuolueen ehdokkaan uudelleenvalinta ei ole tässä ilmapiirissä lainkaan itsestäänselvyys.

Torvalds ehdotti myös, että eduskunta päättää Nato-jäsenyydestä ilman kansanäänestystä. Naton kannattajat perustelevat tätä avoimesti sillä, että kansanäänestyksen tulos voi olla myös kielteinen,
 eikä asiasta käytävä keskustelu pysyisi kovin helposti poliittisen johdon kontrollissa. Eduskunnassa siitä olisi helpompi päästä tarvittavan suureen yksimielisyyteen.

Toisin kuin Torvaldsin, Sauli Niinistön ja muiden presidenttiehdokkaiden kannattajia Nato-jäsenyys jakaa ja siksi he eivät ota siihen mielellään kantaa. Useimmiten asia kierretään mantralla, jonka mukaan jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen. Se voi olla lyhyen aikavälin kannalta toimiva ratkaisu, mutta ulkopolitiikan visioksi siitä ei ole.

Tähän saakka ulkopolitiikan ennakoitavuutta ja Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta on korostettu Itämeren alueen vakautta ja turvallisuutta ylläpitävinä tekijöinä. Jos tarkoitus on muuttaa asetelma, täyttää Nato-jäsenyyden määritteleminen tilanteesta riippuvaksi suhdannekysymykseksi tämän tarpeen loistavasti. Siitä seuraa vastaavasti se, että Venäjältä voidaan odottaa myös jatkossa tähän liittyviä verbaalisia ja sotilaallisia demonstraatioita.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Historian tarinoiden avaaja

Historiantutkija Oula Silvennoinen kertoo innostuneensa jo lapsena historiasta nimenomaan tarinoina ja draamana. Tutkijana ja tietokirjailijana hän on tehnyt uusia löytöjä käydessään vaiettujen aiheiden ja myyttien kimppuun. Kipeitä teemoja ovat olleet muun muassa Suomen ja Saksan salainen aseveljeys ja suomalaiset fasistit.

Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti Oula Silvennoinen sanoo, että historiantutkijan lähdemateriaali on usein puutteellista ja sekavaa, mutta hyvää tutkimusta syntyy silloin,
 kun materiaalia lähestytään tieteellisellä metodilla ja tarkkuudella. Painotukset ja valinnat vaikuttavat aina lopputulokseen.

Oula Silvennoisen väitöskirjaan pohjautuva teos Salaiset aseveljet – Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944 (Otava 2008) herätti huomiota nostaessaan esiin sodan aikana Pohjois-Suomessa toimineen saksalaisen Einsatzkommando Finnlandin, jonka tehtävä oli etsiä ja surmata kommunistit ja juutalaiset neuvostoliittolaisten sotavankien joukosta. Silvennoinen osoitti myös Suomen turvallisuuspoliisin Valpon toimineen Einsatzkommandon kanssa läheisessä yhteistyössä.

Silvennoinen toteaa useiden arvovaltaisten historiantutkijoiden kiiruhtaneen sodan jälkeen ilmoittamaan, että taistelu Suomen rintamilla poikkesi periaatteiltaan
ja menetelmiltään saksalaisten etelämpänä käymästä sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Todellisuudessa Saksa oli valmistautunut käymään Suomen rintamilla samanlaista aatteellis-rodullista tuhoamissotaa kuin muuallakin, mutta etenemisen vaikeuden vuoksi uhrimäärä jäi pienemmäksi.

2000-luvun puolella on puhuttu suomalaisen historiantutkimuksen uudesta aallosta, jossa käsitys Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien ja erityisesti sota-ajan tapahtumista on tarkentunut ja kokonaiskuvakin on osin muuttunut. Oula Silvennoinen toteaa, että varhaisemmassakin tutkimuksessa on paljon hyvää, mutta sota-ajan historian kirjoittamiseen osallistuivat ensi vaiheessa ihmiset, jotka olivat olleet itse mukana tapahtumissa. Tietoisuus uusista poliittisista asetelmista
 johti siihen, että Suomen historiasta rajattiin pois sellaista, mikä olisi voinut hyödyttää esimerkiksi kotimaisia kommunisteja tai Neuvostoliittoa heidän argumentoinnissaan.
”Aika tietoisesti on tietynlaista tarinaa rakennettu. Ja nyt se sitten murtuu, viimeistään.”

LAURI TÖRNIN MYYTTI JA TRAGEDIA

Oula Silvennoisen yhdessä Juha Pohjosen kanssa kirjoittama Tuntematon Lauri
 Törni (Otava 2013) purkaa suomalaisen sotasankarin myyttiä. Jo viinabrändiksikin kelpuutetun Törnin kuvan takaa
 paljastuu teoksessa yhdenlainen sodan uhri, mies, joka 
ei kyennyt palaamaan normaaliin elämään sodan jälkeen.

Mannerheim-ristillä palkittu Lauri Törni liittyi Saksan SS-joukkoihin syksyllä 1944. Sodan jälkeen hän sai vihollisen puolelle siirtymisestä maanpetostuomion Suomessa, mutta hänet armahdettiin varsin pian. Törni siirtyi Yhdysvaltojen palvelukseen ja kuoli Vietnamin sodassa vuonna 1965.

Pohjonen ja Silvennoinen
 käyvät läpi Törnin myytin tietoista rakentamista hänen kuolemansa jälkeen. Toden teolla se käynnistyi SS-pataljoonassa palvelleen Jukka Tyrkön kirjoittamasta elämäkerrasta Lauri Törnin tarina: Vapaustaistelijan vaiheita Viipurista Vietnamiin (Alea-kirja 1975). Oula Silvennoinen näkee myöhemmän Törniä käsittelevän kirjallisuuden tyytyneen pitkälle toistamaan Tyrkön väitteitä ja näkökulmia.

Sota-aikana Törnin ja hänen ympärilleen kootun erikoisyksikön taisteluiden jälkeistä viinankäyttöä Silvennoinen kuvaa sanalla ”ritualistinen”. Tutkimusten mukaan suhteellisen pieni osuus rintamasotilaista osallistui aktiivisesti vastustajien surmaamiseen. Törnin kaltaisille miehille tämä vaikutti olevan mahdollista pitkäkestoisesti ilman raskaita psyykkisiä seurauksia, mutta raju alkoholinkäyttö ja sen mukanaan tuomat ongelmat kertovat muuta.

Keskeisiä ajatuksia Törni-myytissä on se, että hänen toimintaansa maanpetosta myöten selitetään johdonmukaisella kommunisminvastaisuudella. Silvennoinen toteaa, etteivät Törnin omat lausunnot tue tällaista kuvaa. Jotain voi päätellä siitäkin, että ennen SS:n riveihin siirtymistään Törni oli pyrkinyt taistelemaan saksalaisia vastaan Lapin sodassa.

SUOMALAISET FASISTIT

Vuonna 2016 julkaistu Oula Silvennoisen, Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan Suomalaiset 
fasistit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) jatkaa aiemmassa historiantutkimuksessa sivuutettujen kysymysten ja näkökulmien valottamista.

Sodan jälkeisessä tutkimuksessa fasismi-termiin liittyi niin paljon poliittisia paineita, että joidenkin tutkijoiden käsissä se vaikutti hajoavan Silvennoisen sanoin ”atomeiksi”. Varovaisuus johti siihen, ettei fasismia löydetty ilmiönä enää ollenkaan.

Äärikansallismielisyyden uuden nousun myötä 1920- ja 1930-lukujen liikehdinnän ja nykyhetken väliltä etsitään yhtäläisyyksiä.
 Oula Silvennoinen toteaa, että ”jakaantumalla lisääntyminen” vaikuttaa olevan helposti riitautuville äärikansallismielisille järjestöille ominaista kautta historian.

Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yli puoluerajojen toimimaan pyrkivä Suomen Sisu näyttää sen sijaan jäävän merkitykseltään hyvin marginaaliseksi, vaikka onkin onnistunut ottamaan haltuunsa perussuomalaisten puoluekoneiston.

Teksti Raimo Pesonen
Kuva Hassan-Kaafi Halane

Vox Pulu -podcastissa vieraana Oula Silvennoinen. Kuuntele!

Rauhantekijä Tanja Pelttari: Lasten ja nuorten suojelija

Tanja Pelttari työskentelee Suomeen yksin tulleiden, turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa, ja lisäksi hän on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja ja ay-aktiivi. Pelttarin toiminnan takana on arvomaailma, jossa ihmisten auttaminen, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja ruohonjuuritason työ rauhan puolesta ovat tärkeitä peruspilareita.

Tanja Pelttarin maailmankuvan kehittymiseen on vaikuttanut keskeisesti kaksi asiaa. Hänen äitinsä on ollut ja on edelleen aktiivinen monessa järjestössä ja edellytti tyttäreltään mielipiteiden perustelemista. Pelttarin opinahjo oli Helsingin Suomalais-venäläinen koulu, SVK, jonka pihapiiriin hän tutustui jo 5-vuotiaana. Hän kävi SVK:ssa esikoulun, ylä- ja ala-asteen 
sekä lukion. Nämä kaikki sijaitsevat samassa pihassa Helsingin Kaarelassa.

Pelttari kirjoitti koulusta ylioppilaaksi 17 vuotta sitten. Luokkatoverit pysyivät koko ajan samoina ja he pitävät edelleenkin yhteyttä toisiinsa.

”SVK on nimenomaan yhteisö. Yksi hieno piirre koulussa oli luokkien välinen kummitoiminta. Oppilaat toimivat toistensa tukioppilaina. Siellä järjestetään paljon tapahtumia, jolloin kouluun tulee vierailemaan vanhoja oppilaita ja opettajia ja nykyisiä koululaisia vanhempineen.”

Tanja Pelttari oppi normaalien kouluaineiden lisäksi SVK:ssa venäläistä kulttuuria, kansainvälisyyttä ja yhteiskunnallista ajattelua. Siellä keskusteltiin paljon, ja oppilaat järjestivät kampanjoita monista ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

VIHA-RAKKAUSSUHDE

Taustansa takia Pelttari tuntee suuren itäisen naapurimme paremmin kuin moni muu suomalainen. Ensimmäisen Neuvostoliiton-matkansa hän teki jo kuukauden ikäisenä vuonna 1980. Lapsena hän matkusti maahan usein. ”Minulla oli pienenä Neuvostoliitossa leikkikavereita, joita tapasin kun kävimme siellä. Kouluaikana
 kävin kolmena vuonna kesäaikaan koulua siellä ja asuin venäläisessä perheessä. Näiden perheiden
lapset taas ovat vierailleet meidän luonamme Suomessa.”

Pelttari näkee Venäjässä sekä hyvää että pahaa. ”Minulla on viha-rakkaussuhde Venäjään. Nyky-Venäjän toiminnassa on paljon sellaista, jota en hyväksy
ja joka tuntuu todella pahalta.” Toisaalta Pelttari kertoo ärtyvänsä siitä, kun suomalaiset puhuvat Venäjästä tietyllä tavalla, varsinkin jos puhujat eivät ole koskaan edes käyneet maassa.

Pelttari rakastaa venäläistä kulttuuria ja venäläisiä ihmisiä. ”Vihaan nyky-Venäjän propagandaa ja sitä kuinka paljon ihmisiä siellä valvotaan. On karmeaa, etteivät ihmiset Venäjällä saa olla sellaista kuin ovat. Seksuaalivähemmistöjen asema on huono, ja Venäjällä dekriminalisoitiin tänä vuonna naisiin kohdistuva perheväkivalta. Siellä nostetaan myös esiin isänmaallisuutta ja sotilaallista mahtia ikävällä tavalla.”

Pelttari arvostaa suuresti
 sitä, kuinka ystävällisiä ihmiset Venäjällä ovat. ”Tähän vaikuttaa 
se, että pystyn käyttämään heidän omaa kieltään. Venäläiset ovat myös todella ylpeitä kulttuuristaan.”

HYÖDYLLISET KESÄLOMAT ULKOMAILLA

Vaikka Tanja Pelttarin kosmopoliittisuus on auennut hänelle nimenomaan Venäjän kautta, ei hänen kansainvälisyytensä rajoitu siihen. Jo pienestä pitäen hänen perheensä matkusti paljon ja Tanja kasvoi monikulttuurisuuden hengessä.

”Olen ollut au pairina Belgiassa. Jo sitä ennen olin matkustellut paljon Euroopassa ja ollut mukana erilaisissa projekteissa. Kun olin yläasteikäinen, äidilläni oli periaate, että kesätöitä ei tarvitse tehdä, jos loma-ajat käyttää hyödyllisesti. Olin näillä hyödyllisillä kesälomillani muun muassa Suomessa lastenleireillä ohjaajana sekä Rauhanpuolustajien ja Vaihtoehto EU:lle -järjestön tulevaisuuden konferensseissa. Teimme esimerkiksi Baltian läpi bussimatkan, jonka aikana esitimme katuteatteria ja osallistuimme konferenssiin.”

Pelttarin kesiin kuului myös ulkomaisia leirejä, kielikursseja ja vierailuja perheissä eri Euroopan maissa. Vuonna 1997 hän kävi Kuubassa nuorison ja opiskelijoiden festivaalilla. Siellä hänen isäntäperheensä ei osannut muuta kuin espanjaa, joten kommunikointi sujui fraasisanakirjan avulla.

LASTENSUOJELIJA

Tanja Pelttari on koulutukseltaan sosionomi (ylempi AMK). Päätyminen sosiaalialalle ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä lukion jälkeen hän haaveili ihmisoikeusjuristin urasta. Pelttarin esikuvana toimi Rauhanpuolustajien entinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Pekka Koskinen (1943–2011).

”Arvostan hänen ajattelutapaansa ja olen käynyt hänen kanssaan paljon keskusteluja. Pekka ei koskaan ajatellut, että rauhanpuolustaminen olisi vain sodan vastustamista. Hän ajatteli, että kyseessä on laajempi kokonaisuus. Pekalla oli hieno tapa ajatella kokonaisuuksia ja niihin liittyviä syy-seuraussuhteita. Jos jokin yksittäinen tapahtuma aiheutti ison kohun, Pekka ei lähtenyt siihen mukaan. Sen sijaan hän mietti, mitä kohun taustalla on ja miten asia voidaan ratkaista.”

Pekka Koskisella oli tapa kohdella kaikkia ihmisiä yhtä arvostavasti. Tällaisen ajattelu- ja elämäntavan Tanja on asettanut itselleen tavoitteeksi. ”Muistikuvani mukaan hänellä oli myös aina aikaa keskustella.”

Lukion jälkeen Pelttari pyrki oikeustieteelliseen. Hän ajatteli, että ihmisoikeusjuridiikalla olisi mahdollisuus vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään ja niin heitä voisi auttaa eniten. ”Hylkäsin tuon haaveen kuitenkin Belgiassa, koska en ole mikään yksityiskohtiin paneutuja.”

tanja8
Pelttaria huolestuttaa yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.

Pelttari on aina viihtynyt hyvin lasten ja nuorten parissa. Hänelle yöskentely nuorisoleireillä ja päiväkodeissa oli tuttua jo kouluajoilta.
”Minulla oli alalta kokemusta
 ja havahduin myös ajatukseen,
 että minulla olisi hyvä olla joku ihan oikea ammatti. Sosionomin koulutus kiinnosti lisäksi laajuutensa takia. Luin jo lukiossa lähes kaikki mahdolliset kurssit mitä lukio tarjosi, paitsi uskonnon ja kemian kurssit. Lukeminen oli mielestäni kivaa. Jatko-opintojen kanssa kävi vähän samalla tavalla. Valitsin syventäviksi opinnoiksi lastensuojelutyön, valtion ja kunnan palvelut, varhaiskasvatuksen
 ja erityiskasvatuksen, jotta saisin kelpoisuuden lastentarhanopettajan tehtävään. Harjoittelun jälkeen ymmärsin myös, etten voi tehdä lastensuojelutyötä ymmärtämättä lasten vanhempien taustoja. Tämän takia opiskelin myös syventävinä opintoina päihde- ja kriminaalityötä sekä mielenterveystyötä.”

Opinnot sijoittuivat vuosiin 2004–2007. Tanja oli mukana Helsingin ja Pietarin kaupunkien välisessä lastensuojeluprojektissa, johon hän pääsi mukaan opiskelijana. Tätä kautta hän päätyi töihin lastensuojeluun.
”Valmistumiseni jälkeen olin töissä ohjaajana lastenkodissa. Päädyin hieman vahingossa lastenkodin osaston vastaavaksi ohjaajaksi. Työskentelin siellä äitiyslomaani asti vuoteen 2014.”

Äitiysloman jälkeen Tanja alkoi jälleen opiskella. ”Pojan syntymän jälkeen halusin olla kotona lapsen kanssa pitkään. Hakeuduin opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Suoritin opinnot niin, että poikani oli 2,5-vuotias mennessään päiväkotiin vuonna 2016. Silloin palasin töihin. Työnantajani oli vaihtanut töitäni, 
ja aloitin työskentelyn perheryhmäkodissa vastaavana ohjaajana Suomeen yksin tulleiden turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa.” Opiskelun tekivät mahdolliseksi aikuiskoulutusraha, mutta etenkin avomies ja pojan isovanhemmat.

OIKEISSA TÖISSÄ

Maailma on muuttunut rajusti vuodesta 2007. Tanja Pelttarin
nykyisessä työpaikassa suomalainen todellisuus törmää globaaliin todellisuuteen konkreettisella tavalla. Hän katselee nykypäivää kulmasta, joka ei avaudu ihan jokaiselle kansalaiselle.
”Ehkäpä kulmani on väärä, sillä olen työskennellyt koko työurani marginaaliryhmien kanssa. Näkökulmani ei ole välttämättä todellinen.”

Pelttarin tekemä työ on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Hän jos kuka voi sanoa hyvin omintunnoin olevansa ”oikeissa töissä”. Toisaalta yhteiskunnan arvot ovat koventuneet, vihapuhe täyttää netin ja Tanja Pelttarin työn kaltaista ihmisoikeuksia vaalivaa toimintaa saatetaan nykyään kritisoida ankarastikin.

”Ihmisten asenteet ovat muuttuneet todella paljon. Nykyään keskitytään vain omaan ja oman perheen hyvinvointiin. Olen miettinyt onko se ihmisten oma valinta vai yhteiskuntamme luoma pakko.”

Pelttaria huolestuttaa nyky-yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.
”Lapset joutuvat kilpailemaan keskenään yhä varhaisemmassa vaiheessa. Koululaiset joutuvat valitsemaan ratkaisevia opintojaan hyvin nuorina. Itse olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja aika paljon. Nykyään vaihtoehtoja kavennetaan koko ajan.”

Sen lisäksi että eriarvoistuminen tuntuu kasvavan Suomen sisällä, globaalin eriarvoisuuden mittakaava on niin suuri, että yksilön
voi olla sitä vaikea hahmottaa. Kun maailma tulee kylään, se saattaa aiheuttaa meille shokin. Jotkut vaipuvat epätoivoon.

”UNCHR:n tilastojen mukaan
 yli puolet kaikista maailman pakolaisista on alaikäisiä. En tekisi työtäni, jos kokisin että se on epätoivoista. Jo lastensuojelussa olin tekemisissä lasten kanssa, joilla oli vaikea tausta. Heillä oli kuitenkin jonkinlaisia verkostoja Suomessa ja perustaitoja kuten kielitaito ja se, että on kasvanut tähän yhteiskuntaan.”

Alaikäisiltä turvapaikanhakijoilta tällainen peruspohja puuttuu. Pelttari innostuu hehkuttamaan heistä välittyvää inhimillisyyttä. ”Nämä lapset ovat ihan mielettömiä. He ovat aivan ihania. Toisaalta he ovat myös välillä todella rasittavia.”

HEITTEILLE JÄTETYT NUORET

Tanja työskentelee alle 18-vuotiaiden lasten kanssa, joita tulee monista eri maista. Hänen töissään painottuvat luonnollisestikin ne maat, joista on paljon tulijoita Suomeen.

”Olen tehnyt viimeiset puolitoista vuotta töitä pääsääntöisesti afgaanipoikien kanssa. He ovat tulleet Suomeen vuonna 2015. Silloin turvapaikanhakijoita tuli eniten Afganistanista. Tosin nämäkään pojat eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet Afganistanissa.”

tanja7Osa Suomeen tulleista afgaanipojista on syntynyt Iranissa. Pahimmassa tapauksessa Suomi pakkopalauttaa heidät Afganistaniin. Se on heille vieras ja vihamielinen ympäristö, jossa heillä ei ole mitään tulevaisuutta.

”Jos heidät viedään Kabulin lentokentälle, siellä heitä ovat vastassa ääriliikkeet. Nämä nuoret kokevat häpeää siitä, että he ovat lähteneet Eurooppaan. Osa on lähetetty, osa tehnyt valinnan itse. Kun Eurooppakaan ei hyväksy heitä, vaan palauttaa takaisin, on seurauksena kaksinkertainen häpeä. Sitten he ovat ensimmäistä kertaa elämässään Kabulissa. Mihin he menevät?”

Tanja Pelttari on joutunut käymään joidenkin afgaaninuorten kanssa keskusteluja, joissa pohditaan elämää kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen.
”He pohtivat, että jos tappaa itsensä Suomessa, saa valita 
ajan, paikan ja tavan. Sen sijaan Afganistaniin palautuksen jälkeen ei voi tietää, kuka tappaa, missä ja miten. Ei 17-vuotiaan kuuluisi miettiä tällaisia. Toiset ajattelevat, että jos heidät palautetaan, he pyrkivät heti pois maasta.”

Myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden perheet luovat heihin painetta. Tosin osan perheet on jo tapettu, mikä sekään ei helpota tilannetta.
”Nämä nuoret kulkevat täällä kaduillamme ja heille huudellaan. Migrin tekemät turvapaikkapäätökset saattavat viedä lähes vuoden. Nuoret ovat löysässä hirressä. He eivät tiedä, onko heillä tulevaisuutta. Sitten
 me olemme heille hokemassa, että yritäpäs nyt säästää rahaa, kun muutat omaan asuntoon. Nuoret vastaavat, ettei säästämisellä ole mitään väliä, kun ei voi tietää, ovatko he tulevaisuudessa Suomessa.”

VALOPILKUT

Tällaisessa tilanteessa rasismi kukkii ja Suomi ensin -tyyppinen ajattelu rehottaa. Yleinen mielipide pakolaisten vastaanottamista kohtaan on muuttunut alati kovemmaksi.

”Pahinta on se, että tällainen ajattelu on nykyään Suomessa hiljaisesti hyväksyttyä päättäjienkin taholta. Se tekee tilanteesta karmean. Suomessa hyväksytään yhteiskuntamme kiihtyvä jakautuminen ja se, että täällä on joukko ihmisiä, joille voi sanoa mitä vain ja heitä voi kohdella miten huvittaa. Näin saattavat ajatella vaikkapa opettajat, vartijat tai poliisit. Se tuntuu todella pahalta.”

Tauti on pesiytynyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja rakentavaa keskustelua on vaikea käydä.
”Jos joku yrittää tehdä avauksen, vastassa on vyöry epäasiallista palautetta ja keskustelu muuttuu vihapuheeksi. Tämän jälkeen on turha puhua enää siitä rakentavasta avauksesta. Suomalainen järjestelmä ei toimi maahanmuuton suhteen, vaan meillä olisi todella paljon korjattavaa.”

Turvapaikanhakijoista, heidän tilanteestaan ja kohtelustaan Suomessa saa helposti synkän kuvan. Tanja Pelttari näkee työssään silti useita valopilkkuja.
”Koen upeita hetkiä työssäni joka päivä. On ollut hienoa nähdä, miten vuoden Suomessa olleet pojat ovat oppineet uuden kielen. Jotkut lapsista eivät ole osanneet lukea ja kirjoittaa tänne tullessaan. Nyt he opiskelevat ahkerasti ja kirjoittavat innoissaan koevastauksia koulussa. Ennen Suomeen tuloaan he eivät ole välttämättä koskaan käyneet koulua.”

Pelttari arvostaa myös afgaanipoikien kohteliaisuutta, yhdessä ekemistä ja yhteisöllisyyttä. ”Yhteisöllisyys on todella vahvaa. Me opetamme pojille ja he opettavat meille. Juuri tämän takia tämä on minulle sopiva työ, jonka luontevaksi osaksi monikulttuurisuus tulee. Se on hienoa.”

Saksassa ehdotettiin, että maahanmuutto rajoitettaisiin 200 000 ihmiseen vuodessa. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Jos ihmisellä
 on hätä, häntä on autettava. Tätä filosofiaa noudattaa myös Pelttari. Hän kuitenkin muistuttaa, että maahanmuuttokysymyksissä on tärkeää miettiä maahanmuuton syitä.

”Pitäisi miettiä, miksi ihmiset joutuvat lähtemään kotimaastaan. Pommittavatko länsimaat sinne hieman demokratiaa vai mitä siellä tehdään? Ovatko länsimaat käyttäneet heidän luonnonvaransa? Eurooppa käyttää aika sumeilematta hyväkseen muita maita, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.”

Mitä tavallinen kansalainen
 voisi sitten tehdä maahanmuuttokysymyksen hyväksi? Asiat
 ovat monimutkaisia. Isot valtiot 
ja suuryritykset jyräävät yksilön. Pienen aktivistijärjestön toiminta on pelkkää kärpäsen surinaa ja lopulta kaikki muuttuvat kyynisiksi. Tanja Pelttari muistuttaa, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Se, mitä meidän afgaanipojat kaipaavat eniten, on kontaktit
suomalaisiin ihmisiin. He sanovat, että Suomessa on hiljaista. Heillä olisi kova tarve olla osa tätä yhteiskuntaa ja tulla hyväksytyksi.”

AY-TOIMINTA JA RAUHA

Tanja Pelttari on myös ammattiliittonsa Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n aktiivi. Yksi hänen elämänsä punaisia lankoja onkin kiinnostus ammattiyhdistysliikkeeseen. Se on osin vanhemmilta perittyä, koska kotona hän kuuli paljon yhteiskuntaan ja ay-liikkeeseen liittyvää keskustelua.

”Kiinnostuin nuorena Kunta-alan ammattiliitto KTV:n toiminnasta. Siitähän tuli sittemmin JHL. Menin mukaan KTV:hen heidän kansainvälisen toimintansa takia, heillä oli paljon hyviä projekteja. Tämän jälkeen kiinnostivat omat ammatilliset asiat. Oma yhdistykseni on Helsingin Lastensuojelijat JHL ry.”

Vuodesta 2011 Tanja Pelttari 
on toiminut Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtajana. Työpaikkojen rauhantoimikunta eli tuttavallisemmin töpökät koostuu 
eri ammattiliittojen ja ammatillisten keskusjärjestöjen ay-aktiiveista, joita yhdistää kiinnostus rauhankysymyksiin.

”Olen toiminut aikaisemmin töpököiden varapuheenjohtajana 
ja vedin jo silloin aika paljon varsinaista puheenjohtajuutta. Töpököiden hienona ajatuksena on tarjota ay-liikkeessä toimiville mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen tyytyväinen toiminnan nykyiseen muotoon, jossa kysymys ei ole pelkästään sodan vastustamisesta vaan laajemmalti yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Töpököihin kuuluu eri puolelta Suomea ihmisiä, joista jokainen toimii omassa liitossaan.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Kolumni: Mitäs me nobelistit!

ei_ydinasettaNorjan Nobel-komitea teki hienon ratkaisun jakamalla rauhanpalkinnon ydinaseita vastustavalle kansainväliselle ICAN-verkostolle. Verkosto ideoitiin lääkärien kansainvälisen ydinsodan vastaisen järjestön kokouksen yhteydessä Rauhanasemalla. Niinpä suomalaisilla ja ICAN Finlandilla on erityinen syy ylpeyteen ja iloon. Kati Juva Lääkärien sosiaalinen vastuu ry:stä toteaa, että verkosto on kääntänyt keskustelun pommien tehon pohdinnasta niiden aiheuttamaan tuhoon ympäristölle ja ihmisille.

Parhaillaan kehitellään pienehköjä ”täsmä”ydinpommeja, jotka alentavat kynnystä käyttää niitä. Siksi ydinasekiellon saamisella voimaan on erityisen kiire.

Kymmenvuotias ICAN vaikutti vahvasti vajaa vuosi sitten alkaneisiin YK:n neuvotteluihin ydinaseiden kieltämiseksi. Suomi ei niihin osallistunut, toisin kuin (aiemman) viiteryhmämme maat Irlanti, Itävalta ja Ruotsi. ”Turvallisuuden ja ympäristönsuojelun arvoyhteisö” Nato loisti poissaolollaan, kuten muutkin ydinasemaat kumppaneineen.

122 maata äänesti 7.7.2017 YK:ssa ydinaseiden täydellisen kiellon puolesta. Sopimuksen voimaantulo edellyttää vähintään 50 valtion liittymisen tai ratifioinnin, ja prosessi alkoi 20.9.2017. Tätä kirjoitettaessa allekirjoittajamaita on 53, ratifioineita kolme: Guyana, Thaimaa ja Vatikaani.

Ylen Ajantasan keskustelussa 10.10. keskustan presidenttiehdokas Matti Vanhanen puolusteli Suomen jäämistä sivuun, mutta SDP:n Mika Kari ja RKP:n Anders Adlerqreutz arvostelivat hallitusta siitä, että se poikkeaa perinteiseltä ydinaseiden vastaiselta linjaltamme. Vanhanen vetosi siihen, että ydinasevaltojen jäätyä pois neuvotteluista sopimuksella ei ole painoarvoa. Luulen, että jos ne olisivat osallistuneet, ne olisivat voineet estää sopimuksen tai vähintään jarruttaa loputtomiin.

Selitys hallituksen toiminnalle on ilmeinen: hyväksyttyään sopimuksen YK:ssa Ruotsi on joutunut USA:n painostamaksi, ettei ratifioisi sopimusta. Myös Suomen on annettu ymmärtää sopimuksen olevan ristiriidassa isäntämaasopimuksen kanssa.

Tämä onkin lisäsyy lähettää hallitukselle terveisiä rauhanjärjestöistä, puolueosastoista, martoista ja hirviporukoista tai yksityisesti: ydinasekielto pitää sekä allekirjoittaa että ratifioida.

USA:n painostus Ruotsia ja Suomea kohtaan osoittaa, että ydinasekiellolla on jo nyt tehoa. Kemialliset ja biologiset aseet on kielletty jo kauan sitten ja lähes hävitetty. Niiden valmistus tai käyttö tuottaa valtiolle valtavan imagotappion ja kansainvälisen tuomion. Sama on kehitys maamiinojen kanssa. Ydinaseille käynee samoin, ja sopimus edistää sitä.

Painostakaamme siis hallitusta ja kannustakaamme puolueita ja kansanedustajia toimimaan asiassa eliökunnan eduksi. Rauhan Nobel rohkaisee jatkamaan kansalaistoimintaa.

Kirsti Era
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja.

Rauhankasvatus­neuvola 12: Vihapuhetta vai vapaata sanaa?

rauhankasvatusneuvola_12_17Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolan juttusarjassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Mikä on vihapuhetta ja mikä on vain vihaista puhetta? Mitä sananvapauden nimissä saa sanoa ja mitä ei? Kun tunnistan vihapuheen, mitä voisin tehdä?

Vihapuhe…

  • rakentaa kuvaa meistä ja heistä.
  • antaa stereotyyppisen kuvan jostain ihmisryhmästä.
  • on pelottavaa, uhkaavaa ja pyrkii kohteen hiljentämiseen.
  • voi olla väkivaltaista tai rauhallisesti argumentoitua.
  • uhkaa kohteen ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia.

Vihapuhuja on usein anonyymi ja hän uhriutuu, vetoaa sananvapauteen tai puolustautuu viestineensä ”läpällä”.

Vihapuhe kohdistuu useammin naisiin kuin miehiin. Vihapuhe yhdistetään usein julkisuudessa rasistisiin mielipiteisiin tai maahanmuuton vastustamiseen. Suuri osa vihapuheesta on rasistista, mutta se voi kohdistua kehen tahansa ja mistä tahansa maailmankatsomuksesta tai ryhmäjäsenyydestä johtuen. Vihapuhetta kohtaavat myös esimerkiksi vammaiset, ylipainoiset ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat.


Suomen laki ei tunne vihapuheen käsitettä, mutta siihen liittyen syyte voidaan nostaa esimerkiksi seuraavien lakipykälien perusteella:
kiihottaminen kansanryhmää vastaan, vainoaminen, syrjintä, laiton uhkaus, kunnianloukkaus ja uskonrauhan rikkominen.

Huom! Vihapuheen levittämisestä on vastuussa viestin lähettäjä, mutta myös viestin jakaja, esimerkiksi media tai verkkosivun ylläpito!

 

Mitä on ja ei ole sananvapaus:

Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan sananvapaus tarkoittaa oikeutta vastaanottaa, pitää ja levittää tietoa ja mielipiteitä viranomaisten siihen puuttumatta, myös yli aluerajojen. Sananvapaus tarkoittaa yleensä sitä, että ennakkosensuuria ei ole. Sananvapaus ei kuitenkaan ole rajoittamaton oikeus vaan siihen sisältyy myös vastuuta. Sananvapauden nimissä ei voi loukata muita ihmisoikeuksia, joita ovat esimerkiksi oikeus turvaan ja rauhaan, oikeus yksityiselämään ja uskontoon sekä omantunnonvapaus.

 

Tiina Sotkasiira havainnollistaa osuvasti Facebook-päivityksessään:

”Mielestäni ollaan väärillä jäljillä, kun vihapuhekeskustelua käydään mielipiteenvapauden tai tunteiden tontilla. Vihapuhe kun ei ole tunne tai mielipide, vaan se on väkivallanteko. Yksi henkisen väkivallan muoto, jolla pyritään mitätöimään ja alistamaan toisia ihmisiä. Lähimpiä vastineita löydän pikemmin koulu- ja työpaikkakiusaamisen tai perheväkivallan parista kuin keskustelusta, joka koskee sananvapautta. Vai onko todella niin, että puuttuminen koulukiusaukseen kaventaa kiusaajan sananvapautta? Tai se, että pitkään henkistä väkivaltaa vastaanottanut puoliso katkaisee suhteen ja hakee apua muualta? Ainakin minun järjelläni tuntuisi ihan hullulta ajatella, että lähtisin keskustelemaan näistä tapauksista huolestuneena väkivallantekijän sananvapaudesta.”

 

Jos joudut itse vihapuheen kohteeksi:

  • Pysy rauhallisena ja pyydä apua muilta.
  • Kuvaa tai videoi tilanne tai ota kuvakaappaukset netin vihapuheesta ennen sen poistamista.
  • Kerro tilanteesta vastaavalle henkilölle tai taholle.
  • Tee rikosilmoitus.
  • Netin vihapuheen voi ilmiantaa poliisin nettivinkkipalveluun ja nettipalvelun ylläpitäjälle.
  • Blokkaa netin vihapuhujat.
  • Suojaa yksityisyyttäsi: älä paljasta esimerkiksi asuinpaikkaasi sosiaalisessa mediassa.
  • Pyri oikaisemaan väärät faktat.
  • Tägää nettipoliisi mukaan julkiseen keskusteluun.
  • Julkaise vihaviestit.
  • Perustele näkemyksesi rauhallisesti ja puolusta itseäsi, jos koet sen toimivaksi.

 

Jos todistat vihapuhetta:

  • Osoita vihapuheen kohteelle tukea esimerkiksi sanallisesti, elein tai ilmein, vaikka pyytämällä viereesi istumaan bussissa. Netissä tukea voi osoittaa kommentein ja tykkäyksin.
  • Pyydä vihapuhujaa lopettamaan, jos se tuntuu turvalliselta.
  • Varmista, että vihapuheen kohde pääsee jatkamaan matkaansa turvallisesti.
  • Ilmoita tilanteesta jollekin vastaavalle henkilölle tai taholle (ajoneuvon kuljettajalle, opettajalle, ravintolan omistajalle, tapahtuman järjestäjälle jne.).
  • Jos kyse on netin vihapuheesta, ilmianna vihapuhe poliisin nettivinkkipalvelun kautta ja nettipalvelun ylläpitäjälle.
  • Auta väärien faktojen oikaisussa.
  • Älä aseta itseäsi vaaraan.

Lähde: Vihapuheesta dialogiin – Koulutusmateriaali vihapuhetta käsitteleville oppitunneille, Plan International Suomi, kirjoitus ja toimitus Salla Kuuluvainen.

 

 

Infosota ja journalismin kuolema

infosotaSotajournalismi on vaikea laji. Monesti sodan osapuolet pyrkivät vääristämään tietoja omien intressiensä tarpeisiin,
 ja faktojen tarkistaminen vaarantaa toimittajan hengen. Erityisen lujille toimittajat ja heidän journalistiset taitonsa ovat joutuneet Syyrian sodassa.

Tarinoita sodasta on paljon, mutta kuinka moni niistä 
on totta? Totuudellisuuteen pyrkivä sotajournalismi on vaikeaa, sillä osapuolet pyrkivät vääristämään tietoja omaksi edukseen 
ja niiden tarkistaminen on usein hengenvaarallista. Tässä tilanteessa voi helposti syntyä itse itseään vahvistava kertomus, jolla on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa: sodan alussa epäluotettavista ja hatarista lähteistä saadun tiedon perusteella luodaan tulkintakehys ja myöhemmin saapuvasta tietovirrasta suodatetaan pois tähän sopimaton tieto.

Erityisen kovalle koetukselle journalismi on joutunut Syyrian sodassa. On tavallista, että jutut tehdään kaukana tapahtumapaikalta – Beirutissa, Ankarassa tai sitten kotitoimituksissa. Lähteenä käytetään jonkun sotivan osapuolen välittämiä tietoja – yleensä niin sanottujen kapinallisten.(1)

Hyvä esimerkki on tapahtuma 4. huhtikuuta 2017, kun myrkkykaasua levisi Khan Sheikhunin kaupunkiin. Aluetta piti hallussaan Tahrir al-Sham -liitto, jota Wikipedian mukaan hallitsi Fateh al-Sham -rintama, aiemmalta nimeltään Syyrian al-Qaida. Tiedot ja videot tapahtumasta sekä Syyrian hallitusta syyttävä tulkinta tulivat Syrian Observatory for Human Rights – ja White Helmets -järjestöiltä.

Syrian Observatory for Human
 Rights on kangaskauppias Rami Abdulrahmanin kotoaan Englannista pyörittämä tiedotusorganisaatio,
 joka avoimesti vastustaa hallitusta(2). White Helmets on brittiläisen
 entisen tiedustelu-upseerin James
 Le Mesurierin perustama järjestö, joka on saanut Britannialta ja muilta Nato-mailta kymmenien miljoonien eurojen avustukset. Järjestö käyttää suuren osan rahoistaan itsensä markkinoimiseen ja toimii vain hallitusta vastustavien ryhmien alueella(3). Kovin luotettavina eikä ainakaan puolueettomina näitä lähteitä ei voi pitää.

”TOTUUS” KAASUISKUSTA

Mutta ennen kuin puolueettomat asiantuntijat ehtivät puhua, aseet puhuivat. USA kosti Syyrian kontolle pannun kaasuhyökkäyksen kolmen päivän kuluttua laukaisemalla 59 risteilyohjusta
Shayratin lentotukikohtaan. Koston edellyttämää varmuutta al-Assadin hallituksen syyllisyydestä perusteltiin jälkeenpäin Valkoisen talon tiedustelumuistiolla, joka julkaistiin 11.4. Trumpin väitteisiin yleensä kohdistuva epäluulo sysättiin nyt syrjään, ja Syyrian hallituksen syyllisyyttä alettiin valtamediassa etenkin USA:ssa pitää varmana.

Käsityksen uskottavuutta lisäsi se, että presidentti al-Assadin jouk- kojen väitettiin käyttäneen sariinia Ghoutassa lähellä Damaskosta vuonna 2013. Helsingin Sanomat 
ja lukuisat muut tiedotusvälineet julkaisivat uutisen, jonka mukaan Ranskan tiedustelupalvelulla on varmoja todisteita Syyrian hallituksen syyllisyydestä huhtikuun 2017 alun kaasuiskuun. Kuitenkin tämäkin todistelu perustui hallituksen oletettuun syyllisyyteen Ghoutan iskussa: käytetty kaasu oli näissä molemmissa samanlaista sariinia.

Jonkinlaisen puolueettoman journalismin vaikutelman säilyttämiseksi media kertoi Venäjän ja Syyrian virallisen kannan, jonka mukaan al-Assadin joukot eivät olleet tehneet kaasuiskua. Näiden kahden maan uskottavuus on kuitenkin länsimaisen yleisön silmissä ajettu niin alas, ettei vastaväitteillä ollut merkitystä. Näin ”totuus” kaasuiskusta oli muodostunut.

TOIMITTAJILLA
 ON VAIHTOEHTOJA

Olisiko toimittajilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata hallitusta vastustavien aseellisten ryhmien ja Valkoisen talon nuotteja? Nähdäkseni olisi. Ensinnäkin olisi voinut muistella vaikka Irakin sodan perusteeksi esitettyjä olemattomia joukkotuhoaseita ja suhtautua skeptisesti Syyrian sodan yhden osapuolen tietoihin. Toiseksi olisi voinut ihmetellä,
 miksi ihmeessä al-Assad haluaisi ampua itseään jalkaan. Syyrian hallituksen asemahan oli vahvistunut Aleppossa saadun voiton ja Trumpin Assadille myönteisten lausuntojen takia. Todellinen tai luuloteltu kaasuhyökkäys, jolla ei saavutettu mitään sotilaallisia etuja, vahvisti jälleen kuvaa Assadista hirviömäisenä johtajana, josta on päästävä eroon.

Kolmanneksi seuraamalla yhdysvaltalaisia riippumattomia tiedotusvälineitä olisi selvinnyt, että USA:n tiedusteluasiantuntijoiden piirissä epäiltiin kovasti käsitystä, että Syyrian hallitus olisi tehnyt kaasuhyökkäyksen. Tutkivan journalismin veteraani Robert Parry kirjoitti, että hänen lähteensä kertoi CIA:n johtajan Mike Pompeon raportoineen Trumpille henkilökohtaisesti, että CIA:n käsityksen mukaan al-Assad ei todennäköisesti ollut syyllinen kaasuhyökkäykseen.

Lehdistötilaisuudessa, jossa Trump esitteli tiedustelumuistiota, paikalla ei ollut Pompeo eikä myöskään kaikkia 16:ta USA:n tiedustelupalvelua koordinoiva ”kansallisen tiedustelu johtaja” Dan Coats, mikä on poikkeuksellista.(4)

Samaan aikaan Trumpin tiedustelumuistion julkaisemisen kanssa 24 entistä tiedusteluammattilaista julkaisi oman muistionsa. Nämä Veteran Intelligence Professionals for Sanityn (tiedusteluammattilaisten veteraanijärjestö) edustajat kertoivat, että alueella olevat USA:n armeijan sotilaat, joihin he olivat olleet yhteydessä, sanovat, että kaasuhyökkäystä ei tapahtunut, vaan tavalliset pommit osuivat asevarastoon, jossa sattui olemaan suuri määrä myrkyllisiä kemikaaleja(5).

Neljänneksi vähäinenkin internet- ja muiden lähteiden penkominen olisi paljastanut sen, että Ghoutan kaasuhyökkäyksestä kiistellään edelleen ja että on paljon aineistoa ja tutkijoita, joiden mukaan syyllisiä olivat hallitusta vastaan taistelevat ryhmittymät eikä hallitus. Esimerkiksi tunnettu tutkiva journalisti Seymour Hersh, jolla on laajat yhteydet Washington DC:n sisäpiireihin, paljasti, että Yhdysvaltain turvallisuuskoneistossa toisinajattelu oli yleistä. Armeijan ja CIA:n piirissä epäiltiin alun alkaenkin, että kyse
 oli al-Qaidan Turkin avustuksella tekemästä lavastetusta hyökkäyksestä, jonka tarkoituksena oli saada Syyrian hallitus näyttämään syylliseltä. Myöhemmin CIA sai käsiinsä salakuuntelu- ja muuta tietoja, jotka vahvistivat, että kyseessä todellakin oli Turkin organisoima ”false flag” -operaatio, jonka päämääränä oli saada USA lähtemään avoimesti sotimaan Syyriaa vastaan. Tätä käsitystä vahvisti Britannian tiedustelupalvelu, joka sai haltuunsa näytteen hyökkäyksessä käytetystä sariinista. Kun näytettä analysoitiin armeijan laboratoriossa, sen havaittiin olevan toisenlaista kuin se, mitä tiedettiin olevan Syyrian hallituksen varastoissa.(6)

Viidenneksi olisi voinut raportoida USA:n johtavan teknillisen yliopiston MIT:n emeritusprofessorin Theodore Postolin kritiikistä Valkoisen talon tiedusteluraporttia kohtaan. Tämän asetekniikan läpikotaisin tuntevan tutkijan mukaan raportissa esitetty kuva- aineisto sotii sen johtopäätöksiä vastaan. Sariiniksi väitetyn kaasun lähtöpaikaksi esitetty kuopassa oleva putki ei voi olla lentokoneesta käsin pudotettu, vaan se on pikemminkin maahan asetettu ja siinä räjäytetty. Toisaalta putki ei ilmeisesti koskaan sisältänytkään sariinia, koska vallitsevan tuulen mukana myrkkykaasun olisi pitänyt kulkeutua ja levitä aivan lähellä olevalle tiheästi asutetulle alueelle. Kuitenkaan tällä alueella mahdollisesti tapahtuneesta tragediasta ei ole mitään kuva-aineistoa, vaikka videokuvaajat parveilivat kuopan ääressä, josta olisi vielä kuvaushetkelläkin pitänyt tulla tappavan myrkyllistä kaasua. Toisaalta satelliittikuvista voidaan havaita, että sellaista aukiota, jossa kaasuhyökkäyksen uhreja näytetään, ei ole missään lähistöllä.(7)

ALUMIINIFOSFIDIA VAI SARIINIA?

Toimittajat, jotka eivät olleet huhtikuussa välittäneet virallisesta kertomuksesta poikkeavista näkemyksistä, saattoivat onnitella itseään syyskuun alussa. YK:n Syyriaa tutkiva riippumaton kansainvälinen komissio julkaisi raporttinsa Khan Shaykhunin tapauksesta: komission mukaan Syyrian hallitus oli pudottanut huhtikuussa kaupunkiin sariinia levittävän pommin. Raportti on kuitenkin paljolti vanhaa viiniä uudessa leilissä: komissio ei vieraillut itse paikalla, ja raportin tulokset perustuvat paljolti 43:n sieltä tulleen ihmisen haastatteluun ja siihen, että Postolin ja muiden asiantuntijoiden esittämä rikostekninen todistusaineisto sivuutettiin(8).

Komissio koostuu kolmesta YK-uraa tehneestä ihmisestä, joiden asiantuntemus liittyy kansainväliseen oikeuteen ja politiikkaan. Ilmeisesti koska heillä ei ollut teknistä asiantuntemusta, he saattoivat hyväksyä kemiallisen aseen käytön todisteeksi kuvat, joiden tulkintaa asetekniikkaa tuntevat voimakkaasti kritisoivat. Esimerkiksi kaksi USA:n hallituksen entistä kemiallisten aseiden asiantuntijaa totesi, ettei kemiallinen ase olisi voinut tehdä kuvissa näkyvää kuoppaa, koska tällaisissa aseissa on vain vähän räjähdysainetta. Pientä räjähdystä tarvitaan kaasun levittämiseen, mutta isompi räjähdys tuhoaisi kaasun(9).

Yhdessä USA:n suurimmista vasemmalle kallellaan olevista nettilehdistä AlterNetissä kirjoittava tutkiva journalisti Gareth Porter on tehnyt perusteellisen selvityksen Khan Sheikhun tapahtumista. Hän kritisoi voimakkaasti riippumattoman komission ja Kemiallisten aseiden kieltojärjestön (OPCW) raportteja. Hän päätyy siihen, että Syyrian hallituksen lentokone todellakin pommitti kaupunkia tuona aamuna. Kyse oli kuitenkin tavanomaisesta pommista, joka osui alumiinifosfidivarastoon. Alumiinifosfidista muodostuu herkästi erittäin myrkyllistä fosfiinikaasua, jonka aiheuttamat oireet ovat pitkälti samanlaiset kuin sariinin. Osa kudosnäytetesteistä ei kykene erottamaan sariinia fosfiinista. Alumiinifosfidia käytetään yleisesti tuholaisten torjuntaan ja viljan säilömiseen, mutta sen mahdollinen käyttö kemiallisen aseen lähtöaineena on myös laajalti tunnettu.(10)

INFOSOTAA

Miksi valtamedia on sivuuttanut kaiken tämän aineiston, joka olisi saattanut epäilyksenalaiseksi virallisen kertomuksen Khan Sheikhunin tapauksesta tai olisi vähintäänkin antanut ratkaisevasti monipuolisemman kuvan kaasuhyökkäyksestä? Tämä on sitäkin merkillisempää, kun sama media on viime aikoina halunnut voimakkaasti erottautua amatöörien internetissä harjoittamasta
kirjoittelusta, jonka väitetään usein sisältävän valeuutisia.

Valtamedian edustajien oletetaan noudattavan ”journalistin ohjeita”, joiden mukaan ”journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”, ”tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin” ja ”tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti”. Aivan ilmeisesti näitä ohjeita ei Khan Sheikhunin tapauksen raportoinnissa noudatettu. Kritiikitön suhtautuminen yhden sodan osapuolen tietoihin on sikälikin raskauttavaa, koska journalistin ohjeissa korostetaan, että ”erityisen tärkeää” kriittinen suhtautuminen ”on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus”. Sekään, että alussa tietoja oli vain vähän saatavilla, ei riitä puolustukseksi: ”Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.”

Mistä oikein on kysymys?
 Ovatko tiedotusvälineiden ulkomaantoimitukset täynnä epäpäteviä toimittajia? Tätä on vaikea uskoa, koska toimitukset tuottavat myös korkeatasoista journalismia. Sen sijaan asia voidaan ehkä selittää käsitteiden ’globaali nationalismi’ ja ’informaatiosota’ avulla.

Suuren maan nationalismikin 
on suurta, ja se leviää kauas maan rajojen ulkopuolelle. Aikoinaan suuri ja mahtava Neuvostoliitto 
sai monen eri puolilla maailmaa asuvan ihmisen mielen herkistymään. He tunsivat tarvetta selittää asiat idän jättiläisen kannalta parhain päin. Kun silloin ”länsimaissa” oli kysymys pääasiassa johtavan eliitin ulkopuolella olevasta autoritäärisestä vasemmistosta, nyt suureen ja mahtavaan samaistuu suuri osa lännen johtavaa eliittiä. Siksi toimitusten johdossa ja sitä vapaaehtoisesti tai välttämättömyyden pakosta seuraavien toimittajien keskuudessa halutaan tulkita sodat USA:ta ja sen liittolaisia myötäillen.

Tendenssiä on viime vuosina vahvistanut informaatiosotapuheen esiinmarssi. Tässä puheavaruudessa se, mitä Venäjä tai jokin muu USA:n ja Naton kanssa eripurainen maa esittää oman toimintansa tai näkemystensä tueksi, ei olekaan vanhaa tuttua organisaatioviestintää, suhdetoimintaa tai mainontaa vaan sotaa, jossa aseina ovat tekstit, puheet ja kuvat. Näin toimittajista tulee sotilaita kamppailussa vastapuolelta sinkoavia infoammuksia vastaan. Sellaisia uutisia ja väitteitä, jotka saattaisivat hyödyttää ”vihollista”, ei voi esittää, vaikka ne olisivat ilmeisestikin totta. Tällaisten väitteiden esittäjät leimataan trolleiksi, jotka rahasta tai ideologisesta ”maanpetturuudesta” toimivat vastapuolen käsikassaroina.

Suuri ongelma infosodankäynnissä on kuitenkin se, että sodankävijät sokeutuvat. Kun
l ähes kaikista medioista tulee infosotaa varten suodatettua
 tietoa, suodattamatonta tietoa on vaikea saada, ja silloinkin, kun sellaista saadaan, siihen ei helposti uskota ja sen epäillään olevan vihollisen trollausta. Harhaisen tiedon pohjalta tehdään järjettömiä päätöksiä. Voidaan esimerkiksi ajautua kaiken tuhoavaan sotaan, joka olisi helposti voitu välttää. Kansallisen turvallisuuden ja maanpuolustuksen nimissä käyty infosota johtaakin turvallisuuden syöksylaskuun.

Teksti Olli Tammilehto
Kuva Essi Rajamäki

Viitteet

1. Patrick Cockburn: ”This is why everything you’ve read about the wars in Syria and Iraq could be wrong”, The Independent, 2. joulukuuta 2016, www.independent.co.uk/voices/syria-aleppo-iraq-mosul-isis-middle-east-conflict-assad-war-everything-youve-read-could-be-wrong-a7451656.html

2. Ks. esim. Charlie Skelton: ”The Syrian opposition: who’s doing the talking?”, The Guardian, 12. heinäkuuta 2012, www.theguardian.com/commentisfree/2012/jul/12/ syrian-opposition-doing-the-talking; Neil MacFarquhar: ”A Very Busy Man Behind the Syrian Civil War’s Casualty Count”, The New York Times, 9. huhtikuuta 2013, osa Middle East, www.nytimes.com/2013/04/10/world/middleeast/the-man-behind-the-casualty-figures-in-syria.html

3. Ks. esim. Scott Ritter: ”The ‘White
Helmets’ and the Inherent Contradiction
of America’s Syria Policy”, Truthdig, 5. lokakuuta 2016, www.truthdig.com/articles/the-white-helmets-and-the-inherent-contradiction-of-americas-syria-policy/;
 Jan Öberg: ”TFF PressInfo # 392: Just how grey are the White Helmets and their backers?”, TFF Pressinfo, 1. marraskuuta 2016, blog.transnational.org/2016/11/tff-pressinfo-392-just-how-grey-are-the-white-helmets-and-their-backers/

4. Robert Parry: ”Where Was CIA’s Pompeo on Syria?”, Consortiumnews, 8. huhtikuuta 2017, consortiumnews.com/2017/04/08/where-was-cias-pompeo-on-syria/

5. Veteran Intelligence Professionals for Sanity: ”Trump Should Rethink Syria Escalation”, Consortiumnews, 11. huhtikuuta 2017, consortiumnews.com/2017/04/11/trump-should-rethink-syria-escalation/

6. Seymour M. Hersh: ”The Red Line and the Rat Line”, London Review of Books, 17. huhtikuuta 2014, www. lrb.co.uk/v36/n08/seymour-m-hersh/the-red-line-and-the-rat-line

7. Theodore A. Postol: ”The Nerve Gas Attack Described in White House Report Did
Not Occur, Expert Says of Syria Incident”, Truthdig, 20. huhtikuuta 2017, www.truthdig.com/articles/the-nerve-gas-attack-described-in-white-house-report-did-not-occur-expert-says-of-syria-incident-2/; Theodore A. Postol: ”With Error Fixed, Evidence Against ‘Sarin Attack’ Remains Convincing”, Truthdig, 22. huhtikuuta 2017, www.truthdig.com/articles/with-error-fixed-evidence-against-sarin-attack-remains-convincing-2/

8. Report of the Independent International Commission of Inquiry on the Syrian Arab Republic, Thirty-sixth session Agenda item 4 (Human Rights Council, 2017), www. ohchr.org/Documents/HRBodies/HRCouncil/CoISyria/A_HRC_36_55_EN.docx

9. Gareth Porter: ”Have We Been Deceived
Over Syrian Sarin Attack? Scrutinizing the Evidence in an Incident Trump Used to Justify Bombing Syria”, Alternet, 13. syyskuuta 2017, www.alternet.org/grayzone-project/what-really-happened-khan-sheikhoun

10. Ks. edellä

Kummitoiminta helpottaa arkea vaikeissa oloissa

kummitoimintaPsykologien sosiaalisella vastuulla (PSV) on monivuotinen yhteistyökumppani Libanonissa. Beit Atfal Assumoud -järjestö (BAS) aloitti lasten mielenterveysohjelman jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vuonna 2009 BAS käynnisti kummiohjelman hankkiakseen tarpeellisiksi havaittuja erityiskoulu- ja kuntoutuspalveluja. PSV:n Sirkku Kivistö kävi syyskuussa Libanonissa.

Syyriasta sotaa paenneillle palestiinalaisille olot Libanonin pakolaisleireissä ovat usein järkytys. Leirit ovat rähjäisiä ja ahtaita, pakolaisilla ei ole kansalaisoikeuksia, ja palvelut ovat UNRWA:n epävarman rahoituksen takia riittämättömiä.

”Mikään ei meitä Libanonissa pidättelisi, jos voisimme palata Syyriaan. Siellä lapset voivat
 käydä koulua ja terveydenhoito on ilmaista. Libanonissa kaikki maksaa”, sanoo 13-vuotiaan Ghofranin äiti. Perhe pakeni viisi vuotta sitten Daraasta Beirutiin. ”Daraassa elimme hyvää elämää”, äiti jatkaa. Hän käy siivoamassa kahden järjestön tiloissa. Perheen isä on lähtenyt 1,5 vuotta sitten laittomia reittejä pitkin meren yli Saksaan, mutta ei ole saanut siellä töitä.

Suuri osa Syyriasta paenneista
 ei ole pystynyt maksamaan oleskeluviisumiaan Libanonissa ja on pakomaassaan laittomasti. He elävät epävarmuudessa ja pelkäävät maasta poistamista. Melkein puolet heistä on alle 15-vuotiaita. Perheet ovat ajautuneet niin ahtaalle, että Guardian kertoi 14.8.2017 Hizbollahin järjestäneen tuhansille ihmisille paluukuljetuksia Syyriaan. YK-järjestöt ovat huolissaan tällä tavoin palanneiden elinolojen järjestymisestä Syyriassa.

SÄHKÖJOHDOT MONEN SURMA

Syyrian kouluissa opetetaan englantia vain vähän, Libanonissa kieleen perehdytään jo lastentarhoissa. Kouluissa englanninkielinen opetus lisääntyy luokka-asteelta toiselle. Senkin vuoksi alakouluikäisistä vain 65 prosenttia käy koulua. Varsinkin ylempien luokka-asteiden opetus on Syyriasta paenneille liian vaikeaa ja koulusta pois jääminen yleistä. Nuoret tekevät satunnaistöitä auttaakseen perheitään, kuten 
teki 16-vuotias palestiinalainen Mouhammad. Hän pakeni Syyriasta, mutta kuoli Shatilassa onnettomuudessa. Auto repäisi kujalla roikkuvat sähköjohdot pojan päälle. Hänen kuvansa on ripustettu Shatilan kujalle kuten niin monen muunkin sähköjohto-onnettomuuksissa kuolleiden kuvat.

Ghofran kävi Syyriassa 
kaksi vuotta lastentarhassa ja Libanonissa viisi luokkaa UNRWA:n koulussa Bourj el-Barajnehin leirissä. Hänen koulunkäyntinsä keskeytyi onnettomuuteen. Kolme vuotta sitten äidin ollessa laittamassa ruokaa Ghofran meni liian lähelle kaasuhellaa ja hänen nailoniset vaattensa syttyivät tuleen. Palovammojen paraneminen on vaatinut useita leikkauksia. Koulussa hän jäi luokalleen ja vaihtoi koulua, mutta vähitellen kieltäytyi menemästä kouluun ollenkaan. Hänelle opettaja Monan ryhmä Beit Atfal Assumoud -järjestön keskuksessa on elämänpiirin laajennusta. Hänellä on oma luokkaryhmä, kavereita ja paikka, mihin lähteä aamuisin ikkunattomasta, pimeästä kodista. Ghofran kuuluu Beit Atfal Assumoudin kummiohjelmaan. Hänellä on kummi Qatarista.

Kummitoiminnalla ja kehitysyhteistyöhankkeilla voidaan lievittää rankkojen olojen puristusta ja pitää yllä toivoa normaalin elämän paluusta.

Teksti ja kuvat Sirkku Kivistö

Yläkuva: Syyriasta paenneen, Shatilassa sähköjohtojen putoamisesta seuranneessa onnettomuudessa kuolleen Mouhammadin muistokuva on esillä leirin kujalla. Vuodessa sähköjohtoihin kuolee jopa kymmeniä henkilöitä.

kummitoiminta2Ghofranin (edessä vasemmalla) luokka Bourj el-Barajnehin keskuksessa. Opettaja Mona keskellä.

Irakin kurdit äänestivät itsenäistymisestä

irakin_kurdit

Etelä-Kurdistanissa eli Irakin autonomisella kurdialueella Pohjois-Irakissa järjestettiin 25. syyskuuta kansanäänestys itsenäisyydestä. Kurdien osallistuminen oli hajanaista alueen itsevaltiaiden alaisuudessa. Kansanäänestyksestä päätti Irakin kurdialueen johtaja Masud Barzani monien puolueiden edustajien kanssa muutama kuukausi sitten.

Kansanäänestyspäätöstä Masud Barzani pyrkii käyttämään oppositiota ja niitä puolueita vastaan, jotka eivät ole tunnustaneet hänen asemaansa (esimerksiksi Muutospuolue). Barzani on vuodesta 2005 ollut Irakin kurdialueen johtaja, ja vuodesta 2013 lähtien hän on monin perustein estänyt kenenkään muun pääsyn alueen johtajaksi. Barzani ja hänen piiriinsä kuuluvat henkilöt ovat neljän viime vuoden aikana tehneet kaikkensa pysyäkseen vallassa. Hänen veljenpoikansa on toiminut vuodesta 1996 varapääministerinä ja pääministerinä ja hänen poikansa on turvallisuusneuvonantaja.

Lokakuussa 2015 Barzani keskeytti sisäisten kriisien takia alueen parlamentin toiminnan. Se aktivoitiin uudelleen muutama päivä ennen kansanäänestystä.

KURDEILLA IRAKISSA ERIKOISSTATUS

Kurdeilla kuten muillakin kansoilla on itsemääräämisoikeutensa. Ensimmäisen maailmansodan loputtua he eivät saavuttaneet itsenäisyyttä sisäisistä, alueellisista ja ulkoisista syistä johtuen. Heidät jaettiin kohtalokkaasti Iranin, Turkin, Syyrian ja Irakin valtioiden kesken. Kurdien vapausliikkeet ja vastarinnat ovat jatkuneet viime vuosisadan aikana vaihtelevasti Kurdistanin eri osissa. Heidän poliittiset puolueensa ovat pyrkineet erilaisin ideologioin edistämään omaa toimintaansa. Kurdien poliittiset johtajat ovat harvoin olleet sopusoinnussa toistensa kanssa, pikemminkin he ovat nähneet politiikan omien etujensa ajamisen välineenä. Suurimpien puolueiden ja puoluejohtajien mielestä politiikka ei ole tarkoittanut kurdien yhteisasioiden hoitamista. Riippumatta puolueiden ja niiden johtajien toiminnasta ja epäasiallisesta johtamisesta kymmenet tuhannet ihmiset ovat joutuneet antamaan henkensä ja uhrautuneet kurdien itsemääräämisoikeuden puolesta.

Kurdit ovat eläneet Kurdistanin kaikissa osissa vaikeita aikoja ja joutuneet valtiollisen väkivallan kohteiksi. Heidän asuinalueensa, kielensä, identiteettinsä ja kulttuurinsa ovat olleet kurdien hallitsijamaiden painostuksen alla viime vuosisadan aikana. Heitä on yritetty vaientaa kemiallisilla aseilla, pakkosiirroilla, joukkomurhilla ja vangitsemisilla. Sisäisistä ristiriidoistaan, vaikeasta geopoliittisesta asemastaan ja hallitsijavaltioiden väkivaltaisesta koneistosta johtuen kurdit eivät ole saaneet mahdollisuutta ilmaista yhteen ääneen omaa tahtoaan. Heidän kapinansa, vapausliikkeensä ja aseellinen toimintansa ovat yleensä epäonnistuneet, eivätkä he ole voineet kohentaa omaa tilannettaan.

Irakin pohjoisosassa eli Etelä-Kurdistanissa kurdeilla on ollut erikoisstatus vuodesta 1991 lähtien. Kurdipuolueiden poliitikot ja asejoukot eivät käyttäneet tätä kultaista aikakautta harkitusti
ja kävivät vuosina 1994–98 sisällissodan. Barzanin (Kurdistanin demokraattien puolue) ja Jalal Talabanin (Kurdistanin isänmaal- linen puolue) puolueet ja heidän aseistetut joukkonsa ovat tehneet yhteistyötä Irakin, Turkin ja Iranin kanssa voittaakseen sodan likaista politiikkaa vastaan.

Saddam Husseinin kaatumisen jälkeen Talabani ja Barzani eivät välittäneet kurdien itsemääräämisoikeudesta. He osallistuivat Irakin valtion perustamiseen kansalta kysymättä ja rahan ja vallan saamiseksi. Uusi tilanne oli heille edullinen, ja ennen kaikkea Talabani ja Barzani pääsivät yhteisymmärrykseen vallan jakamisesta, toinen Bagdadissa ja toinen Kurdistanissa. Heidän sopimuksensa ei perustunut kurdien kansallisetuihin, strategiaan eikä kurdikysymykseen tulevaisuudessa. Kaksi kurdipuolueen johtajaa ja heidän lähipiirinsä mukaan lukien perheet ja sukulaiset valitsivat väärän suunnan. Rahaa tuli tulvimalla ja korruptio paisui kaikkialla Irakissa ja Kurdistanissa.

Talabani suuntautui Bagdadiin, ja lopulta hänet valittiin Irakin presidentiksi ja Barzani tuli valituksi kurdialueen presidentiksi vuonna 2005. Talabani ja Barzani kilpailivat keskenään puolueineen vallasta, rahasta, alueen hallinnasta ja kannattajista. Kumpikaan ei ollut valmis hyväksymään toista Etelä-Kurdistanin johtajaksi. He 
ja heidän puolueensa hallitsivat kurdialueita, joita kutsuttiin vihreäksi ja keltaiseksi alueeksi. Parlamentti- ja presidentinvaalit vuonna 2009 toivat politiikan kentälle uusia ilmiöitä. Oppositiopuolue nimeltä Muutos (Goran) sai uutena ryhmittymänä valtavasti ihmisiä liikkeelle ja oli yksi vaalien voittajista. Talabani jatkoi yhteistyötä Barzanin kanssa, ja vuonna 2009 hän kierteli monia kaupunkeja ja pyrki keräämään ääniä Barzanille, koska oli itse halukas jatkamaan Bagdadissa presidenttinä.

KANSANÄÄNESTYS OLI BARZANIN VALINTA

Irakin keskushallinnon ja kurdialueen aluehallinnon välillä oli jonkin verran kytköksiä, joiden varjossa liikemiehet, poliitikot ja kansan huijarit käyttivät niitä helposti hyväkseen. Vallassa olevien lähipiiri ja sukulaiset rikastuivat korruption seurauksena, ja yhteiskunnan tasapaino horjui politiikan ja poliitikkojen vääristä linjoista ja päätöksistä. Talabanin puolue toimi heikosti, minkä seurauksena päätöksenteko vaikeutui ja asioiden hoitaminen Kurdistanissa alkoi kangerrella. Öljymarkkinat, öljykaivojen omistaminen ja niiden salaa myyminen lisäsivät yhteiskunnallisia ja poliittisia jakolinjoja entisestään. Nuoret ja tyytymättömät kurdit alkoivat kapinoida kurdijohtajia ja heidän politiikkaansa vastaan. Kuitenkin heidän rivinsä hajotettiin väkivaltaisesti asein.

Kurdipuolueilla ja alueellisella hallinnolla oli Irakissa mahdollisuuksia punnita tilannetta ja käsitellä kurdien tulevaisuutta harkiten, loogisesti ja johdonmukaisesti. Vallassa olevat ihmiset eivät välittäneet muiden kritiikistä ja luottivat siihen, että asiat hoituvat itsestään. Alueen pääministerinä Barzanin veljenpoika teki joidenkin firmojen ja valtioiden kanssa öljysopimuksia, jotka eivät palvelleet tavallisia kansalaisia. Parlamentilla ja kansalla ei ole tietoa öljyn viennistä ja öljyvaroista, ja aluehallinto joutui omien virheidensä vuoksi maksamaan suuria määriä muutamille öljyfirmoille. Klaanipolitiikalla ei kyetty hoitamaan alueen asioita.

Kansanäänestys ei ollut kansalaisten päätös vaan Barzanin reaktio, ja hän käytti äänestystä omalla tavalla hyväkseen. Kurdeilta ei ole kysytty kansanäänestys-asiasta eikä parlamentti ole sitä käsitellyt. On selvää, että kurdit haluavat itsenäisyytensä, mutta kansanäänestyksen järjestämisajankohdasta ei oltu yksimielisiä. Joissakin lääneissä (esimerkiksi Suleimaniassa ja Halabcessa) äänestysprosentti oli 52, eli kansa on tyytymätön vallassa oleviin. Kansanäänestyksen kannattajilla
ei ole ollut mitään sanottavaa tulevista suunnitelmista. Tämä kertoo siitä, että kansanäänestys on tarkoituksellisesti järjestetty vain sisäpoliittisin perustein ja sillä voidaan sivuuttaa ne tahot, jotka eivät hyväksy Barzanin johtajuutta, jota on pidennetty laittomasti vuodesta 2013.

Kansan tahdosta itsenäisyyden suhteen ei ole epäilystä, mutta politiikkojen, puolueiden ja erityisesti niiden johtajien rehellisyyttä voi epäillä. Masud Barzanin isä Mustefa antautui vuonna 1975 helposti, vaikka kurdeilla oli kurdilähteiden mukaan yli 100 000 peshmergataistelijaa. Kansa, joka on jaettu neljän maan kesken ja Etelä-Kurdistanissakin se on jakautunut puolueiden kesken, ei ole valmis kestämään vaikeita haasteita. Sen lisäksi alueelliset ja kansainväliset tekijät eivät tue tätä kansanäänestystä. Olisi voinut olla parempi hyväksyä suurvaltojen ehdotus ja lykätä kansanäänestystä. Asia olisi voitu viedä YK:n turvallisuusneuvostoon, jossa olisi voitu paremmin keskittyä kurdikysymyksen ratkaisuun Irakissa.

Tulkinnat ja spekuloinnit alueen tulevaisuudesta ja Irakin keskushallinnon ja kurdialueen hallinnosta ovat erilaisia. Mielestäni tämä kansaäänestys ei johda mihinkään, ja kurdit ovat samassa tilanteessa kuin ennen äänestystä. He äänestivät ensimmäisen kerran itsenäisyydestä vuonna 2005 ja
yli 98 prosenttia äänesti kyllä-vastauksen puolesta, mutta asia jäi unholaan. Irakin keskushallitus on saanut tukea suurvalloilta ja erityisesti YK:n turvallisuusneuvostolta ja alueellisilta tahoilta. Sen lisäksi se on yrittänyt käsitellä asiaa hallituksessa ja parlamentissa ja painostaa kurdeja luopumaan tästä aikomuksesta. Ennemmin tai myöhemmin kurdikysymys tulee ratkaista, eikä sitä saa enää sivuuttaa väkivaltaa ja aseita käyttäen. Kuitenkin kurdipoliitikkojen ja puolueiden tulisi olla rehellisiä omia kansalaisiaan kohtaan ja luopua omien intressiensä ajamisesta, koska juuri nämä tekijät ovat johtaneet kurdien epäonnistumiseen viime vuosisadan aikana.

Valtion perustaminen ja sen ylläpitäminen vaatii omia keinoja, eikä klaanipolitiikka ole tässä asiassa käyttökelpoinen. Ehkä itsemääräämisoikeuden puolestapuhujat ja kannattajat eivät ole johdonmukaisesti punninneet suunnitelmaa ja päätöstä, jonka mukaan syyskuun kansanäänestys järjestettiin. Masud Barzania on syytetty viime vuosikymmenien aikana monista rikoksista kuten sisällissodista 1970-, 1980- ja 1990-luvuilla Kurdistanin kaikissa osissa. Hänen taustansa ei ole puhdas, eikä kansa luota häneen eikä hänen puheisiinsa, koska historialliset tapahtumat eivät tue hänen väitteitään. Suomalaisen sananlaskun mukaan hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Kansanäänestys oli huonosti suunniteltu ja toteutettu, eikä sillä siksi ollut merkittävää painoarvoa.

Teksti Aziz Sheikhani