Aihearkisto: Lehti

PÄÄKIRJOITUS: SUOMI LEIKKII VAARALLISIA SOTALEIKKEJÄ

Suomeen on tulossa touko-kesäkuun vaihteessa ennennäkemättömän suuri Arctic Challenge -ilmasotaharjoitus. Euroopan suurimpiin kuuluvan ilmasotaharjoituksen päätukikohtana on Rovaniemi, ja siihen osallistuu yli 100 lentokonetta 12 maasta. Mukana ovat Suomen ja Ruotsin ilmavoimien lisäksi Nato-maat Yhdysvallat, Ranska, Norja, Kanada, Iso-Britannia, Espanja, Belgia ja Alankomaat.

Hävittäjien lisäksi ilmassa nähdään kuljetus- ja yhteyskoneita, ilmatankkauskoneita, valvonta- ja taistelunjohtokoneita sekä kuljetus- ja pelastushelikoptereita. Osana harjoitusta Suomenkin taivaalla piipahtaa myös kolme monien erityisesti Vietnamin sodasta muistamaa surullisenkuuluisaa B-52-pommikonetta.

Ydinaseillakin varustettavissa olevien tuhonenkeleiden kutsuminen Suomen ilmatilaan kuvastaa korostetusti maamme kiristyneeseen poliittiseen ilmapiiriin ottamaa asennetta. Suomi haluaa omalta osaltaan olla liennytyksen sijaan lisäämässä jännitteitä lähialueellamme – tämä täysin tietoisina rajantakaisen Murmanskin alueen sotilaallisesta merkityksestä Venäjälle. Alue on maan tärkein sotilaskohde ja sen strategisten ydinaseiden kotisatama, ja on varmaa, että naapuri vastaa tähän Suomen uuteen politiikkaan lisäämällä omaa sotilaallista voimaansa rajan takana. Näin olemme mukana kiihdyttämässä asevarustelukierrettä lähialueellamme sen sijaan, että esittäisimme keinoja sen välttämiseksi.

Puolustusvoimien tulevat miljardi-investoinnit vaativat myös maan sisäistä mediasotaa, joka tulee jo silmille iltapäivälehtien lööppien kautta. Joillakin on tarve pelotella meitä sodan uhalla, jotta hyväksyisimme valtavat summat asevarusteluun. Halutaan antaa mielikuva siitä, että nämä uudet hankinnat sen joko estäisivät, tai vieläkin pelottavammin jotkut tuntuvat uskovan, että tuleva sota voitaisiin voittaakin.

Mutta periksi ei kannata antaa – toistaiseksi suomalaisten enemmistö ei ole näistä uusista ”sotaleikeistä” innostunut. Valitettavasti tämä ei näytä vaikuttavan millään tavoin harjoitettuun politiikkaan. Siinä on haaste rauhanliikkeelle. Istutetaan vielä se omenapuu.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

RAUHANTEKIJÄ RIIKKA JALONEN USKOO KASVATUKSEN VOIMAAN KAAOKSEN KESKELLÄ

RiikkaJalonen3Riikka Jalonen aloitti Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtajana heinäkuun lopussa 2016. Turkulaistaustainen Jalonen selvästi nauttii työstään rauhankasvatuksen parissa ja sanookin, että maailma ahdistaisi häntä enemmän, jos ei voisi olla työkseen vaikuttamassa asioihin.

Riikka Jalonen opiskeli Turun yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja poliittista historiaa. Myöhemmin kaivattuaan työnsä tueksi uutta näkökulmaa hän jatkoi opintoja kasvatustieteiden parissa ja hankki samalla itselleen opettajan pätevyyden.

Opinnoissaan Jalonen keskittyi erityisesti vähemmistöjen historiaan ja siihen, miten historiaa ja samalla kuvaa nykyisyydestä luodaan erilaisilla tarinoilla. Häntä kiinnostivat erityisesti kolonialismin historia, Afrikan itsenäisyysliikkeet, kansalaisyhteiskunnan rooli erilaisissa yhteiskunnissa ja se, miten vallankumousajatukset syntyvät ja kasvavat.

Nuorten kanssa toimiminen alkoi jo Jalosen ensimmäisessä työpaikassa nuorisotyöjärjestö Allianssissa. Siellä hän työskenteli nuorten osallisuuskysymysten parissa, eli pyrki edistämään nuorten mahdollisuuksia osallistua elinympäristönsä kehittämiseen, ja oli mukana ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskampanjoissa. Jalonen on myös opettanut viisi vuotta ammattikorkeakoulussa, jossa hän oli kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori.

NUORTEN DIALOGIA SRI LANKASSA

Demokratiakehitys ja ihmisoikeudet ovat vieneet Jalosta usein ulkomaille.
”Olin Palestiinassa ihmisoikeustarkkailijana talven 2011–2012. Sen jälkeen seuraavat kolme vuotta vierähtivät Nepalissa demokratia- ja rauhanrakennushankkeessa naisten ja nuorten parissa. Sieltä käsin valmistelin nuorisojohtajien dialogimallia osaksi Sri Lankan rauhanprosessia ja vietin siellä ison ajan vuodesta 2015.”

Sri Lankassa käytiin pitkä sisällissota vuosina 1983–2009, kun singaleesien ja tamilien välille kehittynyt jännite leimahti taisteluiksi. Sota päättyi vasta 17. toukokuuta 2009, kun tamilisissit antautuivat. Sodan loppuvaiheen tapahtumat ovat epäselviä, eikä sotarikoksia ole kunnolla selvitetty. Sovintoprosessi on ollut hidas ja monien mielestä epäoikeudenmukainen.

”Sri Lankassa käynnistämämme dialogiohjelma kokosi yhteen nuorisojohtajat maan kaikista keskeisistä puolueista ja yhteisöistä. Mukana oli tamileja, singaleeseja ja muslimeja ja esimerkiksi monien muiden puolueiden ei-salonkikelpoisena pitämä äärivasemmistolainen JVP-puolue. Kuvaavaa oli, että JVP oli jättäytynyt käytännössä kaikkien aiempien monipuolueyhteistyöyritysten ja rauhanneuvottelujen ulkopuolella.”

Jalonen oli tavannut puolueen johtoa pari kertaa ollessaan Sri Lankassa nepalilaisten nuorisojohtajien kanssa. Lopulta helmikuussa 2015 JVP:n puoluejohto päätyi suosittamaan dialogiin sallistumista, kun Nepalin maoistien ja marxilais-leninistisen puolueen nuorisojohtajat henkilökohtaisesti takasivat Jalosen puolueettomuuden.

”Molempien puolueiden nuorisojohtajat olivat kuulemma sanoneet, että Jalonen on ihan ok. JVP:n johtajat totesivat naureskellen, että jos olen työlläni ansainnut niiden kahden puolueen luottamuksen Nepalissa ja saanut heidät pysymään saman pöydän ääressä kolme vuotta, niin se on sellainen suositus, että siihen kannattaa luottaa. Se oli vahva kunnianosoitus ja kiitos työstäni Nepalissa, joka oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sain vetää Sri Lankan dialogiprosessia vuoden verran yhdessä eteläafrikkalaisen kokeneen sovintoprosessikonkarin kanssa. Opin häneltä paljon siitä, miten luottamuksen rakentamista voi tukea ja miten fasilitoida dialogia niin, että todellinen yhteistyö tulee mahdolliseksi.”

Historian painolastista huolimatta nämä eri puolilla sotaa olleet nuorisojohtajat olivat hyvin motivoituneita katsomaan tulevaisuuteen ja rakentamaan yhdessä maataan kohti kestävää rauhaa. Heille vaalitulos 8.1.2015 oli tuonut uskon siihen, että Sri Lankalla oli mahdollisuus siirtyä kohti demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta.

Jalonen kertoo, että oli tuntenut olevansa todella etuoikeutettu saadessaan olla osana uuden luomista. Hän kuulee nuorista aina välillä, ja sähköpostit heiltä ylläpitävät uskoa maan tulevaisuuteen, vaikka monet maan kansalaiset ovat jo menettäneet toivonsa vuoden 2015 alun vaalivoiton synnyttämään muutoksen mahdollisuuteen, kun vanha valta pitää kynsin hampain etuoikeuksistaan kiinni.

KASVATUKSELLA EDISTETÄÄN RAUHAA

Jalonen kertoo seuranneensa Rauhankasvatusinstituutin toimintaa jo pitkään eräänlaisena hang around -jäsenenä.

”Suuri idolini on Helena Kekkonen. Tein graduni suomalaisesta antiapartheid-liikkeestä ja siihen liittyen tapasin Helenan 1990-luvun lopussa. Hän teki minuun vahvan positiivisen vaikutuksen ja todella jätti jäljen. Rohkealla freireläisellä otteellaan Helena raivasi tietä 60-luvun Suomessa ja kuvia kumartamatta loi uutta. Keskustelu hänen kanssaan jatkui vuosia. Edelleen mietin usein, että mitä minä tässä valitan, Helena ei kitisisi vaan tarttuisi toimeen, vaikka ympärillä olevat normit ja rakenteet kyseenalaistivat hänen työnsä jatkuvasti.”

Helena Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän piti yllä kirjeenvaihtoa lukuisten tapaamiensa ihmisten kanssa. Tämä käy ilmi esimerkiksi Pystykorva-sarjassa julkaistussa Kekkosen elämäkertateoksessa Rauhan siltaa rakentamassa. Jalonen sai kirjan rauhankasvattaja
Hanna Niittymäeltä vuosi sitten, ja seuraavaksi vinkattiinkin, että Rauhankasvatusinstituutissa olisi toiminnanjohtajan paikka auki.

”Muutoksen tekeminen on monesti vaikeaa, ja siksikin ihailen Helenan peräänantamatonta, freireläistä toimintapaa. Rauhankasvatusinstituutissa on Helenan perintöä jäljellä, sitä tahdon edistää. Pelkästään yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa ilmiöihin on minusta vajaa. Siinä ei ole kasvatuksen elementtiä, joka minusta on paras keino edistää rauhaa.”

Tavallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa monia sotia ja konflikteja, ja niiden edessä tulee voimaton olo.

”Mutta kun pääsee tukemaan suomalaisia kouluja yhdenvertaisuustyössä, kun löytää nuorisotyöntekijöiden kanssa keinoja puuuttua vihapuheeseen, tuntee tekevänsä jotain tärkeää. Ei ahdista niin paljon, koska käsissä on voimakkaat työkalut muutoksen tekemiseen.”

Jalonen sanookin, että maailmantuska olisi luultavasti hirveä, jos  hän ei saisi työkseen tehdä aktiivista, paneutuvaa rauhantyötä.

”On valitettavaa, että jokaisen sukupolven pitää käydä oma sotansa. Tuntuu, että kaikkien on tehtävä omat virheensä. Että edellisten sukupolvien mokat eivät riitä.”

VALLAN VAHTIKOIRAT

Nelikymppinen Jalonen on sellaista ikäryhmää, että hänen nuoruudessaan ei ollut suuria maailmanpelon kausia. Hän oli liian nuori 80-luvun suuriin ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja kertoo äitinsä tietoisesti suojelleen häntä maailman kauheuksilta ja esimerkiksi ydinasepelolta.

Nyt monissa maissa kuohuu taas. Euroopasta on vaikea nimetä valtiota, jossa ei kytisi kauheuksia pinnan alla tavalla, jota olisi ollut vaikea kuvitella vielä vuosikymmen sitten. Suomessakin kansallista yhtenäisyyttä ja luottamusta valtiollisten instituutioiden oikeudenmukaisuuteen ajetaan alas. Demokratia rapautuu.

Jaloselle poliittiset prosessit ovat tuttuakin tutumpia, siksi viime aikojen tapahtumat Suomessa ja ulkomailla ovat kauhistuttaneet häntä. Päivittelemme yksissä naisin hallituksen toimia.

”Poliittisten prosessien ennustettavuus ja läpinäkyvyys ovat valuneet pois, vastuunkanto kadonnut. Minuun on iskostettu vahva luottamus suomalaisiin instituutioihin ja niiden laillisuusperiaatteeseen, mutta nyt tuntuu, että sen kanssa ollaan käytännössä ihan hukassa. En enää tiedä, missä meidän yhteiskunnassa päätökset tehdään ja miten niihin voi demokraattisesti vaikuttaa. Vahvista siinä sitten nuorten uskoa demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin.”
Kehitys vaikuttaakin jo Jalosen työhön, sillä hän ei koe, että voi rehellisesti kehua suomalaisen demokratian lujia rakenteita ja hyvää hallintotapaa rauhankasvatuskoulutuksissa. Hän sanoo kuitenkin puhuvansa suoraan.

”Rauhanjärjestöt ovat riippuvaisia valtion rahoituksesta, mutta kriittiseen kasvatukseen ja suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksiin on aina kuulunut, että kansalaisjärjestö voi sanoa kritiikin sanoja myös rahoittajastaan. Meidän pitää miettiä, mitkä ovat ne suomalaisen kansalaisyhteiskunnan luovuttamattomat arvot, jotka eivät ole myytävissä. Rauhanjärjestöt ovat eräänlaisia vallan vahtikoiria, ja me voimme puhua suoraan, vaikka tietenkin on strategisesti järkevää toimia myös diplomaattisesti.”

Jalonen kertoo, että hyvin monet  opettajat ymmärtävät ja arvostavat rooliaan rauhankasvattajina.
”Opettajat näkevät, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Heillä on moraalikasvattajan rooli, he kasvattavat oikeudenmukaisuuteen. Nykyinen opetussuunnitelma antaa siihen hyvät lähtökohdat, vaikka tietenkin koulun raamit kuten opetukselle varattu aika luovat omat rajoitteensa. Mutta jos opettaja haluaa sisällyttää rauhankasvatusta eri aineisiin, hän pystyy hyvin tekemään niin uuden opetussuunnitelman puitteissa.”

Jalosta kiehtoo se, miten valtarakenteet ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta ja miten tehdä se näkyväksi.
”Vallankumouksia tekevät ihmiset, jotka eivät ole lamaantuneita. Meidän tehtävämme on tarjota siihen välineitä, kertoa, mitkä ovat demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.”

Yksi Rauhankasvatusinstituutin tavoista tuoda rauhankasvatuksen teemat koulun arkeen on Anne Frank – historiaa nykypäivälle -näyttely. Se haastaa kouluyhteisön kohtaamaan kysymykset rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta niin historiallisina kuin ajankohtaisinakin ilmiöinä sekä pohtimaan keinoja pysyvän, ihmisoikeusperustaisen rauhantilan rakentamiseen. Oppaina näyttelyssä toimivat koululaiset, jotka RKI kouluttaa tehtävään. Vertaisopaskoulutuksen aikana perehdytään näyttelyn teemojen ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välisiin yhteyksiin. Koulutuksessa keskitytään vahvistamaan nuorten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa toimia vaikeinakin aikoina yhteiskunnassa.

MULLISTUKSISTA SYNTYY UUSI AKTIVISTISUKUPOLVI

Vaihdamme pakolliset ihmettelyt myös Donald Trumpista. Häneen verrattuna arvomme ovat niin erilaiset, että on vaikea nähdä Trumpin luomaan tulevaisuuteen. Toisaalta kansainvälisessä lehdistössä on arvioitu, että Trumpin toimien muodostamat uhkakuvat saattavat hyvinkin synnyttää aivan uuden aktivistisukupolven. Trump saattaa avata sellaisten nuorten silmät, joita politiikka ei ole aiemmin kiinnostanut, ja usuttaa heidät kaduille ja muunlaiseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen, koska nykyinen kehityskulku tuntuu jo liian absurdilta.

Koti-Suomessa kaksi vuotta valtaa pitänyt hallituksemme on myös kunnolla rutannut turvaverkkoja ja yrittää romuttaa rakenteita ja arvoja, joita olemme pitäneet oman demokratiamme peruspilareina.

”Sukupolveni kasvattina olen tottunut tasaiseen menoon. Vaalit ja hallituksenvaihdot ovat tuoneet lähinnä vivahde-eroja kansalaisten arkeen. Nyt tuntuu selvästi, että suuri muutos on tulossa. Mutta onneksi olen työssä paikassa, jossa asioille voi tehdä jotain eikä vain voivotella. Lapset ja nuoret ovat todella teräviä, he kysyvät vaikeita asioita. Tämä on rankka aika elää, mutta uskon parempaan. Nuorilla on kuitenkin parempi osaaminen ja ymmärrys kuin vanhemmilla sukupolvilla siitä, miten keskinäisriippuvuuden maailmassa kannattaa elää yhdessä. Heille maailma on jotenkin pienempi kuin meille ennen internetiä koulumme käyneille.”

Teksti Anu Harju
Riikka Jalosen kuva Elina Hiironniemi

jalonen_bike

Kuva:Yksi Jalosen parhaista kokemuksista on ollut Follow the Women -liikkeen pyöräilevä rauhanseminaari, jossa 300 naista polki Beirutista Syyrian ja Jordanian läpi Jerusalemiin ja jakoi kokemuksiaan rauhantyöstä.

KALLIIT TOMAHAWKIT OLISI KANNATTANUT VAIHTAA RAUHANPIIPPUIHIN

Suomi päätti vuonna 2012 ostaa Yhdysvalloista 70 JASSM-risteilyohjusta. Hintaa Hornet-hävittäjistä laukaistaville ohjuksille kertyy 185 miljoonaa euroa. Näillä risteilyohjuksilla ei ole juurikaan
puolustuksellista käyttöä, vaan kyseessä on nimenomaan hyökkäyksellinen asejärjestelmä. Ohjusten hankkiminen liittynee vain halukkuuteen olla tulevaisuudessa mukana USA:n ja Naton operaatioissa maailmalla. Libyan sodan aikana eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä toiminut Alexander Stubbhan piti
jälkikäteen virheenä jättäytyä pois sodan ilmaoperaatiosta. Silloisella aseistuksella torjuntahävittäjiksi hankituilla Horneteilla ei tosin olisi ollut sodassa mitään virkaa – mutta nyt niitä varustetaan kiivaasti myös tässä suhteessa Nato-yhteensopiviksi, hyökkäyskäyttöön.

Kun USA Trumpin johdolla päätti kostaa Syyrian hallitukselle sen väitetyn kaasuiskun, kohteeksi otettiin Shayaratin sotilaslentokenttä. USA ampui tukikohtaan kaikkiaan 59 Tomahawk-risteilyohjusta. Siis yhteen iskuun käytettiin lähes sama määrä risteilyohjuksia kuin Suomella tulee olemaan. Tästä huolimatta Syyrian armeijan koneet nousivat kentältä vain muutaman tunnin kuluttua iskusta.

Minkähän ilmatorjuntabunkkerin, sotilaslentokentän tai -tukikohdan Suomi on sodan syttyessä suunnitellut lamauttavansa useiksi tunneiksi? Olisiko risteilyohjuksiin käytetyt 185 miljoonaa kannattanut sijoittaa vaikkapa diplomatiaan tai kehitysyhteistyöhön?

Ehkä Suomen puolustusvoimien pitäisi keskittyä vain nimensä mukaisiin tehtäviin perinteisen rauhanturvaamisen rinnalla. Se tulee myös halvemmaksi meille veronmaksajille. Eiköhän haudata sotakirveet lopullisesti.

Teksti Teemu Matinpuro

KOLUMNI: RINTAMAKARKURI RUOTSI

Vielä puoli vuotta sitten meitä varoiteltiin: Ruotsi on yllättämässä Suomen samalla tavalla kuin EU:hun liittyessään ja livahtamassa
salaa Natoon, jättäen meidät yksin Venäjän armoille. Ja todellakin, Ruotsi on sen jälkeen yllättänyt Suomen useamman kerran.

Ruotsi on vahvistanut linjakseen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja sulkenut Nato-jäsenyyden pois. Se ei myöskään usko Venäjän sotilaalliseen hyökkäykseen Ruotsiin tai Baltian maihin. Maan hallitus haluaa myös lieventää idän ja lännen välistä jännitystä.

Lähes housut kintuissa Suomi tuli yllätetyksi presidentti Niinistön ja Putinin tapaamisten ryöpyttämisestä mediassa, kun ulkoministeri Margot Wallström vieraili yllättäen Moskovassa. Kaiken kukkuraksi Wallström ilmoitti tylysti, että naapurin kanssa pitää käydä vuoropuhelua ja lisätä luottamusta.

Myös Nord Stream 2 -kaasuputkea vastustavasta Puolan, Tanskan ja Baltian maiden rintamasta Ruotsi näyttää livenneen. EU:n komissiokaan ei auttanut. Se ei osannut nähdä putkessa lymyäviä pieniä vihreitä miehiä, jotka valloittaisivat tilaisuuden tullen Gotlannin ja pienellä sivustan koukkauksella Ahvenanmaan.

Toki Ruotsin porvaripuolueet kannattavat Nato-jäsenyyttä ja Ruotsi hakee turvaa sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä USA:n kanssa. Mutta helppoa se ei ole. Kun turvallisuutta rakennetaan Atlantin takaa tulevan ja poliittisista suhdanteista riippuvan sotilaallisen avun varaan, ollaan hyllyvällä perustalla. Donald Trumpin valinta presidentiksi oli monelle jättiyllätys, jonka seuraukset eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan perusteisiin ovat vielä näkemättä.

Jotain Trumpin suhtautumisesta Itämeren alueen johtovaltioon Saksaan ja Eurooppaan kertoo hänen Angela Merkelille ojentamansa 350 miljardin euron lasku ”Nato-velasta”. Tässä ei ole kyse enää edes suhdannepolitiikasta, vaan niin todellisuudesta irrallaan olevasta suhtautumisesta Eurooppaan, että sen varaan on vaarallista rakentaa mitään. Trumpin hallinto valmistelee laskujen lähettämistä muillekin Nato-maille, joten ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen, että Suomen USA:n kanssa solmiman sotilasyhteistyösopimuksen kylkiäisenä tulee seuraavan sukupolven Hornetien pakkomyynti hinnasta tinkimättä.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

ERILAINEN POLIITTINEN PROTESTI PÄÄKAUPUNGIN SYDÄMESSÄ

mielenosoitusleiriRTORI

Tämän hetken tärkein poliittinen protesti on nähtävissä Helsingin Rautatientorilla, jossa turvapaikanhakijat ja heidän tukijansa jatkavat mielenosoitusleirin pitämistä yhdellä pääkaupungin näkyvimmistä paikoista. He protestoivat Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa ja hallituksen tapaa toimia keskellä niin sanottua pakolaiskriisiä. Rauhan Puolesta -lehti kävi jututtamassa mielenosoittajia maaliskuun lopussa.

Mielenosoitus alkoi 10.2.2017 ja se on saanut rinnalleen jopa ”vastamielenosoituksen”, jonka ovat organisoineet Suomi ensin -liikkeen aktiivit. Ihmiselle, joka on asunut vuosia Espanjassa, on näiden kahden mielenosoituksen näkeminen samalla aukiolla vähintäänkin omituista. Espanjassa tällainen asetelma ei olisi mahdollinen.

Tilanne kahden mielenosoituksen välillä on säilynyt suhteellisen rauhallisena, mutta vierailuani edeltävänä yönä joku oli sytyttänyt bensakanisterin palamaan turvapaikanhakijoiden teltan yhdellä seinustalla. Teltta oli syttynyt tuleen ja yksi turvapaikanhakija oli loukkaantunut lievästi sammutustöissä. Nyt yhtä teltan seinää koristaa puoliympyrän muotoinen palojälki.

SOSIAALINEN KOKEILU

Tunnelma leirissä on kuitenkin rento ja hyväntuulinen. Paikalla on parikymmentä ihmistä. Nour on irakilainen, Kirkukin kaupungista kotoisin oleva nuori mies. Pohjois-Irakissa sijaitsevassa Kirkukissakin on nähty Isisin hyökkäyksiä, ja se sijaitsee lähellä Mosulin kaupunkia, jossa taistelut edelleen raivoavat ja jossa sadat siviilit ovat myös kuolleet.

Kysyn Nourilta miksi hän päätti lähteä Irakista ja miten hän päätyi Suomeen asti. ”Minulla oli ongelmia eräiden ihmisten kanssa… He olivat radikaaleja”, hän selittää. ”Minun kohdallani on täysin selvää,
että jos palaan Irakiin, minut tapetaan, ilman sen kummempia kysymyksiä.”

Kysymykseen Suomesta hän vastaa: ”Olimme kuulleet, että Suomi on maa, joka kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maa jossa kaikki ovat samanarvoisia. Lisäksi tiesimme, että Suomella oli myös sotansa, joten suomalaiset tietävät varmasti myös pakolaisista.”

Nour kertoo ottaneensa osaa mielenosoitukseen sen kolmannesta päivästä alkaen. Hän kertoo jopa lopettaneensa työnsä pystyäkseen ottamaan osaa mielenosoitukseen.

Kysyn, oliko Nour yllättynyt siitä, että tällä hetkellä Migrin käsittelyajat ovat venyneet erittäin pitkiksi ja kielteisiä päätöksiä on tehty paljon. ”Totta kai olen yllättynyt”, Nour sanoo. ”Saattaa kulua jopa vuosi, että sinua edes haastatellaan. Päätökseen saattaa mennä jopa kaksi tai kolme vuotta. Ja sitten hakemuksesi voidaan hylätä. Tässä ajassa ehtisit jo hankkia koulutuksen. Minä olisin voinut käydä IT-alan koulutukseni loppuun. Olen myös kokki ja työskentelin Irakissa ravintolassa, joten olisin voinut tehdä sitä. Täyttä ajan haaskausta!”

Kysyn, millainen on ollut tavallisten helsinkiläisten reaktio mielenosoitukseen. ”Olemme nähneet kaikenlaisia reaktioita. Moni tukee meitä, mutta moni myös sanoo ettei halua meitä tänne, että olemme raiskaajia ja niin edelleen… Tämä on myös eräänlainen sosiaalinen kokeilu”, Nour kiteyttää. Ihmiset Helsingissä ovat varmasti yllättyneitä, sillä vastaavaa mielenosoitusta ei ole Suomessa ennen nähty. Näin ollen kaikilla tuntuu olevan mielipiteensä protestista.

TODELLISET OLOT NÄKEE VAIN PAIKAN PÄÄLLÄ

Myös toinen irakilainen Nazim kertoo, että palaute on hyvin kirjavaa. ”Jotkut tuntuvat ajattelevan, että tulemme Suomeen vain aiheuttamaan ongelmia. Se ei pidä paikkaansa. Se olisi todella typerää. Me haluamme tehdä työtä tai opiskella. Jotkut ovat kysyneet minulta, miksi en puhu suomea. Käyn Itäkeskuksessa tunneilla, mutta suomen kieli on erittäin vaikea ja se vaatii aikaa”, Nazim naurahtaa. Nazim on kovan näköinen mies ja kertookin tehneensä vartijan ja autokuskin hommia Irakissa muun muassa yhdysvaltalaisille yrityksille. ”Tämän lisäksi työskentelin hoitajana ja opiskelin farmaseutiksi”, hän jatkaa.

Nazim ihmettelee Suomen hallituksen linjausta, jonka mukaan Irak ja Afganistan ovat turvallisia maita. ”Toivoisin, että Suomen hallitus lähettäisi kaksi ihmistä katsomaan, mitä Irakissa tapahtuu. Jos he viettäisivät yhdenkin päivän siellä, he näkisivät, että siellä ei todellakaan ole turvallista. En kutsu heitä valehtelijoiksi, mutta kehotan heitä selvittämään, millaista todellisuus Irakissa on.”

Kun kysyn häneltä onko hän valmis jatkamaan mielenosoitusta niin kauan kunnes Suomen linja muuttuu, on vastaus selvä: ”Totta kai! Voin olla täällä koko elämäni. Täällä on rauhallista ja turvallista. Minä haluan vain pysyä täällä. En halua takaisin Irakiin.”

TIUKENNUKSIA TURVAPAIKKALINJAAN EI HYVÄKSYTÄ

Erna, joka on yksi turvapaikanhakijoiden tukijoista, kertoo että leiri on ollut menestys, vaikka myös kritiikkiä on tullut. ”Hirveän paljon on tullut solidaarisuutta ja moni on pysähtynyt juttelemaan ja kysynyt miten voi auttaa.” Kysyn Ernalta, mikä sai hänet osallistumaan mielenosoitukseen. ”Itselläni on jonkin verran taustaa
vapaaehtoistyöstä ja olen ollut myös Kreikassa, Lesboksella ja Eidomenissa. Tähän protestiin olen ottanut osaa ensimmäisestä päivästä lähtien.” Päällimmäisiksi syiksi hän kertoo yleisen ihmisoikeuksien puolustamisen ja lisää, että tällä hetkellä juuri pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia poljetaan törkeimmin ja näkyvimmin.

”Suomen turvapaikkapolitiikkaa on kovennettu jo useiden vuosien ajan, mutta etenkin viime keväästä viime syksyyn siihen tehtiin useita muutoksia. Lisäksi Migri on itse tiukentanut linjaansa. Migrin oma tulkinta laista on kiristynyt, ja väitän, että Migri on jopa toiminut  ihmisoikeuksien vastaisesti”, Erna selittää. ”Eli tässä on kaksi erillistä ongelmaa. Lisäksi on ongelma, että Maahanmuuttovirasto on todennut Irakin ja Afganistanin olevan turvallisia maita elää ja käyttänyt tätä syynä ihmisten palauttamiselle.”

Kysyn vielä Ernan mielipidettä mielenosoituksen onnistumisesta. ”Kun otetaan huomioon, että kyseessä piti olla neljä päivää kestävä protesti ja nyt olemme olleet täällä 43 päivää, sanoisin että olemme onnistuneet hyvin. Tämä on ollut oppimismatka, mutta jos olisimme hoitaneet asiat huonosti, emme olisi enää täällä.”

Teksti ja kuva Juha Häikiö

Kuva: Irakilaisten Nazimin (vas.) ja Nourin välissä Erna, joka on aiemmin ollut vapaaehtoistyössä Kreikassa.

RAUHANKASVATUSNEUVOLA 9: TAISTELE TAI KUOLE!

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

Mitä pitäisi ajatella väkivaltapeleistä? Siirtyykö virtuaalimaailman teurastus tosielämään? Tässä muutamia tutkimustuloksia ja ajatuksia aiheesta:

Jos lapsen impulssikontrolli on huono ja hän näkee jatkuvasti video- ja tietokonepeleissä väkivaltaa, lapsen aggressiiviset tunteet ja ajatukset lisääntyvät.
– Lapset oppivat ikään kuin vahingossa, että hankalissa tilanteissa kannattaa käyttää väkivaltaisia ratkaisuja, sanoo apulaisylilääkäri Kaija Puura TAYS:n lastenpsykiatrian klinikalta. (Lääkärilehti,
2009)

Professori Christopher Fergusonin johtamassa tutkimuksessa (2013) ei löydetty yhteyttä väkivaltapelien ja väkivaltaisen käyttäytymisen välillä. Eniten väkivaltapelejä pelanneet nuoret eivät
syyllistyneet muita enemmän koulukiusaamiseen tai joutuneet tekemisiin poliisin kanssa kuin vähemmän pelaavat. Voimakkaimmin aggressiivista käyttäytymistä ennusti nuorten kokema stressi. Vaikka väkivaltapelien suosio kaikkialla maailmassa on noussut, nuorisorikollisuus ja nuorten aggressiivinen käyttäytyminen on vähentynyt. Jos pelit todella lisäisivät väkivaltaisuutta niin paljon kuin väitetään, sen pitäisi näkyä myös tilastoissa. Etenkin Japanissa, jossa tietokonepelien suosio on valtava, nuorisorikollisuus on hyvin vähäistä.

Väkivaltaiset pelit tekevät lapsista ja nuorista aggressiivisempia ja vähemmän empaattisia, riippumatta iästä, sukupuolesta tai kulttuurista, kertoo Iowan yliopiston johdolla tehty tutkimus (2010), jossa yhdistettiin 130 aiempaa tutkimusta. Tutkimuksessa todetaan,
että nyt voidaan varmuudella sanoa, että väkivaltapeleille altistuminen lisää todennäköisyyttä aggressiiviseen käytökseen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Altistuminen lisää myös aggressiivista ajattelua ja aggressiivisia tunteita sekä heikentää sosiaalisesti myönteistä käytöstä.

Yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa vaativilla peleillä on tutkimusten mukaan vähemmän negatiivisia vaikutuksia kuin peleillä, joissa toimitaan yksin. Empatia ja yhteistyö toimivat vastalääkkeenä pelin aggressioita tuottavia vaikutuksia vastaan.

Bruce Bartholowin (2010) tutkimuksessa 70 nuorta aikuista pelasi joko väkivaltaista tai väkivallatonta peliä 25 minuuttia. Heti pelirupeaman päätyttyä mitattiin aivojen reaktioita väkivaltaisiin ja neutraaleihin valokuviin. Sitten koehenkilöt laitettiin suorittamaan tehtävää, jossa vastustaja pelästytettiin kovalla äänellä. Väkivaltapelejä kuten Grand Theft Autoa pelanneet röykyttivät vastustajaansa äänekkäämmin kuin muut. Ne koehenkilöt, jotka eivät olleet ennen harrastaneet väkivaltapelejä, reagoivat pelin jälkeen laiskemmin väkivaltakuviin. Tutkijoiden mukaan tämä on merkki turtumisesta. Turtuminen myös ennusti koehenkilön aggressiivisuutta: mitä laimeampi reaktio väkivaltaisiin kuviin aivoissa näkyi, sitä aggressiivisemmin hän käyttäytyi.

Altti, 14 vuotta, arvioi, että väkivaltapelien pelaaminen ei tee hänestä väkivaltaista, koska hän on ”täysjärkinen” ihminen. Altin mielestä hänen ikäisiinsä ja häntä vanhempiin pelit tuskin enää vaikuttavat. Osa väkivaltapeleistä on niin hyviä pelejä, ettei niitä raaskisi olla pelaamatta. Myös moni väkivallaton peli kelpaa. Esimerkiksi valtavan suosittu Minecraft on hyvä, koska ”rakentaminen on kivaa”. Altti ei ole tiettävästi koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti.

LOPPUPÄÄTELMÄT:
Voi olla, että väkivaltapelit eivät lisää nuorisorikollisuutta, mutta selvästikin niillä on huonoja vaikutuksia ihmisiin. Teini-ikäisten huoltajana sanoisin, että on hyvin vaikeaa kontrolloida sitä, millaisia pelejä omat lapset pelaavat. Tietenkin voi ajatella, että miksi kukaan pelaisi väkivaltapelejä. Ilman niitä olisi varmasti parempi elää. Ehkäpä realistinen ratkaisu olisi kuitenkin se, että markkinoille tulisi yhä uusia kiinnostavia väkivallattomia pelejä ja me huoltajat voisimme kenties auliimmin hankkia niitä tenavillemme.

SOTA JA KUOLEMANPELKO: SELVISIN TÄLLÄ KERTAA

tuovinen_rapu2Emme luota enää historian opetuksiin, kirjoittaa avustustyöntekijä Tarja Tuovinen Irakista keväällä 2017.

Elämäni päättyminen oli muutamien sekuntien varassa.

Olen töissä sotatoimialueella, mutta kuolinsyy ei olisi johtunut sodasta, vaan liikenteestä. Iso rekka oli puskea vauhdilla automme kylkeen. Liikenne on tavallisin kuolemaan johtava seikka avustustyössä. Se on täälläkin, Pohjois-Irakissa, kaoottista ja vaarallista. Autoilijat muodostavat omia kaistojaan teille, joilla ajetaan lujaa ilman minkäänlaisia liikennesääntöjä.

Selvisin tällä kertaa.

Tapahtumahetkellä ehdin vain ajatella, että no, nyt sitten lähdetään. Vain lakoninen toteamus. Enkö pelkää kuolemaa?
Jollain tasolla olen siihen valmistautunut. Olen allekirjoittanut elinluovutustestamentin ja hoitotahdon. Minua ei tarvitse pitää kasviksena väkisin elossa. Tyttäreni tietää, mitä ruumiilleni tehdään kuolemani jälkeen; ei kiitos kevyitä multia minulle, vaan tuhkat taivaan tuuliin.

Henkisesti kuolemaan voi valmentautua elämällä täysillä joka hetki. Minä en jää katumaan tekemättömiä asioita. Siksi kai olen taas täälläkin, avustustyöntekijänä yhdessä maailman vaikeimmista kohteista, jonne moni avustustyöntekijäkään ei halua tulla. Irakilaiset itse hakeutuvat kylmään Suomeen päästäkseen pois sodan jaloista.

Ehkä en niinkään pelkää kuolemaa kuin sitä, että emme enää välitä. Emme luota enää historian opetuksiin.
Täällä asuintaloja, siltoja, teitä ovat pommittaneet ensin Isis ja sitten Irakin armeija kumppaneineen. Näky on lohduton. Joka päivä töihin mennessäni ylitän Tigrisjoen, en kaupunkiin johtavaa pysyvää siltaa pitkin, johon pommit ovat tehneet aukkoja, vaan väliaikaisen ponttonien varaan rakennetun kelluvan sillan kautta. Molemmilla rannoilla odottelu kestää, koska ponttonisilta on yksisuuntainen.
Raskasta liikennettä on paljon, sillä armeija siirtää kalustoaan alkavaa Mosulin suurhyökkäystä varten.

Qayyrahissa Isisin lähdöstä on kulunut muutama kuukausi. Ihmiset keräävät kivikasoista tavaroitaan ja aloittavat alusta. Talot nousevat uudelleen ja torit täyttyvät myyjistä kojuineen. Näyttää siltä, että elämä jatkuu, mutta sitä me emme näe, millaisin sisäisin haavoin se jatkuu. Kenen mieli on ehjä kaiken koetun ja nähdyn jälkeen?

Vankilat täyttyvät, ihmisiä kuolee niiden epäinhimillisiin oloihin. Katkeruus ja kosto elävät. Samaa tapahtuu yhä kaikissa sisällissotaa käyvissä maissa. Myös Suomessa vanhemmat ihmiset tietävät tämän. Mutta kollektiivinen muisti on lyhyt. Nuoriso ei tiedä, mistä he puhuvat, tai me, jotka teemme työtä sota-alueilla. Eivät tiedä myöskään nuoren polven poliitikot, jotka päättävät asioistamme. He vaativat varustelumenojen lisäämistä ja julistavat syvällä rintaäänellä: ”Sodan uhka on palannut.”

Rauhankasvatusta ei enää ole kouluissa eikä kodeissa. Se on leimattu vasemmistolaiseksi hömpötykseksi tai pasifistiseksi unelmoinniksi. Miksi?
Sodassa kuolevat siviilit, eivät sotilaat. Eikö tämän pitäisi pelottaa? Meitä kaikkia.

Tarja Tuovinen

Kirjoittaja on erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä. Hän on kirjoittanut aiemmista kokemuksistaan avustustyöstä kirjassa Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä, joka ilmestyi Pystykorva-sarjassa vuonna 2014.

VANHOJEN TIE KOKOSI ROMANIEN TARINAT

Vanhojen_tie_etukansiToimittaja Aija Kuparinen ja valokuvaaja Olga
Poppius ovat koonneet suomalaisten romanivanhusten tarinoita Vanhojen tie -nimiseksi kirjaksi. Muun muassa muotikuvia tehnyt Poppius on kuvannut haastateltavat pysäyttävän upeiksi muotokuviksi. Kuvat ja tarinat ovat nähtävissä myös Helinä Rautavaaran museossa Phuranengo drom, Vanhojen tie -nimisenä näyttelynä. Aloite kuvien ja tarinoiden tallentamisesta tuli Suomen Romaniyhdistys ry:n vanhushankkeen projektipäällikkö Tiina Isbergiltä.

Kirjassa tarinansa kertoo 14 romanivanhusta, joista nuorimmat ovat 70-vuotiaita ja vanhimmat vähän yli 90-vuotiaita. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Monet romaneista ovat viettäneet lapsena kovaa kiertolaiselämää. Vanhempien kanssa on kierretty hevoskärryillä talosta taloon, ja lämpimään saunaan majoittumaan pääseminen on tuntunut taivaalliselta. Perheet ovat olleet suuria, jopa 15-lapsisia. Köyhyys, kurjuus ja rasismi leimaavat kertomuksia, joiden todellisuuden sijoittaa helposti 1800-luvulle. Kokemusten kertojat ovat kuitenkin joukossamme juhlimassa 100-vuotiasta Suomea.

Osa kovan elämän eläneistä vanhuksista on lukutaidottomia. Se on seikka, joka panee miettimään umpidigitalisoituneen yhteiskunnan teräksenkylmää suhtautumista vanhuksiin. Romanimiehet taistelivat muiden suomalaisten tavoin viime sodissamme, mutta saivat isänmaallisuutensa palkaksi rintamalta palattuaan lähinnä halveksuntaa. Vaikka tarinoiden karut puolet ovat šokeeraavia, välittyy kertomuksista myös verratonta lämpöä, yhteisöllisyyttä ja ylpeyttä omasta kulttuurista. Niissä ollaan syvällä inhimillisyyden ytimessä.

Suomessa asuu vähän yli 10 000 romania. He alkoivat ajaa oikeuksiaan 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen sukupolvi romaneja aloitti säännöllisen koulunkäynnin vasta 1970-luvulla. Silloin myös loppui romanien kiertävä elämäntapa Suomessa. Romaneja syrjinyt irtolaislaki kumottiin vasta vuonna 1986. Vaikka romanien taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen asema on parantunut huomattavasti sitten 1970-luvun, on jäljellä vielä kosolti tehtävää. Valtaväestö tuntee huonosti romanikulttuuria, ja tarvetta dialogille olisi puolin ja toisin. Monet romanit kohtaavat edelleen syrjintää koulutus-, asunto- ja työmarkkinoilla. Ongelmat eivät poistu itsestään muutamassa vuodessa, vaan niiden ratkaisemiseksi on tehtävä määrätietoista ja pitkäjännitteistä työtä.

Teksti: Timo Kalevi Forss

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie (Like 2017)
Phurannengo drom, vanhojen tie -näyttely 28.2.–6.8.2017 Helinä Rautavaaran museossa, Ahertajankuja 4, Espoo, vapaa pääsy.
www.helinamuseo.fi

Aseeton rauhanturvaaminen

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kymmenes osa.

”Kaunis ajatus, mutta faktaa on, että se voittaa jolla on isompi pyssy”, kuului ensimmäinen kommentti sosiaalisessa mediassa alettuani joitakin vuosia sitten markkinoida aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksia käsittelevää seminaaria.

Vastasin kommentoijalle listaamalla kymmeniä esimerkkejä menestyksekkäistä väkivallattomista kampanjoista eri vuosikymmeniltä ja eri puolilta maailmaa. Niissä aseeton tai heikommin aseistautunut osapuoli on saanut tahtonsa läpi, tai vähintään löytänyt heitä tyydyttävän kompromissiratkaisun. Kerroin Erica Chenowethin ja Maria Stephanin uraauurtavasta, väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita vertailevasta tutkimuksesta Why Civil Resistance Works sekä yli tuhatta väkivallatonta kampanjaa analysoivasta Global Nonviolent Action Database -sivustosta.

Tämän somekommentoijan reaktio on tyypillinen ja kertoo paljon yhteiskuntamme suhtautumisesta väkivaltaan sekä käsityksistämme väkivallan ja voiman suhteesta. Kyky ja häikäilemättömyys käyttää väkivaltaa yhdistetään voimaan ja valtaan, joiden vastakohtana nähdään passiivisuus ja pelko.

Sisällissotien tai muiden systemaattisten ja laajojen ihmisoikeusloukkausten noustessa otsikoihin länsimaissa herää keskustelu siitä, pitäisikö alueelle iskeä sotilaallisesti vai ei. Sotilaallisen intervention kannattajien mielestä olisi moraalitonta olla puuttumatta tilanteeseen. Vastustajat puolestaan muistuttavat sotilasiskun kalleudesta, siviiliuhreista, koston kierteestä ja siitä, ettei pommittamalla ole ennenkään demokratiaa onnistuttu rakentamaan.

Keskustelua hallitsevat kaksi vaihtoehtoa: sotilaallinen voimankäyttö tai passiivisuus. Neuvotteluiden, diplomaattisten painostus- ja suostuttelukeinojen, YK:n rauhanturvaamisen ja EU:n siviilikriisinhallinnan kannattajien ääni on heikko. Usko siihen, että pahikset saadaan ruotuun vain käyttämällä heidän omia keinojaan, on vahva.

Mutta mistä voimassa ja vallassa pohjimmiltaan on kysymys, ja mikä on sen suhde väkivallan käyttöön ja sillä uhkaamiseen? Aristoteleen mukaan valta (power) on yksinkertaisesti ”kykyä saavuttaa haluttu päämäärä”.

Entä jos onkin niin, että sekä passiivisuuden että aggression kritisoijat ovat oikeassa? Että kansainvälisen yhteisön tulisi puuttua tilanteeseen, mutta väkivallattomasti? Olisiko YK:n rauhanturvaaminen mahdollista muuttaa aseettomaksi ja väkivallattomuuden periaatteiden mukaiseksi, tai olisiko mahdollista luoda uusi instituutio, jonka tehtävänä olisi väkivaltaisiin konflikteihin puuttuminen ja jonka toiminnan filosofis-eettisenä pohjana olisi väkivallattomuuden teoria?

NONVIOLENT PEACEFORCE

Ahvenanmaalla joitakin vuosia sitten tapaamani Nonviolent Peaceforce (NP) -järjestön tuolloinen toiminnanjohtaja Timmon Wallis suhtautui skeptisesti YK:n kykyyn ottaa vastaan uusia ideoita ja muuttaa toimintatapojaan väkivallattomuuden suuntaan. Onhan YK nimenomaan valtioiden yhteisö, ja ainakin weberiläisittäin tarkasteltuna valtioiden auktoriteetti pohjautuu väkivallan käytön oikeutukselle.

Wallis toivoo kansalaisjärjestöjen, joilla tällaista historiallista taakkaa ei ole, ottavan johtavan roolin aseettoman rauhanturvaamisen konseptin kehittämisessä ja levittämisessä.

Näin on myös tapahtunut, ja Nonviolent Peaceforce on yksi ensimmäisistä.

Sri Lankasta, Guatemalasta, Etelä-Kaukasiasta ja Ukrainasta saamiensa hyvien kokemusten rohkaisemana NP edistää tällä hetkellä aseetonta rauhanturvaamista noin kolmensadan työtekijän voimin Burmassa, Etelä-Sudanissa, Filippiineillä ja Lähi-idässä.

Suurin osa NP:n rauhanturvaajista, noin parisataa, tekee työtä maailman nuorimmassa valtiossa Etelä-Sudanissa. Siellä NP:n toiminta on saanut kiitosta nopeutensa ja joustavuutensa ansiosta. YK:n raskas byrokratiakoneisto ei ehdi edes käynnistyä, kun ketterän, lahjoitusvaroilla pyöritettävän kansalaisjärjestön
työntekijät ovat jo siirtyneet uudelle alueelle uuden tilanteen vaatimaan käytännön työhön.

Filippiineillä NP:n aseetonta rauhanturvaamista johtava Alex Virtanen käyttää aseettomasta rauhanturvaamisesta englanninkielistä lyhennettä UCP, jolla aiemmin viitattiin sanoihin Unarmed Civilian Peacekeeping, nykyisin sanoihin Unarmed Civilian Protection. Sananvaihdos ei ole muuttanut toiminnan sisältöä, vaan protection- eli suojelu-sanan käytöllä NP:ssä halutaan korostaa eroavaisuutta aseellisesta rauhanturvaamisesta, jollaisena rauhanturvaaminen perinteisesti nähdään.

Alex_VirtanenVirtanen näkee UCP:n aseellisen rauhanturvaamisen vaihtoehtona ja uudempana lähestymistapana. ”Tämä on todistetusti toimiva ja ehdottomasti aseellista rauhanturvaamista taloudellisempi vaihtoehto.” Virtanen ei silti lähtisi väittämään, että aseeton rauhanturvaaminen toimisi kaikkialla automaattisesti, vaan korostaa menetelmän paikkasidonnaisuutta. NP esimerkiksi lähettää joukkoja vain alueille, jonne kummatkin tai kaikki konfliktin osapuolet ovat heidät kutsuneet.

UCP voi toimia myös rinnakkain perinteisen rauhanturvaamisen kanssa. Näissä tilanteissa Virtanen uskoo, että aseeton rauhanturvaaminen lisää myös aseellisten rauhanturvaajien turvallisuutta. Työskentely kun tapahtuu usein alueilla, joissa aseellinen ryhmä toisensa jälkeen on aiheuttanut ongelmia siviiliväestölle, pahimmassa tapauksessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Erityisesti näissä tilanteissa paikallisten luottamus on helpompi saavuttaa siviiliasuisena kuin sotilaana.

Kyse ei ole pelkästään konfliktin osapuolten pitämisessä erossa toisistaan, vaan UCP:tä voidaan käyttää kaikissa konfliktisyklin osissa. NP:n rauhanturvaajien arkeen kuuluu turvallisuustilanteen tarkkailua, keskustelua siviiliyhteisöjen, heidän auktoriteettiensa ja aseellisten toimijoiden kanssa, koulutuksen antamista esimerkiksi ihmisoikeuksista, humanitaarisesta oikeudesta ja siviilien suojelusta
ja yhteistyön tekemistä sekä paikallisten että kansainvälisten organisaatioiden kanssa.

Keskeisintä ovat henkilökohtaiset siteet ja molemminpuolinen luottamus. Virtanen kertoo saamistaan tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista, joista osa on tullut keskellä yötäkin. Hänelle on esimerkiksi kerrottu, että siviiliväestön sekaan ammutaan. Tällaisissa tilanteissa hän on soittanut komentajille ja onnistunut
saamaan tulitaistelun loppumaan. Onnistuminen on vaatinut sekä hyvät suhteet ja vaikutusvaltaa. Keskeinen luottamusta herättävä tekijä NP:llä on se, että he eivät syyllistä eivätkä raportoi tapahtumista eteenpäin.

”Omalla kohdallani on ollut muutamia tilanteita, joissa ihmiset ovat päässeet suojaan toimintamme ansioista. Sellaiset hetket motivoivat jatkamaan.”

Onnistuneimpina tilanteina Alex Virtanen pitää niitä, joissa paikalliset siviilit ovat NP:lle kertomisen ja avun pyytämisen sijaan itse kutsuneet sotivat osapuolet kyläpäällikön taloon keskustelemaan asiasta. Näin konflikti ei ole kärjistynyt vaan alkanut laantua.

Virtanen kertoo toiminnan tavoitteena olevan ennen kaikkea vähentää konfliktin vaikutusta siviileihin. Samalla kuitenkin myös levitetään tietoutta väkivallattomuudesta.

”Väkivallattomuus on työssämme keskeisessä asemassa. Uskon, että moni on meillä juuri tämän takia töissä. Oma tieni oli pragmaattisempi. En ollut erityisen perehtynyt tähän asiaan, mutta kuultuani tästä toimintamallista uskoin siihen heti. Tiedostin, että tämän mallin avulla on hyvät mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa tilanteisiin.”

RAUHANARMEIJA

Mohandas Gandhi kirjoitti aikoinaan aseettomista väkivallattomuusjoukoista. Hän käytti konseptista nimitystä Shanti Sena, rauhanarmeija. Gandhi ehdotti kongressipuolueelle tällaisen yksikön perustamis ta rajoittamaan Intian sisäisiä väkivaltaisuuksia. Shanti Sena näki päivänvalon vasta Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1957. Suurimmillaan siihen kuului yli 6 000 jäsentä.

Gandhin ystävä, nykyisen Pakistanin ja Afghanistanin rajaseudun pataaniväestön uskonnollinen ja poliittinen johtaja Abdul Ghaffar Khan onnistui rauhanarmeijan kokoamisessa Gandhia paremmin. Hän kokosi 1930-luvulla lähes 100 000 hartaasta muslimista koostuvan maailman ensimmäisen rauhanarmeijan, Khudai Khidmadgarin. Nimi tarkoittaa Jumalan palvelijoita. Armeijamaisen hierarkkisesti organisoituneen joukon tehtävänä oli aluksi kansanvalistus ja koulujen perustaminen, mutta brittihallinnon painostuksesta siitä tuli yhä aktiivisempi ja poliittisempi toimija, joka taisteli kansalaistottelemattomuuden keinoin siirtomaaisäntäänsä vastaan.

Nonviolence Peaceforcen, Shanti Senan ja Khudai Khidmadgarin lisäksi Gandhin unelmaa rauhanarmeijasta ovat olleet toteuttamassa muun muassa Peace Brigades International, Witness for Peace, Christian Peacemaker Teams ja Volunteers for International Solidarity. Alex Virtasen mukaan vuosina 1990–2015 yhteensä 56 järjestöä on toteuttanut UCP:tä 37:ssä eri maassa. Näistä suurin osa on toteutettu Israelin ja Palestiinan alueilla. Myös Kolumbiassa ja Guatemalassa on ollut lukuisia kampanjoita.

TYÖKALUPAKKIA TULEE LAAJENTAA

Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtajalla Laura Lodeniuksella on tapana sanoa, että sotilaallinen interventio on kuin kansainvälisen yhteisön työkalupakin moukari – sitäkin saatetaan joskus tarvita – mutta huomattavasti useammin tarvitaan työkalupakin muita työkaluja. Näistä yksi on aseeton rauhanturvaaminen.

Olisiko UCP:stä ratkaisuksi Syyrian kriisiin? Ei ainakaan nykyisillä resursseilla, mutta on vaikea nähdä syytä, miksei tämän metodin tutkimiseen ja testaamiseen satsattaisi tosissaan ja kehitettäisi aseettomasta rauhanturvaamisesta varteenotettava vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle.

Suurin pyssy ei ratkaise konfliktia, muttei myöskään suurin sydän. Toimiakseen tehokkaasti ja laajamittaisesti väkivallattomat metodit tarvitsevat tutkijoita, strategioiden suunnittelijoita, organisoijia, johtajia ja operaatioiden toteuttajia. Ne, joiden mielestä on vastuutonta olla puuttumatta laajamittaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ovat oikeassa. Juuri siksi meidän tulee kehittää entistä monipuolisemmin kriisinhallintatyövälineitä, niin että kriisin syttyessä niitä on valittavina enemmän kuin yksi.

Timo Virtala
Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Massaa vai yksilöllisyyttä

Meille rakennetaan nyt jääräpäisesti ennakolta valittuihin arvoihin ja tavoitteisiin perustuvaa, julkiset palvelut osiin lohkoavaa tuotantojärjestelmää. Pian konserniin kuuluvat itsenäiset toimintayksiköt aloittavat toimintansa nykyisten julkisten palveluiden tilalla. Samalla suuret yksityiset yhtiöt alkavat tuottaa samoja hyvinvointi- ja terveyspalveluita, joita hallitaan äänivallan avulla Suomen ulkopuolelta. Yhteisöllisyys ja tuotannon hallittavuus katoavat, kun hallintoa keskitetään ja digitalisoidaan oman arvomaailman mukaisiksi ”kehittyneiksi järjestelmiksi”. Suuryritykset lihovat yksinkertaisten ja resursseja kevyesti sitovien paketoitujen toimenpiteiden tuottamisesta. Tätähän on jo harjoiteltu jonkin aikaa popsimalla pienempiä toimijoita suupalamarkkinoilta. Palvelut on helppo hinnoitella, jotta pääsee nauttimaan verorahoin tuetun toiminnan tuottamista voitoista.

Mahdollisuus kupata hynää tipahtaa nyt kuin Manulle illallinen, päästään jakamaan smörrebrödit keskenään. Vuosia sitten tilaaja–tuottaja-malli oli ensimmäinen harjoitus tähän suuntaan. Julkisen sektorin asiantuntijat määrittelivät palvelutarjonnan, ja verorahoilla kehitettiin kunnallisia palveluita paremmiksi. Myöhemmin keksittiin palveluseteli, jossa yritys saa tietyn summan rahaa käyttöönsä julkisen ohjauksen tuella. Omia palveluita kilpailutettiin ja täydennettiin yksityisillä toimijoilla. Opeteltiin kustannuslaskentaa ja tuotteistusta ja otettiin palveluita myös takaisin omaan hoitoon, kun se havaittiin halvemmaksi. Kokonaisuus oli hallinnassa ja palvelukehitys tapahtui oman toiminnan ohessa vertaillen ja vaihtoehtoja yhteistyössä rakentaen. Nyt puhaltavat uudet föönit, vaikka Ruotsissakin ollaan kytkemässä peruutusvaihdetta yltiöpäisen yksityistämisen seurausten vuoksi.

On ällistyttävää, että avointa markkinataloutta halutaan tukea sokeasti päätöksillä, mikä muistuttaa itse asiassa keskusjohtoista järjestelmää. Yhteiskunnan rahoituksella ei yritysten voittomarginaaleja kuulu kustantaa. Ei täällä pidä elää kuin banaanivaltiossa, jossa ryhmä liikemiehiä valuttaa valtion kassan tyhjäksi mammonan hankkimiseksi itselleen. Meitä ei tältä suojele edes perustuslaki, tuo on yhteiskunnan peruspilari, jolla turvataan ihmisen oikeudet ja suojellaan yksilöä mielivaltaiselta ja syrjivältä kohtelulta. Yksilönvapaus ei toteudu turvallisesti suunnitellussa valinnanvapaudessa ilman kunnollista valvontaa, eikä palveluiden laatua ole mahdollista seurata. Palveluiden kehittäminen vaatii toteutuakseen riittävän laajasti toimivat julkiset palvelut. Olisikohan hyödyllistä tehdä ratkaisut yhdessä koko kansaa kuunnellen?
Yhteistä hyvää tulee tavoitella monipuolisen tuotantorakenteen avulla.

Keijo Hiltunen
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan varapuheenjohtaja.