Aihearkisto: Lehti

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Apatia syntyy tietämättömyydestä

Työläistaustaiset oppositiopoliitikot ovat harvinainen ilmiö nyky-Venäjällä. Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja Rauhanpuolustajien vanha tuttavuus Aleksei Etmanov on erityinen tapaus. Hän aloitti perustamalla ammattiyhdistyksen Fordin autotehtaalla Pietarin alueella. Tämän jälkeen hän oli mukana ideoimasssa Venäjän eri alueiden yhteisen autoteollisuusalan ay-liikkeen perustamista. Vuonna 2011 hänet valittiin Leningradin alueen parlamenttiin Oikeudenmukainen Venäjä -puolueen listoilta. Hän ei kuitenkaan mukaudu sokeasti minkään puolueen linjaan ja kannustaa olemaan sekoittamatta sellaisia käsitteitä kuin ’isänmaa’ ja ’hallinto’.
Dimitri Švanija haastatteli viime vuonna Aleksei Etmanovia sensunovos.ru-nettilehteen. Rauhan Puolesta -lehti julkaisee otteen tuosta haastattelusta.

Aleksei, olet monesti kertonut kuinka matka Brasiliaan loi sinusta ammattiyhdistysaktiivin. Nyt siitä on kulunut jo kymmenen vuotta. Ovatko nuo vuodet olleet sinulle pettymys, vai oletko sitä mieltä, ettei ollut virhe lähteä mukaan ammattiyhdistysaktivismiin?
Aleksei Etmanov: ”Kymmenen vuoden jälkeen on liian aikaista pettyä. Minä olen sitä mieltä, että valitsemani tie on juuri oikea. Venäläiset työläiset ansaitsevat kunnioittavaa kohtelua, hyvän palkan ja erinomaiset työolosuhteet, vaikka meidän kapitalistimme vakuuttavatkin jatkuvasti päinvastaista. Kaiken maailman ministerimme, jotka piiskaavat budjettia, puhuvat siitä, että työn hinta ylittää tuottavuutemme. Näin esimerkiksi Kudrin (toim huom. Aleksei Kudrin, venäläinen poliitikko, talousministeri vuosina 2000–2011) jokin aika sitten ilmoitti.

Jos totta puhutaan, harmittaa valtiomme puolesta. Kaikkialla maailmassa työntekijät kävivät läpi tämän kaiken – antamatta yltiöisänmaallisen hysterian hämätä itseään – tavoitellessaan yksinkertaisia tavoitteita: hyviä työehtoja, arvoistaan palkkaa ja omia edustajiaan lainsäätäjien joukkoon.

Brasilialaiset ovat veljiämme. Brasiliassa on erittäin voimakas ammattiyhdistysliike, joka on hyvin politisoitunut. Se on vastavoima oikeistolaisille ja nationalistisille liikkeille, jotka myös Brasiliassa ovat olemassa ja joihin kuuluvat pääasiassa yläluokka ja pääoman edustajat. Brasilialainen ay-liike ei anna tuon yltiöisänmaallisuuden hämätä itseään. Että mukamas olet valtiosi vihollinen jos vastustat sen edustamaa ajatusmaailmaa. Brasilialaiset erottavat jyvät akanoista ja toimivat rauhanomaisesti.

Totta kai on olemassa pieni pettymyksen tunne… Tänä päivänä venäläiset työläiset ovat varmaankin paljon vähemmän koulutettuja kuin vuonna 1905. Tuolloin työväen joukossa sosialistiaktivistit järjestivät opintopiirejä, joissa käsiteltiin työn ja pääoman välistä vastakkainasettelua. Ja entiset talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti opettajiaan! Mutta tämän päivän työläisemme, jotka ovat valmistuneet kelvottomista ja aikansa eläneistä oppilaitoksista, ovat hajallaan ja alistuvat manipuloiduiksi. Tietysti tämä on meidän surumme ja kipupisteemme. Ja sen vuoksi on jonkun verran pettymystäkin.

Mutta samaan aikaan olen erittäin iloinen siitä, että teen juuri tätä työtä, koska kaikesta huolimatta uuden ammattiyhdistyskulttuurin taimia on onnistuttu istuttamaan suotuisaan maaperäämme. Työläiset ottavat askel askeleelta etäisyyttä Neuvostoliiton jälkeen vakiintuneeseen periaatteeseen ’minä olen johtaja – sinä paskaa’. He alkavat erottaa omat intressinsä yrityksen intresseistä, eivätkä anna huijata itseään niin helposti kuin vielä kymmenen vuotta sitten.”

Minulla on välillä sellainen tunne, että neuvostoideologia, jonka mukaan työväenluokka nousi yhteiskunnassa hegemoniseen asemaan, vahingoitti ja edelleen vaikeuttaa työväenliikkeen muodostumista. Yhtäältä työläiset eivät koe itseään työvoiman myyjinä, ja toisaalta he suhtautuvat lievästi sanottuna kunnioituksetta, kuin idiootteihin, niihin aktivisteihin, jotka yrittävät levittää ajatusta omatoimisesta organisoitumisesta.

”Ehdottomasti asia on juuri noin. Mutta en ryhtyisi syyttämään neuvostoideologiaa työväenliikkeen hegemoniasta. Tässä tapauksessa kyse on pikemminkin välinpitämättömyydestä, johon yhteiskunta on meitä opettanut kahdenkymmenen viime vuoden ajan: opiskele ala-arvoisessa koulussa, ole yksin, huolehdi vain omista asioistasi niin olet onnellinen. Et tarvitse mitään ammattiyhdistysliikettä, etkä yhteisöä – ne ovat kaikki punaisten ja kommunistien keksintöä. Valtava kommunismia, sosialismia ja jopa kaikkea vasemmistolaista liikehdintää alentava koneisto toimii.

Helposti johdateltavissa olevat työläiset, jotka saavat informaation ennen kaikkea television välityksellä, muumioituvat muiden tavoin hallitsevan luokan valitsemaan olotilaan. Siksi heille henkilö, joka ajattelee toisin kuin televisiossa toistetaan, on jonkinlainen marginaali-ihminen. Ja televisiossahan kerrotaan, että juuri ne ihmiset ovat vihollisia, ’viides kolonna’ ja mitä milloinkin. Aivojen käyttäminen on todella vaikeaa.

etmMeidän työläistoverimme puhuvat nykyään myös, että ’me olemme politiikan ulkopuolella!’ Mutta ei ole olemassa ammattiyhdistystä politiikan ulkopuolella! Kaikkien olisi pitänyt jo aikoja sitten ymmärtää, että mikä tahansa teko, jonka tarkoituksena on parantaa työläisten taloudellista tilaa, on laajempaa politiikkaa. Vaikka vain sen vuoksi, että se toimii huonona esimerkkinä naapuritehtaan työläisille. Tämä on politiikkaa. Olkoonkin aluksi vain paikallisella tasolla, mutta sitten kun se ylittää alueelliset rajat, siitä tulee jo vakavasti otettavaa valtakunnallista politikkaa. Tämän ymmärtävät kaiken maailman kuvernöörit ja muut edustajat, jotka toimivat ammattipolitiikkoina ja vallan toimeenpanijoina. He yrittävät kaikin mahdollisin keinoin nitistää työväenliikkeen itsenäisen organisoitumisen murusia, jotka eivät ole niiden vallassa. Niin kuin kävi tovereillemme esimerkiksi Kalugassa. (Toim. huom. Kalugan kaupungissa maaliskuussa 2015 pidätettiin viisitoista Aleksei Etmanovin edustaman riippumattoman ay-liikkeen MPRA:n jäsentä, jotka olivat kokoontuneet neuvottelemaan tulevista suurista irtisanomisista Volkswagenin ja Peugeot-Citroenin autotehtailla Kalugassa. Poliisi ilmoitti pidätyksen syyksi lähistöllä tapahtuneen varkauden, mutta kuulusteluissa pidätetyiltä kyseltiin ay-liikkeen toiminnasta ja tulevista tapahtumista. Kuulustelijat olivat ”E”-keskuksesta, joka on ekstremismin vastaiseen toimintaan erikoistunut hallintoelin.)

Paikallista hallintoa työväen organisoituminen ei selvästi uhkaa, mutta se on huono esimerkki muille. Tämän takia kuvernööri ilmoittaa työväenliikkeen aktivistien olevan kansan vihollisia, heitä jahtaa poliisi ja niin edelleen. Mutta juuri tämä on tärkeintä, mitä vasemmistolaisten ja ay-liikkeen aktivistien täytyy tehdä – opettaa ihmisiä ja yhdistää heitä ympäristöönsä. Muutoin me tulemme ryömimään suossa jatkossakin.”

Jokainen aktivisti tietysti löytää itselleen perustelut miksi hän tekee ay- tai poliittista työtä. Mutta miten kansan apatia on selitettävissä?
”Kaikki apatia syntyy tietämättömyydestä. Ennen vaaleja kansalle sanotaan: ’Älä mene! Kyllä ne ilman sinua kuitenkin kaikesta päättävät, älä änge politiikkaan, ja tehtaan johtaja – hän on hyvä poliitikko, hän tekee kaiken sinun puolestasi.’ Meille kaikille sanotaan: ’Istukaa nurkassa, älkääkä vaivatko meitä.’ Meidän liberaalimme ja uudet kapitalistimme yrittävät mustamaalata ne saavutukset, jotka menneen ajan kommunistit, sosialistit ja sosiaalidemokraatit saivat aikaan. Uuden ajan työläisille, jotka eivät ehtineet tuntea Neuvostoliittoa, he puhuvat niistä saavutuksista kuin jostain inhottavasta. Kuin ammattiyhdistykset olisivat vain kommunistien ase, ja ikään kuin niitä ei nykyään tarvittaisi. Mene ja näytä kykysi, niin sinusta tulee varmasti heti johtaja. Ja tätä on syötetty jo neljännesvuosisata!

Niin ollen niiden, jotka ovat altistuneet tuollaiselle muumioitumiselle, on hyvin vaikea muuttaa näkökantaansa vuodessa tai parissa. Minä olin täysin samanlainen! Kaikki riippuu pääkoppasi sisään päässeen tiedon määrästä. Kun sinulla on aivot ja näet eron yhdistyneiden työntekijöiden, kuten esimerkiksi Brasiliassa, ja hajanaisten työläisten välillä, ymmärrät, että meitä huijataan. Meidän aivoihimme syötetään koko ajan isänmaallisationalistisia aatteita, jottemme näkisi todellista vihollistamme.”

Teksti Dimintri Švanija
Suomentanut Kerttu Matinpuro

Aleksei Etmanov vieraili maaliskuussa Työpaikkojen rauhantoimikunnan kokouksessa kertomassa Venäjän ay-liikkeen kuulumisista.

Monivyyhtinen Somalian konflikti

somalia2_2_17 Lapset Somalian konfliktin uhreina.

Afrikan sarvessa sijaitseva Somalia on ollut jatkuvassa konfliktien kierteessä vuodesta 1991. Silloin klaanien johtamat yksityisarmeijat syrjäyttivät sotilashallinnon ilman korvaavaa hallintojärjestelmää. Tämä johti hallitusten rakennusten ryöstelyyn. Kaikki julkiset asiakirjat poltettiin. Koulut, terveyskeskukset, poliisiasemat ja sotilastukikohdat ryöstettiin. Ryöstelyn taustalla olivat hallintoon turhautuneet väkijoukot, eikä heidän unelmansa paremmasta hallituksesta ole vielä kahdenkymmenenkään vuoden jälkeen toteutunut, mikä johti väkivaltaiseen sisällissotaan.

Sisällissodan seurauksena maa jakautui pienempiin eri klaanien sotapäälliköiden hallitsemiin alueisiin, joita eri maiden hallitukset tukivat. Tätä seurasivat islamistien nousu, rannikkoalueiden merirosvot ja terroristijärjestöt kuten al-Qaidaan kytköksissä oleva al-Shabaab, sekä viime aikoina Puntmaan seudulla jalansijaa saaneet Isisiin kytköksissä olevat ryhmät.

Sotapäälliköiden aikakausi oli kuitenkin Somalian konfliktin rauhallisinta aikaa. Yksin Mogadishua ovat hallinneet useat eri klaanien sotapäälliköt. Ihmiset pystyivät saamaan turvaa omalta klaaniltaan, ja salamurhia tai teloituksia tapahtui harvoin, toisin kuin nykypäivänä. Etiopian hallitus tuki sotapäälliköitä sotilaallisesti, ja sotapäälliköt saivat Etiopiasta rekkalasteittain aseita ja ammuksia. Heidän valtakautensa kuitenkin päättyi, kun Eritrean ja Egyptin tukemat islamistit ottivat maan pikkuhiljaa haltuunsa vuodesta 2005 lähtien.

ISLAMISTIT LUJITTAVAT JALANSIJAANSA

Syyskuussa 2005 Mogadishussa järjestettiin suuri konferenssi, johon osallistui yli 200 islamistia, monet osallistujista olivat entisiä Somalian armeijan sotilaita. Konferenssilla oli useita tarkoituksia. Ensinnäkin osanottajat halusivat hyödyntää somalialaisten rakkautta uskontoonsa ajamalla maahan sharia-lakiin perustuvaa hallintoa. Toiseksi konferenssi pyrki Egyptin ja Eritrean hallitusten vaikutuksen alaisena aiheuttamaan levottomuutta ja kapinaa Shabeellaha Dhexen alueella, jonka heikkoa hallintoa johti Jowharista käsin Etiopian tukema Abdullahi Yusuf. Myöhemmin tämä hallinto siirsi pääkaupunkinsa Baidoan kaupunkiin Bayn alueelle, joka sijaitsee Mogadishusta etelään.

Konferenssin aikana Mogadishua hallitsivat vielä sotapäälliköt,
joita Etiopia tuki häiritäkseen Egyptin ja Eritrean ajamaa arabisoimispolitiikkaa. Sotapäälliköt saivat tukea myös Yhdysvaltojen hallitukselta osana terrorismin vastaista taistelua. Muutaman kuukauden sisällä konferenssista taistelut islamistien ja klaanien sotapäälliköiden joukkojen välillä puhkesivat klaanipäälliköiden julistettua sodan terrorismia vastaan Mogadishussa. Sotapäälliköt hävisivät sodan nopeasti islamisteille, jotka nauttivat laajaa kannatusta Mogadishussa. Taistelun jälkeen monet klaanien yksityisarmeijat liittyivät islamisteihin.

ISLAMISTIT
JA VÄLIAIKAINEN HALLINTO

Kun islamistit olivat kukistaneet sotapäälliköt, oli Mogadishussa
taas noin puolen vuoden ajan suhteellisen rauhallista. Kaupungin hallinnosta vastasi Islamilaisten tuomioistuinten liitto (UIC). Kansan parissa heräsi toiveita siitä, että islamistit tekisivät yhteistyötä heikon, mutta kansainvälisesti tunnustetun Baidoassa sijaitsevan väliaikaishallinnon kanssa. Islamisteilla oli kuitenkin omat suunnitelmansa.

Sudanin pääkaupungissa Khartumissa käytiin useita neuvotteluita Somalian väliaikaishallituksen ja Islamilaisten tuomioistuinten liiton välillä. Näiden neuvotteluiden tavoitteena oli muodostaa yhteishallitus. Myös Afrikan sarven alueellinen yhteistyöjärjestö IGAD lähetti delegaation Mogadishuun tapaamaan islamistien edustajia, mutta neuvottelut epäonnistuivat.

Eritrea jatkoi islamistien tukemista ja lähetti näiden valtaannousun jälkeen paikalle sotilasneuvonantajia kouluttamaan islamistisia joukkoja. Rekrytoimalla koululaisia ja opiskelijoita islamistit saivat komentoonsa nopeasti tuhansia alokkaita.

Samalla UIC:n sisällä vaikutti joukko nuoria, jotka mobilisoivat omaa erillistä joukkoaan. Nämä marssivat mustan lipun alla ja kutsuivat itseään al-Shabaabiksi (suom. nuoriso), mutta kukaan ei osannut epäillä heidän kehittymistään terroristijärjestöksi. Tämän lisäksi UIC suojeli kansainvälisesti etsintäkuulutettuja ja tunnettuja terroristeja, joista osaa syytettiin pommi-iskuista Yhdysvaltojen lähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa vuonna 1998.

LAPSET TARTTUVAT ASEISIIN

Kesäkuussa 2006 Somalian väliaikaishallitus kannatti rauhanturvajoukkojen lähettämistä Somaliaan. Naapurimaa Etiopian joukkojen mukanaolo lisäsi eripuraa jo valmiiksi vaikeissa neuvotteluissa islamistien ja väliaikaishallituksen välillä.

Joulukuussa 2006 kuukausia kestäneen valmistelun jälkeen islamistit julistivat jihadin, jonka kohteeksi he nimesivät Baidoan kaupungin uskottomat ulkomaiden sätkynuket. Tämä johti yhteen tuhoisimmista hyökkäyksistä, mitä Somaliassa oli viime aikona nähty. Tuhannet alaikäiset koululaiset ilman varsinaista sotakoulutusta taistelivat etulinjassa hyvin koulutettuja Etiopian joukkoja vastaan, jotka tukivat heikkoa Somalian väliaikaishallitusta.

Islamistitaistelijat, jotka olivat etulinjassa, ajautuivat sekasortoon. Osa kuoli sotatantereella, osa vaihtoi aseensa siviilivaatteisiin ja pakeni. Islamilaisten tuomioistuinten liitto hävisi taistelun muutama päivä sen jälkeen, kun Etiopian koneet olivat pommittaneet Mogadishun lentokenttää 25. joulukuuta 2006.

Islamilaisten tuomioistuinten liiton puheenjohtaja Sharif Sheikh Ahmed ilmoitti täydellisestä vetäytymisestä. Samassa yhteydessä tuhannet islamistien riveissä taistelleet oromot (Etiopian suurin etninen ryhmä, joka on kapinoinut maan hallitusta vastaan) jäivät ilman suojaa, ja suuri osa heistä päätyi Etiopian joukkojen käsiin. Islamistitaistelijajoukot, jotka olivat liittoutuneet tuomioistuinten liiton alle, alkoivat hajota pienemmiksi omia etujaan ajaviksi ryhmittymiksi. Tosin edelleen he yhdistivät voimiaan taisteluissa hallitusta ja sen ulkomaalaisia tukijoita vastaan.

Tammikuussa 2007 etiopialaiset joukot saapuivat Somalian pääkaupunkiin ja turvasivat
heikon Somalian väliaikaishallituksen jalansijan Mogadishussa. Etiopialaiset joukot saivat kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Osa väestöstä tervehti heitä vihreiden lehvien kera, kun toiset organisoivat mielenosoituksia, jotka levisivät ympäri kaupunkia ja muuttuivat väkivaltaisiksi.

Mielenosoitukset kehittyivät kansannousuksi etiopialaista miehitystä vastaan. Islamistien pienempiin ryhmiin jakautuneet taistelijat liittoutuivat taistelussa etiopialaisia joukkoja vastaan. Islamistien onnistui kuitenkin saada tukea somalialaisten diasporasta vetoamalla nationalistisiin tunteisiin. Katkera konflikti johti tuhansien somalialaisten ja satojen etiopialaisten kuolemaan ja ajoi yli puoli miljoonaa ihmistä kodeistaan.

SMARAN KONFERENSSI

Jouduttuaan pakenemaan islamistien johtajat, joilla oli edelleen kansan tuki, järjestäytyivät uudelleen Asmaran kaupungissa Eritreassa. Eritrean hallitus myös myönsi heille passit matkustamisen helpottamiseksi.

6. syyskuuta 2007 järjestettiin konferenssi, jossa islamistien johtajat ja Asmaraan paenneet oppositiojohtajat tapasivat. Asmaran konferenssi oli yllättävä liike, joka valotti Eritrean hallituksen roolia julistetussa jihadissa Mogadishussa sijaitsevia Etiopian ja Somalian hallituksen joukkoja vastaan. Etiopia ja Eritrea syyttivät toinen toisiaan, mikä kertoi kulissien takana käydystä sijaissodasta. Asmaran konferenssin tuloksena syntyi Somalian vapautuksen allianssi (ARS).

somaliajuttu2_17 Nuori somalipoika

Näihin samoihin aikoihin nousi myös al-Shabaab ja sen vanavedessä Hisbul Islam -puolue. Al-Shabaab, joka nykyään lukeutuu Somalian vaarallisimpiin islamistisiin ryhmiin, vahvistui ja aiheutti hajaannusta Islamilaisten tuomioistuinten
 liiton tappion seurauksena. Al-Shabaabin valta kasvoi heidän voitettuaan suuren yleisön hyväksynnän vetoamalla patrioottisiin tunteisiin maalailemalla kuvaa Somaliasta hyökkäyksen kohteena olevana valtiona. Ryhmä myös pyrki aktiivisesti rekrytoimaan 9–15-vuotiaita lapsia, jotka oli helppo aivopestä. Al-Shabaab alkoi nimittää muita liitosta erkaantuneita tahoja vääräuskoisiksi. Järjestö haastoi ja taisteli kaikkia muita islamistisia ryhmiä vastaan, jotka olisivat saattaneet
olla uhaksi heidän vallalleen. Myöhemmin heistä tuli Afrikan sarven al-Qaidan edustaja.

On kuitenkin tärkeä huomata, että al-Shabaab-nimen alla toimii useita ryhmiä, joiden ideologiset ja uskonnolliset näkemykset poikkeavat toisistaan.

HISBUL ISLAM -PUOLUE

Useat islamilaiset ryhmät perustivat Hisbul Islam -puolueen helmi- kuussa 2009. Puolue perustettiin taistelemaan väliaikaishallitusta vastaan, ja sen johtajaksi nimettiin Sheik Hassan Dahir Aweys, joka kuului myös tuomioistuinten liiton perustajajäseniin. Opposition tukikohta oli tosin tässä vaiheessa vielä Asmarassa Eritreassa, josta se siirtyi Mogadishuun.

Sekä al-Shabaab että Hisbul Islam kävivät kahden rintaman taistelua siirtymäkauden hallitusta ja toisiaan vastaan. Vuonna 2010 Hisbul Islam ilmoitti kuitenkin liittyvänsä al-Shabaabiin, joka hallinnoi tässä vaiheessa suurta osaa Etelä- ja Keski-Somaliasta. Suurimmat ongelmat ilmaantuivat kuitenkin sen jälkeen, kun islamistit yllättäen ilmoittivat elokuussa 2011 hylkäävänsä Mogadishun ilman taistelua,
vaikka he olivat tehneet hallussaan olevista asuinalueista barrikadien ja salatunnelien aavekaupunkeja. Islamistit ilmoittivat, että he aikovat jatkossa toteuttaa kertaluonteisia iskuja ulkomaiden tukemaa heikkoa väliaikaishallitusta vastaan, joka hallitsi tuolloin vain osaa Mogadishusta.

Islamistien vetäydyttyä Mogadishusta alkoivat yksittäiset yllätyshyökkäykset Afrikan unionin rauhanturvajoukkoja vastaan sekä journalistien, hallituksen työntekijöiden, kansalaisyhteiskunnan johtajien ja muiden islamistien vihollisiksi katsomien tahojen salamurhat, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Näiden iskujen lisäksi islamistit pyrkivät uuden strategiansa perusteella tunkeutumaan hallinnon riveihin sekä yksilöinä että erilaisten ryhmien kautta. Nykyään hallituksen viroista löytyy satoja entisiä al-Shabaabin jäseniä.

AL-SHABAABIN JAKAUTUMINEN

Mogadishusta vetäytyminen on yksi al-Shabaabin isoimmista takaiskuista. Samalla ongelmia aiheutti klaanijako. Järjestön johtoon ei päästetty Darod-klaanin jäseniä, vaan korkeimpia virkoja hallitsivat Dir-, Digil- ja Mirifle-klaanien jäsenet. Verinen kamppailu johtopaikoista alkoi hajottaa järjestöä.

Kesäkuussa 2013 kaksi korkea-arvoista al-Shabaabin jäsentä Ibrahin Jama ja Sheikh Abdihamid Hashi Olhaye, jotka olivat molemmat Yhdysvaltojen etsintäkuuluttamia henkilöitä, kuolivat alaistensa teloittamina. Teloitusten takana oli Ahmed Godane. Samassa kuussa Sheikh Hassan Dahir
Aweys nousi otsikoihin paettuaan tukikohdastaan Barawesta. Hän antautui hallituksen joukoille ja on nykyään vankilassa Mogadishussa. Myös Abu Mansor Roobow, joka oli kunnioitettu hahmo al-Shabaabin sisällä, jätti ryhmän ja katosi hänelle uskollisten joukkojen kanssa tuntemattomaan paikkaan Keski-Somaliassa. Hajaannus al-Shabaabissa kasvoi. Jotkut pääasiassa Darod-klaaniin kuuluvat ryhmät irtautuivat järjestöstä ja perustivat vuonna 2016 Itä-Afrikan Jabha -nimellä kulkevan järjestön, joka vannoi uskollisuuttaan Isisille.

SOMALIAN SIJAISSODAT

Somaliassa toista vuosikymmentä käydyt taistelut ovat pitkälti Etiopian ja Egyptin välisiä sijaissotia, joiden näyttämöksi Somalia on muodostunut. Molemmat
 valtiot taistelevat Niilin hallinnasta. Etiopian hallitus on nyt kaksi kertaa päihittänyt Egyptin ja Eritrean tukemat joukot Somalian rajojen sisäpuolella, mutta taistelu on siirtynyt enenevissä määrin uudelle rintamalle. Tänä päivänä Egypti, Somalian kansainvälisesti tunnustettu hallitus, Djibouti, Sudan ja Eritrea ovat kaikki uuden Egyptin johtaman sunnikoalition jäseniä. Etiopian kannalta tämä tarkoittaa sitä, että se on uuden liittouman ympäröimä. On pelättävissä, että konflikti kehittyy alueelliseksi sodaksi, mikä uhkaisi mahdollisesti Punaisenmeren ja Intian valtameren yhdistävän Bab el Mandebin salmen laivaliikennettä. Salmi on yksi maailman vilkkaimmista laivareiteistä.

Teksti Mohamed Ibrahim
Suomentanut Dimitri Ollikainen

Viiime vuonna Suomesta turvapaikan saannut mogadishulainen toimittaja Mohamed Ibrahim on viiden viime vuoden ajan toiminut kotimaassaan journalisteihin kohdistuvan väkivallan rankaisemattomuutta vastaan. Ibrahimilla on työpiste Rauhanpuolustajien toimistossa Helsingissä.

PÄÄKIRJOITUS: SUOMI LEIKKII VAARALLISIA SOTALEIKKEJÄ

Suomeen on tulossa touko-kesäkuun vaihteessa ennennäkemättömän suuri Arctic Challenge -ilmasotaharjoitus. Euroopan suurimpiin kuuluvan ilmasotaharjoituksen päätukikohtana on Rovaniemi, ja siihen osallistuu yli 100 lentokonetta 12 maasta. Mukana ovat Suomen ja Ruotsin ilmavoimien lisäksi Nato-maat Yhdysvallat, Ranska, Norja, Kanada, Iso-Britannia, Espanja, Belgia ja Alankomaat.

Hävittäjien lisäksi ilmassa nähdään kuljetus- ja yhteyskoneita, ilmatankkauskoneita, valvonta- ja taistelunjohtokoneita sekä kuljetus- ja pelastushelikoptereita. Osana harjoitusta Suomenkin taivaalla piipahtaa myös kolme monien erityisesti Vietnamin sodasta muistamaa surullisenkuuluisaa B-52-pommikonetta.

Ydinaseillakin varustettavissa olevien tuhonenkeleiden kutsuminen Suomen ilmatilaan kuvastaa korostetusti maamme kiristyneeseen poliittiseen ilmapiiriin ottamaa asennetta. Suomi haluaa omalta osaltaan olla liennytyksen sijaan lisäämässä jännitteitä lähialueellamme – tämä täysin tietoisina rajantakaisen Murmanskin alueen sotilaallisesta merkityksestä Venäjälle. Alue on maan tärkein sotilaskohde ja sen strategisten ydinaseiden kotisatama, ja on varmaa, että naapuri vastaa tähän Suomen uuteen politiikkaan lisäämällä omaa sotilaallista voimaansa rajan takana. Näin olemme mukana kiihdyttämässä asevarustelukierrettä lähialueellamme sen sijaan, että esittäisimme keinoja sen välttämiseksi.

Puolustusvoimien tulevat miljardi-investoinnit vaativat myös maan sisäistä mediasotaa, joka tulee jo silmille iltapäivälehtien lööppien kautta. Joillakin on tarve pelotella meitä sodan uhalla, jotta hyväksyisimme valtavat summat asevarusteluun. Halutaan antaa mielikuva siitä, että nämä uudet hankinnat sen joko estäisivät, tai vieläkin pelottavammin jotkut tuntuvat uskovan, että tuleva sota voitaisiin voittaakin.

Mutta periksi ei kannata antaa – toistaiseksi suomalaisten enemmistö ei ole näistä uusista ”sotaleikeistä” innostunut. Valitettavasti tämä ei näytä vaikuttavan millään tavoin harjoitettuun politiikkaan. Siinä on haaste rauhanliikkeelle. Istutetaan vielä se omenapuu.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

RAUHANTEKIJÄ RIIKKA JALONEN USKOO KASVATUKSEN VOIMAAN KAAOKSEN KESKELLÄ

RiikkaJalonen3Riikka Jalonen aloitti Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtajana heinäkuun lopussa 2016. Turkulaistaustainen Jalonen selvästi nauttii työstään rauhankasvatuksen parissa ja sanookin, että maailma ahdistaisi häntä enemmän, jos ei voisi olla työkseen vaikuttamassa asioihin.

Riikka Jalonen opiskeli Turun yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja poliittista historiaa. Myöhemmin kaivattuaan työnsä tueksi uutta näkökulmaa hän jatkoi opintoja kasvatustieteiden parissa ja hankki samalla itselleen opettajan pätevyyden.

Opinnoissaan Jalonen keskittyi erityisesti vähemmistöjen historiaan ja siihen, miten historiaa ja samalla kuvaa nykyisyydestä luodaan erilaisilla tarinoilla. Häntä kiinnostivat erityisesti kolonialismin historia, Afrikan itsenäisyysliikkeet, kansalaisyhteiskunnan rooli erilaisissa yhteiskunnissa ja se, miten vallankumousajatukset syntyvät ja kasvavat.

Nuorten kanssa toimiminen alkoi jo Jalosen ensimmäisessä työpaikassa nuorisotyöjärjestö Allianssissa. Siellä hän työskenteli nuorten osallisuuskysymysten parissa, eli pyrki edistämään nuorten mahdollisuuksia osallistua elinympäristönsä kehittämiseen, ja oli mukana ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskampanjoissa. Jalonen on myös opettanut viisi vuotta ammattikorkeakoulussa, jossa hän oli kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori.

NUORTEN DIALOGIA SRI LANKASSA

Demokratiakehitys ja ihmisoikeudet ovat vieneet Jalosta usein ulkomaille.
”Olin Palestiinassa ihmisoikeustarkkailijana talven 2011–2012. Sen jälkeen seuraavat kolme vuotta vierähtivät Nepalissa demokratia- ja rauhanrakennushankkeessa naisten ja nuorten parissa. Sieltä käsin valmistelin nuorisojohtajien dialogimallia osaksi Sri Lankan rauhanprosessia ja vietin siellä ison ajan vuodesta 2015.”

Sri Lankassa käytiin pitkä sisällissota vuosina 1983–2009, kun singaleesien ja tamilien välille kehittynyt jännite leimahti taisteluiksi. Sota päättyi vasta 17. toukokuuta 2009, kun tamilisissit antautuivat. Sodan loppuvaiheen tapahtumat ovat epäselviä, eikä sotarikoksia ole kunnolla selvitetty. Sovintoprosessi on ollut hidas ja monien mielestä epäoikeudenmukainen.

”Sri Lankassa käynnistämämme dialogiohjelma kokosi yhteen nuorisojohtajat maan kaikista keskeisistä puolueista ja yhteisöistä. Mukana oli tamileja, singaleeseja ja muslimeja ja esimerkiksi monien muiden puolueiden ei-salonkikelpoisena pitämä äärivasemmistolainen JVP-puolue. Kuvaavaa oli, että JVP oli jättäytynyt käytännössä kaikkien aiempien monipuolueyhteistyöyritysten ja rauhanneuvottelujen ulkopuolella.”

Jalonen oli tavannut puolueen johtoa pari kertaa ollessaan Sri Lankassa nepalilaisten nuorisojohtajien kanssa. Lopulta helmikuussa 2015 JVP:n puoluejohto päätyi suosittamaan dialogiin sallistumista, kun Nepalin maoistien ja marxilais-leninistisen puolueen nuorisojohtajat henkilökohtaisesti takasivat Jalosen puolueettomuuden.

”Molempien puolueiden nuorisojohtajat olivat kuulemma sanoneet, että Jalonen on ihan ok. JVP:n johtajat totesivat naureskellen, että jos olen työlläni ansainnut niiden kahden puolueen luottamuksen Nepalissa ja saanut heidät pysymään saman pöydän ääressä kolme vuotta, niin se on sellainen suositus, että siihen kannattaa luottaa. Se oli vahva kunnianosoitus ja kiitos työstäni Nepalissa, joka oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sain vetää Sri Lankan dialogiprosessia vuoden verran yhdessä eteläafrikkalaisen kokeneen sovintoprosessikonkarin kanssa. Opin häneltä paljon siitä, miten luottamuksen rakentamista voi tukea ja miten fasilitoida dialogia niin, että todellinen yhteistyö tulee mahdolliseksi.”

Historian painolastista huolimatta nämä eri puolilla sotaa olleet nuorisojohtajat olivat hyvin motivoituneita katsomaan tulevaisuuteen ja rakentamaan yhdessä maataan kohti kestävää rauhaa. Heille vaalitulos 8.1.2015 oli tuonut uskon siihen, että Sri Lankalla oli mahdollisuus siirtyä kohti demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta.

Jalonen kertoo, että oli tuntenut olevansa todella etuoikeutettu saadessaan olla osana uuden luomista. Hän kuulee nuorista aina välillä, ja sähköpostit heiltä ylläpitävät uskoa maan tulevaisuuteen, vaikka monet maan kansalaiset ovat jo menettäneet toivonsa vuoden 2015 alun vaalivoiton synnyttämään muutoksen mahdollisuuteen, kun vanha valta pitää kynsin hampain etuoikeuksistaan kiinni.

KASVATUKSELLA EDISTETÄÄN RAUHAA

Jalonen kertoo seuranneensa Rauhankasvatusinstituutin toimintaa jo pitkään eräänlaisena hang around -jäsenenä.

”Suuri idolini on Helena Kekkonen. Tein graduni suomalaisesta antiapartheid-liikkeestä ja siihen liittyen tapasin Helenan 1990-luvun lopussa. Hän teki minuun vahvan positiivisen vaikutuksen ja todella jätti jäljen. Rohkealla freireläisellä otteellaan Helena raivasi tietä 60-luvun Suomessa ja kuvia kumartamatta loi uutta. Keskustelu hänen kanssaan jatkui vuosia. Edelleen mietin usein, että mitä minä tässä valitan, Helena ei kitisisi vaan tarttuisi toimeen, vaikka ympärillä olevat normit ja rakenteet kyseenalaistivat hänen työnsä jatkuvasti.”

Helena Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän piti yllä kirjeenvaihtoa lukuisten tapaamiensa ihmisten kanssa. Tämä käy ilmi esimerkiksi Pystykorva-sarjassa julkaistussa Kekkosen elämäkertateoksessa Rauhan siltaa rakentamassa. Jalonen sai kirjan rauhankasvattaja
Hanna Niittymäeltä vuosi sitten, ja seuraavaksi vinkattiinkin, että Rauhankasvatusinstituutissa olisi toiminnanjohtajan paikka auki.

”Muutoksen tekeminen on monesti vaikeaa, ja siksikin ihailen Helenan peräänantamatonta, freireläistä toimintapaa. Rauhankasvatusinstituutissa on Helenan perintöä jäljellä, sitä tahdon edistää. Pelkästään yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa ilmiöihin on minusta vajaa. Siinä ei ole kasvatuksen elementtiä, joka minusta on paras keino edistää rauhaa.”

Tavallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa monia sotia ja konflikteja, ja niiden edessä tulee voimaton olo.

”Mutta kun pääsee tukemaan suomalaisia kouluja yhdenvertaisuustyössä, kun löytää nuorisotyöntekijöiden kanssa keinoja puuuttua vihapuheeseen, tuntee tekevänsä jotain tärkeää. Ei ahdista niin paljon, koska käsissä on voimakkaat työkalut muutoksen tekemiseen.”

Jalonen sanookin, että maailmantuska olisi luultavasti hirveä, jos  hän ei saisi työkseen tehdä aktiivista, paneutuvaa rauhantyötä.

”On valitettavaa, että jokaisen sukupolven pitää käydä oma sotansa. Tuntuu, että kaikkien on tehtävä omat virheensä. Että edellisten sukupolvien mokat eivät riitä.”

VALLAN VAHTIKOIRAT

Nelikymppinen Jalonen on sellaista ikäryhmää, että hänen nuoruudessaan ei ollut suuria maailmanpelon kausia. Hän oli liian nuori 80-luvun suuriin ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja kertoo äitinsä tietoisesti suojelleen häntä maailman kauheuksilta ja esimerkiksi ydinasepelolta.

Nyt monissa maissa kuohuu taas. Euroopasta on vaikea nimetä valtiota, jossa ei kytisi kauheuksia pinnan alla tavalla, jota olisi ollut vaikea kuvitella vielä vuosikymmen sitten. Suomessakin kansallista yhtenäisyyttä ja luottamusta valtiollisten instituutioiden oikeudenmukaisuuteen ajetaan alas. Demokratia rapautuu.

Jaloselle poliittiset prosessit ovat tuttuakin tutumpia, siksi viime aikojen tapahtumat Suomessa ja ulkomailla ovat kauhistuttaneet häntä. Päivittelemme yksissä naisin hallituksen toimia.

”Poliittisten prosessien ennustettavuus ja läpinäkyvyys ovat valuneet pois, vastuunkanto kadonnut. Minuun on iskostettu vahva luottamus suomalaisiin instituutioihin ja niiden laillisuusperiaatteeseen, mutta nyt tuntuu, että sen kanssa ollaan käytännössä ihan hukassa. En enää tiedä, missä meidän yhteiskunnassa päätökset tehdään ja miten niihin voi demokraattisesti vaikuttaa. Vahvista siinä sitten nuorten uskoa demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin.”
Kehitys vaikuttaakin jo Jalosen työhön, sillä hän ei koe, että voi rehellisesti kehua suomalaisen demokratian lujia rakenteita ja hyvää hallintotapaa rauhankasvatuskoulutuksissa. Hän sanoo kuitenkin puhuvansa suoraan.

”Rauhanjärjestöt ovat riippuvaisia valtion rahoituksesta, mutta kriittiseen kasvatukseen ja suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksiin on aina kuulunut, että kansalaisjärjestö voi sanoa kritiikin sanoja myös rahoittajastaan. Meidän pitää miettiä, mitkä ovat ne suomalaisen kansalaisyhteiskunnan luovuttamattomat arvot, jotka eivät ole myytävissä. Rauhanjärjestöt ovat eräänlaisia vallan vahtikoiria, ja me voimme puhua suoraan, vaikka tietenkin on strategisesti järkevää toimia myös diplomaattisesti.”

Jalonen kertoo, että hyvin monet  opettajat ymmärtävät ja arvostavat rooliaan rauhankasvattajina.
”Opettajat näkevät, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Heillä on moraalikasvattajan rooli, he kasvattavat oikeudenmukaisuuteen. Nykyinen opetussuunnitelma antaa siihen hyvät lähtökohdat, vaikka tietenkin koulun raamit kuten opetukselle varattu aika luovat omat rajoitteensa. Mutta jos opettaja haluaa sisällyttää rauhankasvatusta eri aineisiin, hän pystyy hyvin tekemään niin uuden opetussuunnitelman puitteissa.”

Jalosta kiehtoo se, miten valtarakenteet ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta ja miten tehdä se näkyväksi.
”Vallankumouksia tekevät ihmiset, jotka eivät ole lamaantuneita. Meidän tehtävämme on tarjota siihen välineitä, kertoa, mitkä ovat demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.”

Yksi Rauhankasvatusinstituutin tavoista tuoda rauhankasvatuksen teemat koulun arkeen on Anne Frank – historiaa nykypäivälle -näyttely. Se haastaa kouluyhteisön kohtaamaan kysymykset rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta niin historiallisina kuin ajankohtaisinakin ilmiöinä sekä pohtimaan keinoja pysyvän, ihmisoikeusperustaisen rauhantilan rakentamiseen. Oppaina näyttelyssä toimivat koululaiset, jotka RKI kouluttaa tehtävään. Vertaisopaskoulutuksen aikana perehdytään näyttelyn teemojen ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välisiin yhteyksiin. Koulutuksessa keskitytään vahvistamaan nuorten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa toimia vaikeinakin aikoina yhteiskunnassa.

MULLISTUKSISTA SYNTYY UUSI AKTIVISTISUKUPOLVI

Vaihdamme pakolliset ihmettelyt myös Donald Trumpista. Häneen verrattuna arvomme ovat niin erilaiset, että on vaikea nähdä Trumpin luomaan tulevaisuuteen. Toisaalta kansainvälisessä lehdistössä on arvioitu, että Trumpin toimien muodostamat uhkakuvat saattavat hyvinkin synnyttää aivan uuden aktivistisukupolven. Trump saattaa avata sellaisten nuorten silmät, joita politiikka ei ole aiemmin kiinnostanut, ja usuttaa heidät kaduille ja muunlaiseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen, koska nykyinen kehityskulku tuntuu jo liian absurdilta.

Koti-Suomessa kaksi vuotta valtaa pitänyt hallituksemme on myös kunnolla rutannut turvaverkkoja ja yrittää romuttaa rakenteita ja arvoja, joita olemme pitäneet oman demokratiamme peruspilareina.

”Sukupolveni kasvattina olen tottunut tasaiseen menoon. Vaalit ja hallituksenvaihdot ovat tuoneet lähinnä vivahde-eroja kansalaisten arkeen. Nyt tuntuu selvästi, että suuri muutos on tulossa. Mutta onneksi olen työssä paikassa, jossa asioille voi tehdä jotain eikä vain voivotella. Lapset ja nuoret ovat todella teräviä, he kysyvät vaikeita asioita. Tämä on rankka aika elää, mutta uskon parempaan. Nuorilla on kuitenkin parempi osaaminen ja ymmärrys kuin vanhemmilla sukupolvilla siitä, miten keskinäisriippuvuuden maailmassa kannattaa elää yhdessä. Heille maailma on jotenkin pienempi kuin meille ennen internetiä koulumme käyneille.”

Teksti Anu Harju
Riikka Jalosen kuva Elina Hiironniemi

jalonen_bike

Kuva:Yksi Jalosen parhaista kokemuksista on ollut Follow the Women -liikkeen pyöräilevä rauhanseminaari, jossa 300 naista polki Beirutista Syyrian ja Jordanian läpi Jerusalemiin ja jakoi kokemuksiaan rauhantyöstä.

KALLIIT TOMAHAWKIT OLISI KANNATTANUT VAIHTAA RAUHANPIIPPUIHIN

Suomi päätti vuonna 2012 ostaa Yhdysvalloista 70 JASSM-risteilyohjusta. Hintaa Hornet-hävittäjistä laukaistaville ohjuksille kertyy 185 miljoonaa euroa. Näillä risteilyohjuksilla ei ole juurikaan
puolustuksellista käyttöä, vaan kyseessä on nimenomaan hyökkäyksellinen asejärjestelmä. Ohjusten hankkiminen liittynee vain halukkuuteen olla tulevaisuudessa mukana USA:n ja Naton operaatioissa maailmalla. Libyan sodan aikana eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä toiminut Alexander Stubbhan piti
jälkikäteen virheenä jättäytyä pois sodan ilmaoperaatiosta. Silloisella aseistuksella torjuntahävittäjiksi hankituilla Horneteilla ei tosin olisi ollut sodassa mitään virkaa – mutta nyt niitä varustetaan kiivaasti myös tässä suhteessa Nato-yhteensopiviksi, hyökkäyskäyttöön.

Kun USA Trumpin johdolla päätti kostaa Syyrian hallitukselle sen väitetyn kaasuiskun, kohteeksi otettiin Shayaratin sotilaslentokenttä. USA ampui tukikohtaan kaikkiaan 59 Tomahawk-risteilyohjusta. Siis yhteen iskuun käytettiin lähes sama määrä risteilyohjuksia kuin Suomella tulee olemaan. Tästä huolimatta Syyrian armeijan koneet nousivat kentältä vain muutaman tunnin kuluttua iskusta.

Minkähän ilmatorjuntabunkkerin, sotilaslentokentän tai -tukikohdan Suomi on sodan syttyessä suunnitellut lamauttavansa useiksi tunneiksi? Olisiko risteilyohjuksiin käytetyt 185 miljoonaa kannattanut sijoittaa vaikkapa diplomatiaan tai kehitysyhteistyöhön?

Ehkä Suomen puolustusvoimien pitäisi keskittyä vain nimensä mukaisiin tehtäviin perinteisen rauhanturvaamisen rinnalla. Se tulee myös halvemmaksi meille veronmaksajille. Eiköhän haudata sotakirveet lopullisesti.

Teksti Teemu Matinpuro

KOLUMNI: RINTAMAKARKURI RUOTSI

Vielä puoli vuotta sitten meitä varoiteltiin: Ruotsi on yllättämässä Suomen samalla tavalla kuin EU:hun liittyessään ja livahtamassa
salaa Natoon, jättäen meidät yksin Venäjän armoille. Ja todellakin, Ruotsi on sen jälkeen yllättänyt Suomen useamman kerran.

Ruotsi on vahvistanut linjakseen sotilaallisen liittoutumattomuuden ja sulkenut Nato-jäsenyyden pois. Se ei myöskään usko Venäjän sotilaalliseen hyökkäykseen Ruotsiin tai Baltian maihin. Maan hallitus haluaa myös lieventää idän ja lännen välistä jännitystä.

Lähes housut kintuissa Suomi tuli yllätetyksi presidentti Niinistön ja Putinin tapaamisten ryöpyttämisestä mediassa, kun ulkoministeri Margot Wallström vieraili yllättäen Moskovassa. Kaiken kukkuraksi Wallström ilmoitti tylysti, että naapurin kanssa pitää käydä vuoropuhelua ja lisätä luottamusta.

Myös Nord Stream 2 -kaasuputkea vastustavasta Puolan, Tanskan ja Baltian maiden rintamasta Ruotsi näyttää livenneen. EU:n komissiokaan ei auttanut. Se ei osannut nähdä putkessa lymyäviä pieniä vihreitä miehiä, jotka valloittaisivat tilaisuuden tullen Gotlannin ja pienellä sivustan koukkauksella Ahvenanmaan.

Toki Ruotsin porvaripuolueet kannattavat Nato-jäsenyyttä ja Ruotsi hakee turvaa sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä USA:n kanssa. Mutta helppoa se ei ole. Kun turvallisuutta rakennetaan Atlantin takaa tulevan ja poliittisista suhdanteista riippuvan sotilaallisen avun varaan, ollaan hyllyvällä perustalla. Donald Trumpin valinta presidentiksi oli monelle jättiyllätys, jonka seuraukset eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan perusteisiin ovat vielä näkemättä.

Jotain Trumpin suhtautumisesta Itämeren alueen johtovaltioon Saksaan ja Eurooppaan kertoo hänen Angela Merkelille ojentamansa 350 miljardin euron lasku ”Nato-velasta”. Tässä ei ole kyse enää edes suhdannepolitiikasta, vaan niin todellisuudesta irrallaan olevasta suhtautumisesta Eurooppaan, että sen varaan on vaarallista rakentaa mitään. Trumpin hallinto valmistelee laskujen lähettämistä muillekin Nato-maille, joten ei tarvitse olla selvänäkijä arvatakseen, että Suomen USA:n kanssa solmiman sotilasyhteistyösopimuksen kylkiäisenä tulee seuraavan sukupolven Hornetien pakkomyynti hinnasta tinkimättä.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

ERILAINEN POLIITTINEN PROTESTI PÄÄKAUPUNGIN SYDÄMESSÄ

mielenosoitusleiriRTORI

Tämän hetken tärkein poliittinen protesti on nähtävissä Helsingin Rautatientorilla, jossa turvapaikanhakijat ja heidän tukijansa jatkavat mielenosoitusleirin pitämistä yhdellä pääkaupungin näkyvimmistä paikoista. He protestoivat Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa ja hallituksen tapaa toimia keskellä niin sanottua pakolaiskriisiä. Rauhan Puolesta -lehti kävi jututtamassa mielenosoittajia maaliskuun lopussa.

Mielenosoitus alkoi 10.2.2017 ja se on saanut rinnalleen jopa ”vastamielenosoituksen”, jonka ovat organisoineet Suomi ensin -liikkeen aktiivit. Ihmiselle, joka on asunut vuosia Espanjassa, on näiden kahden mielenosoituksen näkeminen samalla aukiolla vähintäänkin omituista. Espanjassa tällainen asetelma ei olisi mahdollinen.

Tilanne kahden mielenosoituksen välillä on säilynyt suhteellisen rauhallisena, mutta vierailuani edeltävänä yönä joku oli sytyttänyt bensakanisterin palamaan turvapaikanhakijoiden teltan yhdellä seinustalla. Teltta oli syttynyt tuleen ja yksi turvapaikanhakija oli loukkaantunut lievästi sammutustöissä. Nyt yhtä teltan seinää koristaa puoliympyrän muotoinen palojälki.

SOSIAALINEN KOKEILU

Tunnelma leirissä on kuitenkin rento ja hyväntuulinen. Paikalla on parikymmentä ihmistä. Nour on irakilainen, Kirkukin kaupungista kotoisin oleva nuori mies. Pohjois-Irakissa sijaitsevassa Kirkukissakin on nähty Isisin hyökkäyksiä, ja se sijaitsee lähellä Mosulin kaupunkia, jossa taistelut edelleen raivoavat ja jossa sadat siviilit ovat myös kuolleet.

Kysyn Nourilta miksi hän päätti lähteä Irakista ja miten hän päätyi Suomeen asti. ”Minulla oli ongelmia eräiden ihmisten kanssa… He olivat radikaaleja”, hän selittää. ”Minun kohdallani on täysin selvää,
että jos palaan Irakiin, minut tapetaan, ilman sen kummempia kysymyksiä.”

Kysymykseen Suomesta hän vastaa: ”Olimme kuulleet, että Suomi on maa, joka kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maa jossa kaikki ovat samanarvoisia. Lisäksi tiesimme, että Suomella oli myös sotansa, joten suomalaiset tietävät varmasti myös pakolaisista.”

Nour kertoo ottaneensa osaa mielenosoitukseen sen kolmannesta päivästä alkaen. Hän kertoo jopa lopettaneensa työnsä pystyäkseen ottamaan osaa mielenosoitukseen.

Kysyn, oliko Nour yllättynyt siitä, että tällä hetkellä Migrin käsittelyajat ovat venyneet erittäin pitkiksi ja kielteisiä päätöksiä on tehty paljon. ”Totta kai olen yllättynyt”, Nour sanoo. ”Saattaa kulua jopa vuosi, että sinua edes haastatellaan. Päätökseen saattaa mennä jopa kaksi tai kolme vuotta. Ja sitten hakemuksesi voidaan hylätä. Tässä ajassa ehtisit jo hankkia koulutuksen. Minä olisin voinut käydä IT-alan koulutukseni loppuun. Olen myös kokki ja työskentelin Irakissa ravintolassa, joten olisin voinut tehdä sitä. Täyttä ajan haaskausta!”

Kysyn, millainen on ollut tavallisten helsinkiläisten reaktio mielenosoitukseen. ”Olemme nähneet kaikenlaisia reaktioita. Moni tukee meitä, mutta moni myös sanoo ettei halua meitä tänne, että olemme raiskaajia ja niin edelleen… Tämä on myös eräänlainen sosiaalinen kokeilu”, Nour kiteyttää. Ihmiset Helsingissä ovat varmasti yllättyneitä, sillä vastaavaa mielenosoitusta ei ole Suomessa ennen nähty. Näin ollen kaikilla tuntuu olevan mielipiteensä protestista.

TODELLISET OLOT NÄKEE VAIN PAIKAN PÄÄLLÄ

Myös toinen irakilainen Nazim kertoo, että palaute on hyvin kirjavaa. ”Jotkut tuntuvat ajattelevan, että tulemme Suomeen vain aiheuttamaan ongelmia. Se ei pidä paikkaansa. Se olisi todella typerää. Me haluamme tehdä työtä tai opiskella. Jotkut ovat kysyneet minulta, miksi en puhu suomea. Käyn Itäkeskuksessa tunneilla, mutta suomen kieli on erittäin vaikea ja se vaatii aikaa”, Nazim naurahtaa. Nazim on kovan näköinen mies ja kertookin tehneensä vartijan ja autokuskin hommia Irakissa muun muassa yhdysvaltalaisille yrityksille. ”Tämän lisäksi työskentelin hoitajana ja opiskelin farmaseutiksi”, hän jatkaa.

Nazim ihmettelee Suomen hallituksen linjausta, jonka mukaan Irak ja Afganistan ovat turvallisia maita. ”Toivoisin, että Suomen hallitus lähettäisi kaksi ihmistä katsomaan, mitä Irakissa tapahtuu. Jos he viettäisivät yhdenkin päivän siellä, he näkisivät, että siellä ei todellakaan ole turvallista. En kutsu heitä valehtelijoiksi, mutta kehotan heitä selvittämään, millaista todellisuus Irakissa on.”

Kun kysyn häneltä onko hän valmis jatkamaan mielenosoitusta niin kauan kunnes Suomen linja muuttuu, on vastaus selvä: ”Totta kai! Voin olla täällä koko elämäni. Täällä on rauhallista ja turvallista. Minä haluan vain pysyä täällä. En halua takaisin Irakiin.”

TIUKENNUKSIA TURVAPAIKKALINJAAN EI HYVÄKSYTÄ

Erna, joka on yksi turvapaikanhakijoiden tukijoista, kertoo että leiri on ollut menestys, vaikka myös kritiikkiä on tullut. ”Hirveän paljon on tullut solidaarisuutta ja moni on pysähtynyt juttelemaan ja kysynyt miten voi auttaa.” Kysyn Ernalta, mikä sai hänet osallistumaan mielenosoitukseen. ”Itselläni on jonkin verran taustaa
vapaaehtoistyöstä ja olen ollut myös Kreikassa, Lesboksella ja Eidomenissa. Tähän protestiin olen ottanut osaa ensimmäisestä päivästä lähtien.” Päällimmäisiksi syiksi hän kertoo yleisen ihmisoikeuksien puolustamisen ja lisää, että tällä hetkellä juuri pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia poljetaan törkeimmin ja näkyvimmin.

”Suomen turvapaikkapolitiikkaa on kovennettu jo useiden vuosien ajan, mutta etenkin viime keväästä viime syksyyn siihen tehtiin useita muutoksia. Lisäksi Migri on itse tiukentanut linjaansa. Migrin oma tulkinta laista on kiristynyt, ja väitän, että Migri on jopa toiminut  ihmisoikeuksien vastaisesti”, Erna selittää. ”Eli tässä on kaksi erillistä ongelmaa. Lisäksi on ongelma, että Maahanmuuttovirasto on todennut Irakin ja Afganistanin olevan turvallisia maita elää ja käyttänyt tätä syynä ihmisten palauttamiselle.”

Kysyn vielä Ernan mielipidettä mielenosoituksen onnistumisesta. ”Kun otetaan huomioon, että kyseessä piti olla neljä päivää kestävä protesti ja nyt olemme olleet täällä 43 päivää, sanoisin että olemme onnistuneet hyvin. Tämä on ollut oppimismatka, mutta jos olisimme hoitaneet asiat huonosti, emme olisi enää täällä.”

Teksti ja kuva Juha Häikiö

Kuva: Irakilaisten Nazimin (vas.) ja Nourin välissä Erna, joka on aiemmin ollut vapaaehtoistyössä Kreikassa.

RAUHANKASVATUSNEUVOLA 9: TAISTELE TAI KUOLE!

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

Mitä pitäisi ajatella väkivaltapeleistä? Siirtyykö virtuaalimaailman teurastus tosielämään? Tässä muutamia tutkimustuloksia ja ajatuksia aiheesta:

Jos lapsen impulssikontrolli on huono ja hän näkee jatkuvasti video- ja tietokonepeleissä väkivaltaa, lapsen aggressiiviset tunteet ja ajatukset lisääntyvät.
– Lapset oppivat ikään kuin vahingossa, että hankalissa tilanteissa kannattaa käyttää väkivaltaisia ratkaisuja, sanoo apulaisylilääkäri Kaija Puura TAYS:n lastenpsykiatrian klinikalta. (Lääkärilehti,
2009)

Professori Christopher Fergusonin johtamassa tutkimuksessa (2013) ei löydetty yhteyttä väkivaltapelien ja väkivaltaisen käyttäytymisen välillä. Eniten väkivaltapelejä pelanneet nuoret eivät
syyllistyneet muita enemmän koulukiusaamiseen tai joutuneet tekemisiin poliisin kanssa kuin vähemmän pelaavat. Voimakkaimmin aggressiivista käyttäytymistä ennusti nuorten kokema stressi. Vaikka väkivaltapelien suosio kaikkialla maailmassa on noussut, nuorisorikollisuus ja nuorten aggressiivinen käyttäytyminen on vähentynyt. Jos pelit todella lisäisivät väkivaltaisuutta niin paljon kuin väitetään, sen pitäisi näkyä myös tilastoissa. Etenkin Japanissa, jossa tietokonepelien suosio on valtava, nuorisorikollisuus on hyvin vähäistä.

Väkivaltaiset pelit tekevät lapsista ja nuorista aggressiivisempia ja vähemmän empaattisia, riippumatta iästä, sukupuolesta tai kulttuurista, kertoo Iowan yliopiston johdolla tehty tutkimus (2010), jossa yhdistettiin 130 aiempaa tutkimusta. Tutkimuksessa todetaan,
että nyt voidaan varmuudella sanoa, että väkivaltapeleille altistuminen lisää todennäköisyyttä aggressiiviseen käytökseen sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Altistuminen lisää myös aggressiivista ajattelua ja aggressiivisia tunteita sekä heikentää sosiaalisesti myönteistä käytöstä.

Yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa vaativilla peleillä on tutkimusten mukaan vähemmän negatiivisia vaikutuksia kuin peleillä, joissa toimitaan yksin. Empatia ja yhteistyö toimivat vastalääkkeenä pelin aggressioita tuottavia vaikutuksia vastaan.

Bruce Bartholowin (2010) tutkimuksessa 70 nuorta aikuista pelasi joko väkivaltaista tai väkivallatonta peliä 25 minuuttia. Heti pelirupeaman päätyttyä mitattiin aivojen reaktioita väkivaltaisiin ja neutraaleihin valokuviin. Sitten koehenkilöt laitettiin suorittamaan tehtävää, jossa vastustaja pelästytettiin kovalla äänellä. Väkivaltapelejä kuten Grand Theft Autoa pelanneet röykyttivät vastustajaansa äänekkäämmin kuin muut. Ne koehenkilöt, jotka eivät olleet ennen harrastaneet väkivaltapelejä, reagoivat pelin jälkeen laiskemmin väkivaltakuviin. Tutkijoiden mukaan tämä on merkki turtumisesta. Turtuminen myös ennusti koehenkilön aggressiivisuutta: mitä laimeampi reaktio väkivaltaisiin kuviin aivoissa näkyi, sitä aggressiivisemmin hän käyttäytyi.

Altti, 14 vuotta, arvioi, että väkivaltapelien pelaaminen ei tee hänestä väkivaltaista, koska hän on ”täysjärkinen” ihminen. Altin mielestä hänen ikäisiinsä ja häntä vanhempiin pelit tuskin enää vaikuttavat. Osa väkivaltapeleistä on niin hyviä pelejä, ettei niitä raaskisi olla pelaamatta. Myös moni väkivallaton peli kelpaa. Esimerkiksi valtavan suosittu Minecraft on hyvä, koska ”rakentaminen on kivaa”. Altti ei ole tiettävästi koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti.

LOPPUPÄÄTELMÄT:
Voi olla, että väkivaltapelit eivät lisää nuorisorikollisuutta, mutta selvästikin niillä on huonoja vaikutuksia ihmisiin. Teini-ikäisten huoltajana sanoisin, että on hyvin vaikeaa kontrolloida sitä, millaisia pelejä omat lapset pelaavat. Tietenkin voi ajatella, että miksi kukaan pelaisi väkivaltapelejä. Ilman niitä olisi varmasti parempi elää. Ehkäpä realistinen ratkaisu olisi kuitenkin se, että markkinoille tulisi yhä uusia kiinnostavia väkivallattomia pelejä ja me huoltajat voisimme kenties auliimmin hankkia niitä tenavillemme.

SOTA JA KUOLEMANPELKO: SELVISIN TÄLLÄ KERTAA

tuovinen_rapu2Emme luota enää historian opetuksiin, kirjoittaa avustustyöntekijä Tarja Tuovinen Irakista keväällä 2017.

Elämäni päättyminen oli muutamien sekuntien varassa.

Olen töissä sotatoimialueella, mutta kuolinsyy ei olisi johtunut sodasta, vaan liikenteestä. Iso rekka oli puskea vauhdilla automme kylkeen. Liikenne on tavallisin kuolemaan johtava seikka avustustyössä. Se on täälläkin, Pohjois-Irakissa, kaoottista ja vaarallista. Autoilijat muodostavat omia kaistojaan teille, joilla ajetaan lujaa ilman minkäänlaisia liikennesääntöjä.

Selvisin tällä kertaa.

Tapahtumahetkellä ehdin vain ajatella, että no, nyt sitten lähdetään. Vain lakoninen toteamus. Enkö pelkää kuolemaa?
Jollain tasolla olen siihen valmistautunut. Olen allekirjoittanut elinluovutustestamentin ja hoitotahdon. Minua ei tarvitse pitää kasviksena väkisin elossa. Tyttäreni tietää, mitä ruumiilleni tehdään kuolemani jälkeen; ei kiitos kevyitä multia minulle, vaan tuhkat taivaan tuuliin.

Henkisesti kuolemaan voi valmentautua elämällä täysillä joka hetki. Minä en jää katumaan tekemättömiä asioita. Siksi kai olen taas täälläkin, avustustyöntekijänä yhdessä maailman vaikeimmista kohteista, jonne moni avustustyöntekijäkään ei halua tulla. Irakilaiset itse hakeutuvat kylmään Suomeen päästäkseen pois sodan jaloista.

Ehkä en niinkään pelkää kuolemaa kuin sitä, että emme enää välitä. Emme luota enää historian opetuksiin.
Täällä asuintaloja, siltoja, teitä ovat pommittaneet ensin Isis ja sitten Irakin armeija kumppaneineen. Näky on lohduton. Joka päivä töihin mennessäni ylitän Tigrisjoen, en kaupunkiin johtavaa pysyvää siltaa pitkin, johon pommit ovat tehneet aukkoja, vaan väliaikaisen ponttonien varaan rakennetun kelluvan sillan kautta. Molemmilla rannoilla odottelu kestää, koska ponttonisilta on yksisuuntainen.
Raskasta liikennettä on paljon, sillä armeija siirtää kalustoaan alkavaa Mosulin suurhyökkäystä varten.

Qayyrahissa Isisin lähdöstä on kulunut muutama kuukausi. Ihmiset keräävät kivikasoista tavaroitaan ja aloittavat alusta. Talot nousevat uudelleen ja torit täyttyvät myyjistä kojuineen. Näyttää siltä, että elämä jatkuu, mutta sitä me emme näe, millaisin sisäisin haavoin se jatkuu. Kenen mieli on ehjä kaiken koetun ja nähdyn jälkeen?

Vankilat täyttyvät, ihmisiä kuolee niiden epäinhimillisiin oloihin. Katkeruus ja kosto elävät. Samaa tapahtuu yhä kaikissa sisällissotaa käyvissä maissa. Myös Suomessa vanhemmat ihmiset tietävät tämän. Mutta kollektiivinen muisti on lyhyt. Nuoriso ei tiedä, mistä he puhuvat, tai me, jotka teemme työtä sota-alueilla. Eivät tiedä myöskään nuoren polven poliitikot, jotka päättävät asioistamme. He vaativat varustelumenojen lisäämistä ja julistavat syvällä rintaäänellä: ”Sodan uhka on palannut.”

Rauhankasvatusta ei enää ole kouluissa eikä kodeissa. Se on leimattu vasemmistolaiseksi hömpötykseksi tai pasifistiseksi unelmoinniksi. Miksi?
Sodassa kuolevat siviilit, eivät sotilaat. Eikö tämän pitäisi pelottaa? Meitä kaikkia.

Tarja Tuovinen

Kirjoittaja on erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä. Hän on kirjoittanut aiemmista kokemuksistaan avustustyöstä kirjassa Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä, joka ilmestyi Pystykorva-sarjassa vuonna 2014.

VANHOJEN TIE KOKOSI ROMANIEN TARINAT

Vanhojen_tie_etukansiToimittaja Aija Kuparinen ja valokuvaaja Olga
Poppius ovat koonneet suomalaisten romanivanhusten tarinoita Vanhojen tie -nimiseksi kirjaksi. Muun muassa muotikuvia tehnyt Poppius on kuvannut haastateltavat pysäyttävän upeiksi muotokuviksi. Kuvat ja tarinat ovat nähtävissä myös Helinä Rautavaaran museossa Phuranengo drom, Vanhojen tie -nimisenä näyttelynä. Aloite kuvien ja tarinoiden tallentamisesta tuli Suomen Romaniyhdistys ry:n vanhushankkeen projektipäällikkö Tiina Isbergiltä.

Kirjassa tarinansa kertoo 14 romanivanhusta, joista nuorimmat ovat 70-vuotiaita ja vanhimmat vähän yli 90-vuotiaita. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Monet romaneista ovat viettäneet lapsena kovaa kiertolaiselämää. Vanhempien kanssa on kierretty hevoskärryillä talosta taloon, ja lämpimään saunaan majoittumaan pääseminen on tuntunut taivaalliselta. Perheet ovat olleet suuria, jopa 15-lapsisia. Köyhyys, kurjuus ja rasismi leimaavat kertomuksia, joiden todellisuuden sijoittaa helposti 1800-luvulle. Kokemusten kertojat ovat kuitenkin joukossamme juhlimassa 100-vuotiasta Suomea.

Osa kovan elämän eläneistä vanhuksista on lukutaidottomia. Se on seikka, joka panee miettimään umpidigitalisoituneen yhteiskunnan teräksenkylmää suhtautumista vanhuksiin. Romanimiehet taistelivat muiden suomalaisten tavoin viime sodissamme, mutta saivat isänmaallisuutensa palkaksi rintamalta palattuaan lähinnä halveksuntaa. Vaikka tarinoiden karut puolet ovat šokeeraavia, välittyy kertomuksista myös verratonta lämpöä, yhteisöllisyyttä ja ylpeyttä omasta kulttuurista. Niissä ollaan syvällä inhimillisyyden ytimessä.

Suomessa asuu vähän yli 10 000 romania. He alkoivat ajaa oikeuksiaan 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen sukupolvi romaneja aloitti säännöllisen koulunkäynnin vasta 1970-luvulla. Silloin myös loppui romanien kiertävä elämäntapa Suomessa. Romaneja syrjinyt irtolaislaki kumottiin vasta vuonna 1986. Vaikka romanien taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen asema on parantunut huomattavasti sitten 1970-luvun, on jäljellä vielä kosolti tehtävää. Valtaväestö tuntee huonosti romanikulttuuria, ja tarvetta dialogille olisi puolin ja toisin. Monet romanit kohtaavat edelleen syrjintää koulutus-, asunto- ja työmarkkinoilla. Ongelmat eivät poistu itsestään muutamassa vuodessa, vaan niiden ratkaisemiseksi on tehtävä määrätietoista ja pitkäjännitteistä työtä.

Teksti: Timo Kalevi Forss

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie (Like 2017)
Phurannengo drom, vanhojen tie -näyttely 28.2.–6.8.2017 Helinä Rautavaaran museossa, Ahertajankuja 4, Espoo, vapaa pääsy.
www.helinamuseo.fi