Aihearkisto: Ajankohtaista

Ay-väen rauhanpäiville 12.-13.1.2019 voi jo ilmoittautua

Seuraavat Ay-väen rauhanpäivät  järjestetään 12.–13.1.2019 Salossa.

Ay-väen rauhanpäivät on vuosittain järjestettävä kaikille avoin seminaaritapahtuma. Korkeatasoisten alustajien kuulemisen lisäksi ihmiset osallistuvat aktiivisesti keskusteluihin, mihin tarjoavat oivan mahdollisuuden työryhmät mielenkiintoisine aiheineen.
Voit osallistua koko viikonloppuun tai vain osaan ohjelmasta. Ohjelma on tekeillä ja sitä päivitetään tänne.

ILMOITA YKSI IHMINEN
ILMOITA RYHMÄ

Vuoden 2019 rauhanpäivät järjestetään Salossa, jossa valitaan myös Työpaikkojen rauhantoimikunta kaudelle 2019–2020.

Seminaaritilana on Kulttuuritalo Kiva (Horninkatu 21) ja osallistujien majoitus, ruokailut, teemaryhmät ja illanvietto puolestaan Sokos Hotel Rikalassa (Asemakatu 15).

Seminaaripaketti sisältää majoituksen, ohjelman, ruokailut, illanvieton sekä koosteen.
– Seminaaripaketti 2 hh la–su 125 €
– Seminaaripaketti 1 hh la–su 160 €
– Seminaaripaketti ilman majoitusta 80 €

Yksittäiset lipukkeet:
– Lauantain lounas ja kahvit 25 €
– Sunnuntain lounas ja kahvit 25 €
– Illanvietto lauantaina 30 €

Listätietoja rauhanpäivistä täältä.

Ukrainan äärioikeiston ja uusnatsien väkivallasta


Syyskuun lopulla Lvivin keskustassa hyökättiin odottamatta neljän Musta lippu -anarkistijärjestön jäsenen kimppuun. Kaksi tyttöä ja poikaa pelasi jalkapalloa erään koulun kentällä, jota ympäröi aita joka suunnalta. Paeta ei siis voinut, kun kentälle ilmaantui parikymmentä mustiin pukeutunutta miestä veitsineen ja metallitankoineen.

Veronika Jablonska sairaalassa. Kuva: Marta Fender”Kaikki tapahtui nopeasti, hyökkäys kesti alle viisi minuuttia. He häipyivät nähdessään, että olimme ‘saaneet tarpeeksi’. Hyökkäys johtuu mielipiteistämme, vaikkemme ole kesäkuun jälkeen järjestäneet mitään tempauksia”, kertaa tapahtumia Veronika Jablonska, yksi uhreista. Hän arvelee, että hyökkääjät saivat tietää heidän olinpaikkansa joko ilmiannon tai puhelinten paikannustoiminnon perusteella. Veronika vahvistaa tiedon, että osa hyökkääjistä oli pukeutunut t-paitoihin, joissa oli Natskorpusin (Natsionalnyi Korpus, Kansallinen yksikkö on perustettu vuonna 2017 tukemaan nationalistista Azovin vapaaehtoispataljoonaa) tunnus, mutta useimmat olivat mustissa ja monilla oli kasvot peitettyinä.

Erityisen vaikeasti vammautui Sergei Gospodinin, häntä lyötiin sydämen alueelle ja hän joutui leikkaukseen. Aluksi lääkärit eivät uskaltaneet luvata mitään, mutta saivat hänen tilansa vakiintumaan. Muut kolme – Dmitro Kuprienko, Oleksandra Omeljash ja Veronika Jablonska – saivat sekä veitsenpistoja että metalliesineillä aiheutettuja ruhjeita.

Veronika Jablonska sairaalassa. Jablonska on opettanut suomen kieltä ukrainalaisessa kulttuurikeskuksessa. Kuva: Marta Fender.

Sairaalassa uhreja tapaamassa kävi kansanedustaja Nadja Savtshenkon avustaja, ihmisoikeusaktiivi Irina Juzik. Dmitro Kuprienkoa hoitanut lääkäri kertoi Juzikille, että haavat oli lyöty kolmella eri veitsellä. Uhrit kertoivat myös, että kaikki hyökkääjät yrittivät lyödä heitä veitsellä. Erityisesti haluttiin tehdä selvää räppäri Kuprienkosta. Syynä saattoi olla se, että hän oli kesäkuussa johtanut protestikulkuetta romaneja vastaan tehtyjen iskujen johdosta. Kulkueesta otetuissa kuvissa sekä Kuprienko että Jablonska ovat naamioitumattomina.

Kesäkuun iskuissa kuolleen romanin David Poppin murhaajat pidätettiin heti, mutta oikeus päästi heidät vastaamaan vapaalta jalalta. Näin huolimatta rikoksen raskaudesta, suunnitelmallisuudesta ja yhteiskunnallisesta vaarallisuudesta. Kaikki kymmenen murhaan osallistunutta kuuluivat äärioikeistolaiseen ryhmään Trezva i zla mladezh (Raitis ja vihainen nuoriso), joka käyttää uusnatsiliike Misanthropic Divisionin -symboleja. Vain yksi hyökkääjistä on täysi-ikäinen.

Juzikin mukaan hyökkäys anarkisteja vastaan oli tuskin spontaani.

”Samana päivänä yksi Natskorpusin aktiiveista Eduard Jurtshenko esitteli Lvivissä kirjaansa. Hän esiintyi alueen pääkirjastossa, jossa oli muitakin tapahtumia kirjamessujen vuoksi. Kun tulin kirjailijatapaamisesta puolilta päivin, aulassa oli henkilöitä, jotka kutsuivat kolmanteen kerrokseen Jurtshenkoa kuuntelemaan. Yllätyin ja tarkistin asian: hänen esiintymisensä ei kuulunut messuohjelmaan. Hänen ilmaannuttuaan kaupunkiin aavistin pahaa.”

Sosiaalisen media V Kontakte -tilillään Eduard Jurtshenko julistaa säännöllisesti aatteitaan. Ukrainalaisen romani David Poppin murhaa seuraavana päivänä hän kirjoitti: ”Tuomitsen ‘yhteiskunnan’ kätyrit, jotka lietsovat vihaa Ukrainan johtavaa kansallisuutta vastaan eivätkä piittaa järjestelmällisestä terrorista, jota kohdistuu ukrainalaisiin monenkirjavien etnisten rikollisryhmien taholta. (– –) He ovat julistaneet meitä vastaan sodan vain siksi, että olemme kunnon ihmisiä. (– –) Ongelmamme on, ettemme ole degeneroituneita ja että olemme täällä omassa kodissamme. Siksi he vihaavat meitä. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin taistella (– –)”. Jurtshenko ei salaa näkemyksiään seksuaalivähemmistöistä ja niiden tukijoista: ”LGBT-aktivistit pitää kitkeä pois samoin kuin separatistitkin. Tavallisille homoille pitää tarjota hoitoa. Jos joku ei sitä huoli, pysyköön piilossa” (haastattelusta 18.8.2018).

ANARKISTIT EIVÄT TEE RIKOSILMOITUKSIA KOSKA EPÄILEVÄT POLIISIA

Anarkistien ja oikeistoradikaalien kamppailut ovat jatkuneet jo pitkään, mutta tänä vuonna vastakkainasettelu on muuttunut Lvivissä yhä väkivaltaisemmaksi. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta järjestetyn naisten oikeuksia puoltaneen tapahtuman yhteydessä viisi henkilöä sai vammoja. Eräs mies hakattiin Lvivin vanhankaupungin keskellä sijaitsevan Feministska majsternan (Feministinen työpaja) pihassa hänen poistuessaan näyttelyn avajaisista kahden nuoren naisen seurassa. Hyökkääjät olivat vankkoja miehiä mustissa asuissa. Naisiin he eivät kajonneet.

Lvivin anarkistit eivät varmaankaan tee rikosilmoitusta, sillä he eivät halua olla tekemisissä poliisin kanssa. Syynä on epäluottamuksen lisäksi epäilys, että poliisit itse syyllistyvät tai vähintään suojelevat väkivallantekijöitä. Anarkistien tapahtumissa poliisi aina pidättää heitä eikä niitä, jotka hyökkäävät heitä vastaan. Veronika Jablonska kertoo, että hyökkäystä seuraavana päivänä poliisi soitti hänelle ja vaati todistajaksi. Hän kieltäytyi terveyssyistä. Vastauksena tuli uhkaus: ”Paras tulla, jos haluat saada opinnot päätökseen. Käytämme muita keinoja saadaksemme sinut laitokselle.”

Ukrainan äärioikeiston väkivallasta ei juurikaan puhuta julkisuudessa. Esimerkiksi syyskuussa olin paikalla, kun Varsovassa Etyjin inhimillisen ulottuvuuden konferenssissa yhdessä istunnossa sattui välikohtaus: Kanadan edustaja vaati sulkemaan mikrofonin valkovenäläiseltä politologilta Oleksandr Shpakovskilta, joka puhui Azovin pataljoonan ja Natskorpusin aiheuttamasta uhkasta Ukrainan naapurimaita ja Eurooppaa kohtaan. Kanadan delegaation mielestä tiedot natsisymboleista ja taistelijoiden värväämisestä muista maista eivät kuulu suvaitsevaisuutta ja syrjimättömyyttä käsitelleen session aihepiiriin. Session puheenjohtaja oli eri mieltä.

Tapaus on tyypillinen puhuttaessa Ukrainan äärioikeistosta. Olen jo viisi vuotta kuullut väitteitä, että heitä ”on vähän”, he ”eivät ole politiikassa vaikutusvaltaisia”, heillä ”ei ole tukijoita”. Välillä miettii, kannattaako edes yrittää todistaa päinvastaista. Esimerkkejä äärioikeiston terrorista, ja valitettavasti myös kuolonuhreja, on riittämiin.

Natskorpusin luoja on Ukrainan kansallissosialistisen liikkeen johtaja Ondrei Biletski. Entinen Azovin pataljoonan rykmentinkomentaja Biletski tuli mukaan politiikkaan Maidanin tapahtumien yhteydessä. Tätä ennen hänet oli lainvastaisesti vapautetuttu ennenaikaisesti vankeudesta parlamentin erikoisasetuksella 24.2.2014 – hänet oli tuomittu kriminaalirikoksista. Jo maaliskuussa hänet nimettiin Oikeistosektorin aseellisen siiven johtoon.

Natskorpus ja Biletski ovat Ukrainan sisäministeri Avakovin erityisessä suojeluksessa. Miehet ovat tuttuja ennestään. Monet ukrainalaiset politiikantutkijat arvioivat, että sisäministeriön tarjoama suojelu Natskorpusille on eräänlainen tae siitä, ettei Avakov menetä valtaansa tulevien vaalien jälkeen.

Avakov ja sisäministeriö toivovat nähtävästi pystyvänsä kontrolloimaan Natskorpusin ja sitä lähellä olevien oikeistoradikaalien toimintaa. Todellisuudessa näin ei näyttäisi olevan. Kun äärioikeistolaiset ryhmät Natskorpus, S-14, Oikeistosektori ja Trezva i zla mladezh alkoivat tuhota romanien leirejä, Eurooppa vaati Ukrainan lainvalvojilta toimia. Avakov päätyi sysäämään ”rangaistusvastuun” EU:lle ja ehdotti G7-suurlähettiläiden tapaamisessa heinäkuussa, että EU rajoittaisi ukrainalaisten uusnatsijärjestöjen pääsyä alueelleen. Hän vetosi näin: ”17-vuotias kaveri haluaa liittyä johonkin jengiin, osallistua tappeluun tai tuollaiseen operaatioon. Tänään se on hänelle vain seikkailu, tyyliin pari päivää putkassa, mutta jos hän tietää, että häntä ei sen vuoksi päästetä sivistysmaihin, niin se on ehkäisevä lisätoimi. Ehdotan, että nuoriin natseihin kohdistetaan painostusta rajoittamalla erityisesti heidän pääsyään EU-maihin.”

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

Näyttävä joukko taiteilijoita vaatii boikotoimaan Israelin Euroviisuja ihmisoikeus­loukkausten takia

boycottTiedote 14.9.2018

Euroopan yleisradiounioni ilmoitti torstaina 13.9.2018, että seuraavat Euroviisut järjestetään Tel Avivissa Israelissa.

Vaikuttava joukko allekirjoittajia Euroopasta, mukaan lukien Mari Boine, Pirjo Honkasalo, Brian Eno, Aki Kaurismäki, Kaija Kärkinen, vuoden 1994 euroviisuvoittaja Charlie McGettigan ja Roger Waters, ovat kuitenkin vaatineet boikotoimaan Israelin Euroviisuja niin kauan kuin Israel ”jatkaa vakavaa, vuosikymmeniä jatkunutta palestiinalaisten ihmisoikeuksien loukkaamista”. Vetoomuskirje on luettavissa kokonaisuudessaan täällä.

Kirje oli vastaus palestiinalaisten kulttuurijärjestöjen kesäkuussa esittämään boikottikutsuun, jossa todettiin, että Israel ”häpeilemättä käyttää Euroviisuja osana virallista Brand Israel -strategiaansa, jonka tavoitteena on näyttää ’Israelin kauniimmat kasvot’ valkopestäkseen palestiinalaisiin kohdistuvat sotarikokset ja vetääkseen huomiota pois niistä”.

Palestiinalaisten boikottikampanjaa koordinoiva järjestö PACBI (The Palestinian Campaign for the Academic and Cultural Boycott of Israel) kiittää kirjeestä. Se toteaa, että kun euroviisujärjestäjät vaativat Israelia sitoutumaan kunnioittamaan ilmaisunvapautta ja liikkumisvapautta ehtona kilpailun järjestämiselle, Israelin hallituksen ministerit hylkäsivät vaatimuksen. PACBI toteaa:
“Euroviisujen järjestäjien tulisi kuunnella euroviisufinalisteja (mukaan lukien yhtä voittajaa), juontajia, kommentoijia ja tuomareita ja laajempaa taiteilijoiden yhteisöä, ja siirtää kilpailu Israelista.”

Kirje julkaistiin englanniksi The Guardianissa 7.9. ja on sittemmin julkaistu käännöksenä eri Euroopan maissa. Kirje on saanut paljon huomiota, ja sitä on käsitelty mediassa ympäri Eurooppaa, muun muassa Alankomaissa, Belgiassa, Irlannissa, Portugalissa, Ranskassa, Ruotsissa, Saksassa, Slovakiassa, Sloveniassa ja Tanskassa.

Suomalaisten allekirjoittajien lista on nimekäs:

Kaija Kärkinen, Suomen euroviisuedustaja 1991
Kyösti Laihi, Suomen euroviisuedustaja 1988
Manuela Bosco, näyttelijä, kirjailija, taidemaalari
Noora Dadu, näyttelijä
Pirjo Honkasalo, elokuvantekijä
Ria Kataja, näyttelijä
Aki Kaurismäki, elokuvantekijä
Tommi Korpela, näyttelijä
Krista Kosonen, näyttelijä
Paleface, muusikko
Kimmo Pohjonen, muusikko
Elsa Saisio, näyttelijä
Pekka Strang, näyttelijä ja teatterinjohtaja
Martti Suosalo, näyttelijä ja laulaja
Virpi Suutari, elokuvantekijä

Suomen vuoden 1991 euroviisuedustaja Kaija Kärkinen toteaa:

”Olemme jo tottuneet arkielämässämme tekemään valintoja eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden perusteella. Niinpä minulle on selvää, että vastustan Euroviisujen järjestämistä maassa, joka rikkoo räikeästi ihmisoikeuksia ja kansainvälisiä sopimuksia. Tiedän myös, että tällainen vetoomus olisi ollut tarpeen monta kertaa ennenkin, mutta se ei ole mikään syy olla toimimatta nyt!”

Israelilainen muusikko ja kirjoittaja Michal Sapir vetoaa eurooppalaisiin:

”Israelin hallitus yrittää siirtää huomiota Israelin jatkuvasta miehityksestä ja palestiinalaisten sortamisesta brändäämällä Israelin taiteella ja kulttuuritapahtumilla. Pyydämme, että Euroopan yleisradiot noudattavat palestiinalaisten boikottipyyntöä ja kieltäytyvät osallistumasta tähän yritykseen valkopestä Israelin rikokset.”

Lisää artistien lausuntoja löytyy boikottikampanjaa koordinoivan BDS National Committeen sivuilta.

Tämä on vasta boikottikampanjan alku. Israelin apartheid-järjestelmää vastustavan järjestön ICAHD (Israeli Committee Against House Demolitions) Suomen haaran puheenjohtaja Syksy Räsänen kommentoi:
”Israelin hallitus on ilmoittanut, että Euroviisut ovat sille ‘kansallinen projekti’, jota koordinoivat niin pääministeri kuin strategisten asioiden ministeriö. Yleisradion ei pitäisi osallistua tällaiseen Israelin apartheid-järjestelmän valkopesuun.”

Lisää kansainvälisestä euroviisuboikottikampanjasta täällä.

Lisätietoja: Syksy Räsänen, syksy.rasanen [ät] iki.fi

Euroviisut, älkää peitelkö Israelin miehitystä ja ihmisoikeus­loukkauksia

Truevision-vastisMe allekirjoittaneet taiteilijat Euroopasta ja sen ulkopuolelta tuemme palestiinalaisten taiteilijoiden vilpitöntä kutsua boikotoida Israelin isännöimiä vuoden 2019 euroviisuja. Kunnes palestiinalaiset saavat nauttia kaikille ihmisille kuuluvista vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista, ei pidä teeskennellä, että kaikki on hyvin valtiossa, joka kiistää heiltä perusoikeudet.

Toukokuun 14. päivä, muutama päivä Israelin euroviisuvoiton jälkeen, Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa, mukaan lukien kuusi lasta, ja haavoitti satoja, suurinta osaa kovilla luodeilla. Amnesty International on tuominnut Israelin sotilaiden käytännön ampua tappaakseen ja vammauttaakseen ja Human Rights Watch on kuvaillut tappoja ”laittomiksi ja harkituiksi”.

Vuoden 2019 euroviisuja tulisi boikotoida, jos Israel isännöi niitä, kun maa jatkaa vakavaa, vuosikymmeniä jatkunutta palestiinalaisten ihmisoikeuksien loukkaamista. Käsittääksemme Euroopan yleisradiounioni vaatii, että Israel pitäisi vuoden 2019 euroviisut paikassa, joka ei synnyttäisi ristiriitoja. Sen pitäisi peruuttaa Israelin isännöinti kokonaan ja siirtää kilpailu maahan, jossa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla. Epäoikeudenmukaisuus erottaa, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien tavoitteleminen yhdistää.

L-FRESH The LION, muusikko, Euroviisujen 2018 kansallinen tuomari (Australia)
Helen Razer, tv-toimittaja, kirjailija (Australia)
Candy Bowers, näyttelijä, kirjailija, teatteriohjaaja (Australia)
Blak Douglas, artisti, (Australia)
Nick Seymour, muusikko, tuottaja (Australia)
DAAN, muusikko, lauluntekijä (Belgia)
Daan Hugaert, näyttelijä (Belgia)
Alain Platel, koreografi, teatteriohjaaja (Belgia)
Marijke Pinoy, näyttelijä (Belgia)
Code Rouge, yhtye (Belgia)
DJ Murdock, DJ (Belgia)
Helmut Lotti, laulaja (Belgia)
Raymond Van het Groenewoud, muusikko (Belgia)
Stef Kamil Carlens, muusikko, säveltäjä (Belgia)
Charles Ducal, runoilija, kirjailija (Belgia)
Fikry El Azzouzi, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Erik Vlaminck, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Rachida Lamrabet, kirjailija (Belgia)
Slongs Dievanongs, muusikko (Belgia)
Chokri Ben Chikha, näyttelijä, teatteriohjaaja (Belgia)
Yann Martel, kirjailija (Kanada)
Karina Willumsen, muusikko, säveltäjä (Tanska)
Kirsten Thorup, kirjailija, runoilija (Tanska)
Arne Würgler, muusikko (Tanska)
Jesper Christensen, näyttelijä (Tanska)
Tove Bornhoeft, näyttelijä, teatteriohjaaja (Tanska)
Anne Marie Helger, näyttelijä (Tanska)
Tina Enghoff, kuvataiteilija (Tanska)
Nassim Al Dogom, muusikko (Tanska)
Patchanka, yhtye (Tanska)
Raske Penge, lauluntekijä, laulaja (Tanska)
Oktoberkoret, kuoro (Tanska)
Nils Vest, elokuvaohjaaja (Tanska)
Britta Lillesoe, näyttelijä (Tanska)
Kaija Kärkinen, muusikko, laulaja, näyttelijä, Euroviisu-finalisti 1991 (Suomi)
Kyösti Laihi, muusikko, Euroviisu-finalisti 1988 (Suomi)
Kimmo Pohjonen, muusikko (Suomi)
Paleface, muusikko (Suomi)
Manuela Bosco, näyttelijä, kirjailija, taiteilija (Suomi)
Noora Dadu, näyttelijä (Suomi)
Pirjo Honkasalo, elokuvantekijä (Suomi)
Ria Kataja, näyttelijä (Suomi)
Tommi Korpela, näyttelijä (Suomi)
Krista Kosonen, näyttelijä (Suomi)
Elsa Saisio, näyttelijä (Suomi)
Martti Suosalo, näyttelijä, laulaja (Suomi)
Virpi Suutari, elokuvaohjaaja (Suomi)
Aki Kaurismäki, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Suomi)
Pekka Strang, taitelija, taiteellinen johtaja (Suomi)
HK, laulaja (Ranska)
Dominique Grange, laulaja (Ranska)
Imhotep, DJ, tuottaja (Ranska)
Francesca Solleville, laulaja (Ranska)
Elli Medeiros, laulaja, näyttelijä (Ranska)
Mouss & Hakim, yhtye (Ranska)
Alain Guiraudie, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Ranska)
Tardi, sarjakuvataiteilija (Ranska)
Gérard Mordillat, kirjailija, elokuvantekijä (Ranska)
Eyal Sivan, elokuvantekijä (Ranska)
Rémo Gary, laulaja (Ranska)
Dominique Delahaye, kirjailija, muusikko (Ranska)
Philippe Delaigue, kirjailija, teatteriohjaaja (Ranska)
Michel Kemper, verkkolehden päätoimittaja (Ranska)
Michèle Bernard, laulaja-lauluntekijä (Ranska)
Gérard Morel, teatterinäyttelijä, ohjaaja, laulaja (Ranska)
Daði Freyr, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Hildur Kristín Stefánsdóttir, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Mike Murphy, tv-toimittaja, Euroviisu-kommentaattori (Irlanti)
Mary Black, laulaja (Irlanti)
Christy Moore, laulaja, muusikko (Irlanti)
Charlie McGettigan, muusikko, lauluntekijä, Euroviisu-voittaja 1994 (Irlanti)
Mary Coughlan, laulaja (Irlanti)
Luka Bloom, laulaja (Irlanti)
Robert Ballagh, taiteilija, Riverdance-lavastaja (Irlanti)
Aviad Albert, muusikko (Israel)
Michal Sapir, muusikko, kirjailija (Israel)
Ohal Grietzer, muusikko (Israel)
Yonatan Shapira, muusikko (Israel)
Danielle Ravitzki, muusikko, kuvataiteilija (Israel)
David Opp, taiteilija (Israel)
Assalti Frontali, yhtye (Italia)
Radiodervish, yhtye (Italia)
Moni Ovadia, näyttelijä, laulaja, näytelmäkirjailija (Italia)
Vauro, toimittaja, sarjakuvataiteilija (Italia)
Pinko Tomažič Partisan Choir, kuoro (Italia)
Jorit, katutaiteilija (Italia)
Marthe Valle, laulaja (Norja)
Mari Boine, muusikko, säveltäjä (Norja)
Aslak Heika Hætta Bjørn, laulaja (Norja)
Nils Petter Molvær, muusikko, säveltäjä (Norja)
Moddi, laulaja (Norja)
Jørn Simen Øverli, laulaja (Norja)
Nosizwe, muusikko, näyttelijä (Norja)
Bugge Wesseltoft, muusikko, säveltäjä (Norja)
Lars Klevstrand,
muusikko, säveltäjä, näyttelijä (Norja)
Trond Ingebretsen, muusikko (Norja)
José Mário Branco, muusikko, säveltäjä (Portugali)
Francisco Fanhais, laulaja (Portugali)
Tiago Rodrigues, taiteellinen johtaja, Portugalin kansallisteatteri (Portugali)
Patrícia Portela, näytelmäkirjailija, kirjailija (Portugali)
Chullage, muusikko (Portugali)
António Pedro Vasconcelos, elokuvaohjaaja (Portugali)
José Luis Peixoto, kirjailija (Portugali)
N’toko, muusikko (Slovenia)
ŽPZ Kombinat, kuoro (Slovenia)
Lluís Llach, säveltäjä, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Marinah, laulaja (Espanja)
Riot Propaganda, yhtye (Espanja)
Fermin Muguruza, muusikko (Espanja)
Kase.O, muusikko (Espanja)
Soweto, yhtye (Espanja)
Itaca Band, yhtye (Espanja)
Tremenda Jauría, yhyte (Espanja)
Teresa Aranguren, toimittaja (Espanja)
Julio Perez del Campo, elokuvaohjaaja (Espanja)
Nicky Triphook, laulaja (Espanja)
Pau Alabajos, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Mafalda, yhtye (Espanja)
Zoo, yhtye (Espanja)
Smoking Souls, yhtye (Espanja)
Olof Dreijer, DJ, tuottaja (Ruotsi)
Karin Dreijer, laulaja, tuottaja (Ruotsi)
Dror Feiler, muusikko, säveltäjä (Ruotsi)
Michel Bühler, laulaja, näytelmäkirjailija, kirjailija (Sveitsi)
Wolf Alice, yhtye (Iso-Britannia)
Carmen Callil, kustantaja, kirjailija (Iso-Britannia)
Julie Christie, näyttelijä (Iso-Britannia)
Caryl Churchill, näytelmäkirjailija (Iso-Britannia)
Brian Eno, säveltäjä, tuottaja (Iso-Britannia)
A.L. Kennedy, kirjailija (Iso-Britannia)
Peter Kosminsky, kirjailija, elokuvaohjaaja (Iso-Britannia)
Paul Laverty, käsikirjoitaja (Iso-Britannia)
Mike Leigh, kirjailija, elokuva- ja teatteriohjaaja (Iso-Britannia)
Ken Loach, elokuvaohjaaja, (Iso-Britannia)
Alexei Sayle, kirjailija, koomikko (Iso-Britannia)
Roger Waters, muusikko (Iso-Britannia)
Penny Woolcock, elokuvantekijä, oopperaohjaaja (Iso-Britannia)
Leon Rosselson, lauluntekijä (Iso-Britannia)
Sabrina Mahfouz, kirjailija, runoilija (Iso-Britannia)
Eve Ensler, näytelmäkirjailija (Yhdysvallat)
Alia Shawkat, näyttelijä (Yhdysvallat)

Kuva: voima.fi/vastamainokset/

Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

rauhanduunissahallitusRauhanjärjestöt vuoden 2019 talousarvioesityksestä: Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

Rauhanjärjestöt ovat pettyneitä rauhantyön valtionavuista hallituksen talousarvioesityksessä ensi vuodelle. Valtakunnallisten rauhanjärjestöjen avustamiseen esitetään vain 300 000:ta euroa, mikä on noin neljänneksen vähemmän kuin kuluvana vuonna.

Hallituksen esitys ei kunnioita eduskunnan tahtoa, järjestöt toteavat. Joulukuussa 2016 eduskunnan valtiovarainvaliokunta kirjasi mietintöönsä, opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöille myönnettävien järjestötukien käsittelyn yhteydessä, että ”Valiokunta pitää tärkeänä, että järjestötukien rahoitukseen pyritään löytämään kestävä ratkaisu kevään 2017 kehyspäätöksessä”. Kehyspäätöksen ratkaisu ei kuitenkaan ollut millään tavoin kestävä rauhanjärjestöjen toimintaa ajatellen. Rauhantyön avustuksiin hallitus esitti vuodelle 2018 vain 250 000:ta euroa. Eduskuntakäsittelyssä määrärahaa korotettiin kuitenkin jonkin verran, jolloin ministeriö saattoi myöntää tälle vuodelle 410 000 euroa rauhantyön yleisavustuksiin.

“Valtion talousarviossa rauhantyön avustukset ovat pikkurahoja, eikä niiden leikkaamisella ratkaista valtiontalouden ongelmia”, Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius toteaa.
”Suomalaiset rauhanjärjestöt tekevät esimerkiksi rauhankasvatusta koulujen ja nuorisotyön tukena, osallistuvat turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja harjoittavat laadukasta julkaisutoimintaa, eikä kaikkea tätä voida tehdä yksinomaan vapaaehtoisvoimin”, muistuttaa Rauhankasvatusinstituutin pääsihteeri Riikka Jalonen.

Enimmillään OKM on osoittanut rauhantyön avustuksiin 560 000 euroa vuosina 2010–2014, minkä jälkeen avustusten taso laski nopeasti. “Varsinkin nykyisen Sipilän hallituksen aikana kansalaisjärjestöjen tukia on leikattu ja eniten on leikattu rauhan-, ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyötä tekeviltä järjestöiltä”, Sadankomitean puheenjohtaja Timo Mielonen painottaa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on kautta historian kuulunut moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan arvostaminen. Käytännössä tämä on näkynyt julkisen rahoituksen ohjaamisena myös hallituksen päätöksiin kriittisesti suhtautuvien järjestöjen toiminnan tukemiseen. Nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätä periaatetta. “Erikoista on myös se, että ensi vuoden talousarvion viimeistely oli helppo tehtävä, koska budjettiriihessä hallituksella oli 200 miljoonaa euroa jaettavissa. Esimerkiksi puolustusvoimille löytyi rahaa sataan uuteen virkaan samalla kun rauhantyön kansalaisjärjestöille esitettään yli 100 000 euron leikkausta”, Teemu Matinpuro Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja suhteuttaa säästöjen ja panostuksien kokoluokkaeroa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on ainakin tähän saakka kuulunut kriittistenkin järjestöjen tukeminen, mutta nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätäkin periaatetta.

Rauhanjärjestöt vetoavat nyt eduskuntaan, että valtion talousarvion hyväksymisen yhteydessä rauhantyön tukea lisättäisiin vähintään kuluvan vuoden tasolle.

Hävittäjähankinta uhka turvallisuudelle – allekirjoita vetoomus

havittaja_vetoomus_banneriSipilän hallitus käyttää vuosittain miljoona euroa Hornetit korvaavien hävittäjien hankinnan valmisteluun, ja armeijamme evp.-kenraalit lobbaavat kauppaa ulkomaisten lentokonefirmojen edustajina. Hävittäjähankintaan uppoaisi ensin 7–10 miljardia euroa, elinkaarikustannukset nousisivat yli 30 miljardiin.

Ei voida sivuuttaa myöskään hävittäjien vahingollisuutta ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Helsingin Sanomat kirjoitti 30.8.2018, että 63 Hornetia vastaa 12500 suomalaisen vuoden kasvihuonepäästöjä. Lehden mukaan Suomen sotilasilmailu aiheutti  vuonna 2017 kasvihuonekaasupäästöjä noin 144 000 tonnia, kun merivoimien laiva- ja veneliikenne aiheutti noin 17 000 tonnin kasvihuonekaasupäästöt.

Rauhanjärjestöt ovat käynnistäneet adressit.com-sivulla vetoomuksen Hävittäjähankinta uuteen harkintaan – miljardit hyötykäyttöön. Ilmavoimat ja hallitus ajavat hankintapäätöstä kiireellisenä ja itsestään selvänä, vaikka se ei ole kumpaakaan. Hornetit lentävät vielä, ja Ruotsilta voi vuokrata hävittäjäkoneita. Ilmastosopimuksen kriittiseen vuoteen 2030 on enää 12 vuotta, katsotaan silloin, mitä ilmastokriisin kello on lyönyt ja mihin on varaa.

Tutustu myös Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanjan Facebook-sivuun.

Tulosta käsin kirjoitettava vetoomuspohja.

Keski-Suomen Rauhanpuolustajat kirjoitti 31.8.2018 Keskisuomalainen-lehden mielipideosastoon aiheesta otsikolla Hävittäjähankinnan miljardeille olisi hyödyllistäkin käyttöä.

 

Vaikuttaako Zahartšenkon surma Ukrainan tilanteeseen?

ZAR1

”Donetskin kansantasavaltaa” (DNR) kesästä 2014 johtanut Aleksandr Zahartšenko ja hänen turvamiehensä saivat surmansa 31. elokuuta 2018 pommi-iskussa Donetskin keskustan kahvilassa. Räjähdyksessä loukkantui vakavasti Donetskin talousministeri Aleksandr Timofejev, ja yksitoista muuta kahvilavierasta ja työntekijää sai vammoja.

Heti iskun jälkeen ”tasavallan” rajat suljettiin sekä Ukrainan että Venäjän suuntaan. Ensimmäiset tiedot tapahtumista olivat ristiriitaisia, internet ja media olivat täynnä spekulaatioita ja jopa selviä valheita. Kaikkien Itä-Ukrainan konfliktin osapuolten tiedotusvälineissä kuva sodasta on mustavalkoinen. Versioita on tavalliseen tapaan kaksi: joko Venäjä on jostain syystä pettynyt ”tasavallan” johtoon tai Ukraina on päättänyt irtautua Minskin sopimuksista surmaamalla yhden allekirjoittajista. ”Tasavallan” hallinto kuitenkin avasi tarkastuspisteet pian ensin Venäjän ja iltapäivällä Ukrainan suuntaan.

Moskovalla ja Zahartšenkolla oli tosiaankin erimielisyyksiä. Donetskilainen journalisti kertoo nimettömänä: ”Juuri muutama päivä sitten Andrei Purgin (aktiivinen itsenäisen DNR:n kannattaja – suom. huom.) kertoi, että syyskuussa Putin yrittää jäädyttää Donbassin tilanteen lopullisesti. Jo heinäkuun lopussa alettiin puhua Zahartšenkon vaihtamisesta Donetskin sisäministeriin. Zahartšenkon lähipiiriin kuuluneen, komentajana Donetskin asejoukoissa toimineen tunnetun venäläisen kirjailijan Zahar Prilepinin paluun Venäjälle arveltiin olevan osa Kremlin suunnitelmaa, päämiehen aseman heikentämistä. Kuitenkin tasavallan asevoimista osa, noin 5 000 miestä, oli täysin Zahartšenkon ja Timofejevin kontrollissa. Sen sijaan DNR:n 1. armeijakunta ei sitä ollut.”

Syksylle 2018 oli myös suunniteltu järjestää molempiin ”tasavaltoihin” johdon ja parlamenttien vaalit, mutta ne oli päätetty lykätä tarkemmin määrittämättömään ajankohtaan.

TULOSSA TIUKAT PRESIDENTINVAALIT

Myös Kiovassa valmistaudutaan vaaleihin. Ensi vuoden presidentinvaalit ovat Porošenkolle tiukka paikka. Hänellä on jo kuusi vastaehdokasta, kuten entinen pääministeri Julija Timošenko ja turvallisuuspoliisin entinen johtaja Nalivaitšenko. Porošenkon asema horjuu, häntä eivät tue Donbassissa taistelevat sotilaat vaan vain pieni osa väestöstä. Hän pyrkiikin uusien lakialoitteiden avulla saamaan tukijoita äärinationalistien joukosta. Aivan äskettäin hän ilmoitti Ukrainan itsenäisyyspäivän paraatissa, että hänellä on uusi armeija lähetettäväksi rintamalle. Vuoden 2014 vaaleissa Porošenko esiintyi kyyhkynä, mutta vuonna 2019 hän laskee hyötyvänsä haukan imagosta.

ZAR2
Puškin-kadun Separ-kahvilan räjähdyksessä kuoli kaksi ihmistä ja 12 loukkaantui. Kuva: Sergey Belous / Kommersant.ru

Paraatissa kuulluista Porošenkon sotaisista julistuksista huolimatta Kiova ei ole valmis aloittamaan avoimesti ”pientä voitokasta sotaa”, kuten Venäjällä Tšetšeniassa vuonna 1999 osana Putinin presidentivaalikampanjaa.

Pääkysymys Aleksandr Zahartšenkon murhan yhteydessä ei olekaan, kuka sen teki, vaan miksi juuri nyt. Kannattaa muistaa, että hän oli viimeinen Minskin sopimusten ”virassa ollut” allekirjoittaja. Etyjin puolesta allekirjoittanut Heidi Tagliavini on eronnut tehtävästään, Luhanskin ”tasavallan” silloinen päämies Igor Plotnitski erosi vallankaappauksen jälkeen. Leonid Kutšmalla, joka edusti Ukrainaa kolmikantaryhmässä, ei ollut vaikutusvaltaa Ukrainan politiikassa silloin eikä etenkään nyt.

Minskin sopimusten tulevaisuus oli katkolla syyskuun 1. päivän vastaisena yönä: jos ”tasavaltojen” ja Kiovan hallituksen joukkojen välinen kontaktilinja olisi muuttunut rintamalinjaksi, kouluvuoden alkuun sovitun tulitauon olisi saanut unohtaa pitkäksi aikaa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Syyskuun ensimmäisen päivän aamu kontaktilinjalla valkeni hiljaisena sekä Donetskin että Luhanskin alueilla. Näyttää siltä, että kylmäpäiset ovat voitolla. On siis toivoa Minskin sopimusten säilymisestä voimassa. Eri asia on, miten osapuolet saadaan noudattamaan tehtyä sopimusta. Etyjin tarkkailuryhmä tekee oman osansa, ja heidän raporteissaan on valtavasti tarkkoja havaintoja rikkomuksista, mutta ongelma on miten nämä faktat saataisiin vaikuttamaan konfliktin osapuolten käyttäytymiseen.

Kysyin tuttaviltani mitä he ajattelivat pommi-iskusta. Donetskilaisen Irinan mukaan kukaan ei tiedä, mitä Zahartšenkon murhalla tavoiteltiin. ”Hän oli kompromissi kaikille. Valtataistelu näytti todellista kovemmalta. Ukrainalaiset eivät hyödy hänen kuolemastaan, enkä tiedä, hyötyykö Moskovakaan. Hän ei ollut niin suuri vaikuttaja liike-elämässä, että hänet olisi raivattu sen takia. Hänet raivattiin tilanteen kärjistämiseksi. Jotta nähtäisiin, että milloin vain voidaan murhata kenet vain: yksitellen, kaksittain tai kaikki. Terroristien tyyliin, kaikkien säikäyttämiseksi. Kaikki tosiaan säikähtivät, jopa ukrainalaiset. Iloittuaan aikansa he kysyvät: mitähän nyt tapahtuu? Tämä murha sai kaikki tuntemaan itsensä pelinappuloiksi.”

Toivottavaa on, että Donbassin mieletön sota ei murskaa vielä useampia. Journalistien vastuu tämän tulipalon ruokkimisesta on suuri. Kun sekoitetaan omat mieltymykset ja tosiasiat, tiedotusvälineet ja omat kaveriryhmät, päädytään itse lietsotun taistelun rintamalle.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era
Kuvat Sergey Belous / Kommersant.ru

 

Oksana Tšelyševa: Mitä meille oikein tapahtuu?

Olen pakolainen. Niin vain kävi. Kymmenen vuotta sitten en palannut kotiin, oli pakko valita, pysynkö loputtomiin uhrina vai pakenenko valtakoneiston uhrin roolista. Joku luulee, että sain vallanpitäjien tempuista ilmaista mainosta, mutta kollegat eivät silti näytä havittelevan tätä sankarin roolia. Vasta paljon myöhemmin, tultuaan jyrätyiksi, he voihkivat: ”Ei meitä näin voi kohdella!” Kun Venäjän delegaatio joka vuosi marssi ulos Etyjin konferenssista minun pariminuuttisen puheenvuoroni ajaksi, sain tukea Etyjin väeltä. Kollegat sen sijaan veljeilivät käytävällä iloisesti Kremlin edustajan Sergei Markovin kanssa.

Kolmena vuotena kotimaani hyljeksi minua ulosmarsseillaan, sitten käsitin, ettei tämä voi jatkua loputtomiin. En vetäytynyt syrjään enkä paennut, vaan Suomi antoi minulle tilaisuuden olla enemmän kuin uhri.
Tämä velvoittaa – myös suhteessa Suomeen, jossa ensi kertaa koin uuden kotivaltion kantavan vastuunsa. Samoin suhteessa niihin, jotka jäivät kotimaan valtakoneiston uhreiksi tai päätyivät sellaisiksi myöhemmin.
On mahdotonta auttaa kaikkia, mutta jos onnistun auttamaan kahta turvapaikanhakijaa kymmenestä, se on jo hienoa.

Tänä kesänä kaksi Suomen ja Ruotsin kansalaista räjäytti sosiaalisen median yrittämällä estää turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksen. Ruotsissa Elin Ersson esti palautuksen Afganistaniin: lentokoneen kapteeni komensi poistamaan koneesta sekä pakolaisen että eurooppalaisen, joka ei halunnut hylätä lähimmäistään. Suomessa Aino Pennanen ei onnistunut estämään pakkopalautusta, mutta pakotti yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheesta.

Valitettavasti monia palautuksia ei voi estää. Tällä viikolla Suomesta karkotettiin äiti ja kaksi lasta, joita uhkaa Tšetšeniassa kunniamurha. Euroopassa puhutaan paljon naisten oikeuksista ja turvallisuudesta ja kauhistellaan kunniamurhia, tehdään filmejä ja kirjoja. Kuitenkin kun vastassa oli todelinen tapaus, nainen jätettiin hädässään yksin. Äitiä ja lapsia pidettiin pakolaiskeskuksen suljetulla osastolla, itse asiassa vankeina. Miten iskulauseet naisten oikeuksista ja lastensuojelusta sopivat yhteen selliin telkeämisen kanssa?

Jo aikaisemmin olin törmännyt vastaavaan tilanteeseen marokkolaisen naisen kohdalla: Suomi ei myöntänyt hänelle turvapaikkaa, vaikka naisen kotimaa oli vaatinut tämän sulhasta kääntymään muslimiksi.

bubblesYksi riipaisevimmista tarinoista, joita olen Suomessa kuullut, oli kesällä tapaamani perhe Bagdadista, ”Omar”, ”Amina” ja heidän pikku tyttärensä. Keskustelimme Senaatintorilla kirkon rappusilla lapsen leikkiessä iloisesti saippuakuplilla. Tori oli turisteja täynnä, heidän seassaan pikku lapsi, jonka tulevaisuus oli repeämässä palasiksi.

Perhe pakeni Irakista Turkkiin neljä vuotta sitten, Suomessa he olivat olleet vuoden. Migri ei uskonut nuoren journalistin kertomusta, että hänet ammuttaisiin mikäli hän palaisi Irakiin. Aivan kuten hänen kaksi vanhempaa kollegaansa ammuttiin, koska he olivat selvitelleet sunnisotilaiden harjoittamaa ryöstelyä.

Amina kuunteli miestään vaieten, kunnes sanoi: ”En halua tyttärelleni omaa kohtaloani, että hän menettää isänsä.” Amina kertoi nähneensä, kuinka hänen rakennusalalla ollut isänsä ammuttiin Bagdadissa: kilpailija kaappasi näin urakan itselleen.

Kysyin pariskunnalta, miten he selvisivät Irakin sodasta hengissä. Sain kuulla, että he pääsivät Syyriaan, kuten monet muutkin. Sitten sinnekin tuli sota, Isis ja kaikki muu. He luulivat kodin muuttuneen turvalliseksi ja palasivat Irakiin, mutta Omar valitsi vääränlaisen ammatin mukavaa elämää ajatellen. He pakenivat Turkkiin, koska Syyriassa oli käynnissä sota. Turkissa he rekisteröityivät YK:n pakolaisjärjestössä pakolaisiksi ja alkoivat odottaa kutsua turvaan. Kuultuaan, että pääsevät YK:n kiintiöpakolaisiksi vasta vuonna 2027, he valitsivat meritien Eurooppaan. Heillä oli onnea: vene ei kaatunut tai alkanut vuotaa eikä moottori särkynyt.

family”Eivät meidän kaltaisemme halunneet paeta minnekään. Vasta silloin kun asuinalueemme alkoi liekehtiä, muutimme aina jonnekin lähistölle. Jotkut Syyriaan, jotkut Libanoniin, jotkut Jordaniaan. Nyt meillä ei ole siellä pakopaikkoja jäljellä.”
Kuitenkaan Eurooppa, joka ”vei alueelle demokratiaa”, ei liioin kaipaa heitä.

Olen jo monta päivää pohtinut, miksi Suomi muuttuu, miksi nationalismi voimistuu ja pakolaisiin toisinaan suhtaudutaan vastaanottokeskuksissa kuin toisen luokan ihmisiin.

Minulle soitti kerran itkevä tšetšeeninainen ja pyysi apua. Hän kertoi lasten olevan sairaana, mutta espoolaisen vastaanottokeskuksen henkilökunta kieltää lääkäriavun. Lähdimme keskukseen, se oli melkein kuin vankila. Huoneeseen ei päästetty, keskustelimme valvontakameroiden alla. Pyysin äitiä käymään huoneessa ja valokuvaamaan lapset ja lähettämään kuvat minulle. Kaikki kolme olivat selvästikin sairaita. Jos lapset ovat sairaana, pitäisi kutsua ambulanssi, mutta ajatus ei miellyttänyt keskuksen henkilökuntaa. Jouduimme poistumaan, mutta lapset saivat myöhemmin apua. Sitä paitsi yhdenvertaisuusvaltuutetulle lähetetty vetoomus johti päätökseen siirtää perhe Punaisen ristin vastaanottokeskukseen.

Kaverini on turvapaikanhakija, Ukrainasta paennut. Hän sairastui, eikä vastaanottokeskuksessa hätäilty avun hankkimisessa. Pakolaisille ei muka kuulu terveydenhoito. Kun tilanteeseen puuttuivat kantasuomalaiset journalistit ja poliitikot, ilmeni että pakolaisen lääkärinhoito on Helsingissä normaalia terveyskeskustoimintaa. Tai sen pitäisi olla.

En tosiaan käsitä, mitä meille on tapahtumassa.

Suomennos Kirsti Era

 

Rauhanpuolustajat: Sotilaskoulutus ei kuulu alaikäisille

Rauhanpuolustajien Jouni Siren:

Puolustusministerin esitys sotilaskoulutuksesta 16-vuotiaille haudattava – Rauhanpuolustajien mielestä militarismi ei kuulu alaikäisille missään muodossa

Kun suomalaiset vieraat muinoin pääsivät tutustumaan kouluihin Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa, monen kasvoille levisi epäuskoinen hämmästys viimeistään siinä vaiheessa, kun kerrottiin koululaisille annettavasta maanpuolustuskoulutuksesta ammuntoineen. Oli vaikea ymmärtää, miksi rauhan aikana alaikäiset nuoret pantiin harjoittelemaan aseen käyttöä.

En tiedä, kävikö puolustusministeri Jussi Niinistö (pers/sin) koskaan kouluvierailuilla itäblokin maissa, mutta hän olisi todennäköisesti ollut haltioissaan. Ainakin hän haluaa kopioida Itä-Saksan mallin Suomeen. Hän haluaisi panna 16-vuotiaat sotilaskoulutukseen.

Itä-Saksassa koululaiset lähetettiin leireille, joilla he harjoittelivat univormut päällä ampumista ilmakivääreillä ja konepistooleilla. Suomeen kaavaillaan 16-vuotiaille vapaaehtoisia kursseja, joihin kuuluisi sulkeisjärjestysharjoituksia eli opeteltaisiin seisomaan asennossa ja tottelemaan upseerin komentoja ja ”kalustoesittelyjä” ja kokeiltaisiin ammuntaa.

Tuskin olen ainoa, joka ihmettelee, onko tämä juuri sellainen panostus, jota koulutuksessa ja nuorisotyössä tarvitaan, kun koulutuksesta on leikattu toistasataa miljoonaa euroa.

Herää kysymys, miksi ministeri Niinistö haluaa juuri nyt ruokkia mielikuvia uhkista, joihin pitää varautua sotilaallisesti ja joita torjumaan tarvitaan jopa kouluikäisiä.

Yksi vastaus voi löytyä viime joulukuussa julkaistusta mielipidetutkimuksesta. Sen teetti puolustusministeriön Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta, joka seuraa suomalaisten kantoja turvallisuuspolitiikasta ja maanpuolustuksesta. Tutkimus osoitti muun muassa, että Suomen Nato-jäsenyyteen suhtautuvat kielteisimmin juuri nuoret. 25–35-vuotiaista vain 13 prosenttia haluaa, että Suomi liittyy Natoon (tai ylipäänsä mihinkään sotilasliittoon). Koko väestöstä Natoon liittymistä kannatti 22 prosenttia.

Tulos on tainnut olla järkytys Jussi Niinistölle, joka on tehnyt kaikkensa Suomen kytkemiseksi Natoon.

Tutkimustulos on todella yllättävä siihen nähden, millainen sotilaallisen uhkan vyörytys iltapäivälehtien lööpeissä ja lähes kaikissa valtamedioissa on ollut viime vuodet.

Jatkuvasta uhka- ja viholliskuvien lietsomisesta huolimatta ylivoimainen enemmistö suomalaisista arvostaa rauhallista, diplomaattista ulkopolitiikkaa, jossa pyritään hyviin suhteisiin kaikkien naapurimaiden kanssa ja jonka tavoitteena on pitää Suomi sotien ja konfliktien ulkopuolella.

Vain 17 prosenttia vastaajista koki, että Suomeen kohdistuu aseellisen hyökkäyksen tai Venäjän sotilaallisten toimien uhka. Paljon suurempina uhkina pidettiin terrorismia, kansainvälistä rikollisuutta, ilmastonmuutosta ja yleismaailmallisen talousjärjestelmän kriisiä.

Vastaukset eivät selvästikään johdu tietämättömyydestä tai sinisilmäisyydestä. Suurvaltojen vaikutus kansainväliseen turvallisuuteen kyllä ymmärrettiin. Vastaajista 37 prosenttia piti Venäjän vaikutusta turvallisuustilanteeseen kielteisenä, ja  31 prosentin mielestä Venäjän vaikutus on osin kielteinen ja osin myönteinen. Yhdysvaltojen politiikkaa piti turvallisuudelle kielteisenä 22 prosenttia ja toisaalta kielteisenä ja toisaalta myönteisenä 35 prosenttia.

Nato-jäsenyyden heikon kannatuksen lisäksi Jussi Niinistö taitaa olla huolissaan siitä, miten kansalaiset vuosikymmenien leikkauspolitiikan jälkeen suhtautuvat armeijan alus- ja hävittäjäkonehankintoihin, joiden hintalappu voi olla jopa 30–40 miljardia euroa.

Ilmeisesti veronmaksajien mielipiteen pohjustamiseksi puolustusministeri haluaa viestittää nuorisolle ja heidän vanhemmilleen, että aseellisen konfliktin uhka on niin suuri, että koululaisetkin pitää kutsua aseisiin.

Puolustusministeriö on pyytänyt oikeuskanslerilta lausunnon siitä, onko koululaisten asekasvatus YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen. Oikeuskanslerin mukaan sopimus on yleensä tulkittu niin, että vapaaehtoistakaan sotilaallista koulutusta ei pidä antaa alle 18-vuotiaille. Tulkintaa tukee muuten myös Suomen aselaki. Sen mukaan aseenkantolupaa ei myönnetä alle 18-vuotiaalle.

Rauhanpuolustajat ovat samaa mieltä: sotilaskoulutus ei kuulu alaikäisille. Nuorisokurssit sinänsä ovat erinomainen idea. Kurssin aiheena voisi olla vaikka rauhankasvatus, vuorovaikutustaidot, sovittelu ja diplomatia.

Jouni Sirén
Kirjoittaja on Suomen Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja

Linkki Aamulehden uutiseen nuorten asekoulutuksesta: www.aamulehti.fi/uutiset/16-vuotiaille-puuhataan-aseellista-maanpuolustuskoulutusta-perehdytyskursseilla-sulkeisia-majoittumisharjoituksia-ja-ammuntaa-201131018/

Linkki Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimukseen:
www.defmin.fi/files/4060/Suomalaisten_mielipiteita_ulko-_ja_turvallisuuspolitiikasta_maanpuolustuksesta_ja_turvallisuudesta_marraskuu_2017.pdf

Kovat piipussa juhannusviikolla

raimopesonen-683x1024_2Suomalaiseen politiikan perinteeseen kuuluu kyseenalaisten päätösten ja uutisten ajoittaminen juhannusviikolle: koko maa menee kiinni ja lomien painaessa päälle taustat jäävät tuoreeltaan penkomatta – elokuussa aiheet taas ovat julkisuuden kannalta jo vanhoja.
Käytäntö palasi mieleen kahta Yle.fi:n etusivulle 20.6. nostettua turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää uutista lukiessa. Ensimmäisen mukaan HX-hävittäjähanke tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja, ja toisessa ”ulkopolitiikan vaikuttajat” ilmoittavat  tähänastisen sotilasyhteistyön Naton ja länsimaiden kanssa vieneen Suomen liittoutumattomuudelta uskottavuuden, minkä vuoksi Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Kumpikin juttu on luonteeltaan sellainen, että niille toivoisi laajaa ja perinpohjaista käsittelyä käsittelyä julkisuudessa.

Hävittäjäuutisen otsikosta löytyvä väite siitä, että hankinta toisi Suomeen rahaa, asettuu melko outoon valoon Ylen aiempaa uutista luettaessa: sen mukaan HX-hankinnan elinkaarikustannukset ovat 20–30 miljardin euron suuruusluokkaa. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on jo puhunut hankinnan aiheuttamasta lisävelkaantumisesta ja sen myötä tarpeesta jatkaa ”nihilististä” eli valtion muita menoja leikkaavaa politiikkaa.

1990-luvulla tehdyn Hornet-hankinnan peruja voidaan odottaa, että koneet hankitaan mahdollisimman vähän varusteltuina, jotta pysyttäisiin budjetissa, ja sen jälkeen selitetään lisäinvestoinnit asejärjestelmiin välttämättömiksi – muuten kalliit koneet seisovat tyhjän pantteina.

Jos hävittäjähankinta tosiaan toisi Suomeen Ylen mainitsemia työpaikkoja ja rahaa, koneita kannattaisi varmaan hankkia saman tien muutamia satoja nyt esillä olevan kuudenkymmenen asemesta. Hankintoja ohjaa kuitenkin toisenlainen matematiikka. Hornet-kauppojen yhteydessä puhuttiin sitoutumisesta ”100 prosentin vastakauppoihin”. Tätä mielikuvaa tarvittiin perustelemaan kallista asekauppaa ankarasta talouskriisistä toipuvassa maassa. Samalla mielikuvalla näytetään ratsastettavan edelleen, vaikka Suomella ei EU-jäsenenä ole päätösvaltaa tuollaisten vastakauppojen vaatimiseen.

Hornetien kohdalla vastakaupoissa sovellettiin erilaisia kertoimia: tiettyjen alojen vientikauppojen arvo laskettiin moninkertaisena todelliseen verrattuna, ja mukaan otettiin myös kauppoja, jotka olisivat toteutuneet joka tapauksessa. Näin vastakauppavelvoite saatiin nimellisesti täytettyä.

Nyt korostetaan Suomeen hävittäjien huollon ja kokoonpanon seurauksena mahdollisesti syntyviä työpaikkoja (joiden hintalappu on tosin kymmeniä miljardeja). Tämä menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu aseteollisuuden lobbauskeino: joidenkin amerikkalaisten taistelukoneiden osia valmistetaan useissa kymmenissä osavaltioissa. Näin päätökset liittovaltion jättimäisistä asekaupoista voidaan esittää osavaltiotason työllisyydestä huolehtimisena. Samaa menetelmää sovelletaan toki europpalaisessakin asebisneksessä.

Jos kysyy roomalaisittain cui bono, eli kuka hyötyy, kuvio on varsin selvä. Asekauppiaiden intressi on myydä mahdollisimman paljon aseita, ja armeijat taas pyrkivät organisaatioina varmistamaan itselleen mahdollisimman paljon rahaa ja vaikutusvaltaa. HX-hävittäjähankinnassa asekauppiaiden, heidän lobbareikseen palkattujen suomalaisten evp-upseerien ja armeijan edut käyvät yksiin.

Tässä kuviossa Yle on toiminut välillä melko puhtaana myynninedistämiskanavana, vaikka on julkaissut myös journalistisesti kiitettävän korkeatasoista materiaalia, kuten yhdessä STT:n kanssa laaditun artikkelin puolustushallinnon mielikuvavaikuttamisesta kansalaismielipiteeseen. Jutun mukaan puolustushallinnon tavoitteisiin kuuluu muun muassa se, että ”kansalaiset ja poliitikot eivät kiinnitä muuta lisärahoituskeskustelua tuleviin hävittäjä- ja taistelualushankintoihin. (Ne on puolustusvoimien mukaan nähtävä erillisinä hankkeina.)”

Omanlaisestaan informaatiovaikuttamisesta on siis kysymys, ja kun se kohdistuu asevoimien taholta kansalaismielipiteeseen ja politiikkaan, asian suhteen on syytä olla valveilla.

Jos aseteollisuuden ja asevoimien yhteislobbaus noudattaakin HX-hankkeessa jo vakiintuneita askelmerkkejä, samaa voi todeta myös Ylen uutisoimasta suomalais-ruotsalaisen ”ulkopolitiikan vaikuttajien” ryhmän ulostulosta. Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit. Epäselväksi jää, miksi kaiken tuon jälkeen pitäisi uskoa heidän vakuutustaan siitä, että Nato-jäsenyys ei aiheuta Suomelle lisää riskejä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Kirjoitin vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Viholliskuvien paluu seuraavaa:

”Suomen nykyisen Nato-suhteen legitimiteetti eli sen nauttima hyväksyntä ja oikeutus ei kuitenkaan pohjaudu kansalaisten sille vaaliuurnilla antamaan valtakirjaan, vaan kyse on lähinnä  jo  tapahtuneen toteamisesta. Tilanne ei  ole  sinänsä ainutlaatuinen, vastaavalla tavalla on Suomessa junailtu muun muassa euron käyttöönotto. Myös nyt USA:n kanssa tehtävän sotilasyhteistyön oikeutus lepää sen varassa, että tilanne on ensin johdateltu nykyisenkaltaiseksi  ja sitten todettu tapahtunut. Looginen askel eteenpäin voisi olla se, että liittoutumisen katsotaan olevan tapahtunut tosiasia, jonka jälkeen voidaankin ilmoittaa, että ”liittoutumisesta on tullut legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.”

Vaikka Jaakonsaaren, Himasen ja kumppaneiden ulostulo ei yllättävä olekaan, se pitää sisällää useampiakin kiinnostavia näkökulmia. Suomen Nato-jäsenyyden kannatus on vähäistä, mutta suoran sotilaallisen USA-yhteistyön syventäminen on kyselyjen perusteella kohdannut vähemmän vastustusta. Kun Jaakonsaari ja Himanen nyt ilmoittavat tämän yhteistyön tuottaneen Suomelle sotilasliittoon kuulumisen varjopuolet, on kysyttävä, onko suomalaisille kerrottu olennaisia asioita siitä, millaista yhteistyötä Nato-maiden kanssa on oikein tehty.

Samaa kysyi UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak jo vuonna 2014 julkaistussa kommenttipaperissa ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy: Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, jossa hän kirjoittaa: ”Muutos voi uhata puolueiden ja puolustusvoimien sisäpoliittisista syistä johtuvaa hiljaisuutta siitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana Naton kanssa tehnyt. Asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa.”

Jaakonsaaren ja Himasen ulostuloa voi pitää kiinnostavana myös ajoituksen suhteen: Natoa johtavan Yhdysvaltojen toiminta on viime aikoina saanut – myönteisiä muotoiluja käyttäen – entistä rohkeampia ja fantastisempia sävyjä. Epäselväksi jää, onko juuri nyt ilmoille kajatutetussa vaatimuksessa Nato-jäsenyydestä kyse yhden sukupolven henkisten arpien parantelusta. Kysymys suoran sotilasyhteistyön merkityksestä ja todellisesta luonteesta on kuitenkin ajankohtainen, ja siihen on syytä palata.