Aihearkisto: 6/2014

Craftivismi – aktivismia introverteille

[rapu] craftivism1 (18.12.14)Tarvitseeko aktivistilla olla kova ääni, napakka ote spraymaalipurkista ja vahvat jalat? Montako allekirjoitusta vetoomuksiin hyvä aktivisti kerää? Vai voisiko olla, että kirjontapistoilla voi parantaa maailmaa ja voimauttaa samalla ahdistuneen aktivistinkin? Tätä mietti Craftivism-kollektiivin perustaja Sarah Corbett.

[rapu] craftivismi2 (18.12.14)Sarah Corbett osallistui ensimmäiseen talonvaltaukseensa kolmivuotiaana vanhempiensa mukana köyhillä kotikulmillaan Evertonissa Liverpoolissa. Pastori-isä ja poliitikkoäiti kasvattivat perheen lapset käyttämään lahjojaan ensisijaisesti maailman parantamiseen.

Nuorena aikuisena Sarah työskenteli Christian Aid – ja Oxfam-järjestöille, kunnes huomasi vuonna 2008 olevansa väsynyt ammattivaikuttaja, joka tunsi aktivismin olevan ihmisten ahdistelua, huutamista ja vuorovaikutuksetonta puhetta. Jokainen marssi ja mielenosoitus tuntui vievän voimia. Ujo ihminen ei voi olla oikea aktivisti, Sarah mietti.

Pitkillä työmatkoilla hän löysi kirjonnan keinoksi kanavoida stressiään ja alkoi pohtia käsityön ja aktivismin yhdistämistä. Hitaasti etenevä käsillä tekeminen tarjosi tilaisuuden hiljentyä, mahdollisuuden ajatella tarkemmin käsillä olevia tapahtumia ja asioita, joihin pitäisi puuttua.

Käsityöaktivismin guru Betsy Greer lainasi Sarahille craftivism-termin, ja A Lonely Craftivist -blogillaan Sarah alkoi saada samoin ajattelevia seuraajia.

Näkyvyyttä ilman syyllistämistä

Syntyi Craftivist Collective. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, se on maailmanlaajuinen ryhmä, ja Sarah tekee liikettä tunnetuksi kiertäessään puhumassa ympäri Eurooppaa. Yhteistyökumppaneina ovat olleet esimerkiksi Save the Children -järjestö I’m a Piece -projektissa vuonna 2012 ja Falmouthin yliopisto parhaillaan käynnissä olevassa Craftivist Garden #wellMAKING -hankkeessa.

Craftivist Collective on haastanut osallistujia ympäri maan järjestämään stitch in -tilaisuuksia, joissa nämä valmistavat valitsemallaan tekniikalla kukkia puutarhainstallaatioon ja pohtivat samalla yhdessä sitä, mitä hyvinvointi kullekin on ja kuinka sitä voisi edistää omassa yhteisössään. Projekti päättyy tammikuussa 2015, kun puutarhan tuotokset esitetään brittipoliitikoille taiteita, terveyttä ja hyvinvointia käsittelevässä tilaisuudessa.

Tunnetuimpia kollektiivin tuotoksia ovat minikokoiset ristipistobannerit, joita voi bongata esimerkiksi vuosittain Lontoon muotiviikkojen tapahtumapaikoilta. Pienet, ikään kuin löydettäväksi jätetyt kyltit muistuttavat vaikkapa siitä, että kun surkeimmin palkattu muotinäytöksen malli nettoaa tunnissa 125 puntaa, tienaa vaateteollisuuden keskivertotyöläinen Vietnamissa 24 puntaa kuukaudessa. Ohikulkijat valokuvaavat ristipistokylttejä, ja ilmaista näkyvyyttä saadaan Instagramissa.

Kuvat herättävät positiivista huomiota ilman syyllisyyden herättelyä, väittää Sarah Corbett. Craftivistit ovat tarttuneet vuosien varrella kapitalismin kritiikkiin, yritysten veropakoiluun ja rauhantyöhön Johnin ja Yokon hengessä And Sew to Bed -projektissa sekä köyhyyden vähentämiseen vaatimalla kehitysavun nostoa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Toiset hankkeet ovat yhteisöllisiä ja valmistuvat stitch in -tapahtumissa, toisia voi valmistaa omassa rauhassa.

A spoonful of craft…

Hyvän mielen aktivismi ei Sarah Corbettin mukaan sisällä hyväntekeväisyyttä, vaan olennaisempaa on keskittyä ongelman lähteeseen. Mielenkiinnon herättäminen ei riitä, eikä edes avustaminen, sillä syihin ja epäoikeudenmukaisuuden rakenteisiin täytyy puuttua. Kirjominen on joltisestikin hitaampaa kuin spraymaalilla suihkiminen, joten esille tuotavaa ajatusta joutuu harkitsemaan ja siihen joutuu sitoutumaan. Tämä ajatus välittyy myös vastapuolelle. Hidas käsityö on lisäksi vastalause klikkailuaktivismille, jossa kampanjan onnistuminen määritellään tykkäysten määrällä. Käsityöaktivismin onnistumista ei voida mitata allekirjoituksin tai tykkäyksin, ei kerätyin rahoin. Sarahin mukaan tärkein työ tehdään ihmisten sydämissä ja mielissä.

Craftivist Collectiven jäsenet keskustelevat ja väittelevät parlamenttiedustajiensa kanssa. Sarahin ensimmäinen oma kirjontatyö, jolla hän pyrki vaikuttamaan, oli kirje puuvillanenäliinassa hänen omalle kansanedustajalleen. Kirjeen lopussa oli lause ”Don’t blow it!” Käsinkirjaillun nenäliinan avulla Sarah pääsi sinuiksi edustajansa kanssa, ja keskustelua on käyty siitä lähtien milloin mihinkin teemaan liittyen. Craftivismin tunnuslauseen mukaan on se ikävä aktivismikin helpommin nieltävissä lusikallisella käsityötä eli with a spoonful of craft.


Kaikki pistot eivät ole taidetta?

Jos neulegraffiti on ensisijaisesti taidetta, on craftivism aktivismia käsityön keinoin. Viestin täytyy olla selvä. Käsityö aktivismina ei voi olla myöskään liian teknistä: ristipistot ovat helposti opittavissa. Minibannerin kirjominen voi olla voimaannuttavaa myös tekijälleen: minä osasin tämän! Craftivism ei ole myöskään taidetta, sillä sen pitää olla kaikkien tehtävissä ja helposti lähestyttävissä, eikä sitä aiota sulkea gallerioihin.

Käsityön ja taiteen suhteesta on monenlaista rajanvetoa, ja selvää on, että aika on siinä yksi osatekijä. Kun chileläiset naiset sotilasjuntan aikana kertoivat kärsimyksistään arpilleras-tilkkutöillään, ei ajateltu, että se on muutaman vuosikymmenen päästä ilmiö, jota tarkastellaan taidemuotona. Omana aikanaan se oli naisten käsityön muoto, johon ei sen kummemmin kiinnitetty huomiota.

Tätä on käytetty myös hyödyksi: vuonna 2006 tanskalainen Pink M.24 Chaffee -taideprojekti peitti toisen maailmansodan tappovälineen 4000 neulotusta palasta tehtyyn pinkkiin villapukuun. Taiteilija Marianne Joergensen halusi kritisoida Tanskan osallistumista Irakin sotaan, ja pinkki asu oli hänen keinonsa riisua tankki aseista. Pinkin tankin asua valmisti kansainvälisen vapaaehtoisjoukko.

Sloganeiden kirjominen ristipistoin voi vaikuttaa samoin: naisellinen tekniikka vähentää viestin pelottavuutta. Helsingissä Tiedekulman tilaisuudessa Sarah kuvaili genderiä virtahevoksi craftivismin olohuoneessa: lähes kaikki julkkiskäsityöläiset ovat keskiluokkaisia, valkoisia naisia. Tekniikkaa ei kuitenkaan ole valittu rajaamaan osallistujia.

Craftivist Collective rahoittaa toimintaansa myymällä kierrätetyistä materiaaleista tehtyjä kirjontapakkauksia ja opaskirjaa A Little Book of Craftivism. Käsityöaktivismiuransa voi aloittaa esimerkiksi jalanjälki-kirjontapakkauksella, jonka tarkoituksena on pohtia sitä jälkeä, jonka haluaa maapallolle itsestään jättää.

************************************************

KOTOISTA KÄSITYÖAKTIVISMIA:

• Solidaarisuussilmukat: Neuleet lämmittävät palestiinalaispakolaisia Libanonissa. Ryhmä myös tukee Baalbekin neulepiiriä. Lisätietoja Solidaarisuussilmukat-Facebook-ryhmästä ja Kirsti Paloselta kirsti.palonen[at]welho.com

• Korjaussarja: Tarjoaa lääkettä kulutusjuhlan jälkeiseen krapulaan, järjestää mm. Vaatehuoltoasemia, joissa ohjataan korjaamaan ja huoltamaan vaatteita ja opetetaan käsityön jokamiestaitoja. www.facebook.com/korjaussarja

• Sivarisukka: Saana Sandholmin organisoima vastaliike, joka kannustaa sivarien ja totaalikieltäytyjien jalkojen lämmittämiseen varusmiessukkien sijaan. Rauhan ja aseistariisunnan puolesta on puikkoja kilkuteltu jo vuodesta 2010. sivarisukka.blogspot.fi/

************************************************

KÄSITYÖVAIKUTTAMISTA MAAILMALLA:

Craftivist Collective craftivist-collective.com/, www.facebook.com/CraftivistCollective

Wellington Craftivist Collective, Uusi-Seelanti wellingtoncraftivism.blogspot.fi/p/about-us.html

Boitumelo Sewing Projec, Etelä-Afrikka www.facebook.com/BoitumeloProject

Miten sinä edistäisit rauhaa ja ihmisoikeuksia käsityön keinoin? Lähetä vinkkejä toimitukseen sähköpostilla pulut[at]kaapeli.fi tai keskustele Suomen Rauhanpuolustajien Facebook-sivulla.

************************************************

CRAFTIVISMIN VIISI YDINAJATUSTA:

1) Sisäinen aktivismi
Aloita itsestäsi. Hitaan käsityön tekeminen pakottaa pysähtymään ja auttaa ajattelemaan vaikeita asioita.

2) Hellä aktivismi
Perinteinen aktivismi on usein hyökkäävää, maskuliinista ja äänekästä, ja siihen osallistuminen vaatii aktivistin roolin päälle pukemisen. Craftivism sisältää ajatuksen niin oman persoonallisuutensa ja erityislaatuisuutensa kunnioittamisesta kuin viestin vastaanottajan kunnioittamisesta. Lähestymistavan täytyy olla empaattinen.

3) Kiehtova aktivismi
Huutomerkkien sijaan tehdään pieniä, kutsuvia töitä, jotka täytyy löytää.

4) Hiljainen aktivismi
Kollektiivilaiset kokoontuvat työskentelemään yhdessä julkisiin paikkoihin. Esimerkiksi junassa käsityön tekeminen herättää kysymyksiä ja sallii myös keskustelun. Käsityön tekeminen mahdollistaa tauot ilman, että niistä syntyy vaivaannuttavia.

5) Riemukas aktivismi
Craftivismin tarkoituksena on herättää toiveikkuutta, ja vihamielisiä kirjontoja ei sen nimissä tehdä. Viha ehtii ehkä laantua tuottaviksi ajatuksiksi työn edetessä!

Teksti ja kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen

 

Demokratiayhteistyötä Länsi-Saharassa

[rapu] anna_peltoniemi3 (19.12.14)

Länsi-Saharan tulevaisuuden tekijät -hanke vie suomalaista demokratia- ja ihmisoikeuskasvatusta länsisaharalaisten nuorten pariin. Koordinaattorina toimii innokas ja kokenut kansalaisaktivisti Anna Peltoniemi.

Anna Peltoniemi astuu helsinkiläiseen kahvilaan hieman vaivalloisen näköisesti. Hänen liikkumistaan ovat haitanneet muutaman viikon ajan mukana kulkeneet kävelykepit, sillä vanha jalkapallovamma on uusiutunut ja nilkka on jouduttu leikkaamaan pari viikkoa sitten. Intohimoiseksi jalkapallonystäväksi tunnustautuva Peltoniemi on tullut kertomaan Kansainvälisen solidaarisuustyö ry:n keväällä aloittamasta Länsi-Sahara-kehitysyhteistyöhankkeesta, jossa hän toimii hankekoordinaattorina.

Kansainvälinen solidaarisuustyö, tai tuttujen kesken KV-Solid, on monelle ehkä tuntematon järjestö, joka perustettiin vuonna 1985 tekemään kehitysyhteistyötä vasemmistolaisista lähtökohdista. Järjestö vietti monen vuoden ajan hiljaiseloa, kunnes joukko kehitysmaa- ja kehityskysymyksistä kiinnostuneita aktiiveja herätti sen uudelleen henkiin.

Järjestön toiminta onkin lähtenyt vahvaan nousukiitoon. Viimeisen parin vuoden aikana se on ehtinyt toteuttaa kaksi kehitysviestintähanketta ja kasvattaa aktiivimääränsä moninkertaiseksi. Nyt KV-Solid pyörittää kahta ulkoministeriön rahoittamaa hanketta: viestintähanketta solidaarisuustaloudesta sekä kehitysyhteistyöhanketta Länsi-Saharassa yhteistyössä sahrawien opiskelijajärjestön UESARIO:n kanssa.

Ennen kuin otetaan Länsi-Sahara esiin on pakko kysyä, onko Suomessa tarvetta väriä tunnustavalle kehitysyhteistyöjärjestölle.

”Suomessa ollaan usein järjestökentällä tosi varovaisia poliittisen puolen valitsemisessa. Vaikka usein tuntuu siltä, että aktivistit ja kansalaisjärjestötoimijat ovat selkeästi vasemmalla, niin sitä ei uskalleta sanoa ääneen. Esimerkiksi globaalikasvatus on ollut todella epäpolitisoitunutta. Vaikka puhutaan ihmisoikeuksista, epäoikeudenmukaisuuksista ja rauhasta, niin ei osata kritisoida vallitsevaa järjestelmää, joka ongelmat luo. Ihmistä ei voida kasvattaa ymmärtämään syy-seuraussuhteita, jos ei myös kritisoida sitä, mikä luo epäoikeudenmukaisuuksia. En tarkoita, että tarvitsisi olla puoluepoliittinen, vaan että oltaisiin rohkeammin kokonaisvaltaisesti poliittisia.”
Saharasta Länsi-Saharaan

Peltoniemi tietää mistä puhuu. Turkulaislähtöinen urheileva nuori suuntasi lukion jälkeen ulkomaille, jossa hän ajautui ikään kuin itsestään monenlaiseen kansalaisaktivismiin. Sosiaaliantropologian, sosiologian ja kehitysmaatutkimuksen opintojen jälkeen hän on työskennellyt muun muassa Plan-järjestössä globaalikasvatus- ja vaikuttamistyön parissa.

Vaikka kansalaistoiminnasta on tullut Peltoniemelle palkkatyö, täyttyy hänen kalenterinsa yhä myös vapaa-ajalla erilaisesta kansalaistoiminnasta:

”Kansalaistoiminta ei ollut missään vaiheessa mikään tietoinen valinta, vaan siihen tuli siirryttyä varsin luonnollista reittiä. Se on minulle tapa olla osa maailmaa”, Peltoniemi täsmentää.

Parhaimmillaan työ ja harrastus yhdistyvät ja lomittuvat. Peltoniemi on mukana myös Kivojen asioiden agenttitoimisto Sahara -osuuskunnassa. Saharalla ei ole mitään tekemistä Länsi-Saharan kanssa, vaan sen toimintaan kuuluu kaupunkiseikkailujen järjestäminen Helsingin ympäristössä. Seikkailujen tarkoituksena on tuoda kaupunkiympäristöstä esiin uusia yllättäviäkin puolia ja antaa osallistujille iloa ja myönteisiä asioita elämään.

Kaupunkiseikkailuja järjestetään muun muassa nuorille, muita heikommassa asemassa oleville sekä osana erilaisia sosiaalisia projekteja. Lisäksi seikkailuja järjestetään jonkin verran myös yksityishenkilöille.
Matalan kynnyksen toimintaa

Kansalaistoiminta määrittää uutta Länsi-Sahara-hanketta alusta loppuun. Tilanne on oivallinen, sillä projektin parissa Peltoniemi on päässyt kasvattamaan uusia ihmisiä kansalaistoimintaan niin Suomessa kuin Länsi-Saharassakin. Hankkeen aikana on tarkoitus järjestää neljä sahrawinuorille suunnattua demokratiatyöpajaa pakolaisleireillä Algeriassa. Tarkoituksena on kouluttaa paikallisia nuoria demokratia-, tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksissä ja antaa heille avaimia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tavoitteena on yhdistää paikallisten nuorten toiveet ja suomalainen osaaminen kansalaisyhteiskunnan rakentamisesta.

Länsi-Sahara-hankkeen parissa toimii Suomessa noin 20 aktiivia, jotka valmistelevat koulutusten sisältöä sekä Suomessa järjestettäviä tapahtumia. Toteutuksessa on määrätietoisesti pyritty siihen, että hankeohjaus on demokraattista eikä hierarkia ole tiukkaa:

”Olen halunnut antaa meidän aktiiveille mahdollisimman paljon vastuuta hankkeen toteuttamisessa. Oma roolini on ollut lähinnä koordinoida kokonaisuutta ja pitää lankoja käsissä. Ajatuksena on ollut se, että tehdään asioita yhdessä ja opitaan siinä samalla jokainen. Kaikille löytyy omanlaista tekemistä, ja mukaan voi tulla helposti vaikka ei olisikaan aikaisempaa osaamista kehitysyhteistyöteemoista, Länsi-Saharasta tai järjestötyöstä.”

KV-Solid aikoo järjestää maaliskuussa omakustanteisen solidaarisuusmatkan sahrawien pakolaisleireille Länsi-Algeriaan. Tindoufin kaupungin lähellä sijaitsevat pakolaisleirit on perustettu vuosien 1975-76 vaihteessa, kun Marokon ja Mauritanian joukot miehittivät Länsi-Saharan ja pakottivat ison osan väestöstä pakenemaan pommitusten alta itsenäisyysliikettä tukevaan Algeriaan.
Nuoret muutosvoimana

Liki 40 vuotta leirielämää on muovannut voimakkaasti sahrawien yhteiskuntaa. Leirit ovat maailman pitkäaikaisimmat pakolaisleirit, joten niissä on jo ehtinyt syntyä ja varttua useita sukupolvia, joiden elämä on rakentunut täysin kansainvälisen humanitaarisen avun varaan. Toisaalta leireille on rakentunut pitkälle kehittynyt yhteiskuntamalli, kun telttakylät ovat kasvaneet savitiilestä rakennetuiksi kaupungeiksi ja väestö on kouluttautunut.

Tietoisuuden lisääntyminen ja yhteys moderneihin tietolähteisiin ovat myös osaltaan nostaneet nuorten kriittiset äänet esiin. Yli 20 vuotta kestäneeseen rauhanprosessiin ei uskota enää nuorten keskuudessa samalla tavalla kuin vanhempien ikäpolvien joukossa.

”Tarkoituksena on omalta osaltaan rikkoa nykyisen tilanteen luomia jännitteitä, nostaa esiin uusia positiivisia tapoja vaikuttaa sekä vahvistaa itsetuntoa ja antaa toivoa”, Peltoniemi kertoo.

Projektin aikana järjestettävät neljä koulutustilaisuutta aiotaan toteuttaa paikallisten nuorten voimin. Kouluttamisessa on tarkoitus käyttää osallistavia menetelmiä, jolloin työskentely painottuu luentojen sijaan yhdessä keskustelemiseen ja pohdiskeluun. Päämääränä on se, että nuorille tuotetaan eräänlaiset raamit, joita jokainen osallistuja voi muokata itselleen sopivaksi työkaluksi. Tavoitteena on se, että opittua tietoa ja ideoita pystytään viemään helposti omiin ystävä- ja sukulaispiireihin.

Ensin täytyy kuitenkin järjestää erillinen koulutus nuorille, jotka tulevat vetämään työpajoja. Paikallisille ”fasilitaattoreille” valmistellaan Suomessa käsikirjaa, jossa käydään läpi noin kymmenen eri teemaa ihmisoikeuksista demokratiaan ja vaikuttamistyöhön. Peltoniemi aikoo itse matkustaa leireille ja osallistua fasilitaattorien perehdytykseen sekä heti sen jälkeen järjestettävään ensimmäiseen koulutukseen, johon osallistuu 20 nuorta leireiltä, Euroopasta ja miehitetyltä alueelta.

”Matka kieltämättä jännittää, ja se tulee olemaan varmasti monella tapaa rankka kokemus. Tiedossa on pitkiä päiviä uudenlaisissa olosuhteissa, eikä pakolaisleirien arjen näkeminenkään ole välttämättä kauhean mieltä ylentävä kokemus. Toisaalta matka aivan erilaiseen ympäristöön tulee varmasti olemaan mielenkiintoinen seikkailu”, Peltoniemi pohtii.
Tuntematon Länsi-Sahara

Miksi Peltoniemi sitten pitää Länsi-Saharaa merkityksellisenä teemana? Aiheesta ei kuitenkaan kovinkaan paljon Suomessa puhuta.

”Koko konfliktissa on kyse valtavasta epäoikeudenmukaisuudesta, joka on kestänyt kymmeniä vuosia. Tilanne on kestämätön sekä leireillä että miehitetyllä alueella. On valtavan epäoikeudenmukaista, että siitä ei puhuta ja että se jää usein huomiotta. Esimerkiksi Palestiinan tilanteeseen verrattaessa voisi kuvitella, että kun yksi itsemääräämisoikeusteema on pinnalla, niin vanavedessä nousisivat esiin myös muut vastaavat kamppailut. Ehkä dynamiikka tässä on kuitenkin erilainen ja muut vain unohtuvat. Aihe on kuitenkin myös poliittisesta tahdosta vaiettu, ja olisi tärkeää toimia niin, että saamme sen nostettua esiin.”

Työtä teeman parissa riittääkin, jos verrataan Suomea vaikkapa muihin Pohjoismaihin. Esimerkiksi Ruotsi oli lähellä tunnustaa Länsi-Saharan valtion itsenäisyyden ensimmäisenä eurooppalaisena maana toissa vuonna, mutta silloinen hallitus ei kuitenkaan vahvistanut maan parlamentin äänestystä.

Yksi Kansainvälisen solidaarisuustyön hankkeen suurimmista merkityksistä on, että se luo uusia yhteyksiä Suomen ja Länsi-Saharan välille. Taustalta nousee tärkeä viesti siitä, että myös täällä on ihmisiä, joita asia kiinnostaa.

Teksti ja kuva: Antti Kurko

 

Egyptin nuoret taistelevat ihmisarvoisen elämän puolesta


[rapu] lausti (08.05.14)Laustin lukuvinkki: Riippumattomien, kriittisten kommentaattorien esittelyä. Vuorossa Ahdaf Soueif.

Tammikuu Kairossa vuonna 2011 oli unohtumaton kokemus ei vain egyptiläisille vaan myös meille, jotka seurasimme päivittäin henkeä pidätellen tapahtumia internetin välityksellä. Vallankumouksellinen liikehdintä viestitti maailmalle, että diktatuurit eivät koskaan elä ikuisesti. Se, että Egypti joutui sittemmin uudelleen armeijan hallintaan on tragedia – tuhansia ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin – mutta ei lopullinen tappio. Kenraalien kieroutunutta mielenlaatua on vaikea analysoida, mutta ainakin he näyttävät ymmärtävän, että kansan kurissa pitämiseksi tarvitaan pelottavaa pakkovaltaa.

Presidentiksi viime keväänä puoliväkisin valittu kenraali Abdel Fatah al-Sisi on joutunut rauhoittamaan ihmisiä lupaamalla rauhallisia oloja ja taloudellista vakautta. Käytännössä tämä merkitsee ennen kaikkea asevoimien oman liike-elämän menestystä ja poliisitoimia kaiken vastarinnan tukahduttamiseksi.

Egypti elää näin merkillisessä umpikujassa. Al-Sisi tuskin saa taloutta elpymään millään merkittävällä tavalla. Ja vaikka hän on saanut paljon ihmisiä – vastahakoisesti tai ei – kannattamaan tämänhetkistä välirauhaa, huomattava osa maan nuorisoa on mielikuvituksissaan jo siirtynyt uuteen elämään. Vapautta maistaneet tai aistineet nuoret eivät ole menettäneet toivoaan.

Tämän oudon todellisuuden mielenkiintoinen tulkki on egyptiläinen kirjailija Ahdaf Soueif, nainen, joka kuvaa artikkeleissaan maansa nuorison rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän selostaa vuoden 2011 vallankumouksen vaikutusta näin:

”Vallankumous on osoittanut meille hallinnon sydämessä olevan mädännäisyyden, se on nostanut tyytymättömyyden pinnalle. Se on ilmaissut, millä kärsimättömyydellä ja kiihkolla nuoret haluavat toisenlaista yhteiskuntajärjestystä, ja se on osoittanut, että heillä on kykyä, energiaa ja kekseliäisyyttä sen luomiseksi. Heillä ei vain ole tilaa sen alulle panemiseksi, eikä voimaa tuon tilan luomiseksi.”

Soueif jatkaa: ”Vallankumous osoitti, että kun ihmiset kykenevät itsehallinnolliseen järjestäytymiseen pienissä koordinoiduissa yhteisöissä, he saavat voimaa luovan energiansa vapauttamiseksi. Tämä ei ole tärkeää vain Egyptissä vaan nuorille kaikkialla maailmassa. Poliittiset järjestelmät on kuitenkin rakennettu päinvastaisella ajattelulla – ihmisten on asetuttava hierarkisesti johtajiensa ympärille. Käytte kamppailuanne uuden järjestelmän luomiseksi samaan aikaan kun vanha järjestelmä hyökkää teitä vastaan, halveksii teitä, murhaa ja vangitsee teitä.”

Al-Sisin lupaukset vakaista oloista eivät vakuuta. Omatekoisia pommeja räjähtää alinomaa, päivittäiseen elämään kuuluvat myös sähkökatkokset, uutiset lastenryöstöistä lunnaita vastaan, aseelliset taistelut jopa kylien välillä, nousevat hinnat, lisääntyneet isemurhat, auto-onnettomuudet jne.

Souief sanoo, että hallitus vähät välittää näistä alinomaisista ahdistuksen aiheista. Se keskittyy nujertamaan terrorismia, mutta tässäkin se menestyy huonosti. Kansalaisten vapauksia poljetaan ja parannusvaatimuksiin ei reagoida. Ihmisiä rauhoitetaan muistuttamalla, että tilanne ei ole yhtä kamala kuin Syyriassa, Irakissa tai Libyassa.

Kaikista kauheuksista huolimatta Egyptin nuoret eivät ole lannistuneet. Soueif kirjoitti viime lokakuussa: ”Seuratessani nuorten toimintaa ja kuunnellessani heitä näinä viime päivinä, joita on leimannut sumeilematon valehtelu, mauttomuus, tehottomuus ja kansalliskiihkoilu, olen täynnä ihailua: ystäviä vangitaan ja murhataan, haaveita tuhotaan, nuoria ajetaan uuvuksiin, mutta he ovat edelleen täynnä älyä, selkeänäköisyyttä ja huumorintajua. He ovat saattaneet hävitä tämän kierroksen, mutta he eivät todellakaan ole häviäjiä.”

Valtaapitävät pelkäävät nuoria, onhan maan väestöstä puolet alle 25-vuotiaita. Yliopistoissa vuonna 2011 aikaansaatuja uudistuksia on peruutettu. Kun opiskelijat palasivat alkusyksystä yliopiston porteille, vastassa oli yksityisten turvafirmojen miehiä, jotka tekivät ruumiintarkastuksia, arvostelivat opiskelijoiden asuja ja takavarikoivat naisten kosmetiikkavälineet. Hetimmiten 57 opiskelijaa pidätettiin.

Kesäkuun 30. päivänä 2013 puhjenneista muslimiveljeskunnan vastaisista mielenosoituksista lähtien Egyptissä on pidätetty noin 40 000 ihmistä, joista 16 000 viruu edelleen vankiloissa. Enemmistö heistä kuuluu todennäköisesti nyt kiellettyyn muslimiveljeskuntaan, ja jotkut heistä ovat saattaneet turvautua väkivaltaan, useimmat todennäköisesti eivät. Loput 8 000-9 000 ovat vallankumouksellisia aktivisteja tai sivullisia, jotka raahattiin vankilaan viranomaisille annettuihin tavoitelukuihin pääsemiseksi. Oikeudenkäyntejä lykätään mielivaltaisesti. Langetetut tuomiot ovat naurettavia ja epäoikeudenmukaisia.

Vuoden 2011 tammikuun 24. päivän muistoa on kuitenkin vaikea pyyhkiä ihmisten muistista. Al-Sisin hallitus ei voi vallankumousta täysin tuomita, mutta se vihaa syvästi sen muistoa. Virallisissa lausunnoissa yhdistetään tammikuun 24. ja kesäkuun 30. päivä, mutta todellisuudessa hallitus vainoaa kaikkia ja kaikkea, mikä liittyy tammikuun 24. päivään. Vallankumouksen saavutuksia peruutetaan vedoten olojen vakauttamiseen ja kansalaisten turvallisuuteen. ”Aina kun sumu hälvenee, näemme vain yhä enemmän panssareita kaduilla, yhä enemmän armeijan rakennusprojekteja ja yhä enemmän yksityisiä turvafirmoja mainostavia tauluja”, Souief kirjoittaa.

Viime marraskuussa Souief seurasi Twitter-keskustelua, jossa muisteltiin tammikuun 2011 katutaisteluja. Niissä mukana ollut nuori mies nimeltä Ahmad Medhat kirjoitti, että mieleen jääneissä Muhammad Mahmoud -kadun kamppailuissa ei ollut niinkään kyse politiikasta, vaikka tapahtumat olivat osa vallankumousta. Hänen mukaansa kyseessä oli ihmisyyden kamppailu epäoikeudenmukaisuutta vastaan, epäoikeudenmukaisuutta, jota esiintyi kaikkein alhaisimmassa ja ehdottomimmassa muodossa. Kamppailulla haluttiin torjua valtion rikollinen toiminta. Valtaapitävät uskoivat saavansa vapaasti hajottaa loukkaantuneiden mielenosoittajien joukon, tappaa heidät ja heittää ruumiit roskakasojen päälle. Medhatin oma äiti oli poissa tolaltaan nähtyään televisiossa sotilaiden ja poliisien törkeätä käyttäytymistä.

Medhat kirjoitti sosiaalisessa mediassa: ”’Muhammas Mahmoud’ oli ihmisyyden puolustamista … monet ihmiset, joilla ei ollut kerta kaikkiaan mitään tekemistä politiikan kanssa, ottivat osaa taisteluun, vaikkapa vain osoittamalla moraalista tukea – yksinkertaisesti siksi, etteivät he voineet hyväksyä ihmisruumiiden kohtelua ikäänkuin ne olisivat jätettä. Oma äitini oli heidän joukossaan monien kaltaistensa kanssa. Paikalle tuli porukkaa työläiskortteleista. He vastasivat ‘Tahririn’ rehellisen veren kutsuun, loukkaantuneita moottoripyörillään sairaalahoitoon vieneet sankarit ovat esimerkki.”

Medhatin ja Soueifin viesti on selvä: Epäoikeudenmukaisuus ei voi kestää loputtomiin. Taistelu ihmisarvoisen elämän aikaansaamiseksi Egyptissä ei ole päättynyt, näyttipä lähitulevaisuus miten synkältä tahansa.

Ahdaf Soueif (s. 1950) on egyptiläinen kirjailija, joka osallistuu aktiivisesti poliittiseen ja kulttuuria koskevaan keskusteluun. Hän asuu Kairossa ja on valmistunut filosofian tohtoriksi lingvistiikan alalta Lancasterin yliopistosta. www.ahdafsoueif.com

Tapani Lausti
www.lausti.com

Kuva: José Manuel García Jurado

Sota-arkea Donetskissa

Keväällä Ukrainassa alkoi prosessi, joka näytti aluksi vain mielenosoitusten kautta tapahtuvalta vallanvaihdolta. Näin on käynyt aikaisemminkin uudelleen itsenäistyneen maan lähihistoriassa. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, mitä mielenosoittajat ja heidän tukijansa eivät voineet edes pahimmissa painajaisunissaan kuvitella – uusi valtio syntyi Itä-Ukrainan alueelle.

Itä-Ukrainan tärkein kaupunki Donetsk on nyt myös pääkaupunki Itä-Ukrainan separatisteille. Paikan miljoonasta asukkaasta on puolet lähtenyt pakolaisiksi sodan jaloista.

Kun Donetskin kaduilla kulkee, tulee tunne kuin olisi suomalaisessa pikkukaupungissa, missä rakennemuutos on varastanut nuoret. Puolet vastaantulijoista on mummoja ja pappoja. Korttelien lomassa olevilta leikkikentiltä harvoin kuuluu lasten naurua. Melkein kaikki kaupat ja ravintola on suljettu. Jatkuva tykistötuli kuuluu taustalla.

Rakennukset näyttävät päällisin puolin olevan hyvässä kunnossa. Tarkempi tarkastelu paljastaa kuitenkin tulituksen jäljet. Talojen seinissä on nyrkin kokoisia koloja. Ammukset, joita Ukrainan armeija ampuu Donetskin asuma-alueille, levittävät räjähtäessään sirpaleita, ja osa niistä on täytetty shrapneleilla (muistuttavat pieniä luoteja). Osuessaan ne silpovat ihmisen, kuten kävi marraskuussa kahdelle lapselle, jotka pelasivat välitunnilla koulunsa pihalla jalkapalloa.

Donetskissa on hyvä päivä, jos kukaan siviili ei ole kuollut – yhtään hyvää viikkoa ei ole ollut marraskuun alusta lähtien.

Marraskuun lopussa sulki ovensa lopullisesti viimeinen toimiva pankki Donetskissa. Koska Donetskissa on käytössä Ukrainan valuutta hryvnia ja donetskilaisten pankkitilit ovat ukrainalaisissa pankeissa, voi rahaa saada vain menemällä rintamalinjojen läpi Ukrainan hallitsemalle puolelle. Rajan ylityspaikkojen tarkastuspisteillä separistien puolella pitää näyttää passit, mutta Ukrainan armeijan pisteillä täytyy nousta pois autoista ja bussista. Passit tarkistetaan ja varsinkin nuorille miehille voi käydä niin, että matka katkeaa siihen ja seuraa kuulustelua sekä nöyryyttämistä. Separatistit taas ovat vainoharhaisia sabotoijia metsästäessään. Täysin viaton voi joutua Donetskissa heidän pahamaineeseen vankilaansa, joka on entisessä Ukrainan salaisen palvelun rakennuksessa.

Separatistit jakavat ankaria rangaistuksia pienistäkin rikoksista. Esimerkiksi varastelevat sotilaat usein teloitetaan. Separatistit ovat vasta muodostamassa omia poliisivoimia ja lakia valvovat tällä hetkellä sotilaat.

Ari Sardar
Donetsk 8.12.2014

 

Kuinka maailma menettää järkensä

[rapu] pesonen_kolumni (28.10.14)Ensimmäisen maailmansodan massateurastusten alkamisesta on sata vuotta, mikä on huomioitu lukemattomissa artikkeleissa. Niissä toistuu kysymys siitä, kuinka maailma oikein menetti järkensä. Mikä sai kansakunnat paitsi lähtemään hurraten sotaan, myös jatkamaan sitä vuodesta toiseen, vaikka murhenäytelmän mittasuhteet kävivät pian kaikille selviksi? Kysymyssarjaa tavataan laajentaa 30-luvun tapahtumia koskevaksi: kuinka ihmiset eivät tajunneet mihin totalitarismi johtaa, miksi ensimmäisestä maailmanpalosta ei opittu mitään?

Kysymykset ovat osin jälkiviisaudella makeutettuja, mutta toki myös aiheellisia. Niihin on esitetty vastauksia, jotka tekevät tapahtumien taustoja ja kehityskulkuja ymmärrettävämmiksi, mutta ydinkysymys siitä, mikä nimenomainen mekanismi suisti yhteiskunnat mielipuolisuuden tilaan, jää edelleen tyhjentävää vastausta vaille. Voisiko sama tapahtua uudestaan?

Ihmiskunnan suurimpien tragedioiden taustalta voi löytää hyväksikäytettyä altruismia, ihmisille ominaista kykyä toisten puolesta uhrautumiseen. Altruismin rivosta väärinkäytöstä on kysymys silloin, kun ihmisiä marssitetaan divisioona kerrallaan varmaan kuolemaan. Konekiväärien ristituleen kävelleet miehet olivat varsin usein tietoisia tulevasta kohtalostaan, mutta samalla riittävän vakuuttuneita siitä, että heidän oli välttämätöntä toimia juuri näin. Tuonkaltaiset välttämättömyydet ovat ihmisyhteisöjen määrittelemiä, samoin kuin se, mitä pidetään normaalina ja mitä kutsutaan järjettömyydeksi. Sodan kaltaisessa poikkeustilanteessa normaalin ja epänormaalin raja tunnetusti muuttuu, mutta uuden normaalin määrittelyyn osallistuvat myös ne, jotka eivät ole rintamalla. Sotilaiden ja siviilien sotaa koskevien käsitysten ristiriitaa on kuvattu paljon, samoin sitä, kuinka lomailevat sotilaat mieluummin vaikenevat kuin kyseenalaistavat perheidensä ja ystäviensä epärealistiset mielikuvat. Yhteisön mielenrauha on arvokasta.

Mielipuolinen kokonaisuus voi rakentua pienistä viattomista palasista, välttämättömyyksistä ja velvollisuudentunnosta. Lopputuloksen voivat ratkaista yhteisön toimintaa ohjailevat tiedostamattomat motiivit, joihin vaikuttaminen on olennainen osa vallankäyttöä. Tässä suhteessa meillä ei ole varaa heristellä sormeamme menneille sukupolville. Energia kannattaa käyttää omien sokeiden pisteidemme tunnistamiseen.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

 

Ukrainan kriisi ”Taas sota Euroopassa? Ei meidän nimissämme!”

[rapu] ukraina_rauha_vetoomus (19.12.14)Saksalaisvaikuttajat vetosivat näyttävästi rauhan puolesta Zeit-lehdessä julkaistussa kirjeessään. Allekirjoittajat vetosivat paitsi päättäjiin myös tiedotusvälineisiin, jotta ne kantaisivat vastuunsa siitä, että ne toimisivat vastuullisesti vastakkainasettelun lietsonnan sijaan liennytyksen puolesta. Allekirjoittajien joukossa ovat muun muassa entinen liittopresidentti Roman Herzog, näyttelijät Anna Schygulla ja Klaus Maria Brandauer, entinen liittokansleri Gerhard Schröder ja Horst Teltschik, entinen liittokanslerin turvallisuus- ja ulkopoliittinen neuvonantaja.

Kukaan ei halua sotaa. Mutta Pohjois-Amerikka, Euroopan unioni ja Venäjä kulkevat väistämättä sitä kohti, mikäli ne eivät pysty lopullisesti pysäyttämään uhan ja vastauhan tuhoisaa kierrettä. Kaikki eurooppalaiset, venäläiset mukaan luettuina, kantavat yhdessä vastuuta rauhasta ja turvallisuudesta. Harhapolut välttää vain se, joka ei päästä tätä päämäärää silmistään.

Ukraina-konflikti osoittaa, ettei himoa valtaan ja ylivaltaan voida voittaa. Vuonna 1990, kylmän sodan lopussa, me kaikki toivoimme sitä. Mutta liennytyspolitiikan menestykset ja rauhanomaiset vallankumoukset ovat saaneet meidät unisiksi ja huolimattomiksi, niin idässä kuin lännessäkin. Amerikkalaisten, eurooppalaisten ja venäläisten johtoajatus, ettei välien anneta enää koskaan kiristyä sodan asteelle, on nyt kadoksissa. Muuten Venäjän kannalta uhkaavalta vaikuttava lännen levittäytyminen itään ilman samanaikaista yhteistyön syventämistä Moskovan kanssa ei ole selitettävissä, kuten ei myöskään Putinin suorittama Krimin liittäminen Venäjään vastoin kansainvälistä oikeutta.

Tänä mantereen kannalta suuren vaaran hetkenä Saksa on erityisvastuussa rauhan säilyttämisestä. Ilman Venäjän kansan valmiutta sovintoon, ilman Mihail Gorbatšovin kaukokatseisuutta, ilman läntisten liittolaistemme tukea ja ilman silloisen liittohallituksen harkitsevaista toimintaa Euroopan jakoa ei olisi saatu loppumaan. Saksan rauhanomaisen yhdistymisen salliminen oli voittajavaltojen suuri, järjen sanelema ele. Päätös, jolla on historiallista ulottuvuutta. Taakse jätetystä jaosta piti syntyä vankka eurooppalainen rauhan ja turvallisuuden järjestys Vancouverista Vladivostokiin, kuten kaikki Etyk-valtioiden 35 valtion- ja hallituksen päämiestä marraskuussa 1990 ”Pariisin uuden Euroopan peruskirjassa” sopivat. Yhdessä sovittujen periaatteiden ja ensimmäisten konkreettisten toimien pohjalta piti perustaa ”yhteinen eurooppalainen koti”, jossa kaikki osallistujavaltiot saisivat kokea samanlaista turvallisuutta. Tätä sodanjälkeisen politiikan päämäärää ei ole tähän päivään mennessä saavutettu. Ihmisten täytyy taas pelätä Euroopassa.

Me allekirjoittaneet vetoamme Saksan liittohallitukseen, jotta se kantaisi vastuunsa rauhasta Euroopassa. Tarvitsemme uutta liennytyspolitiikkaa Eurooppaan. Se onnistuu vain kaikille yhtäläisen turvallisuuden perustalla sekä tasavertaisten ja molemminpuolisesti kunnioitettujen kumppaneiden voimin. Saksan hallitus ei lähde millekään erityistielle, jos se juuri tässä tilanteessa edelleenkin pyrkii maltillisesti dialogiin Venäjän kanssa. Venäläisten turvallisuudentarve on yhtä legitiimi ja selvä kuin saksalaisten, puolalaisten, balttien ja ukrainalaistenkin.

Me emme saa työntää Venäjää pois Euroopasta. Se olisi historiatonta, mieletöntä ja vaarallista rauhalle. Vuoden 1814 Wienin kongressista lähtien Venäjä on kuulunut Euroopan tunnustettuihin suurvaltoihin. Kaikki, jotka ovat yrittäneet muuttaa sitä väkivalloin, ovat kokeneet verisen epäonnistumisen – viimeksi suuruudenhullu Hitlerin Saksa, joka vuonna 1941 lähti murharetkelle alistaakseen myös Venäjän.

Vetoamme Saksan liittopäivien kansanedustajiin, että he kansan valitsemina poliitikkoina ottavat tilanteen vakavuuden huomioon ja pitävät tarkkaavaisesti silmällä myös liittohallituksen velvollisuutta rauhaan. Joka rakentaa vain viholliskuvia ja puuhaa yksipuolisilla syyllisyyden osoitteluilla, kärjistää jännitystä aikana, jolloin pitäisi antaa liennytyksen merkkejä. Saksan poliitikkojen johtoaiheena pitää olla mukaan ottaminen eikä poissulkeminen.

Vetoamme tiedotusvälineisiin ja niiden velvollisuuteen selostaa asioita ennakkoluulottomasti ja vakuuttavammin kuin tähän asti. Pääkirjoitukset ja kommentaattorit demonisoivat kokonaisia kansoja kunnioittamatta riittävästi niiden historiaa. Jokainen ulkopoliittisesti kokenut journalisti ymmärtää venäläisten pelon, että vuodesta 2008 Nato-jäseniksi kutsutuista Georgiasta ja Ukrainasta tulisi liittoutuman jäseniä. Kyse ei ole Putinista. Valtionpäämiehiä tulee ja menee. Kyse on Euroopasta. Kyse on siitä, että ihmisten ei tarvitsisi taas pelätä sotaa. Vastuullinen, lujaan tutkimukseen perustuva selvitys voi auttaa tätä paljon.

Lokakuun kolmantena vuonna 1990, Saksan yhtenäisyyden päivänä, liittopresidentti Richard von Weizsäcker sanoi: ”Kylmä sota on voitettu. Vapaus ja demokratia on pian toteutettu kaikissa valtioissa… Nyt ne voivat tiivistää suhteitaan ja vahvistaa niitä organisatorisesti niin, että siitä voi tulla ensi kertaa yhteinen elämän ja rauhan järjestys. Euroopan kansoilla alkaa siten aivan uusi kappale historiassaan. Sen päämäärä on yhteiseurooppalainen yhdistyminen. Se on valtava päämäärä. Voimme päästä siihen, mutta voimme myös epäonnistua. Olemme selvän valinnan edessä: joko Eurooppa yhdistetään tai vajoamme tuskallisten historiallisten esimerkkien mukaisesti takaisin nationalistisiin vastakkaisuuksiin.”

Ukrainan konfliktiin asti luulimme olevamme Euroopassa oikealla tiellä. Richard von Weizsäckerin muistutus on tänään, neljännesvuosisata myöhemmin, ajankohtaisempi kuin koskaan.

Allekirjoittajat:

Mario Adorf, näyttelijä • Robert Antretter, entinen kansanedustaja liittopäivillä • Prof. Dr. Wilfried Bergmann, varapresidentti, Alma Mater Europaea • Luitpold Prinz von Bayern, Königliche Holding und Lizenz KG • Achim von Borries, ohjaaja ja käsikirjoittaja • Klaus Maria Brandauer, näyttelijä, ohjaaja • Dr. Eckhard Cordes, Saksan talouselämän itätoimikunnan puheenjohtaja • Prof. Dr. Herta Däubler-Gmelin, liittovaltion oikeusministeri • Eberhard Diepgen, entinen Berliinin ylipormestari • Alexander van Dülmen, pääjohtaja, A Company Filmed Entertainment AG • Stefan Dürr, toimitusjohtaja ja johtokunnan puh.joht., CEO Ekosem-Agrar GmbH • Dr. Erhard Eppler, entinen liittovaltion kehitys- ja yhteistoimintaministeri • Prof. Dr. Dr. Heino Falcke, rovasti eläkkeellä • Prof. Hans-Joachim Frey, Dresdenin Semper-oopperajuhlien hallituksen puh.joht. • Pater Anselm Grün, pappi • Sibylle Havemann, Berliini • Dr. Roman Herzog, entinen liittopresidentti • Christoph Hein, kirjailija • Dr. Dr. h.c. Burkhard Hirsch, entinen liittopäivien varapuheenjohtaja • Volker Hörner, akatemian johtaja, eläkkeellä • Josef Jacobi, ekoviljelijä • Dr. Sigmund Jähn, entinen avaruuslentäjä • Uli Jörges, toimittaja • Prof. Dr. Dr. h.c. Margot Käßmann, Saksan kirkkoneuvoston entinen puheenjohtaja ja piispa • Dr. Andrea von Knoop, Moskova • Prof. Dr. Gabriele Krone-Schmalz, entinen ARD:n kirjeenvaihtaja Moskovassa • Friedrich Küppersbusch, toimittaja • Vera Gräfin von Lehndorff, taiteilija • Irina Liebmann, kirjailija • Dr. h.c. Lothar de Maizière, entinen osavaltion pääministeri • Stephan Märki, Bernin teatterin intendentti • Prof. Dr. Klaus Mangold, puheenjohtaja, Mangold Consulting GmbH • Reinhard und Hella Mey, lauluntekijöitä • Ruth Misselwitz, Pankowin evankelinen kirkkoherra • Klaus Prömpers, toimittaja • Prof. Dr. Konrad Raiser, Kirkkojen ekumeenisen maailmanneuvoston ent. puh.joht. • Jim Rakete, valokuvaaja • Gerhard Rein, toimittaja • Michael Röskau, entinen apulaisosastopäällikkö • Eugen Ruge, kirjailija • Dr. h.c. Otto Schily, entinen liittovaltion sisäasiainministeri • Dr. h.c. Friedrich Schorlemmer, evankelinen teologi, kansalaisoikeusaktivisti • Georg Schramm, kabarettitaiteilija • Gerhard Schröder, entinen liittokansleri • Philipp von Schulthess, näyttelijä • Ingo Schulze, kirjailija • Hanna Schygulla, näyttelijä, laulaja • Dr. Dieter Spöri, entinen talousministeri • Prof. Dr. Fulbert Steffensky, katolinen teologi • Dr. Wolf-D. Stelzner, toimitusjohtaja, WDS-Institut für Analysen in Kulturen mbH • Dr. Manfred Stolpe, entinen osavaltion pääministeri • Dr. Ernst-Jörg von Studnitz, entinen suurlähettiläs • Prof. Dr. Walther Stützle, entinen puolustusministeriön valtiosihteeri • Prof. Dr. Christian R. Supthut, entinen johtokunnanjäsen • Prof. Dr. h.c. Horst Teltschik, entinen liittokanslerin turvallisuus- ja ulkopoliittinen neuvonantaja • Andres Veiel, ohjaaja • Dr. Hans-Jochen Vogel, entinen liittovaltion oikeusministeri • Dr. Antje Vollmer, Saksan liittopäivien entinen varapuheenjohtaja • Bärbel Wartenberg-Potter, entinen Lübeckin piispa • Dr. Ernst Ulrich von Weizsäcker, tieteenharjoittaja • Wim Wenders, ohjaaja • Hans-Eckardt Wenzel, lauluntekijä

www.zeit.de/politik/2014-12/aufruf-russland-dialog

Käännös: Tapani Kaakkuriniemi ja Kerttu Loukola

 

Kirjallisuus avaa Afrikkaa

[rapu] simola (19.12.14)Joensuulainen yliopistolehtori Raisa Simola sai kipinän afrikkalaiseen kirjallisuuteen lukioaikoinaan. Nykyisin hän pyrkii tilaisuuden tullen työssään hyödyntämään Afrikka-tietouttaan, sillä tuon suuren mantereen päällä leijuu edelleen negatiivisten mielikuvien pilvi.

”Kiinnostuin Afrikasta teini-iässä. Lukiovuosinani Kajaanissa Biafran sota ja kwasiorkhorin pöhöttämät lapset tulivat median välityksellä minunkin kotiini, ja tragedian koskettamana aloitin koulussani rahankeräyksen. Jo rippikoulussa epädogmaattinen maailmanparantajatyyppi oli innostanut meitä nuoria keskustelemaan oikeudenmukaisuuden kysymyksistä.

Koulun jälkeen pääsin Helsingin yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa eli ns. maailmankirjallisuutta. Ajattelin, että tämä oli parempaa vastapainoa pikkukaupungille kuin olisi ollut kotimainen kirjallisuus, jonka opinnoissa keskityttiin sitä paitsi elämäkerralliseen lähestymistapaan. Tosin jossain vaiheessa oivalsin, että ”maailmankirjallisuuden” maailma rajoittui puhtaasti Eurooppaan – kuuluihan meille opetettu määritelmäkin jotensakin näin: maailmankirjallisuus on eurooppalaisten kansojen yhteisomaisuutta!

Opiskelin opintolainalla kaikessa rauhassa, monenmoisia luentoja kuunneltiin silkasta kiinnostuksesta. Pidän tuolloista opiskelurauhaa ja akateemista vapautta suurena etuna, kun vertaa opiskelijoiden hoputtamiseen nykyisin. Erityisesti minua sävähdytti kenialaiskirjailija Ngugi Wa Thiong’on* vierailuluento. Hän oli marxilainen siirtomaahallinnon ja riiston vastustaja, ja karismaattinen persoonallisuus kaiken kaikkiaan. Hän näki, että siirtomaaisännän kielen mukana tuli helposti myös mieli, ja siksi hän on kirjoittanut osan tuotannostaan alun perin äidinkielellään kikujulla.
Samoihin aikoihin löysin myös Chinua Acheben klassikkoromaanin Things Fall Apart (Kaikki hajoaa, 2014, suom. Heikki Salojärvi). Se osui silmiini Kirjavintistä, joka myi pokkareita muun muassa Latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta. Kodikas ympäristö keinutuoleineen innosti selaamaan ja tutustumaan kirjoihin – se oli minulle tärkeä paikka.

Suomessa ei tunnettu afrikkalaista kirjallisuutta. Menin kysymään professorilta mahdollisuutta tehdä gradu Achebesta, ja hän totesi, ettei pysty antamaan ohjausta. Tein graduni sitten aivan yksin; aloitin lukemalla eri alojen Afrikka-kirjallisuutta hyvin ’epätaloudellisesti’. Kannustusta sain Marianne Bargumilta, joka oli tehnyt ensimmäisen gradun afrikkalaisesta kirjallisuudesta Suomessa.”

Susirajan takaa Teksasiin

”Valmistuttuani halusin Helsingin ulkopuolelle töihin. Päädyin Kuhmoon, Pohjois-Suomen suurimman yläasteen äidinkielen opettajaksi – tuhat oppilasta. Työsarka oli monipuolinen, mutta kun olin muutaman vuoden lyhennellyt opintolainojani, aloin kaivata yliopistolle.

Joensuun yliopistoon tulin kirjallisuuden lehtorin viransijaiseksi ja opetusvelvollisuus oli niin suuri, etten juuri ehtinyt tehdä muuta. Afrikka kuitenkin kiinnosti, ja aloitin jatko-opinnot 500 markan aikuisopintorahalla. Myöhemmin sain hyviäkin apurahoja.

Mahdollisuudet Afrikan kirjallisuuden opiskelemiseen olivat silloin Euroopassa hyvin rajalliset. John Stotesbury englannin laitokselta tutustutti minut alan suurnimeen Berndt Lindforsiin, joka toimi Afrikan kirjallisuuden professorina Austinissa, Teksasissa. Muutin opiskelemaan Austiniin ja sain Lindforsin ohjaajakseni, eikä minun tarvinnut maksaa lukukausimaksuja. Minulla oli mahdollisuus tavata häntä vaikka viikoittain. Yliopistolla kuuntelin Afrikan historian ja kirjallisuuden sekä feminismin historian kursseja. Pyysin vain opettajilta luvan, eikä kukaan kieltänyt. Vietin Austinissa 2,5 vuotta ja väittelin vuonna 1995.

Tein muuten ’tutkimusmatkan’ ensin Nigerian Nsukkaan, Nigerian yliopistoon. Kävi kuitenkin selväksi, ettei siellä pystynyt tekemään tutkimusta, ei ollut kunnon kirjastoja. Se selittää osittain sen, miksi tutkijoita ja kirjailijoita on muuttanut – ja muuttaa edelleen – Afrikasta Amerikkaan ja Eurooppaan. Humanistisia alojakin vaikeampaa siellä on tutkia teknisiä ja luonnontieteitä.”


Afrikka-tietoa ja monikulttuurisuutta tuleville opettajille

”Olen jonkin verran pystynyt hyödyntämään erikoisosaamistani työssäni. Olen pitänyt erityiskursseja afrikkalaisesta kirjallisuudesta muutaman kerran Helsingin yliopistossa afrikkalaisen kirjallisuuden dosenttina sekä Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa (viimeksi namibialaisille maisterin tutkintoa varten opiskeleville!). Olen lisäksi pitänyt yksittäisiä luentoja kansalaisopistoissa, mutta nämä ovat pikemminkin poikkeustapauksia. Eli kyllä afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemusta on aika vaikea hyödyntää Suomessa. Jo Ruotsissa on toisin: eräs kollega siirtyikin siksi sinne. Silti toki yritän ujuttaa Afrikka-tietoutta leipätyöopetukseenikin. Opiskelijani ovat tulevia luokanopettajia ja äidinkielen opettajia.

Tein taannoin kyselyn siitä, mitä opiskelijoilla tuli mieleen sanoista ”afrikkalainen kulttuuri”. Vastaukset eivät yllättäneet: eniten mainintoja saivat rumpumusiikki, tanssi ja naamiotaide. Yllättävää oli sen sijaan se, että afrikkalainen kirjallisuus ei tullut lainkaan mainituksi, vaikka kyseiset opiskelijat olivat opiskelleet yliopistossa myös kirjallisuutta. Afrikasta oli koulussa puhuttu lähinnä maantiedon, historian ja terveystiedon tunneilla. Tyypillisesti esillä oli negatiivisia asioita: nälkä, köyhyys, sodat, taudit. Käsitystä leimasi menneisyys, maaseutu ja viidakko. Kaupunkeja ja kaupunkikulttuuria ei mainittu, eikä kristinuskon levinneisyyttä.

Kysyin, vähän yksioikoisesti, kumpi oli antava osapuoli, Afrikka vai Eurooppa. Vastaus kuului kuitenkin useimmilta ongelmattomasti: Eurooppa antoi – hyväntekeväisyyttä ja teknologiaa. Afrikan luonnonvarojen ja ihmisten riistoa ei hahmotettu antamiseksi, vaikka erikseen kysyttäessä siirtomaiden riisto tiedettiinkin. Riiston yhteyttä ongelmiin ei hahmotettu. Opetuksessa olisi siis tarpeen tuoda esiin laajempia yhteiskunnallisia ja historiallisia taustoja.”

Monikulttuurisuuskursseja luokanopettajille

”Vedimme Jouko Jokisalon kanssa monena vuonna vapaaehtoista monikulttuurisuuskurssia tuleville luokanopettajille. 20 hengen kurssi tuli täpötäyteen, kerran perustettiin rinnakkaisryhmäkin. Kutsuimme sinne vieraita – puhumassa oli muun muassa Karim Maiche Rauhanpuolustajista, irakilaistaiteilija Adel Abidin, Joensuun 1990-luvun skiniongelmaan perehtynyt poliisi Erkki Kanerva, Joensuussa asuva venäläisrouva, Suomen romani. Opiskelijat ihmettelivät aina liikuttavasti vierailijoiden fiksuutta ja sympaattisuutta.

Tällaiselle olisi suuri tarve, mutta nyt meillä on suuremmat opetusryhmät ja hyvin tiivis opetusohjelma. Vapaaehtoiskurssille ei liiennyt voimia.

Muuten, tarkastelin viimeksi julkaistussa artikkelissani Yrjö Kokon Pessiä ja Illusiaa** muun muassa monikulttuurisuusnäkökulmasta.

Ihmiselle, joka ei lue paljoa, mutta haluaa tutustua afrikkalaiseen kirjallisuuteen, suosittelen J. Nozipo Marairen romaania Tyttäreni Zenzele. Luulen, että se kiinnostaa myös nuoria. Se antaa monipuolisen kuvan siirtomaavallan vaikutuksista, Euroopassa oleskelun seurauksista, juurien tärkeydestä. Tiedän, että Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus on vaikuttanut muutamaankin suomalaiseen nuoreen. Apartheidia kuvaa André Brinkin dekkarimainen Valkoinen kuiva kausi. Ja Chinua Acheben Kaikki hajoaa on tietenkin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikko, monikerroksinen teos, jossa riittää pureskeltavaa.

* Ngugi Wa Thiong’on kirjoista suomeksi saatavilla: Nisun jyvä (julkaistu nimellä James Ngugi), suom. Sepppo Loponen, 1972; Paholainen ristillä (suom. Mika Tiirinen, 1994); Variksen Velho (suom. Seppo Loponen, 2007).
** teoksessa Kaikille lapsille, toim. Anna Rastas 2013.

Raisa Simola työskentelee Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella äidinkielen ja kirjallisuuden pedagogiikan lehtorina. Tieteellisten artikkelien lisäksi hän on kirjoittanut ja toimittanut monipuolisesti kirjoja:
World Views in Chinua Achebe’s Works. 1995 (väitöskirja)
Afrikkalaisen filosofian antologia (& Ensio Puoskari). 2001
Chinua Achebe sadunkertojana. 2002.
Monenkirjava rasismi (& Kaija Heikkinen). 2003.
Monikulttuurisuus luokanopettajakoulutuksessa: monialaisten opintojen läpäisevä juonne (& Jouko Jokisalo). 2009.
Kulttuurisia kohtaamisia (& Jouko Jokisalo ym.). 2010.

********************

Kiinnostavia löytöjä afrikkalaisilta naiskirjailijoilta:
• Chimamanda Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (suom. Sari Karhulahti, 2009), Purppuranpunainen hibiskus (suom. Kristiina Savikurki, 2010), Kotiinpalaajat (suom. Hanna Tarkka, 2013).
• Ama Ata Aidoo: Muutoksia – eräs rakkaustarina (suom. Terhi Kuusisto, 2002).
• Tsitsi Dangarembga: Tambu (suom. Leila Ponkala, 1989).
• Doris Lessing: Ruoho laulaa (suom. Eva Siikarla, 1978) & muita Lessingin teoksia.
• Wangari Maathai: Taipumaton: muistelmat (suom. Sari Karhulahti, 2007).
• J.Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (suom. Sirkku Klemola, 1999).
• Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä suom. Kaija Anttonen, 1998), Herra ex-ministerin kuolema ja muita novelleja (suom. Pirkko Talvio-Jaatinen, 1990).
• Ellen Johnson Sirleaf: Tästä tytöstä tulee jotakin. Liberian presidentin elämä (muistelmat, suom. Soili Takkala, 2011).
• Yhdeksän syyssadetta. Suomessa asuvien somalinaisten runoa ja proosaa. 2001.

********************

Joensuussa kokoontuu kuukausittain neljän naisen lukupiiri, jossa luetaan enimmäkseen afrikkalaisten naiskirjailijoiden teoksia. Mikä teos on jäänyt erityisesti mieleen?

Pirkkoliisa Ahponen: Monista kiinnostavista mainitsen Nelson Mandelan omaelämäkerran Pitkä tie vapauteen. Se on puhutteleva ja jännittävä kaikkine kokemuksineen, väkivalta- ja demokratiahaasteineen. Ihmisoikeuksien väkevä puolustus.

Marja Jänis: Nigerialaisen Chinua Acheben Arrow of God (Jumalan nuoli) kuvaa aikaa, jolloin valkoinen mies alkoi sekaantua perinteisiin arvoihin. Acheben romaani on tutustumismatka historiaan ja afrikkalaisiin tapoihin, mutta tukee myös ajatustani inhimillisen käyttäytymisen universaaliudesta.

Kirsti Era: Hyödyllinen vaikkapa kouluille on Annika Tepon toimittama Afrikan aika, jossa on yleistajuisia artikkeleita monelta alalta: historiaa, kieliongelmia, terveydenhoitoa, kansalaisyhteiskuntaa… Niissä myös kommentoidaan Afrikan tutkimuksen historiaa.

Teksti ja kuva: Kirsti Era

 

Gavrilo Principin monet roolit

[rapu] serbia_juttu (19.12.14)Tänä vuonna tuli kuluneeksi sata vuotta Gavrilo Principin Sarajevossa ampumista laukauksista, jotka surmasivat Itävallan arkkiherttuan Franz Ferdinandin ja hänen vaimonsa Hohenbergin kreivittären Sofien. Arkkiherttuan murha johti Itävalta-Unkarin sodanjulistukseen Serbialle ja valtioiden välisten liittosopimusten takia lopulta ensimmäiseen maailmansotaan.

Arkkiherttuan salamurhaaja Gavrilo Princip oli Bosnian alueella syntynyt serbi ja jugoslavialainen nationalisti. Teollaan hän halusi edistää eteläslaavien yhdistämistä tavoittelevaa hanketta, jonka keskeisenä pyrkimyksenä oli heidän vapauttamisensa Itävalta-Unkarin vallan alta.

Princip oli jäsen Mlada Bosna (Nuori Bosnia) -nimisessä laittomassa vallankumouksellisessa järjestössä. Arkkiherttuan salamurhaa sinänsä ei pidetä ainoana ensimmäiseen maailmansotaan johtaneena tekijänä. Itävalta-Unkarin hallinto oli Balkanin sotien (1912 – 1913) päättymisestä asti etsinyt keinoa päästä jotenkin tasoihin näissä sodissa voittoisan serbihallinnon kanssa.

Maailmansotaan ajautumista jouduttivat myös Euroopan suurvaltojen keskinäinen kilpailu ja asevarustelu, kiihkomielinen kansallismielisyys, monimutkaiset valtiolliset liittolaissuhteet sekä epäonnistunut diplomatia. Ensimmäisen maailmansodan vaikutukset olivat tuhoisimmat Euroopassa, mutta sota näkyi myös muilla mantereilla kuten Aasiassa ja Afrikassa. Itävalta-Unkarin Balkanilla käymiä sotia leimasi julmuus, jota kohdistettiin ensimmäisen maailmansodan ensi kuukausien aikana erityisesti siviiliväestöön. Serbialaisten siviileiden kärsimät julmuudet saivat paljon huomiota kansainvälisessä mediassa, mutta he eivät olleet kaksoismonarkian sodankäyntikäytäntöjen ainoita uhreja. Historioitsija Jussi Jalonen onkin todennut, että monikansallisesta ja suvaitsevasta luonteestaan huolimatta kaksoismonarkia ”jätti viimeiseksi muistokseen itäiseen Eurooppaan terrorin ja sodanaikaisen sortohallinnon”.

Sodan aiheuttamat tuhot Serbiassa olivat mittavat. Ainakin viidesosan väestöstä arvioidaan menehtyneen. Ensimmäisen maailmansodan tapahtumia muistettiin eri puolilla Serbiaa kesällä 2014 muun muassa erilaisissa poliittisissa tapahtumissa sekä konferensseissa. Kioskit ja kirjakaupat olivat pullollaan erilaisia Principiä käsitteleviä julkaisuja ja jopa t-paitoja. Maanantaina 28.7.2014 paljastettiin muistolaatta sodan aikana erityisen tärkeän eteläserbialaisen kaupungin Nišin yliopistorakennuksessa. Laatta muistuttaa sähkeestä, jonka Serbian pääministeri Nikola Paši´c tasan sata vuotta sitten otti vastaan ja joka sisälsi Itävalta-Unkarin sodanjulistuksen Serbialle.

Jugoslavian hajoaminen on muuttanut suhtautumista siihen, miten Gavrilo Principin rooli 1990- ja 2000-luvulla itsenäistyneiden Jugoslavian perijävaltioiden historiankirjoituksessa ymmärretään. Jugoslavian aikana Principiä pidettiin eteläslaavien vapauttajana ja sankarina. Nykyisten perijävaltioiden koulukirjoissa Princip saa useampia rooleja ja esiintyy terroristina, sankarina ja patrioottina. Bosnia-Hertsegovinassa Principiä saatetaan pitää terroristina, joka edustaa Balkanin alueen, tai serbien, raakalaismaisuutta.

Principille annetaan sankarin rooli serbialaisessa kansallismielisesti värittyneessä mytologiassa, jossa hänen osansa on varsin huomattava. Jo pelkästään se, että arkkiherttuan salamurha osui erityisesti serbeille merkittävän vuonna 1389 käydyn Kosovo Poljen taistelun vuosipäivään sekä Principin traaginen kohtalo ovat sitoneet tapahtumia serbialaiseen kansallismieliseen ajatteluun. Serbinationalistien, Gavrilo Principin ja keskiaikaisten sankareiden välille muodostettu yhteys on kuitenkin varsin kyseenalainen.

Princip oli lähtökohdiltaan jugoslavialainen patriootti, jonka poliittiset ideat voidaan tulkita anarkistisiksi. Niillä ei ole yhtäläisyyksiä nykypäivän serbialaisen nationalismin keskeisten ajatusten kanssa, jotka keskittyvät ajamaan enemmän ainoastaan serbien asiaa esimerkiksi etnisessä ja uskonnollisessa mielessä. Princip voidaan kuitenkin nähdä serbialaisten sankarina ja uhrina etnisestä taustastaan johtuen sekä siitä, että sota lähti liikkeelle nimenomaan sodanjulistuksesta Serbialle.

Gavrilo Princip kuoli tuberkuloosiin Theresienstadtissa sijaitsevassa vankilassa vuonna 1918. Nykyään kaupunki tunnetaan nimellä Terezín ja se on osa Tshekin tasavaltaa. Principin ruumis palautettiin Sarajevoon vuonna 1920, missä hänet, ateistisista näkemyksistään huolimatta, haudattiin ortodoksisin menoin Nuori Bosnia -järjestön sankareille varattuun hautakappeliin.

Ensimmäisen maailmansodan 100-vuotismuistopäivä tarjosi mahdollisuuden vahvan yhteisen poliittisen viestin esittämiseen. Kukaan huomattavista eurooppalaisista johtajista ei silti tarttunut tähän ja esimerkiksi Sarajevoon sijoittuneet juhlallisuudet olivat vaatimattomat. Vaatimattomuudestaan huolimatta juhlallisuudet saivat myös kovaa kritiikkiä. Bosnia-Hertsegovinaa toukokuussa koetelleet tulvat olivat koskettaneet lähes kolmannesta maan väestöstä. Tästä johtuen valtion julkisten varojen käyttö muistopäivän juhlallisuuksiin suututti monia. Kansalaisten yleiskokous -niminen ryhmä osoittikin mieltään valtaamalla Sarajevon halki virtaavan Miljacka-joen sillat juhlien aikaan. Gavrilo Principiä esittäviin naamioihin pukeutuneina ryhmä halusi osoittaa, että Bosnia-Hertsegovina yhä edelleen on ”miehitetty valtio”. Uusina miehittäjinä mielenosoittajat pitivät nationalismia, fasismia, kapitalismia, Euroopan unionia ja kansainvälistä valuuttarahastoa.

Jotkut mielenosoitukseen osallistuneista vaativat kantamissaan banderolleissa myös Principin monumentin restauroimista kunnianosoituksena nuorelle jugoslavialaiselle vallankumoukselliselle. Mielenosoitus toi selvästi esiin tavallisten kansalaisten turhautumisen loputtomalta tuntuvaan yhteiskunnalliseen murroskauteen ja siihen, että yhteiskuntaa pyritään säätelemään ulkopuolelta. Toisaalta väki ei vielä välttämättä itsenäisesti pysty etnisten ryhmien väliset kuilut ylittävään yhteistyöhön. Näiden kuilujen silloittaminen on ehdoton edellytys toimivan ja kaikki kansalaiset yhdistävän valtion luomiselle, niin Bosnia-Hertsegovinassa kuin muissakin Jugoslavian perijävaltioissa.

Gavrilo Principin roolin ja persoonan ympärillä käytävä keskustelu ilmentää hyvin sitä, mikä Balkanin alueen historiankirjoituksessa on vaikeaa, räjähdysherkkää ja monimutkaista. Samoja tapahtumia tulkitaan kovin eri tavoin. Näkökulmat saattavat myös muuttua, kun jonkun kansanryhmän historiaa uudelleenkirjoitetaan. Valitettavan usein historiantulkintoihin liittyvät voimakkaat tunteet, ja nykypäivän ja menneen välille luodaan hataria, niitä näennäisesti yhdistäviä kehityskulkuja. Tavallisesti mutkat, joita Balkanin alueen historiassa riittää, vedetään yksioikoisesti suoriksi. Tämä ilmenee historiallisten tapahtumien ja tosiasioiden polemisointina, mytologisointina ja vääristelynä, mitä taas helposti käytetään tukemaan erilaisia nationalistisia ideologioita. Nämä vaikeuttavat vuoropuhelua eri kansanryhmien välillä, mikä on huomattava este vahvan kansalaisyhteiskunnan rakentamiselle Balkanin monikulttuurisessa kontekstissa.

Teksti: Nora Repo

 

Ruotsista tuli automaattisodan ”liipaisin”

Pakistanissa ohjuksia ampuvia hävittäjiä kauko-ohjataan Yhdysvalloista. Tarvittavat satelliittiyhteydet järjestyvät Ruotsin Kiirunasta. Yhdysvaltojen tavoitteena on rakentaa planeettamme joka kolkkaan ulottuva taistelukenttä.

Afganistanin, Pakistanin tai Malin yllä lentäviä hävittäjiä ohjaavat ”lentäjät” Yhdysvaltojen Nevadassa tai New Yorkissa. Se on mahdollista, koska sotilassatelliitit yhdistävät kiertoradaltaan ohjaajan hävittäjään reaaliajassa, sekunnin murto-osassa. Sotilassatelliitteja voi nimittää ”liipaisimiksi”, koska viime kädessä juuri ne mahdollistavat kauko-ohjattujen hävittäjien tekemät tapot.

Järjestelmän avulla Yhdysvaltain asevoimat näkevät ja kuulevat sekä voivat ottaa tähtäimeensä minkä tahansa paikan maapallolta. Maa-asemien lähettämien signaalien yhteensovittamisesta vastaa Yhdysvaltain asevoimien avaruuskomentokeskus, Space Command.

”Tämän päivän Yhdysvalloissa 57 prosenttia jokaisesta liittovaltion harkinnanvaraisesta, kongressissa päätettävästä verodollarista menee Pentagonille rahoittamaan sotakoneistoa”, toteaa sotaveteraani ja rauhanaktivisti Bruce K. Gagnon. Hän toimii koordinaattorina Global Network Agains Weapons and Nuclear Power in Space -järjestössä.

Persianlahden sota oli ensimmäinen avaruussota. Nykyään sotaa johdetaan maapallolla avaruusteknologialla. Vuoden 1991 Persianlahden sotaa on kutsuttu ensimmäiseksi avaruussodaksi, koska silloin Yhdysvaltojen avaruuskomentokeskus teki ensimmäisen kenttätestin uudesta sotateknologiasta. Ennen hyökkäystä se paikansi satelliittien avulla Irakin sotilaskohteet. Sodan ensimmäisinä päivinä näihin kohteisiin hyökättiin ampumalla risteilyohjuksia. Sen jälkeen sota oli käytännössä jo käyty, mutta jatkui silti vielä viikkoja.

Sinä aikana Yhdysvallat laukaisi vielä yli sata miljoona dollaria maksavaa risteilyohjusta ja käytti paljon maavoimien kalustoa. Sodankäyntiä varten kotimaan teollisuus mobilisoitiin ja tuotantolinjat kävivät ympäri vuorokauden. Sotilasjohdolle tärkein oppi oli se, miten maalla, merellä ja ilmassa tapahtuvat sotilastoimet saatiin sidottua yhteen avaruusjohtoiseen järjestelmään.


Tavoitteena täysi kontrolli

Persianlahden kenttäkokeesta kasvoi Yhdysvaltain puolustushallinnon avainsana, Full Spectrum Dominance. Sen voi suomentaa taistelukentän kaikkien ulottuvuuksien kontrolliksi. Sen saavuttamiseksi avaruussotajohdolla on kolme tehtävää:

1. mahdollistaa maailmanlaajuinen valvonta eli rakentaa verkosto silmiä ja korvia muun muassa yritysten avulla,

2. toimia globaalin vallan heijastumana (power projection) eli kyetä johtamaan sotatoimia missä tahansa kohteessa oman valtion alueen ulkopuolella sekä kyetä rajoittamaan muiden maiden vastaavia pyrkimyksiä ja toteuttaa politiikkaa pakon tai uhan avulla,

3. hallita painovoimakuoppaa (gravity well) eli reittiä avaruudesta maahan ja sieltä pois.

Avaruusteknologia johtaisi kaikkea planeetan sodankäyntiä kaikilla sodankäynnin tasoilla. Satelliittivälitteisyys mahdollistaa ohjusten laukaisun lisäksi myös muiden valtioiden avaruudessa olevien sotilassatelliittien kontrolloimisen tai tuhoamisen. Syksyllä 2014 noin kahden vuoden avaruuslennolta maahan palanneen yhdysvaltalaisen X-37B-aluksen on arveltu liittyvän tähän tarkoitukseen. Avaruusjoukkojen komentajan mukaan hän ei voi kertoa mikä aluksen käyttötarkoitus on, mutta se selviytyi siitä silti erinomaisesti.
Venäjä ja Kiina ovat jo vuosia yrittäneet saada Yhdysvallat suostumaan neuvotteluihin ulkoavaruuden aseistamista ehkäisevän sopimuksen uusimisesta. Kaikki Yhdysvaltojen hallinnot presidentti Ronald Reaganin hallinnosta lähtien ovat pysäyttäneet prosessin YK:ssä.

Maailmanhistorian kallein teollisuusprojekti

Gagnon kertoo, että Yhdysvaltain puolustushallinnon mukaan sotilaallisen avaruussotajärjestelmän rakentaminen on suurin teollisuusprojekti koko planeetan historiassa.

Yhdysvallat ja Pohjois-Atlantin sotilasliitto Naton jäsenmaat keskustelevat nyt siitä, miten niiden avaruusohjelmat voitaisiin yhdistää. Yhdysvallat tarvitsee kumppaneita rahoittamaan omaa ohjelmaansa.

”Mutta älkää epäilkö, etteikö Yhdysvallat aio pitää järjestelmän kontrollissaan, vaikka Nato-partnerit auttavat maksamaan osan näistä hankkeista.”

Yhteisömme alkavat yhä enenevässä määrin olla riippuvaisia sotilasrahoituksesta. Käytännössä rahaa mihinkään muuhun ei olekaan, niin kuin sosiaaliohjelmiin kohdistuvista säästötoimenpiteistä niin monessa maassa näkyy.

”Nasa [Yhdysvaltain avaruus- ja ilmailuhallinto] jatkaa verorahoillamme tarvittavien teknologioiden kehittämistä ‘taivaan louhintaan’ kaikista sen arvokkaista rikkauksista. Olemme jo nähneet presidentti Barack Obaman yksityistävän tiettyjä avaruusohjelman osia teknologian kehittyessä. Lopullinen päämäärä on täydellinen avaruuslouhinnan yksityistäminen, kun avaruuskomentokeskus kykenee valvomaan yhdyskäytävää ulkoavaruuteen tiettyjen yhtiöiden etujen valvomiseksi.”

Globaalissa sodassa kaikilla mailla on oma roolinsa

Yhdysvaltain puolustusministeriö linjasi muutama vuosi sitten, että suuryritysten vetämässä maailmantalouden globalisaatiossa jokaisella maalla on oma roolinsa. Yhdysvallat pyrkii eroon tuotannollisista töistä, koska on halvempaa valmistaa kengät, televisiot, puhelimet ja vaatteet muualla. Cagnonin mukaan Yhdysvaltojen rooliksi päätettiin turvallisuusvienti. Nyt ollaan tilanteessa, että Yhdysvaltojen ykkösvientituote ovat sotatuotteet.

”Kun aseet ovat maamme teollisuuden huippuvientituote, millainen mahtaa olla tämän tuotantolinjan markkinointistrategia?” Gagnon kysyy. Rauhanaktivistien mielestä sotilaalliset tahot, vallankin Yhdysvaltain puolustushallinto, ovat omineet turvallisuus-sanan tarkoittamaan yksinomaan sotilaallista toimintaa.

Pohjoismaiden rooli

Ruotsin Kiirunassa toimivalla Esrangen raketti- ja avaruuskeskuksella on tärkeä rooli globaalin taistelukentän synnyttämisessä. Kiirunan ulkopuolella sijaitsevan avaruuskeskuksen välittämät signaalit auttavat siviililentokoneita laskeutumaan, huolehtivat laivojen turvallisesta purjehduksesta tai vaikkapa eksyneen puhelimen GPS-paikannuksesta. Keskuksen tuottamaa koko maailman kattavaa satelliittisignaalia välitetään ja myydään siviilitarpeiden lisäksi myös sotilaskäyttöön.

Esrangen avaruustukikohdan lisäksi Ruotsissa on Vidselin testialue. Ne yhdistyvät toisiinsa ja luovat yhdessä Pohjois-Euroopan avaruustestausalue NEAT:n. Se on yhteensä noin 24 000 neliökilometrin eli melkein Belgian kokoinen alue. Sitä hallinnoivat Ruotsin asevoimat ja Ruotsin valtion omistama avaruusyhtiö. Tällä alueella hankitut kokemukset ovat olleet Persianlahden sodasta lähtien apuna avaruusjohtoisen sodankäynnin kehittämisessä.

NEAT:ssa koulutetaan myös suomalaisia sotilaita. Pohjoismaiden roolina onkin toimia avaruussodankäynnissä tukijärjestelmänä. Ne tarjoavat korkeaa teknologiaa, ylläpitävät laitteistoja, välittävät satelliittien signaaleja, antavat harjoitus- ja testausalueita sekä ylipäätään ilmatilaansa.

Kirjoittaja osallistui kesäkuussa 2013 Ruotsin Kiirunassa järjestettyyn The High North and International Security -seminaariin, jonka järjestivät Kvinnor för Fred ja Global Network Agains Weapons and Nuclear Power in Space -järjestöt. www.space4peace.org

 

Artikkeli on osa Naiset Rauhan Puolesta -liikkeen tammikuussa ilmestyvää julkaisua Kauko-ohjattu sota – tappamista etätyönä. Tiedustelut: naisetrauhanpuolesta[at]riseup.net

Kikka Rytkönen

 

Eurooppa kaipaa uusia aloitteita

[rapu] teemu (08.05.14)Eurooppaa uhkaa uusi kylmä sota. Usein katsotaan edellisen kylmän sodan päättyneen Neuvostoliiton hajoamiseen lähes 25 vuotta sitten. Taaksepäin katsoen voidaan ehkä kritisoida eurooppalaisia päättäjiä siitä, että he eivät käyttäneet hyväkseen noita vuosia. Konfliktien siemenet jätettiin rauhassa itämään.

Suuri yleisö ja rauhanliikekin uinahtivat ruususen uneen. Berliinin muurin murruttua kuviteltiin ehkä molemmin puolin vanhaa jakolinjaa, että tästä eteenpäin leijonat ja lampaat laiduntavat sulassa sovussa uudessa uljaassa Euroopassa. Unelman toteuttaminen olisi kuitenkin vaatinut aktiivista työtä. Varsovan liiton purkautuminen ei johtanut laajempaan aseistariisuntaan. Päinvastoin, Neuvostoliitolle annetuista suullisista lupauksista huolimatta sotilasliitto Nato laajeni itäiseen Eurooppaan Venäjän rajoille, ja aseidenriisunta-aloitteet jäivät taka-alalle.

Edellisen kylmän sodan aikana eli vielä unelma Itämerestä rauhan merenä ja Pohjolasta ydinaseettomana. Sen jälkeen näiden ajatusten esittäjiä on pidetty lähinnä menneisyydessä elävinä jälkisuomettuneina haihattelijoina. Valitettavasti 90-luvun alussa avautunut otollinen tilaisuus näiden aloitteiden edistämiseksi hukattiin. Venäjän hetkellisen heikkouden takia maan sotilaallinen läsnäolo Itämeren alueella oli hyvin vaatimaton. Tätä olisi voinut käyttää hyväksi alueen demilitarisoinnin edistämiseksi kansainvälisillä sopimuksilla. Valitettavasti näin ei käynyt, ja olemme ajautumassa uuteen varustelukilpailuun.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Helsingin sopimuksen, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön päätösasiakirjan allekirjoittamisesta. Suomen isännöimässä kokouksessa syntynyt sopimus oli lähtölaukaus liennytyksen ajanjaksolle. Nyt aika olisi kypsä Suomelle jälleen kerran olla aktiivinen ja tehdä aloite varustelukierteen välttämiseksi ja sodanuhan hälventämiseksi.

Pysyvien ja perustavaa laatua olevien muutosten aikaansaanti rauhantyössä on hidasta. Rauhankasvatus on helposti unohtuva ja huomaamaton mutta tärkeä väline kasvussa ihmisyyteen. Lehden välissä olevassa Maailmankoulu-liitteessä on käytännön vinkkejä rauhankasvatuksen toteuttamiseen koulujen arjessa. Julisteenakin toimiva irrallinen liite on helppo myös kiikuttaa lähikoulun opettajille tutustuttavaksi.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.