Aihearkisto: 6/2014

Ruotsista tuli automaattisodan ”liipaisin”

Pakistanissa ohjuksia ampuvia hävittäjiä kauko-ohjataan Yhdysvalloista. Tarvittavat satelliittiyhteydet järjestyvät Ruotsin Kiirunasta. Yhdysvaltojen tavoitteena on rakentaa planeettamme joka kolkkaan ulottuva taistelukenttä.

Afganistanin, Pakistanin tai Malin yllä lentäviä hävittäjiä ohjaavat ”lentäjät” Yhdysvaltojen Nevadassa tai New Yorkissa. Se on mahdollista, koska sotilassatelliitit yhdistävät kiertoradaltaan ohjaajan hävittäjään reaaliajassa, sekunnin murto-osassa. Sotilassatelliitteja voi nimittää ”liipaisimiksi”, koska viime kädessä juuri ne mahdollistavat kauko-ohjattujen hävittäjien tekemät tapot.

Järjestelmän avulla Yhdysvaltain asevoimat näkevät ja kuulevat sekä voivat ottaa tähtäimeensä minkä tahansa paikan maapallolta. Maa-asemien lähettämien signaalien yhteensovittamisesta vastaa Yhdysvaltain asevoimien avaruuskomentokeskus, Space Command.

”Tämän päivän Yhdysvalloissa 57 prosenttia jokaisesta liittovaltion harkinnanvaraisesta, kongressissa päätettävästä verodollarista menee Pentagonille rahoittamaan sotakoneistoa”, toteaa sotaveteraani ja rauhanaktivisti Bruce K. Gagnon. Hän toimii koordinaattorina Global Network Agains Weapons and Nuclear Power in Space -järjestössä.

Persianlahden sota oli ensimmäinen avaruussota. Nykyään sotaa johdetaan maapallolla avaruusteknologialla. Vuoden 1991 Persianlahden sotaa on kutsuttu ensimmäiseksi avaruussodaksi, koska silloin Yhdysvaltojen avaruuskomentokeskus teki ensimmäisen kenttätestin uudesta sotateknologiasta. Ennen hyökkäystä se paikansi satelliittien avulla Irakin sotilaskohteet. Sodan ensimmäisinä päivinä näihin kohteisiin hyökättiin ampumalla risteilyohjuksia. Sen jälkeen sota oli käytännössä jo käyty, mutta jatkui silti vielä viikkoja.

Sinä aikana Yhdysvallat laukaisi vielä yli sata miljoona dollaria maksavaa risteilyohjusta ja käytti paljon maavoimien kalustoa. Sodankäyntiä varten kotimaan teollisuus mobilisoitiin ja tuotantolinjat kävivät ympäri vuorokauden. Sotilasjohdolle tärkein oppi oli se, miten maalla, merellä ja ilmassa tapahtuvat sotilastoimet saatiin sidottua yhteen avaruusjohtoiseen järjestelmään.


Tavoitteena täysi kontrolli

Persianlahden kenttäkokeesta kasvoi Yhdysvaltain puolustushallinnon avainsana, Full Spectrum Dominance. Sen voi suomentaa taistelukentän kaikkien ulottuvuuksien kontrolliksi. Sen saavuttamiseksi avaruussotajohdolla on kolme tehtävää:

1. mahdollistaa maailmanlaajuinen valvonta eli rakentaa verkosto silmiä ja korvia muun muassa yritysten avulla,

2. toimia globaalin vallan heijastumana (power projection) eli kyetä johtamaan sotatoimia missä tahansa kohteessa oman valtion alueen ulkopuolella sekä kyetä rajoittamaan muiden maiden vastaavia pyrkimyksiä ja toteuttaa politiikkaa pakon tai uhan avulla,

3. hallita painovoimakuoppaa (gravity well) eli reittiä avaruudesta maahan ja sieltä pois.

Avaruusteknologia johtaisi kaikkea planeetan sodankäyntiä kaikilla sodankäynnin tasoilla. Satelliittivälitteisyys mahdollistaa ohjusten laukaisun lisäksi myös muiden valtioiden avaruudessa olevien sotilassatelliittien kontrolloimisen tai tuhoamisen. Syksyllä 2014 noin kahden vuoden avaruuslennolta maahan palanneen yhdysvaltalaisen X-37B-aluksen on arveltu liittyvän tähän tarkoitukseen. Avaruusjoukkojen komentajan mukaan hän ei voi kertoa mikä aluksen käyttötarkoitus on, mutta se selviytyi siitä silti erinomaisesti.
Venäjä ja Kiina ovat jo vuosia yrittäneet saada Yhdysvallat suostumaan neuvotteluihin ulkoavaruuden aseistamista ehkäisevän sopimuksen uusimisesta. Kaikki Yhdysvaltojen hallinnot presidentti Ronald Reaganin hallinnosta lähtien ovat pysäyttäneet prosessin YK:ssä.

Maailmanhistorian kallein teollisuusprojekti

Gagnon kertoo, että Yhdysvaltain puolustushallinnon mukaan sotilaallisen avaruussotajärjestelmän rakentaminen on suurin teollisuusprojekti koko planeetan historiassa.

Yhdysvallat ja Pohjois-Atlantin sotilasliitto Naton jäsenmaat keskustelevat nyt siitä, miten niiden avaruusohjelmat voitaisiin yhdistää. Yhdysvallat tarvitsee kumppaneita rahoittamaan omaa ohjelmaansa.

”Mutta älkää epäilkö, etteikö Yhdysvallat aio pitää järjestelmän kontrollissaan, vaikka Nato-partnerit auttavat maksamaan osan näistä hankkeista.”

Yhteisömme alkavat yhä enenevässä määrin olla riippuvaisia sotilasrahoituksesta. Käytännössä rahaa mihinkään muuhun ei olekaan, niin kuin sosiaaliohjelmiin kohdistuvista säästötoimenpiteistä niin monessa maassa näkyy.

”Nasa [Yhdysvaltain avaruus- ja ilmailuhallinto] jatkaa verorahoillamme tarvittavien teknologioiden kehittämistä ‘taivaan louhintaan’ kaikista sen arvokkaista rikkauksista. Olemme jo nähneet presidentti Barack Obaman yksityistävän tiettyjä avaruusohjelman osia teknologian kehittyessä. Lopullinen päämäärä on täydellinen avaruuslouhinnan yksityistäminen, kun avaruuskomentokeskus kykenee valvomaan yhdyskäytävää ulkoavaruuteen tiettyjen yhtiöiden etujen valvomiseksi.”

Globaalissa sodassa kaikilla mailla on oma roolinsa

Yhdysvaltain puolustusministeriö linjasi muutama vuosi sitten, että suuryritysten vetämässä maailmantalouden globalisaatiossa jokaisella maalla on oma roolinsa. Yhdysvallat pyrkii eroon tuotannollisista töistä, koska on halvempaa valmistaa kengät, televisiot, puhelimet ja vaatteet muualla. Cagnonin mukaan Yhdysvaltojen rooliksi päätettiin turvallisuusvienti. Nyt ollaan tilanteessa, että Yhdysvaltojen ykkösvientituote ovat sotatuotteet.

”Kun aseet ovat maamme teollisuuden huippuvientituote, millainen mahtaa olla tämän tuotantolinjan markkinointistrategia?” Gagnon kysyy. Rauhanaktivistien mielestä sotilaalliset tahot, vallankin Yhdysvaltain puolustushallinto, ovat omineet turvallisuus-sanan tarkoittamaan yksinomaan sotilaallista toimintaa.

Pohjoismaiden rooli

Ruotsin Kiirunassa toimivalla Esrangen raketti- ja avaruuskeskuksella on tärkeä rooli globaalin taistelukentän synnyttämisessä. Kiirunan ulkopuolella sijaitsevan avaruuskeskuksen välittämät signaalit auttavat siviililentokoneita laskeutumaan, huolehtivat laivojen turvallisesta purjehduksesta tai vaikkapa eksyneen puhelimen GPS-paikannuksesta. Keskuksen tuottamaa koko maailman kattavaa satelliittisignaalia välitetään ja myydään siviilitarpeiden lisäksi myös sotilaskäyttöön.

Esrangen avaruustukikohdan lisäksi Ruotsissa on Vidselin testialue. Ne yhdistyvät toisiinsa ja luovat yhdessä Pohjois-Euroopan avaruustestausalue NEAT:n. Se on yhteensä noin 24 000 neliökilometrin eli melkein Belgian kokoinen alue. Sitä hallinnoivat Ruotsin asevoimat ja Ruotsin valtion omistama avaruusyhtiö. Tällä alueella hankitut kokemukset ovat olleet Persianlahden sodasta lähtien apuna avaruusjohtoisen sodankäynnin kehittämisessä.

NEAT:ssa koulutetaan myös suomalaisia sotilaita. Pohjoismaiden roolina onkin toimia avaruussodankäynnissä tukijärjestelmänä. Ne tarjoavat korkeaa teknologiaa, ylläpitävät laitteistoja, välittävät satelliittien signaaleja, antavat harjoitus- ja testausalueita sekä ylipäätään ilmatilaansa.

Kirjoittaja osallistui kesäkuussa 2013 Ruotsin Kiirunassa järjestettyyn The High North and International Security -seminaariin, jonka järjestivät Kvinnor för Fred ja Global Network Agains Weapons and Nuclear Power in Space -järjestöt. www.space4peace.org

 

Artikkeli on osa Naiset Rauhan Puolesta -liikkeen tammikuussa ilmestyvää julkaisua Kauko-ohjattu sota – tappamista etätyönä. Tiedustelut: naisetrauhanpuolesta[at]riseup.net

Kikka Rytkönen

 

Eurooppa kaipaa uusia aloitteita

[rapu] teemu (08.05.14)Eurooppaa uhkaa uusi kylmä sota. Usein katsotaan edellisen kylmän sodan päättyneen Neuvostoliiton hajoamiseen lähes 25 vuotta sitten. Taaksepäin katsoen voidaan ehkä kritisoida eurooppalaisia päättäjiä siitä, että he eivät käyttäneet hyväkseen noita vuosia. Konfliktien siemenet jätettiin rauhassa itämään.

Suuri yleisö ja rauhanliikekin uinahtivat ruususen uneen. Berliinin muurin murruttua kuviteltiin ehkä molemmin puolin vanhaa jakolinjaa, että tästä eteenpäin leijonat ja lampaat laiduntavat sulassa sovussa uudessa uljaassa Euroopassa. Unelman toteuttaminen olisi kuitenkin vaatinut aktiivista työtä. Varsovan liiton purkautuminen ei johtanut laajempaan aseistariisuntaan. Päinvastoin, Neuvostoliitolle annetuista suullisista lupauksista huolimatta sotilasliitto Nato laajeni itäiseen Eurooppaan Venäjän rajoille, ja aseidenriisunta-aloitteet jäivät taka-alalle.

Edellisen kylmän sodan aikana eli vielä unelma Itämerestä rauhan merenä ja Pohjolasta ydinaseettomana. Sen jälkeen näiden ajatusten esittäjiä on pidetty lähinnä menneisyydessä elävinä jälkisuomettuneina haihattelijoina. Valitettavasti 90-luvun alussa avautunut otollinen tilaisuus näiden aloitteiden edistämiseksi hukattiin. Venäjän hetkellisen heikkouden takia maan sotilaallinen läsnäolo Itämeren alueella oli hyvin vaatimaton. Tätä olisi voinut käyttää hyväksi alueen demilitarisoinnin edistämiseksi kansainvälisillä sopimuksilla. Valitettavasti näin ei käynyt, ja olemme ajautumassa uuteen varustelukilpailuun.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Helsingin sopimuksen, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön päätösasiakirjan allekirjoittamisesta. Suomen isännöimässä kokouksessa syntynyt sopimus oli lähtölaukaus liennytyksen ajanjaksolle. Nyt aika olisi kypsä Suomelle jälleen kerran olla aktiivinen ja tehdä aloite varustelukierteen välttämiseksi ja sodanuhan hälventämiseksi.

Pysyvien ja perustavaa laatua olevien muutosten aikaansaanti rauhantyössä on hidasta. Rauhankasvatus on helposti unohtuva ja huomaamaton mutta tärkeä väline kasvussa ihmisyyteen. Lehden välissä olevassa Maailmankoulu-liitteessä on käytännön vinkkejä rauhankasvatuksen toteuttamiseen koulujen arjessa. Julisteenakin toimiva irrallinen liite on helppo myös kiikuttaa lähikoulun opettajille tutustuttavaksi.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

Robin Hahnel: Talouden rakenteet remonttiin

[rapu] hahnel_juttu (19.12.14)Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel painotti Suomen-vierailullaan, että ilmastonmuutoksen torjunnassa on otettava huomioon kehittyneiden ja kehittyvien maiden eroavuudet.

Taloustieteilijä ja useita kirjoja julkaissut Robin Hahnel osallistui vierailullaan kolmeen yleisötilaisuuteen, jotka käsittelivät taloutta eri näkökulmista. Helsingin Pikkuparlamentissa hän keskusteli kansanedustaja Anna Kontulan (vas.) kutsumana ilmastonmuutoksen torjumisesta. Hahnel painotti, että on pyrittävä oikeudenmukaiseen sopimukseen pohjoisen ja etelän maiden välillä – muuten ilmastonmuutoksen torjuminen voi tyssätä täysin.

”On itsestään selvää, ettei esimerkiksi Yhdysvalloille, Kiinalle ja Senegalille voi asettaa samoja rajoja. Päästöhistoria ja kyky vähennyksiin on otettava huomioon”, Hahnel sanoi.

EcoEquity-ajatushautomon laskuri osoittaakin, että maiden vastuullisuudella on eroja. Esimerkiksi Kiinan lupaus pysäyttää kasvihuonepäästöjen kasvu vuoteen 2030 mennessä on jotakuinkin vaaditulla tasolla. Yhdysvaltojen ja EU:n lupaukset jäävät suurinpiirtein puolimatkaan. Suomi ajoi EU:ssa sovittua 40 prosentin vähennystä, mutta muun muassa Saksa ja Ruotsi olivat valmiita suurempiinkin pääästövähennyksiin.

Hahnelin mielestä Suomen ilmastopolitiikassa on parannettavaa.

”Suomen pitää rohkeasti katsoa eteenpäin ja linjata ilmastopolitiikkaansa Ruotsin ja Saksan suuntaan. Väestön enemmistön elintason ei tarvitse heikentyä, hyvinvointia ja työtä on vain tuotettava uusin keinoin”, hän painottaa.

Ilmastopolitiikan suhteen Hahnel on pragmaattinen. Lähitulevaisuudessa pitää asettaa mahdollisimman paljon painetta hallitusten suuntaan, jotta vuoden 2015 Pariisin ilmastoneuvotteluissa ilmastopolitiikka saadaan oikeille raiteille. Tämän lisäksi tuhoisasta kiristyspolitiikasta pitää luopua nopeasti.

”Ilmastopolitiikassa ja rahoitusmarkkinoiden korjailussa Saksa on vastuullisemmasta päästä Euroopassa, muuten maa on toiminut järjettömästi. Saksan pakottamat leikkaukset ovat paisuttaneet Etelä-Euroopan kriisimaiden työttömyyttä ja valtion velkaa, vaikka juuri julkista velkaa oli tarkoitus vähentää. Eurooppa on todella pahassa jamassa.”

Mitä sitten nykytilanteessa tulisi tehdä? Hahnelin mielestä työttömyyttä ja ilmastonmuutosta pitää torjua samanaikaisesti, ja tähän on olemassa hyvä lääke.

”Vuosikymmenen kestävä täystyöllisyys on mahdollista saavuttaa siirtymällä fossiilisista energialähteistä uusiutuviin energialähteisiin ja panostamalla energiatehokkuuteen. Tämä vaatii kuitenkin Euroopan päättäjien heräämistä realiteetteihin. Kysyntä sakkaa ja valtava määrä talouden potentiaalia on käyttämättä samalla, kun maapalloa uhkaa ilmastokatastrofi. Nyt tarvitaan laaja-alaista elvytystä, infrastruktuurin parantamista ja energiajärjestelmän kokonaisvaltaista uudistamista.”

Helsingin yliopiston vierailijaluennollaan Hahnel esitteli osallisuustalouden taloustieteellistä mallia. Yleisö pääsi näkemään ensimmäisten joukossa osallisuustalouden matemaattista simulaatiota, jota kehitetään tieteenalojen rajoja ylittävässä ohjelmointiprojektissa Portland State -yliopistossa.

Pidemmällä aikavälillä Hahnel näkee tarpeen talouden rakenteiden täysremontille. Osallisuustalouden mallista on juuri julkaistu suomeksi hänen kirjansa Osallisuustalouden aakkoset, jossa selkokielellä esitetään uuden talouden rakennuspalikoita. Mistä yhdysvaltalainen taloustieteilijä sai idean haastaa kapitalistisen markkinatalouden ja kommunistisen talousjärjestelmän?

”Margaret Thatcher teki tunnetuksi sanonnan ’Vaihtoehtoa ei ole’. Tätä hoettiin kaikkialla, ei vain oikeistossa. Väite oli haastettava”, Hahnel huomauttaa. ”Modernin talouden on kuitenkin perustuttava muuhunkin kuin ruusuiseen retoriikkaan. Ryhdyimme rakentamaan vahvaa teoreettista perustaa uudelle taloudelle, ja osallisuustalouden kehittäminen on jatkunut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Suuren mittakaavan käytännön kokeiluita ei ole toistaiseksi ollut mahdollista toteuttaa, joten vielä on tyytyminen matemaattisiin mallinnuksiin. Tähän asti teoria on pitänyt mallinnuksissa hyvin pintansa.”

Teksti: Joona-Hermanni Mäkinen
Kuva: Aapo Huhta

Robin Hahnel vieraili Helsingissä 8. – 10.12.2014. Hänen kirjansa Osallisuustalouden aakkoset voi tilata www.rauhanpuolustajat.org/kauppa
tai p. 050 3581441.

 

Kirje joulupukille

[rapu] make (08.05.14)Kirjeen aloitan lumesta. Kun ei ole lunta ja ilmastonmuutos etenee muutenkin, toivoisin maailman johtajien vihdoinkin sopivan eettisesti oikeudenmukaisesta ja tehokkaasta tavasta vähentää päästöjä. Se on mahdollista, jos vain hyvää tahtoa löytyy.

Joulurauha julistetaan Turun raatihuoneen parvekkeelta. Rauhan sanoman haluaisin leviävän muidenkin kuin turkulaisten sanankuulijoiden keskuuteen. Samalla kun toivon Joulupukin pyytävän kollegaansa Pakkasukkoa viemään itänaapurille ja sen presidentille Putinille sanomaa ja malttia, haluaisin pukin rauhoittavan hieman myös omiamme. Sotaministeri Carl Haglund on kyllä ahkeroinut. Tuominnut harva se päivä itälähiön poikien päristelyn kulmillamme ja toivonut meille parempia vehkeitä, joilla niille voisi näyttää.

Onpa Carl uhannut kavereita myös sakinhivutuksella, elleivät muuten herkeä meidän pihapiirimme liepeillä koukkimasta. Ja vaikka Carlin omat vehkeet ovat aika pienet, niin Amerikasta olisi saatavilla kättä pidempää. Sitähän se on harmitellut, ettei amerikkalaisten kanssa ryhdytty samoihin porukoihin jo aiemmin. Parikymmentä vuotta sitten olisi ollut tilaisuus, kun itälähiön kaverit olivat vähän kujalla.

En sitten tiedä olisiko se ollut viisasta. Idässä kun ollaan aika pitkävihaisia, hankkineet kaikenlaisia astaloita ja bodaamassakin ovat käyneet. Olisi hyvä, jos joulupukki toisi Callelle jotain kehittäviä kirjoja. Ja voisihan sille tuoda myös jonkun seikkailupelin, jossa voi muodostaa heimoja ja voittaa vihollisklaaneja ja taistella sitten aina ylemmällä tasolla kun ostaa tehokkaampia aseita.

Myös itälähiön kingille Vallulle olisi hyvä saada jotain kehittävämpää tekemistä kuin tuo uhoaminen ja pienempien kiusaaminen. Silloin kun se on napit vastakkain lännen isojen poikien kanssa, meinaa tolkku hävitä. Vallu on aika herkkä provosoitumaan, liekö sitten katkera menneistä vai mikä. Ehkä sinä Joulupukki saisit yhdessä Pakkasukon kanssa Vladimirin ja sen kiistakumppanit kuitenkin asettumaan? Jättäisivät jo itäukrainalaiset rauhaan.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

 

Ydinaseriisunnan uusi kehys

Ydinaseriisunta voi tällä hetkellä huonosti. Ydinasevaltiot, niin ne viisi virallista (Kiina, Venäjä, USA, Ranska ja Britannia) kuin neljä ”epävirallista” eli Intia, Pakistan, Israel ja Pohjois-Korea eivät suinkaan ole vähentämässä aseistustaan. Aseita on tarkoitus modernisoida. Jotkut maat, kuten Kiina ja Pakistan, vieläpä valmistavat lisää aseita. Venäjä ja USA ovat ilmeisesti myös kehittämässä uusia ydinaseita. Esimerkiksi USA panostaa ydinaseisiin seuraavien 30 vuoden aikana 1000 miljardia.

Ydinaseiden inhimilliset seuraukset ovat olleet ydinaseita vastustavien valtioiden ja kansanliikkeiden vastaus tähän varusteluun. Norja, Meksiko ja nyt viime viikolla Itävalta ovat kukin vuorollaan järjestäneet inhimillisiä seuraksia koskevan kokouksen. Nostamalla inhimilliset seuraukset keskusteluun luodaan ydinaseriisunnalle uusi viitekehys, joka koskettaa meitä kaikkia. Mitä tapahtuu, jos sattuu onnettomuus tai tahallinen laukaisu? Onko mailla valmiuksia hoitaa sairaat ja vastata ympäristövaikutuksista? Vastaus on, että mikään maa ei tähän pysty. Lääkärit ja sairaanhoitajat ovat työnsä puolesta ensimmäisten kuolleiden joukossa. Säteilyvaurioiden hoitoon tarvittavia sänkyjä on koko Pohjois-Saksassa viisi.

”Inhimilliset seuraukset” ovat siirtäneet keskustelun pois aseiden määrästä ja niiden sotilaallisesta merkityksestä. Se on antanut äänen niille, jotka ovat henkilökohtaisesti kokeneet ydinaseiden katastrofaaliset seuraukset: Hiroshiman ja Nagasakin iskuissa eloonjääneille sekä niille, jotka ovat kärsineet ydinkokokeiden seurauksista Semipalatinskissa, Polynesian saaristossa, Utahissa tai Australiassa. Siinä missä heidät tavallisesti on unohdettu, Itävallan kokouksessa Hiroshiman kokenut nainen piti puheen heti YK:n pääsihteerin puheenvuoron jälkeen ja ennen paavin puheenvuoroa.

Myös onnettomuudet ovat nouseet uudella tavalla keskiöön. Niitä sattuu ja on sattunut. USA:ssa on ilmestynyt kirja, jossa käsitellään tapahtuneita läheltä piti -tilanteita. Niitä ei ole vain muutama kymmenen, kuten viralliset tilastot vakuuttavat, vaan satoja, ehkä jopa tuhat. Vaarallisimmassa tapauksessa ydinasepommikone repeytyi Pohjois-Carolinan yllä ja putosi maahan. Oli suoranainen ihme, että pommit eivät lauenneet. Viallinen venttiili pelasti asukkaat sillä hetkellä ydiniskulta. Kun ydinaseiden määrä ja niihin liittyvä taitotieto lisääntyy, kasvaa myös sekä tahallisten että vahinkoiskujen riski.

Itävallan kokouksessa Itävalta sitoutui ydinasekieltoon sekä viemään ajatusta ydinaseiden täydellisestä kiellosta eteenpäin. Ennen virallista kokousta ydinaseiden vastainen kampanja ICAN valmisteli samaa ajatusta. Ydinaseita vastustavien maiden tulisi neuvotella sopimus, joka kieltää ydinaseet. Vaikka siihen liittyisivätkin ainoastaan ydinaseettomat maat, vaikuttaisi se painostuksena myös ydinasemaihin ja ennen kaikkea kansalaisten mielipiteisiin.

Juuri tästä syystä ydinasevaltiot ovat vastustaneet keskustelua inhimillisistä seurauksista. Viisi virallista eivät ole halunneet osallistua kokouksiin ja ovat myös todenneet, että eivät huomioi kokousten tuloksia. Inhilliset seuraukset ovat tiedossa ja juuri siksi pelote toimii, on heidän logiikkansa. Nyt kuitenkin ydinaseviisikon yhteinen kielteinen kanta repesi. Yhdysvallat ja Britannia osallistuivat Wienin kokoukseen, ja USA käytti vieläpä aseistariisuntaa tukevan puheenvuoron. Epävirallisista ydinasemaista Intia ja Pakistan ovat osallistuneet kokouksiin tarkkailijoina. Ranska vastustaa voimaakkaasti, eikä edes vastannut Itävallan kutsuun.

Vastakkaiasettelu lisääntyy ja paineet kasvavat. Seuraava tärkeä askel on ydinsulkusopimuksen tarkistuskokous keväällä 2015. Sopimus perustuu siihen, että allekirjoittajamaat eivät hanki ydinaseita ja että viisikko riisuu vähitellen aseensa tavoitteena ydinaseeton maailma. Koska ydinaseriisunta ei etene, on odotettavissa että ydinasemaat joutuvat voimakkaan kritiikin kohteeksi kokouksessa. Nyt onkin aika ottaa kantaa siihen, onko ydinsulkusopimus tarpeeksi tehokas instrumentti ohjaamaan ydinaseriisuntaa. Ydinasekielto (ban) voisi parhaassa tapauksessa johtaa kansaiväliseen sopimukseen ydinaseiden kieltämisestä (treaty) vastaten siten biologisten ja kemiallisten aseiden kansainvälisiä sopimuksia.

Tarja Cronberg
Kirjoittaja on Rauhanliiton puheenjohtaja.

 

Sosiaalisen median kuvien voima ja Syyrian sota

[rapu] sos_media (18.12.14)Sosiaalisen median amatöörivalokuvien avaamia uusia mahdollisuuksia kriisi- ja sota-alueiden näkymien välittämisessä meille, suhteellisen turvassa eläville ihmisille, on kutsuttu vallankumoukselliseksi. Voivatko uudet tekniset käytännöt kuitenkaan muuttaa kuvaamme vähempiosaisten tilanteesta ja tuskasta ja vaikuttaa suhtautumiseemme globaaleihin ongelmiin?

Valtava määrä kriisialueiden asukkaiden ottamia kuvia on tullut nähtäville sosiaalisen median välittäminä. Amatöörikriisikuvien sanotaan muuttavan, tai jo muuttaneen, käsityksiämme nykysodista ja kaukaisesta kärsimyksestä. Varsinkin Syyrian sotaan on usein viitattu sotana, jonka tapahtumat ovat välittyneet tietoomme ennennäkemättömällä tavalla nimenomaan sosiaalisen median käytön vuoksi. Sosiaalisen median väitetään avaavan autenttisen ja vapaan tiedonvälityksen kanavia ja välittävän tietoa rajoittamattomasti – näyttävän asiat ”niin kuin ne oikeasti olivat”.

Ajatus siitä, että sosiaalisen median käyttö muuttaa vallankumouksellisesti sen, miten kohtaamme sodat ja kriisit, linkittyy vuosisatoja vanhaan ajatukseen kärsimyksen kuvien ja empatian suhteesta. Jo valistusaikana ajateltiin, että jos kykenisimme näkemään visuaalisessa muodossa sen mitä katastrofit ja sota tekevät ihmiselle, kääntyisimme sotaa vastaan, yhdistyisimme ihmiskuntana ja pyrkisimme lopettamaan kärsimyksen. Ajatus jäljitetään usein Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen tuhosta laajasti levinneisiin kuviin sekä muun muassa orjuuden vastustamisen kuvalliseen perintöön.

Ennen valokuvan keksimistä kuvat katastrofeista ja kärsimyksestä levisivät painokuvina, julisteina ja kaiverruksina, usein kädestä käteen. Sittemmin valokuvilla on nähty sama rooli ihmisyyden edistäjinä. Holokaustikuvien on mainittu herättäneen ajatukseen universaaleista ihmisoikeuksista ja vaikuttaneen YK:n ihmisoikeuksien julkistuksen syntyyn. Vietnam-kuvien kerrotaan usein johtaneen sodanvastaisen ilmapiirin syntymiseen ja jopa sodan lopputuloksen rakentumiseen. Tästä ajatuksesta kumpuaa myös humanitaaristen järjestöjen kärsimyskuvien laaja käyttö valistuksessaan ja varainkeruussaan.

Nykyväite sosiaalisen median amatöörikuvien voimasta kytkeytyy siis tähän vanhaan mutta elinvoimaiseen ajatusperinteeseen. Nykyään ajatellaan, että nyt kun voimme nähdä sotien kauhut lähes reaaliajassa, emme voi vain katsella sivusta, vaan toimimme pelastaaksemme ihmisyyden tuholta.

Syyrian sodan kuvat politiikan välineinä

Ajatusta amatöörikuvien ja sosiaalisen median muutosvoimasta voi testata tuoreen esimerkin avulla. Elokuun 21. päivänä 2013 Syyrian Damaskoksesta levisi harvinaisen suuri määrä karmivia kuvia. Alun perin sosiaaliseen mediaan ladatut amatöörikuvaajien tallentamat raa’at kuvat levisivät nopeasti laajalle. Läntisen yleisön näkyville ne päätyivät kuitenkin enimmäkseen valtamedian välittäminä. Karmaisevat kuvat näyttivät loputtomia ruumisrivejä, ilmeisesti kemiallisille aseille altistuneita paniikissa kouristelevia ihmisiä ja sydäntä riipivän määrän pieniä lapsiuhreja. Kuvat tekivät näkyväksi satoja, jopa tuhansia siviilejä tappaneen kemiallisen iskun Damaskoksen esikaupungissa.

Lännen valtamedia kierrätti kuvia erittäin laajasti ja esitteli poikkeuksellisen raakoja kuvia kuvagallerioissaan. Tiedotusvälineissä kuvat esitettiin voimakkaasti tavalla, joka nimesi Syyrian hallinnon syylliseksi tekoon. Kuvia pidettiin jopa juridisina todisteina presidentti Bashar al-Assadin syyllisyydestä silmittömään teurastukseen ja sotarikokseen. Tämän seurauksena länsimaissa syntyi yleinen mielipide, joka tuomitsi al-Assadin syylliseksi iskuun. Pian näistä kuvista tuli merkittäviä myös läntisessä kansainvälisessä politiikassa. Niiden tarjoamaa järkyttävää näkymää käytettiin keskeisenä perusteluna länsivaltojen suunnitellessa sotilaallista väliintuloa alueelle al-Assadin rankaisemiseksi ja suistamiseksi vallasta. Kauhun kuvilla tuntui olevan valtaa.

Kuvat tulkitaan tukemaan vallitsevia käsityksiä

On silmiinpistävää, miten yhdenmukaisesti lännen mediassa ja poliittisessa puheessa kuvat kehystettiin niin, että niiden nähtiin todistavan ja osoittavan läntisessä kulttuuripiirissä jo ennalta vallitsevaa käsitystä al-Assadin hirviömäisyydestä. Kuvat antoivat sysäyksen jo aiemmin kaavailtujen suunnitelmien – läntisen sotilaallisen väliintulon Syyriaan – nousulle kansainvälispoliittisen keskustelun keskiöön. Voidaan tulkita, että karmeat kuvat saivat valtavan näkyvyyden lännessä osittain siksi, koska ne sopivat jo vallitseviin käsityksiin ja poliittiseen suhtautumiseen al-Assadin hallintoa kohtaan.

Vertailun vuoksi on hyvä todeta, että läntisessä mediassa paljon kierrätetyt kuvat eivät venäläisessä mediassa olleet juurikaan näkyvillä. Silloin kun niitä käytettiin, ne olivat lähinnä kuvituksen asemassa. Niillä ei nähty olevan itsessään suurta uutisarvoa, eivätkä ne luoneet samanlaista mediaspektaakkelia kuin lännessä. Kuvia ei nähty juridisina todisteina tapahtumista ja hallinnon syyllisyydestä, saati perusteina sotilaalliselle väliintulolle. Venäjä tukee ja aseistaa al-Assadin hallintoa ja näkee Syyrian tilanteen hyvin eri tavalla kuin läntinen maailma. Vaikuttaakin siltä, että alun perin amatöörien ottamat ja vanhoista mediakahleista vapaaksi mainitut sosiaalisen median kuvat näyttäytyivät siis kuitenkin hyvinkin erilaisina eri kulttuurisissa ja Syyrian sotaan eri tavoin suhtautuvien poliittisten järjestelmien piireissä.

Valtamedia on aina osa yhteiskunnan ideologista koneistoa. Se heijastelee vallitsevia käsityksiä ja rakentaa uutisia tietyistä näkökulmista luoden samalla mielikuvaamme todellisuudesta. Kuva itsessään on puhekyvytön esitys, joka ei voi argumentoida, se vain näyttää. Sama kuva näyttäytyy eri tavoin esityskontekstistaan, ympäröivästä kulttuurista ja politiikasta riippuen. Tiedotusvälineet ja ideologinen uutistuotanto lisäävät kuviin ne merkitykset ja tarinat, mitkä kulloisessakin kontekstissa ovat poliittisesti ja kulttuurisesti sopivia.

Kulttuuripiiri, vallitseva poliittinen ilmapiiri ja valtamedia näyttävät edelleen hallitsevan sitä, mitä ja miten me oman näkökykymme ulottumattomissa olevasta maailmasta näemme. On selvää, että hajanaiset sosiaalisen median välittämät amatöörikuvat tarvitsevat edelleen valtamediaa levitäkseen, ja valtamedian läpäiseminen taas vaikuttaa olevan sosiaalisen mediankin aikana riippuvaista poliittisista ja ideologisista asemoitumisista. Kuvien kierrellessä globaalissa mediassa niiden merkitykset myös muuttuvat ja käyttötarkoitukset vaihtelevat. Vaikuttaakin siltä, että uusilla teknisillä kuvan- ja tiedonvälityksen keinoilla lienee vain melko rajallinen mahdollisuus muuttaa sitä, miten me kohtaamme maailman, muiden kärsimykset ja kriisit. Amatöörikuvien vallankumous globaalin kärsimyksen kohtaamisessa ei siis näytä kovin todennäköiseltä.

Läntisen maailmanpolitiikan henki: Sodalla sotaa vastaan

Läntisessä kansainvälisessä politiikassa kaasuiskukuvien mainittiin toistuvasti näyttävän niin käsittämättömän laajaa ja laadultaan hirvittävää kärsimystä, että ne asettivat ihmiskunnalle moraalisen velvoitteen puuttua tilanteeseen. Presidentti Barack Obama ja muun muassa Britannian pääministeri David Cameron linjasivat, että maailma ei saa kääntää kuvista katsettaan, vaan sen täytyy toimia niiden asettaman vaatimuksen mukaisesti: suorittaa humanitaarinen sotilaallinen isku Syyriaan. Kuvat olivat hyvin keskeisessä osassa läntisessä retoriikassa ja perusteluissa iskua suunniteltaessa.

Mielenkiintoista on se, että siviilien kärsimystä sodan kurimuksessa näyttävien kuvien ajateltiin – nykyisen läntisen maailmanpolitiikan humanitaarisiin sotiin vahvasti nojaavassa ilmapiirissä – perustelevan sotaa keinona sotaa vastaan. Aiemmin kärsimystä paljastavat kuvat ovat usein vaikuttaneet aivan toisin. Ne ovat ohjanneet ajattelua pikemminkin sodan vastustamiseen ja pasifismiin. Tällainen esimerkki on muun muassa 1920-luvun ensimmäisen maailmansodan kauhuista kertova saksalainen kuvapamfletti Krieg dem Kriege! (Sota sotaa vastaan!). Viime vuosisadan alussa yleisesti ajateltiin, että sodan aiheuttamia tuskia esittelevät kuvat säikähdyttäisivät katsojansa kääntämään ajatuksensa sotaa vastaan ja pasifismiin. Vastaavasti Virginia Woolf kirjoitti Three Guineas -kirjassaan (1938) baskikaupunki Guernican pommitusten kuvista. Hän näki, että kauhun kuvat voivat puolustaa vain yhdenlaista suhtautumista sotaan: sen vastustamista. Samaten Vietnamin sodan raakuuksia paljastavien kuvien on laajasti tulkittu vaikuttaneen asenteiden kääntymiseen sodanvastaisiksi.

Läntinen interventionistinen maailmanpolitiikka väritti Syyrian siviilien kärsimyksen kuvat historiasta poikkeavalla tavalla ja lisäsi niihin ajan hengen mukaiset sisällöt. Näin nykypolitiikassa kuvat sodan kauhuista toimivatkin paradoksaalisesti toisenlaisen sodan perustelijoina. Tämä edelleen osoittaa, kuinka sosiaalisen median aikakaudellakin kuvat ovat mykkiä, ja niiden merkitykset ja viestit rakentuvat niiden kulttuurisessa ja poliittisessa käytössä.

Sanat ja valtapolitiikka puhuvat kuvia kovemmalla äänellä

Suurista läntisistä moraalisanoista ja intervention perusteluista huolimatta, vain hieman yli kuukausi kaasuiskun jälkeen, Yhdysvallat ja Venäjä – sotaan hyvin vastakkaisilla tavoilla suhtautuvat kansainväliset toimijat – päätyivät yhteistyöhön. YK:n turvallisuusneuvostossa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka nojalla sovittiin Syyrian kemiallisten aseiden hävittämisestä. Näin kaasuasekriisi laukesi melko kevyen diplomaattisen ratkaisun avulla ja Syyrian siviilien kärsimyksen kuvat jäivät kansainvälisessä politiikassa taka-alalle – tai jopa unohtuivat.

Syyrian kaasuiskun kuvat todistavat kärsimyksen kuvien voimasta. Ne ovat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) voimakkaita poliittisia välineitä. Ne nostattavat tyrmistystä ja paheksuntaa sekä laajaa huomiota. Lisäksi ne toimivat poliittisesti tarkoituksenmukaisina välineinä, joilla voidaan perustella myös sotilaallisia operaatioita. 1990-luvulla puhuttiin paljon CCN-vaikutuksesta (CNN-Effect) eli siitä, että suora raportointi kriisialueilta nostattaisi kansalaisten keskuudessa huolta ja tyrmistystä ja näin painostaisi poliitikot raskaampiin toimiin kriiseihin puuttumisessa. Myöhemmin tutkimuksissa on yleisesti huomattu, että näin ei kuitenkaan ole käynyt: kuvat ovat saaneet paljon huomiota, ne ovat toimineet ”tyrmistyksen ikoneina” (icons of outrage), mutta kuitenkin harvoin vaikuttaneet todellisiin tekoihin.

Kuvien voima sosiaalisen median aikanakin on alisteinen niin valtamedian toimintaperiaatteille kuin poliittiselle tahdolle, virallisille tulkinnoille ja kylmille reaalipoliittisille laskelmille. Vaikka kohtaisimme kuinka kamalia ja autenttisia kuvia muiden kärsimyksestä, vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että kuvat automaattisesti kykenisivät stimuloimaan tiettyjä reaktioita tai vahvistamaan empatiaamme toisia kärsiviä kohtaan. Paljon puhuttu sosiaalisen median muutosvoima ja amatöörikuvien asema paremman maailman rakentamisen välineinä vaikuttaa olevan suurimmaksi osaksi myytti. Todellisuudessa sanat ja valtapolitiikka puhuvat kuvia kovemmalla äänellä.

Noora Kotilainen
Kirjoitus perustuu kirjoittajan väitöstutkimukseen kärsimyksen kuvien asemasta läntisessä humanitaarisessa maailmanpolitiikassa.

 

Rauhanjärjestöjen hetki ja mahdollisuus

[rapu] nato_esto (18.12.14)Julkisuudessa aika lailla vaieten solmittu isäntämaasopimus myytiin suomalaisille harhaanjohtavilla väitteillä siitä, kuinka kyseessä olisi lähinnä harjoitteluun ja katastrofiapuun keskittyvä sopimus. Todellisuudessa se on nimenomaan sotilaallinen yhteistyösopimus, joka määritelmän mukaan kattaa ”Nato-voimien ja yhteistyökumppanien voimien komentamisesta ja kontrolloinnista Nato-komennon alla Suomen tasavallan maaperällä tai sen läpi rauhan, kriisin, hätätilan tai konfliktin aikana Nato-sotilasvoimien tukena”.

Tämän sopimuksen solmittuaan Suomi alkaa olla käytännössä jo Naton liittolainen, jolloin Naton ja Venäjän välisen sodan syttyessä (ehkä vain vahingossa) maamme lentokentät, satamat, päätiet ja sähköverkko voivat olla Venäjän ohjusiskujen ensi kohteena. Vain sähköverkon lamauttamalla koko Suomi olisi vakavassa kaaoksessa kolmessa päivässä.

Hallituksen edustajien mukaan Suomelle kyllä jäisi vapaus aina itse päättää, milloin se pyytää Nato-joukkoja maahan. Mutta läheinen sotilaallinen yhteistyö tarkoittaa sitä, että Venäjän on pakko varautua sen mukaan, että Suomeen tarkoitetut joukot ovat osa Venäjän ja Naton välistä konfliktia.

Mikäli Suomi pyytää ja saa hieman apua, niin mikä on sen jälkeen Suomen ja Naton joukkojen komentosuhde eri tilanteissa? Onko Suomella ehdoton päätäntävalta, vai voiko Nato-joukkojen johto lähettää Suomessa olevat joukot tukemaan esimerkiksi Murmanskia lähestyviä Nato-lentokoneita ja vetää Suomen hetkessä globaalin kriisin yhdeksi pelinappulaksi – vastoin Suomen etuja?

Koska sopimuksen keskeisiä osia pidetään yhä salassa, niin ei voi tietää onko Suomi esimerkiksi saanut ehdottoman pitävän sitoumuksen siitä, että Nato ei missään oloissa voi tuoda maahan taktisia ydinaseita. Yhdysvalloilla, Ranskalla ja Iso-Britannialla on myös huomattava määrä taktisia ydinaseita. Ne ovat osa Naton puolustusdoktriinia. Kuinka ne sopivat Suomen puolustuspolitiikkaan, kun isäntämaa-sopimuksen puiteasiakirjassa nimenomaan tähdennetään pyrittävän yhtenäisyyteen Naton doktriinien ja menettelytapojen kanssa (ks. s. 50, pykälä 3.3, Memorandum of Understanding, MOU).

Keskeistä on kysyä, kuinka Suomen turvallisuus taataan parhaiten. Liian läheisen Nato-liittolaisuuden vaarana on, että jos Naton ja Venäjän välille syntyy aseellinen konflikti etäisessä Turkissa tai Georgiassa tai Ukrainassa, niin Suomi on välittömästi aivan sodan etulinjassa.

Jos Suomi sen sijaan selkeästi pysyttelee sotilasblokkien ulkopuolella ja jos sillä on nykyisen kaltainen suhteellisen vahva armeija, niin maalla on mahdollisuus selvitä hyvin vähäisin vaurioin seuraavasta suursodasta. 

Rauhanjärjestöjen kampanja – Nyt

Ehkä koskaan aikaisemmin rauhanjärjestöillä ei ole ollut suurempaa syytä ja mahdollisuutta pelastaa Suomi sodan kauheuksilta.

Enemmistö suomalaisista ja ruotsalaisista haluaa pysyä sotilaallisesti liittoutumattomana. Pohjolassa on vallinnut eräänlainen voimien tasapaino, kun Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus on ylläpitänyt alueellista vakautta.

Siksi rauhaa tahtovat järjestöt voisivat alkaa vedota suomalaisten enemmistöön erilaisin julkisuus- ja nettitempauksin, levittää tietoa isäntämaasopimuksesta ja vaatia sen koko sisällön julkistamista.

Yksi tai useampi rauhanjärjestö voi jäsenistönsä avulla ja päämäärätietoisella kampanjalla tehdä useita tehokkaita tempauksia.

Esimerkkejä:

1. Isäntämaasopimus on juuri sellainen uutinen, joka kuuluu hyvin luonnollisena osana vaihtoehtolehtien profiiliin. Niinpä niille voi ehdottaa ja tarjota juttuja kuinka perua salaiset sopimukset.

2. Kampanjassa voisi kerätä 50 000 nimeä kansalaisaloitteeseen lakiehdotukseen, jotta:

– Naton kanssa solmitut isäntämaasopimuksen liitteet ja siihen liittyvät muut asiakirjat on välittömästi annettava kaikille kansanedustajille.

– Sotilaalliset yhteistyösopimukset Naton kanssa on välittömästi purettava. Kansalaisten ja eduskunnan tietämättä tehdyt salaiset sopimukset eivät ole lainvoimaisia eivätkä demokratiamme hengen mukaisia.

3. Ennen seuraavia eduskuntavaaleja kaikilta ehdokkailta pyydetään yksiselitteinen vastaus: Sitoutuuko ehdokas lakkauttamaan heti isäntämaasopimuksen ja muut vastaavat sopimukset ja toimiiko hän tässä niin sanotusti omantunnonkysymyksen vaatimalla tavalla, jolloin voi äänestää myös oman puolueen yleislinjaa ja ohjeita vastaan. 

Syrjäisen Suomen ei tule liittoutua yhteenkään sotilasblokkiin vaan meidän on pysyttävä niistä irrallaan ja kuljettava maallemme turvallisinta pohjoismaista polkua. Se edistää myös koko Pohjolan alueen rauhan säilymistä. Rauha on Suomen kaikkein tärkein päämäärä.

Mikael Kallavuo

 

10 000 kilometriä kouluun

[rapu] koulu (18.12.14)Nainen oli suuttunut, suorastaan vihainen. Hän ymmärsi kyllä kysymyksen, mutta ei osannut vastata. Suomen kielen sanat eivät muistuneet mieleen, rivit hyppivät silmissä eikä kynä pysynyt kädessä. Mutta hän halusi vastata. Hän tiesi, että pystyisi. Hän oli viimein päässyt opiskelemaan, eikä hän luovuttaisi.

Vuotta myöhemmin turhautuminen on tiessään. Pimenevänä iltana nainen istuu oppitunnilla rauhallisena ja seuraa opetusta tarkkana. Suomen kielen kursseilla alkanut koulunkäynti jatkuu, ja nyt hän opiskelee matematiikkaa, terveystietoa, biologiaa ja maantietoa sekä muita peruskoulun kursseja.

Hän istuutui koulunpenkille vuosikymmeniä myöhässä. Matka tähän kouluun oli yli kymmenen tuhatta kilometriä pitkä. Takana on lapsuus, johon ei kuulunut koulunkäynti vaan kotiaskareet. Nuoruus, johon kuului avioliitto ja lastensaanti. Kouluun pääsivät vain ne, joilla oli varaa maksaa. Hän kävi kyllä koraanikoulua ja oppi lyhyellä kurssilla latinalaiset kirjaimet. Myöhemmin pakolaisleirillä opiskelusta oli voinut vain unelmoida, varsinkin kun mies oli kadonnut sodan jalkoihin.

Nyt hän opiskeli vieraassa maassa vieraalla kielellä vieraita asioita. Pohjoinen havumetsävyöhyke, paikkalintu vai vaelluslintu, ekosysteemipalvelut, yhteyttäminen eli fotosynteesi, kuiva kangasmetsä vai tuore kangasmetsä. Leveys- ja pituuspiirit, matalapaineen synty, mannerlaattojen liike, ilmastodiagrammi. Illat koulussa venyvät pitkiksi ja aamulla pitää nousta aikaisin ja laittaa lapset kouluun, tehdä kotityöt ja huolehtia kaikesta.

”Jos ei ole käynyt koulua, ei kuule mitään, ei näe mitään, ei ymmärrä mitään”, hän sanoo ja peittää käsillään ensin korvansa, sitten silmänsä. Sellainen hän kuulemma oli aiemmin.

Suomessa opiskelee paljon hänen kaltaisiaan maahanmuuttajataustaisia aikuisia, joilla ei aiemmin ole ollut mahdollisuutta käydä koulua. Osa heistä opettelee aluksi lukemaan ja kirjoittamaan. Osa pääsee peruskouluun vasta kun lapset ovat käyneet omansa. Osa käy päivisin töissä ja iltaisin koulua.

Maahanmuuttajataustaiset opiskelevat samoilla kursseilla suomea äidinkielenään puhuvien kanssa. Kun maantiedon oppitunnilla opettaja kysyy mitä tarkoittaa sana pouta, vyöhyke tai kalotti, luokassa leviää vieraskielinen puheensorina kun käännöstä kunkin omalle äidinkielelle etsitään. Usein sitä ei löydy. Sanojen merkitys mietityttää riippumatta äidinkielestä.

Oppitunneilla pitää muistaa iso alkukirjain, yhdyssanat, pilkku ja piste, partitiivi, verbin taivutus, pitkät vokaalit. Ja monta muuta kieliopin sääntöä ja poikkeusta. Maahanmuuttajataustaiset opiskelevat suomea vieraana kielenä. Todellisuudessa he voivat oppia kirjoittamaan vieraalla kielellä paremmin kuin omalla äidinkielellään. Harva aikuisoppilaitos pystyy tarjoamaan heille oman äidinkielen opetusta.

Miten ihmeessä he selviävät?

Totta kai he selviävät. Ovathan he selvinneet tähänkin asti. Omin voimin, tiedoin ja taidoin.

Tiina Taskila
Kirjoittaja on maantieteen ja biologian sekä vieraan kielen aineenopettaja.

 

Marokon ja YK:n lahjontaskandaali paljastui

Marokon Länsi-Sahara-politiikka on kokenut kovan kolhun. ”Marokon Snowdeniksi” kutsuttu Chris Coleman24 -salanimellä esiintyvä hakkeri paljasti maan lahjoneen YK:n ihmisoikeusvaltuutettuna toiminutta Navanethem ”Navi” Pillayta vuosina 2008-2014. Hakkeri vuoti julkisuuteen Marokon New Yorkissa ja Genevessä toimivien diplomaattien kirjeenvaihtoa keskushallinnon kanssa. Lahjontaskandaali on ryvettänyt sekä Marokon ulkopolitiikan että YK:n ihmisoikeuspolitiikan uskottavuuden.

Monet ovat ihmetelleet, miksi niin sanotut länsimaat tuomitsevat Venäjän Krimin miehityksen samalla kun katsovat läpi sormiensa pitkään jatkunutta Marokon kansainvälisen oikeuden vastaista miehitystä Länsi-Saharassa tai Israelin siviileihin kohdistamia iskuja Gazassa. Yhtenä syynä on kulissien takainen vehkeily, jolla pidetään ongelmat poissa kansainvälisen yhteisön foorumeilta. Marokon Genevessä toiminut YK-diplomaatti Omar Hilale lahjoi YK:n ihmisoikeusvaltuutettua sekä tämän lähipiiriä ja onnistui hiljentämään maailmanjärjestön Länsi-Saharassa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Hilale vaati 22. tammikuuta 2012 päivätyssä kirjeessään Marokon hallintoa lähettämään rahaa Navi Pillayn sympatian voittamiseksi:

”Haluaisin muistuttaa, että on tarpeen välittää 250 000 dollaria osana Marokon kontribuutiota YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston (OHCHR) vuoden 2011 budjettiin. YK:n ihmisoikeusvaltuutettu ilmaisi kahdesti olevansa halukas vastaanottamaan tuollaisen summan rahaa. Tämä siirto auttaa Pillayta ottamaan paremmin huomioon Saharan kysymystä koskevan näkemyksemme, kun hän laatii seuraavan raporttinsa YK:n pääsihteerille”, Hilale painottaa.

Hilale onnistui saamaan Pillayn välinpitämättömäksi oman edustajansa Evan Simonovicin ja jopa YK:n Länsi-Saharan erityislähettilään Christopher Rossin näkemyksiä kohtaan. He olivat yrittäneet saada hänet vierailemaan Länsi-Saharan miehitetyillä alueilla. Huhtikuussa 2014 YK hylkäsi jälleen kerran Länsi-Saharan ihmisoikeusmonitoroinnin osana Minurson rauhanturvaoperaatiota, vaikka lukuisat ihmisoikeusjärjestöjen, kuten Amnesty Internationalin ja Human Rights Watchin, raportit todistavat systemaattisista ihmisoikeusloukkauksista, joihin Marokko on syyllistynyt.

Näinkö maailma toimii?

Omar Hilale ei lahjonut pelkästään ihmisoikeusvaltuutettua. Osansa sai Pillayn lähipiiri. Hilale paljastaa esimiehilleen suunnatuissa kirjeissä rekrytoineensa myös Pillayn henkilökuntaa Marokon asialle. Hilalen hyppysissä olivat ruotsalainen kenttätyön vastaava Anders Kompass sekä erityistoimenpidevastaava, senegalilainen Bacre Waly Ndiaye. Hilalen mukaan edellä mainitut olivat ”enemmän kuin ystäviä”. He toimivat Marokon hyväksi ja vaikuttivat Pillayn suhtautumiseen. ”Marokon lähetystön strategian ansiosta onnistuttiin siinä, että Pillayn lähipiiri ja ihmisoikeusvaltuutetun toimiston johto saatiin suotuisiksi Marokon näkökannoille. Valitettavasti Pillayn heikkous Simonovicin edessä on strategiamme Akilleen kantapää”, Hilale raportoi.

Marokon ”ystävät” hiljensivät Pillayn virkamiehet. Samalla osa heistä onnistui luomaan negatiivisen ilmapiirin Polisarion ympärille ja informoi Marokkoa Polisarion kanssa käydyistä keskusteluista. Marokon ohjeistamana Anders Kompass vaikutti Pillayn päätöksentekoon, sai tämän hylkäämään vierailun Länsi-Saharan miehitetyille alueille ja sen sijaan raportoimaan YK:n pääsihteerille Marokon näkökulmista. YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan osaston vastaavan, tunisialaisen Frej Fennichin asemaa pyrittiin heikentämään, sillä hän ei katsonut tilannetta tarpeeksi Marokon näkökulmasta. Kompass sai Pillayn myös hylkäämään myönnytyksen Länsi-Saharan presidentille Mohammed Abdel Azizille ja tekemään vierailun pelkästään Marokon pääkaupunkiin. Lopulta myös ihmisoikeusloukkausten valvonnan liittäminen osaksi rauhanturvaoperaatio Minursoa torpedoitiin jälleen kerran. Toisaalta Ranska olisi varmaankin käyttänyt veto-oikeuttaan, mikäli asia olisi edennyt niin pitkälle.

Kaiken lisäksi Marokko on jäänyt kiinni myös YK:n Länsi-Saharan erityislähettilään Christopher Rossin vakoilusta. Marokko ei ole pitänyt Rossin lähestymistavasta konfliktiin, ja yhdessä kirjeessään Hilale varoitti Rossin ”manöövereista” yrittää pakottaa Marokko hyväksymään YK:n esitys konfliktin ratkaisemiseksi. Rossia vakoiltiin ja hänen henkilökohtaisista toimistaan kerättiin tietoa.

Länsi-Saharan kansa, sahrawit, ovat odottaneet vuosikymmeniä kansainvälisen oikeuden näkemysten mukaisten päätösten täytäntöönpanoa. Niihin uskoen itsenäisyysliike Polisario on pitäytynyt tiukasti rauhanomaisessa toiminnassa vuonna 1991 voimaan astuneen aseleposopimuksen jälkeen. Länsi-Saharan esimerkki viestittää karulla ja surullisella tavalla miehityksestä kärsiville kansoille sitä, missä kiitos seisoo, kun noudatetaan kansainvälisesti sovittuja pelisääntöjä ja harjoitetaan rauhanomaista vastarintaa.

Lokakuussa Ruotsin uusi hallitus ilmoitti tunnustavansa Palestiinan valtion. Ruotsissa on viime vuosina myös käyty laajaa keskustelua Länsi-Saharan tunnustamisesta. Milloin Suomi seuraa Ruotsin esimerkkiä?

Karim Maiche

 

Craftivismi – aktivismia introverteille

[rapu] craftivism1 (18.12.14)Tarvitseeko aktivistilla olla kova ääni, napakka ote spraymaalipurkista ja vahvat jalat? Montako allekirjoitusta vetoomuksiin hyvä aktivisti kerää? Vai voisiko olla, että kirjontapistoilla voi parantaa maailmaa ja voimauttaa samalla ahdistuneen aktivistinkin? Tätä mietti Craftivism-kollektiivin perustaja Sarah Corbett.

[rapu] craftivismi2 (18.12.14)Sarah Corbett osallistui ensimmäiseen talonvaltaukseensa kolmivuotiaana vanhempiensa mukana köyhillä kotikulmillaan Evertonissa Liverpoolissa. Pastori-isä ja poliitikkoäiti kasvattivat perheen lapset käyttämään lahjojaan ensisijaisesti maailman parantamiseen.

Nuorena aikuisena Sarah työskenteli Christian Aid – ja Oxfam-järjestöille, kunnes huomasi vuonna 2008 olevansa väsynyt ammattivaikuttaja, joka tunsi aktivismin olevan ihmisten ahdistelua, huutamista ja vuorovaikutuksetonta puhetta. Jokainen marssi ja mielenosoitus tuntui vievän voimia. Ujo ihminen ei voi olla oikea aktivisti, Sarah mietti.

Pitkillä työmatkoilla hän löysi kirjonnan keinoksi kanavoida stressiään ja alkoi pohtia käsityön ja aktivismin yhdistämistä. Hitaasti etenevä käsillä tekeminen tarjosi tilaisuuden hiljentyä, mahdollisuuden ajatella tarkemmin käsillä olevia tapahtumia ja asioita, joihin pitäisi puuttua.

Käsityöaktivismin guru Betsy Greer lainasi Sarahille craftivism-termin, ja A Lonely Craftivist -blogillaan Sarah alkoi saada samoin ajattelevia seuraajia.

Näkyvyyttä ilman syyllistämistä

Syntyi Craftivist Collective. Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, se on maailmanlaajuinen ryhmä, ja Sarah tekee liikettä tunnetuksi kiertäessään puhumassa ympäri Eurooppaa. Yhteistyökumppaneina ovat olleet esimerkiksi Save the Children -järjestö I’m a Piece -projektissa vuonna 2012 ja Falmouthin yliopisto parhaillaan käynnissä olevassa Craftivist Garden #wellMAKING -hankkeessa.

Craftivist Collective on haastanut osallistujia ympäri maan järjestämään stitch in -tilaisuuksia, joissa nämä valmistavat valitsemallaan tekniikalla kukkia puutarhainstallaatioon ja pohtivat samalla yhdessä sitä, mitä hyvinvointi kullekin on ja kuinka sitä voisi edistää omassa yhteisössään. Projekti päättyy tammikuussa 2015, kun puutarhan tuotokset esitetään brittipoliitikoille taiteita, terveyttä ja hyvinvointia käsittelevässä tilaisuudessa.

Tunnetuimpia kollektiivin tuotoksia ovat minikokoiset ristipistobannerit, joita voi bongata esimerkiksi vuosittain Lontoon muotiviikkojen tapahtumapaikoilta. Pienet, ikään kuin löydettäväksi jätetyt kyltit muistuttavat vaikkapa siitä, että kun surkeimmin palkattu muotinäytöksen malli nettoaa tunnissa 125 puntaa, tienaa vaateteollisuuden keskivertotyöläinen Vietnamissa 24 puntaa kuukaudessa. Ohikulkijat valokuvaavat ristipistokylttejä, ja ilmaista näkyvyyttä saadaan Instagramissa.

Kuvat herättävät positiivista huomiota ilman syyllisyyden herättelyä, väittää Sarah Corbett. Craftivistit ovat tarttuneet vuosien varrella kapitalismin kritiikkiin, yritysten veropakoiluun ja rauhantyöhön Johnin ja Yokon hengessä And Sew to Bed -projektissa sekä köyhyyden vähentämiseen vaatimalla kehitysavun nostoa 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Toiset hankkeet ovat yhteisöllisiä ja valmistuvat stitch in -tapahtumissa, toisia voi valmistaa omassa rauhassa.

A spoonful of craft…

Hyvän mielen aktivismi ei Sarah Corbettin mukaan sisällä hyväntekeväisyyttä, vaan olennaisempaa on keskittyä ongelman lähteeseen. Mielenkiinnon herättäminen ei riitä, eikä edes avustaminen, sillä syihin ja epäoikeudenmukaisuuden rakenteisiin täytyy puuttua. Kirjominen on joltisestikin hitaampaa kuin spraymaalilla suihkiminen, joten esille tuotavaa ajatusta joutuu harkitsemaan ja siihen joutuu sitoutumaan. Tämä ajatus välittyy myös vastapuolelle. Hidas käsityö on lisäksi vastalause klikkailuaktivismille, jossa kampanjan onnistuminen määritellään tykkäysten määrällä. Käsityöaktivismin onnistumista ei voida mitata allekirjoituksin tai tykkäyksin, ei kerätyin rahoin. Sarahin mukaan tärkein työ tehdään ihmisten sydämissä ja mielissä.

Craftivist Collectiven jäsenet keskustelevat ja väittelevät parlamenttiedustajiensa kanssa. Sarahin ensimmäinen oma kirjontatyö, jolla hän pyrki vaikuttamaan, oli kirje puuvillanenäliinassa hänen omalle kansanedustajalleen. Kirjeen lopussa oli lause ”Don’t blow it!” Käsinkirjaillun nenäliinan avulla Sarah pääsi sinuiksi edustajansa kanssa, ja keskustelua on käyty siitä lähtien milloin mihinkin teemaan liittyen. Craftivismin tunnuslauseen mukaan on se ikävä aktivismikin helpommin nieltävissä lusikallisella käsityötä eli with a spoonful of craft.


Kaikki pistot eivät ole taidetta?

Jos neulegraffiti on ensisijaisesti taidetta, on craftivism aktivismia käsityön keinoin. Viestin täytyy olla selvä. Käsityö aktivismina ei voi olla myöskään liian teknistä: ristipistot ovat helposti opittavissa. Minibannerin kirjominen voi olla voimaannuttavaa myös tekijälleen: minä osasin tämän! Craftivism ei ole myöskään taidetta, sillä sen pitää olla kaikkien tehtävissä ja helposti lähestyttävissä, eikä sitä aiota sulkea gallerioihin.

Käsityön ja taiteen suhteesta on monenlaista rajanvetoa, ja selvää on, että aika on siinä yksi osatekijä. Kun chileläiset naiset sotilasjuntan aikana kertoivat kärsimyksistään arpilleras-tilkkutöillään, ei ajateltu, että se on muutaman vuosikymmenen päästä ilmiö, jota tarkastellaan taidemuotona. Omana aikanaan se oli naisten käsityön muoto, johon ei sen kummemmin kiinnitetty huomiota.

Tätä on käytetty myös hyödyksi: vuonna 2006 tanskalainen Pink M.24 Chaffee -taideprojekti peitti toisen maailmansodan tappovälineen 4000 neulotusta palasta tehtyyn pinkkiin villapukuun. Taiteilija Marianne Joergensen halusi kritisoida Tanskan osallistumista Irakin sotaan, ja pinkki asu oli hänen keinonsa riisua tankki aseista. Pinkin tankin asua valmisti kansainvälisen vapaaehtoisjoukko.

Sloganeiden kirjominen ristipistoin voi vaikuttaa samoin: naisellinen tekniikka vähentää viestin pelottavuutta. Helsingissä Tiedekulman tilaisuudessa Sarah kuvaili genderiä virtahevoksi craftivismin olohuoneessa: lähes kaikki julkkiskäsityöläiset ovat keskiluokkaisia, valkoisia naisia. Tekniikkaa ei kuitenkaan ole valittu rajaamaan osallistujia.

Craftivist Collective rahoittaa toimintaansa myymällä kierrätetyistä materiaaleista tehtyjä kirjontapakkauksia ja opaskirjaa A Little Book of Craftivism. Käsityöaktivismiuransa voi aloittaa esimerkiksi jalanjälki-kirjontapakkauksella, jonka tarkoituksena on pohtia sitä jälkeä, jonka haluaa maapallolle itsestään jättää.

************************************************

KOTOISTA KÄSITYÖAKTIVISMIA:

• Solidaarisuussilmukat: Neuleet lämmittävät palestiinalaispakolaisia Libanonissa. Ryhmä myös tukee Baalbekin neulepiiriä. Lisätietoja Solidaarisuussilmukat-Facebook-ryhmästä ja Kirsti Paloselta kirsti.palonen[at]welho.com

• Korjaussarja: Tarjoaa lääkettä kulutusjuhlan jälkeiseen krapulaan, järjestää mm. Vaatehuoltoasemia, joissa ohjataan korjaamaan ja huoltamaan vaatteita ja opetetaan käsityön jokamiestaitoja. www.facebook.com/korjaussarja

• Sivarisukka: Saana Sandholmin organisoima vastaliike, joka kannustaa sivarien ja totaalikieltäytyjien jalkojen lämmittämiseen varusmiessukkien sijaan. Rauhan ja aseistariisunnan puolesta on puikkoja kilkuteltu jo vuodesta 2010. sivarisukka.blogspot.fi/

************************************************

KÄSITYÖVAIKUTTAMISTA MAAILMALLA:

Craftivist Collective craftivist-collective.com/, www.facebook.com/CraftivistCollective

Wellington Craftivist Collective, Uusi-Seelanti wellingtoncraftivism.blogspot.fi/p/about-us.html

Boitumelo Sewing Projec, Etelä-Afrikka www.facebook.com/BoitumeloProject

Miten sinä edistäisit rauhaa ja ihmisoikeuksia käsityön keinoin? Lähetä vinkkejä toimitukseen sähköpostilla pulut[at]kaapeli.fi tai keskustele Suomen Rauhanpuolustajien Facebook-sivulla.

************************************************

CRAFTIVISMIN VIISI YDINAJATUSTA:

1) Sisäinen aktivismi
Aloita itsestäsi. Hitaan käsityön tekeminen pakottaa pysähtymään ja auttaa ajattelemaan vaikeita asioita.

2) Hellä aktivismi
Perinteinen aktivismi on usein hyökkäävää, maskuliinista ja äänekästä, ja siihen osallistuminen vaatii aktivistin roolin päälle pukemisen. Craftivism sisältää ajatuksen niin oman persoonallisuutensa ja erityislaatuisuutensa kunnioittamisesta kuin viestin vastaanottajan kunnioittamisesta. Lähestymistavan täytyy olla empaattinen.

3) Kiehtova aktivismi
Huutomerkkien sijaan tehdään pieniä, kutsuvia töitä, jotka täytyy löytää.

4) Hiljainen aktivismi
Kollektiivilaiset kokoontuvat työskentelemään yhdessä julkisiin paikkoihin. Esimerkiksi junassa käsityön tekeminen herättää kysymyksiä ja sallii myös keskustelun. Käsityön tekeminen mahdollistaa tauot ilman, että niistä syntyy vaivaannuttavia.

5) Riemukas aktivismi
Craftivismin tarkoituksena on herättää toiveikkuutta, ja vihamielisiä kirjontoja ei sen nimissä tehdä. Viha ehtii ehkä laantua tuottaviksi ajatuksiksi työn edetessä!

Teksti ja kuvat: Anu Kaarina Hämäläinen