Aihearkisto: 6/2016

Kirje Länsi-Saharasta: Ensin tuli tulva, sitten Maradona

El Aaiún, miehitetty Länsi-Sahara, 15. lokakuuta, 2016

Kotikaupunkiini El Aaiúniin iski loka­kuun 29. päivänä hirveä tulva, joka teki tuhoa Sakia El Hamran laaksossa ja sen lähialueilla. Tulvat aiheuttivat monia kuolonuhreja, ja monet sahrawit menettivät kotinsa ja karjansa Foum Elwadissa.

Tuhot eivät olisi olleet niin pahoja, mikäli alueen infrastruktuuri olisi parempi. Huolimatta siitä, että Marokon hallinto saa valtavasti tuloja alueen luonnonvaroista, sahrawit elävät yhä kurjissa olosuhteissa köyhyysrajan alapuolella.

Miehittäjävaltiona Marokko ei välitä lainkaan sahrawien eduista tai heidän suo­jelemisestaan. Lokakuun tulvat osoittivat, miten Marokko kehittää omien kaupun­ kiensa infrastruktuuria Länsi­-Saharasta saaduilla rahoilla ja tuo samaan aikaan siirtolaisia alueelle hiljentääkseen sahra­wien äänen ja tehden heistä vähemmistön omassa kotimaassaan.

Ironista kyllä, tulvat tuhosivat tien ja sillat, jotka yhdistävät El Aaiúnin eteläiseen Marokkoon. Koko Länsi-­Saharan alue jäi eristyksiin ja alueiden väliin muodostui luonnollinen raja. Ihmiset ovatkin naures­kelleet asialle ja sanoneet, että jopa luonto on Marokon laitonta miehitystä vastaan. Kuvaavaa on, että vaikka Marokko pitää kaupunkia kiinteänä osana itseään, ihmiset elävät siellä eristyksissä muusta alueesta. Puhutaan, että Marokko ei voi vetäytyä alueelta, koska se on käyttänyt miljardeja dollareita tehdäkseen seudusta kukoistavan. Meille asukkaille tämä näkyy vain valheena.

Marokon mediassa tulvia käsiteltiin harhaanjohtavasti. Ihmisille kerrottiin, että tulvat eivät aiheuttaneet tuhoja eivätkä vaa­tineet kuolonuhreja. Mediassa syrjäytettiin sahrawien näkökulma eikä esimerkiksi mainittu henkensä menettänyttä perhettä, johon kuului kaksi pientä vauvaa. Marokko ei käynnistänyt evakuointeja, eikä se ole pyrkinyt auttamaan tulvasta kärsineitä ihmisiä. Sen sijaan valtio päätti isännöidä jalkapallo-­ottelua Vihreän marssin muistopäivänä 6. marraskuuta kutsumalla jalkapallolegenda Maradonan pelaamaan paikan päälle. Tanssin ja ilon täyteiseen muistojuhlaan käytettiin 800 000 dollaria. Monille tämä olikin täydellinen osoitus kunnioituksen puutteesta ja on ristiriidassa sen kanssa, mitä olisi pitänyt tehdä.

Laila Lehbib
Suomentanut: Antti Kurko

Kirjoitus on osa Kirje Länsi-Saharasta -sarjaa, joka päättyy toistaiseksi tähän numeroon. Vuonna 2017 Rauhan Puolesta -lehdessä käsitellään muun muassa Länsi-Saharan luonnonvaroja.

Kurdistanin orastava ympäristöliike sodan jaloissa

erkanErkan Özgen on kurditaiteilija ja ympäristöaktivisti, joka vietti pari kuukautta turvaresidenssissä Suomenlinnassa. Hän oli perustamassa Mesopotamia Ecology Movementia. Sen tavoitteena on luoda Turkin kurdialueille laaja-alainen ympäristöliike, joka keskittyy niin maaseudun kuin kaupunkienkin ekologisiin kysymyksiin. Rauhanpuolustajien Kurdistan-ryhmä haastatteli Erkan Özgeniä elo-syyskuun vaihteessa.

Erkan Özgen on syntynyt Derikissä, Mardinin alueella Bakurissa  eli Pohjois-Kurdistanissa Kaakkois-Turkissa. Hän opiskeli kuvataidetta Adanassa, ja jo tuolloin hän oli aktiivisesti mukana järjestämässä taidenäyttelyitä. Muutettuaan Amediin (Diyarbakir) Erkan perusti ateljeen ja tarjosi tiloja nouseville taiteilijoille. “Vuonna 2001 järjestimme ensimmäisen näyttelymme, jonka nimi oli Taide ja kaupunki,” Erkan kertoo. “Tämä oli ensimmäinen nykytaiteen ryhmänäyttely Kurdistanin alueella.”
Tämän jälkeen ryhmä alkoi tehdä yhteistyötä Istanbulissa vaikuttavien taiteilijoiden kanssa. “Vuonna 2003 järjestimme ensimmäisen kansainvälisen näyttelymme Saksassa.”

Ekologinen herääminen tuli vasta myöhemmin. “En juurikaan yhdistele näitä teemoja, sillä kiinnostukseni taiteeseen alkoi huomattavasti aiemmin kuin kiinnostukseni ekologiaan. Olen tehnyt taidetta 21 vuotta, mutta kiinnostukseni ympäristöasioihin alkoi vasta vuonna 2010.” Ympäristökysymykset ovat pikkuhiljaa nousseet pinnalle myös Kurdistanissa. “Kun puhumme ihmisistä yleensä, sanoisin että he eivät ole kovinkaan tietoisia asiasta. Tosin Turkin puolella aktivisteilla on enemmän kokemusta näistä asioista kuin Kurdistanissa. Koko kysymys on erittäin tuore ja ensimmäinen tapaaminen aiheesta järjestettiin Amedissa vuonna 2011 nimellä Mesopotamia Ecology Forum. Tämä tapaaminen kesti useita päiviä, ja sen tuloksena syntyi ohjelma, joka perehdytti ihmisiä aiheeseen. Tuo foorumi ei ollut vain kurdeille. Se oli kansainvälinen foorumi ihmisille eri puolilta maailmaa. Mutta aloitteen tekivät amedilaiset aktivistit.”

Ekologisesta liikkeestä haluttiin kaikille avoin

Tapaamisen seurauksena syntyi Mesopotamia Ecology Movement. “Aluksi se ei ollut mikään joukkoliike, vaan ensimmäiset vuodet toiminta oli hyvin spontaania. Vuonna 2014 liikkeeseen kutsuttiin mukaan myös kansalaisjärjestöjä ja useita yksityishenkilöitä. Tavoitteena oli perustaa yhteisö, joka mahdollisti monimuotoisemman aktivismin tekemisen.”
Erkan kuvailee, kuinka haluttiin luoda kaikille avoin liike. “Kutsu liikkeeseen liittymisestä lähetettiin kaikenlaisille toimijoille, jopa AKP:lle ja muille puolueille, sillä näkemyksemme mukaan ekologinen liike ei saanut olla sidoksissa tiettyyn ideologiaan. Kutsuimme jopa Amedin kuvernöörin.”

Ensimmäisessä tapaamisessa 29. helmikuuta vuonna 2014 oli paikalla noin sata ihmistä. “Halusimme, että tapaamisessa kaikki voisivat puhua. Teimme myös selväksi pettymyksemme kurdipoliitikkoihin, jotka olivat osa alueellista hallintoa, ja tuomitsimme heidän vastuuttoman toimintansa ekologisissa kysymyksissä. Itse asiassa rajuin kritiikki koski juuri kurdipoliitikkoja, jotka olivat osa paikallishallintoja.”
Tapaamisen seurauksena liikkeelle luotiin ohjelma ja perustettiin uusia neuvostoja, kuten energia- ja maatalousneuvosto. Lisäksi perustettiin paikallisia neuvostoja seitsemään muuhun kaupunkiin kuten Batmaniin, Urfaan, Vaniin ja Antepiin. “Näiden neuvostojen toimintaa pyrittiin aina suhteuttamaan alueellisiin tarpeisiin sen sijaan, että ne toimisivat tietyn ideologian mukaan”, Erkan tarkentaa. “Tavoitteenamme on luoda samankaltaisia neuvostoja 25 kaupunkiin.”
“Linjauksemme ovat aina pohjanneet yhteiskunnallisen ekologian ajatuksiin.”

Yhteiskunnallisen ekologian (social ecology) käsitteen on luonut yhdysvaltalainen, nyt jo edesmennyt Murray Bookchin, jonka kanssa kurdiliikkeen vankilassa oleva ideologinen johtaja Abdullah Öcalan oli pitkään kirjeenvaihdossa. Öcalan muokkasi Bookchinin ajatuksia kurdien tilanteeseen ja yhdisti ne osaksi omaa ideologiaansa demokraattisesta konfederalismista, joka on jo 90-luvulta lähtien tähdännyt kurdiliikkeen demokratisoimiseen. Myös Mesopotamia Ecology Movement seuraa samaa linjausta.
“Me emme näe itseämme vain ympäristöliikkeenä, jotka usein jäävät marginaaliin. Me emme halua eristää itseämme muista yhteiskunnallisista liikkeistä, vaan olla osa suurempaa liikettä”, Erkan selventää. Organisoitumisesta hän kertoo: “Meillä ei ole johtajia, eikä minkäänlaista keskushallintoa. Päätökset tehdään neuvostojen tapaamisissa. Puheenjohtajina neuvostoissa on aina kaksi henkilöä, mies ja nainen.”

Yhteistyö valtion kanssa käynyt mahdottomaksi

Erkan kertoo, että nykyisen AKP-hallituksen aikana toiminta on vaikeutunut huomattavasti. Etenkin sen jälkeen, kun rauhanneuvottelut kurdiliikkeen kanssa katkesivat. “Vuoden ajan sotilaat ovat polttaneet metsiä, omien sanojensa mukaan tuhotakseen sissiliikkeen. Valtio estää kaiken toiminnan tätä vastaan, joten työskentelymme on erittäin hankalaa tällä hetkellä. Tällaisessa tilanteessa yhteistyö valtion kanssa käy mahdottomaksi. Me yritimme sitä jo vuosina 2011 ja 2014. Viime vuonna esitimme kutsun kansainväliselle ympäristöliikkeelle, jotta alueelle saataisiin ulkopuolisia tutkijoita tekemään arviota siitä, kuinka suurista tuhoista on kyse. Pieni määrä aktivisteja Turkista ja muualta vastasi kutsuun ja julkaisimme oman raporttimme. Viime vuonna sota siirtyi kaupunkeihin. Näin ollen se alkoi aiheuttaa tuhoa myös kaupunkien infrastruktuurille. Julkaisimme oman raporttimme myös tästä aiheesta.”

“Yksi ongelma ovat myös useat padot, jotka sijaitsevat kaupunkien ympärillä, ei vain Diyarbakirin ympärillä vaan kaikkialla Kurdistanin alueella. Näitä patoprojekteja käytetään tietysti energian tuottamiseen, mutta niitä käytetään myös aseina. Niiden sijainti on valittu hyvin strategisesti. Esimerkiksi Turkin ja Irakin välisellä raja-alueella on 11 patoprojektia, kaikki on rakennettu turvallisuussyistä. Yksi paikka on Hasankeyf, historiallinen alue, josta kahdenkymmenen viime vuoden ajan ihmisiä on painostettu väistymään patoprojektin tieltä, ja se tulee jäämään veden alle. [Alla kuva Hasankeyfin sillasta.] Hasankeyf oli yhteen aikaan hieman kuin pääkaupunki kurdeille ja se on Unescon maailmanperintökohde. Näin ollen kun Turkin hallitus antaa sen kadota veden alle, se ei vain tuhoa sen symbolista arvoa, vaan se myös tuhoaa todisteita kurdien joukkomurhasta. Turkki ei ole missään vaiheessa sallinut perusteellista arkeologista tai historiallista tutkimusta alueella. Ja pian se kaikki tulee olemaan veden alla. Ympäristön tuhoaminen on noussut viimeisen vuoden aikana tasolle, jolla se ei ole koskaan aikaisemmin ollut.”

hasankeyfin_silta

Surin historiallisia kohteita tuhoutunut paljon

Viime aikojen sortotoimet ovat koskettaneet myös ympäristöliikettä, ja yksi Mesopotamia Ecology Movementin jäsen on ollut viimeiset kaksi viikkoa kiinniotettuna. Kukaan ei tiedä mistä häntä syytetään.

Amedissa Surin historiallinen kaupunginosa on kärsinyt valtavia vahinkoja Turkin joukkojen pommituksissa kaupungin piirityksen aikana vuoden 2015 lopulla. [Kuva alla] Tämän vuoksi myös Mesopotamia Ecology Movement on järjestäytynyt alueella. “Surissa on paljon kissoja, joten kun pommitukset olivat käynnissä, myös ne kärsivät ja kissoja kuoli ja haavoittui. Tämän takia liikkeeseemme perustettin myös Eläinoikeusneuvosto, joka alkoi pitää huolta kissoista ja nyt meillä on Amedissa oma talo kissoille.”
“Surin historiallisessa kaupunginosassa on paljon suojeltuja kohteita ja paljon rakennuksia tasavallan alkuajoilta 1920-luvulta. Nyt, uuden lainsäädännön ansiosta, tarvitaan vain yhden ihmisen allekirjoitus ja hallitus voi muuttaa minkä tahansa kohteen luokituksen.”

surin_kaupunginosa

“Amedin alueelle on myös istutettu paljon puita aina tasavallan alkuajoilta lähtien. Nyt sotilaat ovat alkaneet kaataa noita puita. Nämä alueet muodostavat tärkeitä viherväyliä kaupungissa, joka muuten olisi vain betonia. Eräällä toisella alueella, joka on myös tärkeä vihervyöhyke, paikallishallinto aloitti puiden istutukset vuonna 1997. Alue oli valtava, 24 hehtaaria. Nyt armeija on ilmoittanut, että alue kuuluu heille ja on ottanut sen hallintaansa”, Erkan kertoo. “Vuosien ajan olimme menneet alueelle istuttamaan taimia, mutta tällä hetkellä armeija tekee mitä haluaa. Viimeksi, kun menimme sinne, armeijan erikoisjoukkojs oli kaikkialla, eivätkä he päästäneet meitä alueelle.”

“Etenkin epäonnistuneen vallankaappausyrityksen ja poikkeustilan julistamisen jälkeen kaikki lait, jotka suojelisivat ympäristöä ja meidän toimintaamme, on poistettu. Hallitus käyttää poikkeustilaa hyväkseen, ja se on kiihdyttänyt ympäristön ja kaupunkien tuhoamista. Kaikki se, mitä he eivät aiemmin kyenneet tekemään, tapahtuu nyt. Toverimme ovat kuitenkin päättäneet jatkaa toimintaansa.”

Olin suunnitellut kysyväni Erkanilta myös taiteeseen liittyvistä asioista, mutta keskustelumme ympäristöasioista venyi niin pitkäksi, etten halunnut häntä tämän enempää vaivata. Otimme vielä yhteiskuvan ja Erkan jatkoi seuraavaan tapaamiseensa ja palaa lähipäivinä takaisin kotiin. Toivotamme kaikkea hyvää Erkanille ja Mesopotamia Ecology Movementille.

Juha Häikiö
Kirjoittaja kuuluu Rauhanpuolustajien Kurdistan-ryhmään.

Kuva Surin raunioituneesta kaupunginosasta kurdishdailynews.org

Kuva Hasankeydin sillasta wikipedia.org

Lukijakolumni: Armeijat tuhoavat

Aseeton vastarinta tarkoittaa kaikenlaisesta väkivaltaisesta toiminnasta pidättymistä väkivallan, sodan uhkan, sodan ja miehityksen tilanteissa ja kansalaisten toimintaa muilla keinoin. Olen päätynyt tälle kannalle pohdiskelun kautta. En halua Suomeen uusia sodassa kaatuneita enkä sotainvalideja. Uskoakseni voisimme minimoida kriisi­tilanteen henkilövahingot rauhanomaisella vastarinnalla.
Aseettoman vastarinnan organisointi ja johtaminen kuuluvat valtion tehtäviin. Väkivallaton vastarinta lujittaa kansalaisten yhteenkuuluvuutta. Se taas vahvistaa omaa itsenäistä päätöksentekoa.
En näe, että Suomen armeija voisi taistella menestyksellisesti suurvaltaa vastaan. Sellainen sotiminen on hyödytöntä lopputuloksen kannalta, mutta tuhoisaa sotilaille ja siviileille.
Suomen tulisi pysyä kaikkien sotilas­liittoutumien ulkopuolella ja toimia sen mukaisesti omassa päätöksenteossaan ja neuvotteluissa muiden maiden kanssa.
Sota on ollut elämässäni läsnä aina. Isäni oli sodassa ja lapsuuden kerrostalon kaikkien pihakavereiden isät myös. Isäni kaksi vanhempaa veljeä kaatuivat sodassa. Itse kävin armeijan ja samaan aikaan olin rauhanliikkeen aktiivitoimija. Olen lukenut myös paljon sota­kirjallisuutta. Se on realismissaan mielestäni pääosin hyvin sodanvastaista. Sotahistorian lukemista pidän hyödyllisenä. Siinä tulee esiin pelkistettynä sodan eri voimien intressit.
Olen horjunut kannassani niin, että olen ymmärtänyt aseellista maanpuolustusta ja luottanut siihen, että sillä voi olla suuri merkitys Suomen pitämisessä konfliktien ulkopuolella. Olen pitänyt mahdollisena sotilaallista uhkaa vain Venäjältä.
Kuitenkin Suomen valtionjohdon ja armeijan johdon viimeaikaiset isäntämaaso­pimukset USA:n kanssa muuttavat tilanteen. Suomi saattaa joutua konfliktiin nyt kahdesta suunnasta. Molemmat voimat ovat sellaisia, että suomalainen sotavoima ei riitä torjumaan uhkaa. Mahdollisessa sotilaallisessa konflik­tissa Suomen koko alueeseen kohdistuva tuho olisi suuri.
Näkemykseeni ovat vaikuttaneet myös nykyiset sodat. Armeijat saavat aikaan valtavaa tuhoa.
Minusta Suomi voisi valita puolustukseensa siviilivastarinnan. Asemamme Venäjän naapu­rina ja arktisen alueen reunassa on haastava. Valintamme olisi siirtää kaikki vastuu mahdol­lisesta väkivallan käytöstä muille toimijoille. Suomi voisi kertoa olevansa ulkopuolella ja vaativansa ristiriitatilanteessa rauhanomaista ratkaisua pohjoisille alueille.

Näkökulmani on valinta. Samanlaisia valintoja ovat reaalipolitiikka ja sotilas­doktriinit. Niihin verrattuna aseeton vastarinta on aivan yhtä pätevä toimintamalli.

Erkki Kupari
Kotka

Pohjoismaiset rauhankeskustelut Degerforsissa

Sain ystävällisen kutsun osallistua pohjoismaisiin rauhankeskusteluihin, jotka pidettiin elokuussa Ruotsin Värmlannin Degerforsissa. Folket i Bild – kulturfront (FiB) on järjestänyt näitä keskusteluja jo viisi vuotta. FiB on puolueisiin sitoutumaton, anti-imperialistinen järjestö sanan­ ja painovapauden sekä kansan kulttuurin puolesta.

Seminaarin tavoite oli tutkia, miten lähialueidemme ja kaukaisemmatkin tapahtumat vai­ kuttavat Pohjoismaiden ja Euroopan turvallisuuteen. Tästä ja kansain­ välisen oikeuden näkökulmasta tarkasteltiin isäntämaasopimusten ja sotaharjoitusten perusteella lisääntynyttä Naton toimintaa lähialueilla, vallankaappausta ja sisällissotaa Ukrainassa, Krimin liittämistä Venäjään, Syyrian sotaa sekä maidemme osallistumista Ranskan toimintaan Malissa.

Saimme kuulla kansalaisjärjes­ töjen ja ­verkostojen nimekkäiden edustajien alustuksia, heidän joukossaan esimerkiksi Jan Myrdal. Keskustelimme alustusten herät­ tämistä ajatuksista pienryhmissä, ja lisäksi meitä valmennettiin dialogiin.

Kolmen päivän seminaari oli innostunut ja aktiivinen. Krimistä todettiin, että Venäjä rikkoi kansainvälistä oikeutta. Seminaarin osanottajien tulkinnan mukaan teko ei sen sijaan ollut aggressiivinen. Odessassa 2.5.2014 tehtyä verilöylyä vaadittiin selvitettäväksi. Odessassa uhrien äidit ajavat sen tutkimista, ja kansainvälinen rauhanliike tukee laajalti heitä.

Pienryhmämme aihe oli Pohjoismaiden rauhanjärjestöjen yhteistyö. Kysymys Itämeren tilanteesta nousi esille. Sovittiin projektista luoda Itämerestä rauhan meri. Siihen kuuluisi muun muassa Bornholmin ja Gotlannin saarten militarisoinnin vastustaminen sekä Ahvenanmaan pitäminen demi­litarisoituna jatkossakin. Tähän Itämeri­-projektiin osallistuisivat lähinnä sen ympärillä asuvat rauhanaktiivit.

Kalottialueella olisi vastaavaa toimintaa. Jos joku etelästä haluaa osallistua pohjoiseen toimintaan, hän on tervetullut, ja myös toisin päin, mutta ideana on toimia poikittain yhteispohjoismaisesti, kuten myös sotilaalliset viritykset tapahtuvat. Mahdollisuuksien mukaan luodaan myös yhteyksiä Venäjään ja Baltian maihin.

Saimme avoimen kutsun Tukholmaan 4.2.2017 järjestet­tävään seminaariin teemalla Pohjoismaat rauhanvyöhykkeeksi.

Pyydetty puheenvuoroni koski Suomen toimintaa Nato-­jäsenyyttä vastaan. Myös muiden pohjois­maiden edustajat kertoivat omasta toiminnastaan. Kaikkialla on sama ongelma: on vaikeaa aktivoida ihmisiä. Ruotsissa rauhanjärjestö­ jen edustajat tekevät yhteistyötä Ei Nato-­jäsenyydelle! ­-verkostossa, jolla on selkeä toimintarunko.

Kerroin omasta kokemuksestani siitä, että ihmiset ovat kauhuis­saan iltapäivälehtien lööpeissä esiintyvästä ”Venäjän uhasta”, ja että kannattaa mennä kaduille jakamaan lentolehtisiä ja adresseja, jotta saa keskustelua aikaan. Toin myös esille eri rauhanjärjestöjen yhteistyön tärkeyden, jotta luotai­siin laajaa kansalaismielipidettä. Presidenttimme sai kiitosta siitä, että hän oli kutsunut Venäjän presi­dentin Suomeen neuvottelemaan.

Kerstin Tuomala

Rauhanpuolustajien Lapin piirijärjestö

Aseistakieltäytyjän elämää 80-luvulla

romanialainen_prinssi_kansikuva_ml

Vuoteen 1987 asti siviilipalvelukseen pääsi vain asevelvollisten tutkijalautakunnan hyväksynnällä. 80-luvun alussa hylkäysprosentti nousi äkillisesti kahteenkymmeneen. Siviilipalvelukseen hakeneita lähetettiin aseelliseen tai aseettomaan armeijapalvelukseen, vankilaan tai jopa vapaaehtoiseen maastapakoon. Tutkijalautakunnan hylkäyspäätösten mielivaltaisuus teki systeemistä vähitellen toimintakelvottoman, ja se lakkautettiin lopulta yleisen painostuksen vuoksi.

80-lukua eletään myös Tapio Puhakan esikoisromaanissa Romanialainen prinssi. Siinä taiteenopiskelija ei halua armeijaan, mutta häntä ei nähdä vakaumuksellisena pasifistina eikä hänen palveluhaluttomuuttaan tulkita eettiseksi kieltäytymiseksi, joten hän ei pääse siviilipalvelukseen. Opiskelija päätyy Suomenlinnan työsiirtolaan, koska hän kieltäytyy myös aseettomasta palveluksesta armeijassa.

Minä-muodossa kirjoittava päähenkilö haluaa opiskella ja taistelee sitkeästi itselleen opiskelu- ja työskentelyoikeuden byrokratian sokkeloissa. Hän alistuu avovankilan sääntöihin ja vartijoiden sekä muiden vankien oikkuihin säilyttääkseen opiskeluoikeutensa. Lopulta tasavallan presidentti hänet armahtaa, mutta sekään ei tunnu oikealta: päähenkilö ei tunne tehneensä rikosta, josta voisi armahtaa.

Kirjan kieli on irtonaista, värikästä, paikoin ehkä turhan kikkailevaa. Pidän Puhakan henkilökuvauksesta, hänen kielensä keveydestä ja tavasta, jolla hän kuvaa sukupolvien asenteiden välistä kuilua.

Aiheesta huolimatta kieli on myös melko neutraalia, paitsi teoksen puolivälin paikkeilla, jolloin vaikuttaa siltä kuin menneiden vuosikymmenien aikapoimuun jumiin jäänyt Ben Zyskowicz olisi tyrkännyt Puhakan (tai siis minä-hahmon) näppäimistöltä ja purkanut kolmen sivun verran inhoaan rauhanliikkeeseen. Tuo vihanhehkuinen pätkä herättää hämmennystä, sillä alusta alkaen on hieman epäselvää, miksi päähenkilö on kieltäytynyt varusmiespalveluksesta. Onko suurin syy se, että hän ei halua olla mukana, kun sotilasvala vannotaan? Muuten hänen asenteensa rauhanliikettä kohtaan on lähinnä hyödyntävä – hän on vastentahtoisesti lähestynyt rauhanjärjestöjä ja YK-nuoria näyttääksen siltä, että hänellä on aatteellinen rauhanvakaumus, vaikka juuri tuon mainitun kolmen sivun verran hän purkaa inhoaan järjestöjä kohtaan.

Noista järjestöistä eniten hän vihaa Rauhanpuolustajia ja antaa ihan oikeutettuakin kritiikkiä. Toisaalta asepalvelusta voi vastustaa, vaikka olisikin lähes kaikesta eri mieltä rauhanliikkeen kanssa noin muuten. Silti myös purkaus Nelson Mandelasta saa lukijan kakomaan (”Sanokaa minun sanoneen, Mandelasta tulee pahin kaikista. Oikea tappajaneekeri. Verikekkerit tiedossa kun se pääsee irti.”)

Joistakin ristiriitaisuuksista huolimatta Romanialainen prinssi on lukemisen arvoinen kirja. Sen avulla ymmärtää asevelvollisikäisen näkökulmasta 80-luvun yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Faktatietoa samasta aiheesta saa esimerkiksi Erkki Löfbergin kirjasta Kanta vaihteli – Sivarit kertovat. Like & Rauhanpuolustajat 2013.

Anu Harju

Tapio Puhakka: Romanialainen prinssi. Kirjokansi 2016.

TYÖPAIKKOJEN RAUHANTOIMIKUNTA: VAPAUS EI VAPAUTA VASTUUSTA

keijohiltunen

EU allekirjoitti Kanadan kanssa 30.10.2016 CETA-kauppasopimuksen (Comprehensive Economic and Trade Agreement). Belgian aluehallinnot vastustivat sitä investointisuojan vuoksi, mutta äänestysten jälkeen hyväksyivät sen kuitenkin. Sopimus käsitellään vielä Euroopan parlamentissa ja saatetaan voimaan sen jälkeen. EU:lla on ollut esi- merkiksi Etelä-Korean kanssa vapaakauppasopimus vuodesta 2011 lähtien. Euroopan komission varapuheenjohtajan Jyrki Kataisen mukaan sopimus on lisännyt investointeja EU:n alueelle ja vienti on lisääntynyt useilla kymmenillä prosenteilla. Parlamentin käsittelyn CETA-sopimuksesta pitäisi olla laillisuusäänestyksen jälkeen aikaistettuna jo 14.12.2016.

On ylipäätään arvioitava, tarvitseeko kauppaa vapauttaa, kun nykyinenkään järjestelmä ei pysäytä viallisia tuotteita ennen kuin kuluttajalle aiheutuu käytöstä vahinkoa. Järjestelmä ei takaa inhimillisiä toimeentulomahdollisuuksia EU:n ulkopuolella tuotettujen tavaroiden valmistukseen osallistuville. Se ei liioin suojele lapsia pakkotyöltä, ei takaa turvallista lapsuutta, ei koulutusmahdollisuutta. Terveydelle turvallisten ja luontoa säästävien viljelymuotojen käyttö on vaarassa hävitä! Vapaampi kauppa ei kerrytä tuloja veroina enemmän ja tasaisemmin valtioille, vaan tulot kasautuvat entistä suurempien ja markkinoita hallitsevien yritysten kassaan. Kuilu eliitin ja tavallisten ihmisten välillä levenee.

Markkinoiden vapauttamisinto on myös nähtävissä sote-hankkeessa, jossa sosiaali- ja terveystoimintaa aletaan 2019 tuottaa entistä enemmän yhtiöissä. Kokonaishallinta mutkistuu useiden palveluntuottajien kentässä eikä symbioosia synny ekosysteemissä monimutkaisuuden ja hajanaisuuden vuoksi. Luodaan kuva, että isot toimijat ovat luotettavia ja pitkäaikaisia. Talouden ohjaus on kuitenkin ulkomailla, jonne tuotot ohjautuvat. Verotulot eivät jää yhteiskuntamme kehittämiseen. Arvion mukaan jopa yli miljardin euron veronkierrolla pönäköitetään vallanpitäjien ja heidän rahoittajiensa toimia.

Käynnissä on julkisen sektorin palveluiden uusjako, josta professorit Toivanen ja Liski varoittavat. Julkisen sektorin tehtävä on toimia terminaalina, jossa oman toiminnan täydentäjinä voi olla yksityisiä palveluntuottajia.

Kansallista osaamista ei saa luovuttaa pois!

Keijo Hiltunen

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan työvaliokunnan jäsen.

 

 

KOLUMNI: JOULUPUKKI TAKAISIN

markku_kolumniJoulun sanoma on rauhan ja kaikkien ihmisten hyvän tahdon toivotukset. Sitä taidamme tänä jouluna tarvita enemmän kuin vuosiin. Ilmastosopimuksesta eroon haluavan Trumpin valinta presidentiksi ei varmaankaan vielä näissä vesisateissa näy, mutta ei siltä suunnalta kovin puuterilumisia joulujakaan kannata odottaa. Ehkä Helsingissä jo viime jouluaattona Lauttasaaren sillalla skootterilla päristellyt joulupukki hylkää porovaljakon pysyvästi.

Hyvä huono uutinen on kuitenkin se, että kiinalaiset voivat jo nyt ilmansaasteista niin pahoin. Maan sitoutuminen Pariisin päästötavoitteisiin näyttäisi pitävän. Voi myös toivoa, että Trumpin valinta panee liberaalin enemmistön miettimään tosissaan sitä, mikä muu on mennyt pieleen kuin se, että oma nainen ei tullut valituksi. Samaa katkeraa kalkkia on seuraavissa vaaleissa tarjolla myös monessa Euroopan maassa.

Joulupukkihan antaa lahjoja tasapuolisesti kaikille lapsille kiitokseksi osallistumisesta yhteisen hyvän tekemiseen. Ja jos joltakin pääsi unohtumaan hyvä käytös, tonttujen tehtävänä on muistuttaa häntä velvollisuuksista muita kohtaan. Nykyisessä post-joulupukin ajassa tämäkin on toisin. Globaalin maailman tonttuarmeija manipuloi ja urkkii, ja tarvittaessa se käyttää myös kättä pidempää kurittomien nujertamiseksi.

Maailman köyhille lapsille Aleppoon, Mosuliin, Sanaahan, Kabuliin ja Gazaan teknovarustellut tonttuarmeijat vievät lahjaksi summittaisia pommituksia ja lennokkien iskut hautajaissaattueita ja hääkulkueita vastaan. Tämä lahjan saamatta jääminen ei olisi alueen satojen miljoonien ihmisten onnea nykyisestään vähentänyt.

Siksi tänä jouluna oma toiveeni onkin, että yhä useampi meistä vaatisi kansainvälisten investointipankkien omistajaohjauksella yt-neuvotteluissa viraltapantua joulupukkia takaisin. Silloin joulun sanoma otettaisiin jälleen ihmisten iloksi levittämään hyvää tahtoa, kaiken maailman tontut kokoontuisivat joulupukin muorin suuren riisipadan ääreen, josta nälkäiset aterioisivat kylläkseen, ja maailmanpajassa valmistuvat lahjat jaettaisiin kaikille tasapuolisesti.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.