Aihearkisto: 6/2016

Rauhantekijä Antti Holma: Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää

antti_holma1
Näyttelijä-kirjailija Antti Holma uskoi ennen, että huumorilla voi vaikuttaa. Nykyään hän on sitä mieltä, että aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat ja huumori on ajankulua varten. Lontooseen muuttanut Holma vetoaa silti suorasukaisilla twiiteillään suomalaisten huumorintajuun, mutta moniko tiesi, että Holma on myös rauhanmies?

 

Antti Holma on pappi-isän ja uskonnonopettaja-äidin jälkeläinen Pohjois-Savosta Sonkajärveltä. Hän on ollut vuosia Rauhanpuolustajien jäsen ja ottanut julkisuudessa näkyvästi rasisminvastaisen kannan. Hän esimerkiksi teki keväällä 2015 laulun kansanedustaja Olli Immosen (ps) kuohuntaa herättäneestä, monikulttuurisuutta vastustaneesta Facebook-statuksesta, joka laajalti tuomittiin rasistiseksi vihapuheeksi. Holman käsissä teksti kääntyi rakkauslauluksi, jonka hän esitti toukokuussa Meillä on unelma -mielenosoituksessa Helsingissä. Kodin opeillako Holmasta tuli maailmanparannushenkinen, vai onko hän sitä?
”En ole koskaan ajatellut olevani erityisen maailmanparannushenkinen, kuvittelen pikemminkin olevani jonkinlainen synkeä realisti, joka pyrkii välttämään kyynisyyttä. Pappi-isäni työn kautta elämän kaikki laidat ja myös kuolema olivat ehkä tavallista enemmän läsnä lapsuudenkodissani: kun lapsia kuolee, tai kun tietää, että joku on lähtenyt oman käden kautta. En ole kotoani saanut mitään asenteita tai oppeja, mutta ehkä synkeä realismini on sieltä peräisin.
Isä on lisäksi tehnyt paljon töitä sotaveteraanien parissa. Ehkä hän ajattelee, että yhteiskunnalla ja kirkolla on velvollisuus kannatella niitä, jotka ovat uhrautuneet ja jotka ovat heikkoja. Olen sanonut joskus jossain, että olisin varmasti piinkova oikeistolainen ilman kotitaustaani. Olen saanut menestyä omalla työlläni ja tästä asemasta käsin on helppo ylenkatsoa työttömiä ja ajatella, että sieltä vaan, sohvanpohjalta hommiin. Mutta kotoa opin sen, että elämällä on taipumus ottaa ja antaa, yhtäkkiä ja yllättäen, ja että toinen kestää enemmän kuin toinen.”

Vihapuheesta

Holma on tullut suurelle yleisölle tutuksi nimenomaan huumoripitoisista tv-ohjelmista kuten Putous ja kirjastaan Kauheimmat runot, jonka runot ovat aika räävittömiä. Hän on myös avoimesti homoseksuaali ja, kuten edellä kuvattiin, vastustaa rasismia. Helsingin Sanomat julkaisi 16.4.2016 hänestä haastattelun otsikolla ”Lontooseen muuttava Antti Holma kyllästyi Suomeen ja sen suvaitsemattomuuteen – ’Mitä minä oikein täällä teen?’”Joidenkin silmissä hän voisi olla osuva vihapuheen kohde.
”En ole joutunut vihapuheen kohteeksi juuri ollenkaan, luultavasti siksi, että en ole nainen. Homottelultakin on tavallaan pohja pois, sillä olen puhunut seksuaalisuudestani avoimesti; jos joku katsoo asiakseen ilmoittaa minulle, että olen homo, hän voi sen tehdä.
Kun kerroin muuttavani Suomesta, koska siellä on ikävä tunnelma, erityisesti moni keski-ikäinen mies suuttui. Se oli minusta hilpeää. Silloin ajattelin, että kyllä ihmiset kestävät nykyisin sen, että joku on hintti, mutta eivät enää sitä, jos se hintti on ylpeä. Myönnän, että tarkoitukseni oli ärsyttää. Olin jo pitkään ajatellut, että vaikka pyrin puhumaan julkisuudessa erityisesti rakenteellista rasismia ja vähemmistöjen syrjintää vastaan, en osaa provosoida tai haastaa tarpeeksi. Silloin ajattelin, että vaikka Helsingin Sanomien juttu sai pääasiassa negatiivista palautetta, ainakin jätin jäljen.”

Sankaruudesta

Holma valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritieteen maisteriksi vuonna 2008. Näyttelijän lisäksi häntä voi tituleerata käsikirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen esikoisromaanissaan Järjestäjä päähenkilö Tarmo työskentelee ensin kirjastossa mutta haluaa olla sankari ja menee Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Rakkautta etsivän Tarmon tarina on samaan aikaan tuskainen ja hauska. Tarmo ei tavoita sitä sankaruutta jota halajaa, mutta mitä sankaruus Holman mielestä on?
Järjestäjässä halusin tutkia erityisesti fiktion suhdetta todellisuuteen. Minulla oli ollut jo pidempään hankaluuksia lukea fiktiivisiä kertomuksia. Löysin reitin siitä väitteestä, että kaikki on fiktiota: rakkaus, ura, ystävyys. Sellaiset käsitteet kuin sankaruus tai antisankaruus varsinkin ovat täysin fiktiivisiä rakennelmia, joita täytyy purkaa aina vastaanottajan näkökulmasta. Mika Myllylä oli sankari, josta tuli langennut sankari, jonka elämä päättyi karmealla tavalla. Kaikki oli kuin jostain ennalta kirjoitetusta narratiivista. Donald Trump on monille sankari, päähenkilö, eli draaman kielellä protagonisti, ja monille pahis, eli antagonisti.”

Holmalle sankaruus määrittyy tekojen, ei puheiden perusteella. ”Minulla on lääkäriystävä, joka on viime vuosien aikana ollut hoitamassa ebolaan kuolevia lapsia Afrikan mantereella ja työskennellyt lääkärinä laivalla, joka pelastaa Välimereen hukkuvia pakolaisia. Minulle hän on sankari.”

Yksilön tekojen merkityksestä

Toimittaja pohtii, onko yksittäisten ihmisten teoilla merkitystä. Noin 20 000 ihmistä osallistui syyskuussa Peli poikki! -mielenosoitukseen Helsingissä sen jälkeen, kun nuori mies kuoli Suomen vastarintaliikkeen jäsenen väkivallanteon seurauksena. Mielenosoitus oli Suomen mittakaavassa suuri, mutta Suomessa on paljon väkeä, jonka ajatukset ovat pelottavia ja saattavat muuttua väkivaltaisiksi teoiksi. Onko yksittäisen ihmisen oltava koko ajan valpas ja valmiina reagoimaan?
”Kaikki palaa yksilöön tässä asiassa. Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää. Se ei ole mitenkään helppoa ja syyllistyn vaikenemiseen itsekin. Toiminta on vielä vaikeampaa, varsinkin suomalaiselle. Jokainen helsinkiläinen on varmaan joskus raitiovaunussa miettinyt, että nyt kyllä tuohon jonkun pitäisi mennä väliin, eikä ole mennyt. Suurin osa kaikista arkisista vaaratilanteista on helppo sivuuttaa humalaisten rähinöintinä.”

Koska kiusaaja saa usein helposti kaiken huomion, pitäisi huomio Holman mielestä siirtää niihin, jotka sallivat kiusaamisen tapahtua ja tietenkin kiusattuun.
”Minusta hyvä nyrkkisääntö on se, että jos näkee tilanteen, jossa joku joutuu julkisessa tilassa häirinnän kohteeksi, kannattaa mennä istumaan häirityn viereen ja olla hänen kanssaan. Ei tarvitse alkaa karateottein taltuttaa ketään, kunhan on vain läsnä.”

Vaikutamme ennakkoluuloihin myös kielenkäytöllämme. Onko sillä merkitystä, miten aivan tavallinen ihminen aivan tavallisista asioista puhuu?
”Minusta on aina ollut selvää, että on kahvipöytäpuheet, joissa voi päästellä menemään, ja sitten on julkisempi puhe. Nykyisin tätä rajaa ei enää ole, enkä ole itsekään varma, onko tuo jaottelu koskaan ollut hyvä. Nuorena kuuntelin käsittämättömiä kommentteja esimerkiksi homoista ihmisiltä, jotka olivat minulle tärkeitä. Se vaikutti ja vaikuttaa ehkä tänäänkin. Toisaalta kielessä inflaatio on nopeaa. Enää en provosoidu twitter-trollien kielenkäytöstä, se on kulunut parissa vuodessa toisteiseksi ölinäksi.”

Maailmalla tapahtuu

Antti Holma vaikuttaa some-päivitystensä perusteella seuraavan melkoisen tarkasti maailman tapahtumia, uutisia ja politiikkaa. Lontoolaistuneenakin hän on hyvin kärryillä myös Suomen asioista.
”On sanottava, että vaikka brexit ja USA:n vaalit ovat olleet järkyttäviä lopputulemaltaan, niiden myötä on tullut saataville aivan älyttömän hyviä kirjoituksia ja esseitä melkein päivittäin. En kuitenkaan aio lähteä mukaan siihen virteen, että nämä valkoisen rodun ylivaltaa heijastelevat maailmantapahtumat olisivat jotenkin tervetulleita siksi, että ne ovat jotenkin herätelleet journalisteja ja poliitikkoja. Vihaan ajatusta, että rasismilla ja vihalla herätellään yhtään mitään tai ketään.

Holman mielestä brittipolitiikka on ulkopuoliselle hyvin viihteellistä. ”He osaavat puhua. Ehkä siksi sitä jaksaa seuratakin. Brexitin jälkeen katsoin televisiota ja selasin nettiä Theresa Mayn ensimmäiseen pääministerin kyselytuntiin asti koko ajan, sen jälkeen tietoisesti vähemmän, koska aloin olla epätoivoinen. Käyn pintapuolisesti läpi Guardianin nettilehden aamulla ja Evening Standardin iltapäivällä, pyrin lukemaan Daily Mailia, jotta pysyisin kartalla siinä, miten lehdistössä disinformaatio leviää. Erityisellä mielenkiinnolla seuraan alt-rightin [alt-right on poliittinen liike, joka perustuu valkoisille nationalistisille, antisemitistisille ja rasistisille ideologioille, toim. huom.] maailmanvalloitusta ja Suomen tapahtumia, kuten [pääministeri Sipilän] Terrafame-pipo ja humalainen sosiaali- ja terveysministeri. Ja aina kun Kaarina Hazard jakaa jonkun lehtijutun tai kirjoituksen, luen sen erityisen huolella. Kaarina ei jaa höttöä.”

Rauhasta

Antti Holma on ollut vuodesta 2002 Rauhanpuolustajien jäsen. Rauhanjärjestön näkökulmasta on aina kiinnostavaa kuulla, mikä ihmiset on saanut liittymään jäseneksi, varsinkin, jos kyse ei ole äidinmaidossa imetystä sukupolvelta toiselle siirtyneestä rauhanaatteesta, kuten saattoi olla vuosikymmenet sitten.
”Etsin siviilipalveluksen jälkeen turhautuneena kotia rauhanaatteen tukemiselle. Moni aseistakieltäytyjäjärjestö tuntui tuolloin epäorganisoidulta ja militantilta, ja olin myös siinä käsityksessä, että järjestöillä oli jotain kahnauksia keskenään. Rauhanpuolustajien lähestyminen on ollut jotenkin akateeminen ja se vetosi ja vetoaa minuun edelleen, vaikka myönnän, että jäsenyyteni on ennen kaikkea tukijäsenyys. En pystyisi antamaan rauhanjärjestölle mitään erityistä, minulla ei ole kykyjä eikä aikaa, mutta olen iloinen, että muilla on. Sitä työtä haluan edelleen tukea.”

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro sanoi eräässä haastattelussa, että rauhanliike ei ole palokunta, joka kutsutaan hätiin kun jossain syttyy sota. Hänen mukaansa ihmisten pitää kokea itse olevansa osa rauhanliikettä. Millaisena Holma näkee rauhanjärjestöjen roolin?
”Suhtaudun aika kyynisesti järjestöjen mahdollisuuksiin politiikan jälkeisessä, yritysten johtamassa maailmassa, mutta ajattelen sillä lailla idealistisesti, että ihmisten yhteen tuominen rauhan nimissä ei voi olla paha asia. Tietysti jos joku käy väittämään, että Putinin operaatio Ukrainassa on rauhan nimissä ihmisten tuomista yhteen, niin joku toinen saattaa olla eri mieltä. Tutkimuksen, asiantuntijuuden ja journalismin tukeminen on erityisen tärkeää nyt ja tulevaisuudessa ja toivon, että rauhanliike on siinä aktiivinen.”

Vuonna 2012 Holma näytteli Teatteri Takomossa sooloesityksessä Johtaja, jossa hän käsitteli valtaa ja valta-asetelmien rakentamista. Kenellä on eniten valtaa nyky-yhteiskunnassa?
”Pääomalla ja populisteilla on valta tällä hetkellä, sillä vasemmistoa ei käytännössä enää ole. Ay-liike on yhtä lailla pääoman alainen kuin pankitkin. Tämä toistuu minusta niin Suomessa kuin Britanniassakin. Luin [ranskalaisen filosofin ja poliittisen aktivistin] Alain Badioun USA:n vaalien jälkeisen puheen, ja siinä oli hyvä analyysi siitä, kuinka Trump ja Hillary Clinton ovat erilaisia, mutta edustavat samaa maailmaa. Todelliseen vaalikamppailuun olisi tarvittu visiot kahdesta eri maailmasta, mutta sellaista ei enää ole, elämme Thatcherin sanojen mukaisessa ainoan mahdollisuuden yhteiskuntajärjestelmässä. Uskon, että rauhanliikkeellä on tulevaisuus, mutta sitä tulevaisuutta edeltävät valitettavasti lukemattomat konfliktit.”

Pelosta ja vaikuttamisesta

Rauhanjärjestöjen tapa viestiä on monesti synkkää ja ahdistuksentäyteistä: pommit tappoivat taas lapsia Aleppossa, maailman ydinarsenaalilla saadaan maapallo tuhottua x kertaa jne. Kun yritämme vaihteeksi keveämpää lähestymistapaa, ihmiset eivät kiinnostu. Vaikuttaa siltä, että Holma on valinnut vaikuttamisen huumorin avulla eikä vakavalla saarnaamisella. Tehoaako se?
”Olen jo lakannut uskomasta siihen, että tekemisilläni olisi mitään merkitystä kenellekään tai millekään. Kun tulin julkisuuteen, ajattelin, että voin käyttää asemaani tärkeäksi katsomieni asioiden ulottamiseen sellaisillekin yleisöille, jotka ovat kaukana niin fyysisesti kuin henkisesti. Ajattelin ylpeästi, että omalla esimerkilläni voin esimerkiksi rohkaista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä pelkästään olemalla esillä, mutta enää en usko, että millään tekemiselläni on mitään suurempaa tai syvempää merkitystä. Olen niellyt sen, että töitäni kuluttaa kapea viipale suomalaisia, jotka todennäköisesti ovat aika samoilla linjoilla kanssani muutenkin.
Aiemmin uskoin myös, että huumorilla voi vaikuttaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat, huumori on ajankulua varten. Vitseillä voi saada huomiota, mutta niiden arvo muutoksen kannalta on mitätön, siksi en suosittele vitsilinjaa rauhanjärjestöillekään.”

Suomessa on joissakin tutkimuksissa tullut ilmi, että monien mielestä media lisää ihmisten ahdistusta luomalla jatkuvalla syötöllä uhkakuvia. Poissa ovat Arvi Lindin ja Eva Polttilan lukemat turvallisenneutraalit iltauutiset. Esimerkiksi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä on mediassa lähes pelkästään tulva tai vyöry. Venäjän pieninkin liikahdus on vaarallista. Ilmastonmuutos on käynnissä, mutta talouskasvu on jumalamme ja kaikkien rahat pitää suunnata kulutukseen, koska muuten talous romahtaa. Ylipäänsä herkemmin uutisoidaan pelot ja uhat, mistä syntyy mielikuva, että maailma on koko ajan tuhon partaalla. Onko näin Britanniassakin?
”Britanniassa on saatavilla sanomalehtiä laidasta laitaan. Suomessa on Hesari, jota kaikki pitkin hampain lukevat ykköslehtenä, koska kilpailua ei ole. Britanniassa törkeisiin lööppeihin on totuttu, mutta en tiedä onko se hyvä asia. Kaikenlainen vihapuheen normalisointi on hirveää. Iloitsen, kun Daily Express – ja Daily Mail -pinot ovat koskemattomina marketin hyllyssä iltaisin, kun muut lehdet on myyty loppuun.
Maaseudulla tilanne on toinen. Pelko vetoaa kaikilla laidoilla. Yhtä lailla brexitin jälkeinen vasemmistolehtien kirjoittelu perustui pelolle: turvallisuudentunteeseen vetoaminen toimi. Minäkään en uskaltanut iltaisin bussissa puhua enää suomea puhelimeen. Luultavasti pelko oli aiheeton, mutta kuitenkin se oli luikerrellut ihon alle.”
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

antti_holma2

Antti Holman vinkki arjen rauhanteoksi: Lue runokirja ja vie se sellaiseen paikkaan, josta joku voi sen ottaa. Miehen on tutustuttanut runoihin Kaj Chydenius, jonka lauluiksi säveltämiä runoja Holma esittää konserteissa. Lukulistalla ovat myös Pertti Nieminen ja Einari Vuorela sekä rap-artisti Tuuttimörkö. ”Hänen suomensa on tarkkaa ja selittämättömän vetoavaa. Tuuttimörön kuunteleminen tuottaa minulle puhdasta iloa.”

 

Tulevaisuudesta

 Antti Holma näytteli valmistumisensa jälkeen useita vuosia Kansallisteatterissa ja Teatteri Takomossa. Myös tv-sarja- ja elokuvarooleja hänellä on lukuisia. Takomon Johtajassa Holma näytteli useita eri rooleja ja tahti oli nopea. Millaisesta näyttelemisen tavasta Holma pitää?
”Olen ollut hirveän kiinnostunut kameranäyttelemisestä, sillä se on niin vaikeaa ja pelottavaa. Tammikuussa tulee ensi-iltaan Armoton maa -elokuva, jossa näyttelen miestä, joka vapautuu vankilasta. Se on yksi tärkeimmistä töistäni, vaikka en tiedä onnistuinko siinä ja millainen elokuvasta on tullut.
Komedian tekemisen myötä minulla on ollut taipumusta lyödä kaikki läskiksi, ironisoida jokainen ele ja sävy. Kun teimme Armotonta maata, minun piti olla vakava. Se on hirveän vaikeaa. Haluaisin tehdä sitä paljon lisää.”

Kuudentena joulukuuta vuonna 2017 Antti Holma täyttää 35 ja Suomi 100 vuotta. Millaisen Holma toivoisi satavuotiaan Suomen olevan? Entä millainen hän arvelee sen oikeasti olevan? Ja missä hän näkee silloin itsensä?
”Suomi on kiinnostava maa, mutta suomalaisten olisi hyvä tiedostaa, ettei suurin osa maailman ihmisistä tiedä Suomesta yhtään mitään. Ne jotka tietävät, ajattelevat sen olevan joko Helsinki tai Lappi tai eräänlainen Ruotsin takapiha, joka on ihan mukava, mutta kallis ja tylsä. Suomi ei osaa markkinoida itseään maailmalle. Jotain on kuitenkin tehty oikein, jos intialaislähtöinen taksikuski tuntee Suomen hyvän koulutusjärjestelmän ja äitiyspakkauksen. On ollut työlästä vakuuttaa ihmisille, että suomalaista koulutusjärjestelmää ajetaan alas ja että natsit partioivat poliisin suojeluksessa kaduilla.
Kehitys ei pysähdy siihen. Disinformaatio leviää, sanoista tulee ajatuksia, ajatuksista tekoja, ja 100-vuotispäivään mennessä nähdään vielä monta väkivaltaista kuolemaa rasistisissa yhteenotoissa. Se tapahtuu kaikkialla muuallakin maailmassa, mutta Suomen olisi muutama vuosi sitten ajatellut ottavan toisen suunnan. Olisi ihanaa lukea Suomesta kertovia kirjoituksia, jossa kerrottaisiin, että pieni maa selätti pakolaiskriisin koulutuksella ja yhteistyöllä, mutta uskon, että luen uutisia pienestä maasta, jossa humalainen ministeri kakkasi itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa housuun. Itse työskentelen kehonhuollollisissa tehtävissä itsenäistyvässä Skotlannissa.”

Teksti: Anu Harju
Kuvat: Velda Parkkinen

 

Kieli poskessa: Antti Holman 5 ohjetta maailmanrauhan saavuttamiseksi:

 • Maksuton koulutus joka maahan
• Kaikki kakarat sekaisin taustoista riippumatta
• Neulominen ja runous pakollisiksi oppiaineiksi
• Joka vuosi luokkaretki eri mantereelle
• Käytöstavoista pakollinen päättötutkinto

 

 

 

 

PÄÄKIRJOITUS: Vastarinta on iloinen asia

teemu_kolumniMonesti sitä hämmästelee, kuinka aggressiivisesti ihmiset voivat ajaa hyviäkin asioita. Erityisesti sosiaalisessa mediassa käytetty kieli joidenkin rauhantahtoistenkin ihmisten suussa vääntyy oudon vihamieliseksi ja halveeraavaksi. Niin henkilöitä kuin järjestöjä haukutaan ikuista totuutta ulvoen. Mutta vastarinta epätasa-arvoa, militarismia, Natoa, rasismia ja muita epämiellyttäviä ilmiöitä vastaan voi ja sen pitäisi olla iloinenkin asia. Ymmärrettävästi esimerkiksi omakohtaisesti koettua väkivaltaa on hankala ohittaa vihan tunteitta. Mutta aggressio rauhan puolesta ei välttämättä toimi.

Hyvä esimerkki tästä on se, kun itsenäisyyspäivän pakkassäässä Helsingissä kokoontui noin 3 000 natsien vastustajaa rauhanomaiseen ja hyväntuuliseen mielenosoitukseen kertomaan, etteivät natsit ole tervetulleita sen kummemmin Helsinkiin kuin muuallekaan. Tiedotusvälineille tyypilliseen tapaan kulkue ei saanut juurikaan huomiota mediassa. Pohjoismaisin voimin vahvistettunakin alle kahdensadan uusnatsin mielenosoitus ja muiden ääriainesten yhteinen alle tuhannen hengen kynttiläkulkue hallitsivat medianäkyvyyttä.

Mutta eihän natseja ja rasisteja vastusteta vain medianäkyvyyden vuoksi. Monenkirjavan, mukavan kulkueen lisäksi valtavirtamedioiden valokiilan ulkopuolella tehtiin valtava joukkorahoituskampanja #pernatsi erilaisten, muun muassa ihmisoikeus- ja rasisminvastaista työtä tekevien järjestöjen hyväksi. Oivaltavassa ja hauskassa kampanjassa kukin keräykseen osallistunut lupautui tukemaan järjestöjen työtä haluamallaan summalla per itsenäisyyspäivänä mieltään osoittanut natsi. Näin natsit laitetttiin keräämään varoja heidän vastustamilleen pyrkimyksille. Keräys tuotti yli 1200 euroa per natsi (yhteensä noin 220 000 euroa) tasa-arvoa, demokratiaa ja monimuotoisuutta edistävälle työlle Suomessa.

Eräs kampanjaan osallistunut hyvä ystäväni oli lapsensa kanssa pohtinut, että entä jos natseja tuleekin niin paljon ettei ole varaa maksaa luvattua summaa. Lapsi oli todennut lakonisesti: ”No jos tulee tuhat natsia ni raha ei oo meiän päällimmäinen ongelma.”

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

Baltian laulava vallankumous 1987-91 (osa 2/2)

>strong>Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY­konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Gorbatšovin sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.

 

Lähteet:

Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo: Viron historia. SKS 2007.

 

Historian väärällä puolella

Amerikkalainen sotaveteraani Will Griffin: Osallistuin kahteen sotaan, mutta Standing Rockissa palvelen ensimmäistä kertaa amerikkalaisia.

 

Olin Irakissa tammikuussa 2007, kun presidentti Bush päätti lisätä merkittävästi Yhdysvaltojen joukkojen määrää maassa. Olin Afganistanissa joulukuussa 2009, kun presidentti Obama teki samoin. Mutta vasta kun vierailin Standing Rockissa lokakuussa 2016, oikeasti palvelin Yhdysvaltojen kansaa. Tällä kertaa – sen sijaan, että olisin taistellut yritysten intressien puolesta – taistelin ihmisten puolesta.

Dakota Access Pipeline (DAPL) eli Bakken Pipeline on öljyputkihanke, jonka 1172 mailin (1885 km) pituinen putki kuljettaa raakaöljyä neljän osavaltion – (Pohjois-Dakota, Etelä-Dakota, Iowa ja Illinois – läpi. Pohjois-Dakotasta Bakkenin kentiltä putken läpi tulee virtaamaan yli 450 000 barrelia raakaöljyä päivässä jalostettavaksi tai vientiin Illinoisin Patokaan ja mahdollisesti myös Teksasiin sekä Meksikonlahden lähellä olevalle Gulf Coast -alueelle. Hanke tulee maksamaan 3,7 miljardia dollaria, ja se luo 8 000–12 000 väliaikaista rakennusalan työpaikkaa ja vain 40 pysyvää työpaikkaa.

Mutta en minä vieraillut Pohjois-Dakotassa kuullakseni mahtavista 40 pysyvästä työpaikasta. Matkustin sinne seistäkseni Standing Rockin ihmisten rinnalla. Standing Rockin sioux-heimo on pyytänyt yhdysvaltalaisia ja myös ihmisiä muualta maailmasta osallistumaan rukouksin, tempauksin ja muilla tavoin toimien pyrkimyksiin pysäyttää Dakota Access Pipeline, tai kuten sitä Standing Rockissa kutsutaan, Musta käärme. He yhdessä yli 300 muun alkuperäiskansoihin kuuluvan amerikkalaisen heimon tavoin tajusivat, että putki alkaa jossain vaiheessa vuotaa ja levittää öljyä heidän makeanvedenvarastoonsa. Öljyvuoto Missourijoessa vaikuttaisi alajuoksun puolella 17 miljoonaan amerikkalaiseen, jotka saavat juomavetensä joesta. Standing Rockin väki ei taistele vain omasta puolestaan, he taistelevat kymmenien miljoonien muiden ihmisten puolesta.

Siouxien taistelu öljyputkea vastaan pitää sisällään useita tämän kansakunnan taisteluja. Se liittyy ilmastokatastrofin vastaiseen taisteluun, Amerikan alkuperäiskansojen kanssa solmittujen sopimusten rikkomiseen, hyökkäyksiin kokoontumisvapautta vastaan, hyökkäyksiin toimittajia vastaan, poliisin militarisoitumiseen ja siihen, että yritysten voitot sivuuttavat ihmisoikeudet.

Menin Standing Rockiin osana pientä ryhmää, joka koostui veteraanien rauhanjärjestön Veterans for Peace (VFP) jäsenistä. VFP on ollut jatkuvasti Standing Rockissa nyt jo kuukausien ajan vaihdellen paikalla olevia jäseniään. Kaksi VFP:n jäsentä, Tarak Kauff ja Matthew Hoh, pidätettiin 10. lokakuuta eli alkuperäiskansojen päivänä, kun he olivat rauhanomaisesti suojelemassa vettä (eivät protestoimassa). Nyt joukkoomme liittyivät VFP:n jäsenet Ellen Davidson, Sam Adams, Richard Gilchrist, Martin Bates, Michael Sullivan, Ann Wright sekä lennokkeja vastustamaan noussut [entinen USA:n sotilaallinen tekninen asiantuntija] Cian Westmoreland.

Standing Rockissa tapasimme monia huomattavia aktivisteja, esimerkiksi Democracy Now! -uutissivuston Amy Goodmanin, Winona Laduken, joka oli varapresidenttiehdokkaan Ralph Naderin kanssa vuosina 1996 ja 2000, sekä Madison Wisconsinin kaupunginvaltuuston jäsenen Rebecca Kemblen. Leirillä vieraili useita maineikkaita näyttelijöitä, joita emme henkilökohtaisesti tavanneet, mutta oli hienoa kuulla, että he olivat Standing Rockin tukena. Heihin kuuluivat Shailene Woodley, Adam Beach, A Martinez Netflix-show Longmiresta sekä Mark Ruffalo, joka tunnetaan The Hulkina.

Leiriytyessämme Standing Rockissa (leirin virallinen nimi on Oceti Sakowin; Standing Rock on reservaatti) meitä kohdeltiin kuin perhettä. Kaikki kutsuivat toisiaan sukulaisiksi – veli, sisko, äiti, isoäiti jne. Tarjolla oli ilmaiseksi vettä, kahvia, ruokaa, välipaloja, telttoja, vaatteita ja erilaisia leirintävälineitä. Ainoa vaatimus oli, että ihmisten tuli olla aseettomia ja päihteettömiä. Kännykät eivät käytännössä toimi leirillä. Löytääkseen jonkun tietyn ihmisen piti kävellä ympäriinsä, etsiä tai jopa kysyä ihmisiltä olivatko he nähneet sitä, jota oli etsimässä! Veteraanitoverini Matt Hoh ja minä olimme yhtä mieltä siitä, että leiri oli muistutus eteentyönnetyistä tukikohdista (FOB) Irakissa ja Afganistanissa ilman joka puolella räjähtäviä tykkejä tai raketteja.

Olimme Mattin kanssa yksimielisiä myös siitä, että sen jälkeen, kun olimme ”palvelleet” armeijassa ja useaan otteeseen kahdessa sodassa, tämä oli ensimmäinen kerta kun palvelimme amerikkalaisia. Osallistuttuamme muutamaan väkivallattomaan protestiin Mustaa käärmettä vastaan ymmärsimme mitä todellisuudessa tarkoitti se, että seisoi amerikkalaisten ihmisten rinnalla ja taisteli heidän etujensa puolesta. Meidät valtasi kunnian tunne, jollaista emme olleet koskaan tunteneet komennuksillamme Irakissa tai Afganistanissa.

Totesimme, että ainoat ”ihmiset”, joita palvelimme taisteluissamme ulkomailla, olivat Halliburton, KBR, AECOM, DynCorp, Raytheon, Environmental Chemical ja monet muut. Tiedämme, että hallituksemme valehteli meille. Tiedämme, että maailma ei ole sen turvallisempi kuin se oli ennen kuin Yhdysvallat laittomasti miehitti Irakin ja Afganistanin. Ymmärrämme, että sotilaat eivät tuo rauhaa. Kun katsoimme poliisia silmiin Standing Rockissa, näimme itsemme.

Tiedämme nyt myös, että vesi ei merkitse vain elämää, kuten Standing Rockin siouxit edelleen tuskaisesti huutavat, vaan vesi merkitsee myös rauhaa. Kukaan meistä ei voi saavuttaa rauhaa ilman elämän perusedellytyksiä: puhdasta ilmaa ja vettä, viljelysmaata, vaatetusta, asuntoa ja oikeutta. Kuten tohtori Martin Luther King Jr. sanoi: ”Rauha ei ole vain sodan poissaoloa vaan oikeudenmukaisuuden läsnäoloa.” Niiden puolesta me taistelimme Standing Rockissa, rauhan ja oikeudenmukaisuuden.

Paikalla olleet militarisoidut poliisivoimat eivät puolustaneet rauhaa tai oikeutta, ne suojelivat yritysten intressejä. Poliisi saartoi rauhaa ja esti oikeutta toteutumasta yhtiöiden, ahneiden pankkiirien ja sijoittajien puolesta. Alueella viettämieni yhdentoista päivän aikana näin paikallisia lainkäyttöviranomaisia, toimivaltansa ulkopuolella olevia poliisivoimia, yksityisiä turvajoukkoja sekä Pohjois-Dakotan kansalliskaartin – nämä kaikki yhtiöiden ja osavaltion puolesta, ei ihmisten. Ne pidättivät ihmiset ja suojelivat rakennusvälineistöä.

Näimme kun toimittajia vastaan hyökättiin ja heille järjestettiin pidätysmääräyksiä vain koska he pitelivät mikrofonia ja haastattelivat ihmisiä. Näimme kun poliisit käyttivät tasoltaan sellaisia välineitä, joita sotilaat kuten Matt ja minä käytimme valtamerten takana taistelualueilla. Näimme kun perustuslaillisia oikeuksia kuten kokoontumisvapautta loukattiin. Mutta ennen kaikkea näimme alkuperäiskansoihin kuuluvien amerikkalaisten rohkeasti jatkavan maansa ja ihmistensä puolustamista sodassa, jota valtio ja yhtiöt ovat heitä vastaan käyneet jo 500 vuotta.

Siouxit ja sadat muut heimot ja heidän tukijansa yhdistävät voimansa taisteluun olemassaolonsa oikeutuksen puolesta. Taistelu on heille elintärkeä, ja on ollut sitä liian monien sukupolvien ajan. Minäkin ymmärrän sen nyt. Aikoinaan luulin, että hallitus, sotilaat ja poliisi tiesivät mitä tekivät ja että ne olivat olemassa suojellakseen meitä. Siksi liityin armeijaan: palvellakseni maatani epäitsekkäästi. Tuo myytti on nyt mennyt sirpaleiksi. Kahden sodan, traumaperäisen stressihäiriön ja moraalisten vaurioiden jälkeen olen ymmärtänyt, että olen ollut historian väärällä puolella.

Teksti: Will Griffin
Suomentanut: Anu Harju

www.commondreams.org/views/2016/10/30/after-two-wars-standing-rock-first-time-i-served-american-people

Alkuperäiskansat ovat osoittaneet mieltä Standing Rockin reservaatissa jo puoli vuotta. Alueen asukkaat pelkäävät, että Oahe-järven alitse vedettäväksi suunniteltu Dakota Access -öljyputki aiheuttaisi hajotessaan merkittävää vahinkoa ympäristölle.
5. joulukuuta mielenosoittajat saivat erävoiton, kun Yhdysvaltain liittovaltion maita hallitseva armeijan virasto USACE ei antanut rakentajille lupaa vetää putkea järven alitse. Viraston lausunnon mukaan on syytä tutkia vaihtoehtoisia putkilinjauksia. Lisäksi hankkeesta on laadittava ympäristövaikutusten arviointi.
Öljyputkihanketta ei siis ole haudattu, mutta mielenosoittajien sitkeys palkittiin kuitenkin hengähdystauolla.

Laustin lukuvinkki: Teollisen maatalouden kirous

Laustin lukuvinkki: Vandana Shiva
Oppaita toisenlaiseen tulevaisuuteen

Ympäristöaktivistit ympäri maailmaa ovat viime aikoina lisänneet toi­mintaansa saadakseen maailman ravinnontuotannon demokraattiseen hal­lintaan. Alaa hallitsevat biokemian yhtiöt ovat kasvaneet entistäkin suuremmiksi ja niiden vahingollisuus on käynyt yhä ilmeisemmäksi.

Esimerkiksi Intiassa teollisesti mani­puloidut siemenet ja teollinen maanviljely ovat vähentäneet kasvien ja viljalajien moninaisuutta. Intialla oli aiemmin 200 000 riisilajia, mikä oli tärkeää nälän­hätien estämiseksi. 1970­-luvun ”vihreän vallankumouksen” jälkeen luku romahti. Moninaisuuden tilalle tuli monokulttuuri.

Vastarinta geenimuunneltujen tuotteiden käyttöä kohtaan on kuitenkin leviämässä. Ympäristötuhosta syytettyä Monsanto­yhtymää vastaan järjestettiin lokakuussa Haagissa Hollannissa kansalaisoikeudenkäynti. Samaan aikaan eri puolilla maailmaa on organisoitu kansalaiskokouksia selvittämään suur­yhtiöiden ympäristörikoksia. Aktivismin lisääntymisen aikoihin suuri saksalainen lääkeyhtiö Bayer on ollut ostamassa Monsanto­-yhtymää. Ympäristöaktivistien silmissä kyse on ”helvetissä solmitusta liitosta”.

Haagin oikeudenkäyntiä oli järjestämässä myös johtaviin ympäristöaktivisteihin lukeutuva intialainen kirjailija ja filosofi Vandana Shiva. Hän kirjoittaa, että suuryhtiöiden ympäristörikokset ovat käyneet yhä ilmeisemmiksi. Ravinnontuotantoon ja maatalouteen tun­keutuneet yhtiöt pyrkivät alan täydelliseen hallintaan. Ne käyttävät yhä väkivaltaisem­pia menetelmiä luontoa ja ihmisiä kohtaan. Shivan mukaan vuonna 1901 perustettu Monsanto on olemassaolonsa aikana
tullut tunnetuksi tuotteistaan, jotka ovat myrkyllisiä niin ihmisille kuin ympäristölle.Ihmiselämä, yhteiskunta ja demokratia ovat tässä prosessissa uhanalaisia. Ihmisten viljelysmaita ja omaisuuksia kahmitaan liikevoittojen kasvattamiseen. Yli vuosisadan ajan pienviljelijöiden elinmahdollisuuksia on tuhottu myrkyllisten peltojen levitessä teollisen maatalouden kulttuurissa.

Vandana Shivan kotimaassa Intiassa maatalous on ollut perinteisesti pien­viljelijöiden hallitsemaa. Myrkkyjään levittävät yhtiöt ovat ajaneet miljoonia ihmisiä mailtaan. 300 000 maanviljelijää on ajautunut itsemurhaan. He olivat joutuneet toivottomaan velkakierteeseen ollessaan pakotettuja ostamaan kalliita siemeniä ja kemikaaleja. Geenimanipuloidut sie­menet eivät ole ehkäisseet tuholaisia ja rikkaruohoja. Sen sijaan ne ovat levittäneet supertuholaisia ja superrikkaruohoja. Maanviljelijöiden velkakierteet vain pahenivat.

Shiva kirjoittaa: ”Eivätkä aino­astaan maanviljelijät menehdy. Maaperäorganismimme ja pölyttäjät ovat kuolemassa. Maaperämme on kuolemassa. Yhteiskuntamme ovat kuolemassa. Lapsemme ovat kuolemassa – koska myrk­kyjä täynnä oleva ruoka aiheuttaa tauteja.”

Shiva sanoo, että geenimuunneltuja tuotteita tyrkytetään väkisin, koska yhtiöt keräävät rahaa patentoiduilla siemenillä. Yhtiöt keräävät korvauksia jokaiselta maanviljelijältä, joka kasvukaudella, joka vuonna. Monsanto on kerännyt laittomasti miljardeja Intian puuvillanviljelijöiltä. Asetuttuaan laittomasti Intiaan Monsanto hallitsi ennen pitkää 95:tä prosenttia puuvillansiementen tarjonnasta. Useimmat itsemurhan tehneistä maanviljelijöistä olivat nimenomaan puuvillanviljelijöitä.

Siementen patentoiminen on Shivan mukaan rikos maanviljelijöitä kohtaan, ovathan patentoidut siemenet kalliita. Kyseessä on myös rikos luontoa kohtaan. Väite, että lisäämällä geenejä Monsanto ”lisää” elämää, on ristiriidassa siementen oman uusiutumiskyvyn kanssa. Rikosta pahentaa se, että geenimanipuloiduilla tuotteilla vähennetään biodiversiteettiä ja luonnon monimuotoisuutta ja levitetään geneettistä saastumista.

Shivan mielestä meidän ei tule sallia ihmisille ja ympäristölle myrkyllisten tuotteiden levittämistä. Näin asetetaan koko ihmiselämä uhanalaiseksi. Luonnonvastaiset rikokset ovat rikoksia ihmisyyttä vastaan. Tällaista tulevaisuutta emme halua.

Haagin oikeudenkäynti ei ollut yksit­täinen kokoontuminen. Monsanto-­Bayer on oikeudessa monissa osissa maailmaa – Intiassa, Euroopassa, Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Argentiinassa. Monsanton ja Bayerin yhtyminen ei ole myöskään ainoa fuusio. Sygenta on yhtymässä Chem Chinaan. Dow on yhtynyt Dupontiin. Haagissa olivat edustettuina muun muassa kansanliikkeet Intiasta, Kiinasta, Saksasta ja Sveitsistä. Kaikki liikkeet aikovat tehostaa tulevaisuuden toimintaansa.

Kemianyhtiöt ovat siis kohdanneet kasvavaa vastarintaa. Useimmat maat eivät tunnusta siemeniä ja kasveja yhtiöiden keksinnöiksi ja näin siis patentoitaviksi tuotteiksi. Tässä mielessä Monsanton vastainen liikehdintä on jo voittanut kamp­pailun. Mutta edessä on vielä paljon työtä. Myrkky-­yhtiöiden kartelli pyrkii uusilla geenimanipuloinneilla vahingoittamaan maailman ravinnontuotantoa rikastuttaak­seen pientä miljonääriryhmää.

Tapani Lausti

Lähteet:

Vandana Shiva: Ending a Century of Ecocide and Genocide, Seeding Earth democracy, Common dreams, 12.10.2016. www.commondreams.org/views/2016/10/12/ ending-century-ecocide-and-genocide-seeding- earth-democracy

Nika Knight: Monsanto Faces People’s Tribunal for Crimes Against Planet and Humanity, Common Dreams, 14.10.2016. www.commondreams.org/news/2016/10/14/ monsanto-faces-peoples-tribunal-crimes-against- planet-and-humanity

Vandana Shiva: ’Seed freedom is the answer to hunger and malnutrition’, The Guardian, 12.10.2013
www.theguardian.com/sustainable-business/ seed-freedom-hunger-malnutrition-biodiversity

KOLUMNI: Isänmaallisuudesta on moneksi

Sankari uhrautuu toisten vuoksi. Antisankarin kohdalla uhrautuminen on usein tahatonta, mutta juuri inhimilliset heikkoudet tekevät hänestä helpon samaistumiskohteen. Muiden puolesta uhrautumista kutsutaan altruismiksi, ja tietyn valtion tai alueen asukkaisiin kohdistuvaa altruistista tunnekokemusta taas isänmaallisuudeksi. Samaistumisen mahdollisuus on tässä tunnekokemuksessa keskeisessä roolissa – isänmaallisuudeksi koetaan paitsi toisten puolesta ponnistelu, myös tuohon toimintaan samaistuminen. Suomalaisen maajoukkuejääkiekkoilijan katsotaan kamppailevan ensisijaisesti isänmaansa eikä pelaajabrändinsä puolesta, ja häneen samaistuva televisionkatsoja voi kokea isänmaallisia tunteita.

Altruismi on keskeinen osa ihmisyyttä, mutta samalla se on myös sitä vanhempaa, monille eläinlajeille tyypillistä toimintaa, jota on selitetty homo sapiensin kohdalla niin uskonnon, moraalifilosofian, peliteorioiden kuin biologiankin kautta. Ihmiskunnan kehittämät monimutkaiset kuvitteelliset järjestelmät – esimerkiksi uskonnot, valtiot, puolueet, armeijat tai hyväntekeväisyysorganisaatiot – taas eivät voisi toimia ilman altruismin hyödyntämistä. Muiden puolesta ponnistelu tuottaa itsessään mielihyvää, mutta pitää myös meidän kulttuurimme koossa. Toisaalta altruismin hyväksikäyttö on mahdollistanut maailmansotien kaltaiset massateurastukset.

Eräs sotaelokuvien hiljalleen voimistunut trendi vaikuttaa olevan realismin nimissä tehty sotarikosten oikeuttaminen, esimerkiksi vankien teloittamisen esittäminen joissakin tilanteissa välttämättömyytenä. Isänmaallinen (anti)sankaruus kestää tämänkin. Sotarikokseen syyllistyminen on osa muiden puolesta tehtävää henkilökohtaista uhrausta ja vain syventää sitä. Myös viattomien siviilien kuolema voidaan esittää ja kokea osana ”uhria”. Kaikkeen tähän liittyvä positiivisen samaistumisen mahdollisuus tekee sodanvastaisuuteen pyrkivän taiteen tuottamisesta vähintäänkin haasteellista – samalla kun on muistettava, ettei tuollaista pyrkimystä ole aina edes olemassa.

Isänmaallinen tunnekokemus vaikuttaa olevan läsnä myös silloin, kun eriarvoisuutta kasvattava politiikka ja sen tuottamat uhrit esitetään väistämättöminä.

Raimo Pesonen.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Kolumni pohjautuu Voiman Mitä voi sanoa -blogissa julkaistuun tekstiin Isänmaallisuudesta.

 

Realismia, olkiukkoja ja salaliittoteorioita

Leimakirves heiluu herkästi turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja asiakysymykset jäävät toissijaisiksi. Salaliittoteoreetikot näkevät Venäjän vaikuttaja-agentteja kaikkialla, ja nimettöminä esitetyt ”ilmiannot” leviävät netissä totuuksina.

”Useiden lähteiden mukaan seuraa karsastetaan, koska sen muutamien johtohenki­löiden käyttämiä puheenvuoroja on pidetty presidentti Vladimir Putinin politiikkaa myötäilevinä” (kursivointi KE). Näin kokoomuksen Verkkouutiset arvioi Suomen Geopoliittista Seuraa, joka perustettiin vuonna 2015 ”Suomea koskevan geopoliittisen tutkimuk­sen, keskustelun ja tietämyksen edistämiseksi”.

Seuran julkaisemat blogit ja artikkelit käsittelevät turvallisuuspoliittisia ongelmia. Lähtökohtana on sijaintimme blokkien rajalla, eikä teksteissä kaunistella osapuolia, joiden tavoitteita pohditaan. Kirjoituksia on muun muassa suurlähettiläs Heikki Talvitieltä, kokoomusvaikuttaja Jarmo Virmavirralta, dosentti Arto Nokkalalta ja puheenjohtajalta professori Pekka Visurilta, joka on kirjoittanut 14 teosta turvallisuus­poliittisista teemoista.

Putinin menetelmät käytössä Suomessakin

Ansiot diplomaattina tai tutkijana eivät auttaneet, kun nimetön blog­gaaja (maailmajapaikat.blogspot.fi) leimasi seuran toimijat ”Venäjän vaikuttaja­agenteiksi” ja väitettä lähtivät levittämään ns. turpoblogistit, jopa kokoomuksen Verkkouutiset. Edes bloggaajan avoin Venäjä­-vastaisuus ei herättänyt epäilyä väitteen todenperäisyydestä. Liekö kiusaus ollut liian suuri.

On outoa kiistää mahdollisuus, että pitkään ulko-­ ja turvallisuuspolitiikassa toimineilla ja sitä tutkineilla henkilöillä on omia perusteltuja näkemyksiä Suomen asemasta. Visurin ensimmäiset julkaisut ovat 1980­-luvulta, joten jos yhtäläisyyksiä Putiniin löytyy, niin ehkä Putin toistelee hänen näkemyksiään. Seuran kirjoitusten (inho)realismi, pitäytyminen etsimästä maailmanpolitiikasta ”hyviksiä ja pahiksia”, lieneekin ärtymyksen todellinen syy.

Paavo Lipponen kutsui joskus Nato­-vastustusta patologiseksi. Ukrainan kriisin tarkastelu historial­lista taustaa vasten ja pohdinta sekä Venäjän että Naton/EU:n tavoitteista ja toimista alueella leimataan usein Venäjän tukemiseksi. Arvostettujen tutkijoiden ja diplomaattien nimittely vaikuttaja-­agenteiksi on kuitenkin askel kohti argumentoidun keskustelun todellista estämistä.

Keino on valitettavan tuttu – myös Venäjällä leimataan politiikkaa kritisoivia järjestöjä ulkomaisiksi toimijoiksi (inostrannyj agent) ja vaikeutetaan niiden toi­mintaa. Yllätyin, kun länsimieliset turpobloggaajat nyt tarttuivat Putinin menetelmään. Toivottavasti tämä tapaus saa edes jotkut heistä panemaan jäitä hattuun.

Salaliittoja ja syntipukkien metsästystäAgenttielokuvien suosioko selittänee salaliittoteorioiden levinneisyyden nykyään. Valemedioissa jahdataan juutalaisten salaliittoja, jotkut löytävät kaikesta CIA:n sormenjäljet, kolmannet Putinin ja FSB:n.

CIA onkin sekaantunut lukuisiin vallanvaihdoksiin ja FSB häärinyt muun muassa Krimillä ja Itä­-Ukrainassa. Nähdäkseni salaliittoteoriat ovat silti umpikuja. Miten vastustat salaliittoja? Korkeintaan ryhtymällä turvallisuuspalvelun tiedottajaksi, mutta mistä tietää, että siellä on puhtoisemmat aikeet. Paljastuneet tiedot viittaavat päinvastaiseen.

Salaliittoteoriat synnyttävätkin voimattomuuden tunnetta ja vihaa. Ennen muuta niihin hukataan aikaa, joka tarvittaisiin kansallisten ja kansainvälisten ongelmien ja niiden syiden pohdintaan. Vaikkapa terrorismin tai oikeistopopulismin yhteiskunnallisten taustojen analysointiin.

Jos yhteiskunta on hauras, tuloerot suuret, työttömyys laajaa ja vääryyden kokemukset yleisiä, on maaperä otollinen sekä vallanhaluisten demagogien että ulkomaisten vaikuttajien tai terroristivärvärien toiminnalle. Tilannetta pahentaa, jos poliittinen keskustelu keskittyy valtion velkaan ja ”kilpailukykyyn” havaitsematta sosiaalista epävarmuutta ja köyhyyttä, tarttumatta niiden todellisiin syihin. Näin kenttä jätetään syntipukkeja osoittelevan oikeistopopulismin haltuun.

Venäläisen rahan ja tuen tarjoa­ minen selitykseksi niin Trumpin valintaan, brexitiin, äärioikeiston nousuun kuin Suomen rasistien mielenosoituksiin on minusta sekin syntipukkien etsimistä todellisten syiden pohdinnan sijasta. Putinin syyttäminen kaikesta ei edes horjuta hänen kannatustaan lännessä tai asemaansa Venäjällä, päinvastoin. Venäjän opposition ja kansalaisjärjestöjen toimintamah­dollisuuksien kannalta tulokset ovat katastrofaaliset. Samoin rivivenä­läisten arjen, sillä Kreml käyttää viholliskuvia perustelemaan kii­vasta varustautumista. Budjetista menee nyt kymmeniä prosentteja varusteluun ja aseteollisuuden velkoihin, ja kansa alistuu, vaikka varat leikataan eläkkeistä, koulu­tuksesta ja terveydenhoidosta.

Korjataan politiikkaÄärioikeiston kasvun syyt eivät siis ole salajuonissa vaan syvällä yhteiskunnassa ja harjoitetussa politiikassa. Niin ollen tilannetta voidaan myös korjata korjaamalla politiikka: aktiivisella kansalaistoiminnalla, kriittisellä ja taustoittavalla tiedonvälityksellä, edistämällä oikeudenmukaisuutta ja tasa­-arvoa. Rasistinen toiminta pitää tietenkin estää. Samoin tulee muistaa, että sotahysterian lietsominen verhoaa myös Suomessa hallituksen leikkauspolitiikkaa ja pohjustaa asemenojen kasvua.

Erilaisten näkemysten pääse­minen esille parantaa keskustelua myös turvallisuuspolitiikassa, eikä sitä pitäisi leimaamisella estää.

Kirsti Era
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja.

www.sgseura.fi

Kansanäänestys vaikka jo huomenna

Marokon miehittämän Länsi­-Saharan kansan­äänestystä valvomaan asetetun YK-­operaatio Minurson entinen juristi Katlyn Thomas totesi marraskuisella Suomen­-vierailullaan, että jo vuonna 1991 tulitaukosopimuksen yhteydessä sovittu kansanäänestys on vain toteuttamista vailla. Thomas oli tehtävässään vastuussa muun muassa äänestykseen oikeutettujen todentamisesta.

Alun perin äänestäjiksi piti hyväksyä pääosin vain Espanjan tekemään väestörekisteriin merkittyjä henkilöitä ja heidän täysi­ikäisiä jälkeläisiään. Marokon painostuksesta siihen päätettiin lisätä eri kriteerein myös hyvinkin väljästi alueeseen ja sen heimoihin sidoksissa olevia henkilöitä. Tämä toi operaatiolle huomattavasti lisätöitä, kun Marokko esitti 100 000 uuden henkilön lisäämistä äänestäjäluetteloon.

Minurso kävi huolellisesti läpi kaikki nämä uudet hakemukset yhdessä sovittujen pelisääntöjen mukaisesti ja päätyi lopulliseen äänestäjäluetteloon. Episodissa oli huvittaviakin piirteitä, kun jotkut heimovanhemmat ilmoittivat yksityisesti Minurson edustajille, ettei heidän virallisiin sanomisiinsa kannata uskoa, koska he kertovat vain mitä Marokon viranomaiset käskevät. Jotkut pyysivät YK:n edustajilta turvapaikkaa.

Kun Minurso oli työnsä tehnyt ja esitti äänestäjäluettelon, Marokko ilmoitti, ettei se hyväksy missään tapauksessa sellaista kansanäänestystä, jossa itsenäisyys on yksi vaihtoehto. Siitä lähtien Länsi-­Saharan vapautusjärjestö Polisarion ja Marokon väliset neuvottelut ovat polkeneet paikallaan. Länsisaharalaiset puolestaan kokevat tulleensa kansainvälisen yhteisön ja YK:n pettämiksi: 25 vuotta sitten yhteisesti Marokon kanssa sovittu kansanäänestys näyttää lykkääntyvän ikuisesti. Näin siitä huolimatta, että kaikki on valmista, ja muutama tunti demokratiaa riittäisi länsisahara­laisten itsemääräämisoikeuden toteuttamiseksi.

Teemu Matinpuro

Katlyn Thomasin ja Lauri Hannikaisen luento Helsingin yliopistolla on kuunneltavissa kokonaisuudessaan Rauhanpuolustajien nettisivuilla.

katlyn_thomasRauhanpuolustajien ja Erik Castrén -instituutin järjestämässä tilaisuudessa Minurson entinen juristi Katlyn Thomas valaisi Länsi-Saharan kansanäänestyksen perusteita ja kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen puolestaan kertoi, miksi Krimillä järjestetty kansanäänestys ei millään muotoa vastannut kansainvälisen oikeuden edellytyksiä.

 

Sodat, asevarustelu ja ilmastonmuutos

Helsingin yliopiston ekologisen ympäristönsuojelun dosentti Heikki Tervahattu puhui Lapin Rauhanpuolustajien YK-päivän tilaisuudessa Kemissä sotien ja asevarustelun sekä hillittömän kulutuksen vaikutuksia ilmastonmuutokseen. Sotilaallinen toiminta ja asevarustelu vaikuttavat merkittävästi ilmastonmuutokseen. Tällä hetkellä niiden aiheuttamat kasvihuonekaasujen päästöt on suljettu kansainvälisen laskennan ja rajoitusten ulkopuolelle.

“Niinpä ilmastonmuutoksen torjunta ei etene eikä kansainvälisellä ilmastopolitiikalla ei ole täyttä uskottavuutta”, totesi Heikki Tervahattu. “Kansainvälisen ilmastopolitiikan ensijaisena tavoitteena ei ole ilmastonmuutoksen torjuminen vaan suuret bisneshankkeet ja poliittisen suosion keruu. Kaikki sotilaallisen toiminnan aiheuttamat kasvihuonekaasujen päästöt (joukkojen ja kaluston kenttätoimet, sotaharjoitukset, aseiden ja räjähteiden valmistus ym.) ovat kansainvälisen kontrollin ulkopuolella.”

Valtavat hiilidioksidipäästöt tilastojen ulkopuolella

Yhdysvaltojen armeijan ympäristövaikutuksista kirjan julkaisseen tutkivan toimittajan Barry Sandersin mukaan USA:n armeija on maailman suurin yksittäinen kasvihuonekaasujen ja muiden haitallisten päästöjen levittäjä. Se tuottaa arviolta viisi prosenttia kaikista hiilidioksidipäästöistä. Yhdysvaltojen huipputehokkaat sotakoneet kuluttavat valtavan määrän fossiilisia polttoaineita ja tuottavat sen mukaiset hiilidioksidipäästöt. Esimerkiksi modernien hävittäjien polttoaineenkulutus on 6 000 litraa/tunti ja yliääninopeuksissa jopa 15 litraa/sekunti eli 54 504 litraa/tunti. Pitkän matkan pommikoneet kuluttavat normaalilennossa 1 893 litraa/minuutti eli noin 12 500 litraa/tunti. Lentotukialus USS Independence kuluttaa polttoainetta 18 259 litraa/tunti.

Esimerkiksi Irakin sodan aiheuttamat hiilidioksidipäästöt olivat suuremmat kuin Suomen fossiilisten polttoaineiden kolmen vuoden päästöt. Sotien hiilidioksidipäästöt eivät muodosta ratkaisevaa osaa kaikista päästöistä, mutta sotiin käytetyillä varoilla saataisiin paljon aikaan – myös ilmastonmuutoksen torjunnassa. Vuonna 2006 USA käytti enemmän rahaa Irakin sotaan kuin koko maailma kaikkiin uusiutuvien energiamuotojen investointeihin. Joseph Stiglitz ja Linda Bilmes ovat arvioineet Irakin sodan kustannukset 3 000 miljardiin dollariin. Oikein käytettyinä näillä rahoilla olisi voitu ratkaisevasti hillitä ilmaston lämpenemistä. Vuosittain ilmestyvien Maailman tila -raporttien julkaisijan Lester R. Brownin mukaan pahimpien maailmanlaajuisten ympäristöongelmien torjumiseen tarvitaan 113 miljardia dollaria/vuosi ja kehitysmaiden kipeimpien sosiaalisten ongelmien vähentämiseen 77 miljardia dollaria/vuosi.