Aihearkisto: 4/2014

Ukraina, Ukraina, Ukraina

[rapu] teemu (08.05.14)Sosiaalisen median keskustelupalstoilla ja tiedotusvälineissä törmää yhä enenevässä määrin rauhanjärjestöihin suunnattuun, eri konflikteja koskevaan kritiikkiin. Ukrainan kysymyksessä esimerkiksi Rauhanpuolustajia on syyllistetty Venäjän toimien hyväksymisestä – tai sitten on kritisoitu liiallisesta Ukrainan kantojen myötäilystä sekä USA:n, Naton ja EU:n toimien hyväksymisestä.

Jo Ukrainan kriisin alkuvaiheessa rauhanjärjestöt järjestivät mielenosoituksen, joka suuntautui sekä Ukrainan että Venäjän lähetystölle. Jo tuolloin syyllistettiin siitä, missä mieltä olisi pitänyt osoittaa – monen mielestä vain ensimmäisessä tai sitten vain toisessa paikassa.

Rauhanpuolustajien kannanotot eivät ole tuenilmaisuja konfliktin osapuolille vaan niissä vedotaan rauhanomaisiin keinoihin konfliktin ratkaisemiseksi. Rauhanpuolustajat otti nyt myös kantaa Ukrainan viimeisimpiin tapahtumiin ja tuomitsi sekä Ukrainan että sen itäosien kapinallisten sotatoimet ja myös Venäjän tuen kapinallisille. On välttämätöntä lopettaa kaikki ulkopuolinen tuki sotatoimille (myös Ukrainan hallitukselle) ja osapuolten välille on saatava keskusteluyhteys sodan lopettamiseksi. USA:n, EU:n ja Naton olisi pitänyt ja pitäisi tehdä paljon enemmän Ukrainan hallituksen suhteen ja Venäjän puolestaan kapinallisten saamiseksi neuvottelupöytään.  

Ukrainan kriisin hiljallinen eskaloituminen suursodan kynnykselle on esimerkki lännen ja Venäjän välisen geopoliittisen vastakkainasettelun vaarallisuudesta ja siitä, miten erimielisyyksiä ei ainakaan tulisi ratkoa. Se on erityisesti meille suomalaisille esimerkki siitä, miten Suomen ei kannata konfliktitilanteessa linnoittautua kummankaan osapuolen kritiikittömäksi tukijaksi, saati tuoda konfliktin synnyttämiä jännitteitä itse omille rajoillemme. Näin kertaa entinen valtiosihteeri Risto Volanen (s. 8-9) hallituksemme toimia kriisin aikana.

Ukrainan tilanteen sivuvaikutukset tuntuvat kipeästi myös Ukrainan ja Venäjän sisäpolitiikassa. Molemmissa maissa opposition toimintaa on rajoitettu voimakkain ottein. Viimeksi Ukrainassa suljettiin kommunistinen puolue nyttemmin hajotetusta parlamentista.

Ukrainan konfliktin ratkaisemiselle on surullista, että Etyjistä ei ole kasvanut sellaista toimijaa, jota siitä aikoinaan toivottiin. Moni Euroopan unionin ja Naton kannattaja onkin haukkunut Etyjiä paperitiikeriksi. Mutta sellaiseksi sen ovat luoneet jäsenvaltiot unohtamalla sen kattavuuden ”etupiirijaon” yli. Pikemminkin on pyritty vahvistamaan maanosamme jakoa uusiin liittokuntiin – sekä taloudellisesti että sotilaallisesti. Etyjin muutaman sadan tarkkailijan rooli Ukrainan kriisissä on jäänyt sivuosaan. Tiedotusvälineet eivät anna operaatiolle juuri minkäänlaista painoarvoa. Järjestön raportteja ei noteerata juuri lainkaan. Sodan osapuolista erityisesti Itä-Ukrainan kapinalliset ovat syyllistyneet eniten tarkkailijoiden työn häiritsemiseen esimerkiksi pidättämällä heitä pitkiksikin ajoiksi hallitsemillaan alueilla.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

Rauhantekijä Raimo Pesonen: Kertomuksia näkymättömistä ihmisistä

[rapu] pesonen_haastis2 (24.09.14)Kulttuurin kymmenottelija ja eri ammatista toiseen sujuvasti sukkuloinut Raimo Pesonen on julkaissut neljännen romaaninsa Metsästäjä. Viimeistään nyt on perusteltua käyttää hänen yhteydessään ammattinimikettä kirjailija. Rauhan Puolesta -lehden lukijoille Pesonen on tuttu kolumnistina. Hänen terävät yhteiskunnalliset havaintonsa ja niistä tehdyt nasevat kiteytykset ovat raaka-ainetta myös Pesosen kaunokirjalliselle ilmaisulle.

Raimo Pesonen syntyi vuonna 1968 Alajärvellä. Hän vietti nuoruutensa Pohjanmaalla ja päätyi Turun yliopistoon lukemaan kirjallisuustiedettä. Tiedon- ja taidonjanoinen nuori mies täydensi opintojaan sosiaalialalla ja päätyi tekemään töitä muun muassa katkaisuhuoltoasemalla ja lastensuojelussa. Duunariammatteja kaihtamaton Pesonen on toiminut myös huoltomiehenä, ilmais-jakelulehdenjakajana ja autonkuljettajana.

Pesonen on myös muusikko ja venynyt moneen rockin saralla. Hän on soittanut rumpuja useissa eri yhtyeissä ja toiminut vahvasti taustavaikuttajana, muun muassa Riemu-nimisen levymerkin pyörittäjänä. 2000-luvun alussa hän järjesti nykyisessä kotikaupungissaan Helsingissä Riemufestivaalia. Rocktyöläisen roolissa Pesonen on toiminut muun muassa tuottajana, ohjelmapäällikkönä, tiedottajana, toimittajana ja keikkamyyjänä. Hän on myös yksi Tuomari Nurmio Dumari-elämäkerran kirjoittajista.

Pätkätyöläiskirjallisuutta

Useat eri ammatit ovat jättäneet jälkensä Pesosen kirjoihin. Kaikki neljä romaania nivoutuvat eri ammattien muodostamaan viitekehykseen. ”Vuonna 2009 ilmestynyt Erityisosaajia on sirpaleinen ja hakkaava kirja. Erään arvostelijan mukaan tyyli oli tummanpuhuvaa ironiaa Suomesta. Kustantaja koki kirjan vihaiseksi”, muistelee Pesonen.

Yksi kirjan päähenkilöistä on päihdetyöntekijä. Lisäksi siinä kuvattiin pikkurikollisia, narkomaaneja ja opiskelijoita. Heidän kauttaan annettiin armoton kuva suomalaisesta todellisuudesta.

Toinen kirja Kuinka ei voi ajatella ilmestyi vuonna 2011. Se on kuvaus rocktyöläisen kiertuematkasta Keski-Eurooppaan ja samalla nuoren miehen kasvukertomus. ”Pyrin tavoittelemaan kirjalla laajempia kaaria. Se on punkkarista musiikkialan työläiseksi päätyvän nuoren miehen tarina. Kirja edustaa tyyliltään pätkätyöläiskirjallisuutta kuten Erityisosaajiakin. Minua miellyttävät tavallaan näkymättömät ihmiset, kuten hoitopaikkojen duunarit ja keikkalavojen kulissien takana toimivat teknikot.” Vuonna 2012 ilmestynyt Automies peilaa todellisuuttamme ilmaislehdenjakajan näkökulmasta. ”Tuo autokuski on erityisen näkymätön työntäessään lehtiä nokkakärryillään räntäsateessa.”

Uutuusromaani Metsästäjän -viitekehys on kiinteistöhuoltofirma Sopuhuolto Oy ja sen työntekijät. Pesonen on sijoittanut päähenkilönsä tylyyn betonilähiöön kovien arvojen nyky-Suomeen, jonka suuntaa luotsaa vallassa olevan kykypuolueen yhden ja ainoan vaihtoehdon politiikka. Tässä todellisuudessa huoltomiesten näköalaton ja synkkä maailmankatsomus ohjaa intohimottoman mekaanista työntekoa. Taustalla jylläävät kuitenkin ajatukset maailman totaalisesta muuttamisesta julmin keinoin, jotta elämästä tuli edes jollain tasolla elämisen arvoista.

Päähenkilönä postfasisti

Pesosen Metsästäjässä kuvaama inhoarkirealistinen, tarttuma-pinnaton ja jyrkästi eri-arvoistunut vuoden 2014 Suomi on niin epäromanttinen, että se alkaa äärimmäisyydessään muuttua jo omalla tavallaan romanttiseksi. ”Nykyään pohditaan paljon vaikkapa dekkareiden, steampunkin tai vampyyritarinoiden suosiota. Niihin liittyy sopiva etäännyttäminen, jonka avulla voidaan puhua vaikka tästä ajasta. Etäännyttäminen ei ole ollut minun juttuni. Pyrin ennemminkin lähikuvaan ja silmille tulemiseen. Kirjoitan jokapäiväisistä ja tavallaan itsestään selvistä asioista.”

Pesosen huoltomiesten elämä on nuhjuista, eikä heidän työtään juuri arvosteta yhteiskunnan hierarkiassa. Kirjan keskushenkilö on Jonne, joka on köyhän miehen Anders Behring Breivik. ”Metsästäjä on wannabe-massamurhaajan sielunmaisema. Jonne on varautunut ja sulkeutunut, mutta varmaan hyvä työmies. Hän vetää tiukkoja rajoja. Jonne on ritarifantasiahahmo aikuisen miehen kuoressa. Sosiaalitätikielellä ilmaistuna häneltä ovat jääneet tietyt kehitystehtävät käymättä läpi. Jonne on kuitenkin älykäs, mutta hänen tunne-elämänsä on häiriintynyttä. Tämä yhdistelmä tekee hänestä räjähdysalttiin henkilön.”

Jonne on mielestään übermensch – yli-ihminen, joka pyrkii tuhoamaan heikomman aineksen. Hänen ihanneyhteiskunnassaan aktiiviset metsästäjät hallitsevat passiivisempia keräilijöitä, ihmisten määrää on metsästäjien edun nimissä rajoitettava rankasti. Mieleen tulee vääjäämättä fasismi. ”Metsästäjässä pengotaan fasismin aatehistoriaa. Toisaalta mietin olosuhteita, jotka saattaisivat tuottaa Jonnen kaltaisen persoonan. Fasismihan on kansallisen uudelleensyntymisen myyttiin nojaavaa äärinationalismia, johon liittyy usein vähemmistöjen syrjintää, perinteisten perhearvojen korostamista ja mahdollisesti valmiutta väkivaltaan. Jonne edustaa jonkinasteista postfasismia. Hän menee fasismin ytimen yli jo sillä, ettei hän odota enää mitään kansallista uudelleensyntymää, vaan hän hakee pieneen heimoon palaamista.”

Jonnen isä on ylempää keskiluokkaa edustava rahoitusjohtaja. Jonne ei ole vastannut isänsä odotuksiin vaan on tippunut pari yhteiskuntaluokkaa alemmaksi turhautuneeksi huoltomieheksi. Tämä on myös omiaan lisäämään hänen persoonansa sisäistä jännitettä. ”Toisaalta huoltomieheksi hankkiutuminen on hänen kapinaansa isäänsä kohtaan. Isän maailmassa kaikki on mitattavissa tai laskettavissa. Tavallaan hän edustaa positivismia ja materialismia. Fasismi taas on positivismin ja materialismin vastaliike. Se on osin paluuta romantiikkaan. Tarmo Kunnaksen loistava teos Fasismin lumous sekä Matti KIingen kirjoitukset fasismista käsittelevät tätä aihepiiriä. Fasismi kiistää positivismin merkityksen. Positivistit ajattelivat 1800-luvun lopulla, että tiede voi selittää kaiken. Toisaalta tänä päivänä vielä useampi ihminen ajattelee niin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ajateltiin, ettei tiede voi selittää mitään.”

Salonkikelpoinen nykyrasismi

Kun ajattelee kuluvana keväänä käytyä oikeudenkäyntiä, jossa nuorta naista ja miestä syytettiin joukkomurhan suunnittelusta Helsingin yliopistoon, on heidän ajattelutavassaan selviä yhtäläisyyksiä Metsästäjän päähenkilön ajatteluun. Onko aikamme oikeasti niin tyly ja lohduton, että se ajaa tämäntyyppiseen ajattelemiseen ja jopa toimintaan? ”Koulusurmaajien ajattelussa on usein fasistisia piirteitä. Pekka-Eric Auvinen ilmoitti ihmisyyden olevan yliarvostettua. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki koulusurmaajat olisivat fasisteja taikka kaikki fasistit koulusurmaajia.”

Koulusurmat ovat rantautuneet Suomeen ja äärioikeisto nostaa päätään. ”Kyllähän Suomessa aikaisemminkin väkivaltaa on ollut, perheväkivaltaa ja laajennettuja itsemurhia. Internetiä syytetään nykyään kaikesta, mutta ei se ole tuonut muuta uutta kuin sen, että tieto liikkuu ratkaisevasti nopeammin kuin ennen. Tietysti netti mahdollistaa anonyymin reaaliaikaisen yhteydenpidon. Tällä voi olla yhteys koulusurmiin.”

Äärioikeistolaisuus, fasismi tai natsismi ovat olleet sotien jälkeen maton alle lakaistuja aiheita. Ne myös pysyivät pitkään täysin marginaalissa lukuun ottamatta Pekka Siitoimen pöhköilyjä tai muutamien skinien edesottamuksia. Asialle lähinnä naureskeltiin vielä 1990-luvulla. Nyt hymy on kuitenkin hyytynyt. Myös perussuomalaisten nousu on otettava vakavasti. Nämä lienevät syitä, miksi halusit kirjoittaa tällaisen kirjan? ”Ne olivat yksi syy. Breivikin nimeä ei tosin kirjassa mainita, mutta Jonnen ihailema Norjalainen löytyy. Myöskään Jussi Halla-ahon nimeä ei mainita, mutta fiktiivinen Mestari-niminen hahmo löytyy. Todellisuudessa Gates of Vienna -nettisivusto on se paikka, jossa Halla-ahon ja Breivikin jäljet tunnetusti yhtyvät. Mutta tietysti perussuomalaisissakin on monenlaista jengiä. Tunnen ihan tolkullisia perussuomalaisia, vaikka en täysin ymmärrä miksi he toimivat puolueessa, joka on valmis käyttämään rasismia työvälineenään.”

Oma mielikuvitukseni ei olisi aikaisempina vuosikymmeninä pystynyt luomaan visiota nykyisestä Suomesta, jossa rasistinen möläyttely on arkipäivää ja ääri-nationalistisen Suomen Sisun jäseniä vaikuttaa salonkikelpoisesti eduskunnassa. ”Toisaalta 1990-luvulla pomppasi jo esiin -Joensuun skiniongelma. Kun muutin Turkuun vuonna 1989, oli tunnettua että siellä oli kolme skinheadiä. Eihän heistä kovin suurta uhkaa ollut. He kävivät samoissa baareissa kuin rokkaritkin. Ei tarvitse mennä kuin vuoteen 1993 ja skinien määrä Turussa oli jo 16. Lehdistössä vaiettiin muun muassa Turun synagogan ikkunoiden kivittämisestä eräänä kristalliyön muistopäivänä 1990-luvulla. Turun juutalainen seurakunta halusi olla tapahtuneesta hiljaa.”

Tähän päivään mennessä skinien määrä on moninkertaistunut ja heidän toimintansa ei ole jäänyt pelkästään pähkäilyyn ja uhoamiseen. ”Äärioikeiston nousu kulkee käsi kädessä laman ja tiettyjen yhteiskunnallisten ratkaisujen kanssa. Yhteiskunta ei ole ihminen, eikä ihminen yhteiskunta, eli liian jyrkät analogiat ovat vaarallisia, mutta en voi olla ajattelematta sitä, että autoritaarisen persoonallisuuden kehittymiseen liittyy lapsuudessa koettu turvattomuus. Silloin lapsi ei voi luottaa vanhempiin, vaan hänen on itse astuttava johtoon. Turvattomuuden tunne myös yhteiskunnassa tuntuu ruokkivan autoritaarista käyttäytymistä. Tähän liittyy kaipuu vahvaan johtajaan.”

Turvan ja yksinkertaisuuden kaipuuta

Onko yhteiskuntamme muuttunut entistä turvattomammaksi? Lama lamalta, taantuma taantumalta ja kriisi kriisiltä arvot tuntuvat menevän kovempaan suuntaan. ”1990-luvun alussa tehtiin toimenpiteitä, joilla saatiin lakkautettua pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen jälkeen on puhuttu skandinaavisesta hyvinvointivaltiosta, josta Suomi on pudonnut pois. 1990-luvun lamasta johtuneita leikkauspäätöksiä ei ole missään vaiheessa purettu. Kun yhteiskunta muuttuu turvattomammaksi, se lisää alkeistason turvallisuuden ja yksinkertaisuuden kaipuuta. Sama kehitys on käynnissä eri puolilla maailmaa ja yhteiskunnan eri tasoilla. Jos näemme uutisia huumetakavarikosta, lähes poikkeuksetta mukana on valtava määrä aseita, pistooleja, sahattuja haulikoita ja konepistooleja – pienikokoisen sisällissodan varustamiseen riittävä asearsenaali. Ottaen huomioon sen, miten paljon näitä aseita on Suomessa liikkeellä, niitä käytetään lopulta ihan mitättömän vähän. Mutta jokainen hankittu laiton mutka lisää turvallisuuden tunnetta.”

Laki otetaan omiin käsiin ja yhteiskunnan säätämälle lainsäädännölle haistatetaan pitkät. ”Erilaisilla säännöillä toimivia prätkäjengejä riittää. Heillä on oma sisäinen kurinsa. Se on kaipuuta tietynlaiseen luolamieselämään. Osa perussuomalaisista ajaa takaa samaa yksinkertaisuutta. Tämä näkyy myös Hommaforumissa. Siellä on voimakas kaikkitietävä me-asenne. Hommaforumissa ei ole olemassa sellaista vierailijan heittämää keskustelunavausta, etteikö vastapalloa tulisi heti. Ihan sama onko aiheena meribiologia tai tähtitiede. Vastapallolla haastetaan ja annetaan ymmärtää, että ’isot jätkät tulevat kohta paikalle’. Kysymys on hyvin pitkälle turvallisuuden ja yksinkertaisuuden kaipuusta.”

Jediritarijärjestö Nato

Metsästäjään liittyvien teemojen lisäksi Raimo Pesosta on viime aikoina pohdituttanut Nato. Hän vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Pesonen on sivunnut aihetta kolumneissaan, mutta pohdinnat ovat tuottaneet kolumneja laajempaakin materiaalia.

Ukrainan kriisiin liittyvä idän ja lännen välinen propagandasota saa koko ajan yhä laajempia ja uskomattomampia muotoja. ”Monet toimittajat ovat sanoneet, ettei kannata uskoa mihinkään vaan kannattaa epäillä kaikkea. Tämä on helvetin hyvä lähtökohta.” Olemme oppineet tahtomattamme rautaisannoksen medialukutaitoa.

Suomen ja Naton suhteesta -Pesonen on kirjoittanut Rauhan puolesta -lehdessä muun muassa Takaisin tuulisille aroille –nimisessä kolumnissaan. Pyysin Pesosta kiteyttämään vielä julkaisemattomia ajatuksiaan Natosta. Kiristyneessä maailmanpoliittisessa tilanteessa Nato-kiima kuohuu ja Suomen kaltaisen pienen rajamaan on helppo suhtautua isoon itäiseen imperiumiin entistä vihamielisemmin. ”Natosta on luotu ihan vakavasti otettavissa puheenvuoroissa jediritarijärjestö, joka ei uhkaa ketään, mutta joka on silti sotilaallisesti täysin ylivoimainen. Nato ei näiden puheiden mukaan vaadi Suomelta mitään, vaan kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Nato muka turvaa kaiken ylivoimaisuudellaan. Tällaisen kiiltokuvamaisuuden takaa kuultaa näkyviin se, kuinka Nato on monille identiteettikysymys. Jälleen on kyse yksinkertaisen, helposti hahmotettavan mustavalkoisen maailman kaipuusta. Kaikki pahuus on muissa ja ongelmat ratkeavat hankkimalla lisää tulivoimaa. Näinhän se haulikon piippuja sahaava pirikauppiaskin kelaa.”

Raimo Pesonen suhtautuu -kriittisesti siihen hätäilyyn, jonka Ukrainan kriisi on Naton kannattajien dominoivassa keskustelussa aiheuttanut. ”Yksi keskustelun vinoutuma on ajallisen perspektiivin puute. Tuijotetaan nykyhetkeen, luodaan kiireen ja suorastaan paniikin tuntua, aika pitkälle tarkoitus-hakuisesti. Tältä pohjalta vaaditaan nopeita päätöksiä eli sotilaallista liittoutumista. Liittoutumispäätökset ovat kuitenkin vaikutusajaltaan jotain muuta kuin pikaisesti tehtäviä ja sitten unohdettavia ratkaisuja. Turvallisuuspolitiikan kvartaali on vähintään neljännesvuosisata. Jos ajatellaan maailmantilannetta 25 vuotta sitten, 1989, saa jonkinlaisen kuvan siitä, millaisen ajan päähän ratkaisuja on harkittava ja kuinka paljon muutoksia maailmassa voi tapahtua. Vielä 1989 puhe sotilasliitosta olisi tarkoittanut Varsovan liittoon menemistä. Onneksi sitäkään ei tehty. Vaikka nykyiset sotilasliittoon ajajat ovat tavallaan toisessa laidassa poliittista kenttää, heidän jankkaavuudessaan on paljon samaa.”

Paniikkipäätöksiä vältettävä

Myös Yhdysvaltojen muuttuva rooli on olennainen tekijä Natosta puhuttaessa. ”Tällä hetkellä Yhdysvallat on kääntymässä sisäänpäin ja kaiketi Tyynen valtameren suuntaan. Naton johtava maa on syönyt sosiaalista pääomaansa sellaista vauhtia, että se tulee tuottamaan väistämättä erilaisia sisäisiä ongelmia, joiden laajuutta ei tietenkään voi ennustaa. Samalla sotateknologia kehittyy sellaiseen suuntaan ja sellaisella vauhdilla, että perinteisen sodan ja rauhantilan välisella harmaalla vyöhykkeellä tapahtuvien sotatoimien todennäköisyys kasvaa. Luonnonvarojen hupeneminen ja ympäristöongelmat lisäävät konfliktien todennäköisyyttä. Tulevaisuus on hataralla pohjalla, jos kansainvälinen järjestelmä ei ota opikseen ja kehitä uusia ongelmanratkaisukeinoja. Jos palataan vielä siihen aikaperspektiiviin ja kuvitellaan, että vuonna 2039 Yhdysvallat ja Kiina kahinoivat robottilennokeilla Taiwanin ympäristössä ja Kiinan kanssa liittoutunut Venäjä nostaa sopimustensa velvoittamana valmiuttaan, niin lisääkö Natoon kuuluminen silloin Suomen turvallisuutta? Liittouman ongelmat ovat meidän ongelmiamme, vaikka sen tarjoama turva olisikin kyseenalainen. Pelkkä ja vielä aika ilmeinenkin ajatusleikkihän tuo on, mutta esimerkki siitä, että vain tähän hetkeen tuijottaminen ja panikointi on huono lähtökohta päätöksenteolle.”

Tässä oli vain muutama esimerkki Raimo Pesosen lukuisista Nato-pohdinnoista. Minun kaltaiselleni Ylen ja Helsingin Sanomien tapaisten valtamedioiden orjalle ne avasivat heti uutta ajateltavaa. Tarkemmin Pesosen ajatteluun voi tutustua lukemalla uunituoreen Metsästäjän tai tutustumalla Pesosen kotisivuilla hänen kolumneihinsa ja muihinkin kirjoituksiinsa.

www.raimopesonen.com
mitavoisanoa.blogspot.fi

Teksti: Timo Kalevi Forss

 

Harhaisia Lausuntoja

[rapu] make (08.05.14)Ukrainan ja Gazan kommentoinnin seuraaminen kyynistää. Venäjä ei ole ainoa maa, joka on eksynyt harhaiseen informaatioon. Toki se on siellä sakeaa, mutta ei informaatiosodan käymisen synnistä voi myöskään länttä täysin vapauttaa. Uutisointi on rakentunut pitkälti kahden kilpailevan leirin intressien oikeuttamisen ympärille.

Positiivinen poikkeus kuvassa oli presidenttien Niinistö ja Putin tapaaminen. Suomi yritti ahtaassa tilassa tehdä sen mitä tehtävissä on jatkuvasti huonompaan suuntaan menneen kierteen kääntämiseksi.

Gazan siviilejä ja sairaaloita pommittava miehittäjävaltio Israel syyllistyy raskaisiin sotarikoksiin. Siitä huolimatta se on palkittu EU:n assosiaatiosopimuksella, eikä kukaan valmistele sanktioita sen painostamiseksi noudattamaan YK:n päätöksiä. Päinvastoin, Yhdysvallat rahoittaa ja varustaa nykyaikaisella aseistuksella Israelin armeijaa.

Toisaalla Venäjä miehittää Krimin, antaa kipinän Itä-Ukrainan taistelujen käynnistymiselle ja heittää lisää öljyä laineisiin toimittamalla sinne aseita ja sotilaita. Ukrainan hallitus puolestaan käynnistää Yhdysvaltojen tuella ”terrorisminvastaisen operaation”, joka laajenee avoimeksi sisällissodaksi. Siinä sekä separatistit että Ukrainan hallituksen joukot syyllistyvät vakaviin sotarikoksiin siviilejä vastaan. Malesialaisen koneen pudottaminen on vain yksi niistä. Molemmat käyttävät tragediaa omassa propagandassaan, mutta useat tahot, joilla on tapahtumien selvittämiseen liittyvää tietoa, eivät ole sitä pyynnöistä huolimatta luovuttaneet tutkintakomission käyttöön.

Siksi on vaikea riemuita siitä, että Venäjä lähettää humanitaarista apua Itä-Ukrainaan. Tai että Yhdysvallat, saatettuaan Irakin pysyvään sekasortoon, pudottaa avustuspaketteja vuorille islamilaisen kalifaatin perustaneiden islamistitaistelijoiden saartamille pakolaisille. Se on vähintä, mitä ne voivat tehdä kriiseissä, joiden syntymisestä ne itse kantavat suuren vastuun.

Virolaisen julkisuuden tapa pilkata presidentti Niinistön toimintaa kertoo paljon siitä, kuinka jyrkästi näkemyksemme eroavat Venäjän politiikasta. Se ei ole aivan samantekevää, sillä olemme molemmat EU:n jäseniä ja vaikuttamassa paitsi omaan, myös koko EU:n Venäjä-politiikkaan.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

 

Kirje Gazan uhrien omaisille


Teille, Israelin Gazassa suorittaman kansanmurhan tuhannennen uhrin omaisille.

En vielä tiedä, kuka läheisenne oli. Hän saattoi olla muutaman kuukauden ikäinen vauva, nuori poika, isoisä, lapsenne tai vanhempanne. Kuulin hänen kuolemastaan Chico Menashelta, Israelin pääradioasema Reshet Betin poliittiselta kommentaattorilta.

Menashe selitti läheisenne tappamisen sekä Gazan asuinalueiden tuhoamisen ja 150 000 ihmisen ajamisen kodeistaan olevan osa Israelin tarkoin laskelmoitua strategiaa: tämä verilöyly tukahduttaa Gazan palestiinalaisten halun vastustaa Israelin poliittisia toimia.

Luin asiasta Haaretz-lehden heinäkuun 25. päivän numerosta. Arvostettuna pidetyn lehden sivuilla vähemmän arvostettava historioitsija Benny Morris totesi, että tämäkään ei vielä riitä.

Morris käyttää tähänastisista kansanmurhatoimista nimitystä refisut – mielen ja hengen heikkous. Tulevaisuudelta hän vaatii paljon suurempia tuhoja. Morris tietää, että näin tulee tehdä, mikäli haluaa suojella ”huvilaa viidakossa”, kuten Israelin entinen pääministeri Ehud Barak maata kuvaili.

Epäinhimillinen erämaa

Kyllä, joudun valitettavasti totea-maan, että muutamaa tässä epäinhimillisessä erämaassa hädin tuskin kuuluvaa soraääntä lukuun ottamatta Israelin media ja älymystö tukevat kansanmurhaa täysin. En kirjoita tätä kertoakseni teille että häpeän – irtisanouduin tästä valtion ideologiasta kauan sitten ja teen yksilönä kaikkeni haastaakseni ja päihittääkseni sen. Yritykseni ei luultavasti ole ollut riittävä; meitä kaikkia rajoittaa itsekkyys, hetkittäinen pelkuruus ja kenties luonnollinen tarve huolehtia perheistämme ja lähimmäisistämme.

Tästä huolimatta minulla on tänään tarve antaa teille lupaus. Lupaus, jollaista yksikään isäni natsivallan aikana tuntema saksalainen ei halunnut hänelle antaa samalla kun hänen perheensä joutui osaksi kansanmurhaa. Lupaukseni ei ole suruunne nähden kummoinen, mutta se on parasta mitä voin tarjota, eikä hiljaisuus ole vaihtoehto – toiminnan puute vielä vähemmän.

On vuosi 2014 – Gazan tuho on huolellisesti taltioitu. Emme elä vuotta 1948, jolloin palestiinalaisten piti taistella katkerasti kertoakseen kauhutarinansa. Monet sionistien silloin tekemistä rikoksista jäivät piiloon, eivätkä ole päätyneet päivänvaloon vielä tänäkään päivänä. Ensimmäinen lupaukseni onkin yksinkertainen: kirjaan tapahtumat, kerron niistä ja vaadin totuutta.

Vanha työpaikkani Haifan yliopisto on värvännyt oppilaitaan levittämään Israelin valheita ympäri maailmaa internetin välityksellä. Vuosi on kuitenkin 2014, eikä tällainen propaganda enää toimi niin tehokkaasti.

Lupaus boikotoida

Tämä ei kuitenkaan varmasti riitä. Lupaan jatkaa boikottiani tällaisia rikoksia tekevää valtiota vastaan. Edistystä tapahtuu vasta kun eurooppalaisten jalkapalloliittojen yhdistys (UEFA) potkii Israelin ulos ja kun akateeminen yhteisö katkoo yhteytensä maan kanssa. Vasta kun lentoyhtiöt arastavat Israeliin lentämistä ja jokainen eettisen asemansa vuoksi lyhyellä tähtäimellä rahaa menettävä taho ymmärtää, että pitkällä tähtäimellä he voittavat sekä moraalisesti että taloudel-lisesti – vasta silloin alamme kunnioittaa menetyksiänne.

Boikotti- ja talouspakoteliike (BDS) on saanut paljon aikaan ja jatkaa väsymättä työtään. Poliitikkojen kyynisyys ja valheelliset antisemitismiväitteet muodostavat edelleenkin esteen toiminnalle. Näillä torjuttiin viime tingassa britti-arkkitehtien kunniallinen yritys pakottaa israelilaiskollegat ottamaan moraalinen asema sen sijaan, että he toimisivat rikoskumppaneina laittomassa kolonisaatiossa.

Selkärangattomat poliitikot Yhdysvalloissa ja Euroopassa torjuivat muita samanlaisia aloitteita. Lupaan osallistua toimiin näiden esteiden ylittämiseksi. Lähimmäisenne muisto tulee olemaan motivaationi lähde, yhdessä palestiinalaisten vuodesta 1948 asti kokemien kärsimysten kanssa.

Teurastamo

Teen kaiken tämän itsekkäästi. Rukoilen ja toivon vilpittömästi, että ette tänä elämänne kaameimpana hetkenä menetä uskoanne ihmiskuntaan. Hetkenä, jolloin palestiinalaiset Shujaiyassa, Deir al-Balahissa ja Gazan kaupungissa seisovat todistamassa Israelin tankkien, tykistön ja sotakoneiden luomaa teurastamoa.

Ihmiskuntaamme kuuluvat myös israelilaiset. He, jotka eivät uskalla puhua kauhistuksestaan ääneen, vaan ilmaisevat tunteensa yksityisesti, täyttäen Facebook- ja sähköpostikansioni viesteillä. Samoin se kourallinen ihmisiä, joka osoittaa julkisesti mieltään Gazassa lisääntyviä hirmutekoja vastaan.

Ihmiskunnan jäseniä ovat myös vielä syntymättömät yksilöt, jotka saattavat kenties päästä pakoon sionistisen aivopesukoneiston alta. Koneisto opettaa jo lapsesta asti epäinhimillistämään palestiinalaiset tasolle, jossa 16-vuotiaan palestiinalaispojan hengiltä polttaminen ei järkytä israelilaisia tai heidän uskoaan hallitukseensa, armeijaansa ja uskontoonsa.

Päihitetty

Itseni, teidän ja näiden syntyään odottavien ihmisten puolesta toivon, että voisimme myös unelmoida paremmasta tulevaisuudesta – ajasta, jolloin sionismi on päihitetty eikä enää toimi ideologiana, joka ohjaa elämäämme Jordanin ja Välimeren välillä. Ajasta, jolloin voimme kaikki elää sitä normaalia elämää, jonka haluamme ja ansaitsemme.

Lupaankin tänään, etten anna edes ystävieni harhauttaa minua tehtävässäni. En heidän, enkä palestiinalaisten poliitikkojen, jotka hölmöinä vielä ripustavat toiveensa kauan sitten merkityksensä menettäneeseen ”kahden valtion” ratkaisuun. Ainoa oikea syy halulle osallistua Palestiinan hallinnon muuttamiseen on kamppailu ihmis- ja kansalaisoikeuksien puolesta sekä taistelu täydestä korvauksesta niille, jotka ovat aiemmin olleet, tai ovat tälläkin hetkellä, sionismin uhreja – sekä Palestiinan rakastetun maaperän sisällä että sen ulkopuolella.

Levätköön lähimmäisenne rauhassa, kuka sitten olikaan, tietäen, että hänen kuolemansa ei ollut turha – eikä siksi että se kostetaan. Verenvuodatusta emme tarvitse enempää. Uskon edelleen siihen, että pahat järjestelmät voidaan pysäyttää inhimillisyyden ja moraalin voimalla.

Oikeuden voittaminen tarkoittaa myös sitä, että ne, jotka murhasivat läheisenne ja monet muut ihmiset, saadaan tuomioistuimen eteen. Meidän pitää pyrkiä tuomaan Israelin sotarikolliset oikeuteen kansainvälisissä tuomioistuimissa.

Tie tähän tilanteeseen on paljon muita pidempi, ja tunnen aika ajoin itsekin halua liittyä joukkoon, joka käyttää kovia keinoja epäinhimillisten tekojen lopettamiseksi. Sitoudun kuitenkin toimimaan täyden, eheyttävän oikeuden puolesta.

Tämän voin luvata: työskentelen estääkseni Palestiinan etnisten puhdistusten ja Gazan palestiinalaisten kansanmurhan seuraavan vaiheen.

Ilan Pappé
Useita kirjoja kirjoittanut Ilan Pappé on historian professori ja eurooppalaisen Palestiinan tutkimuksen keskuksen (European Centre for Palestine Studies) johtaja Exeterin yliopistossa Englannissa.

Suomentanut Tero Virtanen
Artikkeli on alun perin julkaistu The Electronic Intifadan nettisivulla electronicintifada.net.

 

Talous, luonto ja rauha

Elokuun alussa kahdettatoista kertaa järjestetty Rauhanakatemia keräsi päivittäin 30–40 osanottajaa Joensuuhun. Kolmipäiväisen tapahtuman teemana oli ”Talous, luonto ja rauha”. Akatemiassa pohdittiin muun muassa raaka-aine- ja energiavarojen riittävyyttä ja niistä käytävää kamppailua.

I maailmansodan opetukset, maailmanjärjestelmän muutos ja rauhanliike

Seminaarin ensimmäisessä puheenvuorossa Tallinnan yliopiston professori Jyrki Käkönen käsitteli ajankohtaista teemaa ”Sata vuotta ensimmäisen maailmansodan alusta: Opimmeko historiasta mitään?” Hän analysoi ensimmäisen maailmansodan syitä ja kansainvälisen järjestelmän muutosta nykypäivään asti.

Käkönen esitteli neljä teoreettista selitysmallia ja pohti sitä, miten hyvin niillä selitetään ensimmäistä maailmansotaa. Ensimmäinen oli marxilainen imperialismi-teoria, etenkin Leninin ja Kautskyn näkemykset, joiden punaisena lankana on imperialististen valtioiden keskinäinen taistelu maailmanhallinnasta. Toiseksi Käkönen esitteli ns. poliittisen realismin teoriaa, jonka mukaan ensimmäinen maailmansota oli valtapolitiikkaa, taistelua maailmanjohtajuudesta Saksan ja Ranskan/Englannin välillä. Kolmas näkökulma on maailmanjärjestelmäanalyysi, kilpailu hallitsevasta asemasta sadan vuoden syklein. Tällöin 1900-luvun alussa ei ollut selvää johtaja-valtiota. Neljänneksi mahdolliseksi teoreettiseksi lähtökohdaksi Käkönen nosti hegemonian muutoksen teorian. Tämän mukaan Yhdysvaltojen voidaan katsoa olleen jo tuolloin taloudessa hegemoni, joten Saksa haastoi väärät valtiot pyrkiessään maailman hallintaan.

Nykytilanteeseen siirtyessään Käkönen pohti, esitetäänkö kansain-välisessä politiikassa aivan vääriä kysymyksiä ja analysoidaanko maailmantilannetta aivan vääristä lähtökohdista. Tätä voidaan pohtia esimerkiksi Ukrainan tapauksessa. Mediassa käsitellään lännen talouspakotteiden vaikutuksia Venäjään. Käkönen korosti, ettei Venäjä ole kansainvälisesti erityksissä, sillä BRICS-maat, joihin Venäjän lisäksi kuuluvat Kiina, Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka, eivät ole mukana boikottipolitiikassa. -Niiden talouskasvu on finanssikriisin aikana paljolti ollut maailmantalouden moottori. Maat kattavat neljänneksen planeetan asuttavasta maapinta-alasta ja yli 40 prosenttia maailman väestöstä. Käkönen pitikin Ukrainan kriisiä osana kansainvälisen järjestelmän laajempaa muutosta.

Toinen heikkous Ukraina-kriisin analysoinnissa on Käkösen mielestä se, että länsi ei ymmärrä kysymyksessä olevan sisällissota. Ulkovallat tukivat myös Espanjan sisällissodan eri osapuolia, mutta sekin oli sisällis-sota. Itä-Ukrainan sisällissodassa taas ovat mukana Yhdysvallat, EU ja Venäjä. Käkönen kehotti näkemään, että nykyisessä kansainvälisen järjestelmän muutoksessa Venäjä ei toimi lännen määrittämien normien puitteissa.

Kansainvälisen järjestelmän muutospaineiden taustalla on Käkösen mukaan BRICS-maiden kasvava taloudellinen ja poliittinen merkitys ja haaste lännen hallitsevalle asemalle. Vaikka yksikään maa ei vielä pysty haastamaan Yhdysvaltoja, on sen asema ”suhteellisessa laskussa”. Erityisesti Kiinan merkitys kasvaa, maa on esimerkiksi siirtynyt kaupankäynnissään dollarista osittain omaan valuuttaansa.

Muutospaineita lisää kiihtyvä taistelu luonnonvaroista. Käkönen arvioi öljyä riittävän vuoteen 2050 asti, mutta sen hinta tulee koko ajan nousemaan. Kansain-välisessä politiikassa tämä merkitsee sitä, että väkivaltaan turvaudutaan yhä enemmän. USA vastaa Kiinan nousuun voimistamalla läsnäoloaan Tyynellä valtamerellä ja uudistamalla vanhoja liittolaissuhteitaan alueella. Nyt sen laivastosta on 40 prosenttia Atlantilla ja 60 -prosenttia Tyynellä valtamerellä, aiemmin tilanne oli päinvastainen. Tavoitteena on Kiinan sulkeminen Tyyneltä valtamereltä Japanin tuella. Kiinan laivasto murtaa tietoisesti tätä USAn tavoitetta.

Arabimaailman tilanne ja -Lähi-idän kriisi ovat Käkösen mukaan myös ilmausta kansainvälisen järjestelmän murroksesta. Yhdysvalloilla on ongelma, miten asettaa korttinsa esimerkiksi -Iranin ja Saudi-Arabian kesken. BRICS-maiden ongelmana on se, ettei niiden joukossa ole islamilaista maata. Mahdollisia liittolaisia -voisivat olla Iran tai Indonesia, ja myös Turkki on nykyisin kiinnostunut yhteistyöstä pikemminkin BRICS-maiden kuin EU:n kanssa.

Käkönen arvioi, että tilanne asettaa rauhanliikkeen vaikean tehtävän eteen. Kansainvälisen järjestelmän muutoksen kätilönä on historiassa ollut väkivalta ja sota. Ihmiskunnan suurena haasteena on nyt se, miten kansainvälisen järjestelmän muutos toteutetaan ilmastonmuutoksen oloissa ja ilman sotaa. Osaammeko hallita tulevaa kehitystä rauhanomaisesti ydinase- ja ekologisen kriisin aikakaudella?

Keskustelussa nousivat esiin kansallisvaltion rooli, autoritaarisen kapitalismin mahdollisuus, nykyisen demokratian luonne ja tulevaisuus sekä Naton luonne.

Rauhan- ja luonnonsuojeluliikkeen yhteinen haaste

”Kun planeettamme luonnolliset vesi- ja happivarat sekä muut elollisen aineksen varannot ehtyvät, ei myrkytetty ja nälkää näkevä ihmiskunta enää kysele rauhanjärjestelmää, jota me tässä tavoittelemme.” – Willy Brandt 1971 Nobelin rauhanpalkintopuheessaan

Olli-Pekka Haaviston teemana oli ”Planeetan ekosysteemien rajat ja hyvän elämän mahdollisuus”. Hän lähti jatkuvan kasvun mahdottomuudesta, joka paljastuu nykyisessä ekologisessa umpikujassa. Haaviston mukaan luontoa uhkaa joukkosammuminen, jolloin jopa 75 prosenttia planeetan eliöistä katoaa ja ekosysteemin vastustuskyky murtuu. Syynä on se, että ihminen käyttää nyt liikenteeseen, asumiseen, tuotantoon ja kauppaan 45 prosenttia maa-alasta; biotooppien pirstoutumisen ja saasteiden takia kriittinen raja on 50 prosenttia. Myös makean veden riittävyys on suuri ongelma ihmiskunnan tulevaisuudelle. Bonnin julistus vuonna 2013 ennusti makean veden saannin kriisiä jo 1-2 sukupolven aikana. Syynä on tuotanto, sillä makean veden kulutus kasvaa kolme kertaa nopeammin kuin väestö.

Taloudellinen kasvu ei ole johtanut myöskään tasa-arvoon, vaan uusliberalistinen talous lisää eriarvoisuutta. Maailman 85 rikkainta omistaa yhtä paljon kuin 3,5 miljardia köyhintä. Samaan aikaan monikansallisten yritysten ylivalta on voimistunut: 147 suurfirmaa hallitsee maailmantaloutta.

Haavisto pohti hyvän elämän mahdollisuutta niiden kokemusten valossa, joita on saatu Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen elämäntavasta ja ajattelusta. Tässä keskeinen on buen vivir -käsite, joka pohtii muun muassa elämän-yhteisön ja ihmisyhteisön suhdetta korostaen elämänyhteisön merkitystä. Yhteiskunta on tällöin yhteisö, jonka keskiössä ei ole ihminen vaan luonto.

Intialainen Vandana Shiva pohtii ”eko-apartheid”-politiikkaa, johon nykyinen ajattelumme pohjaa. Siinä talous on täysin erillään ekologiasta ja tavoitteena on jatkuva kasvu. Yhdessä globaalin yksityistalouden kanssa se johtaa sotatalouteen luontoa ja ihmistä vastaan. Tämän sodankäynnin välineitä ovat muun muassa vapaakauppasopimukset.

Toiseksi Haavisto nosti pohdittavaksi harmonian suhteen kasvuun. Tavoiteltaessa hyvän sijasta parempaa elämää suuntaudutaan kasvuun ja keskeistä on yksilön merkitys. Kapitalistinen järjestelmä markkinoi yksilöllistä parempaa elämää, eikä se toimi ilman kasvua ja kilpailua. Niiden sijasta ihmis-yhteisöjen tulisi pyrkiä harmoniaan ja yhteisöllisyyteen sekä keskinäiseen auttamiseen.

Haavisto kertoi, miten Filippiineillä pidetyssä buen vivir -seminaarissa paikallisten viljelijöiden ja kalastajien oli helppo hahmottaa ekokatastrofi ja ilmaston-muutos, koska ne vaikuttavat siellä jo nyt. Täällä tietoisuus ei ole vielä yhtä laajaa.

Epäeettistä bisnestä

Eettisen kaupan yhdistyksen joensuulainen aktiivi Eeva Varis tarkasteli Rauhanakatemiassa vaateteollisuuden ongelmia: tuotanto keskittyy Kaukoitään ja työntekijöiden palkkaus ja työolot ovat kurjat, ay-toiminta heikkoa ja lapsityö yleistä.

Varis pohti eri toimintatapoja puolustettaessa vaateteollisuuden työntekijöiden oikeuksia. Boikottia työntekijäliitot eivät kannata, koska kehnotkin työpaikat ovat paikallisesti tarpeen. Yritysten painostaminen ja lobbaus taas saattaa kääntyä markkinoinniksi, olemassa olevien rakenteiden vahvistamiseksi. Sopimusten kontrollointia vaikeuttavat pitkät tuotanto-ketjut; kuuluisa brändi voi sulkea silmänsä niiden alkupään epä-kohdilta. Parempi ehkä olisikin vaatia lainsäädännöllisiä toimia työntekijöiden aseman ja oikeuksien puolesta ILO:n suositusten -toimeenpanemiseksi.

SaferGlobe Finlandin Jarmo Pykälä käsitteli sotatuotan-non yhteiskunnallisia resursseja ja Suomen käymää asekauppaa. SaferGlobe on muutaman vuoden kerännyt siitä tietoja, ja usein ulkomaisista uutisista, koska Suomessa tietoja salaillaan.

Suomen asevienti on 17-kertainen vuoteen 1990 verrattuna, noin 70 miljoonaa euroa vuodessa. On vaikeaa kontrolloida sitä, ettei aseita ja sellaisina käytettäviä tavaroita päätyisi konfliktialueille, sillä välikäsien käyttö on laajaa. Monia tuotteita voidaan käyttää sekä sota- että siviilitarkoituksissa, esimerkkeinä verkkoteknologia, -hitsauslaitteet ja it-tuotteet, joiden merkitys kasvaa. Osa harrastuskäyttöön myytävistä aseista päätyy sotilaskäyttöön.

Päätökset viennistä ja tuotannosta ovat poliittisia ja taloudellisia. Ne tähtäävät ja pohjautuvat teknisiin ratkaisuihin, joilla on myös sotilaallista käyttöä. Kokonaisuus ja vaikutukset ovat monimutkaiset ja monensuuntaiset.

Valistusfilosofi Immanuel Kant totesi teoksessa Ikuiseen rauhaan jo vuonna 1795 asevarustelun vahingollisuudesta: ”Suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta; eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo koetusta sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyvästä varautumisesta tulevaan sotaan. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.” Esimerkiksi Ukrainan kriisi on viemässä kaikkia osapuolia entistä enemmän tähän suuntaan.


Sotahistoria ja rauhankasvatus

Historiantutkija Jenni Kirves pohti nykyistä keskustelua sodasta ja sen todellisista kasvoista. Hän käsitteli erityisesti siinä esiintyviä myyttejä alkaen väitteestä, että sodanaikainen suomalainen propaganda edusti korkeaa moraalia. Todellisuudessa se ei eronnut sotapropagandan perusperiaatteista muun muassa vihollisen epäinhimillistämisessä ja oman sodankäynnin kaunistelussa.

Keskeinen myytti on myös suomalaisten yksimielisyys jatkosodan aikana. Täällä unohdetaan rauhan-opposition vaientaminen ja vangitsemiset, -sotilaskarkuruus ja mielialojen urkkiminen 10 000 ilmiantajan voimin. Myös -Hitler-liittolaisuutta ja sodan -valloitusluonnetta vähätellään, vaikka Saksan avulla luotavasta -Suur-Suomesta lupailtiin maatiloja ja suunniteltiin juhlia vallatussa Pietarissa. Suomalaiset osallistuivat holokaustiin muun muassa seulomalla komissaareja ja juutalaisia sotavankien keskuudesta, vaikka näitä koskeva saksalaisten teloituskäsky oli tiedossa.
Sodan seurauksien yhteydessä evakkojen ynseästä kohtelusta ja syrjinnästä vaiettiin pitkään, samoin rintamamiesten psyykkisistä ongelmista sodan aikana ja jälkeen. Vasta tällä vuosisadalla on julkaistu tutkimuksia sodan rumasta todellisuudesta.

Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtaja VTM Aarni Tuominen korosti kommentissaan rauhantutkimuksen tulosten soveltamista opetus-tehtävissä. Hänen mukaansa tärkeää olisi panostaa rauhankasvatuksesta ponnistavien oppimateriaalien ja oppimis-strategioiden kehittämiseen. Näistä hyviä esimerkkejä ovat Rauhankasvatusinstituutin ja Rauhan-liiton toteuttamat ja ylläpitämät Maailman-koulu ja Rauhankoulu. Kyse on tällaisten projektien rahoituksesta, ja katseet tulee kohdistaa opetus- ja kulttuuriministeriön suuntaan.

Kirsti Era
Jouko Jokisalo

 

Syyrian rauha riippuu ulkomaista

Syyrian kriisiä ylläpidetään maan rajojen ulkopuolelta. Suurin osa syyrialaisista ei osallistu sotaan, mutta saa kärsiä sen seuraukset. Rauhanoppositio yrittää saada osapuolet neuvottelupöytään.

Syyrian sodan lopettaminen on ulkomaiden käsissä. USA:n, Turkin, Saudi–Arabian, Qatarin, Iranin ja Venäjän on lakattava aseistamasta kapinallisia ja hallitusta ja painostettava tukemansa osapuolet neuvottelemaan rauhasta.

Näin vaatii Syyrian hallituksen maanpakoon ajama Aref Dalila, 72-vuotias entinen Damaskoksen yliopiston taloustieteen professori ja yksi opposition johtohahmoista.

Kaikki sodan osapuolet, sekä hallitus että kapinalliset, ovat Dalilan mukaan täysin riippuvaisia ulkomaisista tukijoistaan. Osoitus tukijoiden vaikutusvallasta näkyi Geneven neuvotteluissa tämän vuoden tammi-helmikuussa, kun osapuolet ensimmäistä kertaa istuutuivat saman pöydän ääreen.

”Vielä 48 tuntia ennen neuvotteluita kaikki sanoivat, että he eivät tule neuvotteluihin. Puheissa jopa uhottiin, että jokainen, joka lähtee Geneveen, tapetaan. Sitten yhtäkkiä mieli muuttui.”

Genevessä ei saavutettu tuloksia. Silti Dalilan mielestä -tapaaminen osoitti, että ulkovallat pystyvät -halutessaan painostamaan osa-puolet neuvotteluihin.

Samaan aikaan kun ulkomailta virtaa Syyriaan aseita, 7-8 miljoonaa ihmistä tarvitsee elintarvike- ja muuta apua. Harvoja tuntuu kiinnostavan siviilien tilanne. Sitä paitsi sotaan osallistuu vain pieni osa maan väestöstä.

”80-90 prosenttia syyrialaisista ei osallistu taisteluihin muuten kuin sijaiskärsijöinä. He haluavat vain väkivallan loppuvan.”

Vankilasta maanpakoon ja rauhanrakentajaksi

Syyriaa on vuodesta 1970 hallinnut armeijan ja tiedustelupalvelun tuella al-Assadin perhe, ensin Hafiz al-Assad ja hänen kuoltuaan vuonna 2000 hänen poikansa Bashar al-Assad, joka on jatkanut isänsä yksinvaltaista linjaa.

Aref Dalila sai tuta sen vuonna 2001 arvosteltuaan luennoillaan Syyrian poliittista järjestelmää korruptiosta ja epädemokraattisuudesta. Bashar al-Assad heitätti hänet vankilaan.

Dalila vapautui vankilasta 2008, mutta joutui lähtemään Syyriasta. Hän asettui maanpakoon Dubaihin, jossa hän työskentelee tutkijana Orient Research Centre -tutkimuskeskuksessa.

Dalila on kuitenkin jatkanut toimintaansa Syyrian nykyhallintoa vastaan. Hän on mukana Demokraattisen muutoksen koordinaatiokomiteaksi (NCC) kutsutun järjestön johtoryhmässä. NCC pyrkii kokoamaan Syyrian oppositiovoimat ja saamaan ne neuvotteluihin Syyrian hallituksen kanssa.

Dalila ja NCC eivät usko aseellisen vallanvaihdon mahdollisuuteen, mutta järjestöllä on säännöllinen keskusteluyhteys aseellisiin oppositio-ryhmiin.

Oppositio on hajallaan

Sisällissota alkoi vuonna 2011 presidentti Bashar al-Assadin vastaisesta kansannoususta, jossa vaadittiin demokraattisia uudistuksia. Nyt hallitusta vastaan sotii toistakymmentä ryhmittymää, joita Dalilan mielestä yhdistää oikeastaan vain halu kaataa hallitus ja riippuvuus ulkomaisesta tuesta.

”Kaikkien aseellisten oppositioryhmien takana on jokin vieras valta. Se voi olla Saudi–Arabia, Qatar tai muu Persianlahden öljyvaltio, Turkki tai Yhdysvallat. Ulkomaiset tukijat eivät tavoittele yhtenäistä oppositiota vaan halua-vat varmistaa itselleen mieluisat vallanpitäjät, kun Assadin hallitus on kaatunut.”

Oppositioryhmät ovat liitossa keskenään, mutta niillä ei ole yhteistä johtoa ja liittolaisuus-suhteet vaihtelevat. Osa ryhmistä on sodassa myös keskenään. Monien riveissä on lisäksi ulkomaisia taistelijoita ja palkkasotilaita.

Syyrian hallitus on yhtä lailla riippuvainen ulkomaisesta tuesta. Sitä avustavat Iran, libanonilainen Hizbollah-järjestö ja Venäjä.

Diktaattori vähemmistöjen suojelijana?

Sisällissota on luonut Syyriaan absurdin tilanteen. Demokratiaa vaativa oppositio on riippuvainen Saudi-Arabian ja Qatarin kaltaisten diktatuurien tuesta. Syyrian hallitus taas pyrkii luomaan itsestään kuvan ei-uskonnollisena, ääri-islamilaisten kapinallisten -vastavoimana, vaikka sen tukena on pappien hallitsema Iran.

Sisällisodan uskonnollista ulottuvuutta korostaa sunnilaisen Saudi-Arabian ja shiialaisen -Iranin valtataistelu. Presidentti Bashar al-Assad kuuluu Dalilan tavoin -shiialaisiin alaviitteihin, joita on 10-15 prosenttia Syyrian väestöstä.

Dalilan mukaan aikaisemmin Syyriassa uskonnollinen tai etninen tausta ei määrännyt poliittista kantaa. Nyt rintamalinjat kulkevat osittain myös sunnienemmistön ja shiiojen sekä muiden vähemmistöryhmien välillä. Sekä oppositiossa että hallituksen tukijoissa on myös eri uskonnollisten ryhmien edustajia.

Hallitus esiintyy uskonnollisten vähemmistöjen suojelijana. Sen mukaan edessä on kristittyjen ja alaviittien verilöyly, jos ääri-islamistiset kapinalliset saavat vallan.

Tältä osin Dalila on samaa mieltä hallituksen kanssa. Jos esimerkiksi al-Qaidan Irakin-haarasta syntynyt sunnilaisryhmä ISIS pääsisi valtaan, vähemmistöt olisivat oikeasti vaarassa. Siksi vallan-vaihdon pitää tapahtua hallitusti.

ISIS tulee sanoista Islamic State of Iraq and Syria, eli ryhmä on nimennyt itsensä Syyrian ja Irakin islamilaiseksi valtioksi.

Dalila on samaa mieltä Syyrian hallituksen kanssa myös siitä, että ISIS on terroristijärjestö. Tosin hallitus on leimannut kaikki oppositioryhmät terroristeiksi.

Syyrian nykyjohto mukaan väliaikaishallintoon

Aref Dalilan edustama NCC haluaa saada aikaan kansalliskokouksen, jossa ovat mukana kaikki konfliktin syyrialaiset osapuolet eli hallitus ja oppositioryhmät ISISiä ja al-Qaidaa lukuun ottamatta. Osapuolten ulkomaisten tukijoiden osuus rajoittuisi siihen, että ne painostavat suojattinsa neuvottelupöytään. Siitä lähtien äänessä olisivat vain syyrialaiset.

Kansalliskokouksen tehtävänä olisi sopia väliaikaishallinnosta, joka johtaisi Syyrian vapaisiin -vaaleihin. Siirtymäkauden aikana väliaikais-hallinto varmistaisi kaikkien poliittiset oikeudet, kuten mielipiteen-vapauden, lehdistön-vapauden ja poliittisten puolueiden toiminnan.

Mukaan väliaikaishallintoon pitäisi kutsua myös nykyhallitus. Dalila ei siis kanna kaunaa, vaikka presidentti pani hänet vankilaan seitsemäksi vuodeksi.

”Se oli tietysti väärin, mutta se ei ole nyt keskeinen kysymys. Tärkeintä on lopettaa Syyrian nykyinen katastrofi.”

Dalilan mukaan olisi periaatteessa mahdollista, että Bashar al-Assad asettuisi ehdolle vapaissa vaaleissa. Tosin hänen pitäisi muuttaa hallintotapansa demokraattiseksi.

Aseet eivät tuo ratkaisua

Kapinalliset hallitsevat suuria -alueita varsinkin pohjoisessa ja idässä, mutta hallituksen asema on silti vahvistunut viime aikoina.

Yhdysvallat on kaavaillut satojen miljoonien dollarien aseapua -”maltillisille kapinallisille”, ja jotkut ovat vaatineet EU-maitakin tukemaan kapinallisia iltatorjuntaohjuksilla, jotta kapinalliset voivat suojata siviiliväestöä hallituksen joukkojen ilmaiskuilta. Vaatimus ei saa tukea Dalilalta.

”Se vain kiihdyttää ja pitkittää sotaa. Hallitus löytää toisen keinon pommittaa kapinallisia. Ainoa ratkaisu on aselepo ja poliittisten neuvottelujen aloittaminen.”

Teksti: Jouni Sirén
Kirjoittaja haastatteli Aref Dalilaa 9. kesäkuuta 2014 Sarajevon rauhantapahtumassa, johon Dalila osallistui International Peace Initiative for Syria -verkoston kutsumana.

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Boikotteja ja tekoja

Kesän uutisia ovat hallinneet Israel ja ­Palestiina sekä Venäjä ja Ukraina: ohjus­iskuja, maahyökkäyksiä, pakotteita ja vastapakotteita. Uutisointi tuntuu painottuvan tapahtumien taloudellisiin vaikutuksiin ja suurvaltojen väleihin. Sosiaalisen median, erityisesti Psykologien Sosiaalinen vastuu ry:n aktiivin Kirsti Palosen, kautta tulleet viestit kertovat kuitenkin ihmisten tarinoita elämästä ja kuolemasta miehitysalueella. Israel ilmoitti iskevänsä Hamasia vastaan, mutta YK arvioi, että Gazan kuolleista 80 prosenttia on siviilejä, ja Unicefin mukaan näistä kolmasosa on alaikäisiä. ­Sosiaalisen median tarinat koskettavat, etenkin kun saan itse seurata muutaman kuukauden ikäisen ­poikani kasvua ja iloa.

Arabikansojen ystävyysseura lähestyi Työpaikkojen rauhantoimikuntaa Suomen ammattiliitoille suunnatulla vetoomuksella ryhtyä toimintaan oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan saamiseksi Israelin ja palestiinalaisten välille. Luettuani vetoomusta jäin miettimään, mitä voin konkreettisesti tehdä. Muistan lapsuudesta, kuinka äitini boikotoi useita tuotteita ja kuinka kävimme monia keskusteluja siitä, minkä vuoksi emme ostaneet kaupasta tiettyjä tuotteita. Äidilläni oli myös, silloin mielestäni kiusalliselta tuntunut, tapa jututtaa boikottilistan tuotteita valinneita ihmisiä kaupassa. Usein he kuitenkin taisivat ainakin sillä kertaa jättää tuotteen kauppaan. Erityisesti mieleen on jäänyt Etelä-Afrikan apartheidin vuoksi boikotoidut Coca Cola ja Shell sekä jo silloin appelsiinit Israelista. Nuorena tuli itse luettua tarkkaan boikotointiopasta ja moni ostos jäi kauppaan sen löydyttyä listalta. Osaa boikottituotteista, kuten israeli­laisia hedelmiä, olen boikotoinut niin kauan kuin muistan. Oma lukunsa ovat tuotteet, joista ei heti näe valmistusmaata, niiden osalta olen ollut laiska.

Lämpimän kesän vuoksi meillä on kotona ahkerassa käytössä ollut vuosia sitten hankittu Soda Stream -laite. Se tuottaa pienen piston sydämessä. Tuotteen valmistaja on israelilainen yhtiö, joka toimii miehitetyllä Länsirannalla. Sama yhtiö, joka erotti viime kuussa 60 palestiinalaista työntekijää syyttäen näitä levottomuuksien lietsomisesta. He olivat pyytäneet lupaa ruokailla yövuorossa paastottuaan päivän ramadan-aikana. Sen verran monta kertaa on pistos tuntunut, että kaivoin jälleen esille Israelin vastaisen boikottilistan miettien tarkemmin mitä ostan. Lista löytyy Rauhanpuolustajien nettisivuilta. Toivottavasti oman poikani ei Israelin vuoksi tarvitse miettiä boikottilistoja aikuisena ja lapset saavat Palestiinassa mahdollisuuden kasvaa aikuisiksi.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

 

Toisenlainen maailma ei ole vain mahdollinen, se on jo tulossa

Laustin lukuvinkki: Riippumattomien, kriittisten kommentaattorien esittelyä. Vuorossa Arundhati Roy

Puhuessaan taannoin amerikkalaisen occupy-liikkeen osanottajille New Yorkissa intialainen kirjailija, aktivisti ja kommentaattori Arundhati Roy lausui nuo otsikon sanat ja kiitti osanottajia uudenlaisen mielikuvituksen ja poliittisen kielen tuomisesta amerikkalaisen imperiumin sydämeen.

Roy sanoi: ”Olette palauttaneet sinne oikeuden haaveilla. Tämä järjestelmä on yrittänyt tehdä ihmisistä ajattelukyvyttömiä hölmöjä. Oli kuviteltava, että mieletön kulutuskulttuuri on onnellista ja tyydytystä tuottavaa elämää. Sallikaa minun kirjailijana sanoa teille, että tämä on valtava saavutus. En voi teitä kyllin kiittää.”

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Arundhati Roy on ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ja Afganistanin sodan kiivaimpia arvostelijoita. Lieneekö tämä yksi syy siihen, ettei Royta ole juuri mainittu suomalaisissa joukkotiedotusvälineissä. Suomalaisessa julkisuudessa amerikkalaisten ja muiden maiden joukkojen kuvitellaan olevan Afganistanissa ”rauhanturvaamistehtävissä”.

Roy sanoo kavahtavansa tapaa, jolla monet ihmiset kuvittelevat Afganistanin sodan vastustamisen olevan terrorismin ja talibanien kannattamista. Rikkaissa maissa tällainen propaganda paljolti niellään, mutta köyhissä maissa ihmiset ymmärtävät vaikeuksitta, että Afganistaniin hyökkäämisellä 9/11-iskut kostettiin kokonaiselle kansakunnalle, vaikka näillä ihmisillä ei ollut mitään osuutta terrori-iskuihin. Yhdysvallat oli taas kerran ajamassa omia geostrategisia etujaan. Vasta hyökkäys Irakiin sai miljoonat rikkaiden maiden kansalaiset kaduille.

Yhdysvaltain menettelytapojen arvostelemisen lisäksi nyt oli myös yritettävä purkaa kielenkäytön orwellilaista vyyhtiä. Roy muistuttaa, miten George W. Bush julistaessaan Afganistanin ilmaiskut alkaneeksi sanoi: ”Olemme rauhaa rakastava kansakunta.” Bush sanoi myös: ”Tämä on Amerikan Yhdysvaltojen velvollisuus, olemmehan me maailman vapain kansakunta, kansakunta, joka on perustettu perustavanlaatuisille arvoille, jotka torjuvat vihan, torjuvat väkivallan, torjuvat murhat, torjuvat pahuuden. Emmekä me väsy tehtävässämme.”

Rikkaissa maissa nämä -lausunnot eivät ole juuri saaneet osakseen ansaitsemaansa halveksuntaa. Muualla maailmassa ollaan tietoisia siitä kammottavasta hinnasta, jonka miljoonat ihmiset ovat joutuneet maksamaan Yhdysvaltojen väliintuloista. Roy kirjoittaa: ”Miten monissa syyskuissa vuosikymmenten mittaan miljoonia aasialaisia on pommitettu, poltettu ja teurastettu.” Hän toteaa myös: ”Yhdysvallat, jota George Bush luonnehtii rauhaa rakastavaksi kansakunnaksi, on ollut alinomaa sodassa jonkin maan kanssa viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana.”

Kotimaassaan Roy oli pitkään juhlittu kirjailija. Kaikki muuttui, kun hän arvosteli oikeistolaisen Bharatiya Janata -hindupuolueen muodostamaa hallitusta ydinasekokeista. Roy sanoo, ettei hän voinut vaieta asiassa, koska hänen kuviaan oli alinomaa lehtien etusivuilla. Vaikeneminen olisi sekin tulkittu kommentiksi. Vuonna 1998 ilmestyneessä esseessä, jonka otsikko oli ”Mielikuvituksen loppu”, Roy syytti kokeista innostuneita intialaisia militarismin juhlimisesta. Hän vaati hallitusta sen sijaan tekemään jotakin kurjissa oloissa elävän intialaisten enemmistön olojen parantamiseksi. Näin hänestä tuli köyhän kansan suosima aktvisti, kun taas vauras väki käänsi hänelle selkänsä.

Roy heittäytyi mukaan moniin kampanjoihin, jotka syvensivät välirikkoa maan eliitin kanssa. Hän oli mukana kampanjoimassa tavallista kansaa vahingoittavia suurpatohankkeita vastaan. Hän ymmärsi maolaishenkisten sissien vastarintaa. Hän näki näiden joutuneen pakon alla väkivaltaisiin yhteenottoihin armeijan kanssa. Hän kannattaa Kashmirin itsenäisyyttä ja irtautumista Intian hallinnasta.

Intialaista ”edistystä”

Intiaa luonnehditaan valtamediassa maailman suurimmaksi demokratiaksi. Vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Listening to Grasshoppers: Field Notes on Democracy (suomeksi Kuuntelen heinäsirkkoja. Merkintöjä demokratiasta, Like 2011) Roy kysyy, mitä tapahtuu, kun demokratia on kulutettu loppuun. Maailman eliitit vakuuttavat, että demokratia ja ”vapaat markkinat” ovat saman kolikon kaksi puolta. Tässä keskustelussa ihmisiltä on viety kieli, jolla he voisivat ilmaista tyytymättömyyttään. Olivatpa ns. vapaat markkinat miten tuhoisia hyvänsä – ja Intiassa tästä löytyy runsaasti esimerkkejä – niiden mielettömyyksien arvostelu leimataan ”edistyksen” vastustamiseksi. Kuinka kukaan voi vastustaa ”markkinoita”?

Roy kirjoittaa intialaisen ”edistyksen” kauhuista: ”Kahden ‘edistyksen’ vuosikymmenen aikana Intiaan on syntynyt valtava keskiluokka, joka on humaltunut nopeasta vaurastumisesta ja sen mukana tulleesta kunnioituksesta – ja paljon, paljon valtavampi epätoivoinen alaluokka. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa ja maansa tulvissa, kuivuudessa ja erämaan leviämisessä. Näitä ovat aiheut-taneet hillitön ympäristön muuntelu ja massiiviset infrastruktuuriprojektit kuten padot, kaivokset ja erityistalousalueet.

Vastarintaan on vastattu muuttamalla Intiaa poliisivaltioksi. Ihmisiä ajetaan mailtaan aseilla uhaten. Epätoivoiset maanviljelijät tekevät usein itsemurhan. Luvut ovat kauhistuttavia. Parisataatuhatta maanviljelijää on viime vuosina lopettanut näin elämänsä. Voi vain kuvitella reaktioita, jos tällaista tapahtuisi rikkaissa maissa. Köyhien maiden murhenäytelmiin reagoidaan rauhallisesti.

Hiljattain Roylta kysyttiin, mihin hän perustaa ajatuksensa uudenlaisen maail-man lähestymisestä. Hän kertoi, että kun hän 12 vuotta sitten arvosteli Intian yksityistämisprosessia, häntä kehotettiin hakeutumaan psykiatrin hoitoon. Nyt ihmiset ymmärtävät, mitä maailmassa on tapahtumassa. Tämä on hieno kollektiivinen saavutus. Tieysti intialaisten lehtien lukeminen on masentavaa, mutta asiaa voi tarkastella myös toisin. Roy sanoo, että maailman köyhimmät ihmiset ovat kyenneet vastustamaan rikkaimpien yhtiöiden hankkeita. Hän kysyy, miksi suuryhtiöt tukevat juuri nyt pääministeri Narendra Modia. Ne tukevat häntä, koska ne näkevät hänessä miehen, joka ei kaihda verenvuodatusta. Hän on valmis tukahduttamaan väkivalloin vastarinnan, joka on pakottanut lykkäämään esimerkiksi suuria kaivoshankkeita.

Vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassaan The Ordinary Person’s Guide to Empire -(Tavallisen ihmisen imperiumiopas) Roy kehottaa ihmisiä kapinaan kaikkea yhtiövaltaa vastaan: ”Yhtiövallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sen kauppatavaraa – sen ajatuksia, sen käsitystä historiasta, sen sotia, sen aseita ja sen käsitystä kaiken väistämättömyydestä. Muistakaa tämä: meitä on paljon, heitä on vähän. He tarvitsevat meitä enemmän kuin me heitä.”

Tapani Lausti
www.lausti.com

 

Viimeiset neekerit

Köyhät ovat läntisten markkinatalouksien sylkykuppeja, viimeisiä neekereitä. Ihmisryhmä, jonka näkymättömäksi tekeminen on armeliaisuuden osoitus. Silloin kun enemmistön määrittävä katse heidät löytää, nähdään likaa, naurettavia yksityiskohtia, puuttuvaa moraalia ja ylipäätään asioita, jotka eivät voi olla meitä kunnon ihmisiä suututtamatta.

Yhteiskunnat suojaavat rakenteitaan ohjaamalla sisäisiä paineita järjestelmän kannalta harmittomiksi katsottuihin suuntiin. Naiseksi syntyminen tarkoittaa edelleen stigmaa suuressa osassa maailmaa. Uskonto, väärä ihonväri tai äidinkieli kelpaavat erottaviksi tekijöiksi, seksuaalisesta suuntautumisesta puhumattakaan. Käytännön esimerkkien kirjo ulottuu arkisesta syrjinnästä uusien homolakien kannustamaan katuväkivaltaan Venäjällä, intialaisnaisten joukkoraiskauksiin ja Falun Gongin kannattajien vainoamiseen Kiinassa.

Liberaalissa lännessä näille muun maailman uutisille kohotellaan aiheellisesti kulmakarvoja. Täällä vakavasti otettava poliitikko ei voi – ainakaan periaatteessa – edistää uraansa laukomalla homo- ja neekerivitsejä tai vähättelemällä naisia.

Sylkykuppeja kuitenkin tarvitaan. Koska omilla ansioillaan, lahjoillaan ja ahkeruudellaan rikastunut ihminen on meidän yhteiskuntamme suuren kertomuksen ydin, hänen vastakohtansa täytyy olla köyhä, joka on päätynyt surkeaan tilanteeseensa niin ikään omilla ansioillaan – tai niiden puutteella. Voittaja ponnistelee, häviäjä luovuttaa. Kumpikin on saavuttanut asemansa itse, ja ansaitsee sen mukaisesti myös ihailua tai inhoa.

Koska köyhyys on todiste kyseenalaisista luonteenpiirteistä, siihen syyllistyvien verbaalinen ruoskinta tai ihan suora kiusaaminen eduskuntaa myöten ei herätä vastalauseita. Elämme todeksi kuvakirjaa Tatu ja Patu sosiaalipummeina. Kun katuun ruuvattavilla piikeillä karkotetaan nukkumapaikkaa etsiviä kodittomia Lontoossa, miksi samanlaisia piikkejä ei voisi käyttää myös Helsingissä vakiopaikoillaan kyyhöttävien kerjäläisten häätämiseen?

Parasta tässä kaikessa on tietysti se, että köyhyys keskittyy usein niille samoille ihmisryhmille, joiden kimppuun käyminen julkisuudessa vaikuttaisi muuten kovin rumalta: maahanmuuttajat, yksinhuoltajat, nuoret, sairaat ja vanhukset.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

 

Sinä sanot minulle: armain, olen niin huolissani sinusta…


Venäläisen Arkady Kots -ryhmän piti esiintyä Rauhanpuolustajien Pax-festivaaleilla kesäkuussa. Aikatauluongelmien takia ryhmän esiintyminen peruuntui. Kirill Medvedev, nuori venäläinen runoilija, lauluntekijä sekä Venäjän protestiliikkeen keskeisiin ääniin kuuluva vasemmisto- ja kulttuuriaktivisti, on yksi Arkady Kotsin kantavista voimista. Hän kuuluu Venäjän militanteimman runolehden Translitin neuvostoon. Runo on julkaistu Novoje Vremja -aikakauslehdessä 18.3.2013.

Sinä sanot minulle: armain, olen niin huolissani sinusta, pelkään kovasti, että ne liimaavat sinut
tähän pirulliseen toukokuun kuudennen päivän juttuun*.

Minä sanon, rakas, me olemme jo helvetissä.
Niin että meillä ei kanssasi ole enää mitään pelkäämistä.
Sinähän tiedät, että minä olen kirjoilla Malyi Kiselnyillä,
Ja me asumme kanssasi Nizhnyi Kiselnyillä,
täällä on ympärillä pelkkiä efesbeeläisten** kortteleita.
Kidutuskammiot, tshekistien kellarit.
Miljoonat, miljardit tuhotut elämät…

Kaikkiaan hyvän järjestelmän loivat bolshevikit,
toverini, aatetoverini.
Mutta nyt hommaa pyörittävät heidän kaukaiset jälkeläisensä,
eivät julmat sankarit, vaan onnettomat nilkit:
epäselvät hahmot, mitäänsanomattomat kasvot.
Vaikka välistä kavereilla on huumoriakin.
Ja meillä on niiden kanssa ikään kuin yhteinen kommunalka,***
tavatessamme ne sanovat minulle äkkiä, röyhkeästi:
Toveri Kots, no miten menee?
Toveri Kots, minne olette nyt menossa? Toveri Kots, antautuisitte jo,
toveri Kots, toveri Kots,
toveri, toveri, toveri, toveri Kots…

Minä sanon, älä ole huolissasi, minun päälleni ei ole mitään,
muistathan, me olimme sinä päivänä baletissa.
Vaikka ykköskanavalla näytettiinkin monta kertaa, miten minä potkin paskalakkia munille…

Mutta kuitenkin luulen, että ne eivät nappaa näin surkeita,
minun puolestani nousee koko älymystö,
ihmisoikeusväki ja europarlamentin jäsenet,
Viron kirjailijaliitto ja Italian kommunistinen puolue.
Näetkö, siksi ne pelkäävät minua,
eikä kannata, ei kannata nauraa niin iloisesti. Mutta ei myöskään kannata itkeä kuin olisi jo hukassa.
Kaikki on okei, kaikki on rajua, minä olen toistaiseksi vapaana.
Istumme kanssasi keittiössä****, kevät on aluillaan.
Ja ympärillä on pelkkiä efesbeeläisten kortteleita…

Toveri Kots, no miten menee?
Toveri Kots, minne nyt sitten menette? Toveri Kots, antautukaa jo,
toveri Kots, toveri Kots,
Toveri, toveri, toveri, toveri
Kots…

Suom. Jukka Mallinen

* toukokuun kuudennen päivän juttu: Mielenosoituksessa 6.5.2012 Bolotnaja-aukiolla poliisi käyttäytyi provosoivasti ja syntyi rähinöitä. Poliisi oli valmiina ja ryhtyi käyttämään rähinöitä perusteena laajoihin mielivaltaisiin vangitsemisiin ja oikeusjuttujen nostamisiin. Pidätykset kohdistuivat eri sosiaaliryhmiin ja poliisilta lipsahtikin eräässä kuulustelussa: ”Tämä on tällainen sosiaalinen poikkileikkaus.” Tarkoitus on siis levittää pelkoa: kuka tahansa mielenosoitukseen uskaltautunut voi joutua putkaan ja syytteeseen.
** FSB – Federaation turvallisuuspalvelu, entinen KGB.
*** yhteishuoneisto
**** ”Istumme keittiössä kanssasi” – sitaatti Osip Mandelstamin runosta tammikuulta 1931: runoilija valvoo yöllä keittiössä vaimonsa Nadezhda Mandestamin kanssa odottaen, että heidät tullaan pidättämään.