Aihearkisto: 6/2018

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Puolitoista astetta

Eduskuntapuolueet kokoontuivat lokakuussa turisemaan säistä ja ilmasta ns. pyöreän pöydän ääreen juuri ilmestyneen ilmastonmuutosraportin (IPCC) vuoksi. Teknis-ekonominen politiikka ei ole kyennyt kasvattamaan turvallisuutta ja rakentamaan luottavaista tulevaisuutta. Tulos on nähtävissä ympärillämme.

Pitkään kehittynyt ja nopeasti kiihtyvä ilmastonmuutos järkyttää asiantuntijoita. Ympäristöekonomian professorin Markku Ollikaisen mukaan hiilen tuotannosta luopuminen on faktaa. On poljettava turpeentuotanto suohon, mihin riittää liikenteen päästöjen puolitus vuoteen 2030 mennessä? Risukasojen toimittaminen prosessiin loppuu ja järvien ruskettumisen edistäminen estyy. Turpaan tulee peruskansalaiselle, jolla lämpö nousee energialaskun lihoessa vuosirenkaiden tapaan, vaikka haalea vesi kiertää jo nyt pattereissa. Saanhan anteeksi, jos en lentele Acapulcoon taikka Mallorcalle ja voin lisätä lämpöä vaikka vain muutaman asteen? Kohdistuuko ilmastonmuutoksen hidastaminen ja kustannusten nousu tasapuolisesti kansalaisiin? Onko valinnoilla todella väliä vai annetaanko toisten jatkaa kuten ennenkin? Miten tasapuolinen maamme on ja toteutuuko kohtuullisuus ihmisten kantokyvyn mukaisesti, vaikka pieni ryhmä ei halua tinkiä omistaan yhtään? Onko sivistyksellä vaikutusta ja kaskeavatko yhteiskunta- ja humanistiset tieteet alaa ekonomialta ja tekniikalta?

Ilmasta käsin Suomen maanpinta näyttää mosaiikkiselta ja suuriakin alueita puhkovat teollista tuotantoa ruokkivat suonet. Taiteella ja kulttuurilla on esi-isiemme aikoina ollut vahva vaikutus ihmisiin luonnon avulla. Tutkija Heikki Simola innostaa tekemään havaintoja ympäristön muutoksista. Meidän tulisi ottaa kantaa paljon voimakkaammin myös tarpeeksi laajojen alueiden rauhoittamiseksi kaikelta tehohyödyntämiseltä, jota hoidoksi ei voi kutsua. Monimuotoisuus katoaa ja luonnollinen kiertokulku häiriintyy. Hiilinielujen kyky sitoa hiilidioksidia on vaikuttava. Väitetään esimerkiksi, että Brasilian sademetsien monimuotoinen luonto runsaine eläin- ja kasvilajeineen käyttää sen hiilidioksidin minkä se tuottaa. Suurena uhkana on kuitenkin luonnonmetsien muokkaaminen, joka nykyisellä hakkuutahdilla aiheuttaa katastrofin kymmenen vuoden sisällä.

Todellisuuden fraasit ja teot ovat kuin satujen ihmeellisestä maailmasta ja sen havaitseminen on lisännyt kehonlämpöä tekstin aikana ehkä puolellatoista asteella.

 Keijo Hiltunen
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan varapuheenjohtaja.

Itävallan Rauhanlinna

Historiallinen Schlainingin linna kohoaa ylväänä ja kauniina korkealla mäellä itäisessä Itävallassa 120 kilometriä Wienistä ja puolen tunnin ajomatkan päässä Unkarin rajalta. Linnan juurella olevan pikku kylän kadut ovat säilyneet 1700-luvun asussa. Linna, jolla on sotaisa historia, on nykyään rauhalle omistettu temppeli.

Schlainingin linnaa alettiin rakentaa 1200-luvun lopussa ja se siirtyi nimeään vaihdellen slaaveilta unkarilaisille sotureille, sitten saksalaisille ja lopulta osaksi nykyistä Itävaltaa. Linnan historiaan sisältyy feodaalisotia, sisällissotia ja viimeksi maailmansotia. Yksi linnan omistajista, ritari Andreas Baumkircher, sanoi 1400-luvun synkkinä aikoina, että linna kuuluu helvettiin, ympäröivä kylä maailmaan ja kirkko taivaaseen. Ritari päätyi mestauspölkylle, ja kuten museossa korostetaan, tutkimatta ja tuomitsematta.

Unkarilaiset ruhtinaat antoivat juutalaisille suojelukirjan 1500-luvulla, joten alueelle muutti tuolloin juutalaisia ja linnan sisäpihalle rakennettiin synagoga. Vuonna 1939 kylässä oli kaksi juutalaisperhettä, joista toinen ehti paeta, toinen tuhoutui natsien vainoissa. Synagogan rakennus on kuitenkin pystyssä, oppaan mukaan natsit pelkäsivät linnankin vaurioituvan jos se räjäytetään. Sisustus on entisöity ja täällä sijaitsee erikoiskirjasto, todellinen konfliktintutkijoiden eldorado: kymmeniätuhansia kirjoja konfliktien historiasta ja ratkaisemisesta.

Museon tärkein esine lienee pieni paperikurki, jonka on tehnyt japanilainen Sadako-tyttö. Neuvostolapsuudessani Sadakon paperikurjista kuulivat kaikki. Pikkutyttö oli välttynyt atomipommin tulelta Nagasakissa, mutta kymmenen vuoden kuluttua tuli saavutti Sadakon ja tuhosi hänet. Sadako sairastui leukemiaan, joka luultavasti johtui altistumisesta voimakkaalle radioaktiiviselle säteilylle. Sadako etsi pelastusta japanilaisesta legendasta, jonka mukaan tuhat kurkea voi toteuttaa minkä tahansa toiveen. Toive ei toteutunut, mutta Sadakosta tuli legenda. Sitä pitävät yllä myös itävaltalaiset lapset, jotka tulevat vierailulle linnaan maan joka kolkasta. He kuulevat tarinan Sadakosta ja opettelevat taittelemaan paperikurkia. Museon työntekijät lähettävät ne Japaniin, ja siellä niistä valmistetaan maailmanrauhan muistikirjoja. Itseäni ilahduttaa, että museossa näytetään vieraille myös neuvostoliittolainen animaatioelokuva Sadakosta.

Puinen palapeli, jonka jokaisessa palassa on lukuisin eri kielin kirjoitettuna sana ‘rauha’. Kuva: Oksana Tšelyševa

Vuonna 1980 linna siirtyi Burgenlandin maakunnan omistukseen, ja sinne perustetiin Itävallan Rauhan ja konfliktinehkäisyn keskus ja siihen kuuluva museo vuonna 1983. Unkari on vieressä, ja silloin, kylmän sodan aikana, maita erotti rajan lisäksi keskinäisen ymmärryksen puute. Tämä ratkaisi keskuksen sijainnin, kylä ja linna olisivat aivan hyvin voineet kuulua Unkarillekin. Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen piirrettiin rajoja, kylän asukkaat järjestivät kansanäänestyksen ja valitsivat Itävallan. Näin linna ja 700 asukkaan kylä liitettiin Itävaltaan.

Keskuksessa on käyty korkean tason rauhanneuvotteluja muun muassa Sri Lankan, Itä-Timorin ja Bosnian konflikteista. Siellä järjestetään säännöllisesti YK- ja Etyj-koulutuksia, mutta pidetään myös koululaisille oppitunteja, joissa opetellaan hallitsemaan ja selvittämään ristiriitoja ilman väkivaltaa. “Rauhanlinnalle” myönnettiin YK:n rauhanlähettilään asema vuonna 1987, ja vuonna 1995 se palkittiin Unescon rauhankasvatuspalkinnolla.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomentanut Kirsti Era

 

Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa

Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin Syyrian sota romuttaa tehokkaasti Syyrian sodan ympärille rakennettuja tarkoitushakuisia kertomuksia ja myyttejä. Samalla kirjoittajat nostavat silminnäkijälausuntojen avulla vahvasti esiin sodan kärsimykset ja julmuudet. Herkimmille lukijoille ei voi suositella kirjassa dokumentoituja kertomuksia julmuuksista.

Syyrian monitahoisen ja -vaiheisen sodan kattava käsittely olisi lähes ylivoimainen tehtävä, mutta Bahmani ja Jäntti pureutuvat konfliktin eri puoliin pintaa syvemmältä. Osansa saavat muun muassa konfliktin sosioekonomiset taustatekijät, aseellisen sunni-islamismin rakentuminen ja jesidivähemmistön kärsimykset niin Isisin terrorin kuin Turkin interventionkin seurauksena.

Jäntti pyrkii poliittista ääri-islamismia ja Isisiä käsittelevissä osioissa romuttamaan karkeimpia väärinymmärryksiä näiden suhteesta islamiin ja alueen asukkaiden yleisiin näkemyksiin. Mielipidemittauksiin nojaten Jäntti todistelee, että niin Syyriassa kuin Irakissa valtaenemmistö kannattaa demokratiaa ja uskontokuntien tasa-arvoista rinnakkaineloa.

Osin Jäntti tuntuu kuitenkin vetävän gallupeista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Gallupeista saadaan tunnetusti monenlaisia tuloksia kysymysten muotoilusta riippuen ja ne kuvaavat yleensä varsin rajallisesti ihmisten usein ristiriitaista ajattelua. Tämä käy ilmi myös Jäntin esille tuomasta materiaalista.

Kuten Jäntti toteaa, 83 prosenttia syyrialaista kannattaa ”vapaita ja rehellisiä vaaleja” ja selvä enemmistö demokratiaa ylipäätään. Samalla on kuitenkin huomattava, että 40 prosenttia syyrialaisista pitää Assadin hallinnon toimintaa kriisissä ”yksinomaan positiivisena” ja täsmälleen vastaava 40 prosenttia puolestaan antaa saman arvion oppositiosta. Tämä huolimatta siitä, että molemmat osapuolet ovat syyllistyneet räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin ja demokratian tukahduttamiseen. Jäntin maalailema demokraattinen valtavirta, joka tuomitsee kummatkin sotivista osapuolista, näyttää valitettavasti käytännössä jäävän heikoksi vähemmistöksi taistelevien osapuolten välissä. Tämä tulkinta näyttää myös konfliktin kehityksen valossa realistiselta.

Syyrialaiset voivat olla periaatteessa demokratian kannalla, mutta käytännössä valtaosa on silti lukittunut kannattamaan jompaakumpaa keskenään kamppailevista osapuolista, joiden demokraattisuudessa ei ole kehumista. Tätä toki edesauttaa se, että kumpikin osapuoli julistaa retoriikassaan edustavansa demokratiaa. Vastaavanlaiset tilanteet eivät tietenkään ole tuntemattomia länsimaisessakaan politiikassa.

Kirjassa Rojavan vallankumous ja sen pohjalle syntynyt Pohjois-Syyrian federaatio saavat varsin lyhyen käsittelyn. Tässä pikakelauksessa kehitys Rojavan kurdien kansannoususta monietniseen Pohjois-Syyrian federaatioon jää selittämättä, ja esimerkiksi viittaukset alueen yhteiskuntasopimukseen ovat jo osin vanhentuneita. Kirjoittajien ansioksi on kuitenkin luettava se, että Turkin Syyria-interventiota käsitellessään he ottavat esiin myös siihen liittyvää alueen jesidivähemmistön vainoa, mistä suomalaiset tiedotusvälineet ovat tyystin vaienneet.

Syyrian konfliktin eri tahojen propagandamyrskyssä faktojen perässä on usein vaikea pysyä, ja niinpä tähänkin kirjaan on eksynyt joitain virhetietoja. Esimerkiksi kirjassa ohimennen mainittu ja laajalle levinnyt kertomus protestilaulaja Ibrahim Qashoushin kuolemasta on ilmeisesti keskeisiltä osiltaan virheellinen. Tästä huolimatta kirja on luotettavampi ja tarkempi kuin useimmat suomalaiset Syyria-kuvaukset. Jäntin ja Bahmanin kirja on ehdottoman suositeltava teos, joka haastaa mustavalkoisia myyttejä Syyrian konfliktista.

Teksti Reko Ravela

Kolumni: Ydinaseet ja rauhanliikkeen missio

Rauhanpuolustajien ensimmäinen suurponnistus oli lähes miljoonan allekirjoituksen kerääminen Tukholman vetoomukseen vuonna 1950 ydinaseiden vastustamiseksi. Nato oli perustettu vuotta aiemmin, kuten Rauhanpuolustajatkin. Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto puolestaan perustettiin 1955. Neuvostoliitto oli räjäyttänyt oman atomipomminsa samana vuonna, vain neljä vuotta sen jälkeen kun Yhdysvallat oli tuhonnut Fat Man -atomipommeilla Hiroshiman ja Nagasakin.

Maailma suistui varustelukilpaan, jossa molemmille suurvalloille kehittyi kyky tuhota toisensa ja koko maailma. Korean sota alkoi 1950, ja natsi-Saksan juuri kukistaneet liittolaiset tukivat sotilaallisesti vastakkaisia puolia. Yhdysvallat lähetti myös joukkojaan sotaan ja harkitsi ydinaseen käyttämistä. Vastapuolelle joukkojaan lähettänyt Kiinan johtaja Mao Zedong yritti vakuuttaa Neuvostoliiton siitä, että ydinsota olisi mahdollista voittaa.

Ei ihme, että yhä maailmansodan seurauksista kärsivät ihmiset kokivat tarpeelliseksi ottaa kantaa uuden, aiempaa totaalisemman sodan mahdollisuutta vastaan. Rauhanliikkeellä oli todellinen missio vaikka kukaan tuskin uskoi, että se yksin kykenisi sodan ja rauhan kysymystä ratkaisemaan. Ajatus oli että siihen tarvittiin maailman päättäjiä, joihin kansalaisten oli kansainvälisen rauhanliikkeen avulla vaikutettava.

Asevarustelukilpa ja Yhdysvaltojen päätös sijoittaa keskimatkan Pershing-ohjuksia Eurooppaan vuonna 1979 Neuvostoliiton SS20-ohjusten vastapainoksi sai ajatuksen Euroopan tuhoavasta ydinsodasta tuntumaan todellisemmalta. Euroopassa käytävän ydinsodan ajatuksen hulluus sai ihmiset toimimaan ja johti lopulta siihen, että Mihail Gorbatšov ja Ronald Reagan allekirjoittivat keskimatkan ohjukset kieltävän INF-sopimuksen vuonna 1987. Se täydensi strategisten ydinaseiden määrää rajoittavia START-sopimuksia ja ballististen ohjusten torjuntaa koskevaa ABM-sopimusta.

Maailma ei ehtinyt huoahtaa helpotuksesta kovin pitkään. Ydinasevarustelua rajoittavat sopimukset on yksi toisensa jälkeen irtisanottu tai jätetty vahvistamatta. Viimeisin askel otettiin, kun Yhdysvallat ilmoitti irtaantuvansa keskimatkan ohjukset kieltävästä INF-sopimuksesta. Näyttää siltä, että kollektiivinen hulluus ei kadonnut ja visio ydinaseiden käyttämisestä sodassa on tehnyt paluun. Järjen äänellä olisi taas kysyntää.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Pintaa syvemmältä: Tää on niin nähty

Hepokatti oli paloaukealla poikittain ja kaiveli hampaitaan. ”Samperi”, se sanoi, ”eikö täällä ole haravoitu, kun pöly kutittaa ihan mahdottomasti kurkkua?”

Se ei ollut paikalla suinkaan yksin. Pillerinpyörittäjä tuuppasi lantapaakun sen viereen ja sanoi: ”Minua ottaa päähän nuo syvät kaivannot, jotka estävät minua toimittamasta tilattua tavaraa.”

Kolmantena paikalle taapersi varpunen, jonka vasen siipi retkotti pahasti. ”Kovassa pölypilvessä lensin puhelinlankoihin ja putosin maahan. Lähdin taapertamaan maata pitkin ja putosin niihin uusiin ojiin minäkin.”

Hetken kuluttua alkoi kuulua jylinää sekä ilmasta että maalta. Kukkulan takaa nousi suuri pölypilvi.

Pian valtavat telaketjuilla kulkevat hökötykset ajoivat peräkkäin ohi, tekivät syvät jäljet ja levittäytyivät ympäriinsä. Silloin hepokatti sanoi: ”Kohta tulee ryskettä eikä voi hengittää enää ollenkaan. Mennään tuonne kiven alle koloon suojaan.”

Heti kun eläimet olivat kolossa, sen suuaukko hautautui hiekkaan ja saveen. Ulkoa kuului kova ryminä ja pauke.

Kun se viimein taukosi, pillerinpyörittäjä avasi kolon suun. Kun kaikki olivat maan pinnalla, maiseman peitti tuli, savu ja katku.

Hepokatti sanoi: ”Nyt ei pelkkä haravointi riitä korjaamaan tilannetta. Minusta tuntuu, että koko meidän ympäristömme on aivan pilalla.”

Kun savu ja pöly oli paljon myöhemmin laskeutunut, kolmikko lähti liikkeelle. Jo muutaman askeleen otettuaan ne totesivat, että on mahdotonta liikkua minnekään.

Maaperäkin oli pilalla. Kuoppien lisäksi siellä oli öljyä, raatoja, metalleja ja ammuksia. Koirat tappelivat romujen lähellä.

Pillerinpyörittäjä sanoi: ”Tämä on elämäni pahin ympäristötuho.” Muut nyökyttivät päätään. ”Hepokatin kanssa me selviämme kyllä, mutta sinun, varpunen, siipesi pitää sitoa, että se pääset vielä lentämään”, pillerinpyörittäjä jatkoi.

Varpunen sidottiin ja vietiin suojaan takaisin, sille tuotiin tilkka vettä ja siemeniä ruoaksi. Sitten kaksikko lähti pois. Kumpikin mietti itsekseen, sanomatta sitä ääneen, että ihminen aiheuttaa kauheata tuhoa kamppailullaan paremman elämän puolesta.

Erkki Kupari

Kolumni: Kohti turvallisuus­poliittisia vaaleja

Ensi kevään eduskunta- ja EU-vaaleissa turvallisuuspolitiikka nousee väistämättä esiin, mutta näkökulmien pohtimisen voi hyvin aloittaa jo nyt. Esimerkiksi Venäjän sotilaallisesta voimasta tai Saudi-Arabian ihmisoikeustilanteesta huolestuneille vaalit ovat loistava mahdollisuus: vaatimalla fossiilisista polttoaineista luopumista ja uusiutuvan energian käytön ripeää lisäämistä annetaan öljytuloistaan riippuvaisille autoritaarisille valtioille konkreettinen isku. Samalla toki vastataan myös maailman suurimmaksi turvallisuusuhaksi muodostuneen ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Mahdollisuuksia tarjoutuu myös niille, joiden ensisijainen murhe on pakolaisten määrän kasvu tai Afrikan väestöräjähdys. Ilmastonmuutoksen vastaisella työllä voidaan vaikuttaa näihinkin ilmiöihin, mutta muutakin on tehtävissä. Äärimmäisen köyhyyden poistaminen sekä naisten koulutus ja tasa-arvon lisääminen ovat tutkitusti tehokkaita keinoja vähentää hankittavien lasten määrää. Kehitysavun lisäämistä on siis helppo perustella.

Suomi voi tehdä osansa pakolaisten määrän rajoittamisessa myös lopettamalla asekaupan sotaa käyviin ja ihmisoikeuksia polkeviin maihin. Vähintään yhtä olennaista on hankkiutua eroon liittosuhteista, joiden yhden ulottuvuuden muodostaa valmistautuminen kaukomailla tehtäviin ilmaiskuihin. Humanitarismin ja kriisinhallinnan nimissä tehdyt pommitukset ovat säännönmukaisesti osoittautuneet osaksi raaka-aineiden hallinnasta käytyä sotaa, eikä ohjuksia ja liitopommeja kantavien suomalaiskoneiden ilmatankkausvalmiuden harjoittelemisella ole tekemistä Suomen alueen puolustamisen kanssa. Kaikkia maailman kriisejä emme varmasti voi ratkaista, mutta voimme omalta osaltamme olla pahentamatta niitä.

Näiden ilmeisimpien näkökulmien ohella esille nousee varmasti muitakin politiikan hahmottamisen tapoja. Viholliskuviin nojaava retoriikka on vanha mutta edelleen ahkerasti käytetty keino yhteenkuuluvuuden tunteen luomiseksi yhteiskunnissa, jotka natisevat liitoksissaan eriarvoisuuden kasvun seurauksena. Suomessa tämä on tarkoittanut puhetta muun muassa varastelevista kasakoista, vääräuskoisista maahanmuuttajista sekä työhaluttomasta ja moraaliltaan turmeltuneesta köyhälistöstä. 2020-luvun häämöttäessä meidän voi toivoa ja edellyttää pystyvän parempaankin.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on musisoiva kirjailija.