Aihearkisto: 6/2018

Rauhantekijä Anni Lahtinen: Etsitään ratkaisuja yhdessä

Sadankomitean pääsihteeri Anni Lahtinen näkee huolestuttavan maailmantilanteen keskellä positiivistakin. Nuoret nousevat yhä rohkeammin korjaamaan epäkohtia ja haastavat nekin, joilla levy on jäänyt pyörimään vanhoilla urilla.

 

Anni Lahtinen elää jännittäviä aikoja: hän odottaa ensimmäistä lastaan ja jättää vuodenvaihteessa työnsä keskittyäkseen tulokkaaseen. Uuden ajan kynnyksellä on hyvä kohta silmäillä tähän asti elettyä.

Lahtinen, 35, paluumuutti jokin aika sitten Espoon Kauklahteen, josta hän on kotoisin. Väliin mahtuu seitsemän opiskeluvuotta Rovaniemellä ja jokunen vuosi Helsingissä. Jostain syystä ihmiset usein luulevat hänen olevan lähtöisin pääkaupunkiseutua kauempaa – ehkä Rovaniemeltä tarttui mukaan muutakin kuin yhteiskuntatieteiden maisterin paperit ja arvokasta elämänkokemusta.

Anni Lahtisen lapsuudenperhe koostui vanhemmista ja kahdesta isosiskosta. Vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja kodin ilmapiiri keskusteleva. Pikku-Annia on kuljetettu 80-luvun puolivälissä muun muassa ydinaseiden vastaisissa mielenosoituksissa ja rauhanmarsseilla, sillä hänen isänsä on ollut Sadankomitean jäsen opiskeluajoistaan 60–70-luvulta lähtien.

Yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiehtoa myös perheen kuopusta.

“Yläasteella kansainvälinen politiikka herätti mielenkiintoni ja YK vaikutti upealta järjestöltä. Lukiossa kaveripiirin mukana kehittyi kiinnostus rauhantoimintaan, ja liityin Sadankomiteaan lukion jälkeen, sehän oli isäni vuoksi rauhanjärjestöistä minulle tutuin.”

Lahtinen opiskeli ylioppilaaksi päästyään vuoden Työväen Akatemiassa kansainvälisellä linjalla. Tuolloin 2000-luvun alussa oli Suomessakin suuria Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia, jotka omalta osaltaan saivat hänen katseensa suuntautumaan rauhan- ja konfliktintutkimukseen. Lahtinen hakeutui opiskelemaan alaa, koska suomalainen rauhanliike ja rauhankysymykset tuntuivat tärkeiltä.

KANSAINVÄLISYYTTÄ

Parikymppisenä Anni Lahtinen aloitti Lapin yliopistossa kansainvälisten suhteiden opinnot. Rovaniemellä ei kuitenkaan ollut paikallista rauhantoimintaa, ja Lahtinen käytti opiskelusta yli jäävän tarmonsa opiskelijapolitiikkaan. Hän oli mukana ainejärjestössä, ylioppilaskunnassa ja demariopiskelijoissa ja viihtyi pohjoisessa hyvin. Pikkuhiljaa tutut opiskelukaverit kuitenkin muuttivat muualle eikä Lahtisella ollut muita kontakteja Rovaniemellä. Vuonna 2011 Lahtinenkin suuntasi taas kohti etelää, kun hänestä tuli SONKin eli demariopiskelijoiden valtakunnallisen opiskelijajärjestön pääsihteeri.

Lahtinen nauraa hersyvään tapaansa kertoessaan, että oli lukiossa sanonut, ettei poistu pääkaupunkiseudulta kuin ulkomaille ja päätyikin sitten Rovaniemelle. Hän pitää vuosia pohjoisessa arvokkaina, koska ne avasivat hänelle Suomea laajemminkin.

Kansainvälisyyskasvatusta käytännössä Anni Lahtinen sai opiskelijavaihdossa Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa ja Nepalissa, jossa vietti lyhyempiä pätkiä gradunsa aineistoa kerätessään.

“Kansainvälisyys ja työskentely ulkomailla on kiinnostanut, mutta elämäntilanteet vaihtelevat, ja isot muutokset tarvitsevat onnistuakseen oikean ajoituksen. Kansainväliset työt eivät ole osuneet kohdalle oikeaan aikaan.”

Nepalista muodostui Lahtiselle läheltä piti -tilanne, sillä häntä houkutteli sinne töihin Riikka Jalonen, joka on nykyään Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtaja.

Väliin tuli kuitenkin Sadankomitean pääsihteerin paikka, joka vapautui kesällä 2014 Eekku Aromaan siirtyessä muihin töihin. Lahtista houkuteltiin hakemaan pääsihteeriyttä. Hän aloitti työt keskellä kuuminta konfliktikesää: päälle puskivat keväällä alkanut Ukrainan sota ja jälleen kerran kiivastuneet Gazan pommitukset.

 

TAITEILUA KRITIIKIN KESKELLÄ

Anni Lahtinen, jolla oli jo vankka kokemus pääsihteerin työstä suunnilleen samankokoisessa järjestössä ja joka muutenkin hallitsi työn hallinnollisen puolen, koki kuitenkin jonkinlaisen yllätyksen.

“Vaikka olin ollut Sadankomitean hallituksessa ja myös sen varapuheenjohtaja, niin silti asiat, joiden kanssa päivittäin olin tekemisissä, yllättivät. Alkuinnostuksen jälkeen tuntui raskaalta juuri Gazan pommitusten ja Ukrainan konfliktin vuoksi.”

Ukrainan sota havahdutti tavalliset suomalaiset kyselemään kriittisesti rauhanliikkeen merkityksestä ja yllytti lisäksi rauhanjärjestöjä karsastavat lähettelemään niille vilkkaasti ei aina niin rakentavia kommenttejaan.

“Alettiin huutaa rauhanliikkeen perään ja että mitä me nyt tehdään. Otin sen silloin liian henkilökohtaisesti. Aloin vaatia itseltäni liikaa, enkä oikein osannut vielä käsitellä noita asioita. Kaikkeen olisi pitänyt olla vastauksia.”

Lahtinen alkoi itsekin kyseenalaistaa sitä, mitä rauhanliike oikein voi ja pystyy tekemään. Nyt hän osaa jo suhtautua eri tavalla.

“Silloin oli kuitenkin raskasta ja tuli avuton olo. Mietin, voiko ääneen edes sanoa, että eihän me rauhanjärjestössä voida ratkaista jotain Ukrainan konfliktia. Tuntui, että sanoo mitä tahansa, niin aina se väännetään väärin. Varsinkin Ukrainan konflikti, jossa osapuolena on Venäjä, oli vaikea paikka.”

“Rauhanliike olemme me kaikki. Rakentava kritiikki järjestöille on tervetullutta, mutta palautteen antajan on hyvä myös katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse tekee rauhan puolesta.”

Lahtinen oli tehnyt kandin työnsä Sadankomitean rauhankäsityksestä, ja samalla tulivat selville entiset suhteet Rauhanpuolustajiin ja Rauhanliittoon sekä rauhanliikkeellä oleva vahva poliittinen leima ja sen tuottama raskas taakka. Tuntui väärältä, että vielä vuonna 2014 ihmiset puhuivat rauhanjärjestöistä syyttävään sävyyn.

“Ehkä heiltä puuttui ymmärrys muutoksesta, siitä että enää ei eletä 60- ja 70-lukuja. Vähän väliä joutui selittelemään kantoja Venäjään.”

Rauhanliikkeen syyttäminen ilmeisesti periytyy vahvasti, koska syyttäjissä ei ole pelkästään vanhoja ihmisiä.

“Jostain tulee kaikuja vanhasta, koska nuorillakin käsitykset rauhanliikkeestä ja -järjestöistä saattavat olla tosi vanhentuneita ja värittyneitä.”

Mutta myös täysin päinvastaista näkee.

“On ihanaa kun on nuoria ihmisiä, jotka toteavat vain, että eivätkö kaikki kannata rauhaa!”, Lahtinen nauraa. “He tosin luulevat myös, että meidän työ on kauhean helppoa kun kaikkihan tykkää rauhasta!”

RAUHANTYÖN ARVOSTUS MURROKSESSA

Nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin, Anni Lahtinen toteaa, että on työssä tullut saavutuksiakin, joista voi iloita.
Mutta helppoa se ei ole ollut.

“On Ukrainan sota, levoton Lähi-itä, Suomessa tehdään kovaa politiikkaa ja on tapahtunut käänne vahvaan sotilaalliseen varustautumiseen ja militarismin kasvuun.”

Koettu maailmantuska sai Lahtisen aluksi epäilemään, jaksaako hän tätä työtä. Mutta onneksi Sadankomitean toimitilat sijaitsevat Rauhanasemalla Helsingin Itä-Pasilassa, jossa on myös muun muassa Rauhanliitto ja sen toiminnanjohtaja Laura Lodenius.

“Laura on alusta asti ollut vahva tuki ja turva. Hän sanoi, että ei tämä aina ole tämmöistä, älä Anni murehdi, on erilaisia aikoja. Lauralla on rauhoittava tapa toimia ja vastaus kaikkeen.”

Konfliktit ja kriisit ovat synnyttäneet myös vastavoimaa, ja Lahtinen on oppinut ohjaamaan tekoja rauhanliikkeeltä vaativien arvostelijoiden katsetta toiseen suuntaan.

“Se lähti siitä kun kysyttiin, missä rauhanliike on ja miksi ette tee mitään. Aloin vastauksissani kääntää asiaa enemmän siihen suuntaan, että rauhanliike olemme me kaikki eivätkä mitkään yksittäiset järjestöt tai työntekijät. Se on kansanliike, ja kysymyksen esittäjän pitää itsekin katsoa peiliin ja miettiä, mitä tekee rauhan eteen. Siitä on poikinut yhteiskunnallinen keskustelu rauhantyön merkityksestä. Nyt tuntuu, että rauhasta puhutaan positiiviseen sävyyn, rauhantyötä sanana käytetään eri tavalla. Jopa CMI [Martti Ahtisaaren perustama rauhanvälitysjärjestö], joka jossain vaiheessa teki pesäeroa rauhanliikkeeseen, tuo nyt rauhantyötä esiin. Muutos näkyy retoriikassa, ja myös näkyvyyttä on tullut enemmän. Rauhansymboleitakin on esillä enemmän ja eri tavalla yleisessä positiivisessa merkityksessä.”

NUORIA RAUHANLÄHETTILÄITÄ

Positiivisuutta Lahtinen näkee myös nuorissa.
“Uutisoidaan, että nuoret ovat konservatiivisia, mutta itse olen huomannut että nuoret ovat huolestuneita samoista kysymyksistä kuin me, vaikkapa eriarvoisuuden kasvusta ja ilmastonmuutoksesta. He näkevät todelliset turvallisuusuhat ja katsovat tulevaisuuteen siinä missä tuntuu, että poliitikot ja media ovat edelleen jumittuneet siihen perinteiseen turvallisuuskäsitykseen ja näkevät joka puolella sodan uhkaa ja Venäjän uhkaa. Nuoret osaavat tarkastella asioita eri vinkkelistä. Harmittaa, kun nuorista puhutaan, että he ovat passiivisia ja että heitä ei kiinnosta, koska eihän se pidä paikkaansa. Heillä on erilaiset toimintamuodot ja eri tavat puhua asioista. On haaste rauhanjärjestöille pystyä vastaamaan heille.”

Sadankomitean yksi vastaus on rauhanlähettiläskoulutus, joka järjestettiin kolmannen kerran tänä vuonna. Vuoden kestävässä koulutuksessa perehdytään rauhankysymyksiin ja erilaisiin rauhantyön muotoihin.

“Sotaan ja rauhaan liittyvät aiheet ovat monesti vaikeita, on vaikkapa turvallisuuspolitiikkaa tai maanpuolustusta, tai aiheista on tehty hankalia. On vaikea saada vapaaehtoisia mukaan tapahtumiin kun pelätään, että siellä ständillä joku tulee haastamaan kysymyksillä, joihin ei osaa vastata. Huomasimme että meidän pitää kouluttaa ihmisiä näistä asioista. Niiden nuorten määrä, jotka haluavat mukaan, on valtavasti kasvanut. Koulutuksessa keskitytään aseidenriisuntakysymyksiin ja kansainvälisiin aseidenriisuntakampanjoihin, puhutaan kestävästä rauhasta ja turvallisuudesta ja siitä, miten ne käsitetään laajemmin. Toivomme, että nuoret näkevät rauhantyön koko kirjon ja monimuotoisuuden ja sen mitä voi tehdä. Että nuori löytäisi oman tavan tehdä rauhantyötä.”

Sadankomiteaan valittiin syksyllä uusi hallitus, ja siellä on nyt kaksi uutta rauhanlähettiläskoulutuksen käynyttä kahden aiemman hallituksessa jatkavan rauhanlähettilään lisäksi. Osa koulutukseen osallistuneista löytää sieltä oppia uralle, jotkut käyvät sen opintoja silmällä pitäen, jotkut ovat löytäneet sieltä muitakin järjestöjä joissa toimia.

“Osanottajia on tietoisesti tavoiteltu eri puolilta Suomea eikä vain isoista kaupungeista, ja eri aloilta: on metsäinsinööriä, terveydenhoitajaa, tanssikoreografia ja yhteiskuntatieteilijää. Viimeksi saimme liki sata hakemusta ja koulutimme hakijoista 35.”

EI LUOVUTETA UHKAKUVIEN EDESSÄ

Anni Lahtinen kertoo jäävänsä hyvillä mielin äitiyslomalle, vaikka maailma on täynnä uhkia.

“Olen monta vuotta tehnyt täysillä hommia. Nyt olen saanut elämän asettumaan ja on aikaa perheelle. Olen tehnyt rohkeita valintoja, ja olen aloittamassa uutta elämää yksin vauvan kanssa. Nyt on oikea hetki sille.”

Ilmastonmuutos ja muut kauhukuvat tietenkin huolettavat, mutta Lahtinen on todennut, että ei elämästä tule mitään, jos alkaa kaikkea pelätä.

“Ihan perushyvä arki on tärkeää. En halua jättää asioita tekemättä kauhukuvien takia. Itselläni on aina ollut jonkinlainen perusluottamus elämään, ehkä sekin tulee kotoa lapsuudenperheestä, on usko siihen että kaikki järjestyy ja uskaltaa tehdä erilaisia asioita. Sen pitäisi riittää, kun tekee niin kuin oikeaksi ja hyväksi näkee.”

Lahtisen asenne heijastuu myös työhön.

“Sitä kai rauhantyökin on, että etsitään vaihtoehtoja ja positiivisia ratkaisuja, toisin kuin nykypolitiikka, joka tuntuu olevan pahaan varautumista ja uhkakuvien ääreen käpertymistä.”

Sadankomitea jää hyviin käsiin Lahtisen äitiysloman ajaksi. Nykyinen järjestökoordinaattori Minna Vähäsalo toimii pääsihteerin sijaisena, ja Sadankomitean hallituksessa on uusia aktiivisia jäseniä. Johanna Kelhu valittiin puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtaja on Nora Luoma.

“Ei ole kovin paljon paikkoja, joissa nuoret naiset pääsisivät puhumaan esimerkiksi turvallisuuspolitiikasta. On hienoa että Sadankomiteassa naiset ovat vahvasti esillä.”

Suurin turvallisuusuhka maailmalle on tällä hetkellä ilmastonmuutos, joka on haaste myös rauhanliikkeelle. Rauhanjärjestöt ja -aktiivit toimivat yhdessä esimerkiksi Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanjassa, joka kyseenalaistaa miljardien syytämisen tuhoaseiden ostamiseen sen sijaan, että ihmisten auttamiseen ja hyvinvointiin satsattaisiin.

“Kun rahaa kerran käytetään turvallisuuden ylläpitämiseen, olisi paljon perustellumpaa käyttää sitä ilmastonmuutoksen torjuntaan kuin varautua sotiin asein. Suomessa sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen tuntuu löytyvän rahaa, koska on pakko. Miksi ilmastonmuutokseen varautumista ei nähdä pakkona?”

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

 

 

Pääkirjoitus: Ukraina, Ukraina, Ukraina

Ukrainan ja Venäjän välisen Asovanmeren laivaliikenteeseen liittyvän välikohtauksen todelliset uhrit ovat toistaiseksi olleet ukrainalaisalusten venäläistulituksen kohteena olleet ja vangitut miehistöt ja demokratia.

Ukrainan presidentti Petro Porošenkolla oli tässä yhteydessä selkeästi muitakin tavoitteita kuin muistuttaa kansainvälistä yhteisöä Krimin laittomasta liittämisestä Venäjään ja sen myötä Kertšinsalmen liikennöintiin liittyvistä ongelmista. Hän käytti välikohtausta välittömästi hyväkseen demokratian ja kansalaisoikeuksien kaventamiseksi Itä-Ukrainassa julistamalla 30 päivän sotatilan kymmeneen rajamaakuntaan.

Porošenko sai siis mitä tilasikin, vaikka tietenkin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laillisin keinoin. Hän oli aivan varmasti tietoinen, että Venäjä tulee reagoimaan ukrainalaislaivaston liikkeisiin Kertšinsalmella. Venäjä on ilmaissut selkeästi, että pitää laittomasti kaappaamiaan vesialueita ominaan ja että se pitää huolta Kertšinsalmen sillan turvallisuudesta tarvittaessa voimakeinoin. Porošenko tunsi vastustajansa ja tiesi, että venäläissotilaiden reaktiot tulevat varmasti olemaan tapahtumaan nähden ylimitoitettuja.

Sotatila ja reserviläisten kutsuminen ylimääräisiin sotaharjoituksiin on uutisoitu suomalaismedioissa näyttävästi. Mutta moniko tietää, että samanaikaisesti peruttiin paikallisvaalit näissä maakunnissa? Ovatko demokratian vahvistaminen ja kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon sellainen uhka, että ne on kiellettävä?

Suomalaismedioita seuraamalla ei myöskään tietäisi, mikä on S14. Se ei ole uusi keskipitkänmatkan ohjus vaan äärioikeistolainen ukrainalaisorganisaatio, joka on syyllistynyt muun muassa journalisteihin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin ja käytännössä poliisin suojeluksessa hyökännyt Ukrainaa vastaan. Alkuvuodesta S14 sopi Kiovan kaupunginhallinnon kanssa, että se muodostaa kunnalliskaartin valvomaan katujen “turvallisuutta”. Tämä vastaisi suurin piirtein sitä, että pormestari Jan Vapaavuori virallistaisi Odinin sotureiden katupartioinnin Helsingissä.

Mutta ei anneta häiritsevien tietojen häiritä, koska Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kertomuksia rohkeusta 20: Valkoinen ruusu: vastarintaa kirjeillä


Mitä sinä tekisit, jos kaksi päivää vaalien jälkeen huomaisit kaikkien oppositioon jääneiden puolueiden avainhenkilöiden olevan vangittuja tai murhattuja? Mitä tekisit, jos seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana ne järjestöt, joista välität, olisi lakkautettu? Jos kaikki media olisi hallitsevan puolueen hallussa, jos puheluitasi kuunneltaisiin, kirjeitäsi luettaisiin ja poliittinen keskustelu julkisella paikalla olisi ilmiantajien takia mahdotonta?

Nämä kysymykset esitti George Wittenstein, yksi harvoista Valkoinen ruusu -vastarintaliikkeen toisesta maailmansodasta hengissä selvinneistä jäsenistä vieraillessaan Oregonin osavaltionyliopistossa vuonna 2009.

Kun Valkoinen ruusu aloitti toimintansa kesäkuussa 1942, vaihtoehdot olivat todellakin vähissä. Wittensteinin aloittamaa listaa voisi vielä jatkaa: Saksa kävi totaalista sotaa kahdella rintamalla. Kaikkien yli kymmenvuotiaiden lasten oli pakko kuulua Hitlerjugend-propagandajärjestöön. Nuoret miehet pakotettiin armeijaan ja naiset kansalaispalvelukseen. Matkustelua rajoitettiin, ja matkustuslupia ja henkilöllisyystodistuksia tarkistettiin pistokokein niin kaduilla kuin julkisissa kulkuvälineissäkin.

TAKTIIKKANA KIRJEET

Miten tällaisissa olosuhteissa on mahdollista käydä vastarintataistelua, aseellista sen enempää kuin aseetontakaan? Valkoisen ruusun aktivistit, joista suurin osa oli parikymppisiä lääketieteen opiskelijoita, valitsivat taktiikakseen kirjeet. Kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana he laativat kuusi julistusta, jotka he kirjoittivat, painoivat ja lähettivät yhteensä noin viitenätoistatuhantena kopiona eri puolille Saksaa. Eri ihmiset ostivat heille postimerkit, paperit ja kirjekuoret mahdollisimman pienissä erissä ja eri puolilta kaupunkia. He työskentelivät öisin, matkustivat aina yksin, jättivät matkalaukkunsa eri vaunuun kuin missä itse matkustivat, eivätkä koskaan lähettäneet kirjeitä kaupungin sisällä, vaan aina kaupungista toiseen.

Valkoisen ruusun verkosto laajeni luotetulta ystävältä toiselle: Hans Scholl, Alexander Schmorell, Christoph Probst ja Willi Graf olivat opiskelukavereita Ludwig-Maximilians-Universitätissä Münchenissä. Sophie Scholl oli Hansin sisko ja opiskeli samassa yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Georg Wittenstein oli Alex Schmorellin lukiokaveri. Kurt Huber oli puolestaan Wittensteinin ja Sophie Schollin professori. Tätä yhä laajenevaa joukkoa yhdisti paitsi yliopisto, myös syvä kiintymys sivistykseen, taiteeseen ja luontoon.

GESTAPO PUUTTUU PELIIN

Kaksi ensimmäistä kirjettä sisälsivät paitsi paljastuksia keskitysleireistä – kansanmurha ei ollut vielä tässä vaiheessa suuren yleisön tiedossa –, kylien polttamisista, teloituksista ja muista julmuuksista itärintamalla, myös moraalista pohdintaa yksilön vastuusta ja suhteesta yhteiskuntaan. Niissä vaadittiin välittömiä toimia natsihallinnon kaatamiseksi vedoten nimenomaan Saksan sivistyksen traditioon.

Postittamisen lisäksi kirjeitä jätettiin myös puhelinkoppeihin ja lähetettiin kuriirien mukana muihin yliopistoihin levitettäväksi. Ryhmän jäsenet myös maalasivat natsivastaisia iskulauseita julkisten rakennusten seiniin. Ensimmäiset kirjeet lähetettiin etupäässä yliopiston opiskelijoille ja työntekijöille, myöhemmät kirjeet oli suunnattu suuremmalle yleisölle.

Helmikuun 18. päivänä vuonna 1943 Sophie ja Hans Scholl jakoivat salkullisen kuudetta kirjettä oppituntien aikana yliopistonsa luentosalien ovien eteen ja kaiteiden päälle. Hetken mielijohteesta, saatuaan jo työnsä päätökseen ja ollessaan jo poistumassa paikalta, Sophie työnsi nipun lehtisiä kaiteelta alas. Sadat kirjeet leijuivat yliopiston ylimmästä kerroksesta alimpaan. Vahtimestari näki teon ja onnistui tunnistamaan Sophien ja Hansin vaikka oppitunnit loppuivatkin, ja sisarukset yrittivät sujahtaa rakennuksesta ulos massan mukana.

Gestapo kutsuttiin paikalle, mistä alkoi neljä päivää kestänyt tiivis kuulustelu. Pidätyksen alkuvaiheessa Hans yritti syödä taskussaan olleen, Christoph Probstin käsin kirjoittaman seitsemännen manifestin hahmotelman. Gestapo ehti kuitenkin saada kirjeen haltuunsa ja tunnisti kirjoittajan käsialan perusteella.

Kaikki kolme telotettiin giljotiinilla neljä päivää myöhemmin, suljettujen ovien takana pidetyn näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Sophie oli kuollessaan 21-vuotias, Hans 24 ja Christoph 23. Christoph anoi armoa vaimonsa ja kolmen lapsensa takia. Hänen lapsensa olivat tuolloin iältään kolme vuotta, kaksi vuotta ja neljä viikkoa. Samana vuonna jäivät kiinni ja teloitettiin samoilla perusteilla myös Alexander Schmorell, 25, Willi Graf, 25, ja Kurt Huber, 49.

300 VASTARINTALIIKETTÄ

Mikä oli kirjeiden vaikutus? Annetaan Georg Wittensteinin vastata, sillä tämä oli ensimmäinen yleisökysymys hänen Oregonin-puheenvuoronsa lopuksi:

”Minun täytyy sanoa, että uskoin lähes 20 vuotta, että kaikki mitä olimme tehneet – – kaikki ihmisuhraukset – – olivat turhia. Emme saavuttaneet mitään. Se oli hyvin masentava johtopäätös. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, seuratessani nuoria saksalaisopiskelijoita ja keskustellessani heidän kanssaan uskon, että toiminnallamme oli selkeä, myöhäisempi vaikutus. Että opiskelijat ovat enemmän ymmärtäneet, kuinka tärkeää yksilölle on puolustaa omaa mielipidettään, elää oman vakaumuksensa mukaan, seurauksista riippumatta.”

Hansin ja Sophien ilmiantanut vahtimestari ajatteli kutakuinkin päinvastoin. Natsihallinnon kaaduttua, amerikkalaisten järjestämän oikeudenkäynnin jälkeen vankilatuomion saatuaan hän ei voinut ymmärtää tehneensä mitään väärää, vaan koki käskyjä totellessaan vain täyttäneensä velvollisuutensa. Hän sanoi, että hän olisi pidättänyt kenet tahansa yliopiston rauhaa häirinneen, jopa lehtisiä jakaneen natsin, jos kyse olisi ollut ajasta ennen natsien valtaantuloa.

Vain harva uskalsi ajatella itsenäisesti, saati ylittää rajan passiivisen tyytymättömyyden ja aktiivisen toiminnan välillä. Mutta siitä huolimatta Valkoinen ruusu ei ollut Saksassa toisen maailmansodan aikaan suinkaan ainutlaatuinen: Wittensteinin mukaan erilaisia vastarintaliikkeitä toimi sodan aikana eri puolilla valtakuntaa jopa 300. Keskeisenä ongelmana oli, etteivät ne juurikaan tienneet toisistaan. Schollien pidätyksestä tekee erityisen dramaattisen myös se, että Hans oli jo sopinut tapaamisen Berliinin maanalaisen vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, mutta se jäi tapahtumatta.

Toivo ei kuitenkaan sammunut. Teloituspäivänään Sophie Scholl kirjoitti: ”Näin hieno aurinkoinen päivä, ja minun on kuoltava. Mutta sillä ei ole väliä, jos meidän kauttamme tuhannet heräävät ja alkavat toimia.”

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 20. osa.

TUL on jo satavuotias mutta yhä virkeä

Työväen Urheiluliitto täyttää 100 vuotta. Se perustettiin 56 työläisurheiluseuran voimin 26.1.1919 Koiton talolla Helsingissä. Juhlavuonna järjestetään lukuisia tapahtumia, joissa on esillä myös rauhantyö.

 

TUL on ollut koko historiansa ajan voimakas yhteiskunnallinen vaikuttaja ja osa työväenliikettä. Sen perustamiseen vuonna 1919 johti välittömästi kansalaissodan jälkeen työläisurheiluseurojen erottaminen porvarillisesta Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta. Ehkä ero olisi tullut ilman kansalaissotaakin, sillä työläisurheiluseurat kuten Helsingin Jyry olivat tehneet aloitteen TUL:n perustamisesta jo aiemmin. TUL on ollut osa kansainvälistä työläisurheiluliikettä, joka järjesti 1920- ja 1930-luvuilla omat työläisolympiakisansa. 1930-luvun alussa työväenjärjestöt joutuivat vaikeuksiin eduskunnan säätämien kommunistilakien takia. Punaiset liput kiellettiin ja työläisjärjestöjä lakkautettiin.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset maat tulivat mukaan kansainväliseen olympialiikkeeseen ja kansainväliseen urheiluelämään. Myös TUL teki porvarillisen SVUL:n ja sen lajiliittojen kanssa yhteistyösopimuksia, jotka aika ajoin toimivat paremmin tai huonommin riippuen maan poliittisesta tilanteesta. Ehkä tunnetuin työläisurheilijan syrjintätapaus oli nyrkkeilijä Olli Mäen olympiaedustuksen estäminen vuonna 1960. Tästä kertoi vuonna 2016 valmistunut kansainvälisesti palkittu elokuva Hymyilevä mies.

URHEILULLA VOIDAAN VAIKUTTAA

TUL on ollut työväenliikkeen yhteinen lapsi- ja nuorisojärjestö, jolla on ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli. Toisaalta työläisurheiluseurat toimivat kaupungeissa lähinnä työläiskaupunginosissa ja maaseudulla työväentalojen ilmapiirissä. Kasvu osaksi työväenliikettä tapahtui luontevasti työväen yhteiskunnallisen toiminnan osana ja osana muuta työväenkulttuuria.

Nykyään urheilu on lähinnä vain juhlapuheissa osa kansainvälistä rauhanliikettä. Käytännössä kansainvälinen urheilu on kehittynyt läpikaupallistuneeksi viihdeteollisuudeksi, jossa erilaiset kielteiset ilmiöt, kuten doping, korruptio, vedonlyönti ja rikollinen rahanpesu ovat arkipäivää.

Huippu-urheilua ja sen tapahtumia mitataan lähinnä rahalla; niin ja niin monen miljoonan dollarin turnaus jne. Perinteinen urheilu yritetään alistaa rahantekokoneeksi.

Kansainvälisessä urheilussa ja sen huipputapahtumissa on ollut aika ajoin joitakin kansainväliseen ja kansalliseen politiikkaan liittyviä merkittäviä piirteitä. Klassinen esimerkki tästä oli Meksikon olympiakisoissa 1968 afroamerikkalaisten pikajuoksijoiden mielenosoitus 200 metrin palkintojenjaossa. Tommie Smith (kultaa) ja John Carlos (pronssia) nousivat palkintopallille paljain jaloin (viittaus afroamerikkalaisten köyhyyteen), heillä oli rinnassaan ihmisoikeuspinssi, ja USA:n kansallislaulun aikana he nostivat mustiin hansikoidut kätensä ihmisoikeustaistelijoiden tervehdykseen. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) karkoitti urheilijat kisoista ja myös autralialaisen Peter Mailerin (hopeaa), joka tuki mielenosoitusta kantamalla rinnassaan ihmisoikeuspinssiä.

Kansainvälisellä urheilulla ja kulttuurilla oli Etelä-Afrikan apartheid-politiikan murtamisessa suuri merkitys. Urheilun vaikutukset kansainväliseen tai kansalliseen politiikkaan ovat vahvasti kulttuuri- ja historiasidonnaisia. Syksy Räsänen kuvaa kirjassaan Israelin apartheid Israelin toimintaa eteläafrikkalaista apartheidia pahemmaksi. Aika paljon pitää vettä virrata Vantaassa ja muuallakin, ennen kuin kansainväliset urheilujärjestöt ja KOK olisivat valmiit sulkemaan Israelin kansainvälisen urheilun ulkopuolelle, vaikka Israelin toiminta saa YK:ssa lähes yksimielisen tuomion. Urheilulla ja kulttuurilla olisi kuitenkin merkitystä, jos esimerkiksi Israelin urheilujärjestöillä ei olisi enää oikeutta osallistua Euroopan mestaruuskisoihin tai Euroviisuihin, puhumattakaan koko kansainväliseen urheiluliikkeeseen, kuten aikanaan Etelä-Afrikan kanssa oli asianlaita.

RAUHANTYÖTÄ ESIIN

Työväen Urheiluliitto on halunnut nostaa esille rauhantyön 100-vuotisjuhliensa yhteydessä. TUL:n ohjelmissa on voimakkaasti esillä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Liikunta ja urheilu ovat luonnollisesti liiton toimintapolitiikan ydintä, mutta samalla se haluaa liittää tämän toiminnan yhteiskunnallisiin kehyksiin. Esimerkiksi tavoite maksuttomista liikuntapalveluista lapsille ja nuorille edellyttää yhteiskunnan varojen suuntaamista uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa liikunnan kansalaistoimintaan sekä maamme koulutuspolitiikkaan.

Syksyllä julkaistun hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin raportin seurauksena on herätty myös liikunnan ja urheilun osalta ottamaan vastuuta ilmaston lämpenemisestä. Lähinnä on kiinnitetty huomiota kansainväliseen urheiluun liittyvään lentomatkailuun sekä ylimitoitettuihin urheilulaitosinvestointeihin. Urheilun perustasolla asia on ymmärretty niin, että kimppakyytejä tulee lisätä turhan autoilun välttämiseksi, urheilukilpailun makkaranmyynti tulee korvata vähemmän ilmastoa tuhoavilla tuotteilla ja muovisten kertakäyttöastioiden sijaa tulisi käyttää pahvisia.

Ilmastonmuutos heikentää elinolosuhteita esimerkiksi Afrikassa ja johtaa maahanmuuttoon Eurooppaan. TUL on ohjelmissaan korostanut liikunnan merkitystä maahanmuuttajien kotoutumisessa tehokkaan kielten opiskelun ohella. Urheilun ”kieli” on kansainvälistä ja siksi tämä toiminta soveltuu hyvin kotouttamisen välineeksi. Lisäksi on hyvä muistaa, että luonto on suomalaisten tärkein koko kansan liikuntapaikka.

TUL:n kasvatustoimintaan soveltuvia rauhantyön muotoja ja metodeja on tarkoitus etsiä juhlavuoden aikana ja siirtää niistä ainakin osa TUL:n ja sen seurojen pysyväksi toiminnaksi. Samalla tällä toiminnalla halutaan tukea maamme rauhanjärjestöjä aikana, jolloin maamme hallitus kaavailee 10–20 miljardin euron hävittäjähankintoja ja samanaikaisesti leikkaa vuosittain maamme rauhanjärjestöjen valtionavustuksia. Mittakaava on järjetön: miljardit vastaan muutama satatuhatta. Perusteluna taisi urheilu-, kulttuuri- ja eurooppaministerillä Sampo Terholla olla se, että rauhantyö ei kuulu kansalaisjärjestöille.

VINKKEJÄ TAPAHTUMIIN JA URHEILUSEUROILLE

TUL:n juhlavuonna voidaan järjestää erilaisia rauhanjuoksuja ja -kävelyjä sekä rauhanturnauksia. Tämä riippuu tietysti järjestäjäseurojen aktiivisuudesta.

Oma haastekampanjansa tulee koskemaan Reilun kaupan pallojen hankintaa TUL:n seurojen toimintaan. Näillä palloilla on mahdollista vaivattomasti kertoa lapsille ja nuorille Reilun kaupan toimintaan liittyvästä solidaarisuustoiminnasta. Samalla urheiluseuroissa voitaisiin harkita siirtymistä Reilun kaupan kahviin sekä Reilun kaupan ruusujen hankintaa erilaisia kukituksia varten.

TUL:n seurojen käyttöön on tarkoitus hankkia erilaisia rauhankasvatukseen soveltuvia filmejä. TUL:n seurat voisivat kertoa TUL 100 -juhlavuonna toiminnastaan lapsille ja nuorille ja heidän vanhemmilleen esimerkiksi paikallisessa nuorisotilassa tai paikallisen koulun auditoriossa järjestettävän elokuvaillan yhteydessä. Tilaisuuksien teemana voisi olla myös lasten ja nuorten suosiossa olevien digitaalisten pelien ja ns. e-urheilun sisältämä väkivaltainen aines.

TUL 100 -juhlavuoden tapahtumiin Helsinkiin odotetaan noin 15 000:ta osanottajaa. Rauhanjärjestöjen jäsenet ja ystävät ovat tervetulleita mukaan tapahtumiin. Joka tapauksessa eri tapahtumissa on tarkoitus jakaa erilaista rauhantyöhön liittyvää ajankohtaista materiaalia. Yhteisenä tavoitteena on rauhantyön edellytysten parantaminen maassamme.

Teksti Kimmo Aaltonen, TUL100 -järjestelytoimikunnan jäsen
Kuva Kannisto Väinö, Helsingin kaupunginmuseo

Juhlavuoden päätapahtumat ovat pääjuhla 15.6. Helsingissä jäähallissa, sen ympärille rakentuva tapahtumaviikonloppu 14.–16.6. sekä TUL:n perustamispäivän 26.1. juhla Koiton salissa. Vuoden aikana järjestetään eri puolella Suomea TUL 100 – liikkeellä yhdessä -tapahtumia. Rauhantyökin on niissä esillä.

 

TUL haluaa tuoda esille toisenlaista toimintapolitiikkaa ja vaihtoehtoista toimintakulttuuria. Periaateohjelmassaan TUL korostaa liikuntaa maksuttomana peruspalveluna erityisesti lapsille ja nuorille. TUL:n toiminnassa on perinteisesti korostunut myös yhteistyö ammattiyhdistysliikkeen sekä muiden työväenjärjestöjen kanssa.

 

 

 

 

Tulevaisuudella on pitkä menneisyys

Rasismi on äärimmäisen muuntautumiskykyinen. Nykyisin vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että on puhuttava enemmänkin rasismeista ja niiden eri muodoista kuin yhdestä yhtenäisestä rasistisesta maailmankatsomuksesta -tai kuvasta. Rasismi on puhetapojen ja käytäntöjen järjestelmä, joka oikeuttaa ja uusintaa kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Modernin tieteellisen rasismin piirissä ne määritellään luonnollisiksi ihmisryhmien välisiksi valtasuhteiksi, joiden perustana ovat väitetyt periytyvät fyysiset piirteet (esimerkiksi ihonväri ja/tai kallon muoto). Yksilön käyttäytyminen määräytyy myös ennen kaikkea rodullis-kulttuurisesta ryhmästä, johon hän kuuluu. Roduiksi määriteltyjen ihmisryhmien välillä vallitsee hierarkia, jonka mukaan jotkut niistä ovat periytyvien, muuttumattomien henkisten ja kulttuuristen ominaisuuksiensa ansiosta ylempiä ja toiset alempia. Kulttuurinen rasismi on luopunut näennäisesti biologisen rodun käsitteestä ja nostanut valtasuhteita määrittäväksi tekijäksi etnisyyden, kulttuurin ja uskonnon.

Teoksen ensimmäisessä painoksessa vuonna 1998 saatoimme kirjoittaa, että ”skinit ovat rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden näkyvin toiminnallinen subjekti ja sen väkivallan ’julkiset’ kasvot”. Skinien tilan ovat valloittaneet rasismiin tukeutuvat radikaalin oikeiston puolueet. Nyt rasistisen politiikan edustajina argumentoivat nais- ja miespoliitikot hyvin istuvissa puvuissaan. Myös rasismin muodot ovat muuttuneet. Biologisten perustelujen sijasta rasistinen puhe tukeutuu kulttuuriseen rasismiin. Antisemitismin sijaan rasismikeskustelun ytimeen on noussut muslimivastainen rasismi.

 

* * *

 

Rasistinen vihapuhe ja väkivalta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) totesi vuonna 2016 ”kansallispopulismin ja ulkomaalaisvastaisen vihapuheen voimakkaan kasvun” olevan olennaisia tulevaisuuden haasteita. Rasistisista äärioikeistolaisista puolueista on tullut eurooppalaisessa politiikassa salonkikelpoisia, jopa hallituspuolueita. Itä-Euroopassa on menossa radikaali oikeistopopulismin vallankumous, joka on nostattanut rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden lisäksi erityisesti juutalais- ja romanivastaisuutta.

Euroopassa rasistiset liikkeet ovat imeneet itseensä lisävoimaa kasvavan pakolaisvirran tuottamista huolista kansalaisten keskuudessa. Euroopan unionin jäsenmaihin saapui arvioiden mukaan vuonna 2014 noin 560 000 ja vuonna 2015 noin 1 260 000 turvapaikanhakijaa. Pakolaismäärän kasvun takana ovat ennen kaikkea Afganistanin, Irakin ja Syyrian konfliktit sekä kasvava maailmanlaajuinen eriarvoisuus, globalisaatio ja ilmastonmuutoksen vaikutukset. Pakolaisten määrän kasvu on saanut useat johtavat poliitikot Yhdysvalloissa ja Euroopassa lietsomaan rasistista mielialaa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump herätti kansainvälistä huomiota tammikuussa 2018 viitatessaan Haitiin ja Afrikan maihin: ”Miksi meidän pitäisi sallia maahanmuutto persläpimaista?” Trump rakentaa muuria Meksikon rajalle ja kutsui vaalikampanjansa aikana Yhdysvaltoihin saapuvia meksikolaissiirtolaisia huumekauppiaiksi ja tappajiksi. Euroopassa Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti, että ”kaikki terroristit ovat maahanmuuttajia”. Unkari pystytti piikkilangasta aidan rajoilleen pakolaisten tulon estämiseksi. Vuoden 2015 lopulla 87 prosenttia unkarilaisista tuki Orbánin ratkaisua.

 

* * *

 

Rasismiksi ulkomaalaisvastaiset ennakkoluulot muuttuvat, kun sosiaaliset ja kulttuuriset erot ryhdytään mieltämään luonnollisiksi ja muuttumattomiksi tavoitteena yhteiskunnallisten valtasuhteiden tietoinen oikeuttaminen ja uusintaminen. Tällöin rasismi ei ole muukalaisvastainen ennakkoluulo, vaan siihen liittyy tietyn ihmisryhmän taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen syrjintä. Valtaväestön ennakkoluuloihin perustuva ulkomaalais- ja pakolaisvastaisuus on usein voitettavissa vakaissa ja sosiaalis-taloudelliseen tasa-arvoon pyrkivissä oloissa valistuksella, toisiinsa tutustumisella, yhdessä tekemisellä ja vieraan integroitumisella yhteiskuntaan. Rasismin voittaminen vaatii ennen kaikkea yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden muutosta sekä yhteiskunnallisia uudistuksia.

 

Rauhanpuolustajien ja Rosebudin uudessa Umpihanki-kirjasarjassa on julkaistu neljäs, täydennetty painos Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjasta Kallonmittaajia ja skinejä: rasismin aatehistoriaa. Yllä on otteita kirjan esipuheesta.

 

 

Rose rauhan puolesta

Imatralainen Rose Kaipainen viettää tammikuussa 90-vuotispäiviään. Mikään ei vaikuta lannistavan sitkeän rauhantyön puurtajan sisua ja päättäväistä työtä rauhan rakentamiseksi ihmisten välille.

 

Rose Kaipainen istui kolmevuotiaana vankilassa isänsä, kuritushuonevangin, sylissä ja ihmetteli isän harmautta. Nyt, 87 vuotta myöhemmin, hänelle on kristallinkirkasta, että tuosta hetkestä alkoi hänen rauhanaktivisminsa.
“Isä vastusti fasismia ja natsismia ja kannatti kansojen välistä ystävyyttä. Sen takia hän joutui vankilaan. Ymmärsin siinä sen aatteen ja työn tärkeyden. Joku voi sanoa, että lapsi ei muista tai ei ymmärrä, mutta minä muistan ja ymmärrän”, hän vakuuttaa istuessaan kauniissa olohuoneessaan Imatralla.

Suomessa elettiin 1930-luvun pimeitä vuosia. Rauhan puolesta ei saanut puhua, jokainen ystävällinen sana naapurimaasta oli tuomittavaa. Sitten kun sodat oli käyty ja natsismi näyttänyt oikeat kasvonsa, yleinen mielipide muuttui. Rauhan puolustaminen oli taas mahdollista.

Rose muistaa kirkkaasti kansainvälisen rauhanliikkeen käynnistymisen. “USA uhkasi Pohjois-Koreaa atomipommilla. Tehtiin niin sanottu Tukholman vetoomus, ettei mikään maa saa käyttää atomipommia. Siihen kerättiin allekirjoituksia monissa maissa ympäri maapallon. Minäkin kiersin keräämässä.”

Rose kuului Rauhanpuolustajiin Suomen Demokraattisten nuorten jäsenenä. Vuonna 1949 toimintansa aloittaneessa Rauhanpuolustajissa oli silloin vain järjestöjäseniä.

OPETTAJAKSI

Rose Kaipainen syntyi ja kasvoi Hangossa, ruotsinkielisessä perheessä ja ympäristössä. Hän luki sisarensa tavoin itsensä ylioppilaaksi ja kouluttautui aluksi nuoriso-ohjaajaksi. Opettajaksi hän opiskeli perheellisenä naisena Helsingin yliopistossa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli opettajan toimi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven maalaiskunnan Kivivaraan koulussa.
“Olin luvannut ottaa vuodeksi vastuulleni siskoni kolme lasta, lastenhoitajan ja miehen siskoni opiskellessa. Tarvitsin ison asunnon, olihan minulla jo yksi oma lapsikin ja puoliso. Kivivaaran koulun opettajan asunto oli meille oikein hyvä.”

Toinenkin etu työpaikasta oli – Rosen suomen kieli vahvistui. Seudusta ja sen asukkaista jäi kaikin puolin hyvä muisto.

Rauhantyö kuului Rosen elämään aina, kiireisimpinä ja vaikeimpinakin vuosina. Tämänkin jutun keskeisenä asiana hän haluaa pitää järjestötyön. Pikkuisen hän suostuu valottamaan yksityiselämäänsä.

Rose synnytti viisi lasta. Kaikki olivat pieninä ja vielä ennen murrosikää vilkkaita, liikkuvia ja monipuolisesti taitavia ihmisenalkuja. Murrosiässä tai hiukan ennen sitä neljälle heistä ilmaantui lihasheikkousairaus. Se on synnynnäinen, parantumaton. Sen syytä ei tiedetä. Sitä on monenlaista, Rosen lasten kohdalla se vei ensimmäisenä liikuntakyvyn.

Rose ei surkutellut lapsia eikä itseään. Hän päätti kannustaa heitä kaikin voimin mahdollisimman hyvään elämään. Hän joutui tekemään sen lähes yksin, sillä hänen miehensä sairasti ja menehtyi jo vähän päälle viisikymppisenä.

RAUHANTYÖ KAIKEN YTIMESSÄ

Imatralainen Rosesta ja perheestä tuli vuonna 1961, koska mies sai silloin työpaikan paikkakunnalta. Pian Rosekin sai opettajan toimen Imatran Savikannan koulusta. Siellä hän työskenteli eläkeikään saakka.

Henkinen koti Roselle löytyi paikkakunnalta nopeasti Suomi–Neuvostoliitto-seurasta, Suomi–DDR-seurasta ja Rauhanpuolustajien työstä. “Siihen aikaan oli joka vuosi oma teemansa rauhan ja kansojen välisen ystävyyden puolesta. Keräsimme nimiä moniin vetoomuksiin. Muistan etenkin vetoomukset Ydinaseeton Pohjola ja Ei neutromipommeja.”

Rose toimi vuosi toisensa perään pioneeriohjaajana ja oli aktiivinen kommunistisessa puolueessa ja sen naisten toiminnassa. Kaikissa näissä hänen motiivinaan oli ennen kaikkea rauhantyö. “Olin eduskuntavaaliehdokkaanakin, jotta pääsin käyttämään puheenvuoroja rauhan puolesta ja korostamaan kansojen välisen yhteistyön suurta arvoa meille ihmisille.”

Yksi merkittävä areena näille puheille Imatralla on ollut YK:n päivän kansalaistapahtuma. Sen vietto alkoi 32 vuotta sitten. “Rauhanpuolustajat ja Imatran YK-yhdistys kutsuivat yhteisöjä ja järjestöjä yhdessä toimeen järjestämään sopivan tapahtuman YK:n päivän kunniaksi.”

Alkuvaiheessa mukana oli kymmeniä järjestöjä. Iso kulkue sekä itse juhla saivat liikkeelle satoja ihmisiä. Mukaan tultiin perhekunnittain, ammattiosastoittain, työpaikoittain. Maailman poliittisen tilanteen muututtua, kylmän sodan laantuessa, innostus heikkeni mutta ei loppunut.

Alkuperäisestä joukosta ovat yhä mukana Imatran Eläkeläiset, Imatran ammatillinen paikallisjärjestö, Imatran Rauhanpuolustajat, Imatran luterilainen seurakunta ja YK-yhdistyksen toiminnan taannuttua Unicefin Imatran vapaaehtoiset. Myös Imatran kaupunki kuuluu tapahtuman tukijoihin esimerkiksi tarjoamalla käyttöön tiloja.

YK:N PÄIVÄÄ YHTEISTYÖLLÄ

Rose otti puheenjohtajana vastuun YK:n päivän kansalaistoimikunnassa 1980-luvun lopulla. Kun hänelle yrittää asettaa tapahtuman päävastuunkantajan roolia, hän hermostuu. “Ei yksi ihminen tee mitään tai saa mitään aikaan. Ihmiset tekevät yhdessä, saavat yhdessä aikaan”, kuuluu Rosen elämänmittainen tunnuslause. Sen mukaan hän on elänyt aina.

YK:n päivän tapahtuman jatkumisesta vuodesta toiseen hän jakaa kiitosta Rauhanpuolustajien muille jäsenille: “Liisa Rintamäki on ollut todella tärkeä toimija. Pertti Ahvonen oli ihan pelastaja silloin, kun me muut olimme jo luopumassa. Kirsti Honkasalo on ollut jo vuosia hyvin ansiokkaasti mukana.”

YK:n päivän tapahtuman jatkuminen Imatralla näyttää nyt turvatulta, vaikka laakereilla lepäillen sekään ei onnistu. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Järjestötoiminnassa Rose Kaipainen on aktiivinen edelleen. “Rauhaliikkeellä kokonaisuudessaan on tärkeä tehtävä tässä ajassa”, hän painottaa. “On pöyristyttävää, että valtiontuki rauhanjärjestöille vähenee ja vähenee, mutta asemäärärahoja sen kun paisutetaan.”

Rose on elämänsä aikana ”koputellut oville” ja jakanut informaatiota koteihin enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan. Eikä hän ole lopettamassa sitä vieläkään. “Lehtiämme jaan säännöllisesti. Jotkut tärkeät asiat saavat liikkeelle myös kauppojen luokse, jakamaan informaatiota, keskustelemaan ihmisten kanssa.”

Teksti Marjut Vuotila
Kuvat Pertti Ahvonen

 

Rauhankasvatus­neuvola 19: Ei syytetä opetus­suunnitelmaa!

Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

Aion hieman väärinkäyttää Rauhankasvatusneuvolan palstatilaa tällä kertaa ja avata omia näkemyksiäni siitä, miksi peruskoululaisilla menee tai ei mene hyvin. Viime aikojen ulostulot ovat nimittäin hiukan ärsyttäneet tätä peruskoulun opettajaa.

Sanon sen heti tähän alkuun: Koulutusleikkaukset, opettajille tuupatut moninaiset uudet työtehtävät sekä systemaattisen täydennyskoulutuksen puute ovat mielestäni asioita, joita voi syyttää oppilaidemme mahdollisesta ahdingosta.

Seuraavaksi kumoan esitettyjä väitteitä vedoten opetussuunnitelman perusteisiin tai omiin kokemuksiini.

 

Väite 1: Vain varakkaiden ja/tai korkeasti koulutettujen vanhempien lapset pärjäävät kouluissa

  • Tuntumani mukaan huoltajien tuki koulunkäynnille on aina vaikuttanut suotuisasti lapsen koulumenestykseen. Kun itse aloittelin peruskoulua 70-luvun lopulla, ja vielä pitkään senkin jälkeen, vaikutti siltä, että kaikenlaiset perheet (lue: sekä köyhemmät että rikkaammat) arvostivat suuresti koulua ja pyrkivät tukemaan lapsensa opintoja myös välittämällä sellaista asennetta, että ”kyllä ope tietää” ja että ”kouluvelvollisuudet on hoidettava”. Tämä asenne tuntuu osin murtuneen. Nykyään on enemmän oppilaita, joiden koulunkäyntiä huoltajat eivät juurikaan tue. Syyt voivat olla esimerkiksi seuraavia:
  1. huoltajat eivät arvosta koulua
  2. huoltajien elämässä on vaikeita haasteita ja aika menee elämästä suoriutumiseen eli esimerkiksi läksyjen tekemisen tukeminen on vaikeaa
  3. huoltajat arvostavat suuresti koulua, mutta eivät puhu vielä suomea eli esimerkiksi läksyjen tekemisen tukeminen on vaikeaa

Ratkaisuehdotuksia:

  1. Kouluista annetaan entistä vähemmän läksyjä, koska se saattaa asettaa lapset eriarvoiseen asemaan
  2. Koulu järjestää oppituntien jälkeen pätevien ihmisten johdolla läksykerhotoimintaa (edellyttää rahaa)
  3. Koulujen ja kotien yhteistyötä kehitetään niin, että pyritään erityisesti saamaan mukaan ne vanhemmat, jotka loistavat poissaolollaan, eli esimerkiksi kouluttamattomat, työttömät ja suomea vähemmän taitavat, ja tukemaan heitä. (Edellyttää yhdenvertaisuustyön ymmärrystä ja ehkä rahaa. Näkisin tässä roolia uudenlaisilla ammattiryhmillä kuten koulusosionomeilla.)
  4. Yhteiskunnallinen keskustelu lähtee sellaiseen suuntaan, jossa kouluja ja opettajia arvostetaan ja painostetaan päättäjiä tarvittavaan resursointiin, eli sekä koulujen että kaikkien sellaisten hyvinvointipalveluiden resursointiin, jotka tukevat huoltajia työssään. (Tarvitaan rahaa ja asennetta. Tulee mieleen esimerkiksi hävittäjähankinnat yms., joista voisi säästää rahaa vähän tärkeämpiin hommiin.)

 

Väite 2: Ilmiöoppiminen jättää oppilaat oman onnensa nojaan, vaikka heillä ei ole edellytyksiä itseohjautuvuuteen.

  • Opetussuunnitelmassahan ei mitään ilmiöitä edes mainita. Siellä puhutaan monialaisista oppimiskokonaisuuksista, vaikkei sillä nyt niin ole väliä. Tuntuu aika absurdilta, että sellainen seikka, että samaa ilmiötä käsiteltäisiin useamman oppiaineen näkökulmasta, voisi olla kenenkään mielestä huono asia. Saanen muistuttaa, että koulun ulkopuolinen maailma harvoin noudattaa oppiainejakoa. Etenkin esiopetuksessa ja alkuopetuksessa (eli 1.–2. luokilla) on maailman sivu opiskeltu asioita ilmiöinä. Eikö ole vallan suloista ajatella, että jos agendalla on vaikkapa vesi, niin voidaan tehdä pieniä kelluntakokeita itse veistetyillä kaarnalaivoilla, maalailla vetisiä taideteoksia, leikkiä vesihippaa, vertailla maailman vesivarojen jakautumista, tutkia veden olomuotoja, lukea ja kirjoittaa merelle sijoittuvia tarinoita ja käydä vaikka uimassa?

 

Näkökulmia toimivaan ilmiöoppimiseen:

  1. Opetussuunnitelman perusteissa ehdotetaan, että näitten monialaisten oppimiskokonaisuuksien teemoja valittaessa oppilaat tulevat kuulluiksi. On hienoa ja oppilaiden sitoutumista ja osallisuutta edistävää, jos he voivat tuoda esiin itseään kiinnostavia teemoja. Muistetaan kuitenkin, että opettajat ovat ne asiantuntijat, jotka päättävät, mitä ja miten tarkemmin opiskellaan. Se vaatii opettajilta luonnollisestikin paljon työtä, mutta hienona pointtina tässä on se, että työ voi jakautua usealle opettajalle, koska näitä kokonaisuuksia on tarkoitus toteuttaa monen opettajan voimin.
  2. On aivan oikea arvio, että harva peruskoululainen on hyvin itseohjautuva tai loistokas ja kriittinen tiedonetsijä. Mutta hei: näiden taitojen opettaminen on yksi peruskoulun päätehtävistä: ”Monilukutaito merkitsee taitoa hankkia, yhdistää, muokata, tuottaa, esittää ja arvioida tietoa eri muodoissa, eri ympäristöissä ja tilanteissa sekä erilaisten välineiden avulla. Monilukutaito tukee kriittisen ajattelun ja oppimisen taitojen kehittymistä.” (OPS 2014, 17). Älä siis jätä lasta yksin googlailemaan päämäärättömästi. Älä jätä itseäsikään Googlen armoille, vaan keskustele jonkun kanssa löydöksistäsi tai laita löydöksesi keskustelemaan keskenään. Juuri tätä monilukutaitoa peruskoulussa kuuluu nykyään opettaa aivan kaikissa oppiaineissa. Se on hyvin vaikea tehtävä ja opettajalla saattaa mennä iltakaudet siihen, että hän etsii vaikkapa sellaisia sivustoja, joilta voisi löytää luotettavia tietoja ikätasolle soveltuvassa muodossa. Antakaa anteeksi opettajalle, jos hän ei aina jaksa tehdä sitä, tai mikä vielä parempi – auttakaa häntä, jos tuntuu että te olette löytäneet netistä paikkoja, joiden kieli ja esitystyyli voisi avautua peruskouluikäisille.
  3. En löydä opetussuunnitelmasta sellaista kohtaa, jossa kehotetaan suorittamaan tätä monialaista eli ilmiöoppimista jotenkin erityisen itsenäisinä opintoina. Oma ilmiöviikkoni oppilaiden valitsemasta ja äänestämästä (demokratiassa enemmistö usein päättää!) teemasta ”ruoka” oli aivan erityisen opettajajohtoinen viikko. Luokassa vieraili myös useita muita asiantuntijoita ja luokka vieraili esimerkiksi ravintolakoulussa ja hotelli- ja ravintolamuseossa. On kyllä erityisen kannatettavaa osallistaa oppilaat ilmiön valitsemisen jälkeen miettimään, miten tuo ilmiö saattaisi linkittyä eri oppiaineisiin ja miten ilmiö näyttäytyy maailmassa ylipäätään.

 

Väite 3: Digitaaliset menetelmät tuhoavat oppimisen

  • Ensinnäkin minusta on aivan kertakaikkisen mystistä, että ihmiset saattavat oikeasti kuvitella, että kun uusi opetussuunnitelma tuli voimaan portaittain alkaen elokuusta 2016, kouluissa olisi tapahtunut joku täydellinen opetusmenetelmien mullistus. Ei huolta kansalaiset: suurin osa opettajista luultavasti jatkoi työtään ihan tyylillä ”business as usual”. Minä ainakin jatkoin. Olen koko urani ajan kyllä yrittänyt panostaa oppilaiden osallistamiseen ja sellaisiin työmuotoihin, jotka antaisivat tilaa ja onnistumisen kokemuksia muillekin kuin tyypillisille pärjääjille. Olen siis ilahtunut uudesta opetussuunnitelmasta, joka ottaa tähän mielestäni vahvemmin kantaa. Mutta digitaalisuus, se ei kyllä ole minun juttu. Älkää nyt kertoko kenellekään, mutta omat oppilaani yltyivät kovin digitaalisiksi lähinnä, kun saivat suorittaa padi-matkailua Google Earthin suosiollisella avustuksella tai opettelivat tekemään power pointin esitelmänsä tueksi.
  • Omassa opetuksessani olen älyttömän kiitollinen esimerkiksi Youtubelle ja sellaiselle tekniselle ihmeelle kuin videotykki. Ne ovat todellakin lisänneet opetukseeni mahtavia visuaalisia elementtejä. Mutta niistä ei ehkä enää puhuta, kun puhutaan digitaalisesta oppimisesta.

 

Voisin lopuksi listata joitain argumentteja digitaalisuuden puolustukseksi, jos nyt yhtään ymmärrän, mistä voisi olla kyse:

  1. Jos harjoitellaan matematiikassa ihan mekaanisia laskutoimituksia, niin digisovelluksissa tähän on tarjolla useampia toistoja kuin oppikirjassa. Esimerkiksi kymmenylityksen harjoittelussa asian ymmärtämisen ohella on tärkeää myös harjoitella lukumääräisesti paljon, jotta homma sujuvoituu.
  2. Jos oppilaalla on vasta aivan alkava suomen kielen taito, hän voi sopivalla digisovelluksella saada tuotettua kuvia ja tekstiä yhdistämällä vaikkapa ”tietosanakirjan”, joka innostaa ja saa oman oppimisen tuntumaan mielekkäältä. Koskee myös ketä tahansa oppilasta, jolla on kielellisiä vaikeuksia.
  3. Lapset ja nuoret viettävät nykyään, halusimme tai emme, suuren osan ajastaan netissä ja erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää viettää niissä aikaa myös aikuisten läsnä ollessa ja tukiessa juuri tuossa monilukutaidon kehittymisessä.

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (2014) on mielestäni loistava asiakirja. Siellä lukee muun muassa näin: ”Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan.”

Rauhaisaa vuodenvaihdetta jokaiselle! Lisää rahaa koulutukseen, kiitos!

 

Laustin medianurkka: Brittimedian rooli eliittien edunvalvojana

Suomen eliitin yhä korostuneempi samaistuminen kuviteltuihin läntisiin arvoihin heijastuu myös joukkotiedotusvälineiden tapaan tulkita maailmaa. Osa mediasta on antautunut itsestäänselvyyksien kulttuurille, josta poikkeaminen ei ole helppoa. Tämän kulttuurin valovoimaisimpia airuita ovat brittilehti The Guardian ja Britannian yleisradioyhtiö British Broadcasting Corporation eli BBC. Molempien kyky teeskennellä puolueettomuutta, objektiivisuutta ja tasapuolisuutta on osa tuota itsestäänselvyyksien kulttuuria. Ne ovat kuitenkin raportoinnissaan enimmäkseen sidoksissa valtaeliittien edunvalvontaan, vaikka laadukastakin aineistoa mahtuu mukaan.

 

Kriittiset amerikkalaiset journalistit käyttävät valtamedian vääristelystä käsitettä ”group think”, ryhmäajattelu. Yleisesti hyväksyttyjä tulkintoja ei tässä ajatusmaailmassa saa juuri asettaa kyseenalaiseksi, vaikka ne eivät perustuisi selviin tosiasioihin. Britanniassa tätä vaihtoehdottomuuden kulttuuria on tehokkaimmin arvostellut Media Lens -internet-sivusto. Tämä kahden ihmisen ajatushautomo saa osakseen silmittömiä vihanpurkauksia, mitkä taas paljastavat journalismiin pesiytynyttä poliittista eliittiä myötäilevää, yhä aggressiivisemmaksi käynyttä aatemaailmaa.

Media Lensin kahden miehen tiimi, David Edwards ja David Cromwell, on vastikään julkaissut uuden kirjan nimeltä Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality eli miten valtamedia vääristelee todellisuutta. Kirjan esipuheessa erinomainen australialais-brittiläinen medialegenda John Pilger kirjoittaa Media Lensin murtaneen valtamediaa suojelleen hiljaisuuden. Kuten aikoinaan Edward Herman ja Noam Chomsky, myös Edwards ja Cromwell ovat tehokkaasti kyseenalaistaneet eliittien ajatusmaailmaa myötäilevät analyysit ja auttaneet ymmärtämään tällaisen journalismin taustoja.

Media Lens ihmettelee osakseen tulleita vihanpurkauksia, kun sivustolla on vain muutama tuhat vakituista lukijaa. Valtamedia syytää suurille ihmisjoukoille vääristeltyä todellisuutta edesauttaen näin sotien puhkeamista ja rohkaisten kaupallista kulttuuria, joka uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa. Luulisi olevan moraalisesti tärkeämpää arvostella tällaista tiedottamista kuin median marginaalisia arvostelijoita.

Nimekkäät brittijournalistit ovat perin hanakoita korostamaan puolueettomuuttaan. BBC:n uutistoiminnan päällikkö Helen Boaden puki tämän sanoiksi näin: ”Ajattelen aina, että puolueettomuus on DNA:ssamme. Se on osa BBC:n geneettistä koostumusta.”

Boaden kieltäytyi lopulta vastaamasta Media Lensin kriittisiin kommentteihin. Edwards ja Cromwell toteavat kirjassaan ”havainneensa yhä selvemmin, miten yleisradioyhtiö oli itse asiassa osallinen valtiorikoksiin: Afganistan, Irak, Israelin palestiinalaisiin kohdistama sorto, Libya, Syyria, ilmastokaaos. Ei ihme, että he reagoivat rationaalisiin haasteisiin kafkamaisella sekavuudella, tai parhaimmillaan vaikenemisella.”

 

Puolueettomuusvakuutteluista huolimatta journalistit eivät epäröi tuoda julki mielipiteitään maailman menosta. He epäröivät vasta, kun mielipiteet kääntyvät vallanpitäjiä vastaan. Nimekäs BBC:n toimittaja Andrew Marr varoi luonnehtimasta Irakin sotaa rikokseksi, mutta Bagdadin antautuminen huhtikuussa 2003 osoitti hänen mielestään Tony Blairin ”olevan merkittävämpi mies ja vahvempi pääministeri”.

Toinen BBC:n eturivin toimittaja Nick Robinson sanoo vain selostavansa vallanpitäjien toimintaa, mutta silti hän saattoi selostaa, että ”sadat [brittiläiset] sotilaat asettivat henkensä alttiiksi tuodakseen rauhaa ja turvallisuutta Bagdadin kaduille”. Edwards ja Cromwell toteavat, että journalistien sallitaan luopua ”objektiivisuudesta” tällä tavalla mutta ei tuolla tavalla – siis ei tavalla, joka loukkaa vallanpitäjiä.

The Guardian on vuosien mittaan etääntynyt vasemmistoliberaalista perinteestään. Toisinajattelun tila lehden palstoilla on vakavasti kaventunut. Guardianin uusi päätoimittaja Katharine Viner kirjoitti: ”Työskenneltyäni Guardianissa kahden vuosikymmenen ajan tunnen mielestäni vaistomaisesti, miksi lehti on olemassa. Useimmat journalistimme ja lukijatkin kokevat, että sillä on tekemistä vallnpitäjien silmälläpidon ja liberaalien arvojen ylläpitämisen kanssa.”

Edwards ja Cromwell kirjoittavat tämän tulleen yllätyksenä lukijoille, jotka olivat seuranneet Guardianin silmittömiä hyökkäyksiä Labour-puolueen johtajaa Jeremy Corbynia vastaan. Vinerin mielestä Corbyn oli rikkonut kahden vuosikymmenen vaalipolitiikan sääntöjä yllyttämällä nuoria äänestäjiä uskomaan sosialistisiin ajatuksiin, jotka on jo ajat sitten hylätty. Edwards ja Cromwell huomauttavat, että Guardianilla on tässä hylkäämisessä ollut johtava rooli.

Keskustelussa valeuutisista Guardianin sivuilla on viljelty ajatusta, että demokratiaa uhkaavat internetin tuottamat vastakohtaisuudet. Edwards ja Cromwell kirjoittavat, että tietysti Donald Trumpin rasistiset provokaatiot ovat asian yksi puoli, mutta toinen puoli ovat Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin pyrkimykset rohkaista nuoria vastustamaan sotia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Edwards ja Cromwell muistuttavat myös tavasta, jolla perinteinen valtamedia on harrastanut tahallista tosiasioiden vääristelyä. Valeuutisista puhuttaessa ei usein mainita valtaeliittien omasta piiristä lähtöisin olevia valheita.

 

Suomen sote-sekoilua seuratessa kannattaa lukea Media Lensin analyysi valtamedian roolista Britannian suositun ja tehokkaan valtakunnallisen terveydenhoitojärjestelmän horjuttamisessa. Asiaa koskeva lakiesitys oli ilmeisesti tehty tahallisesti niin vaikealukuiseksi, että ihmisille jäi epäselväksi lain todellinen tarkoitus, nimittäin yksityisten yritysten pääsy hallitsemaan systeemin infrastruktuuria, jopa sairaaloita. Media ei raportoinnillaan valaissut kunnolla asiaa, ja näin vaarana on, että yksi järjestelmän perusperiaatteista on vaarassa, nimittäin terveyspalvelujen tarjoaminen tarpeen, ei maksukyvyn mukaan.

BBC:n rooli uudistuksen selostamisessa on ollut häpeällinen. Yhtiön uutiset myötäilivät enimmäkseen konservatiivisen hallituksen linjaa. Kun laki hyväksyttiin parlamentissa, BBC:n otsikot olivat kuin hallituksen propagandaa. Britannian lääkäreiden enemmistö oli vastustanut lakia. BBC ei kuitenkaan uutisoinut lakia vastustaneita mielenosoituksia, ei edes terveysministeriön edessä järjestettyä protestia, joka katkaisi alueen liikenteen tunniksi. Näin BBC osoitti jälleen kerran olevansa kytköksissä hallitukseen ja viimein koko valtaeliittiin. Riippumaton journalismi olisi pitänyt velvollisuutenaan tutkia yhteyksiä politiikan, median ja yksityisten raha- ja teollisuuslaitosten välillä.

Esipuheessaan John Pilger pitää Guardianin hyökkäilyä WikiLeaksin perustajaa Julian Assangea vastaan järkyttävänä. Edwards ja Cromwell siteeraavat kirjassa useiden Guardianin toimittajien pöyristyttäviä Assangeen kohdistettuja solvauksia. Herjaukset ovat uskomattomia pohjanoteerauksia lehdessä, joka ylpeilee laadullaan.

Tapani Lausti

Luettavaa:
David Edwards & David Cromwell, Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality. Foreword by John Pilger. Pluto Press 2018.

Työpaikkojen rauhantoimikunta ei anna periksi

Työpaikkojen rauhantoimikunta on Rauhanpuolustajien kyljessä toimiva verkosto, joka koostuu rauhantahtoisista ay-aktiiveista. Rakennustyömies Toivo Koivistolla on kokemuksia sen toiminnasta useiden vuosikymmenten ajalta.

 

Rauhanpuolustajien piirissä pyrittiin jo varhaisessa vaiheessa 1950-luvulla olemaan kosketuksissa työväestöön ja ammattiosastoihin. Toiminnan vakiinnuttua Työpaikkojen rauhantoimikunta perustettiin vuonna 1974. Vuonna 2014 Hyvinkäällä järjestetyillä Ay-väen rauhanpäivillä Työpaikkojen rauhantoimikunnan entiset puheenjohtajat Mauri Perä ja Sorjo Saarinen kertoivat toimikunnan historiasta.

”Vuonna 1950 Rauhanpuolustajiin perustettiin ammattiyhdistysjaosto. Vuonna 1957 perustettiin ay-väen toimikunta, joka otti pari vuotta myöhemmin erityistehtäväkseen organisoida Suomessa Itämeren maiden sekä Norjan ja Islannin yhteistyötä Itämeri-kysymyksessä ja osallistua Rostockin Itämeri-viikkoon. Tuolloin myös SAK:hon perustettiin kansainvälinen jaosto. Se sulautettiin Rauhanpuolustajien ammattiyhdistysjaostoon”, kertoo varhaisvuosista Mauri Perä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin betoniraudoittaja Sorjo Saarinen. Vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus ja Vietnamin sota olivat tuolloin uutisotsikoissa.

”Solidaarisuustoiminta oli ay-liikkeen kentällä vahvaa. Oli luonnollista lähteä organisoimaan uudentyyppistä yhteistoimintajärjestöä. Esimerkiksi Chilen vallankaappauksen aikaan Sorjo Saarinen oli Vuosaaren telakan rakennustyömaan pääluottamusmies. Heti kaappausta seuraavana päivä telakalla oli suuri solidaarisuustilaisuus”, kertoo Perä.

Saarinen jatkaa: ”Kun menin aamulla töihin, pojat tulivat kysymään, olenko kuullut että Chilessä on vallankaappaus. Pidimme heti palaverin. Annoin lehdistölle kannanoton, jossa tuomitsimme vallankaappauksen. Telakalla oli tuolloin töissä seitsemisen sataa henkeä. Pidimme kokouksen, josta tieto kulki suusta suuhun. Kokoukseen osallistui viisisataa henkeä. Ruokala oli aivan täynnä. Tämä kertoo siitä, miten hyvin työläiset ottivat asian vastaan. Meillä oli ollut tätä ennenkin joitain rauhantilaisuuksia, jotka liittyivät Vietnamiin. Keräsimme sinne rahaa.”

Yksi ay-liikkeen rauhantoiminnan muotoja oli yhteiskunnallisten puheenvuorojen ja taiteilijoiden esitysten tuominen työmaille. ”Chileläinen Quilapayún-yhtye oli käymässä Suomessa ja saimme sen telakalle esiintymään. Ruokala oli jälleen täynnä ja mestarienkin puolella olivat ovet auki. Yhtye lauloi viimeisenä kappaleena ‘El pueblo unido jamás será vencido’ eli yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Ei tarvinnut sanoa kenellekään, että ottakaa kypärät pois päästä. Kaikki nousivat seisomaan ja ottivat ne pois. Se oli vaikuttava tilaisuus”, kertoo Saarinen.

DUUNAREILTA TÄYSI TUKI

Ay-liikkeen rauhantoiminta ei rajoittunut vain Helsinkiin. Tampereen seudulla 1970-luvulla vaikuttanut rakennustyömies ja rauhanaktiivi Toivo Koivisto kertoo kokemuksistaan.

”Tampereella koskettavin rauhantoimintaan liittynyt juttu oli Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973. Siinä yhteydessä mukaan tuli todella kansainvälinen kuvio. Olin töissä rakennuksilla Pirkkalassa ja toimin myös työpaikan luottamusmiehenä. Työpaikalla pidettiin tilaisuus, johon tuli esiintymään chileläisiä pakolaisia. Haimme kukkakaupasta kukat rakennusmestarin kanssa. Kun selitin kukkakaupan myyjälle mistä on kysymys, he antoivat kukat ilmaiseksi. Kaikki lähtivät mukaan mestareita myöten. Se oli aika kova juttu meille duunareille. Oli kysymys todellisesta yhteishengestä ja kaikki symppasivat chileläispakolaisia. Tilaisuus jäi vahvasti mieleen.”

Rakennustyöt toivat Toivo Koiviston pääkaupunkiseudulle vuonna 1983. Hänen elämässään vaihtelivat tuolloin rakennustöihin liittyvät työ- ja työttömyysjaksot. Koivisto oli kuitenkin ollut aktiivinen sekä ay- että rauhanliikkeessä. Niinpä Rauhanpuolustajat palkkasi hänet Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi kokopäivätoimiseksi työpaikkasihteeriksi.

”Minulta kysyttiin, haluaisinko tulla töihin rauhantoimikuntaan. Sen toiminta oli laajentunut ja monipuolistunut ja sinne tarvittiin joku hoitamaan käytännön asioita. Aloitin rauhantoimikunnassa syksyllä 1984”, kertoo Koivisto.

Sorjo Saarinen opasti Koiviston uudelle työmaalleen. ”Kaikki, jotka toimivat rauhanliikkeessä, tunsivat Sorjon. Hän väänsi minulle rautalankamallia ja kertoi miten järjestöasiat hoidetaan. Aloin järjestää yhteyksiä ay-liikkeeseen. Minulla oli jonkin verran kokemusta ja yhteyksiä rakennuspuolen ay-liikkeeseen, mutta myös muihin liittoihin. Aika nopeasti pystyin laajentamaan kontaktejani. Työpaikkani oli Rauhanpuolustajien Bulevardin-toimistolla”, kertoo Koivisto.

Koivisto piti työstään ja koki sen tärkeäksi. Työn tulosten mittaaminen vaati kuitenkin aivan uudenlaista ajattelua. ”Kun olin raksalla ja kaivoin ojaa, niin työpäivän päätyttyä näin montako metriä tuli. Sen sijaan kun viikon päätyttyä yritti katsoa, paljonko rauhantyötä oli tullut tehtyä, sitä pitikin miettiä tarkemmin. Tämä oli minulle suurin muutos näiden kahden työn välillä. Rauhantyössä oli vaikeampi nähdä työn tulosta selkeästi”, Koivisto sanoo.

KANSAINVÄLISTYMISTÄ

1980-luku oli koko rauhanliikkeelle aktiivista aikaa. Kylmän sodan varjossa rauhanmarssit keräsivät valtavat määrät osallistujia kaikista kansanryhmistä. Rauhanpuolustajien jäsenmäärä laskettiin useissa kymmenissä tuhansissa. Tämä heijastui myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan toimintaan.

Toivo Koivisto kertoo: ”1980-luvulla oli vauhti päällä ja työpaikkatilaisuuksia oli paljon. Olin organisoimassa niitä. Tuohon aikaan järjestettiin vielä tapahtumia työpaikoilla. Menimme ruokatunnilla keskustelemaan jostain sovitusta aiheesta. Joskus mukana oli taiteilijoita, joskus pidettiin yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Aiheina olivat esimerkiksi asehankinnat tai euro-ohjusten vastustaminen. Työpaikkojen rauhantoimikunta oli myös mukana järjestämässä mielenosoituksia. Vääntö oli kovaa, mutta tekijöitäkin löytyi. Meitä saattoi olla 15 ihmistä istumassa pöydän ääressä miettimässä miten ja missä rauhankulkueita järjestetään.”

Toiminta oli myös kansainvälistä. Jo vuonna 1974 Työpaikkojen rauhantoimikunta teki kerran vuodessa matkan Leningradiin ja traditio on säilynyt vaikka kaupungin nimi on vaihtunut Pietariksi. Koivisto kertoo kansainvälisestä ay-toiminnasta: ”Mukana oli myös Nicaragua-solidaarisuustyötä. Keräsimme tukimaksuja ja levitimme Nicaragua-kampanjan julisteita työpaikoille. Meillä oli vuosittain kaksi vierailua Neuvostoliiton ammatillisesta keskusjärjestöstä. Sieltä saapui 1–2 henkilöä ja järjestin heille kierroksia suomalaisilla työpaikoilla. Vierailimme myös eri ammattiliitoissa kuten SAK:ssa, TVK:ssa, Akavassa ja STTK:ssa. Kiersimme eri puolilla maata aina Torniota myöten.”

LAMA VAAN EI LAMAANNUS

Käänne huonompaan seurasi 1990-luvun alussa. Muun muassa lama, valtionavun leikkaukset ja Neuvostoliiton romahtaminen ajoivat Rauhanpuolustajat ja sitä kautta myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan suuriin vaikeuksiin. Toivo Koivisto jouduttiin irtisanomaan työpaikkasihteerin työstään vuonna 1992.

Periksi ei kuitenkaan annettu. Se mistä ennen maksettiin, tehtiin nyt vapaaehtoistyönä. ”Olin 1990-luvulla rauhantoimikunnan sihteerinä vapaaehtoispohjalta. Hommat tehtiin kuten ennenkin, mutta palkkaa ei saatu. Ennen meillä oli 264-neliöinen toimisto Bulevardilla. Se vaihtui 42 neliöön Hämeentiellä. Siellä oli toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro yksin duunissa. Sitä ennen oli töissä ollut yli kymmenen henkeä”, Koivisto kertoo.

Sitkeällä puurtamisella ja tiukoilla järjestelyillä Rauhanpuolustajien velat saatiin maksettua. Järjestö haluttiin pitää pyörimässä, vaikka sen alasajoakin oli esitetty. Pekka Koskinen, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja 1990-luvulla, saa toiminnastaan runsaasti kiitosta. Mauri Perä kertoo: ”Rauhanpuolustajat oli konkurssin partaalla. Koskisen Pekka sanoi erään huoltoaseman takahuoneessa, että Rauhanpuolustajat rakennetaan itsensä näköiseksi ja kokoiseksi. Suuri toimisto muuttui kokoon huone ja keittokomero. Sitten seurasi uusi alku. Työpaikkojen rauhantoimikunta epämuodollisena organisaationa ja jumalattoman uskollinen jäsenkunta pitivät Rauhanpuolustajat hengissä.”

Toivo Koivisto on samoilla linjoilla: ”Pekka Koskinen teki viimeisen päälle arvokasta työtä. Ilman häntä Rauhanpuolustajat ei olisi selvinnyt millään. Hän teki valtavan työn järjestön eteen. Pulut oli velkaantunut ja velat maksettiin takaisin vähintäänkin kahteen kertaan, sillä alkuun jouduimme maksamaan pankille pelkkiä korkoja. Se oli ankaraa aikaa.” Koivisto muistuttaa, että myös muun muassa Kimmo Snellman, Jussi Lilja, Arvi Juntunen, Eila Pelttari ja nykyinen puheenjohtaja Tanja Pelttari ovat tehneet arvokasta ja pyyteetöntä työtä Työpaikkojen rauhantoimikunnan eteen.

Toivo Koivisto summaa vielä Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja koko rauhanliikkeen merkityksen tänä päivänä: ”Pidän tärkeänä, että toimikunnan työssä olisi hyvät yhteydet työpaikoille. Toimikuntaan pitää kuulua ihmisiä, jotka ovat duunissa ja edustavat mahdollisimman useita eri ammattijärjestöjä. Minulla on ollut vuosikymmenien ajan yhteydet työttömien liikkeeseen ja olen yrittänyt saada heitä mukaan. Syrjäytyminen on pahin juttu, mitä työttömälle voi tapahtua. Työttömätkin voivat hakea omalta ammattijärjestöltään tukea vaikkapa Ay-väen rauhanpäiville osallistumiseen. Jos rauhanliikkeen aktiivit löisivät hanskat tiskiin, se näyttäisi tosi pahalta. Olen sitä mieltä, että toivoa on oltava aina. Periksi ei pidä antaa. Hommat tehdään niillä voimilla, mitä kulloinkin on.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro

 

Sananvapaus ahtaalla Ukrainassa

Suomalaistiedotusvälineiden runsaassa Ukraina-uutisoinnissa näyttää jäävän huomiotta se, että sodan varjossa maan demokratia on rapautumassa entisestään. Sananvapautta eivät uhkaa pelkästään äärioikeistolaiset puolisotilaalliset järjestöt vaan myös oikeuslaitos.

Suomessa vieraili marraskuussa journalisti Dmitri Vasilets ja hänen asianajajansa Andrey Gožyi. Vasilets istui mielipiteidensä vuoksi kaksi ja puoli vuotta tutkintavankeudessa, kunnes oikeus joutui toteamaan, että rikosta, josta häntä syytettiin, ei löydy Ukrainan lainsäädännöstä.

Valitettavasti Vasiletsin tapaus ei ole poikkeus. Ukrainasta tulee säännöllisesti uutisia toimittajiin kohdistuvasta vainosta ja väkivallasta, joihin maan oikeuslaitos ei puutu millään tavoin. Päinvastoin: esimerkiksi toimittajien vainoon syyllistyvän äärioikeiston puolisotilaalliset väkivaltaorganisaatiot nauttivat hallituksen tuesta.

Ukrainan journalistiliiton hätähuudot sananvapauden tilasta eivät valitettavasti saa juurikaan vastakaikua suomalaistoimituksissakaan. Yksikään tiedotusväline ei ilmaissut kiinnostusta Vasiletsin ja Gožyin vierailua kohtaan. Suomalaismedioille Ukraina on kiinnostava vain suhteessa Venäjään, se miten maa kohtelee omia kansalaisiaan ei ylitä uutiskynnystä.

Teksti ja kuva Teemu Matinpuro