Aihearkisto: 5/2016

Kirje Länsi-Saharasta: Länsi-Sahara lautasella

Tänään aion kertoa teille länsisaharalaisesta ruoasta. Ruokatapojen ja -kulttuurin kautta voi ymmärtää paremmin koko sahrawiyhteisön toimintaa. Historiallisesti sahrawit ovat paimentolaisia ja tästä syystä on pyritty syömään sitä mitä on luonnossa tarjolla eikä ruokaa ole juurikaan prosessoitu.

Sahrawit ovat asuneet pienissä yhteisöissä, joista paikallisessa kielessä hassaniaksi käytetään sanaa lafrig. Yhteisöt olivat eräänlainen ilmentymä modernista yhteiskunnasta ja ne tarjosivat suojaa ja ruokaa asukkailleen. Ihmiset auttoivat toinen toisiaan, jakoivat ruokaa tiukkoina aikoina sekä antoivat turvaa koko yhteisölle. Yhteisön voimin saatettiin teurastaa kameli tai vuohi ja jakaa sen liha kaikkien kesken. Koska Sahara on rutikuiva alue, on ruokaa usein niukalti tarjolla. Tästä syystä ruoan jakaminen on ollut perinteinen tapa jota kutsumme louziaaksi.

Yleensä naisten rooli on ollut tehdä ruokaa kaikille. Liha valmistetaan usein kahdella eri tavalla: joko grillattuna kuumilla hiilillä tai paistettuna pannulla riisin ja mausteiden kanssa niin, että sekaan lisätään hieman vettä ja annetaan keittyä kuivaksi.

Jälkimmäinen tapa on vieläkin yleisesti käytössä nykypäivänä, koska sahrawiperheissä on monta suuta ruokittavana.

Ruoan kanssa syödään perinteisesti paljon couscousia, koska se on ravitseva energianlähde. Couscousin joukkoon lisätään hieman vettä, suolaa sekä sokeria ja lopuksi sen päälle ripotellaan vuohenmaitoa. Tätä ruokaa kutsutaan nimellä bouloughman ja sitä syödään paljon ramadanin yhteydessä, sillä se auttaa jaksamaan pitkän paaston ylitse.

Toisinaan lihasta ja maidosta valmistetaan ravitseva keitto, jota juodaan yhdessä taatelien ja vihreän teen kanssa.

Nykyään sahrawien ruokakulttuuri on hyvin rikas ja siihen kuuluu myös riisiä sekä kalaa erityisesti Dakhlan rannikkokaupungissa. Sahrawinaiset käyttävät ruoanlaitossa paljon kotkakalaa, joka valmistetaan yhdessä seitsemän erilaisen vihanneksen kanssa. Tämä ruoka tarjoillaan usein vieraille. Ruokakulttuuriin kuuluu myös paljon erilaisia ruokia, jotka ovat peräisin Espanjasta, Ranskasta ja Mauritaniasta.

Ensi kertaan! Rauhaa!

Laila Lehbib
El-Aaiun, Länsi-Sahara,
28. syyskuuta, 2016

Suomentanut: Antti Kurko
Kirjoitus on osa Kirje Länsi-Saharasta -sarjaa.

 

Länsi-Saharan nuoriso ei hyväksy status quota

YK:n epäonnistuttua purkamaan siirtomaavallan Länsi-Saharassa ovat monet nuoret alkaneet kannattaa aseellista itsenäisyyskamppailua.

Kuluneen 25 vuoden ajan on Länsi-Saharan alkuperäiskansa sahrawit kunnioittanut YK:n tulitaukosopimusta. Vuonna 1991 solmitun tulitaukosopimuksen tarkoituksena oli saada aikaan päätös sahrawien itsemääräämisoikeudesta. Marokko on kuitenkin kieltäytynyt jatkamasta demokraattista prosessia, jossa Länsi-Saharan kysymystä olisi käsitelty. Uusi sukupolvi on astumassa esiin sen jälkeen, kun YK epäonnistui lupauksessaan toteuttaa kansanäänestys alueen tulevaisuudesta.

Mohamed Ali, 26, on asianajaja. Mohamed valmistui Lamsilan yliopistosta Algeriassa vuonna 2012, minkä jälkeen hän päätti liittyä sahrawien santarmiin*. Kolme vuotta myöhemmin Mohamedista tuli yksikön johtaja, jonka tehtävänä oli itsepuolustuskoulutus. Mohamed sanoo, että ”sotilaalla, jolla ei ole halua nousta jonain päivänä kenraaliksi, ei ole tulevaisuutta armeijassa”. Mohamedin mukaan sahrawien täytyy verrata rauhan ja sodan aikaa toisiinsa. Hänestä sahrawit ovat saavuttaneet enemmän voittoja käydessään aseellista kamppailua. Mohamed on vihainen siitä, ettei ”eliitti ja erityisesti sahrawinuoret muista, kuinka paljon heidän isänsä ovat saaneet Länsi-Saharan aluetta haltuunsa taistelemalla, kun taas rauha ei ole tuonut mitään muuta kuin odottamista”.

Kasvava vaatimus aseellisen kamppailun jatkamisesta on ollut ainut vaihtoehto, johon sahrawien nuoriso on laittanut toivonsa, kun muutakaan ratkaisua kriisiin ei näy horisontissa. Hadi Alkantawi on työskennellyt sahrawien poliittisena sihteerinä viiden vuoden ajan. Hadi on suorittanut kandidaatin tutkinnon journalismista ja on käännöstieteen maisteri. Hän on työskennellyt lähellä poliitikkoja ja päättäjiä sekä monia kansainvälisiä valtuuskuntia, joiden joukossa on ollut esimerkiksi YK:n pääsihteerin erityisedustaja Christopher Ross. Poliittisena sihteerinä työskennellyt Hadi on sitä mieltä, että sahrawit ovat saavuttaneet diplomaattisesti enemmän sodan kuin rauhan aikana. ”Niiden 16 vuoden aikana kun kävimme sotaa, 83 valtiota tunnusti meidät ja me pakotimme Marokon hyväksymään päätöksiämme. Diplomaattimme onnistuivat tekemään paljon enemmän kuin neljännevuosisadan kestäneen rauhan aikana.” Hadi tunnetaan toimittajana, joka on ollut perustamassa sahrawien opiskelijajärjestö UESARIOta.

Kansalaisjärjestöt kuten UESARIO ovat tarjonneet nuorille alustan, jossa he voivat harjoitella tullakseen tulevaisuudessa johtajiksi. Alyasaa on opiskelija, joka toimii opiskelijajärjestössä vapaaehtoisena. Monet Alyasaan ikätoverit viettävät lomakautensa rannoilla tai reissaten, mutta Algeriassa opiskeleva 26-vuotias Alyasaa on päättänyt toimia lomilla yhteisönsä hyväksi. Loma-aikanaan hän palaa takaisin sahrawien pakolaisleireille järjestämään ohjelmaa paikallisille opiskelijoille. Hän välittää nuorille tietoa kansalaisuudesta ja heidän roolistaan yhteiskunnan rakentajina. Alyasaa joutuu kuitenkin käymään sisäistä kamppailua siitä, kannattaako rauhanomaista kamppailua jatkaa, kun se ei tuota tuloksia. ”Haluan elää elämäni rauhassa, mutta sen pitäisi olla kunniallista. Elän maanpaossa, enkä tiedä milloin voin palata takaisin kotiini. 25 vuotta on jo tarpeeksi”, Alyasaa sanoo.

Kun kysytään, miten kansainvälinen konflikti hänen mielestään tulisi ratkaista, hän vastaa: ”Niin kauan kuin Yhdistyneet kansakunnat ei pysty toteuttamaan päätöksiään, on meidän otettava oikeus omiin käsiimme. Minä aion tarttua aseeseen ja taistella, koska meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa jäljellä.”

Adala Bait, 27, menetti setänsä Länsi-Saharan sodassa. Nyt hän istuu perheensä teltassa Dakhlan leirissä ja kuuntelee, kuinka hänen äitinsä kertoo muistojaan veljestään. ”Setäsi oli erittäin kohtelias ja olimme parhaita ystäviä, kun olimme nuoria. En koskaan unohda niitä iloisia päiviä kun leikimme ja juoksimme yhdessä Marokon miehittämän El Aaiúnin kaduilla vuohien ja kameleiden perässä”, Adalaan äiti Ahgabouha kertoo ja pyyhkii kyyneleitä huiviinsa. Neljä vuosikymmentä myöhemmin Adalaa saattaa olla samassa asemassa äitinsä kanssa. Hänen veljensä Hamudi on tällä hetkellä santarmin palveluksessa, vain 120 metrin päässä Marokon sotilaista.

Elokuussa 2016 Marokko rikkoi YK:n tulitaukosopimusta viemällä joukkojaan kohti sahrawien vapauttamia alueita, jotka ovat vapautusliike Polisarion kontrollissa. Polisario siirsi tusinoittain sotilaitaan estääkseen sen, ettei Marokko miehitä enää enempää Länsi-Saharan alueita. Brahim Ghali, Polisarion pääsihteeri ja Demokraattisen sahrawiarabitasavallan presidentti, lähetti YK:n pääsihteerille Ban Ki-moonille kirjeen, jossa hän esitti huolensa siitä, miten Marokon toimet horjuttavat koko alueen tasapainoa. ”Marokko on rikkonut YK:n ajamaa tulitaukosopimusta ja tästä syystä YK:n turvallisuusneuvoston tulee puuttua asiaan välittömästi, jotta uusi sota Länsi-Saharassa voitaisiin välttää”, Brahim Ghali linjasi.

Adalaa on erittäin huolestunut siitä, että kansainvälisellä yhteisöllä on vain vähän kiinnostusta Länsi-Saharaa kohtaan. Keskustellessaan vanhojen opiskelijatovereidensa kanssa hän kysyi, oliko heillä mitään tietoa armeijasta. Ahgabouha, jonka isä toimii upseerina, oli kertonut hänelle, että ”mikään ei ole vielä muuttunut, mutta on hyvin mahdollista, että sota syttyy uudelleen”. Adalaan silmistä huomaa surun, kun hän ajattelee veljeään Mahmoudia. ”Milloin muu maailma aikoo huolehtia meistä ja saattaa vihdoin loppuun sen, mikä alkoi 40 vuotta sitten?”

Teksti ja kuvat: Najem Bashry
Tindouf, Algeria

*Santarmeilla tarkoitetaan sotilaallisesti järjestäytyneitä poliisivoimia, jotka valvovat yleistä turvallisuutta.

Suomentanut: Antti Kurko

RAUHANKASVATUSNEUVOLA 6: Kysy kivasti elämänkatsomuksesta

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

Monet meistä tapaavat eri yhteyksissä ihmisiä, joiden uskonto tai maailmankatsomus poikkeaa omastamme. Moni voi ajatella, että toisen katsomuksesta utelu ei ole oikein asiallista hommaa, mutta ehkäpä maailma olisi hitusen parempi paikka, jos osaisimme keskustella esimerkiksi uskonnoista avoimemmin.

 

ESIMERKKEJÄ NIIN SANOTUISTA HUPS!- JA AUTS!-KYSYMYKSISTÄ:
•     Jos jumala rakastaa teitä, miksi hän koko ajan komentelee teitä?
•     Miksi kristityt vihaavat homoja?
•     Tunnetko itsesi alistetuksi musliminaisena?
•     Kun olet ateisti, mistä voit tietää, ettei jumalaa ole?
•     Miksi juutalaiset miehet pukeutuvat hassusti?
•     Eikö teistä ole tyhmää noudattaa kirjaa, jonka ovat kirjoittaneet sivistymättömät ihmiset kauan sitten?

 

KÄYTÄ MIELUUMMIN HYVÄ AVAUS -TEKNIIKKAA!
Pohdi kysymystä muotoillessasi seuraavia asioita:

Yleistys:
Saatat olettaa jotain. Mihin oletuksesi liittyy? Ihmiset voivat puhua vain omasta puolestaan. Siksi voit kysyä vain henkilökohtaisista näkemyksistä ja kokemuksista.

Väittämä vai kysymys:
Joskus kysymyksesi onkin enemmän väittämä.
Mitä oikeastaan haluat tietää?

Avainsanat:
Onko kysymyksessäsi sanoja, jotka ihmiset ymmärtävät eri tavoilla? Onko kysymyksessä loukkaavia sanoja?

Uudelleen muotoilu:
Miten edellisen kohdan kysymyksiä voisi muotoilla uudelleen?

 

Gandhilla oli tapana sanoa, että muista uskonnoista kannattaa keskus­tella niiden rakastajien kanssa!
•    Keskustele siis uskonnoista ja  katsomuksista erityisesti niiden
vilpittömien edustajien kanssa.
•     Kysy vaikka, että mikä on mielestäsi hienointa sinun uskonnossasi tai katsomuksessasi.
•     Tai kysy, että mikä on sinulle siinä kaikkein tärkeintä.

Lähteenä on käytetty materiaalia ”Askelia katsomusdialogiin”,
joka on tuotettu Espoossa Agora: monikielisyys ja eri katsomukset näkyviksi koulussa -hankkeessa 2015.

rauhankasvatuseuvola6

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Aikamatka arkistolta Lahteen

Teinpä syksyllä jonkin sortin aikamatkan, kun ensin keräsin ja seuloin muutaman täkäläisen järjestön arkistoikäisiä papereita Vetehisenkujalle luovutettavaksi. Luovutin mapit sun muut lipareet luetteloinnin jälkeen arkiston työntekijöiden säntillisesti seulottavaksi ja … ties mitä tekevätkään. Arkistosta kumminkin löytyy muutaman viikon ja kuukauden kuluttua mitä merkillisimmin hakusanoin etsittynä vaikka mitä. Vetehisenkujalla, Suomen Helsingissä, on siis Kansan Arkiston toimipiste. Mielenkiintonen paikka. Käy itse – vaikka ensin nettisivujen kautta!

Eikä paluukuormaksi saamani edellisvuoden toimintakertomuskaan ihan mielenkiinnoton ole.

Aikamatka alkoi oikeastaan – en edes arvannut etukäteen niin käyvän – kun lauantaiaamuna 3. syyskuuta oli Työpaikkojen rauhantoimikunnan kokous. Ajallisesti(kin) pääosan rohmusi SEL:n puheenjohtaja Veli-Matti Kuntonen, joka kertoi annettua aihetta leppoisasti soveltaen ajankohtaisesta työmarkkinatilanteesta. Kun Kuntonen kertoi likipitäen juurta jaksain aika pitkän pätkän kehityskulusta eri ilmiöineen ja sivuhaaroineen välillisiä seuraamuksia – ainakaan kaikkia – unohtamatta, vilahteli silmissäni sekä lehtien otsikoita että kokouksien keskustelunaiheita, jotka olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin mappeja selaillessani. Aika iso osa näppieni läpi soluneista papereista oli naputeltu 70-luvulla. Naputeltu? Kyllä! Silloin oli RexRotary ja hiilipaperi vielä kova(näppinen) yhdistelmä järjestöväelle. Kun viime vuonna oli arkistoon toimitettu aineistoa viideltäkymmeneltä arkistonmuodostajalta ja äsken vein muutamalta lisää, niin voit(te) uskoa, että niinä aikoina kirjoituskoneita on taottu 1–10-sormijärjestelmällä aika paljon. Nooh, olipa joukossa sentään jokunen käsin kirjoitettu pöytäkirjavihkonenkin. Vanhin muistamani ”asiakirja” oli kuittivihko vuodelta 1927. Sen lehdillä oli kuitattu työväentalo-osakeyhtiöiden osuuksia.

Ai niin, jutun juoni jo pääsi vähän lipsahtamaan. Ei oikein voi välttyä ajatukselta, että jo silloin liki viisi vuosikymmentä sitten oli vasemman laidan järjestöväki aika hyvin jyvällä siitä, mitä maassa poliittisesti tapahtui. Siitä kertoo jo niin edellä mainitsemani lehtiotsikot kuin kokousten puheenaiheetkin.

Oikeisto vähintään pullistelee.

Se ei itselleni ollut yllätys, sillä toiset viisi vuosikymmentä aikaisemmin oli muun muassa oma isoisäni Felmannin pellolta ja Iso Mjölöstä hengissä selviten kokenut saman ilmiön sananmukaisesti kantapään kautta. Ja mahansa. Tyhjän mahansa. Ja silti oli muutamaa vuotta myöhemmin toimeliaasti rakentamassa kotikylän – nykyisin sanottaisiin – infraa. Tuli koulu, sähköt ja puhelin ja osuuskassa. Heti sodan jälkeen samat (jo) ukot auttoivat muun muassa pystyyn siirtolaisten maatiloja. Oltiin myönteisessä yhteistyössä valtion kanssa vaikkapa kylän (maatalous)koneaseman ja viljankuivaamon toiminnassa.

Missä ovat nykyään vastaavanlaiset yhteiset hankkeet?

Olen auliisti sitä mieltä, että iso tekijä rauhan säilyttämisessä on huolehtiminen oman väen toimeentulosta. Muitakaan ei ole syytä sysiä.

Tähän kohtaan pitänee rakentaa aasinsilta: 14. ja 15. tammikuuta 2017 käsitellään Lahdessa Ay-väen rauhanpäivillä alustuksin ja keskusteluin rauhantyön tilannetta ja näkymiä varsin monelta eri kantilta, vaikkei Tellus/Maa kulmikas olekaan.

Voisin mieltää rikolliseksi toimet, joilla – ikävä kyllä – Suomi (eikun hallitus Suomen nimissä) nykyään aiheuttaa tuhoa sekä kotona että aika kaukanakin ulkomailla. Eikä se tajua edes auttaa ahdistamiaan puhumattakaan siitä, että aktiivisesti pyrkisi lopettamaan karkeasti sanottuna ”uusien pakolaisten tuottamisen”.

Joensuussa 9.9.2016

Teksti: Ari Sulopuisto
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.

www.kansanarkisto.fi

Työpaikkojen rauhantoimikunta: ISÄNMAAN ETU?

Hallituspuolueet kampanjoivat viime eduskuntavaaleissa kriisitunnelmissa. Suomi oli saatava kuntoon ja rikkinäinen politiikka korjattava. Pelotellut äänestäjät antoivat tukensa maailmanlopun maalareille. Vaalivoittajien hallitus jatkaa nyt tunteikkaiden ilmaisujen viljelyä. Olipa kysymys koulutuksesta tai vanhustenhuollosta, ministerit perustelevat karvaita leikkauksia valtionvelan suuruudella. Tuttu laulu: Emme voi jättää velkaa perinnöksi lapsillemme. Siinä eivät auta nollakorko ja maailman huipputaloustieteilijöiden varoitukset, säästettävä on, sillä elvytys on tie kadotukseen. Isänmaan etu ennen kaikkea.

Isänmaan etu on käsite, jonka alle saadaan suuremmin selittelemättä kaikenlaista. Kansalaiselle ei kerrota, minkälaisen isänmaan etua ajetaan.  Koituuko hallituksen ajama isänmaan etu kaikkien kansalaisten hyväksi? Vai peitetäänkö ylevillä puheilla toimintaa ohjaava ideologia, jonka tavoitteena on julkisen sektorin supistaminen ja yksityistäminen? Näivetetäänkö hyvinvointivaltio vähitellen historiaan?

Sote-ratkaisu on tästä hyvä esimerkki. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestäminen näytti jäävän sivuseikaksi, kun kaupankäynti alkoi. Keskusta sai kauan kaipaamansa maakuntahallinnon. Sote-uudistuksesta tuli aluehallinnon uudistus. Kokoomus sai puolestaan kaupassa kauniilta kuulostavan raha seuraa potilasta -mallin. Kokoomuslaiset kärkipoliitikot rynnivät innolla töihin yksityiseen terveysbisnekseen, mikä kertookin kaiken tästä valinnanvapaudesta. Kannatuksen huvetessa perussuomalaisille tuntuu riittävän valta, jonka hallituksen jäsenyys antaa.

Hallitus alkoi myös parantaa Suomen kilpailukykyä sopimuksella, jossa maksajina olivat yksinomaan työntekijät. Hallituksen syyniin joutuivat erityisesti julkisen sektorin pienipalkkaiset ammattilaiset. Monia älyttömyyksiä sisältävä esitys sai työntekijät mielenosoituksiin ja tuomitsemaan hankkeen. Sopimuksen tavoite oli työntekijöiden ansioiden alentaminen; kilpailukyvyn parantaminen jäi kyseenalaiseksi.

Hallituksen painostuksesta ay-liike antoi periksi. Kiky-sopimus on historiallinen: ensimmäistä kertaa sopimusteitse toteutettiin ”sisäinen devalvointi”. Palkkasopimuksethan ovat yleensä neuvottelutuloksia, joihin maan hallituksen ei pitäisi puuttua.

Hallitukselle ei kiky-sopimus riittänyt. Siirryttiin työttömien pennosten kimppuun. Nyt rustataan uuteen uskoon työttömyysturvaa, joka muuttanee turvan turvattomuudeksi.

En usko, että tuhansia työpaikkoja luodaan vaikeuttamalla työttömien toimeentuloa tai että julkisen liikenteen sääntelyn purkaminen alentaa hintoja. En usko, että Talvivaaran tekohengitys pelastaa kaivoksen ja sitä ympäröivän luonnon tai että turvapaikanhakijoiden perusteeton palauttaminen on Suomelle hyväksi. Enkä todellakaan usko, että isänmaani turva löytyy sotilasliitto Natosta ja pohjattomasta asevarustelusta.

Teksti: Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

Laustin lukuvinkki: Talouden kehitys: Vaurautta vai tuhlausta?

Laustin lukuvinkki: William Morris
Oppaita toisenlaiseen tulevaisuuteen

William Morrisia ja Meksikon zapatisteja erottaa vuosisata. Kuitenkin heidän yhteiskunnalliset haaveensa ovat lähellä toisiaan. He uskovat, etä ihmisen onnellisuus ei kumpua materiaalisen vaurauden kasvusta vaan sosiaalisesti tyydyttävästä elämänmuodosta. Kapitalistinen sivilisaatio tuhlaa luonnon resursseja ja tekee hyödyllisestä työstä hyödytöntä raadantaa.

Morris (1834–1896) oli englantilainen kirjailija ja taiteilija, jonka tekstit yllyttävät edelleen irrottautumaan luulottelusta, ettei ihmiskunta kykene nykyistä innoittavampaan ja humaanimpaan elämään. Zapatistit taas ovat rajallisen vaurauden oloissakin kyenneet osoittamaan, miten toisenhenkistä elämää on mahdollista luoda, kun keskitytään inhimillisesti olennaisiin asioihin kuten todelliseen demokratiaan, aineelliseen omavaraisuuteen ja ympäristöystävälliseen tuotantoon.

Teollisissa yhteiskunnissakin ihmisten tajuntaan on alkanut tunkeutua tietoisuus siitä, että talouden materiaalinen kasvu ei tee meitä onnellisemmiksi. Ihmisiä kiusaa tyhjyyden tunne, uupumus tai ahdistuneisuus. On kuin meillä ei olisi sanoja kuvaamaan syitä näihin tunteisiin. Kuitenkin historian saatossa monet ajattelijat ja aktivistit ovat ymmärtäneet, missä mielessä yhteiskuntamme ovat jo kauan sitten ajautuneet hakoteille. Näitä kadonneita ajatuksia ei meille juuri opeteta. Morrisin ajattelun perintö julistaa meidänkin aikamme ihmisille, että modernit yhteiskunnat syntyivät demokraattisia virtauksia polkemalla, pienten eliittien rahanahneutta tyydyttämällä, ihmisten synnynnäistä moraalintajua vääristämällä ja kauneudentajuista mielikuvitusta latistamalla.

Morris koki todellisen vaurauden perin toisella tavalla kuin mitä on se vauraus, mistä aikamme kyynikot puhuvat: ”Vauraus on sitä, mitä Luonto meille antaa ja mitä järkevä ihminen kykenee valmistamaan Luonnon lahjoista järkevään käyttöönsä.” Morris korosti ihmisten kauneudentajua ja kykyä luoda sen pohjalta inhimillistä yhteisöllistä elämää. Tällaisen elämän mahdollistava vapaus on todellista vaurautta. Zapatistit ymmärtäisivät Morrisin ajatelua.

Nämä haaveet ovat läsnä monien nykyajan yhteiskunnallisten liikkeiden ajatuksissa. Kaupallisen yhtiökulttuurin ulkopuolella on viime vuosina levinnyt liikehdintää, joka haluaa irtautua globaalin kapitalismin tukahduttavasta otteesta. Liikehdintää on niin kaupungeissa kuin maaseudulla. Olennaisen panoksen kansainväliselle liikehdinnälle ovat antaneet kolmannen maailman alkuperäiskansat. Nämä ihmiset ovat käyttäneet voimanaan historiallista luonnnonläheisyyttään. Hekin ymmärtäisivät hyvin Morrisin ajatuksia.

Zapatistit ilmestyivät muun mailman tietoisuuteen vuoden 1994 kapinallaan. Sissiliike aloitti vastarinnan vapauttaakseen Chiapasin maakunnan ihmiset uusliberaalien talousoppien kuristuksesta. Ihmiset halusivat vapautua toimeentulon ja ravinnonsaannin epävarmuudesta. Zapatistit valtasivat takaisin ihmisiltä varastettua maata ja alkoivat irrottautua monikansallisen teollistuneen maatalousbisneksen otteesta. He ovat kyenneet muodostamaan autonomisia ruuantuotantojärjestelmiä, jotka eivät ainoastaan takaa ravinnonsaantia vaan yhdistyvät osallistuvaan demokratiaan ja sukupuolten tasa-arvoon.

Ruokaomavaraisuus ilmenee siten, että ihmiset hallitsevat itse ruuantuotantoa ja jakelua sosiaalisesti oikeudenmukaisella, kulttuurisesti turvallisella ja ekologisesti kestävällä tavalla. Koululaiset oppivat käytännössä ympäristöystävällistä viljelyä ja työskentelyä osuuskunnissa ja muissa yhteisöllisissä organisaatioissa.

Paikallinen kulttuuri korostaa kaikessa sukupuolten tasa-arvoa sekä hierarkiatonta hallintoa ja opetusta. Yhteisöjen sosiaaliset suhteet ovat muuttuneet radikaalilla tavalla. Zapatistien esimerkki näyttää, miten kollektiivinen, kapitalismia hylkivä vastarinta tarjoaa vaihtoehdon kansainvälisten suuryhtiöiden hallitsemalle ravinnontuotantojärjestelmälle.

Vastustaessaan kaiken elämän, opetuksen ja maanomistuksen kaupallistamista zapatistit ovat luoneet edellytykset keskinäiseen solidaarisuuteen kykenevälle elämänmuodolle. He ovat näin lähettäneet viestin kehittyneiden teollisuusmaiden liikkeille.

Zapatistien vastarinta ei kohdistunut vain Meksikon hallitukseen vaan myös Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukseen Naftaan, joka oli horjuttamassa maan taloutta tavallista kansaa vahingoittavalla tavalla. Tilanteesta hermostunut Meksikon hallitus lähetti sotilaita ahdistelemaan zapatistisissejä samaan aikaan kun Yhdysvaltain markkinaideologit ja pankkipiirit ilmaisivat huolestuneisuuttaan investointiensa turvallisuudesta. Mutta zapatistit olivat historioitsija Vijay Prashadin ilmaisun mukaan saaneet jo ”jalkansa historian ovenrakoon”. Historia oli nytkähtänyt eteenpäin. Zapatistit osoittivat, että muillakin kuin globaalin kapitalismin ja Washingtonin edustajilla oli painavaa sanottavaa nykyisistä ongelmista ja tulevaisuuden suunnasta.

Zapatistien esimerkki on vaikuttanut moniin aikamme yhteiskunnallisiin liikkeisiin, ympäristöliikkeistä naisten tasa-arvoliikkeisiiin ja myös viime aikoina levinneisiin ruoka-aktivistiliikkeisiin. Zapatistit ja muut etelän liikkeet opettavat, että ilmastokatastrofin välttämiseksi on ymmärrettävä, että taloudelliselle kasvulle on asetettava sosiaaliset ja ekologiset rajat. On vahvistettava paikallistalouksia, harjoitettava ekologista maanviljelyä ja kehitettävä demokraattisia hallintomuotoja. Hillittömälle kulutuskulttuurille on asetettava rajat.

Aikamme ympäristöliike on kehittänyt lukemattomia keinoja ympäristötuhon estämiseksi. Niiden soveltaminen käytäntöön edellyttää kuitenkin kapitalismin vastaista joukkovoimaa. Joka tapauksessa nyt, omana aikanamme, on mahdollista yhdistää William Morrisin haaveet hajakeskitetystä, kollektiivisesta ja ekologisesta yhteiskunnasta, zapatistien luonnonläheiset demokraattiset innovaatiot sekä modernin teknologian tarjoamat ratkaisut. Morrisin elämäkerran kirjoittaja Fiona MacCarthy sanoo, että Morrisin ajan ongelmat ovat tänä päivänä yhä polttavampia. Teknologian kehitys on tuhonnut ihmisten arkisia taitoja ja kyvyn tuntea ylpeyttä omista aikaansaannoksista. On kuin elämä olisi luisunut ihmisten otteesta. Zapatistit ovat osoittaneet, että vaatimattomissakin oloissa on mahdollista toteuttaa ihmisarvoista elämää. MacCarthy taas sanoo, että on kuin Morris puhuisi oman aikamme ihmisille.

Teksti: Tapani Lausti

Lähteet:

Levi Gahman: ”Food Sovereignty in Rebellion: Decolonization, Autonomy, Gender Equity, and the Zapatista Solution.” Solutions, July 2016.
www.thesolutionsjournal.com/article/food-sovereignty-rebellion-decolonization-autonomy-gender-equity-zapatista-solution/

Laura Carlsen: ”Zapatistas at Twenty”. Foreign Policy in Focus,  14.1.2014 fpif.org/zapatistas-twenty/


Jeff Conant: ”What the Zapatistas Can Teach us About the Climate Crisis”. Foreign Policy in Focus, 3.8.2010
fpif.org/what_the_zapatistas_can_teach_us_about_the_climate_crisis/

Tapani Lausti: William Morrisin profetiat:
www.lausti.com/articles/Tienviittoja/morris.html

Tapani Lausti: Haaveita menneisyyden hämärästä:
www.lausti.com/articles/books/morris.html

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA osa 7: Baltian laulava vallankumous 1987–91 (osa 1/2)

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan seitsemäs osa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989–1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä maissa, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset esimerkiksi Virossa, Itä-Saksassa, Unkarissa ja Venäjällä.

Tapahtumien kulku ja demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat suuresti maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceausescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leibzigin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä väkivallattomuuden voimasta. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksiantamattomuudella voi päästä, mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron vahva lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut se, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuUluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat oli omistettu Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisina laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraahuudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia”, kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty ja Mu isamaa -laulu loisti poissaolollaan. Kaksipäiväisten venäjänkielisten laulujuhlien lopussa esitettiin 3–4 vironkielistä laulua, mutta niiden jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelman muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulaa Mu isamaa -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen Viron parlamentin eli riigikogun jäsenen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu”.

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittamaan mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä–länsi-vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen ei tullut kysymykseen. Taktiikka toimi ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään yhä pidemmälle. Elokuun 23. päivänä 1987, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918–20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin vuoden 1988 alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tartoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko-trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Samana keväänä kokoontui Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallalle kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneentori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan. Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua, sillä syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan koko väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla”, summasi tunnelman laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä Itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen oikeuden mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta Kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukoin kummankin järjestäjätahon mielenosoituksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40 prosenttia Virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Osa heistä perusti uudistusta vastustavan Intern-liikkeen, jonka keskeisimpänä huolena oli se, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Marraskuussa Neuvosto-Viron Korkein neuvosto katsoi, että oli tullut otollinen aika ottaa riskejä, ja julisti maansa suvereeniksi. Delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun, mutta Korkein neuvosto jatkoi painostustaan: viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi. Kirjassaan Viron vaaran vuodet siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää 16.8.1988 tapahtunutta suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävämpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapallosta hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

Teksti: Timo Virtala
Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.

KOLUMNI: PELON KIERRE

Yhdeltä puolen ajan henki lähentelee hulluutta. Paljon hyvää ja edistystä on monella saralla vuosien saatossa tietenkin tapahtunut, mutta monissa aivan perusasioissa on tapahtunut paha vinksahdus.

Koulu- ja opiskeluaikani 1970- ja 1980-lukujen ydinsodan pelon varjossa eläneenä ja sen taakseni kertaalleen jättäneenä on hyytävää kuunnella, miten huolettomasti monet poliitikot eri puolilla maailmaa singauttelevat ilmoille uhkauksia ydinaseiden käytöstä. Donald Trump ihmettelee tv-keskustelussa, miksi USA ei ole käyttänyt ydinaseita, venäläinen diplomaatti uhkailee tanskalaisia niiden käytöllä, Britannia uusi omia ydinohjuksiaan, ukrainalaiset poliitikot taas pahoittelevat ydinaseista luopumista, Pohjois-Korea tekee ydinohjuskokeita ja USA luo ohjuspuolustusjärjestelmää, jota venäläiset vastustavat ottamalla käyttöön uusia ydinkärjillä varustettuja ohjusjärjestelmiä. Itämerellä se näkyy Venäjän uhkailuna varustaa Kaliningradiin sijoitettavat Iskander-ohjukset ydinkärjillä.

Vauhti alkaa olla sen verran huoletonta, että se hirvittää myös monia kylmän sodan veteraaneja. Varoituksen ääniä on kuulunut niin Venäjältä kuin Yhdysvalloistakin. Yhdysvalloissa monet turvallisuuspolitiikan asiantuntijat kaipailevat liennytystä ja aseidenriisuntasopimusneuvotteluja palaaviksi. Mihail Gorbatšov, joka oli Neuvostoliiton johtajana katkaisemassa kylmän sodan ydinasevarustelun selkää, on luonnehtinut nykyistä tilannetta jopa vaarallisemmaksi kuin kylmän sodan aikana ja vaatinut suurvaltoja neuvottelupöydän ääreen.

Syyria on esimerkki kyynisyyden maljan ylitsevuotamisesta. Sisällissota on jatkunut jo viisi vuotta, ja jos Syyria olisi eurooppalainen valtio, puhuisimme maailmansodasta. Niin moni valtio siellä on suoraan tai liittolaistensa välityksellä sotimassa ja niin paljon useampaa maata se suoraan koskee. Eikä loppua ole näkyvissä. Yhdysvalloissa vaaditaan Syyrian armeijan pommittamista, johon Venäjä on ilmoittanut vastaavansa ampumalla yhdysvaltalaiset koneet alas.

En myöskään ymmärrä tästä käsittämättömän vaarallisesta uhittelusta syntyneitä ”vihdoinkin”-riemunkiljahduksia. Ei tämä paremmaksi muutu ”sloboja” nokkaan losauttamalla sen enempää kuin ”jenkki-imperialisteille” näyttämällä. Sitten kylmän sodan eivät kaksi maailman mahtavinta ydinasemahtia ole kertaakaan uhitelleet suoralla yhteenotolla näin. Siihen väliin ei Suomen ole hyvä mennä eikä puolta valita.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Unohdettu Jemen

Valtamediaan mahtuu vain yksi konflikti kerrallaan. Nyt pitää puhua Syyriasta ja Venäjän Aleppon pommituksista. Tietenkin kynttilä pitää voida sytyttää myös Aleppon uhrien muistoksi. Sodan kauheuksia ei tule koskaan vähätellä, mutta miksi poliittiset intressit aina määräävät, mistä milloinkin puhutaan? Miksi kukaan ei ole kiinnostunut, kun Saudi-Arabia pommittaa siviilikohteita Jemenissä?

Vuodesta 2015 lähtien Jemenissä on käyty taisteluita pohjoisen huthi-kapinallisten ja etelän Adenin kaupungissa tukikohtaa pitävien presidentti Abd-Rabbuh Mansour Hadin hallituksen joukkojen välillä. Yli 10 000 ihmisen uskotaan saaneen surmansa taisteluissa. Huthi-kapinalliset ovat käyneet matalan intensiteetin kapinaa Jemenin hallintoa vastaan jo vuodesta 2004 lähtien, jolloin maata johti vielä pitkäaikainen presidentti Ali Abdullah Saleh. Hadi oli toiminut Salehin varapresidenttinä ennen kuin hän nousi maan johtoon vuoden 2011 kansannousun seurauksena. Tosin hänet nostivat valtaan pikemminkin USA, Saudi-Arabia ja EU kuin Jemenin kansa.

Vuoden 2015 tammikuussa huthi-kapinalliset valtasivat presidentin hallinto- ja mediarakennukset pääkaupungissa Sanaassa ja kolkuttelivat Adenin portteja etelässä. Presidentti Hadi lähti maanpakoon Saudi-Arabiaan. Maaliskuussa 2015 Saudi-Arabia aloitti liittolaistensa kanssa voimakkaat ilmaiskut hutheja ja heidän kanssaan liittoutuneen entisen presidentin Salehin joukkoja vastaan. Saudien liittolaisiin kuuluvat Egypti, Marokko, Jordania, Sudan, Kuwait, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Bahrain. Yhdysvallat tukee liittoumaa ja antaa ilmaiskuja varten tiedustelutietoja.

Soppaa sekoittaa kaiken lisäksi maassa aktiivisesti toimiva al-Qaida, joka käyttää tilannetta hyväkseen ottamalla alueita hallintaansa. Konfliktin sanotaan myös sisältävän alueellisen ulottuvuuden, sillä Abdul-Malik al-Huthin johtamat huthit ovat shiiamuslimeja, tosin he edustavat shiialaisuuden jemeniläistä haaraa zaidilaisuutta, joka poikkeaa esimerkiksi Iranin shiialaisuudesta.  Silti Iran tukee hutheja heikentääkseen alueellista kilpailijaansa Saudi-Arabiaa.

Monta konfliktia päällekkäin

Jemenissä on käynnissä monta konfliktia päällekkäin, kertoo Tampereen yliopiston yliopistonlehtori Susanne Dahlgren. Hänen mukaansa etniset ja uskonnolliset jakolinjat ovat toissijaisia. Samalla kyseessä on paljon muutakin kuin taistelut Hadin hallintoa vastaan. Jemenissä monet eivät vastusta     hutheja lojaalisuudesta Hadin hallintoa kohtaan, vaan omista intresseistään. Dahlgren on tutkinut Jemeniä jo 1980-luvulta lähtien ja suhtautuu kriittisesti siihen vähäiseen uutisointiin, jota Jemenistä on viime aikoina esitetty:

”Jemenin sodassa on kyseessä eliitin valtataistelu. Maan annettiin luisua sotaan, kun vuonna 2011 Saudi-Arabia, Yhdysvallat ja EU riensivät järjestämään huonon vallansiirron vastauksena kansannousun vaatimuksille. Tässä valtataistelussa huthit on saatu lähtemään valloittamaan alueita, missä heillä ei ole minkäänlaista kannatusta. Nämä valloitukset alueilla, joissa ihmiset vastustavat heitä, eivät ratkaise heidän todellisia ongelmiaan. Huthit edustavat maan pohjoisosien syrjittyä väestönosaa. Sodan päättymisen edellytys on, että huthit vetäytyvät omalle alueelleen ja että heidän marginalisoimisensa lopetetaan.”

Lokakuussa Saudi-Arabia iski hautajaisiin surmaten ainakin 140 ihmistä ja haavoittaen viittäsataa. Saudien ilmaiskut ovatkin usein kohdistuneet sairaaloihin, kouluihin ja toreille – eli siviileihin.

Dahlgren kuvaa entistä presidenttiä Salehia taitavaksi peluriksi, joka on vuosikymmenien ajan onnistunut ajamaan omaa etuaan muiden kustannuksella. Nykyisen presidentin hallintoa taas ei tue kukaan niin sanottua kansainvälistä yhteisöä lukuun ottamatta. Eri puolilla maata kootaan paikallishallintoa korvaamaan     valtion puuttuvaa roolia. Etelässä haaveillaan itsenäisyyden palauttamisesta.

Unohdettu sota

”Jemen on unohdettu sota. Siitä ei juuri reportaaseja tehdä. Sota kuvataan vääristäen niin, että kyseessä olisi vain saudien ja Iranin välinen konflikti tai sijaissota (proxy war). Taustalla on Saudi-Arabian valtapyrkimykset pitää Jemeniä marionettihallituksena. Se ei ole siinä koskaan onnistunut, mutta jaksaa aina yrittää. Iran ei osallistu sotimiseen Jemenissä, vaikka saudit näin perustelevat omaa osallisuuttaan.”

Vaikka saudit liittolaisineen ovat tietenkin virallisesti vastuussa pommituksista, taustalla operaatioiden komentokeskuksessa ovat mukana USA:n ja Britannian sotilasviranomaiset. Rauhannobelisti presidentti Barack Obaman hallinto on myynyt aseita Saudi-Arabialle 115 miljardin dollarin edestä virkakautensa aikana. Toisin kuin Ruotsi, joka on linjannut saudit asekauppansa ulkopuolelle, myös Suomi on vienyt maahan muun muassa kranaatinheittimiä 50 miljardin dollarin edestä. Saudi-Arabia oli vuonna 2014 Suomen toiseksi suurin asevientikumppani.

Vaikka Yhdysvallat on itkenyt krokotiilinkyyneleitä siviileihin kohdistuneiden ilmaiskujen vuoksi, USA:n ja Saudi-Arabian vuonna 1945 amerikkaisen sota-aluksen kannella solmittu erityissuhde tuskin on siviiliuhrien vuoksi katkolla. Terrorismin vastaisen sotansa nimissä USA tappoi miehittämättömien lennokkien iskuissa enemmän siviilejä vuonna 2014 kuin al-Qaida. Yhdysvallat ja Egypti, joka saa huomattavan määrän valtion tuloistaan Suezin kanavamaksuista, ovat huolestuneita strategisesti merkittävästä Bab al-Mandabin salmesta, jonka kautta suuri osa maailman rahtiliikenteestä pääsee Suezin kanavalle. Tämän ei haluta joutuvan Iranin valtapiiriin. Huthit ovat viime aikoina antaneet ymmärtää, että he kykenevät pysäyttämään liikenteen.

”Kyseessä on myös koko Lähi-idän alueen voimatasapaino ja Yhdysvaltojen intressi ylläpitää vakautta demokratian edistämisen sijaan. USA tukee Egyptissä al-Sisin hallintoa, Saudi-Arabiaa ja tietysti Israelia. Edelleen Yhdysvallat pitää Jemenissä toimivaa al-Qaidaa vaarallisimpana terrorisoluna ja jatkaa miehittämättömien lennokkien iskuja, joiden uhreina on pääasiassa siviilejä. Jemenin sisällissota on alistettu näille ’tärkeämmille asioille’. Samalla Jemenissä köyhä kansa, joka on jo pitkään ollut vailla hyvää hallintoa, vajoaa yhä syvempään humanitaariseen katastrofiin.”

Teksti: Karim Maiche
Kuva: Susanne Dahlgren

Rauhantekijä: Vanessa Grayn taistelu öljyteollisuutta vastaan

Muutamaa päivää ennen vuoden 2015 jouluaattoa 23-vuotias nainen lukitsee itsensä öljy­putkeen eteläisessä Kanadassa. Kahden ystävänsä avustuksella hän vääntää venttiilin kiinni ja pysäyttää öljyn virtauksen kolmeksi tunniksi. Nainen ystävineen pidätetään ja asetetaan syytteeseen ilkivallasta sekä ihmishengen vaarantamisesta. Jälkimmäisestä saattaa enimmillään seurata yli 25 vuoden vankeustuomio.

Nuori nainen on Vanessa Gray. Hän istuu minua vasta­päätä montrealilaisessa kahvilassa ja on silminnähden turhautunut. Vanessan koti sijaitsee Aamjiwnaang-reservaatissa ­Sarnian kaupungissa. Alue tunnetaan Kanadassa myös nimellä ”Kemikaalilaakso”. Eteläisessä ­Ontariossa sijaitsevasta alueesta on 70 viime vuoden aikana kasvanut maan merkittävin petrokemiallisen teollisuuden keskittymä, jossa toimii yli 60 öljynjalostamoa sekä muuta raskasta teollisuutta. Enbridge-yhtiön operoima Line 9A -öljyputki saa alkunsa aivan Vanessan kodin liepeiltä – maalta, joka alun perin kuului anishanaabe-alkuperäis­kansalle.

Koti myrkyllisellä maaperällä

Kemikaalilaakso on yksi ­Pohjois-Amerikan myrkyllisimmistä alueista. Petrokemiallisten jalostamoiden päästöihin lukeutuu raskasmetalleja, kuten elohopeaa ja lyijyä, sekä muita ­terveydelle haitallisia yhdisteitä, kuten PAH-yhdisteitä ja bentseeniä. Teollisuuden aiheuttamilla päästöillä on ollut vakavia seurauksia alueen vesistöille, maaperälle ja ilmalle. Myrkyllinen elinympäristö on vaikuttanut myös ihmisten terveyteen.

”Normaalien” päästöjen lisäksi Kemikaalilaaksossa sattuu ­toisinaan myrkyllisiä vuotoja, joiden vuoksi lapsia lähetetään kotiin ­kouluista ja päiväkodeista, ja ­ihmisiä kehotetaan pysyttelemään sisätiloissa.

Vanessa on seurannut läheltä saasteiden vaikutuksia. ”Aamjiwnaangissa syöpädiagnoosit ovat hyvin yleisiä ja monet ihmiset kärsivät kroonisista hengitystie­ongelmista.” Myös keskenmenojen yleisyys sekä ­tilastollisesti merkit­tävä vinouma vastasyntyneiden sukupuolijakaumassa kielivät poikkeuksellisista oloista – ­Kemikaalilaakson läheisyydessä syntyy huomattavasti enemmän tyttölapsia kuin poikia.

Saastuneen ­elinympäristön ja jatkuvien riskien vuoksi monet Aamjiwnaangin asukkaista ovat väsyneitä ja toivottomia. ­”Erityisesti pienten lasten vanhemmat elävät jatkuvassa pelossa”, Vanessa kertoo.

Viranomaiset eivät juuri puutu teollisuuden toimiin. Ilmaan ja vesistöihin päätyvien päästöjen valvonta ontuu, eikä kenelläkään tunnu olevan tarkkaa tietoa siitä, millaisia ­yhteisvaikutuksia lukuisilla erilaisilla päästöillä ­mahdollisesti on. Viranomaisilta ei myöskään ole löytynyt halukkuutta tehdä kattavia selvityksiä teollisuuden aiheuttamista ympäristö- tai terveysvaikutuksista Kemikaali­laaksossa ja sen läheisyydessä.

Kuva: Michael Toledano
Kuva: Michael Toledano


Monien ristiriitojen öljyputki

Vanessa Grayn päätös sulkea Line 9 -öljyputki ei ollut hetken mielijohde, toisin kuin paikallinen poliisi ja lehdistö ovat antaneet ymmärtää. Venttiilin sulkeminen oli äärimmäinen keino saada näkyvyyttä öljyteollisuuden aiheuttamille ongelmille, joita vastaan Vanessa on taistellut yhteisössään vuosien ajan. ”Perinteisten” kansalaisvaikuttamisen keinojen ajauduttua umpikujaan kerta toisensa jälkeen öljyputken sulkeminen vaikutti viimeiseltä keinolta saada huomiota Line 9 -putken vaaroille.

Line 9 on viime vuosina herättänyt ristiriitaisia tunteita Kanadassa. Yli 40 vuotta toiminnassa ollut putki kuljetti alun perin öljyä lännestä itään, mutta 90-luvun lopulla kulkusuuntaa muutettiin. Vuosina 2012–2015 maan kansallinen energiakomitea myönsi Enbridge-yhtiölle tarvittavat luvat muuttaa öljyn kulkusuunta takaisin lännestä itään. Samalla yhtiö sai luvan lisätä putken kapasiteettia 240 000 barrelista 300 000 barreliin päivässä sekä oikeuden kuljettaa Albertan öljyhiekasta jalostettua öljyä putkea pitkin.

Vanessa näkee energiakomitean päätöksessä monia vakavia ongelmia. ”Lupaprosessiin liittyvät kuulemiset eivät olleet riittäviä, ja alkuperäis- ja paikallisväestön vastaäänet jätettiin huomioimatta päätöksenteossa. Tämä rikkoo kansallisesti ja kansainvälisesti tunnustettuja alkuperäiskansojen oikeuksia ja asettaa kyseenalaiseksi energiakysymyksiin liittyvän demokraattisen päätöksenteon perusteet.”

Toinen merkittävä ongelma liittyy öljyhiekan talteenottoon, jalostamiseen ja kuljettamiseen. Öljyhiekan hyödyntäminen on ­aiheuttanut laajoja ympäristötuhoja Albertan provinssissa pohjoisessa Kanadassa, jossa maan mittavat öljyhiekkaesiintymät sijaitsevat. Prosessi vaatii suuria määriä vettä ja jättää jälkeensä myrkyllisiä jätevesiä, kaivosjätteitä ja käyttö­kelvottomia maa-alueita. Öljyhiekan tuotanto on myös merkittävä ­kasvihuonepäästöjen lähde.

”Ongelmista on paljon todisteita, joiden pitäisi riittää estämään öljyhiekan jalostus.” Nuori nainen hörppää lisää kahvia ja katsoo tiiviisti silmiin. Hänen rauhallisesta puhetyylistään välittyy varmuus ja asiantuntemus. ”Line 9 -putkelle myönnetyt luvat tarjoavat oikeutuksen öljyhiekan käytölle.”

Öljyn kuljettamiseen putkia ­pitkin liittyy myös ­vuotoriskejä, jotka pahimmillaan ­johtavat ­katastrofaalisiin ja laajalle ulottuviin seurauksiin. Pohjois-Amerikassa on tapahtunut lukuisia öljyputkien vuoto-onnettomuuksia. Vanessa muistuttaa Yhdysvalloissa vuonna 2010 tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa noin 4 200 m3 öljyhiekasta jalostettua öljyä valui Enbridgen 6B-öljyputkesta Kalamazoo­jokeen. Siivoustyöt ovat maksaneet satoja miljoonia dollareita eikä operaatiota ole vieläkään saatu päätökseen. Ongelmia on aiheuttanut esimerkiksi se, että öljyhiekasta jalostettu öljy reagoi eri tavalla veteen kuin ­tavallinen raakaöljy, mikä vaikeuttaa sen ­siivoamista.

Vanessan mukaan tämäntyyppiset ympäristöongelmat ja riskit ovat kerta kaikkiaan liian suuria. ”Line 9 on turvallisempi suljettuna kuin toiminnassa”, hän toteaa painokkaasti.

Samaa mieltä ovat monet yhteisön asukkaat, jotka ovat ­järjestäytyneet Aamjiwnaang and Sarnia Against Pipelines (ASAP) ­-ryhmittymäksi. ASAP tekee monenlaista vaikuttamistyötä ja kampanjointia Kanadassa. Yksi keino lisätä tietoisuutta öljy­teollisuuden riskeistä on vuosittain järjestettävä Toxic Tour, joka ­rikkoo perinteisten turistimatkojen ­idyllin – kiertoajelun aikana ihmiset ­pääsevät omin silmin näkemään, millaista on arkipäivä Kemikaalilaaksossa. Vanessa on yksi ASAP:n perustajajäsenistä sekä Toxic Tourin pääorganisaattoreista yhdessä ­siskonsa Lindsayn kanssa.

Öljyteollisuuden intressit menevät ihmisten ja ympäristön edelle

Line 9 -öljyputki on vain pieni osa laajempaa kokonaisuutta. Lukuisat öljyputket Kanadassa ja Yhdysvalloissa muodostavat tiheän verkoston, ja uusia putkia on sekä suunnitteilla että rakennusvaiheessa.

Viime vuosina Kanadassa ­tunteita ovat kuumentaneet erityisesti Energy East – ja Northern Gateway -öljyputkihankkeet, ­joiden tarkoituksena on kasvattaa ­itä- ja länsirannikon jalostamoihin kuljetettavan öljyn määrää. Yhdysvaltojen puolella Dakota Access -putki on herättänyt ­kiivasta ­vastustusta The Standing Rock Sioux -alkuperäiskansan ja heidän tukijoidensa keskuudessa.

Monille alkuperäiskansojen edustajille nämä hankkeet edustavat vakiintunutta toimintamallia, jossa öljyteollisuuden intressit menevät paikallisväestöjen ­etujen ja ympäristön hyvinvoinnin edelle. Vanessa selittää, että ne ovat osa kolonialististen rakenteiden ­jatkumoa, jossa alkuperäiskansoilta on systemaattisesti viety mahdollisuudet turvalliseen ja terveelliseen ympäristöön.

”Kanadassa monet alkuperäiskansojen edustajat elävät kurjissa oloissa ja puutetta on esimerkiksi puhtaasta juomavedestä.” Vanessa huokaisee syvään ja jatkaa: ”Uusien öljyputkien rakentaminen ei paranna heidän tilannettaan.”

Ei liene ihme, että juuri alku­peräiskansojen edustajat ovat olleet öljyputkien vastaisen ­taistelun ­eturintamassa. Myös Vanessan ­aistelu linkittyy tähän laajempaan kamppailuun oikeudenmukaisuuden puolesta.

Oikeustapaus tuo esille öljyputken riskit

Vanessa odottaa parhaillaan oikeudenkäyntiä, jossa voi käydä huonosti. Kolmen naisen syyte­listaan lisättiin viime hetkellä syyte ihmishengen vaarantamisesta, josta voi pahimmillaan saada yli 25 ­vuoden vankeustuomion.

Tuleva oikeudenkäynti ­huolestuttaa jonkin verran nuorta aktivistia, vaikka hänen mukaansa syytteet eivät ole erityisen ­vahvalla pohjalla. Kolmikko varoitti ­Enbridgeä kahdesti ennen ­venttiilin sulkemista, ja on todennäköistä, että yhtiö ehti sulkea öljyputken ennen heitä. Toisekseen, Enbridge joutuu oikeudessa selittämään, miksi Line 9 on niin vaarallinen, että sen sulkeminen saattaa johtaa ihmishenkien vaarantumiseen.

”Miten Enbridge pystyy perustelemaan, että näin vaarallinen putki voi olla ylipäätään toiminnassa?”, Vanessa kysyy.

Vanessa on saanut ­paljon huomiota suoran ­toiminnan ­seurauksena. Lehdistö on ­osoittanut kiinnostusta tapaukseen, ja useat kansalaisjärjestöt sekä opiskelija­ryhmät ovat kampanjoineet kolmikon puolesta. Toisaalta monet Sarniassa ovat ­suhtautuneet ­kielteisesti naisten päätökseen ­sulkea venttiili – alueen talous on vahvasti riippuvainen öljyteollisuudesta ja monet saavat elantonsa työskentelemällä Kemikaalilaakson jalostamoissa.

Vanessa uskoo, että hänen ­tapauksestaan pyritään ­tekemään ennakkotapaus, joka toimisi varoituksena suoraa toimintaa harkitseville jatkossa. Tästä ­kielii syytelistan sisältö ja paino. Hän kertoo, että aktivistit sulkivat Line 9 -öljyputken muutamaa ­viikkoa aiemmin Montrealissa, mutta heidän saamansa syytteet ovat vähemmän raskaita.

Tulevasta oikeustapauksesta huolimatta Vanessa aikoo jatkaa taisteluaan öljyjättejä vastaan ja ympäristöoikeudenmukaisuuden puolesta.

Hän ei ole huolissaan omasta puolestaan vaan siitä, mitä ­Enbridgen kaltaisten suuryritysten toiminta voi aiheuttaa ympäristölle sekä öljyputkien ja jalostamoiden läheisyydessä asuville ihmisille. ”Öljyteollisuus käärii voitot, mutta me kannamme riskit”, Vanessa ­tiivistää.

Useimmilla alkuperäiskansoilla on syvä suhde maahan, ja myös Vanessaa ajaa velvollisuus puolustaa maita, joita hänen kansansa on asuttanut vuosisatojen ajan. ”Vereni virtaa syvemmällä kuin öljyputket.”

Lisätietoja Vanessan tapauksesta sekä taistelusta Line 9 -putkea vastaan:

Line 9 Shut Down
line9shutdown.ca/the-case/

Aamjiwnaang Solidarity Against Chemical Valley
aamjiwnaangsolidarity.com/

 

KANADAN ENERGIATEOLLISUUS

•     Kanadan primäärienergiantuotanto perustuu suurilta osin fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen; uusiutuvat energialähteet vastaavat 18,9:ää % maan primäärienergiantuotannosta.
•    Öljy- ja maakaasuteollisuus muodostavat 13,7 % Kanadan bruttokansantuotteesta (BKT).
•    Kanada on viidenneksi suurin raakaöljyn tuottaja, ja öljynviennissä maa sijoittuu kolmanneksi. Kanadan energian viennistä 93 % suuntautuu Yhdysvaltoihin.
•     Kanadalla on kolmanneksi suurimmat todistetut öljyvarannot maailmassa. Näistä öljyvarannoista 97 % sijaitsee öljyhiekka-alueilla, joista suurin on Albertan provinssissa. Vuonna 2010 öljyhiekasta tuotetun öljyn tuotanto ylitti perinteisen maaöljyn tuotannon.

 Öljyn kuljettaminen
•     Valtaosa öljystä kulkee Kanadassa putkia pitkin.
•     Kanadan öljyputkiverkosto on yhteensä noin 840 000 kilometriä pitkä. Verkoston kuljetus­kapasiteetti on noin 3,7 miljoonaa barrelia päivässä. Monet öljy­putket kulkevat Yhdysvaltojen puolelle.
•    Enbridge, TransCanada ja Kinder Morgan ovat keskeisiä toimijoita öljyn kuljettamisessa.
•     Enbridgen Kanadassa ja Yhdysvalloissa toimiva öljy- ja maakaasuputkiverkosto on maailman suurin. Line 9 -öljyputki kuuluu tähän verkostoon.
•     Kanada pyrkii lisäämään öljynkuljetuksen kapasiteettia rakentamalla uusia öljyputkia. Tuoreimpia esimerkkejä ovat Enbridgen Northern Gateway – ja TransCanadan Energy East -hankkeet. Ensin mainitun tarkoituksena on kuljettaa öljyhiekasta jalostettua öljyä Albertasta länsirannikolle. Viimeksi mainitun tavoitteena on muuttaa Albertasta itään kulkeva 40 vuotta vanha maakaasuputki öljyputkeksi ja laajentaa sitä. Molemmat hankkeet ovat aiheuttaneet paljon vastustusta.

 Line 9
•     Enbridge-yhtiön Line 9 on ollut toiminnassa vuodesta 1976 lähtien.
•    Line 9 kulkee Ontarion provinssista itäiseen Quebecin provinssiin. Se muodostuu Line 9A – ja 9B -putkista.
•    Putken varrella on paljon viljelymaita, ekosysteemiltään rikkaita alueita sekä jokia, järviä ja pohjavesivarastoja. Noin 9 miljoonaa ihmistä asuu 50 kilometrin säteellä putkesta, mukaan lukien 18 alkuperäiskansaa.
•     Vuosina 2012–2015 kansallinen energiakomitea myönsi yhtiölle luvat kääntää öljyn kulkusuunta lännestä itään, lisätä putken kapasiteettia ja kuljettaa öljyhiekasta jalostettua öljyä. Hankkeen vastustajat ovat huolissaan putken turvallisuudesta.
•     Putken historian aikana on tapahtunut 35 vuotoa.

 Öljyn kuljettamiseen  liittyviä riskejä
•     Kanadassa tapahtuu vuosittain satoja öljyvuotoja, joista noin 17 % on peräisin öljyputkista. Yksittäisen öljyputkivuodon suuruus on keskimäärin 4 tonnia.
•    Öljyhiekasta tuotettu öljy on raskaampaa ja syövyttävämpää kuin tavallinen öljy. Useat tahot ovat arvioineet, etteivät perinteisen raakaöljyn ja/tai maakaasun kuljettamiseen suunnitellut putket sovellu tämäntyyppisen öljyn kuljettamiseen.
•    Perinteisen raakaöljyn tavoin öljyhiekasta jalostettu öljy kelluu vedessä jonkin aikaa. Se kuitenkin vajoaa pohjaan ajan kanssa, mikä vaikeuttaa puhdistustöitä onnettomuuden sattuessa.
•    Myös muihin öljynkuljetusmuotoihin liittyy riskejä. Quebecin provinssissa sijaitsevassa Lac-Méganticin kaupungissa tapahtuneessa öljyjunaonnettomuudessa kuoli 47 ihmistä vuonna 2013.

Lähteet:
Earthjustice earthjustice.org/our_work/cases/2009/tar-sands-and-the-alberta-clipper

IPCC www.ipcc.ch/publications_and_data/ar4/wg3/en/ch4s4-3-1-4.html

National Energy Board www.neb-one.gc.ca/pplctnflng/mjrpp/ln9brvrsl/index-eng.html

Natural Resources Canada  www.nrcan.gc.ca/sites/www.nrcan.gc.ca/files/energy/files/pdf/EnergyFactBook2015-Eng_Web.pdf  

Union of Concerned Scientists www.ucsusa.org/clean-vehicles/all-about-oil/what-are-tar-sands#.V_GEzIV96C4

Winston Revie, R. (2015). Oil and Gas Pipelines: ­Integrity and Safety Handbook.

 

Teksti: Janica Anderzén
Kuva: Sophie Sanniti