Aihearkisto: 5/2018

Rauhantekijä Aleksi Pahkala: Massojen liikuttaja


Tuottaja, toimittaja Aleksi Pahkalan aktivismin juuret paikantuvat 1990-luvulle. Hänet on viime vuosina nähty muun muassa Meillä on unelma – ja Peli poikki -massamielenosoitusten taustajoukoissa. Pahkalaa ei saa lokeroitua, minkä vuoksi hän ponkaiseekin tarpeen vaatiessa ketterästi reagoimaan epäkohtiin ja innostaa energisyydellään muutkin mukaan.

 

Rauhanpuolustajien ja Voima-lehden toimistoon Helsingin Kurvissa ilmestyy hikinen mies. Aleksi Pahkala, 42, on juossut haastatteluun, ei kiireen vaan ilmeisesti ihan vain juoksemisen ilosta. Hän juuttuu heti eteiseen, koska kaikki paikalla olevat vaikuttavat tuntevan hänet ja haluavat jutella. Siinä on Pahkala pähkinänkuoressa: monien tuntema ja valmis keskustelemaan.

Pahkalalla on vahva musiikkitausta. Hän on ollut Radio Helsingin tuottaja, toimittaja ja musiikkipäällikkö ja töissä levykauppa Stupido Shopissa ja Lepakkoradiossa. Hän on laulanut ja soittanut useissa bändeissä. Biisit on tehty itse. Yli 20 vuotta sitten perustettu The Duplo! -bändi on jälleen aktiivinen alkuperäiskokoonpanossaan. Youtubesta löytyy esimerkiksi She’s a Vegan, josta Pahkala kertoo näin:

“Biisi on vanha. Löysin kasetin, jolle se oli nauhoitettu joskus vuonna 1996 tai 1997. Tänä vuonna vedimme sen uusiksi, ja sehän on yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, on samat argumentit, ympäristö, ilmastonmuutos, mutta kehitystäkin on tapahtunut.”

AKTIVISMIN ALKU

Osalle Pahkalan tuntevista tulee yllätyksenä, että hän on ollut eläinoikeusaktivisti ja reagoinut yhteiskunnallisiin epäkohtiin 90-luvulta lähtien.

“Olin enemmän tai vähemmän mukana kun Oikeutta Eläimille -liike aloitti, mutta kun kokouksissa kävin huomasin, että vaikka allekirjoitin suunnilleen samat ajatukset, oli elämässä muutakin. Olen itse nykyään 70-prosenttisesti vegaani.”

Hän kuvailee tuolloista itseään hiljaiseksi sivustaseuraajaksi ja demoihin osallistujaksi. Silloisen bändinsä kanssa Pahkala kävi esiintymässä muun muassa Aseistakieltäytyjäliiton ja Vegaaniliiton bileissä.

Pahkala kertoo, että nykyajalle tyypillinen “whataboutismi” oli tuolloin jo voimissaan. Esimerkiksi mielenosoituksessa eläinkokeita vastaan ohikulkijat huutelivat että “mites sitten Kiinassa”. Pahkalalta kysyttiin “miksi sä poltat tupakkaa” ja “miten voit ajaa autolla jos oot kasvissyöjä”, vaikka hän ei ole tehnyt kumpaakaan. Tavalliset ihmiset vaativat aktivistilta aina täyden kympin suoritusta.

Pahkala on kotoisin Vantaan Rajatorpasta. Vasemmistolaisen isän aate ei juuri näkynyt vappumarsseilla käymistä lukuun ottamatta ja siinä, että ostokset tehtiin mieluummin Elannossa kuin K-kaupassa.

“Isä kapinoi vasemmistolaisuudellaan vanhempiaan vastaan. Isovanhempieni puolella oli paljon kokoomustaustaa, mutta jokainen on aina hyväksytty omana itsenään eikä ihmisten välillä ole ollut katkeruutta. Minulle on itsestäänselvyys, että kaikki saavat olla niin kuin haluavat.”

Pieni aktivisti hänessä alkoi kasvaa vähitellen jo kouluaikoina. Ala-asteella Pahkala kuunteli muun muassa Public Enemyä ja alkoi pelata koripalloa Vantaan Pussihukissa, jossa napsahti kipinä rasisminvastaiseen työhön. Pussihukkia valmensi New Yorkista Suomeen muuttanut John Simon, joka kertoi pojille, miksi ei ikinä saa leikkiä kuka pelkää mustaa miestä. Hissiyhtiö Koneen viestintäosastolla uransa tehnyt Simon palkittiin vuonna 2016 vantaalaisella Kulttuuriseppä-tunnustuksella työstään kansainvälisyyden ja nuorten turvapaikanhakijoiden kotoutumisen hyväksi.

Pahkala sai hyvän sysäyksen aktivismiin Simonilta. Aktivismin taso vaihteli, mutta aiheita oli monia.

MEILLÄ ON UNELMA

Suuremmalle yleisölle tutuksi aktivistiksi Pahkala nousi sen jälkeen, kun perussuomalaisten kesälomaileva kansanedustaja Olli Immonen oli julkaissut 25. heinäkuuta 2015 sodanjulistuksen monikulttuurisuutta vastaan Facebookissa – englanniksi. Immonen kirjoitti “unelmoivansa vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi”. Ensin protestinsa sosiaalisessa mediassa ilmaisi oppositio laajalla rintamalla, sitten reagoivat tavalliset ihmiset. Pahkala oli yksi tyrmistyneistä.

“Pyöritin päätäni että ei jumalauta, kansanedustaja kirjoittaa tällaista.”

Mutta hän oli tyrmistynyt jo aiemmin. Samana keväänä Pahkala teki Radio Helsingissä aamushow’ta. Hänen vierainaan yhdessä lähetyksessä olivat toimittaja Maryan Abdulkarim ja perussuomalaisten kansanedustaja, poliisi Tom Packalén. Puhuttiin muun muassa rasismista. Taitavana puhujana Abdulkarim argumentoi Packalénin suohon.

“Kuuntelin Tomia ja ajattelin, että ei äijä voi olla tosissaan. Hieman myöhemmin vieraaksi tuli [toimittaja ja bloggaaja] Koko Hubara, joka on käynyt Hämeenkylän lukion kuten minäkin. Koko kertoi arkipäivän rasismista. Kuuntelin tippa linssissä kun hän kertoi, että kun oli ekaa kertaa mennyt kauppaan ostamaan viikkorahoillaan karkkia, oli heti tullut joku öykkäröimään. Olen elänyt omassa valkoisen ihmisen kuplassani etuoikeutettua elämää. Kokon tarina avasi omia silmiä todella paljon.”

Vähän myöhemmin samana kesänä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa oltiin järjestämässä Perkele-klubilla rasistista white power -keikkaa, mistä nousi jonkin verran kohua. Pahkala ihmetteli, miksei asiasta kohistu enempää, sillä muun muassa levykauppa Stupidossa hän oli tottunut siihen, että kaikelle white power -materiaalille oli ehdoton porttikielto. Hänen yleensä fiksuna pitämänsä metallimusajengi oli kuitenkin sitä mieltä, että sananvapauden nimissä oli white powerkin sallittava.

Pahkala ei sallinut. Immosen kirjoituksen jälkeen hän kysyi Facebookissa, voisiko joku järjestää rasisminvastaisen tapahtuman. “Joku?”, hänelle kommentoitiin, ja Pahkala ymmärsi vihjeen. Hänellä oli laajat kontaktit hyvin monien alojen ammattilaisiin, jotka lähtivät nopeasti mukaan. Järjestelyt hoidettiin yli 300 ihmisen voimin parissa päivässä. 28. heinäkuuta rasisminvastaiseen Meillä on unelma -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla osallistui 15 000 ihmistä, mikä oli iso saavutus keskellä kiihkeintä kesälomakautta. Rasismin puhkeaminen näennäisesti pinnan alla kuplivasta ilkeilystä avoimeksi, eduskuntaan levinneeksi äänekkääksi ilmiöksi oli suututtanut monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä osallistu mielenosoituksiin.

Pahkala puhuu massojen voimasta. Pienilläkin ihmismäärillä voidaan saada tulosta aikaan, mutta kun massat puhuvat, on kuunneltava. Häneen ottivat yhteyttä niin tavalliset poliitikot kuin ministeritkin. Eri asia on, muuttuivatko asiat pysyvästi, mutta jokin siemen saatiin kylvettyä ja ihmisiin valettua toivoa, että yhteisesti toimimalla saadaan näkyvyyttä ja oma mielipide esiin. Suurmielenosoitus lisää myös turvallisuudentunnetta: Jos on luullut olevansa vähemmistössä puolustaessaan kiusattuja, on huojentavaa huomata tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä, kuinka moni jakaa samat arvot.

PELI POIKKI

Syyskuun 11. päivänä 2016 Jesse Torniainen potkaisi Helsingin Asema-aukiolla Jimi Karttusta. Torniainen on tunnettu uusnatsi, joka oli aukiolla Suomen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Potkun seurauksena Karttunen kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli viikon päästä pahoinpitelystä.

Myöhemmin Jimi Karttusen muistoksi pidetyssä kynttilämielenosoituksessa Aleksi Pahkala jutteli monien kanssa, ja viesti oli sama joka oli jo kuultu eri puolilla: enää ei voida vain katsoa sivusta, kun uusnatsit pahoinpitelevät ihmisiä. Pahkala laajoine kontakteineen lupasi olla mukana yhdistävänä liimana suunnitteilla olevasssa mielenosoituksessa. Peli poikki -mielenosoitus 24. syyskuuta keräsi lähemmäs 20 000 ihmistä Helsingin keskustaan. Sitä on kuvailtu kannanotoksi välinpitämättömyyttä vastaan.

Jimi Karttusen kuolema oli erään tulkinnan mukaan käännekohta uusnatsien sietämisessä. Vastarintaliike oli jo useana vuonna marssinut liehuvin lipuin poliisivartiossa itsenäisyyspäivänä, mikä suututti monia. Anarkistien ja joidenkin nuorisojärjestöjen aloittamat vastamielenosoitukset alkoivat nyt ainakin Helsingissä kasvaa tapahtumiksi, joihin otti osaa jopa lapsiperheitä.

Mutta vaikka Pahkala ymmärtää, miksi vastamielenosoituksia järjestetään, hän näkee niissä ongelman, koska media luo vastamielenosoitusten uutisoinnillaan pelkoa.

“Peli poikki -tapahtumasta haluttiin järjestää perhetapahtuma. Poliisin edustajaa haastateltiin mediassa ja kysyttiin, pitääkö poliisin varautua. Vastaus oli että ei tässä ole mitään uhkia, mutta totta kai poliisi varautuu. Media repi siitä lööpin ‘poliisi varautuu levottomuuksiin’, ja kuvituskuvina käytettiin uhkaavia mellakkapoliiseja. Siksi näen, että monesti vastamielenosoituksissa uhkakuvien luominen vie voiton siitä, mitä voitaisiin saavuttaa.”

POLTTOPISTEESSÄ ALPAKAT

Aleksi Pahkalan nimi nousi esiin myös joulukuussa 2017, kun pieni töölöläisporukka halusi järjestää lapsille tapahtuman hellyttävine alpakoineen itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla. Samalta torilta on muutamana vuonna käynnistynyt äärikansallismielisten 612-soihtukulkue, johon on osallistunut myös piilo- ja julkinatseja.

Pahkala miettii hetken kun häneltä kysyy, puhutaanko alpakoista. Sitten hän suostuu, ehkä vähän väsyneesti. Hän nimittäin joutui sekä median että natsien hampaisiin epäonnistuneen viestimisen seurauksena.

“Tarkoitus oli, että jos saadaan Töölöntori varattua, siellä voisi järjestää lapsille tapahtuman, koska itsenäisyyspäivänä ei ollut lapsille mitään. Osin se oli töölöläisten nimbyilyä. On hirveää olla siellä, kun 612-kulkueessa on vahva väkivallan uhka. Samalla haluttiin viedä mediahuomiota pois mielenosoituksesta. Helsingin kaupungilta tuli paljon kannustavia viestejä että saatte torin ja järjestäkää hyvä tapahtuma. Poliisista taas sanottiin, että perinteet velvoittavat tilan antamista 612-kulkueelle.”

Kaupungin ja poliisin yhteydenpito ei näyttänyt onnistuvan. Pahkalalle syntyi vaikutelma, että poliisilla oli askelmerkit sovittuna, eli kulkueelle annettaisiin etusija, vaikka kaupunki olisi halunnut antaa Töölöntorin lastentapahtuman käyttöön.

Jossain vaiheessa Pahkalalle soitettiin Yleltä ja kysyttiin, onko kyseessä vastamielenosoitus. Hän vastasi ei, koska sitä tapahtuma ei ollut. Joku oli kuitenkin kaivanut esiin Facebookin salatussa Peli poikki! -ryhmässä marraskuussa julkaistun viestin, jossa Pahkala kertoo miettineensä, että kaiken huomion keskittäminen pois 612- ja Kohti vapautta -mielenosoituksista voisi olla paras keino “ignoorata äärioikeiston hommat”.

“Asian olisi tosiaan voinut viestiä paremmin. Lopulta salainen osoitteeni julkaistiin [keskustelufoorumi] Ylilaudalla ja oveni taakse ilmestyi häiriköitä.”

Pahkala toteaa, että se oli ainoa kerta, kun hän on joutunut kokemaan sellaista pelottelua, joka yleensä kohdistuu naisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Lastentapahtuma alpakoineen siirrettiin Töölön jalkapallostadionille, jonne kerääntyi 5 000 pientä ja vähän isompaa ihmistä leppoisaan itsenäisyyspäivän perhetapahtumaan. Alpakoista tuli puolivahingossa natsienvastainen symboli.

Kaikesta huolimatta Pahkala sanoo luottavansa poliisiin.

“Siellä on monenlaista asennetta. Poliisin pitäisi silti enemmän peilata kansalaisia. Kokoomus ja persut ovat suosituimmat puolueet poliisien keskuudessa, joten kertoohan sekin jotakin. Mutta siellä on alettu tehdä rasisminvastaista koulutusta ja rasismiin yritetään puuttua. Alpakkakohussa tajusin, että yksittäiset henkilöt saattavat jyrätä poliisin sisällä.”

JÄRJESTÖJEN TUKEMINEN VIISASTA

Aleksi Pahkalan aktivismi ei ole järjestöjohtoista, mutta hän sanoo arvostavansa suuresti monenlaisten kansalaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työtä ja toivovansa, että niiden rahoituspohjasta huolehdittaisiin. Maamme hallituksen järjestöille tarjoilemaa kasvavaa niukkuutta hän tarkkailee Ihmisoikeusliiton johtokunnan jäsenen paikalta luottamustoimesta, jota selvästi arvostaa.

Mitä Pahkala ajattelee rauhanliikkeestä?

“Katselen sitä ulkopuolelta ja arvostukseni rauhanjärjestöjä kohtaan on suuri. Mutta ehkä vaikutelma on vähän pölyinen, enkä tiedä paljonkaan niiden toiminnasta. Se on monen kansalaisjärjestön ongelma globaalistikin. Hallitukset laittavat ne ahtaalle viemällä tuet ja pakottavat tekemään projekteja, joiden rahoituksen hakeminen ja ylläpitäminen vie resursseja pitkäjänteiseltä työltä. Järjestöjen aseman tukeminen on asia, jota haluaisin lobata. Kepan kehityspäivillä joku viisas sanoi, että toimivalla demokratialla on varaa rahoittaa tahoja, jotka kritisoivat sen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen rahoitus on sijoitus yhteiseen hyvään.”

Profiilin kohotukseksi Pahkala ehdottaa rauhanjärjestöille yhteen hiileen puhaltamista, eräänlaista ravistelua ja silmien avaamista sekä koalitioita muiden alojen kanssa. Myös ydinviestin yksinkertaistaminen informaatiotulvassa voisi tavoittaa enemmän kuulijoita.

“Mediaseksikkäämpää kampanjointia hyvän asian puolella, mutta harkiten. On hälyttävää, että yrityspuolella tehdään näkyvästi yhteiskunnallisia kampanjoita, joissa ei ole faktat kohdillaan ja sävy liian mainosmainen.”

Pahkala sanoo ymmärtävänsä, että jos järjestöllä on tietty maine joidenkin silmissä, on ennakkoluulojen läpi vaikea puskea.

“Tuotin Greenpeacelle uusiutuvan energian tapahtumaa muutama vuosi sitten ja muutamiin firmoihin soittaessani huomasin, että siellä oli defenssi päällä heti Greenpeacen nimen sanottuani. Mutta ihmisille pitää tiedottaa asioista, vaikeistakin. Esimerkiksi Jemen, Syyria, Ukraina ovat monimutkaisia konflikteja, konnia on monia. Tietoa pitää jakaa.”

ILMASTONMUUTOS JA TOIVO

Aleksi Pahkala juoksi tähän haastatteluun päivää sen jälkeen, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC oli julkaissut pelottavan raporttinsa. Ilmastonmuutos koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, ja rauhanliikkeelle siitä on tullut yksi keskeisistä teemoista, koska ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lisääntyvät sodat, konfliktit, pakolaisvirrat ja ruoka- ja juomapula. Maailma sellaisena kuin sen olemme tottuneet ajattelemaan lakkaa olemasta.

Pahkala uskoo, että IPCC:n raportilla on vaikutusta. Ilmastonmuutosuutisointi löi läpi lähes joka puolella maailmaa, eikä se ollut enää marginaalisen piipertäjäjoukon pessimististä varoituslaulua.

“Monet isot maailmanluokan firmat, Googlet ja muut, ovat jo pitkään halunneet tehdä jotain ilmastonmuutokselle, ja vaikka se ei yksistään riitä, niin sieltä se raha tulee. Rahan liike on tässäkin tärkeä.”

Pahkala muistuttaa, että presidentti Niinistö on jokaisessa isossa puheessaan viimeisten puolentoista vuoden aikana ottanut puheeksi ilmastonmuutoksen, mutta se ei ole juuri näkynyt Suomen mediassa. Median vaikutusta ei voi vähätellä, ei hyvässä eikä pahassa. Mutta moni asia on muuttunut parempaan suuntaan.

“On jo muodostunut globaaliksi totuudeksi, että kasvissyönnillä voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. 20 vuotta sitten se oli vielä ihan hihhulia. Kun aloin lukiossa vegaaniksi, tarjolla oli näkkäriä, ja muuta saadakseen olisi tarvittu lääkärintodistus. Nyt on nyhtökauraa ja härkistä ja ties mitä, joita tarjoillaan myös linnan juhlissa.”

Pahkala on armollinen pientä ihmistä kohtaan, joka tarvitsee myös viihdettä ja hömppää eikä esimerkiksi suosiolla lopeta lomalentämistä, vaikka sen vaikutus ilmastonmuutoksen etenemisessä tiedetään.

“Vastuu pitää saada saastuttajille. Ehkä vielä kehitetään sähkölentokone? Suuriin linjauksiin tarvitaan valtion tukea. Norjassa on jo ruuhkia sähköautojen takia, ja Suomeen pitäisi saada 250 000 sähköautoa nopealla aikataululla. Miten se onnistuu, jos ei sitä tueta? Norjassa kehitellään sähköistä autolauttaa, meillä ei edes puhuta siitä. Tarvitaan yhä enemmän innovaatioita.”

Myös lasten luontosuhde on tärkeä, lasten pitää oppia arvostamaan luontoa päiväkodista lähtien. Kolmen pienen lapsen isä myöntää, että ilmastonmuutoksen muokkaama tuntematon tulevaisuus pelottaa häntä, mutta enemmän hän sanoo olevansa toiveikas. Parinkymmenen vuoden aikana monien silmät ovat auenneet ja lukemattomat asiat ovat nyt paremmin kuin ennen. Esimerkiksi urheilubrändi Nikestä voidaan olla montaa mieltä, mutta paljon kertoo se, että Nike asettui tukemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa Colin Kaepernickiä, joka polvistui kansallislaulun aikana ennen NFL-liigan ottelua. Kaepernick kuvasi tekoaan protestiksi maansa harjoittamaa rotupolitiikkaa vastaan vuonna 2016.

“Pride-kulkue on myös hyvä esimerkki. Vain vähän aikaa sitten sinne tehtiin kaasuhyökkäyksiä ja piti miettiä uskaltaako sinne mennä. Tänä vuonna siellä oli 100 000 ihmistä ja isot firmat, teleoperaattorit ja Posti mukana.”

Freelancer Pahkala miettii vielä, mitä hän tekisi isona. Nyt päivät täyttyvät musiikista, juontohommista, tietotekniikkapodcastista ja levyjen soittamisesta. Hän auttaa resurssiensa mukaan, jos apua pyydetään, ja usein pyydetään.

“YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää joulukuussa 70 vuotta, mutta meillä Suomessa eduskunnassa istuu rasisteja ja uusnatseja symppaavia kansanedustajia, ja persujen varapuheenjohtaja Huhtasaari väittää että täällä aivopestään lapsia.”

Aktivismin sarallakaan ei tekeminen lopu.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Pääkirjoitus: Moraalitonta menoa

Jemenin sota on maanpäällinen helvetti, jossa soditaan suomalaisinkin asein. Puolustusministeri Niinistön mukaan tässä ei ole mitään hävettävää, eikä Suomen viemiä aseita ole käytetty siellä ihmisoikeusloukkauksiin. Kansainvälisten uutistoimistojen kuvamateriaali kertoo toista: Patrian alun perin vuonna 2016 Arabiemiraateille myymä panssaroitu miehistönkuljetusvaunu oli havaittu Jemenissä. Tieto suomalaisvaunusta sotatantereella ei kuitenkaan estänyt valtioneuvostoa myöntämästä Patrialle jatkolupaa varaosien toimittamiselle. Muun muassa Norja ja Saksa ovat jo sen sijaan kieltäneet aseviennin Jemenin sotaan osallistuviin maihin.

Valtioneuvoston ja puolustusministeri Niinistön välinpitämättömyys tuntuu erityisen julmalta Jemenin humanitaarisen katastrofin vuoksi. Jemeniläiset ovat loukussa sekä erilaisten maan sisäisten sotajoukkojen että Saudi-Arabian johtaman (ja USAn tukeman) liittokunnan täydellisen välinpitämättömyyden uhreina. Sotatoimet kohdistuvat usein tietoisesti siviilikohteisiin, ja lisäksi pelkästään sodasta kärsivien lasten lukumäärä on järkyttävä: Unicefin mukaan 1,8 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta on aliravittuja ja joka kymmenes minuutti yksi lapsi kuolee tauteihin, jotka olisi helppo hoitaa – mikäli vain apua saataisiin riittävästi perille.

YK toivoo saavansa sotivat osapuolet neuvottelupöytään lähiviikkoina, mutta samaan aikaan Saudi-Arabian johtama liittouma on kiihdyttänyt sotatoimia entisestään. Erityisesti Hodeidan satamakaupungista käytävät kiivaat taistelut uhkaavat paitsi alueen siviiliväestöä myös humanitaarisen avun toimittamista.

Poliitikot ovat ylpeilleet Suomen roolista kansainvälistä asekauppaa koskevan ATT-sopimuksen syntymisessä. Toistaiseksi sopimuksesta ei ole ollut juurikaan iloa kansainvälisen asekaupan uhreille – sellaisesta ei ole vielä mitään näyttöä.

Nykyisen hallituksen siunaama asekauppapolitiikka on täysin moraalitonta ja kyynistä. Asevienti Lähi-idän ruutitynnyriin pitäisi kieltää kokonaisuudessaan. Alueen maista yksikään ei täytä vastuulliselle asekaupalle asetettavia ehtoja. Lausunnot Suomen sitoutumisesta kestävään kehitykseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ovat vain sanahelinää. Vastaavaa kaksinaamaisuutta edustaa Suomen aseostot Israelista, jotka ovat tuenilmaus Palestiinan laittomalle miehitykselle, Gazan saarrolle ja sotarikoksille palestiinalaisväestöä vastaan.

Toivottavasti ensi vaalien jälkeinen eduskunta ottaa julkilausutut periaatteet tosissaan ja seuraavan hallituksen linja on sen mukainen.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Rauhankasvatus­neuvola 18: Tasan ei käy onnen lahjat

Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Tämänkertaisessa jutussa neuvolantäti haluaa kiinnittää lukijoiden huomiota globaaliin eriarvoisuuteen. ”Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Mahdollisuutesi menestyä elämässä ja jopa selviytyä elossa aikuiseksi riippuvat suurelta osin siitä, milloin ja missä olet syntynyt ja ketkä ovat vanhempasi.” Näin lausutaan YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuottamassa opetusmateriaalissa ”Muuttuuko maailma paremmaksi?”. Edellinen sitaatti olisi hyvä pitää mielessä aina silloin kun alkaa tuntua vaikkapa siltä, että oma menestys ja sujuvasti soljuva elämä on ihan omaa ansiota. Tai jos mieleen hiipii ajatus siitä, että joku vähemmän menestynyt tyyppi saa varmaankin ansionsa mukaan.

KÖYHYYS VÄHENEE, MUTTA MITEN?

Noin kymmenesosa maailman väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä eli alle 1,9 dollarin päivätuloilla. Köyhyys on vähentynyt rutkasti 2000-luvulla, mutta kehitys on ollut epätasaista. Kiinassa köyhyys on vähentynyt kovastikin. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa väkimäärä on kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen, ja vaikka köyhyys on prosentuaalisesti vähentynyt, on köyhiä ihmisiä lukumääräisesti enemmän. On myös täysin suhteellista, miten köyhyyttä arvioidaan.

Vinkki: Netissä World Poverty Clock kertoo ajantasaisesti, kuinka monta ihmistä tänään pääsee köyhyydestä ja kuinka moni vajoaa köyhyyteen. 16.10. kello 17.23 oli 84 161 ihmistä päässyt köyhyydestä ja 16 913 vajonnut siihen. Plussan puolella siis liikutaan, mutta 16 913 ihmistä tarkoittaa ihan yhtä montaa inhimillistä katastrofia.

DEMOKRATIA LISÄÄNTYNEE PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ

Tie demokratiaan saattaa olla väkivaltainen ja sisältää raskaita takaiskuja, kuten arabikevään jälkeiset tapahtumat ovat osoittaneet. UNDP arvioi, että yhä harvempi kansa taipuu enää tulevaisuudessa sorron alle. Prosessit saattavat olla kuitenkin hyvin hitaita, jos kyseessä on maa, jossa ei ole valmiina demokraattisia käytäntöjä eikä kansalla tottumusta niiden hyödyntämiseen.

Vinkki: Amerikkalainen Freedom House -järjestö tekee vuosittain mittauksen, jossa maailma jaetaan vapaisiin, osittain vapaisiin ja ei-vapaisiin maihin (googlaa ”Freedom House index”). Jaottelu on karkea, eikä sen todenperäisyydestä varmaankaan olla yksimielisiä. Freedom Housen mukaan maailmassa on kaksi kertaa enemmän demokratioita kuin diktatuureja.

SUKUPUOLTEN TASA-ARVO

Mikään maa ei ole saavuttanut sukupuolten tasa-arvoa taloudessa, politiikassa tai yhteiskunnassa. Tämä on yksi keskeinen tekijä, joka hidastaa maailman kehittymistä parempaan suuntaan. Naisia syrjitään useimmilla elämän osa-alueilla kuten terveydessä, taloudessa, politiikassa, koulutuksessa ja työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä maailman valtioita johtaa vain 20 naista. Se on 6,3 prosenttia maailman johtajista. Kahdella maalla on nainen sekä maan että hallituksen johdossa. Ne ovat Yhdistyneet kuningaskunnat ja Uusi-Seelanti.

Huom: Valtion tulotason ja toteutuvan tasa-arvon välillä ei vaikuta olevan juurikaan yhteyttä. Esimerkiksi ei niin rikkaissa Senegalissa, Nicaraguassa ja Boliviassa naiset ja miehet ovat yhtä hyvin edustettuina parlamenteissa. Suurin osuus naisia on Ruandan parlamentissa.

Kotiläksy: Keksi tapoja toimia maailman rahavarojen tasaisemman jakautumisen, demokratian ja tasa-arvon puolesta!

(UNDP = United Nations Development Programme)

Kansallinen vai kansalaisten turvallisuus


Tuoko kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen oikeasti turvaa kansalaisille ja kuinka paljon, kysyy emeritusprofessori Jyrki Käkönen: “Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne tarvitsevat aseensa. Mutta on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta – sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta.”

 

Kansallinen turvallisuus on tavallaan maaginen käsite. Sen heikentymisestä on helppo maalailla erilaisia uhkakuvia, kuten Airiston Helmi -nimisen yhtiön ympärillä käytävä keskustelu osoittaa. Kansallisen turvallisuuden varmistaminen on myös asia, joka jopa taloudellisen kriisin oloissa saa helposti valtion rahakirstun vartijat osoittamaan varoja sen vahvistamiseen, kuten Suomen 1990-luvun hävittäjähankinnat osoittivat. Sama asia on aivan ilmeisesti toistumassa nyt, kun tuolloin hankittujen hävittäjien elinkaari on tulossa tiensä päähän. Vastaavasti on paljon vaikeampi löytää resursseja kansalaisten turvallisuutta vahvistavaan koulutukseen tai terveydenhoitoon. Itse asiassa taloudellisesti vaikeina aikoina juuri niistä näyttää olevan helppo leikata resursseja.

Kansallisen turvallisuuden yhteydessä harvemmin kuitenkaan pysähdytään miettimään, miten hyvin perusteltua kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen loppujen lopuksi on. Miten paljon lisää turvallisuutta se kansalaisille tuo? Tässä mielessä on kiinnostavaa vilkaista joitakin historiallisia esimerkkejä kansalliseen turvallisuuteen sijoitetuista mittavista investoinneista. Tässä tarkastelemani esimerkit loppujen lopuksi toivat valitettavan vähän tai tuskin lainkaan turvallisuutta niille ihmisille, joiden suojelemiseksi investoinnit oli tehty. Toki on turha kieltää, etteikö historiasta löydy myös toisenlaisia esimerkkejä. Siitä huolimatta on perusteltua todeta, että kansalliseen turvallisuuteen investoitaessa on syytä arvioida investointien todellisia turvallisuusvaikutuksia huolella ennen kuin investointeihin ryhdytään.

KYSEENALAISTA TURVAA LINNAKKEILLA

Kun Ruotsin valtakunta laajentui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, alettiin Suomen alueella rakentaa Olavinlinnaa valtakunnan turvaksi idässä laajentuvaa Moskovaa vastaan vuonna 1475. Linna oli tietenkin usein venäläishyökkäysten kohteena ja teki siinä mielessä tehtävänsä. Mutta kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta sen rakentamisen historiasta löytyy kiinnostava kääntöpuoli. Linnan rakentaminen asetti velvoitteita talonpojille niin työn kuin verotuksenkin muodossa. Noilta rasitteilta välttyäkseen monet talonpojat muuttivat perheineen Venäjän puolelle rajaa, siis tuon uhan puolelle, jota vastaan linnaa rakennettiin kansalaisia suojelemaan.

Silloin kun linnaa olisi todella tarvittu valtakunnan suojelemiseen, se antautui suuren Pohjan sodan aikana venäläisille vuonna 1714. Uudenkaupungin rauhassa se palautettiin Ruotsille hetkellisesti, kunnes se vuoden 1743 rauhassa siirtyi Venäjälle. Niinpä siitä tuli laajentuneen Venäjän turva Ruotsia vastaan. Suomen ollessa 1800-luvulla osa Venäjän imperiumia Olavinlinnaa ei enää tarvittu puolustuksellisiin tarkoituksiin. Se toimi 1800-luvun puolivälissä jonkin aikaa tutkintovankilana, kunnes jäi vähitellen rappeutumaan.

Vastaavan esimerkin voi kaivaa esiin Etelä-Ruotsista, joka vielä 1600-luvun puoliväliin asti kuului Tanskaan. Etelä-Ruotsi ja sen mukana Mastrandin kaupunki liitettiin Ruotsin valtakuntaan vasta vuonna 1658 Roskilden rauhassa. Muutoksen jälkeen kaupungin ja valtakunnan suojaksi tanskalaisia vastaan kaupunkia hallitsevalle mäelle alettiin rakentaa Carstenin linnaketta. Lopullisesti linnake valmistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Linnakkeen rakentamiseen käytettiin rangaistusvankeja, ja sitä varten Ruotsin rikoslakiin ilmestyi jopa erityinen pykälä, joka merkitsi pakkotyötä juuri tämän linnakkeen rakentamiseksi. Suuri osa vangeista kuoli rakennustöiden kehnoissa olosuhteissa.

Jo alkuvaiheessa linnakkeen turvallisuutta tuova vaikutus joutui kyseenalaiseksi. Ensimmäisen kerran se antautui tanskalaisille heinäkuussa 1677. Toistamiseen se antautui vuonna 1719 vähäisen tanskalaisjoukon piirittäessä linnaketta. Se palautui ruotsalaisille vuoden 1720 rauhanteossa. Sitä ennen linnakkeen komentaja Heinrich Danckward tuomittiin mestattavaksi antautumisen vuoksi. Mestaus oli tuskallinen tapahtuma mestaajan ollessa humalassa ja onnistuessa tehtävässään vasta toisella miekan iskulla. 1700-luvulla linnakkeen kohtalona oli toimia niin kutsutun vapauden ajan poliittisten vankien säilytyspaikkana.

TURVARAKENNELMISTA MATKAILUNÄHTÄVYYKSIKSI

Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta Suomenlinnan historia on hyvin samanlainen Olavinlinnan ja Carstenin linnakkeen historioiden kanssa. Päätös Sveaborgin (Suomenlinnan) rakentamisesta valtakunnan turvaksi tehtiin vuonna 1747. Sitä eivät koskettaneet 1700-luvun sodat, ja se toimi lähinnä laivaston tukikohtana. Suomen sodassa 1808 linnoitus antautui C. O. Cronstedtin johdolla, monen aikalaisen mielestä jopa häpeällisesti ilman taistelua. Tuolloin se oli myös ensimmäisen kerran venäläisten taistelutoimien kohteena.

Krimin sodassa linnoitus oli vuonna 1855 englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston pommitusten kohteena, mutta siihen ei kohdistunut varsinaisia taistelutoimia. Sotilaallisten toimien näyttämönä linnoitus toimi vuonna 1905. Tosin silloin oli kyse kapinasta linnoituksen sisällä. Suomen itsenäistyttyä linnoitusta käytettiin kansalaissodan jälkeen punavankien säilytyspaikkana. Kaikkiaan saarelle sijoitettiin 10 000 punavankia, joista ainakin 1 000 menehtyi nälkään ja tauteihin ja ainakin 80 teloitettiin.

Kaikkia kolmea linnoitusta yhdistää niiden käyttäminen vankien säilytykseen. On hyvin kyseenalaista, miten paljon niihin uhratut varat tuottivat kansallista turvallisuutta, eivätkä ne millään tavalla vahvistaneet kansalaisten turvallisuutta. Samanlaisia esimerkkejä voi helposti kaivaa esiin maailmanhistoriasta. Ranskalaiset rakensivat 1930-luvulla kalliin Maginot-linjan puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksalaiset kuitenkin mitätöivät linnoituslinjan puolustuksellisen merkityksen kiertämällä sen Hollannin ja Belgian kautta.

Paljon lähempää omaa aikaamme löytyy presidentti Ronald Reaganin ajama huippukallis Tähtien sota -ohjelma. Sen tarkoituksena oli rakentaa avaruuteen puolustusjärjestelmä Neuvostoliiton mahdollisia ydinohjuksia vastaan. Ohjelma vanheni jo suunnittelupöydällä. Tarvittaessa tai niin halutessaan venäläiset olisivat kyenneet lähettämään Yhdysvaltoihin ydinaseita kantavia risteilyohjuksia Yhdysvaltain rannikon läheisyyteen sijoitetuista ydinsukellusveneistä. Ne olisivat tuhoamattomina alittaneet koko ohjuspuolustusjärjestelmän.

Kolmen linnoituksen ja mahdollisesti Maginot-linjankin suurin merkitys on paikallisesti ja kansallisesti siinä, että ne vetävät puoleensa matkailijoita. Näin ne mahdollisesti ajan saatossa maksavat takaisin niihin uhratut investoinnit, jotka tuottivat hyvin vähän jos lainkaan turvallisuutta. Sen sijaan Yhdysvaltain avaruuspuolustusjärjestelmästä tuskin tulee matkailukohdetta. Vaikea sellaista on myöskään tehdä käytöstä poistetuista hävittäjäkoneista.

Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne varmasti tarvitsevat lelunsa. Mutta samalla on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta. Toisin sanoen ne ovat poissa sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta. Eri kohteiden välillä joudutaan tekemään valintoja resurssien ollessa rajoitettuja. Päätöksiä tehtäessä on hyvä muistaa, että kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman piti kansakunnan tärkeimpänä turvana koulutusta ja korkeaa sivistystä eli kansalaisten turvallisuutta.

Teksti Jyrki Käkönen

 

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

Maailman­järjestykset muutoksessa

Suomessa vieraillut professori Amitav Acharya ei näe, että Yhdysvaltojen valta-asema olisi uhattuna vielä vähään aikaan. Maa tulee säilyttämään sotilaallisen ja taloudellisen johtajuutensa. Mutta hänen mukaansa jo nyt on tarpeeksi joukkoja liikkeellä haastamaan Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen. Acharya korostaa muutoksen vääjäämättömyyttä yhteiskunnallisessa tutkimuksessa: myös muiden kuin eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten ihmisten kokemukset nousevat merkityksellisiksi.

 

Aasian maiden taloudellinen vahvistuminen horjuttaa Yhdysvaltojen johtamaa maailmanjärjestystä. Etenkin Kiinan ja Intian roolit sekä alueelliset instituutiot kuten BRICS, Shanghain yhteistyöjärjestö SCO, Euraasian talousyhteisö EEU, Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö ASEAN ja esimerkiksi Afrikan unioni luovat uudenlaisia tiiviimpiä yhteistyön muotoja.

Ilmastonmuutoksen yhteiskunnalliset, taloudelliset ja maailmanpoliittiset seuraukset tulevat vaatimaan kansainvälistä yhteistyötä ja dialogia. Suomessa syyskuussa vieraillut professori Amitav Acharya uskoo, että yhteistyö vaatii muutosta myös tiedeyhteisön toiminnassa.

”Kansainvälisten suhteiden teoriaa on jo hyvin kauan dominoinut läntinen ja ennen kaikkea yhdysvaltalainen tiedeyhteisö, yhdysvaltalaiset oppimiskeskukset ja akateemiset julkaisut. Niiden piirien, jotka ovat hallinneet tiedeyhteisöä, on vaikea luopua asemastaan.”

Kansainvälistä arvostusta ympäri maailmaa luennoillaan ja julkaisuillaan niittänyt intialaissyntyinen Acharya on edistänyt jo vuosikymmenien ajan uudistunutta globaalia kansainvälisten suhteiden oppialaa. Sen tulisi sisältää paremmin myös ei-eurooppalaisten ja ei-yhdysvaltalaisten kokemukset tutkimuksessa teorioiden, käsitteiden ja maailmankuvien rakentamisessa. Maailmassa on otettava huomioon myös niin sanotun ei-läntisen maailman kokemukset ja todellisuus, muuten ei dialogia synny. Acharya mukaan kehitys tulee vääjäämättä johtamaan laaja-alaisempaan tutkimukseen.

”Globaali kansainvälisten suhteiden tutkimusala tähtää moninaiseen lähestymistapaan, teoriaan ja metodeihin. Kyse on inklusiivisesta projektista, joka pyrkii rakentamaan siltaa ’länsi vastaan muut’ -ajattelun tilalle. Kaikki ovat tervetulleita. Riittää, että on tarpeeksi sensitiivinen ottamaan huomioon erilaisia toimijuuksia, kokemuksia ja ei-läntisen maailman panoksen.”

Acharya uskoo, ettei muutos tapahdu yhdessä jysäyksessä, vaan tuhansin pienin askelin. Se ei välttämättä käynnisty Euroopassa tai Yhdysvalloissa vaan niiden ulkopuolella, kun opiskelijat palaavat kotimaihinsa ja joutuvat soveltamaan oppimaansa maittensa yhteiskunnallisiin realiteetteihin. Näin tutkimus ja sitä kautta maailmankuvat muuttuvat ja luovat uusia todellisuuksia, jotka ovat liian pitkään jääneet eurokeskeisten tulkintojen marginaaleihin. Kuva maailmasta kehittyy moninaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.

MULTIPLEX-MAAILMANJÄRJESTYS

Globaalit haasteet vaativat ylikansallista yhteistyötä, ja siksi on ymmärrettävä, millaisessa maailmassa elämme. Acharya kuvaa nykyistä maailmanjärjestystä ja sen monia toiminnan tasoja termillä Multiplex World Order. Hänen mukaansa termi vihjaa, että edessämme on joukko lukuisia toimijoita monenlaisissa riippuvuussuhteissa. Silti maailmasta on tullut vähemmän hegemoninen. Maailmaa ei pysty enää 2000-luvulla käsittämään pelkästään valtiollisten ja ylikansallisten toimijoiden kautta. Kansalaisjärjestöt ja yksilöt tulee ottaa mukaan tarkasteluun entistä voimakkaammin. Acharya ei allekirjoita kehitystä moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

”Termi on lähtöisin 1900-luvun Euroopasta. Se resonoi ja liittää itseensä oletuksen konfliktista. Mielestäni se on liian determinististä, sitä paitsi 2000-luvun maailma on hyvin erilainen kuin maailma viime vuosisadalla. Moninapaisuus on vain yksi osa maailmanjärjestystä. Se on lähinnä vallan jakamista. Samaan aikaan on käynnissä monia muita prosesseja.”

Acharyan mukaan Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on onnistunut tekemään merkittävää vahinkoa Yhdysvaltojen ”pehmeälle vallalle” (soft power). Hän ei tarkoita pelkästään Trumpin ympärillä vaikuttavia rasistisia tahoja, vaan vetäytymistä monista keskeisistä kansainvälisistä kauppasopimuksista (TPP) ja yhteistyöelimistä (Pariisin ilmastosopimus). Acharya pitää Trumpia kyvyttömänä hoitamaan tehtäväänsä ja toteaa, että maailman voimatasapainon siirtyminen juontaa juurensa Trumpia edeltäneeseen aikaan. Se on kehityskulku, joka alkoi jo 20–30 vuotta sitten. Trump on pikemminkin seuraus ja hyödynsi USA:n heikkenemistä vaaleissa. Yhdysvallat ei dominoi enää globaaleja instituutioita. Mutta niille, jotka odottavat Yhdysvaltojen pikaista romahtamista, Acharyalla on huonoja uutisia.

”Pitää erottaa kysymykset, heikkeneekö Yhdysvaltojen oma maailmanvalta vai sen luoma maailmanjärjestys. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Uskon, että Yhdysvaltojen liberaalin hegemonian aika on ohi. Kansainvälinen liberaali maailmanjärjestys ei häviä, mutta se ei koskaan ollut globaalijärjestys. Se oli yksi muiden joukossa. Jotkut elementit liberaalista järjestyksestä tulevat säilymään, koska ne ovat hyviä ja niille on kannattajansa.”

Acharyan mukaan esimerkiksi Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista sotilaallisesti ja taloudellisesti. Silti valta ja ajatukset ovat monella tapaa suuntaamassa kohti muutosta. Kiinan on helpompi haastaa Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys kuin Yhdysvallat. Eikä maailmanpoliittisen tilanteen muutosta voi estää. Aika ei ole Yhdysvaltojen puolella.

”Amerikan johtaman maailmanjärjestyksen heikkeneminen on ’trumpinpitävää’ (Trump proof). Se johtuu pikemminkin rakenteellisista tekijöistä, eikä Trump saa mitään muureja aikaan.”

EUROOPAN KEKSITTÄVÄ ITSENSÄ UUDELLEEN

 Entä kuinka EU tulee pärjäämään Yhdysvaltojen ja nousevien valtojen välisessä kilpailussa? Acharya ei näe EU:ta enää samalla tavalla yhtenäisenä toimijana kuin vielä 1990-luvulla. Brexit ja Itä-Euroopan maiden sooloilut vievät uskottavuutta.

”Mitä EU voi tehdä? Se kamppailee tällä hetkellä omasta olemisestaan ja identiteetistään. Pystyykö EU haastamaan Trumpin? Se on mahdollista, jos Ranska ja Saksa pelaavat yhteen. Tärkeintä, mitä EU voi tässä tilanteessa tehdä, on pistää oma pakka kuntoon. Se on yhä merkittävä toimija, jos se toimii kollektiivisesti. Yksittäisinä valtioina se on heikompi. EU:ta on voitu pitää jonkinlaisena normatiivisena valtana. Miten sitä voidaan enää pitää sellaisena, kun katsotaan Puolaa ja Unkaria tai koko populististen liikkeiden esiinmarssia?”

Saksa ei ole ottanut sitä roolia, mihin se olisi ehkä kyennyt – ei ainakaan kansainvälisellä tasolla. Saksa tuntuu ikään kuin odottavan, että Yhdysvallat palaisi aikaan ennen Trumpia.

”Nyt kun Merkel on puolustuskannalla maahanmuuttokysymyksissä, monet katsovat Ranskaan, johon mielestäni liitetään turhan paljon odotuksia. Euroopan pitäisi saada aikaan uusi projekti. Mistä sellainen löytyy, en oikein tiedä. En halua olla liian pessimistinen. EU:lla on yhä painoarvoa globaalin hallinnan ja etenkin ilmastonmuutoksen prosesseissa sekä ihmisoikeuksien edistämisen saralla rauhanvälityksen instituutioiden kautta. EU:n pitää purkaa instituutioitaan. Nyt on liikaa byrokratiaa. Sen täytyy uudistua, ehkä kutistua. Silti sen tulisi pitää kiinni arvoistaan ja normatiivisesta vallastaan.”

Vuonna 2015 puhjennut pakolaisten liikehdintä on ajanut EU:n sisäisiin ja ulkoisiin hankaluuksiin.

”Jos EU löytää tien ulos maahanmuuttokriisistä, se voi vakuuttaa muun maailman. Maahanmuuttokriisissä on osittain kyse suvereniteetista, mutta ennen kaikkea identiteetistä. Jos pakolaiskriisi onnistutaan hoitamaan, se tulee olemaan käänteentekevää. Euroopassa suhtauduttiin liian kauan välinpitämättömästi Välimeren alueeseen. Ratkaisuyritykset olivat byrokraattisia: Shengen-aluetta ja viisumeita. Takapihasi on tärkeä. Siihen olisi pitänyt reagoida jo paljon aiemmin.”

VENÄJÄLLÄ ON VETOVOIMAA

Acharya pitää Venäjää pohjoiseurooppalaisena Saksan ja Ranskan kaltaisena alueellisena johtovaltiona. Euroopassa usein unohdetaan, kuinka paljon Venäjän kansainvälistä politiikkaa ja kulttuuria maailmalla arvostetaan.

”Venäjä on hyvin kiehtova maa. Etenkin Neuvostoliitto oli hyvin puoleensavetävä. Monet Yhdysvalloissa eivät ymmärrä, kuinka paljon Neuvostoliitolla oli ”pehmeää valtaa” kylmän sodan aikana. Kasvaessani Intiassa totuin siihen, että Neuvostoliittoa arvostettiin: sen kirjallisuutta ja kulttuuria. Etenkin sen vastakkainasettelu Yhdysvaltojen kanssa herätti sympatioita. Venäjä on näytellyt tätä roolia yhä tänäkin päivänä pistämällä kampoihin Yhdysvaltojen hegemonialle. Yhdysvaltoja tämä toki ärsyttää eikä Yhdysvallat tietenkään hyväksy sitä, mutta maailma katsoo Venäjää toisella tavalla.”

Venäjä ei ole tehnyt kaikkea väärin.

”Venäjä on tasapainottava elementti suhteessa Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Syyriassa kaikesta ei voi syyttää Bashar al-Assadin hallintoa ikään kuin Yhdysvalloilla ei olisi roolia konfliktissa. Irak sotki koko Lähi-idän, ja Yhdysvalloilla on valtava vastuu kaikesta, mitä on tapahtunut. Syyria ja Libya olivat paljon parempia ennen interventioita. USA ei ole ihmisoikeuksien ystävä. Venezuelassa he olivat valmiita tekemään sopimuksen maan sotilasjohdon kanssa vallankaappauksen suorittamiseksi.”

Acharyan mukaan Venäjällä olisi paljon potentiaalia, jos sen sisäpolitiikkaa hoidettaisiin paremmin. Lisäksi Venäjän nykyjohto ajaa ulkopolitiikkaa, joka on liiaksi 1900-luvun ajan alueellista valtapolitiikkaa.

”Venäjä tarvitsee johtajuuden muutosta. Yksi henkilö on vallassa aivan liian kauan. Jos Venäjä onnistuu vallanvaihdossa ja onnistuu muodostamaan vähemmän autoritaarisen hallintomallin, siitä voi tulla hyvin houkutteleva muulle maailmalle. Yhdysvallat menetti suuren mahdollisuuden tuoda Venäjä Nato-liittolaisekseen. Naton laajentuminen oli historiallinen virhe. Samalla Venäjä kokee, ettei sitä hyväksytty lännessä. Nyt se tuskin enää edes haluaa kuulua länteen. Tilanne on sama kuin Turkin kanssa. ”

Acharya uskoo, että Venäjällä tulee olemaan tärkeä rooli myös tulevaisuudessa.

”Venäjällä on oma identiteettinsä. Se haluaa olla erilainen. Intialle ja Kiinalle ei ole ehkä samalla tavalla merkitystä, millaista sisäpolitiikkaa Venäjä harjoittaa. Euroopalle se on ongelma, vaikka se on monella tapaa Venäjästä riippuvainen. Itä-Eurooppaa suhtautuu Venäjään paljon vihamielisemmin kuin Saksa tai Ranska.”

Acharyan ja koko niin sanotun kolmannen maailman näkökulmasta kriittinen suhtautuminen Euroopan ja Yhdysvaltojen ihmisoikeusjargoniin on luonnollista.

”Amerikan hegemonia ei ole merkinnyt kovin hyviä asioita maailmalle. Venäläiset ovat aiheuttaneet vähemmän mielipahaa. Aasiassa Venäjän teot nähdään pikemminkin positiivisessa valossa. Ukrainassakin vastuun jakavat molemmat osapuolet. Ukrainassa on korruptoitunut hallinto. USA ja Venäjä ovat molemmat sekaantuneet konfliktiin. Venäjä on kuitenkin siinä vieressä, joten sillä on tavallaan omat syvät historialliset juurensa alueeseen. Venäjän vetovoimaisuutta heikentävät kuitenkin sen sisäiset ihmisoikeusloukkaukset.”

Teksti Karim Maiche
Faktalaatikon tiedot Amitav Acharya
Kuvat Juuso Aalto

 

FAKTALAATIKKO

Kanadalainen tutkija ja professori American University -yliopistossa Washingtonissa.

Syntyi 1962 Intiassa (Jagatsinghpur).

Unescon puheenjohtaja ylikansallisia haasteita ja hallintoa käsittelevässä School of International Service (SIS) -jaostossa ja ASEAN-tutkimusaloitteessa.

ISA:n (International Studies Association) presidentti vuosina 2014–2015.

Luennoi lukuisissa huippuyliopistoissa ympäri maailmaa. Kehittänyt muun muassa vertailevan alueellistumisen tutkimuksen teoriaa ja globaalin kansainvälisten suhteiden oppialaa.

Muutamia viimeaikaisia julkaisuja: Why Govern: Rethinking Demand and Progress in Global Governance (2016), The End of American World Order (2014), Indonesia Matters: Asia´s Emerging Democratic Power (2014), Rethinking Power, Institutions and Ideas in World Politics: Whose IR? (2013), Non-Western International Relations Theory: Perspectives on and Beyond Asia. (Yhdessä Barry Buzanin kanssa, 2010), Whose Ideas Matter? Agency and Power in Asian Regionalism (2009).

Lisää: www.amitavacharya.com

 

Kolme päivää miehitetyssä Länsi-Saharassa

Europarlamentaarikko Heidi Hautala vieraili parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan delegaation mukana Dakhlan ja El Aaiúnin kaupungeissa syyskuussa. Hautalan aie tavata sahrawiaktivisteja virallisen ohjelman ulkopuolella ei miellyttänyt Länsi-Saharaa miehittäviä marokkolaisia.

 

Joulukuussa 2016 Euroopan unionin tuomioistuin ilmoitti jälleen kerran, että Marokolla ei ole hallintaoikeutta Länsi-Saharaan. EU:n ja Marokon välistä kauppasopimusta on siis sovellettu alueella laittomasti.

Tämä tuomioistuimen lausunto – pelkkä tosiasian toteaminen – nosti Länsi-Saharan jäätyneen konfliktin uudelleen pöydälle EU:ssa. Euroopan passiivisuus ja jopa vaitelias rikoskumppanuus Afrikan viimeistä siirtomaata hallinneiden miehittäjien kanssa on kestänyt jo yli neljä vuosikymmentä.

Euroopan komissio ei kuitenkaan noudattanut tuomioistuimen määräystä ja neuvotellut erillisestä sopimuksesta YK:n tunnustaman länsisaharalaisia edustavan Polisarion kanssa. Sen sijaan komissio halusi asettaa suhteensa marokkolaiskumppaneihinsa etusijalle hinnalla millä hyvänsä.

Diplomaattinen myrsky johti komission ja Marokon neuvottelemaan ratkaisuun, joka pitää Länsi-Saharan mukana uudessakin sopimuksessa. Länsi-Sahara odottaakin nyt henkeään pidätellen, kun Euroopan parlamentti arvioi tätä ehdotusta.

Sen sijaan että olisi varmistanut tuomioistuimen vaatimuksen mukaisesti, että ehdotetulla sopimuksella on Länsi-Saharan kansan suostumus, komissio matkusti Marokon pääkaupunkiin Rabatiin “konsultoidakseen” niiden ihmisten edustajia, joita “sopimus koskee” ja arvioidakseen mahdollisia “paikallisväestölle” koituvia hyötyjä.

DEMOGRAFISTA MANIPULOINTIA?

Rabatin-matkallaan komissio de facto hyväksyy Marokon toimeenpaneman laittoman ja massiivisen demografisen manipuloinnin, jonka tuloksena syntyperäisestä sahrawiväestöstä tulee vähemmistö omalla alueellaan.

Pääosa “konsultoiduista” asianosaisista koostui marokkolaisista tai paikallisista edustajista, joilla oli selkeät intressit säilyttää tilanne entisellään.

On arvioitu, että niistä 112 asianosaisesta, joilta komissio sanoo kysyneensä kantaa, 94 kieltäytyi osallistumasta tai ei koskaan edes tullut kutsutuksi neuvotteluihin.

Vihreät / Euroopan vapaa allianssi -ryhmän toistuvien tiedustelujen jälkeen komission oli pakko myöntää, ettei sillä ollut minkäänlaista tietoa Länsi-Saharan kanssa käydystä kaupasta ja sieltä tuoduista tuotteista.

Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan INTA:n delegaatio, jossa olin mukana, vieraili Dakhlan ja El Aaiúnin kaupungeissa syyskuussa.

Vierailun ohjelmasta oli sovittu Marokon viranomaisten kanssa, ja he saattoivat meitä yhdessä “virallisten toimittajien” kanssa joka ikisessä tapaamisessamme. INTA:n delegaatio ei matkustanut lainkaan Marokon miehittämän alueen ulkopuolelle.

Selväksi tuli, että Marokon viranomaiset ovat järkkymättömiä aikeissaan jatkossakin merkitä länsisaharalaistuotteet marokkolaisiksi siitäkin huolimatta, että EU:n tuomioistuimen lausunnossa selvästi todetaan, että Länsi-Sahara ja Marokko ovat “kaksi erillistä aluetta”.

Todellisuus paljastui, kun päätin tavata eräitä sahrawiaktivisteja.

OUTO SATTUMA

Marokon viranomaiset käyttivät kouluesimerkkiä häiritessään ihmisoikeusaktivisteja: heidät pidätettiin tekosyynä turvavyön käyttämättä jättäminen.

Tätä seurasi tuntikausien neuvottelut, joita käytiin lukemattomien siviiliasuisten poliisien kanssa – poliiseja oli taatusti enemmän kuin mitä tarvitaan pienen liikennerikkomuksen selvittelyyn. Lisäksi meitä kiellettiin melkoisen vihamielisesti tapaamasta ketään virallisen ohjelman ulkopuolella.

Lopulta pääsimme lähtemään ja pidimme sovitun tapaamisen aamun varhaisina tunteina.

Ihmettelin, miten hyvin liikennepoliisit olivat perillä asioista.

Tapaamamme sahrawit selittivät, että heidän arkensa on täynnä vastaavia episodeja. He näyttivät meille useita videoita samana päivänä pidetystä mielenosoituksesta.

Osa aktivisteista joutui sairaalaan poliisin raa’an voimankäytön seurauksena. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun parlamentaarinen delegaatio nautti Marokon tarjoamaa ylenpalttista ateriaa. Viranomaiset esittelivät suotuisia kehitysnäkymiä, joita uusi Marokon hallinnon kanssa neuvoteltu sopimus toisi mukanaan.

Jotkut Euroopan parlamentissa väittävät, että “kehitystä ei pidä vastustaa” Länsi-Saharassa ja että esitetyn sopimuksen vastustaminen olisi haitaksi väestölle, koska sopimus merkitsisi kaupankäyntiä, työpaikkoja ja tuloja.

Tämä lausunto sivuuttaa perustavanlaatuisen tosiasian: sopimus vahvistaisi Länsi-Saharan laittoman liittämisen Marokkoon ja toimisi vastoin YK-johtoisia rauhanponnisteluja jakaessaan Länsi-Saharan alueen kahteen osaan ja vahvistaessaan konfliktin toista osapuolta.

Mikä on Marokon kannustin osallistua tosissaan YK:n rauhanneuvotteluihin joulukuun alkupuolella, kun sillä on EU:n siunaus olla piittaamatta kansainvälisestä oikeudesta ja kun se saa yhä enemmän hyötyä EU:n kanssa solmittavasta uudesta kauppasopimuksesta?

Mikäli Euroopan parlamentti antaa siunauksensa sopimukselle, unionin tuomioistuin todennäköisesti kumoaa sen.

Kansainvälisen oikeuden periaatteita on tuettava sen sijaan, että allekirjoitamme sopimuksia, jotka selkeästi rikkovat laillisuusperiaatetta ja sahrawien oikeutta elää jälleen yhtenä kansana ja toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan. Vaakalaudalla on niin EU:n maine kuin yhden kansan kohtalo.

Heidi Hautala
Kuva Yhdistyneet kansakunnat

Kirjoittaja on vihreiden europarlamentaarikko ja Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja.

Artikkeli on alun perin julkaistu EUobserverissa 11.10.2018.

 

 

Kolumni: Puolueettomuuden kauhistus

Helsingissä järjestetyt mielenosoitukset ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta vaikuttavat jääneen Trumpin ja Putinin heinäkuisen kokouksen myönteisimmäksi saldoksi. Julkisten tietojen perusteella kahden autoritaarisen mediapersoonan kohtaaminen vastasi lähinnä tosi-tv:n ja somen spektaakkelinnälän tarpeisiin.

Ilveily sai puhtaasti kotimaisin voimin toteutettujen tuskaisten parahdusten sivunäytöksensä Suomen puolueettomuuteen liittyen: meillä murehdittiin muun muassa The New York Timesin otsikosta ”Finnish Neutrality Key to Helsinki Hosting”. Yksi huolestuneiden puheenvuorojen esittäjistä oli nykyisin viestintätoimisto Milttonin palkkalistoilla oleva Patrik Gayer, joka toimi aikoinaan puolustusministeri Carl Haglundin erityisavustajana. Gayerin mukaan Suomen puolueettomaksi koetun aseman vahvistuminen on riskitekijä. Hän toteaa, että ”taitava virkakoneisto ja tietyt poliitikot ovat viimeiset pari vuosikymmentä tehneet kovaa ja johdonmukaista työtä poliittisen yhteistyön syventämiseksi länsimaisten ystäviemme kanssa”. Suomen kutsuminen puolueettomaksi vaarantaa nämä saavutukset.

Suomen länsiliittoutumisesta kerrotun tarinan mukaan puolueettomuutemme päättyi EU-jäsenyyteen. Liittoutumista on sen jälkeen vain vahvistettu Nato-kumppanuudella ja lopulta kaikilla niillä sopimuspapereilla, jotka Washingtonista on keksitty sotaministeri Niinistön allekirjoitettavaksi esittää.

Tarina on höttöinen. Suomen tavoin vuonna 1995 Euroopan unioniin liittyneen Itävallan perustuslakiin on kirjattu maan puolueettomuus. Unionijäsenyyden kytkös liittoutumiseen on siis poliittinen tulkinta. Lisäksi on syytä muistaa vuoden 1994 EU-kansanäänestys, jonka yhteydessä äänestäjiä vedätettiin muun muassa oman rahan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen raskaammin kuin brittejä konsanaan Brexit-äänestyksessä.

Vaikka EU-jäsenyyden hyväksymisen tulkitsisi puolueettomuuden lopuksi, miten se riittää oikeuttamaan myöhemmät päätökset sotilaallisesta liittoutumisesta? Näitä päätöksiä yhdistää epämääräisyys: eduskuntakäsittelyn puuttuminen tai puutteellisuus ja tietojen salailu valiokunnilta. Liittoutumispäätösten kyseenalaisuus riittää selittämään puolueettomuus-sanan herättämän kauhun ”tiettyjen poliitikkojen” ja ”taitavan virkakoneiston” piirissä.

 Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka toimittaa Vox Pulu -podcasteja.

 

Budjetissa sittenkin jakovaraa – aseisiin!


Viime vuosina talouspoliittiseen sanastoon on ilmaantunut termi ”jakovara”. Yleensä kerrotaan, että sitä ei ole olemassa. Esimerkiksi helmikuussa 2018 valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti, ettei valtiontaloudessa ole mitään jakovaraa, jotta voitaisiin välttyä palkansaajien lomarahaleikkauksilta (Turun Sanomat 5.2.2018).

Jonkin verran jakovaraa näyttää kuitenkin löytyneen, ja tällä kertaa nimenomaan puolustusministeriön menoihin. Hallituksen budjettiesityksen mukaan vuonna 2019 eniten kasvua on seuraavissa kahdessa pääluokassa, jos vertailu tehdään vuoden 2018 varsinaiseen budjettiin: valtiovarainministeriössä 277 miljoonaa euroa ja puolustusministeriössä 266 miljoonaa euroa. Muiden hallinnonalojen menot joko vähenevät tai niiden menojen kasvu on paljon vaatimattomampaa. Koko budjetin loppusumma on pienempi kuin vuoden 2018 budjetissa, joten kyse on suhteellisesti näitä lukuja suuremmasta siirrosta puolustusministeriön hyväksi.

Puolustusministeriön budjetin sisällä kasvu painottuu puolustusmateriaalihankintoihin. Niihin käytettävä raha nousee vuoden 2019 budjettiesityksessä 773 miljoonaan euroon. Kasvua on lähes 300 miljoonaa euroa vuoden 2018 budjettiin verrattuna. Sen sijaan toimintamenot, jotka ovat suureksi osaksi palkkakuluja, pysyvät suunnilleen ennallaan.

Puolustusmateriaalihankinnat perustuvat suurimmaksi osaksi monivuotisiin tilausvaltuuksiin, joista päätetään kunkin budjetin yhteydessä. Niistä useimmat on nykyisin nimetty ”puolustusvoimien materiaalisen kehittämisen tilausvaltuuksiksi”. Lisäksi joinakin vuosina on päätetty tilausvaltuuksista, jotka koskevat teknistä tutkimusta ja tuotekehitystä. Viimeksi vuonna 2013 sidottiin näin yli 33 miljoonaa euroa valtion rahaa.

Vuoden 2018 budjetin yhteydessä hyväksyttiin vaivihkaa, melko lailla ilman julkista keskustelua, yksi kaikkien aikojen kalleimmista tilausvaltuuksista. Sen arvo on nyt 1 639 miljoonaa euroa ja sen maksut ajoittuvat vuosille 2018–2027. Budjetin perusteluissa on melko ylimalkainen kuvaus siitä, mitä tällä rahalla hankitaan. Hankinnat näyttävät kohdistuvan lähes kaikille aselajeille ja armeijan toiminnan eri haaroille.

Yhteensä tällaisia tilausvaltuuksia eli asehankintaohjelmia on vuosien 2010–2019 budjeteissa lähes 4,6 miljardin euron arvosta.

Uusia tilausvaltuuksia on budjeteissa joka vuosi. Nyt esitetyssä vuoden 2019 budjetissa on suhteellisen pieni 70 miljoonan euron uusi tilausvaltuus. Tilausvaltuuksien kokoa kuitenkin muutetaan usein seuraavissa budjeteissa tai lisäbudjeteissa. Esimerkiksi vuoden 2014 budjetissa alun perin ollut 295 miljoonan euron tilausvaltuus suureni myöhemmin täydentävässä talousarvioesityksessä 453 miljoonan euron tilausvaltuudeksi. Jostakin syystä taistelupanssarivaunujen hankinta katsottiin niin tärkeäksi ja kiireelliseksi, että se lisättiin tuolloin tilausvaltuuteen, vaikkei se alun perin sisältynyt ehdotukseen.

Puolustusministeriön budjetin kasvu vuodesta 2019 lähtien on jo aikaisemmin naulattu valtiontalouden kehyspäätöksissä. Merkittävä tason nousu on suunniteltu vuodelle 2021, jolloin alkaisi uusien hävittäjien rahoitus. Puolustusministeriön rahoitus kohoaisi silloin kertaheitolla noin 1,4 miljardilla eurolla 4,5 miljardiin euroon, ja tämän jälkeen puolustusministeriön budjetti olisi aivan uudella, entistä korkeammalla tasolla.

Teksti Pertti Honkanen