Aihearkisto: 4/2016

PÄÄKIRJOITUS: Moralismia ja reaalipolitiikkaa (2.9.2016)

teemu_matinpuroUlkopoliittisen instituutin hallitukselle tekemä selvitys Venäjän muuttuva rooli lähialueilla on herättänyt laajaa keskustelua ja ansaittua kritiikkiä. Osa keskustelijoista ei tosin ole selvästikään vaivautunut lukemaan itse selvitystä. Media tietysti korostaa raflaavimpia uhkakuvia.

Selvityksen analyysi Venäjän sisäisestä tilanteesta on varsin osuva ja perusteltu. Mutta selvitystyön näkökulma on omituisella tavalla vinoutunut ja itse työ epätasainen.

Venäjä esitetään eräänlaisena neutraalissa tyhjiössä kelluvana valtiona, ja sikäli kuin muiden valtioiden toimiin viitataan, ne esitetään itsestäänselvyyksinä, vailla valtapoliittisia painolasteja tai virhearvioita. Historiattomana nykytilanteen arviointina selvitys jää auttamatta puutteelliseksi, koska se ei arvioi syitä ja tapahtumia, jotka ovat johtaneet nykytilaan. Pääasiassa nimettömien asiantuntijoiden yksittäisiä lauseita käytetään varsin surutta ja yksiviivaisesti.

Ukrainan kriisiä käsiteltäessä selvitys tarkastelee konfliktia pelkästään Venäjän yksipuolisten sotilaallisten toimien osalta. Näin onkin Krimin laittoman valtauksen kohdalla, mutta Itä-Ukrainassa selitys ei ole näin yksinkertainen. Historiattomuutta kuvaa myös se, että Moskova nähdään ensimmäisenä, joka on ottanut keinovalikoimaansa sotilaallisen voiman käytön ja valtion rajojen siirtämisen Euroopassa kylmän sodan jälkeen. Lännen asein suorittama Kosovon irrottaminen emämaastaan ei liene mainitsemisen arvoinen.

Selvityksen suurimmat heikkoudet löytyvät sen johtopäätöksistä ja toimenpidesuosituksista, jotka ovat ristiriitaisia ja liian suoraviivaisia, esimerkiksi Venäjän sisäisestä tilasta ulkopolitiikkaan vedettyjen johtopäätösten kohdalla. Ukrainan kriisi on muutakin kuin Putinin veto kiinnittää talousvaikeuksissa olevan kansan huomio ulkoiseen uhkaan.

Kun osa johtopäätöksistä on relevantteja ja osa hyvinkin spekulatiivisia, kokonaisuuden uskottavuus katoaa. Ovatko kaikki johtopäätökset yhtä vahvalla ”tieteellisellä” pohjalla kuin esimerkiksi väite siitä, että on olemassa selvä riski Suomen itsenäisyyden kyseenalaistamisesta Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksiin liittyen?

Venäjää saa ja pitää arvioida kriittisesti. Mutta meidän tulee nähdä maa myös osana laajempaa kansainvälistä politiikkaa. Yksittäisen valtion toimia on helppo tarkastella ikään kuin poikkeamana normaalista: omassa umpiossaan. Ulkopoliittiselta instituutilta toivon yhtä kriittisiä arvioita muidenkin suurvaltojen ja miehittäjien politiikasta. Esimerkiksi Länsirannan ja Länsi-Saharan miehitys ovat aivan yhtä tuomittavia kuin Kriminkin tapaus – mutta toimenpidesuosituksia ei esitä kukaan. Valitettavasti Suomen hallitus tuskin tällaista tilaa, eikä Ulkopoliittinen instituutti sellaista tee, ainakaan vastaavalla sotaretoriikalla varustettuna. Kaukana Suomen rajoista harjoitetaan reaalipolitiikkaa ja naapurin suhteen moralismia – kokonaisuudesta muodostuu kaksinaismoralismia, vaarallista sellaista.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Columbo ottaa kantaa


columbo
Uutisissa kerrottiin: /
Lentokoneita putosi /
Metrossa räjähti /
Lapsia ammuttiin /
Sille ja sille valehdeltiin /
Se ja se tapettiin /
Ei tiedetty /
Ei eletty /
Haluttiin, rakastettiin.

Viipurilainen Columbo-yhtye kommentoi Venäjän nykytilaa: valheen ilmapiiriä ja kaupallistumista. Rauhanpuolustajien jo kahdeksatta kertaa järjestämillä Pax-festivaaleilla heinäkuussa esiintyneen yhtyeen jäsenet ilmoittivat olevansa mukana samassa sodanvastaisessa rintamassa. ”Emme pidä siitä, että köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat. Pahinta on kuitenkin sota, jossa ihmisiä kuolee. Varsinkin kun sotaa käydään veljeskansojen välillä.”

Venäläiset yhtyeet ovat osallistuneet aiemminkin Pax-festivaaleille. Televizor ja Mihail Borzykin lauloivat ”ortodoksitšekisteista”, jotka ”vaihtoivat sirpit risteihin” (tšekisti = Venäjän turvallisuuspalvelun työntekijä, Tšeka oli aikoinaan Neuvosto-Venäjän salainen poliisi). Tsentr ja Vasili Šumov olivat pahoillaan siitä, että ”kukaan ei rakasta minua, olen aivan yksin”. Kaliningradilainen Dom Sovjetov -punkyhtye puolestaan omisti erään kappaleensa Boitsovski Klub Fight Club -elokuvalle. Nämä Pax-festivaalin aiemmat vieraat edustivat venäläisen rockin kahta sukupolvea: sanotaan vaikka isoisiä ja isiä…
Viipurilaisyhtye on vielä ”rock-pojanpoikia”, jotka esittävät yksinkertaisilta kuulostavia kysymyksiä:

En oikein tiedä, sanokaa mitä vielä voi tehdä? /
Ei kai tässä kaikessa voi toteutua jumalan tahto? /
En tahdo, että juopotellaan. En tahdo, että valehdellaan. /
En tahdo nähdä kulkureita tai että ihmisiä ammutaan. /
Ei varastettaisi, elettäisiin rauhassa ja synnytettäisiin lapsia. /
Ei sodittaisi ja haudattaisi nuoria ihmisiä. /
Naurettaisiin enemmän, rakastettaisiin enemmän…

Noiden rivien kirjoittaja on Columbo-yhtyeen laulaja Nikolai Simtšenko. Hänelle on uutta laulaa yhtyeessä. ”Ennen kuin liityin näihin kavereihin, olin laulaja-lauluntekijä ja säestin itseäni kitaralla.” Yhtyeen muutkin jäsenet harrastivat toisten alojen musiikkia: jazzia, bluesia ym. Sitten bändi päätti kokeilla yhdistää heviä ja punkia. Tarkoitus oli päästä osallistumaan laaja-alaisemmille festivaaleille. Sitten oli vielä Jegor Letov. Kunnianosoituksena hänelle Columbo esitti yhden hänen Graždanskaja Oborona -yhtyeensä kappaleen. Graždanskaja Oborona oli neuvostoajan jälkeisen venäläisen punkrockin kulttiyhtye. Jegor Letov syntyi ja kuoli Omskissa, Siperiassa. Hän vaikutti hyvin merkittävällä tavalla neuvostoajan jälkeiseen ilmapiiriin ja hänestä tuli kapinallisuuden symboli.

Kuollut ei noussut ylös /
Sairas ei potkaissut tyhjää /
Näkevä ei sokaistunut /
Nukkuva ei herännyt /
Urheat sydämet jyskyttivät iloisesti… /
Joukko ei huomannut taistelijan menetystä….
– Jegor Letov, Graždanskaja Oborona

Laitoin Facebook-sivulleni puhelimellani tallentamani videoleikkeen Columbon esittämässä Letovin kappaletta. Kun tallensin puhelimella, kappale kuulosti uudenlaiselta. Yhtäkkiä se herätti huomiota. Joku kommentoi lyhyesti: ”Laulavat Letovia, on ne rohkeita poikia.”

Letov ei ole kuollut, vaan jatkaa hälytyskellona vallanpitäjien toimille. Hänen ollessaan vielä hengissä ”hänen lävitseen huokui yhteiskuntaan kerääntyvä katkeruus muovimaailmaa kohtaan”. Kuoltuaankin Letov jatkaa teräviä hyökkäyksiään. Tämän ovat Nikolai Simtšenko ja muut Columbon jäsenet huomanneet ja jatkavat sanomaa edelleen. Eräässä haastattelussaan Letov puhui siitä, kuinka ”hänen tragediansa on tavallisena ihmisenä olla jotenkin pakotettu osumaan maaliin, luomaan uusia myyttejä, tekemään jotain ja kuljettamaan sitä kaikkea mukanaan”.

Nikolai ja Jegor ovat ulkoisesti hyvin erilaisia. Nikolai on kookas, vahva ja selkeän realistinen. Jegor taas oli hermostunut, epäsiisti, sekava ja vaikea. Jegoria pidettiin ”itsetuhoisena”, vaikka hän itse kertoi rakkaudestaan elämään. Nyt Nikolai laulaa ”uskosta uuteen elämään, joka on lennon lailla vapaa”:

Heille on parempi, jos vaikenen /
Kuka sanoo: friikit! /
Rakennan oman satamani vapauden laivoille /
Valtava maani, josta olen ylpeä, ilman tuskaa ja valhetta /
Sellaiseen maahan pyrin ja sen saavutan.

Nikolai kirjoittaa netissä, että netti on ”pilannut kuuntelijat”: ei käydä enää konserteissa. Toisaalta klubitkaan eivät enää ota yhteyttä niihin esiintyjiin, jotka saattavat aiheuttaa poliisiratsioita. ”Vaikkei olekaan olemassa erillisiä instansseja, jotka takaisivat ”turvalliset” sanoitukset, toimii toisenlainen sensuuri. Nimittäin tuottajat, jotka tietävät miten pelataan, kun on kysymys rahan ansaitsemisesta. Ne, jotka antavat periksi tälle sanelupolitiikalle, joutuvat muuttamaan tekstejä niin, ettei niitä enää tunnista”, sanoo Nikolai.

Columbon jäsenten esiintyminen Pax-festivaaleilla oli heidän ensimmäinen vierailunsa Suomessa, ja Nikolaille ylipäänsä ensimmäinen ulkomaanmatka. ”Molodtsy. Davai eštšo…” (Hyvä hyvä, lisää…) huusi kielitaitoinen suomalaisyleisö. Toivottavasti kuulemme heitä jatkossakin suomalaisestradeilla.

Oksana Tšelyševa
Suomentanut: Harri Suokas

KOLUMNI: Kolmas tuntematon / Raimo Pesonen

raimopesonen
Syksyllä 2017 ensi-iltansa saava Aku Louhimiehen ohjaama kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on saanut paljon ennakkohuomiota osakseen. Louhimies ei ole ennenkään kaihtanut hankalia aiheita eikä taiteellisia riskejä, ja Pahan maan kaltaiset täysosumat saavat minut odottamaan kolmatta Tuntematonta kiinnostuneena. Odotuksia ei vähennä sekään, että käsikirjoituksen kerrotaan pohjaavan osittain Sotaromaaniin, Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen versioon. Kun Sotaromaanista muokattiin Tuntematonta, osa poistoista oli perusteltuja, ammattitaitoisen kustannustoimittajan tekemiä yliviivauksia, mutta joiltakin osin kyse oli myös sensuurista.

Ymmärrän toisaalta myös niitä puheenvuoroja, joissa ihmetellään, kuinka monta elokuvaversiota Linnan romaanista on oikein tehtävä – tarvitseeko jokainen sukupolvi tosiaan omansa? Valmistuttuaan Louhimiehen versio vastaa tähän kysymykseen omalta osaltaan – ehkä se on ”lopullinen versio”, joka tyhjentää aiheen, tai sitten se todistaa epäilijöiden näkemykset oikeiksi.

Elokuvan ennakkomarkkinoinnin kytkeminen itsenäistymisen 100-vuotisjuhliin kertoo joka tapauksessa toisen maailmansodan merkityksestä suomalaisuudelle, joka vaikuttaa edelleen herkästi pelkistyvän sotamyyttien ympärille rakennetuksi ei-venäläisyydeksi. Louhimiehelle tämä asetelma antaa mahdollisuudet niin myyttien purkamiseen kuin vahvistamiseenkin.

Tuntematon sotilas itsessään on hyvä esimerkki siitä, kuinka taiteen tulkinnat ja merkitykset muuttuvat ajan mittaan. Romaania pidettiin sen ilmestymisen aikoihin niin sodanvastaisena, ettei armeija halunnut luovuttaa kalustoa Edvin Laineen vuonna 1955 ilmestyneen elokuvaversion kuvauksiin, vaan univormut ja aseet vuokrattiin rajavartiolaitokselta. Viimeistään 1980-luvulla samaista elokuvaa esitettiin varusmiehille säännöllisesti opetustarkoituksessa.

Sodasta tehdään elokuvia ja kirjoja hyvin erilaisin tavoittein – skaala ulottuu sotapropagandasta pasifismiin, ja rahalla on aina oma roolinsa. Tavoitteista huolimatta teokset vaikuttavat ajan mittaan muuttuvan merkityksiltään sotaisia myyttejä vahvistaviksi. Ilmiöön kiinnittivät huomiota teoksen Hollywoodin sotakone (Rauhanpuolustajat & Like 2007) kirjoittaneet Carl Boggs ja Tom Pollard, jotka antavat puhtaat paperit oikeastaan vain Stanley Kubrickin Tohtori Outolemmelle, jonka absurdi satiiri ei taivu militarismin käsikassaraksi vuosikymmenien jälkeenkään. Boggs ja Pollard pitävät elokuvia armeijan kannalta olennaisena tajunnan muokkauksen välineenä. Kuin kommenttina tähän Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin loppukohtauksessa palavan kaupungin halki marssivat sotilaat laulavat Mikki Hiiren johtavan heitä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

RAUHANKASVATUSNEUVOLA 5: Ollaan ihmisiksi – nuoret neuvovat


hanna4
Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen

’Rauhankasvatus’ on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu.
Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

Lataa alta Rauhankasvatusneuvolan osa 5.

LAUSTIN LUKUVINKKI: Pariisin Nuit Debout: Solidaarisen yhdessäolon voima


laustiLaustin lukuvinkki: Manuela Zechner
Oppaita toisenlaiseen tulevaisuuteen

Brittiläisen journalistin Paul Masonin radikaalia ajattelua on kuvattu näin: ”Huomaamattamme olemme astuneet jälkikapitalistiseen aikakauteen. Tulossa olevan muutoksen ytimessä ovat informaatioteknologia, uudet työtavat ja yhteisesti hallittu talous. Vanhat tavat katoavat hitaasti, mutta nyt on aika olla utopistinen.”

Amerikkalainen antropologi ja aktivisti David Graeber taas kirjoittaa, että tavoitteena on siirtyä osallistuvaan politiikkaan. On luotava sellaisia oppimisen ja päätöksenteon muotoja, ”jotka tekevät mahdolliseksi kommuuniryhmät ja paikalliskokoukset, joihin osallistuu poliittisesti kirjava joukko kansalaisia ja joissa päätetään tärkeistä, kaikkia koskevista asioista, jotka vaikuttavat ihmisten elämään”.

Ilmassa on siis kärsimättömyyttä. Nykyiset järjettömät olot eivät voi jatkua ikuisesti. Mutta miten toisenlaiseen tulevaisuuteen päästään? Tutkija ja kulttuurityöntekijä Manuela Zechner aisti tulevaisuuden mahdollisuuksia keväällä Pariisin Place de la République -aukiolla, kun Nuit Debout -kokoukset olivat parhaimmillaan. Hän tarkkaili ihmisten kykyä kollektiiviseen olemiseen. Pitkään kestäneiden mielenosoitusten ja joukkokokousten aikoihin paikalle saapui yhtenä viikonloppuna satoja ihmisiä eri puolilta Eurooppaa.

Zechner kirjoittaa: ”Mekin, jotka tulimme etelästä, tunsimme saapuneemme kylmästä, tylsästä paikasta, kun vertasimme sitä Place de la République -aukion tapahtumiin. Niiden vaikutus meihin oli suuri. Olimme jo kaivanneet niitä struktuureja, joihin olimme tottuneet sen sukupolven aktivisteina, jotka varttuivat Occupy-liikkeen, arabivallankumouksen ja 15-M-liikkeen vanavedessä.”

Huomaamattamme olemme astuneet jälkikapitalistiseen aikakauteen

Aurinkoinen lauantai oli rauhallinen. Ulkomaalaisia aktivisteja kerääntyi pienen teltan ympärille rupattelemaan. He tiesivät, että Nuit Debout pääsee varsinaisesti vauhtiin illansuussa. Silloin paikalle alkoi hitaasti, melkein huomaamattomasti valua väkeä.

Näin Manuela: ”Telttoja pystytettiin, ihmiset auttoivat toisiaan, rupattelivat, pöydille asetettiin radiolaitteita, kahvia ja teetä, lentolehtisiä ja kirjoja, runsaasti äänentoistolaitteita, joiden ympärille ihmiset alkoivat kokoontua.”
”Ennen kuin edes huomasin, aukio oli alkanut sykkiä poliittisia väittelyjä ja tapaamisia, ilmassa oli valtava määrä erilaisia teemoja ja käytännön ajatuksia, satoja ihmisiä istui, seisoi, tarkkaili, liikuskeli ympäriinsä, kulki ohi. Heidän kasvonsa ilmensivät avoimuutta, he kuuntelivat kiinnostuneina, avoimin mielin. Kun liikut avoimessa tilassa anonyyminä osallistujana, tilassa, joka rohkaisee radikaalilla tavalla toisilleen vieraiden ihmisten keskusteluja, ruumiisi omaksuu tietynlaisen asennon ja asenteen, siinä on yhtä aikaa intensiivistä huomiointia ja rentoa ystävällisyyttä. Ruumiini oli unohtanut tämän.”

Manuela koki villejä onnellisuuden tunteita tuossa hienossa kollektiivisen olemisen muodossa. Hän kirjoittaa: ”Kiertelimme aukiota kolmen päivän ajan. Koska en tiennyt mitä odottaa, en varmaankaan ollut ainoa, joka tunsi aluksi levottomuutta, ei niinkään paikan vuoksi vaan siksi, että olimme taas kerran osallistumassa kansainvälisten kokoontumisten epämääräiseen aktivismiin, ihmetellen minkälaisia muita järjestäytymisen muotoja keksisimme milloin missäkin.”

Manuelan pelot osoittautuivat turhiksi. Aukion tapahtumat olivat vaikuttavampia kuin hänen aiemmat samantapaiset kokemuksensa. Osanottajat saivat toisistaan voimaa ja solidaarisuuden tunteet olivat vahvat. Väittelyt osoittautuivat luoviksi ja uutta etsiviksi. Jotenkin kaikki vain toimi. Manuela sanoo kokeneensa, millaista on syvä kollektiivinen älykkyys.


Manuela sanoo kokeneensa, millaista on syvä kollektiivinen älykkyys

Manuela kirjoittaa, että Nuit Debout oli erilaista kuin vuoden 2011 kamppailut. Se ei ainoastaan reagoinut niukkuuden politiikkaan ja uusliberaaliin talouteen, vaan myös Euroopan tämänhetkiseen syvään poliittiseen kriisiin, joka voidaan ratkaista vain uudenlaisella toiminnalla.

Pääkokouspaikan ympärillä oli pienempiä kokoontumisia. Manuelaan teki vaikutuksen asuntoasiain komissio. Paikalla oli viitisenkymment ihmistä, joukossa maahanmuuttajanaisia. Tarroissa oli teräviä iskulauseita. Manuela piti asunnosta karkotusta vastustavasta tarrasta, jonka yksi nainen oli kiinnittänyt hijabiinsa, ikään kuin kommenttina Ranskassa riehuneelle huiviväittelylle. Osanottajat keskustelivat kansainvälisistä kamppailuista. Toimintatapoja suunniteltiin. Ilmapiiri oli rauhallinen mutta voimaa uhkuva. Tämä kaikki palautti Manuelan mieleen Espanjasta ja Saksasta tutut asuntokampanjat.


Tavoitteena on siirtyä osallistuvaan politiikkaan

Aukion toisella puolella oli teltta nimeltä Radio Debout, jossa oli vilkasta toimintaa. Pöytien päällä oli kaikenlaisia laitteita. Pöytien ympärillä istui haastateltavia ja tarkkailijoita. Suorissa lähetyksissä oli haastatteluja, ja kokousten väittelyjä radioitiin niinikään suorina. Aukiota kiersi myös TV Debout. Ryhmällä oli oma studio, jossa haastateltiin aktivisteja ja vieraita. Tähän pienoismaailmaan kuului myös keittiö, josta sai ostaa ruokaa haluamallaan summalla. Lähellä oli lisäksi hieno peli- ja leikkialue, oli jameja ja esityksiä ja vaikka mitä.

Manuela kirjoittaa, että monet ulkomaalaiset palasivat kotikaupunkeihinsa innostunein ajatuksin. He olivat kokeneet jotakin, jota he päättivät jatkaa. He pohtivat, miten soveltaa kokemustaan omien kaupunkiensa kamppailuihin.
Näin Manuela: ”Varmasti pidämme Pariisia silmällä nyt kun olemme viimein rakastuneet tähän kaupunkiin – ilman romantiikkaa mutta täynnä sisukkaita tunteita.”

Tapani Lausti

Lähdeartikkelit:

Finding warmth in a dark place: a glimpse of #NuitDebout, Manuela Zechner, ROAR, 14 May 2016
zcomm.org/znetarticle/finding-warmth-in-a-dark-place-a-glimpse-of-nuitdebout/

The end of capitalism has begun by Paul Mason, The Guardian, 17 July 2016
www.theguardian.com/books/2015/jul/17/postcapitalism-end-of-capitalism-begun

The elites hate Momentum and the Corbynites – and I’ll tell you why, David Graeber, The Guardian, 5 July 2016
www.theguardian.com/commentisfree/2016/jul/05/political-establishment-momentum-jeremy-corbyn

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA 6: Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

arndt-pekurinen
Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli se, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

”Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, ”jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisen kieltäytyminen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ”Mies, armeija ja vastarinta” Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiina ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksen puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vieraita kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja Pekurinen ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liiton johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.


Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen 15.11.1929 Helsingin kutsuntatoimistolle, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien aikana hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui ne päältään. Samalla hän kertoi myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosialidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, minkä jälkeen hänet tuomittiin neljäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksesta käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa: ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jälkimmäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa”.

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing ja kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 30.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana, hänet määrättiin jälleen palvelukseen ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessä puolustuspuheessaan Pekurinen kirjoitti seuraavasti: ”Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. vihollisen kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

Timo Virtala

Kirjoittaja on Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri. Pekurisesta kertova luentonäytelmä on luettavissa hänen kotisivuillaan timovirtala.net.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kuudes osa.

RAUHANTEKIJÄ: Sarjakuva rikkoo rajat ja yhdistää ihmiset


sannahukkanen
Maapallomme kaipaa kipeästi välineitä eri kulttuurien välisen kommunikaation parantamiseen. Valjastakaamme sarjakuva palvelemaan tätä kunniallista päämäärää! Sarjakuva voi rikkoa kielellisiä rajoja tai päin vastoin vahvistaa katoavia kieliä. Tämän todistaa työllään nykyään Joensuussa päämajaansa pitävä sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen, jota Rauhan Puolesta -lehti haastatteli Moskovassa.


Sanna Hukkanen
aloitti kuvataiteen opinnot Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa 2001. Opintoihin kuuluvan harjoittelun hän halusi kuitenkin suorittaa ulkomailla, mutta hänen omien sanojensa mukaan koulun tarjoamat paikat eivät olleet oikein mielenkiintoisia. Niin Sanna järjesti Kepan kautta itsensä harjoitteluun Tansaniaan, jonne hän saapui ensimmäisen kerran vuonna 2004 – tuolloin vielä autuaan tietämättömänä siitä, että tulisi viettämään siellä vuosia ja muuttamaan lopulta takaisin Suomeen yhdessä tansanialaisen miehensä kanssa.

Tansanian vuosinaan Sanna muun muassa teki lopputyönsä, järjesti taidekursseja sekä toteutti paikallisten eri alojen taiteilijoiden kanssa sarjakuvajulkaisun, joka julkaistiin sekä Tansaniassa että Suomessa. Tutustuttuaan alueen taiteilijoihin Sanna pani merkille, ettei heillä ollut kunnollista mahdollisuutta opiskella taidealaa kotimaassaan. Näin syntyi idea perustaa yhdessä heidän kanssaan taideyhdistys. Sanna piti myös monia työpajoja erilaisten syrjäytymisvaarassa olevien ryhmien, kuten kuurojen ja albiinojen, kanssa. Monet albiinot on Tansaniassa luku- ja
kirjoitustaidottomia, ja heille sarjakuva oli uusi tapa ilmaista itseään ja ajatuksiaan sekä olla yhteydessä muihin. Samoin kuurot pystyvät sarjakuvan avulla kommunikoimaan kuulevien kanssa.

Sanna kertoo monien ajattelevan ensin, että jos ei ole aiemmin piirtänyt, niin ei osaa eikä voi piirtää nytkään. Ja sehän ei ole totta. Hän kehuu kovasti työpajoissaan käyttämäänsä Maailman Sarjakuvat ry:n kehittämää tekniikkaa, jonka avulla pystyy suhteellisen lyhyessä ajassa oppimaan yllättävän hyvin piirtämään sarjakuvia. “Ja näkemään, että minä pystyn sittenkin!” Sanna lisää.

Sarjakuva voi rikkoa kielellisiä rajoja tai vahvistaa katoavia kieliä

Sannan mukaan työpajoilla on ollut silminnähden konkreettisia vaikutuksia. Hän muistelee, kuinka erään työpajan jälkeen oli pystyttämässä vammaisten kanssa heidän töitään näyttelyksi kaduille ja bussipysäkeille. Ohikulkijat pysähtyivät ihmettelemään tapahtuvaa, ja yleisö ja taiteilijat kohtasivat toisensa. Ohikulkijoiden ja taiteilijoiden välille
syntyi intensiivisiä keskusteluja kuvien aiheista, jotka usein käsittelivät vammaisten kohtaamia ongelmia: koulutuksen saantia, apuvälineisiin liittyviä ongelmia, syrjintää työyhteisössä ja arkielämässä. Nämä keskustelut olivat äärimmäisen tärkeitä sekä taiteilijoille että yleisölle, joiden ennakkoluuloja tällaiset kohtaamiset ravistelivat.

Viime aikoina Sanna on vieraillut useaan otteeseen Venäjällä. Yhdellä Petroskoin-reissulla häneen tarttui innostus karjalan kieltä kohtaan. Seuraava reissu pitikin jo sisällään sarjakuvatyöpajan karjalankieliselle vähemmistölle. Työpajaan osallistui paikallisia toimittajia, opettajia ja opiskelijoita, joille sarjakuva oli täysin uusi tuttavuus. “He tykkäsivät tosi paljon, ja niistä töistä tuli todella koskettavia. Heille heidän oma uhanalainen kielensä on tärkeä asia.” Sanna on äärimmäisen iloinen, että Petroskoissa paikalliset innostuivat sarjakuvien tekemisestä niin paljon, että järjestivät työpajan jälkeen itse töistään näyttelyitä ja julkaisivat sarjakuvia paikallislehdissä.

Nyt karjalan kieltä opiskeleva Sanna on jatkanut työskentelyä myös muiden pienten ja uhanalaisten suomensukuisten kielten parissa. Keväällä hän järjesti työpajan Udmurtiassa paikallisille taiteilijoille ja kävi taiteilijavieraana Moskovan sarjakuvafestivaaleilla. Lisäksi Sanna on pitänyt Moskovassa työpajaa paperittomille afrikkalaisille pakolaisille. Heidän kanssaan yhteinen kieli on sarjakuva. Sanna kertoo erään pakolaisista piirtäneen vaikuttavan sarjakuvan omasta elämästään Moskovassa: yhdessä stripissä dollarin kurssi, toisessa päähenkilö jakamassa mainoslappuja Moskovan kadulla vilistäville ihmisille. Ja taas dollarin kurssi, nyt laskeva… Onneksemme kuulostaa siltä, että Sannalla on luvassa lisää Venäjä-yhteistyötä sarjakuvan parissa.

Sannan viime vuonna ilmestynyt ensimmäinen kokonainen oma sarjakuva-albumi Juuret käsittelee paluu- ja maahanmuuttoa. Omaelämäkerrallista sarjakuvaa hän alkoi tehdä oman perheensä historiasta alun perin muistoksi lapselleen muutettuaan Tansaniasta takaisin Suomeen. Mutta onneksi teos päätyi myös julkaistavaksi. Sarjakuvassa tekijä pohtii maahanmuuttoa ja kahden kulttuurin kohtaamista sekä omien juurien säilyttämistä omakohtaisten kokemustensa kautta muutettuaan kymmenen vuoden jälkeen tansanialaisen miehensä kanssa takaisin Suomeen. Juuret on koskettava tarina, joka on samalla kertomus nyky-Suomesta yhden paluumuuttajan silmin.

Sarjakuva voi olla myös universaali kielirajat ylittävä, erilaisuuksia avaava ja stereotypioita rikkova kommunikaation

Sannalla on tällä hetkellä työn alla jo monta uutta projektia, muun muassa yhteistyösarjakuvaprojekti metsän mytologiasta sekä oppimateriaalia maahanmuuttajanaisille yhteisöpedagogi Katri Silvosen ja kätilö Laura Kososen kanssa. Sanna kertoo idean kuvitettuun oppimateriaaliin lähteneen huomiosta, että maahan muuttaneiden perheiden naiset jäävät usein kaikista ulkopuolisimmiksi. He kun ovat usein enimmäkseen kotona hoitamassa huushollia, eivätkä kielitunneilla opiskelemassa paikallista kieltä. Lisäksi eri maissa on hyvin erilaisia tapoja ja uskomuksia raskausajan oikeanlaisesta vietosta. Tästä syntyi idea yhdistää kieli ja kulttuuri ja tehdä erityisesti raskaana oleville naisille suunnattu suomen kielen ja äitiyshuollon kuvitettu oppimateriaali.

Kun kysyn, mistä sosiaalisiin teemoihin keskittyminen juontaa juurensa, Sanna kertoo olleensa jo nuoresta asti mukana erilaisessa aktiivisessa toiminnassa, esimerkiksi antifasistisessa ja ympäristöliikkeesä. ”Ja mie tajusin, että oma juttu näissä hommissa olisi nimenomaan kuvittaminen. Mulle ei sovi oikeen muu. En oo varmaan koskaan aatellu ammatillisessa mielessä mitään muuta.”

Sarjakuvalla voi vaalia kieltä, mutta se voi yhtä hyvin myös olla universaali kielirajat ylittävä, erilaisuuksia avaava ja stereotypioita rikkova kommunikaation muoto. Piirtämällä voi kertoa oman tarinansa ilman kieltä. “Sarjakuva voi vaikuttaa. Ainakin yksittäisten ihmisten ajatustapoihin ja asenteisiin. Minun mielestä se vammaisten kanssa tekemäni työpaja osoitti hyvin, että lukijan mielipide voi muuttua. Ja sekin on tärkeää, koska jos saat yhden ihmisen asenteen muuttumaan tai sen ajattelemaan asiaa uusista näkökulmista, se on jo iso juttu. Tämä maailma koostuu kuitenkin yksittäisistä ihmisistä.”

Hukkasen mukaan sarjakuvan vaikuttava voima piileekin siinä, että se pitää lukea.
“Se ei ole vain informaatiotulvaa, joka tulee päin naamaa, vaan siihen pitää keskittyä ja mennä sisälle. Ja voi aina palata edelliselle sivulle miettimään uudestaan. Se on tavallaan jollain lailla interaktiivista.”

Kerttu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhan Puolesta -lehden Moskovan-kirjeenvaihtaja.

sannahukkanen_juuri2
Kuva on ote Sanna Hukkasen sarjakuva-albumista Juuri.

Afrikan naiset nousivat kaivosteollisuuden aiheuttamaa väkivaltaa vastaan

kuva_afrikka
WoMin-verkoston Samantha Hargreaves keskusteli Kansainvälisen Aseistakieltäyjäliiton WRI:n Andrew Deyn kanssa kytköksistä, joita on sukupuolen, kaivannaisteollisuuden ja militarismin välillä Afrikassa, sekä siitä, mitä tämä uusi verkosto tekee muuttaakseen asioita.

Samantha, kerro meille työstäsi: mikä WoMin on, milloin se perustettiin ja ketkä sen muodostavat? Mitkä ovat keskeisimmät aiheet, joiden parissa työskentelette?
WoMin käynnistettiin lokakuussa 2013. Teemme työtä noin viidenkymmenen yhteen liittyneen järjestön kanssa neljässätoista maassa Etelä-, Itä- ja Länsi-Afrikassa. Enin osa kumppaneistamme työskentelee maata, luonnonvaroja ja kaivannaisteollisuutta koskevien aiheiden sekä oikeudenmukaisten ympäristö- ja ilmastonäkökohtien ja naisten oikeuksien parissa. Työtämme naisten oikeuksia ajavien järjestöjen kanssa on mutkistanut heidän keskittymisensä ”tavanomaisempiin” sukupuoliteemoihin kuten naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja naisten ja tyttöjen koulutukseen ja terveyteen. Vain pieni osa tekee työtä myös ympäristön ja maankäytön sekä muiden taloudellista oikeudenmukaisuutta koskevien kysymysten parissa.

WoMinilla on sihteeristö Etelä-Afrikassa sekä johtokunta, joka edustaa kaikkia niitä alueita, joilla työskentelemme. On melkoisen mullistavaa yhdistää toisiinsa kaivannaisteollisuus, ympäristön- ja ilmastonmuutos sekä naisten oikeudet. Vuonna 2013 emme löytäneet yhtäkään järjestöä, joka työssään Afrikassa suoraan yhdistäisi nämä alat, ja kansallisestikin niitä on vain muutamia. WoMin korjaakin merkittävän poliittisen puutteen – tuemme sellaisen naisten liikkeen rakentamista, joka nostaa esiin tärkeitä taloudellisia ja ympäristöön liittyviä näkökohtia. Me myös edistämme esityksiä, jotka käsittelevät tarvittavia kehitysmuutoksia, joissa yhdistyvät afrikkalainen, feministinen ja taloudellinen näkökulma ekologiseen perspektiiviin ja ilmasto-oikeudenmukaisuuteen.

Työskentelet nimenomaan kaivannaisteollisuutta käsittelevissä projekteissa. Kuvailisitko seikkoja, jotka yhdistävät kaivannaisaktivismiprojektit sukupuoli-, militarisointi- tai väkivalta-teemoihin.
Luonnonvarojen kaivaminen on erittäin väkivaltainen ja raaka prosessi – se riistää ihmisiltä heidän maansa ja metsänsä, ja se saastuttaa veden, ilman ja maaperän. Käsin työskentelevät kaivostyöläiset (artisanal miners)(1) ja teollisuustyöntekijät kärsivät vaarallisista ja ankarista työskentelyolosuhteista. WoMinin analyysit ja vastaukset käsittelevät tämän rakenteellisen väkivallan sukupuolista ulottuvuutta. Olemme kirjoittaneet tästä ja nostaneet esiin kaivannaisteollisuuden vaikutuksen alaisena olevien yhteisöjen ja alueiden militarisoinnin ja ”turvallistamisen” eli ongelmien muuttamisen turvallisuusongelmiksi vaikka ne eivät sitä olisikaan. Siinä yhteydessä osoitamme, kuinka tämä prosessi vaikuttaa naisten kehoihin ja elämään.

Kaivostoiminta Afrikassa lisää erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa

Bazooka Rhadebe, keskeisin aktivisti kampanjassa titaniumin louhintaa vastaan Xolobenissä, itäisellä Hyväntoivonniemellä, salamurhattiin maaliskuussa 2016. Tätä haastattelua seuraavalla viikolla WoMin oli palaamassa Etelä-Afrikkaan KwaZulu-Natalin provinssiin Somkhelen ja Fulenin yhteisöihin, jotka taistelevat kivihiilen louhintaa vastaan. Alueella louhintaa vastustavia aktivisteja on peloteltu ja heitä vastaan on hyökätty väkivaltaisesti. Myös tappouhkauksia on esitetty.

Tansaniassa kiinalaisten rahoittamaa kaasuputkea, joka kulkee maan eteläosasta Dar es Salaamiin, vastustettiin vuonna 2013. Protestin takana olivat paikalliset asukkaat, jotka joutuivat maksamaan maansiirron kustannukset, mutta jotka eivät hyötyneet kaasuntuotannosta itse lainkaan. Tansanian hallitus reagoi paikallisiin mellakoihin lähettämällä toukokuussa 2013 sotilaita Mtwaran kaupunkiin ja sen ympäristöön tukahduttamaan vastarinnan. Sotilaat tappoivat ainakin neljä aktivistia, vahingoittivat satoja muita ja sieppasivat johtavat aktivistit paikalliseen sotilaskasarmiin, jossa heitä hakattiin ja kidutettiin. Lisäksi ainakin yksi nainen Msimbatin kylässä joutui sotilaan raiskaamaksi.

Ugandassa öljykenttiä vartioidaan vahvasti aseistettuna, ja armeija tekee yhteistyötä kaivosten turvamiesten kanssa pitääkseen kurissa paikallisten yhteisöjen liikkeet ja aktivismin. Alueen naiset, jotka ovat perinteisesti hankkineet puuta, ruokaa ja lääkekasveja ympäröiviltä pelloilta ja metsistä, joutuvat nyt arkisissa töissään säännöllisesti seksuaalisen häirinnän ja loukkaavien, riisumista vaativien ruumiintarkastusten kohteeksi.

Marangen timanttikaivoksilla Zimbabwessa yli 200 naista – käsin louhintatyötä tekeviä sekä paikallisia asukkaita – joukkoraiskattiin vuoden 2008 sotilasoperaation aikana. Operaatiolla autettiin armeijaa saamaan alue jälleen hallintaansa. Näiden operaatioiden aikana sotilaat surmasivat yli 200 kaivostyöläistä. Vuonna 2011 BBC paljasti kidutusleirin, jossa kaivostyöläisiä ja yhteisön asukkaita kidutettiin ja jossa naisia käytettiin seksuaalisesti hyväksi.

Valtiot investoinnit hyödyttävät suuryrityksiä mutta eivät tavallisia ihmisiä

Militarisointi ja ”turvallistaminen” käyvät käsi kädessä kaivosteollisuuden eri haarojen kanssa, jotka hyötyvät poliittisista yhteyksistään vaaleilla valittuihin poliitikkoihin, armeijaan ja kansalliseen eliittiin. Militarisointi ja turvallistaminen lietsovat syvään juurtunutta väkivaltaa työläisiä kohtaan, yhteisöissä esiintyvää väkivaltaa sekä väkivaltaa naisia kohtaan. Väkivalta on sisäsyntyistä ja kuuluu erottamattomasti kaivosteollisuuteen. Sen parissa toimii suuri määrä miehiä, jotka ovat muuttaneet omista yhteisöistään ja ovat siten vapaita sosiaalisista ja kulttuurisista pidäkkeistään ja ihmissuhteistaan. Tämä myötävaikuttaa väkivallan käyttöön ihmissuhteissa ja naisia kohtaan. Työläiset – miehet ja naiset – tekevät työtä vaikeissa ja usein hengen vaarantavissa oloissa. Lisäksi kaivossektorin käsityöläiset käsittelevät äärimmäisen vaarallisia kemikaaleja kuten elohopeaa. Kun louhinta lisääntyy ja samalla syrjäyttää muita elinkeinoja, naiset eivät pääse käsiksi luonnonvaroihin, joita he ovat tarvinneet toimeentuloaan varten ja maataloudessa. Tämä tekee heidät yhä enemmän alttiiksi väkivallalle.

Mitkä ovat WoMinin tulevaisuudensuunnitelmat?

Alueellisessa tapaamisessa Nigerjoen suistossa lokakuussa 2015 WoMin päätti aloittaa afrikkalaisten naisten johtaman ruohonjuuritason kampanjan aiheena fossiiliset polttoaineet, energia ja ilmasto-oikeudenmukaisuus. Kampanja käynnistetään neljässä maassa: Etelä-Afrikassa, Nigeriassa, Ugandassa ja Kongon demokraattisessa tasavallassa. Hankkeen tavoite on uraauurtava: sillä halutaan luoda malli kampanjalle, joka rakennetaan alhaalta päin, joka tukee naisten organisointi- ja kansajalaisjärjestötaitoja ja noudattaa ekofeministisiä periaatteita. Se pyrkii myös lähenemään ja risteämään kamppailuja, joissa käsitellään naisten oikeuksia, ympäristö- ja ilmasto-oikeudenmukaisuutta, luonnonvaroja sekä energiaa.

Muita toimialueitamme ovat kaivosteollisuus, militarisointi ja naisiin kohdistuva väkivalta sekä erilaiset kehitysvaihtoehdot. On välttämätöntä, että vaihtoehdot ovat lähtöisin yhteisöistä ja erityisesti naisilta, heidän kokemuksistaan ja toiveistaan. Valtaosa afrikkalaisista yhteisöistä on toimeentulonsa hankinnassa riippuvaisia maasta, vedestä ja metsistä. Heille on tarpeen, että valtio priorisoi investointeja paikalliseen infrastruktuuriin kuten kasteluun, markkinoihin ja teihin, jotka tukevat ruoantuotantoa, metallinrikastusta ja vastaavia elinkeinoja. Sen sijaan valtiomme käyttävät merkittäviä julkisia varoja suuriin patoihin, energia-alan infrastruktuuriin, teihin ja satamiin, jotka hyödyttävät suuria liikeyrityksiä paikallisen väestön sijaan.

Yhteisöt tietävät, mitä ne kehityksen näkökulmasta haluavat ja tarvitsevat ja millä ehdoilla. Esimerkiksi KwaZulu-Natalin provinssissa Fulenissa Etelä-Afrikassa ihmiset taistelevat suunniteltua hiilikaivosta vastaan. Kaivoshanketta viedään eteenpäin merkittävän kuivuuden aikana, joka on kestänyt jo useita vuosia ja joka on tuhonnut paikallisen ruoantuotannon ja köyhdyttänyt ihmisiä. Kuivuus liittyy El Niñoon ja ilmastonmuutokseen, ja fossiiliset polttoaineet kuten hiilipäästöthän ovat merkittäjä tekijä ilmastonmuutoksessa. Sen sijaan, että valtio auttaisi näitä yhteisöjä kuivuuteen sopeutumisessa, tarjoaisi vettä ja vaihtoehtoisia elinkeinoja, se aktiivisesti ajaa hiilikaivosta, joka vaatii valtavan määrän vettä, jota on suunniteltu tuotavan alueelle muualta. Valtaosa yhteisöstä sanoo kaivokselle ”ei” ja ekologiselle maataloudelle ja karjankasvatukselle ”kyllä”. Mutta Etelä-Afrikan hallitus ei kuuntele heitä, vaan sivuuttaa sekä paikalliset tarpeet että myös kansalliset kehittämispyrkimykset tyydyttääkseen poliittisista kytköksistä hyötyvien suuryritysten – tässä tapauksessa Glencoren ja BHP Billitonin – vaatimuksia. Niillä huhutaan olevan yhteyksiä Zuman(2) perheeseen.

Yhteiskuntien ollessa silmätysten ilmastonmuutoksen, työttömyyden, menetettyjen elinkeinojen ja ruoan hinnan kohoamisen aiheuttamien lukuisten kriisien kanssa tarvitsemme hallituksia, joilla on laajakatseinen kehitysagenda. Sen sijaan meillä on hallituksia, joiden käsityksen mukaan mukaan ’kehitys’ tarkoittaa samaa kuin kohonneet ulkomaiset investoinnit ja kasvava bruttokansantuote. Meitä kuormittavat hallitukset, jotka investoivat jättiluokan teihin, teollisuuden käyttöön rakennettuihin rautateihin, samoin meitä rasittavat suurelliset vesiprojektit ja satamat, jotka eivät ole investointeja ihmisiin ja yhteisöihin – mutta yhteiskunta ne maksaa! Hallitukset siirtävät varoja armeijalle ja laativat budjettinsa niin, että valtio velkaantuu hankkeissa, jotka hyödyttävät vain yhtiöitä. Ja työnjaon vuoksi juuri maalais- ja työläisnaiset eri puolilla Afrikkaa maksavat poissa olevan valtion kustannuksia ja hinnan pilaantuneesta ympäristöstä ja sosiaalisesta hävityksestä, jotka ovat seurausta kaivannaisteollisuudesta ja megaluokan infrastruktuuri-investoinneista.

Andrew Dey
Suomennos: Anu Harju

Alkuperäinen The Broken Rifle -lehden artikkeli ”Mining, gender and militarism in Africa” on julkaistu nettisivulla
www.wri-irg.org/en/

(1) Artisanal mining -ilmauksella tarkoitetaan epämuodollista, usein ”laitonta” kaivostoimintaa, jossa työ tehdään käsin alkeellisin menetelmin ilman kunnollisia työkaluja. Työntekijöinä ovat yleensä maaseudun köyhät, jotka täydentävät sillä maataloudesta saamaansa niukkaa tuloa.
(2) Jacob Gedleyihlekisa Zuma on ollut Etelä-Afrikan presidentti vuodesta 2009. Hän on myös hallitsevan puolueen ANC:n puheenjohtaja.

KOLUMNI: Pyhä kolmiliitto

Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä muodostavat 20 vuoden kuluttua liittouman, joka pitää vasalliensa avulla muun maailman kurissa. Näin visioi vuosikymmeniä keskeisesti Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan vaikuttanut Zbigniew Brzezinski tulevaa maailmanjärjestystä.

Hän arvioi American Interestissä (17.4.2016), että Yhdysvallat on menettämässä parinkymmenen vuoden kuluessa maailmanlaajuisen ylivaltansa, ja siksi sen on yksin toimimisen sijaan ryhdyttävä rakentamaan liittoumia. Niiden tärkeimpänä tavoitteena on maailmanjärjestyksen vakauden ja yhdysvaltalaisten yritysten markkinoiden turvaaminen sekä maailman tuhoavan suursodan syttymisen estäminen.

Tärkeimmät liittolaiset olisivat Kiina ja tietyin varauksin Venäjä. Venäjästä voisi Brzezinskin visiossa muodostua eurooppalainen suurvalta, jos se onnistuu muuntautumisessaan ”imperiumista” kansallisvaltioksi ja rakentamaan liittosuhteensa kuntoon entisten neuvostotasavaltojen ja Länsi-Euroopan kanssa. Nykyinen Venäjä on hänelle kuitenkin Yhdysvaltojen haastaja, jonka vaikutusvaltaa se patoaa eri tavoin.

Yhdysvalloilla on kuitenkin oltava strateginen kumppanuus vähintäänkin toisen haastajansa, Kiinan tai Venäjän, kanssa toisen vaikutuksen neutraloimiseksi. Tämän lisäksi Yhdysvaltojen on Brzezinskin mielestä luotava etujaan palvelevia liittosuhteita pienempien eurooppalaisten ja aasialaisten valtioiden kanssa. Vaikka Euroopasta ei koskaan tule globaalisti merkittävää, näkee Brzezinski sillä kuitenkin roolin ihmiskunnan hyvinvointia ja jopa säilymistä koskevien ei-sotilaallisten uhkien ratkaisuissa. Muuten Euroopan tehtäväksi jää lähinnä tukea Yhdysvaltojen tavoitteita Lähi-idässä ja Venäjän ja Ukrainan kriisin ratkaisemisessa Naton avulla. Oireellista on, että EU:ta Brzezinski ei edes mainitse.

Brzezinskin artikkeli antaa uuden perspektiivin tarkasteltaessa Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteistyötä Syyrian konfliktissa ja Iranin ydinsopimuksen solmimisessa. Samoin uutisia Kiinan menemisestä mukaan Syyrian konfliktiin on syytä arvioida myös sitä taustaa vasten, että se vastaa täysin Brzezinskin toivetta Kiinan suuremmasta roolista muun muassa Lähi-idän vakauttamisessa. Samaan linjaan sopivat myös Suomen ja Ruotsin isäntämaasopimukset Naton kanssa ja Ruotsin äskettäin solmima ja Suomen valmisteilla oleva sotilaallinen yhteistyösopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

KIRJE LÄNSI-SAHARASTA: Länsisaharalaisissa häissä

lansisaharakirjelogoEl Aaiún, Länsi-Sahara 21. elokuuta 2016

Hei! Tällä kertaa aion kertoa teille länsisaharalaisista häistä ja niihin liittyvistä perinteistä.
Valitsin kirjeen teeman, koska juhlat ja niihin liittyvät perinteet ovat hyvin tärkeä osa sahrawien elämää. Monet perinteistä ja seremonioista pohjaavat islamilaiseen uskoon, kun taas toisten tausta on paikallisissa afrikkalaisissa ja arabialaisissa perinteissä.

Aikoinaan sahrawit menivät naimisiin hyvin nuorina. Tytöille naimisiinmeno tuli ajankohtaiseksi yleensä 13 vuoden iässä. Jos nainen ei ollut vielä naimisissa 20-vuotiaana, löi se häneen valtavan sosiaalisen stigman. Alhaista ikää selittää se, että historiallisesti sahrawit olivat beduiineja, jotka liikkuivat paikasta toiseen. Tästä syystä naimisiin mentiin paljon aikaisemmin kuin nykyään, koska tyttöjen ei tarvinnut asettua aloilleen ja löytää työtä ennen naimisiinmenoa.

Nykyään naiset menevät naimisiin 20–30 vuoden iässä, kun taas miehet menevät naimisiin usein 30:n ja 40 ikävuoden välillä. Muutoksen on aiheuttanut se, että naiset haluavat valmistua opinnoistaan ja saada taloudellista itsenäisyyttä. Miehet puolestaan haluavat hankkia ensin riittävän toimeentulon koko perheen elättämiseksi ennen naimisiinmenoa.

Avioliiton ensimmäinen vaihe on kihlautuminen. Kihlautuminen tapahtuu niin, että tuleva sulhanen tapaa tulevan morsiamensa perheenjäsenet, yleensä vanhemmat, ja antaa heille lahjoja ja pyytää tyttären kättä. Myöhemmin molempien vanhemmat tapaavat ja sopivat tarkemmin, milloin häät pidetään.

Avioliiton ensimmäisenä iltana järjestetään isot juhlat, jotka jatkuvat vielä seuraavallekin päivälle. Juhlissa tarjotaan valtavasti ruokaa ja niissä esiintyvät paikalliset muusikot. Tapoihin kuuluu, että sulhanen tarjoaa suuret myötäjäiset morsiamensa perheelle. Yleensä myötäjäislahjat kuljetetaan paikalle suuressa tööttäilevässä autosaattuessa. Tyypillisesti lahjaksi annetaan kaksi kamelia, kankaita, vaatteita, kodinkoneita ja -laitteita, hajusteita, koruja ja koriste-
esineitä.

Saattuetta ovat vastassa morsiamen perheenjäsenet ja sukulaiset, jotka tarjoavat juhlaväelle maitoa, taateleita, ruokaa ja juomaa. Ruokaa seuraa musiikin täyttämä juhla, jossa tanssitaan pitkään sahrawirytmien tahdissa. Yöksi morsian vie sulhasen salaiseen yöpaikkaan, jossa he saavat viettää yön kahdestaan.

Seuraavana päivänä morsian muuttaa uuteen kotiin, jossa uusi pariskunta alkaa asettua aloilleen. Kolmen päivän jälkeen morsian palaa sulhasensa kanssa entiseen kotiinsa tapaamaan kotiväkeä ja viettämään pienemmän yksityisen juhlan, jossa juhlitaan perheiden yhdistymistä.

Leila Lahbib