Aihearkisto: 1/2019

Rauhantekijä Atik Ismail: Välittävä tsemppari

62-vuotiaan Atik Ismailin elämä on tähän asti ollut värikäs ja täynnä nopeita käänteitä. Sodan ja rauhan kysymykset ovat seuranneet Suomen huippujalkapalloilijoihin kuulunutta Ismailia lapsesta asti. Nykyään hän valmentaa nuoria ja tsemppaa varsinkin niitä, jotka tarvitsevat erityisrohkaisua.

 

Ilhamiye ja Talat Ismailille syntyi 5. tammikuuta 1957 Helsingissä kaksospojat Atik ja Adil. Talat oli avioitunut 19-vuotiaana erikoisluvalla 17-vuotiaan Ilhamiyen kanssa juuri ennen kuin hän syyskuussa 1941 osallistui jatkosotaan. Kotirintamallakin tapahtui traagisia: nuorenparin esikoispoika Fikret kuoli vuonna 1942 vain yksivuotiaana aivokalvontulehdukseen.

Atikin lapsuutta leimasivat useat maailmanrauhaa uhanneet tapahtumat, kärjessä Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968. Jo nelivuotiaana Atikin elämään astui pelko: tuleeko ydinsota, syttyykö kolmas maailmansota?

Sodan kokemukset olivat pientä poikaa vieläkin lähempänä. Isä, joka Ismailin sanojen mukaan oli “kipeänä sodasta”, ei puhunut rintamakokemuksistaan sanallakaan, kuten eivät tuhannet kohtalotoveritkaan.

Atikin ensimmäisiin muistoihin kuuluvat käynnit Munkkiniemen yleisessä saunassa.

“Isä vei meidät Adilin kanssa sinne aina lauantaisin. Siellä oli miehiä amputoituine raajoineen, oli viinaa ja tupakan haju. Kaikki se jäi varmaan alitajuntaani.”

MUSIIKISTA VOIMAA

Tataarivähemmistöön kuuluneiden Ismailien suku oli tullut Suomeen Moskovan eteläpuolelta 1800-luvun lopussa. Perhe seurasi tarkasti, mitä maailmalla tapahtui. Koko perhe – myös äiti, joka ei sietänyt lainkaan väkivaltaa – ihaili nyrkkeilijä Cassius Clayta eli Muhammad Alia, joka menetti vuonna 1967 maailmanmestarin tittelinsä kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Kymmenvuotiaan Atikin maailmankuva laajeni vauhdilla.

“Alin sanoma oli niin kaunis, samoin hänen rytminsä kehässä ja kehon hallinta. En minäkään siitä muksimisesta niin välittänyt. Samaan aikaan Amerikassa alkoi yhä voimakkaammat ihmisoikeustaistelut ja Martin Luther King murhattiin.”

Atik oli myös löytänyt musiikin voiman. Todella suuren vaikutuksen häneen tekivät James Brownin biisi “Say it loud – I’m black and I’m proud” ja ennen kaikkea Edwin Starrin “War”, joka oli hänestä sykähdyttävän kova.

“Woodstock ja Vietnamin sota olivat isoja merkityksellisiä asioita minulle. Woodstock-elokuvan näin 1970 kun se tuli Suomeen, siinä Alvin Lee soittaa I’m going home, sillä oli rauhanmerkki punaisessa kitarassa ja sätkä palaa. Rauhanlauluista tutuiksi tulivat muun muassa Joan Baezin ja Arlo Guthrien Vietnamin sodan vastaiset biisit. Naapurissa oli minuakin valveutuneempaa väkeä, niillä soi Lautanen Guatemalan verta ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Ja kyllähän Agit Propin biisit ovat upeita, vaikka aina ei ymmärtänytkään niiden sanomaa.”

Musiikki kulki Atikin elämässä vahvasti mukana.

“70-luvulla pinnalla olivat progressiivinen rock ja hevibiisit. Dave Lindholm oli meidän naapuri ja myös kotimainen tuotanto alkoi kiinnostaa, ‘Puhtaat laivat’ jne. Biiseissä tuli koko ajan salaa hyvä sanoma esiin, niissä oli hyvät tekstit.”

VASTAHAKOINEN ALIKESSU

Atik ja Adil Ismail olivat kovia poikia pelaamaan ja seikkailemaan. Kaikenlainen urheilu kiinnosti, ja sitä katsottiin television lisäksi myös urheilukisoissa. Poikien isä pelasi jalkapalloa, ja keväällä 1968 kaksoset liittyivät ensimmäiseen jalkapalloseuraansa, joka oli Juventus – nimittäin HJK:n kaupunginosajoukkue Niemenmäen Juventus.

Loppu onkin osa Suomen urheiluhistoriaa.

Syksyllä 1977 tuli aika mennä armeijaan, mikä oli Ismailille jonkinlainen sokki. Intti ei kiinnostanut häntä vähääkään. Komppanianpäällikkö Antero Mäkipäätä mielistelemällä elämä vähän helpottui. Koska Ismail oli tuolloin jo maajoukkueurheilija, hänet pakotettiin Reservialiupseerikouluun.

“Olin sen aikana kaksi kuukautta Saksassa harjoitusleirillä. Armeija oli ihan lapsellista leikkiä ja minut päästettiin säälistä alikessuksi.”

Suomen nykymenoa Ismail ei arvosta.

“Puolustusministerihän on sotahullu. Viime vuosien sotakiihkoilu ja -into ovat olleet minulle hyvin vastenmielisiä, varsinkin kun asumme Siilinjärven lähellä ja siellä Hornetit jyräävät harjoituksissaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, että on ihan sama onko Suomella 6 tai 64 hävittäjälentokonetta tai ei yhtään. Jos tuho tulee niin se tulee niistä riippumatta. Ei enää tulla käymään mitään perinteistä talvisotaa.”

Ismail lyttää Suomen runsaslukuiset sotaharjoitukset Naton kanssa.
“Sanotaan, ettei olla Naton kanssa tekemisissä mutta Nato-joukkoja tänne piisaa ja maihinnousuja harjoitellaan. Vaikka Kekkosta, Koivistoa ja Halosta kuinka parjataan, niin tuskin he olisivat moiseen suostuneet.”

KANTAAOTTAVAT PALLOILIJAT

Atik Ismail on poikkeuksellinen urheilija siinä, että hän on julkisuudessa tuonut yhteiskunnallisia mielipiteitään esiin.

“Nykypäivänä urheilijat eivät uskalla puhua, kun kaikki on bisnestä. He menettäisivät mainosdiilit ja sopimukset. Minun aikanani me olimme periaatteessa amatöörejä. Meillä ei ollut kaupallisten firmojen kanssa diilejä, silloin uskalsi puhua.”

Mutta järjestöjen kanssa oli toisin.

“Jos oli Työväen urheiluliiton TUL:n urheilija, ei päässyt edustamaan Suomea. Isäni pelasi jalkapalloa Turun Veikoissa, mutta ei TUL:n jäsenenä päässyt pelaamaan maajoukkueessa. TUL:n urheilijoita on potkittu aika paljon päähän. Nämä ajat menivät onneksi ohi 1980–90-luvulla. Jalkapallon osalta kaikki muuttui täydellisesti Bosman-säännön tultua voimaan (ns. Bosman-sääntö: Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vuonna 1995 tekemä päätös, jonka seurauksena EU-alueen joukkueurheilun ammattilaispelaajat saavat siirtyä vapaasti seurasta toiseen sopimuksensa päätyttyä, toim. huom.) Seurat eivät saa enää omistaa pelaajia. Huippupelaajat sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla ovat puheissaan hirveän varovaisia, koska tietävät, että he voivat ehkä saada jonkin sponsorisopimuksen, ja yhteistyökumppanit latovat silloin niille hirveän selkeät säännöt.”

Poikkeuksiakin on: HJK:n Riku Riski otti äskettäin riskin ja kieltäytyi eettisistä syistä osallistumasta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjoitusleirille ihmisoikeuksia polkevassa Qatarissa.

Cristiano Ronaldo on kai ottanut palestiinalaiskysymykseen pari kertaa kantaa. Mutta jos ajattelee meikäläisiä huippu-urheilijoita, niin olisin odottanut Jari Litmaselta tai Sami Hyypiältä jotain muutakin. He ovat sinänsä hienoja persoonia, mutta olisivat he voineet esimerkiksi tästä Qatar-tapauksesta jotain sanoa.”

“Joitakin vuosia sitten olin Keith Armstrongin kanssa seminaarissa Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksessa SASKissa, silloin puhuttiin Qatarista. Näimme siellä dokumentin Qatarin oloista. Meno oli karua jo silloin.”

POLITIIKKAAN

Atik Ismailin runsas päihteidenkäyttö ei ole ollut salaisuus, ei myöskään se, että 90-luvun alussa hän raitistui ja on raittiina pysynyt. Noihin aikoihin hänessä heräsi halu auttaa muita, koska oli itse saanut vaikeina aikoinaan apua.

“Ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta työskentely saivat lähtemään mukaan politiikkaan. Sain raitistuttuani töitä Kuopion kaupungin ensisuojasta. Minulla oli hirveän hyvä pomo, runoilija Maaria Leinonen, sosiaalityöntekijä, joka kannusti paitsi työssä myös kirjoittamisessa. Olin laitosapulaisena. En kovin paljon siivonnut mutta juttelin ensisuojassa olevien ihmisten kanssa. Maarialla on tosi hyvä maailmankuva, Ihminen on ihmisen toivo on hänen yhden runokirjansa nimi. Sitä kautta heräsi kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Ismail valittiin Vasemmistoliiton listoilta 90-luvun alkupuolella Kuopion kaupunginvaltuustoon, nykyään hän on toinen varavaltuutettu.

“Valtuustossa tehdään ryhmäpäätöksiä tai ne ovat osa isompia kokonaisuuksia. Lautakunnissa voi vaikuttaa konkreettisesti. Lautakuntahomma on vaativampaa, kun pitää tarkemmin perehtyä asioihin.”

Ismail on nauttinut nimenomaan lautakuntatyöskentelystä. Hän on ollut sekä kulttuuri- että vapaa-ajan lautakunnassa ja niiden jäsenenä myös Savonia-kirjallisuuspalkinnon raadissa. Tänä vuonna palkinnon voitti Heidi Jaatinen, joka on kirjoittanut kansalaissodan historiaa Kiuruveden valkoisten näkökulmasta, mikä on hieman unohdettu osa tuon sodan kertomuksia.

HUOMIOIVAT VALMENTAJA

Atik Ismail kouluttautui aikoinaan lähihoitajaksi ja on työskennellyt muun muassa päihteiden kanssa kamppailevien ja vanhusten parissa. Omaelämäkerrassaan Pelimies hän kirjoittaa: “Ikääntyvä ihminen ei ole kauppatavara, jota mitataan tuloksellisuudella ja tehokkuudella. Täytyy antaa aikaa ja läsnäoloa. Ihmisiä täytyy ottaa huomioon, kunnioittaa ja kuunnella.”

Samaa ohjenuoraa hän seuraa lapsia ja nuoria valmentaessaan.

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

“Paras palaute on tullut lasten ja nuorten ohjaamisesta. Tänä päivänä lasten keskittymiskyky on ehkä vähän kadoksissa. Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet ne taitavimmat kaverit, koska tiedän että he menevät omaa polkuaan. Minua kiinnostavat kömpelöimmät ja ujoimmat lapset tai ne, joilla ei ole niin koordinaatiota tai pelisilmää tai peliälyä. Minulle tärkeintä on juuri heiltä aikuisina saatu palaute, että kiitos kun jaksoit tsempata. Lapset pitää huomioida ja heistä pitää välittää. On karmaisevia esimerkkejä siitä, kun valmentaja huutaa lapselle että susta ei ole mihinkään, tai kun lapsia valmennetaan pelolla.”

Ismail valmentaa tällä hetkellä lapsia erikoistreeneissä, esimerkiksi nopeaan tahtiin kasvaneita 12–13-vuotiaita poikia, joiden koordinaatiota kasvaminen on heikentänyt. Eräskin poika on erityisen paljon kärsinyt kymmenen sentin kasvupyrähdyksestään. Viime harjoitukset olivat ensimmäiset, kun poika ei kiroillut itselleen.

AIKUISTEN RASISMI

Atik Ismail osallistui vuonna 2015 Meillä on unelma -joukkomielenosoitukseen rasismia vastaan Helsingissä lukemalla lavalla oman runonsa. Hän on muutenkin ollut julkisuudessa rasisminvastaisessa työssä.

Ismailin tytär asuu Itä-Helsingissä, ja tyttärentyttären kanssa pihalla jalkapalloa pelaillessaan hän on huomannut, että lasten keskuudessa ei rasismia oikeastaan ole, mutta aikuisten parissa on tullut pientä kärhämää.

“Pihapiirissä on ihmisiä varmaan kymmenestä eri kulttuurista. Kun fudista pelataan pihanurmella, niin kaikki lapset otetaan kyllä mukaan, mutta aikuiset ovat varautuneempia.”

Ismail kiertää kysymyksen, aikooko hän jatkaa politiikassa. Hän toteaa pyrkivänsä nykyään sosiaalisen median kautta vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

“Yritän välttää riitelemistä ja yritän ymmärtää toisin ajattelevia, mutta rasistisia ja vittuilevia mielipiteitä esittävät poistan heti kavereistani.”

Vastaus maahanmuuttokysymykseen on Ismailille selvä: kasvava maahanmuutto pakolaisineen on väistämätön osa tulevaisuutta.

“Jotkin maanosat kuivuvat, ja itse me on se aiheutettu, samoin merien pinnan nousu.”

KIRJALLISUUTTA MONELTA LAIDALTA

Atik Ismailin saavutuksiin kuuluvat myös kirjat. Ensimmäinen omakustanne, runokirja Runoni on pilkku, ilmestyi 1994. Julkaisujen joukossa on elämäntilityksiä, kunnianosoitus Cisse Häkkiselle, ja tietenkin jalkapalloa. Vuonna 2007 ilmestyi yhdessä Marko Leinon kanssa kirjoitettu romaani Isiltä pojille. Sen päähenkilö Otto oli nuorena lupaava jalkapalloilija, jonka unelmat murskaantuvat sodassa. Otto palaa rintamalta vailla toista jalkaa.

Leino on dramaturgi, joka on kirjoittanut käsikirjoituksen muun muassa äskettäin kuolleesta Matti Nykäsestä kertovaan elokuvaan.

“Marko on rauhaa rakastava ihminen, jonka kanssa mietittiin, miten kuolema, pelko ja jalkapallo yhdistyvät rintamalla. Meitä kiinnosti se, mitä urheilijat näkevät ja kokevat, kun paras aktiiviuran aika kuluu sodan melskeissä.”

Ismail palauttaa mieleen Kiovan Dynamon joukkueen kohtalon toisessa maailmansodassa. Saksalaisten miehitettyä Kiovan oli joukkue noussut vastarinnan keulakuvaksi. Miehittäjät yrittivät korjailla tilannetta järjestämällä näytösottelun, mutta Luftwaffen valiopelaajat hävisivät aliravitsemuksesta kärsiville dynamolaisille. Pelitauolla kiovalaisten pukuhuoneessa oli vieraillut SS-upseeri, joka oli vedonnut pelaajiin, että nämä tahallaan häviäisivät. Dynamo kieltäytyi sopupelistä, minkä seurauksena koko joukkue vietiin pahamaineiselle Syretsin keskitysleirille. Neljä heistä ammuttiin, loput selvisivät hengissä.

Ismailin kirjallisuusharrastukseen kuuluu myös teatteri. Kuluneen vuoden tärkein asia hänelle on ollut omaelämäkerrallinen monologinäytelmä Älli Bälli, jota esittää teatteriryhmä Lataamo. Lavalla on Ismail ja Tumi Turunen, joka vastaa valoista ja äänistä.

“Yhdellä kaverillani on harrastajateatteritaustaa. Kerroin hänelle Pelimiehestä ranskalaisilla viivoilla ja tein 20 sivua kässäriä. Harjoiteltiin kolme kuukautta Puijon väestönsuojassa kunnes tajuttiin, että esityshän on luento. Mutta sitten saimme mukaan Anni Salmen, jolla on tanssijan ja valosuunnittelijan koulutus. Hän lähti ohjaamaan.”

Näytelmässäkin on rauhanteemaa, esimerkiksi kivääristä tulee jääkiekkomaila ja puhelin. Esityksiä on ollut ympäri Suomea, muun muassa Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, jonne Lataamo tuli valituksi 55 teatterin joukosta. Lauantaina 2. helmikuuta Rovaniemellä oli 20. näytös, jossa yleisö osoitti seisten suosiota. Näytöksiä onkin tulossa lisää, muun muassa Lapualle, Pietarsaareen, Ouluun ja myös eteläiseen Suomeen. Lisäksi Keijo Franckin kanssa on suunnitteilla rauhanlauluhanke, joten rauhan teemaa on Ismailin tuotannossa tarjolla tuhdisti ja värikkäinä annoksina jatkossakin.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Luettavaa:
Atik Ismail: Pelimies. Omaelämäkerta. Minerva 2016.

Älli Bälliä esitetään mm. 27.2. kello 19 Siilinjärvellä Ahmon koululla ja 1.3. kello 19 Lapuan teatteri Hiomossa.

 

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

 

Pääkirjoitus: Hävittäjien kauhistus

Kevään eduskuntavaalit ovat rauhanliikkeelle erityisen tärkeät. Tulevan eduskunnan ja nimitettävän hallituksen politiikalla on hyvin pitkälle meneviä vaikutuksia turvallisuuteemme. Tärkeimpänä yksittäisenä päätöksenä tulee olemaan nykyisten 64 Hornet-hävittäjän korvaaminen (itse asiassa hävittäjiä on tätä nykyäkin vain 62, koska kaksi konetta on jo tuhoutunut korjauskelvottomiksi). Elinkaarikustannuksiltaan jopa yli 30 miljardin euron päätöstä yritetään ajaa läpihuutojuttuna.

Hävittäjähankinnasta on annettu sellainen kuva, että kaikki puolustuspolitiikan asiantuntijat, joihin puolustusministeriö lukee mielellään vain ja ainoastaan sotilaat, olisivat asiasta yksimielisiä. Näin ei kuitenkaan ole, mutta puolustusvoimien piiristä on hyvin hankala saada eriäviä mielipiteitä julkisuuteen. Armeijassa ylempien upseerien päätöksiä ei saa kritisoida. Rangaistukseksi voi joutua koristelemaan pikkukivillä pihapolkuja ilmavoimien Lapin-majalla Lemmenjoella. Onneksi perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kuitenkin kansalle eikä upseereille. Pidetään siitä huoli jatkossakin.

Rauhanliikkeenkin toiminnan ansiosta keskustelu hankinnan mielekkyydestä on virinnyt mediassakin. Pitkäänhän ns. valtamedia tuntui olevan puolustusvoimien talutusnuorassa markkinoimassa uusia kiiltäviä sotakoneita suurelle yleisölle. Vähintäänkin osa noista miljardeista pitää varata todellisiin turvallisuusuhkiin, joihin kuuluu niin ilmastonmuutos kuin kasvava epätasa-arvo ja hyvinvointivaltion alasajo. Tämänhetkisen vakavimman turvallisuusuhan eli ilmastonmuutoksen kannalta hävittäjähankinta on valtava investointi tuhon kiihdyttämiseksi.

Hävittäjähankintaa tarkemmin harkitsevia on ilmaantunut useista puolueista, joten eri puolueita kannattavien rauhanaktiivien on helppo tehdä valintansa tämäkin huomioon ottaen. Ainoan poikkeuksen näyttävät tekevän siniset, jotka ovat linjanneet vaaliohjelmassaan tavoitteeksi 100 uutta hävittäjää. Näillä näkymin sotapuolue kadonnee vaalien jälkeen poliittiselta kartalta kokonaan. Valitettavasti kuitenkin sekä keskusta ja kokoomus ovat sallineet olematonta kannatusta nauttivan puolueen reivata puolustuspolitiikan vaarallisille vesille. Korjausliike on tarpeen.

Tässä lehdessä on mukana artikkeli toisella kotimaisella. Claus Montonen avaa ydinvoiman ja ydinaseiden yhteyksiä artikkelissa, joka aloittaa yhteistyön “suomenruotsalaisen rauhanliikkeen pää-äänenkannattajan” Fredspostenin kanssa. Näin aluksi julkaisemme artikkelin sellaisenaan ruotsiksi, mutta saamamme palautteen perusteella mietimme, käännämmekö vaihtoartikkelit jatkossa suomeksi.

P.S. Käykäähän allekirjoittamassa valittavalle uudelle eduskunnalle osoitettu Hävittäjämiljardit uuteen harkintaan -adressi, linkki siihen löytyy Rauhanpuolustajien nettisivuilta.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Kertomuksia rohkeudesta 21: Norjalaisopettajat vastustivat natsimiehitystä

Natsi-Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan varhain aamulla huhtikuun 9. päivänä 1940. Saksa valloitti Tanskan kuudessa tunnissa, mutta Norjan puolustustaistelu kesti useita viikkoja, niin että brittiläisiä, ranskalaisia, tanskalaisia ja puolalaisia joukkoja ehti saapua apuun. Kahdessa kuukaudessa Norjan sotilaallinen vastarinta oli kuitenkin murskattu. Kesäkuussa maasta pakeni paitsi liittoutuneiden armeijat myös Norjan hallitus, kuningas ja kruununprinssi.

Norjalaiset olivat tilanteesta järkyttyneitä, ehkä jossain määrin jopa lamautuneita. Opettaja Haakon Holmboen mukaan kesällä 1940 ilmassa ei ollut päättäväisyyttä, että “nyt asetumme vastarintaan”. Tunnelma oli pikemminkin odottava, ja kansalaistottelemattomuuden vastarinta syntyi sitä mukaa kuin Quislingin nukkehallitus yritti ottaa yhteiskuntaa tiukempaan hallintaansa.

Syksyllä he vaativat, että kaikki valtion työntekijät allekirjoittavat uskollisuudenvalan uusille hallitsijoille. Moni kieltäytyi, minkä johdosta miehittäjille työskentelevien puolisotilaallisten Hird-joukkojen otteet kovenivat, mikä puolestaan käännytti yhä enemmän ihmisiä uutta hallintoa vastaan.

PAPERILIITTIMET VASTARINNAN SYMBOLEINA

Vastarintaa ilmaistiin muun muassa pitämällä esillä erilaisia nationalistisia symboleja, kuten kuningas Haakon VII:n H7-tunnusta. Kun se kiellettiin, nostivat Oslon yliopiston opiskelijat vastarinnan symboliksi paperiliittimen. Se oli nerokas keksintö, sillä se löytyi joka kodista, sen pystyi asettamaan esille mitä moninaisimmilla tavoilla ja se symboloi yhdessä pysymistä. Pian natsit tekivät itsestään naurunalaisen kieltämällä myös paperiliittimen. Eipä aikaakaan, kun sekin korvattiin taas uudella symbolilla, tulitikun päähän asetetulla pienellä perunalla – jonka tilalle opiskelijat seuraavana päivänä laittoivat vähän isomman perunan symboloiden siten vastarintaliikkeen kasvua.

Kyse ei ollut mistään vaarattomasta leikistä, vaan protesteista saattoi saada hyvinkin mielivaltaisia tuomioita. Vankilaan esimerkiksi joutui satoja henkilöitä, joiden rikos oli pienen kukkasen pitäminen esillä takkinsa napinreiässä kuninkaan 70-vuotispäivän kunniaksi.

Kontakteja saksalaissotilaisiin välteltiin. Mutta jos oli pakko olla heidän kanssaan tekemisissä, moni teeskenteli, ettei osaa saksaa, vaikka saksan kieli oli tuolloin kutakuinkin yhtä yleistä kuin englannin kielen osaaminen nykyisin. Kadulla ei suostuttu neuvomaan tietä, eikä julkisissa kulkuneuvoissa suostuttu istumaan natsisotilaiden viereen. Tätä protestia vastaan laadittiin laki: sen mukaan julkisessa kulkuneuvossa on istuttava, mikäli penkkejä on vapaana. Myös punaisen lippalakin pitäminen oli lailla kiellettyä, koska sitäkin käytettiin vastarinnan symbolina.

TOTTELEMATTOMAT OPETTAJAT

Quislingin tavoitteena oli luoda Norjaan “uusi järjestys”, tiukasti hierarkkinen korporativismi, jossa valtio hallinnoi ammattikuntia, jotka puolestaan kontrolloivat jäseniään. Uudistus aloitettiin lakkauttamalla opettajien ammattiliitto ja perustamalla tilalle natsimyönteinen järjestö, johon liittyminen oli opettajille pakollista. Vastarintaliikkeen pirissä laadittiin saman tien malli kieltäytymiskirjeestä, joka opettajia pyydettiin lähettämään opetusministeriöön omalla allekirjoituksellaan ja osoitteellaan varustettuna. Kampanjasta tuli menestys: Norjan 12 000 opettajasta 8 000–10 000 kirjoitti kieltäytymiskirjeen, allekirjoitti sen ja lähetti ministeriöön.

Hallitus vastasi tähän sulkemalla koulut kuukaudeksi. Virallisena syynä oli polttoaineen loppuminen, mutta koska koulut lämmitettiin puulla ja kevät oli jo alkamassa, kaikki ymmärsivät tämän tekosyyksi. Koulujen sulkeminen provosoi oppilaiden vanhemmat kansalaisaktiivisuuteen: seuraavien viikkojen aikana ministeriö vastaanotti kymmeniä tuhansia ministeriön toimia kritisoivia kirjeitä koulujen sulkemisesta ärsyyntyneiltä vanhemmilta.

Moni opettaja sen sijaan jatkoi opettamista salaa kotonaan, hallinnon käskyistä piittaamatta. Maanalainen vastarintajärjestö maksoi heille palkkaa.

TUHAT OPETTAJAA VANGITAAN

Noin satakolmekymmentä kilometriä Oslosta pohjoiseen sijaitsevan Hamarin kaupungissa opettaja Haakon Holmboe oli yksi allekirjoittajista. Maaliskuun 20. päivänä 1942 kello kuusi aamulla hänen ovelleen koputettiin. Oven takana seisoi poliisi pidätysmääräyksen kanssa. Holmboe oli yksi noin tuhannesta pidätetystä miesopettajasta. Yhtäkään naisopettajaa ei pidätetty.

Poliisi, joka pidätti Holmboen, ei kuulunut Quislingin puolueeseen, ja kohteliaisuudestaan ja pidättyväisyydestään päätellen hän oli ennemminkin pahoillaan tapahtuneesta. Hän odotti kärsivällisesti kokonaisen tunnin Holmboen pakatessa tavaroitaan.

Jotkut poliisit menivät kohteliaisuudessaan vieläkin pidemmälle: eräässä tapauksessa poliisit olivat ennen pidätyksiä soittaneet rehtorin kansliaan ja kertoneet saamastaan käskystä pidättää kahdeksan opettajaa. Nyt poliisit kysyivät, keitä heidän tulisi pidättää. Opettajat pohtivat asiaa iän, terveyden ja perhesiteiden perusteella, ja soittivat sitten poliisille takaisin ja antoivat nimet.

Holmboe siirrettiin ensin viikoksi parinkymmenen opettajan kanssa vankilaan, sitten Grinin keskitysleirille, josta edelleen junalla – karjavaunuissa – Jørstadmoenin keskitysleirille. Jälkimmäisen siirron aikana tieto heidän matkastaan levisi, ja useilla asemilla oli lapsia laulamassa heille.

Jørstadmoenin keskitysleirillä oli enimmillään 687 opettajaa. Vankeja potkittiin pienimmistäkin väärinteoista, heitä juoksutettiin paikasta toiseen ja pakotettiin hyppimään lumihangessa päivittäin. Kaikki käskyt annettiin vihaisesti huutaen, ja ruoka-annokset olivat olemattomia. Holmboen mukaan pahinta oli jatkuva pelko, kun ei koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Heitä painostettiin luopumaan protestistaan, mutta he kieltäytyivät allekirjoittamasta papereita. Vain 32 antoi periksi.

KIRKKONIEMEN KESKITYSLEIRILLE

Huhtikuussa 499 opettajaa siirrettiin karjavaunuilla Trondheimiin, jossa heidät ängettiin sadan hengen laivaan. Laivamatka kesti kolmetoista päivää. Taaskaan opettajat eivät tienneet, minne he olivat matkalla ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Järjissään pysyäkseen he pitivät toisilleen esitelmiä ja järjestivät kuoroesityksiä.

Määränpää oli Kirkkoniemen keskitysleiri Jäämeren rannalla, lähellä Suomen rajaa. Siellä olosuhteet olivat aavistuksen paremmat kuin Jørstadmoenissa, mutta työ (öljyrumpujen ja painavien ammuslaatikoiden tyhjentämistä laivoista) oli vaarallista: yksi opettajista kuoli onnettomuudessa, kaksi menetti toisen silmänsä ja yhdeltä katkesi kummatkin kädet ja jalka. Leirillä oli myös venäläisiä vankeja, joita Holmboen mukaan kohdeltiin “karmeasti, joskus ammuttiinkin”.

Aika kului hitaasti, mutta kesä tuli ja meni, ja ilmat alkoivat taas kylmetä. Syksyllä, juuri ennen jäiden tuloa ja kaamosten alkamista, heidät lähetettiin yllättäen etelään ja vapautettiin. Haakon Holmboe pääsi takaisin kotiinsa 20.11.1942, päivälleen kahdeksan kuukautta pidättämisensä jälkeen.

SITKEYS PALKITAAN

Vapauttamisen syy lienee ollut se, että kansan tuki opettajille oli niin vahvaa, että Quislingin nukkehallitus pelkäsi menettävänsä legitimiteetin rippeensäkin, jos se vielä pitäisi opettajia vangittuina. Norjan kouluissa opetus sai siis jatkua ilman natsipropagandaa. Quislingin kaavailema uusi opettajien ammattijärjestö ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vieraillessaan Stabekkin lukiossa keväällä 1942 yhdessä opetusministerin ja poliisipäällikön kanssa Quisling raivosi koulussa opettajille niin lujaa, että hänen sanansa pystyi kuulemaan koulun ulkopuoleltakin. Hän päätti puheensa huutamalla: ”Te opettajat olette tuhonneet minulta kaiken!” Opettajat ottivat tämän kiitoksena, viittasihan hän siinä todennäköisesti laajempiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olisivat vieneet Norjaa kohti natsismia ja jotka opettajien tottelemattomuus oli estänyt.

Teksti Timo Virtala
Kuva Mitro Partti

Lähteet:

Sharp, Gene: Tyranny Could Not Quell Them
YouTube: Gene Sharp on the Norwegian Teachers Strike
Today I Found Out: The Paperclip was used as a symbol of resistance during world war II
Global Nonviolent Action Database: Norwegian teachers prevent Nazi takeover of education

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 21. osa.

Suomalaisia europarlamen­taarikkoja Marokon laittoman miehityksen tukena

Euroopan unionin parlamentti äänesti helmikuun 12. ­päivänä komission esityksestä EU:n ja Marokon välisestä kalastussopimuksesta. Sopimukseen sisältyvät myös miehitetyn Länsi-Saharan kalavedet. Valitettavasti suomalaisparlamentaarikoiden enemmistö ilmaisi tukensa laittomalle miehitykselle ja alueen luonnonvarojen ryöstölle. Mitä ilmeisimmin tästä sopimuksesta ja parlamentin aiemmin tammikuussa hyväksymästä laittomasta kauppasopimuksesta valitetaan jälleen kerran Euroopan unionin tuomioistuimeen, joka on jo kertaalleen todennut aiemmat vastaavat sopimukset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomiksi.

Tukensa Marokon laittomalle miehitykselle antoivat:
Petri Sarvamaa (kok.), Henna Virkkunen (kok.), Jussi Halla-aho (ps.), Anneli Jäätteenmäki (kesk.), ­Elsi Katainen (kesk.), Mirja Vehkaperä (kesk.), Miia-Petra Kumpula-Natri (sd.) ja Liisa Jaakonsaari (sd.)

Laitonta kalastussopimusta vastaan äänestivät:
Merja Kyllönen (vas.), Nils Torvalds (r.) ja Sirpa Pietikäinen (kok.)

Heidi Hautala (vihr.) ja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.) eivät osallistuneet EU-parlamentin nettisivujen mukaan kalastussopimusta koskevaan äänestykseen, mutta molemmat olivat aiemmin tammikuussa vastustaneet komission vastaavaa esitystä EU:n ja Marokon välisestä kauppasopimuksesta.

Avautuvien arkistojen salat

Neljännesvuosisata on ihmisen elämästä huomattava siivu, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se saattaa olla ohikiitävä hetki: kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehtyjen päätösten merkitykset saattavat tuntua edelleen uusilta ja yllättäviltä. Tietokirjailija ja toimittaja Pentti Sainion syksyllä julkaistu teos Minne Suomi pommittaa? sukeltaa arkistoihin ja käy läpi dokumentteja, jotka julistettiin aikanaan salaisiksi 25 vuoden ajaksi. Neljännesvuosisadan rajapyykin tekee nyt merkittäväksi se, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri käänne Hornet-kauppoineen ja Naton rauhankumppanuussopimuksineen ajoittui nimenomaan 1990-luvun alkuun.

Suomalaisista asekaupoista ennenkin kirjoittanut Sainio luo nyt tutkimukselle vapautuneiden asiakirjojen pohjalta kuvan kohtuullisen pienen poliitikko- ja virkamiespiirin toteuttamasta suunnanmuutoksesta, jossa on vältelty julkista keskustelua ja vedätetty eduskuntaa, joka käyttää korkeinta valtaa maassa. Rauhanpuolustajien Vox Pulu -podcastin haastattelema Sainio kyseenalaistaa esimerkiksi Suomen yksipuolisen irtautumisen Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloista ja Naton rauhankumppanuussopimuksen sekä isäntämaasopimuksen oikeudellisen pohjan.

Kyseenalaisin keinoin käynnistettyä sotilaallista yhteistyötä on sittemmin syvennetty sopimuksilla, jotka eivät kuulemma muuta mitään. Näin on päädytty nykyiseen tilanteeseen, jossa Suomi on Nato-yhteensopivampi kuin monet sotilasliiton jäsenmaat ja kantaa jo monien liittoutumispolitiikan kannattajienkin mielestä liittoutumisen riskejä. Muutos sotilaallisesti liittoutumattomasta maasta Yhdysvaltojen de facto liittolaiseksi on tapahtunut ilman aiheen käsittelyä vaaleissa tai eduskunnassa.

HYVÄKSYMÄTTÖMIÄ SOPIMUKSIA

Minne Suomi pommittaa? kuvaa kulissien takaisia valmisteluja Washingtonista Helsinkiin ja juhlaviin ilmaisuihin perustuvaa julkisuuspeliä Suomen solmiman Naton rauhankumppanuussopimuksen (PfP) tiimoilla 1990-luvun alussa. Sainion mukaan rauhankumppanuusohjelma onnistuttiin myymään ylevillä periaatteilla, vaikka salaisissa keskusteluissa ja raporteissa ilmoitettiin, ettei kyseessä ole perinteiseen kriisinhallinta- tai rauhanturvaoperaatioon valmistautuminen vaan Naton laajentaminen. Sainion mielestä rauhankumppanuutta olisi syytä kutsua sodankumppanuudeksi tai aseveljeydeksi. Pohjimmiltaan kyse on Yhdysvaltojen vaikutusvallan kasvattamisesta.

Sainio kyseenalaistaa rauhankumppanuuden oikeudellisen pohjan. Hän kirjoittaa:

”Vain yksi asia on varmaa: Suomen puolesta asiakirjaa ei ole kukaan voinut allekirjoittaa. Sopimusta ei ole olemassa. On vain kansalainen Heikki Haaviston omissa nimissään allekirjoittama asiakirja ja siihen liittyvä Haaviston antama lausuma. Näitä Haaviston aikomuksia ei ole mikään suomalainen valtioelin laillisesti hyväksynyt. Asia olisi voitu pelastaa sillä, että 12.10.1994 Naton kumppanuusasiakirja olisi tuotu eduskunnan hyväksyttäväksi.”

Tämä millekään sopimukselle perustumaton rauhankumppanuus on ollut sotilaallisen yhteistyön perusta, sanoo kirjailija Pentti Sainio.

Kun rauhankumppanuusohjelmaa ei ole kyseenalaistettu, sen varaan on voitu rakentaa uusia sopimuksia, kuten isäntämaasopimus, joka ei puoltajiensa mukaan muuttanut mitään aiempaan verrattuna. Vallankäytön kannalta ei ole aina välttämätöntä, että sopimus on oikeudellisesti pätevä – riittää, että sitä pidetään sellaisena.

Sainio käy läpi rauhankumppanuussopimuksesta lähtenyttä muutosprosessia, johon hän listaa sotaharjoitukset, asehankinnat, Suomen puolustusvoimien kehittämisen Naton ja Yhdysvaltojen näkökulmasta ja tarpeista lähtien sekä Afganistanin ja Irakin sodissa avustamisen. Kirjailijan arvio on tyly: – Ne ovat laittomalla pohjalla.

Sainio kutsuu vuonna 2014 hyväksyttyä Suomen ja Naton välistä isäntämaasopimusta ”virattomaksi”, koska se ei käynyt eduskunnassa eikä eduskunta sitä hyväksynyt: ”Se on tahdon ilmaus, joka on tehty Suomen hallituksen nimissä, jota on edustanut puolustusministeriö, jonka puolesta sopimuksen on allekirjoittanut puolustusvoimien komentaja kenraali Lindberg. Kysymys on kuitenkin siitä, että tämäkään ei ole mikään laillinen ja Suomea velvoittava sopimus – elleivät suomalaiset virkamiehet ja poliittinen johto halua toimia sen mukaisesti, niin kuin nyt näyttää. Mutta silloin he hämäävät suomalaisia.”

Sainio korostaa, että isäntämaasopimuksen tulkinnat tehdään virkamiestasolla, mikä saattaa vielä aiheuttaa yllätyksiä poliitikoille. Sopimus itsessään antaa pohjan lähes mille tahansa sotilaalliselle toiminnalle.

Raimo Pesonen

Pentti Sainio: Minne Suomi pommittaa? Into 2018.

 

KUUNTELE VOX PULU -PODCASTEJA!

Rauhanpuolustajien nettisivulla on podcasteina kuunneltavissa asiantuntijahaastatteluja. Visuaaliseen kulttuuriin perehtynyt poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen Helsingin yliopistosta käsittelee mediassa esillä olevaa väkivaltaa. Historiantutkija Oula Silvennoisen podcastin aiheina ovat muun muassa suomalaiset fasistit, historiantutkimuksen haasteet ja Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyötä toisen maailmansodan aikana. Asiantuntijoita haastattelee kirjailija Raimo Pesonen.

Pentti Sainion koko haastattelu löytyy podcastina osoitteesta täältä.

 

Armeijoiden päästöt on huomioitava ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa

Armeijoihin, asevarusteluun ja sotimiseen kiinnitetään ilmastonmuutoksen torjunnassa harvemmin huomiota. Pelkästään armeijoiden ylläpito ja varustelu aiheuttaa kuitenkin kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä noin 10 prosenttia. Mittavia päästöjä aiheutuu myös itse sotimisesta, vaikka siitä ei ole saatavilla luotettavia arvioita. Tässä kirjoituksessa teen selkoa myös sotimisen erilaisista ympäristörasituksista.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että hiilidioksidipäästöt suhteutettuna bruttokansantuotteeseen olisivat vähäiset. Vuonna 2013 maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote oli 67 biljoonaa euroa(1) ja vastaavasti hiilidioksidipäästöt 36 miljardia tonnia eli 36 biljoonaa kilogrammaa(2). Suomen päästöt vuonna 2017 olivat 56,1 miljoonaa tonnia(3). Yksinkertainen jakolasku osoittaa, että aiheutamme päästöjä käsittämättömän piittaamattomasti: yhdellä kilolla hiilidioksidipäästöjä saamme globaaliin talouteemme alle kaksi euroa lisää.

Armeijat ja sotiminen on tietoisesti jätetty ilmastopolitiikan ja ilmastosopimusten ulkopuolelle. Esimerkiksi Kioton ilmastosopimusta solmittaessa sotilaallinen toiminta ja armeijan varusteiden valmistaminen jätettiin kasvihuonekaasujen rajoitusten ja mittaamisen ulkopuolelle Yhdysvaltojen painostuksesta(4). Armeijoiden ylläpito, varustelu ja sotiminen ovat kuitenkin vielä tuhlailevampaa hiilenkäyttöä suhteessa rahankäyttöön kuin rauhanomainen taloudellinen toiminta.

Yhdysvaltojen armeija on maailman suurin yksittäinen saastuttaja: sen ylläpito ja varustaminen aiheuttaa noin viisi prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä(5). Koska muiden maailman maiden yhteenlasketut sotilasbudjetit ovat Yhdysvaltojen sotilasbudjetin luokkaa, maailman kaikkien armeijoiden varustelu ja ylläpito aiheutti vuonna 2009 maailman hiilidioksidipäästöistä kymmenesosan, ja vuoteen 2017 mennessä maailman sotilasmenot ovat kasvaneet siitä miltei 15 prosenttia(6).

On tragikoomista, että ilmastonmuutosta pidetään suurimpana globaalina turvallisuusuhkana, mutta merkittävä tekijä tämän turvallisuusuhkan takana ovat yleisen turvallisuuden ylläpidolla perusteltavat armeijat.

PÄÄSTÖLASKUJA

Sotimisen ympäristövaikutusten arvioiminen on vielä vaikeampaa kuin armeijoiden ylläpidon, koska siihen liittyvät yksityiskohdat pidetään luonnollisesti sotasalaisuuksina. Armeijoiden ylläpidon ja asevarustelun ilmastovaikutuksia on mahdollista arvioida sotilasbudjettien kautta. Toisaalta sotimisessa kaikenlainen tuhoaminen aiheuttaa muita ympäristövaikutuksia, joiden arvioiminen on astetta hankalampaa. Vuoden 2003 hyökkäyksen Irakiin on vuosina 2003–2007 arvioitu aiheuttaneen päästöjä 141 miljoonaa hiilidioksiditonnia vuosittain(5).

Vuoden 1991 Irakin sodan aikana sytytettiin yli 600 öljynporauskaivoa, joista monet paloivat yli yhdeksän kuukautta. Soihtuina paloi yhden päivän aikana 680–816 miljoonaa litraa öljyä ja 70–100 miljoonaa kuutiometriä kaasua. Öljypalojen yhteismäärä oli arviolta 160 miljardia litraa öljyä.(7)

Raakaöljykilon polttaminen aiheuttaa 3,15 kiloa hiilidioksidipäästöjä(8). Pelkästään öljy- ja maakaasupalot aiheuttivat täten yli 420 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä, mikä on yli prosentti vuoden 2013 yhteenlasketuista hiilidioksidipäästöistä.

Pommien ja ohjusten päästövaikutuksista en ole löytänyt lukuja, mutta niiden räjähteet ja ajoaineet eivät ole mitenkään ympäristöystävällisiä. Oletetaan, että nämä aineet ovat hieman raakaöljyä haitallisempia, eli käytän niiden arvioimiseen kerrointa 5.

Isisiä vastaan on käytetty 100 000 pommia ja ohjusta(9). Tomahawk-ohjus painaa 1600 kg ja räjähde noin 500 kg. Jos keskimääräinen ammus ajoaineineen painaa 1000 kg, niin pelkästään tämän sodan pommitukset ovat aiheuttaneet 0,5 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä. Vuonna 1991 Irakin pommituksissa käytettiin 88 500 tonnia pommeja(10), eli ilmastovaikutus on sama kuin Isisin tapauksessa.

Vuonna 2016 Yhdysvallat käytti tilastojen mukaan 26 171 pommia tai ohjusta(11). Tykkien tai panssarivaunujen ammusten määristä en ole löytänyt arviota, mutta yksi 155 mm tykin ammus painaa noin 50 kg, josta noin puolet on metallikuorta. Ajopanoksessa on 20 kg ruutia. 20 tykin ammusta on siis tonni räjähteitä.

Olen tässä arvioinut ainoastaan sotimisen suoria ilmastovaikutuksia. Huomattavia epäsuoria vaikutuksia aiheutuu muun muassa panssarivaunujen alikaliiperiammuksissa käytettävästä köyhdytetystä uraanista. Se on ympäristömyrkky, jota vapautuu pienhiukkaspäästöinä, kun alikaliiperinuolet lävistävät esimerkiksi panssarivaunujen panssarointia. Yksi nuoli köyhdytettyä uraania painaa 10 kg.

Mittavia hiilidioksidipäästöjä syntyy myös sodassa tuhotun infrastruktuurin jälleenrakentamisesta(12, 13). En ole myöskään arvioinut sotimisen aiheuttamaa luonnon tuhoamista, joka luonnollisesti aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä.

OECD:n mukaan vuosina 2010–2030 pitäisi investoida yhteensä 10,5 biljoonaa dollaria, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ylittäisi 450 ppm. Maailman sotilasmenoilla nämä investoinnit katettaisiin helposti.

HÄVITTÄJIEN HANKINTA SURKEA MAAPALLOLLE JA PUOLUSTUKSELLEMME

Mietitäänpä hetki Suomen hävittäjähankintaa ympäristönäkökulmasta. Suomi on hankkimassa 64 kappaletta F-35-hävittäjiä, joiden elinkaarikustannuksiksi Kanada on arvioinut 38–61 miljardia euroa(14).  Armeijoiden ja asevarustelun päästöihin suhteutettuna se on arviolta 100 miljoonaa hiilidioksiditonnia. Kolmellekymmenelle vuodelle jaettuna se tekee 3 miljoonaa tonnia vuodessa. Vuoden 2017 luvuilla laskettuna se on viisi prosenttia Suomen päästöistä. Suomalaisittain olisi merkittävä ilmastoteko vähentää tätä hankintaa merkittävästi.

Parasta olisi jättää kokonaan tekemättä hankinta, jolla ei ole mitään merkitystä Suomen ilmapuolustukselle. Jopa militaristisesta näkökulmasta paljon tehokkaampaa, uskottavampaa, halvempaa ja ympäristöystävällisempää ilmapuolustusta saisi aikaan hankkimalla pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksia.

TALOUSTIETEEN JA KYLMÄN SODAN OPIT KOETUKSELLA

Ei ole taloudellisesti rationaalista, että ihmiskunta tuhoaa tämän maapallon – sen jälkeen ei ole yrityksiä eikä niiden omistajia, eikä omistajille jaettavia voittoja. On mielenkiintoista, että taloustieteessä rationaaliseksi oletettu ihminen ei tässä pysty tekemään rationaalista ratkaisua.

Sotilaallisesti ajateltunakaan asevarusteluun panostaminen ei ole rationaalista – kyse on kylmän sodan kauhun tasapainoon johtaneesta MAD-opista, joka tarkoittaa kaikkien osapuolten takuuvarmaa tuhoa (Mutual Assured Destruction). Kylmän sodan aikaan oppi ehkäisi ydinsodan syttymisen, koska konfliktin voittajalle ei olisi jäänyt elinkelpoista maapalloa. Nyt näemmä toimitaan päinvastoin, koska kaikkien osapuolten takuuvarma tuho tapahtuu juuri niillä opeilla, joita maailman armeijat harjoittavat varustelussaan. Tämä tuho tulee hitaasti hivuttaen, eikä senkään jälkeen voittajalle – maailman mahtavimman armeijan omistavalle valtiolle – jää elinkelpoista maapalloa.

Miten yksittäinen ihminen voi pelastaa maailmaa? Ensinnäkin vaatimalla, että sotilaallisen toiminnan päästöjä seurataan ja niistä raportoidaan aivan kuten muistakin päästöistä. Seuraava askel olisi ottaa kaikkien maiden sotavoimat mukaan ilmastotalkoisiin. Nämä seikat koskevat myös Suomea ja Suomen armeijaa. Ilmastotalkoiden osalta asevarustelun rajoittaminen on olennaista.

Alia Dannenberg
FT, KTM, reservin luutnantti

Artikkeli on alun perin julkaistu Antimilitaristissa 4/2018.

  1. Wikipedia (15.11.2018): Gross world product,  en.wikipedia.org/wiki/Gross_world_product#cite_note-WB-2
    2. Hannah Ritchie & Max Roser (2018): CO2 and other Greenhouse Gas Emissions,  OurWorldInData.org: ourworldindata.org/co2-and-other-greenhouse-gas-emissions
    3. Tilastokeskus: Suomen kasvihuonepäästöt 1990-2017
    4. Lisa Savage (23.7.2015): Elephant In The Room: The Pentagon’s Massive Carbon Footprint,  Counterpunch: www.counterpunch.org/2015/07/23/72279/
    5. H. Patricia Hynes (8.2.2015): Pentagon Pollution, 7: The military assault on global climate, Climate & Capitalism
    6. SIPRI: Military Expenditure Database
    7. Wikipedia: Kuwaiti oil fires (15.11.2018),  en.wikipedia.org/wiki/Kuwaiti_oil_fires
    8. Christian N. Jardine (2005): Calculating the Environmental Impact of Aviation Emissions,  Environmental Change Institute, University of Oxford
    9. Paul Rogers (6.6.2018): Islamic State has survived 100,000 bombs and missiles and is still active,  The Conversation: theconversation.com/islamic-state-has-survived-100-000-bombs-and-…
    10. Allen; Thomas, Berry F; Polmar, Norman (1991): War in the Gulf, Turner
    11. F. Brinley Bruton (9.1.2017): U.S. Bombed Iraq, Syria, Pakistan, Afghanistan, Libya, Yemen, Somalia in 2016,  NBCNews: www.nbcnews.com/news/world/u-s-bombed-iraq-syria-pakistan-afghan…
    12. Maher Chmaytelli, Ahmed Hagagy (12.2.2018): Iraq says reconstruction after war on Islamic State to cost $88 billion,  Reuters: www.reuters.com/article/us-mideast-crisis-iraq-reconstruction/ir…
    13. BBC (20.3.2013): Iraq 10 years on: In numbers,  www.bbc.com/news/world-middle-east-21752819
    14. Marko Niemi (23.5.2016): F-35-hävittäjien venyvä hintahaitari, MOT

 

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Holtitonta hoivaa

Pahoittelemme-sana on kuultu usein uutisissa, joissa on käsitelty hoivayritysten rikkomuksista seurannutta jälkipyykkiä. Aivan kuin tämä yksittäinen sana korjaisi pitkään jatkuneet väärinkäytökset. Kyseessä on toimijat, joiden tulisi huolehtia heikoimmista, mikä tekee esille nousseista asioista vielä vaikeammin hyväksyttäviä. Työskentelen itse sosiaalialalla, jolle rantautuneiden suurten pörssiyritysten korulauseita olemme pitkään ihmetelleet kollegoiden kanssa. Yritysten toiminnan tarkoitus kun on viime kädessä tehdä omistajilleen tulosta. On yksinkertaista matematiikkaa, että tulosta voi syntyä vain tinkimällä suurimmasta kuluerästä, henkilöstöstä. Voiton tavoittelu ei sovellu sote-alalle. Sen vuoksi palvelut tulisi ensisijaisesti järjestää julkisin varoin, jolloin toiminnan ja valvonnan on myös oltava avointa ja läpinäkyvää.

Mitkä sitten ovat hoivayritysten menestystekijöitä? Menestyksen luo suurin menoerä eli henkilöstö. Miksi henkilöstö on hyväksynyt tilanteen? Missä on ammatillisuus ja työn etiikka, kun tilanne on hyväksytty vuosikausien ajan? Osa perustelee valintaansa kenties sillä, ettei voinut lähteä ja jättää asiakkaita ”pulaan”. Kärsijänä on kuitenkin se samainen asiakaskunta, jonka eteen varmasti jokainen sote-alan ammattilainen haluaa tehdä työnsä parhaan osaamisensa mukaan.

Mieleeni on jäänyt tarina, jossa lautaseinään hakattiin naula jokaisesta pahasta teosta ja jokaisesta hyvästä teosta naula puolestaan poistettiin. Kun seinä oli jälleen naulaton, olivat reiät silti jäljellä muistuttamassa jokaisesta pahasta teosta.

Yritykset käyttävät hyväkseen niitä mahdollisuuksia, joita lainsäädäntömme tarjoaa yhdistettynä puutteelliseen valvontajärjestelmään. On vaadittava ja tehtävä konkreettisia korjauksia, joilla vaikutetaan asiakkaiden saamaan hoitoon ja kohteluun. Uusien lainsäätäjien rekrytointihan on jälleen käynnistynyt, ja meistä jokainen toimii työnantajana huhtikuussa. Soveltuvuuskokeet voisivat olla paikallaan tässäkin rekrytoinnissa jo hakuvaiheessa. Tämänhetkisen täysin järjettömältä vaikuttavan politiikanteon muuttaminen on merkittävä keino vaikuttaa – myös sote-alan asiakkaiden hoitoon.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Rauhantutkimus tänään: Naapuritutkimus liikkuu Hervannassa

Kuvittele paikka, jonka 1980-luvun alussa suunniteltu keskusta sai inspiraatiota Lähi-idän basaarikaduista ja kirjaston katto beduiiniteltan katosta. Kuvittele paikka, jonka kodeissa puhutaan kahtakymmentäneljää eri kieltä, ja bussipysäkillä monen väriset ihmiset seisovat hämmästyttävän lähellä toisiaan. Kuvittele tämän paikan kaupunginosakokous. Kuvittele se täyteen valkoisia, keski-ikäisiä ja vanhempia suomalaisnaisia. Kuvittele Hervanta.

 

Naapurijurtta on Koneen Säätiön rahoittama naapuruussuhteisiin keskittyvä hanke. Siinä tarkastellaan arjen konflikteja ja kanssakäymistä Hervannassa. Jurtta on tutkivan taiteen ja taiteellisen tutkimuksen konkreettinen keskipiste, joka liikkuu vuoden ajan Hervannan pihoilla, rannoilla ja kauppakeskuksessa. Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen tutkijat Karim Maiche, Eeva Puumala ja Salome Tuomaala jalkautuvat koteihin, kauppoihin, kahviloihin ja kokoontumisiin. Taiteilijat Khalid Imran ja Anne Savitie pitävät eri ikäisille ihmisille taidetyöpajoja. Naapurustokoordinaattori Imran Adan auttaa kontaktien luomisessa erityisesti lähiössä liikkuviin turvapaikanhakijoihin.

Jurtassa tutkijat ja taiteilijat ja hervantalaiset kohtaavat, juovat kahvia, teetä ja mehua, lämmittävät kamiinaa ja puhuvat naapurustosta. Osa hankkeen tutkimustavoista on perinteistä etnografiaa: havainnointia ja haastatteluja. Myös taiteen tekeminen on osa ihmisten kohtaamista, yhteisten kommunikointitapojen hakemista ja naapuruston havainnointia. Ihmisten ohella jurtta toimittaa tärkeää tehtävää tiimissä. Se herättää uteliaisuutta, kutsuu kurkistamaan sisään, asettaa tulijat keskenään kasvotusten ja luo ympyrän muodollaan kotoisaa tunnelmaa. Jurttaa lainataan yhteisölliseen käyttöön. Silloin siellä luetaan satuja lapsille, suunnitellaan naapurustoa teatterin keinoin, tehdään radikaaleja ristipistoja sekä pidetään elektroakustisia musajameja, yhdistysten kokouksia ja yliopiston lukupiirejä.

VIERAANVARAISUUTTA JURTALLA JA HERVANNASSA

Jurttia rakennetaan ja käytetään asumiseen eri puolilla maailmaa; mongolialainen jurttakulttuuri on erityisen tunnettua. Niiden alkuperäinen tarkoitus on toimia paimentolaisten siirrettävänä asumuksena ja tukikohtana. Hankkeelle jurtan rakensi Kurussa asuva skotlantilainen jurtanrakentaja Stevie Gourlay, joka teki sen turkkilaiseen tyyliin. Talvista toimintaa varten Naapurijurtta varustetaan lampaanvillahuovalla ja tehokkaalla pienellä kamiinalla. Lattian päälle kasataan pakkasaikaan mattoja ja vuotia, ja kävijöille tarjotaan villasukkia ja aamutossuja. Tärkeä osa jurttakulttuuria on vieraanvaraisuus, jota myös tutkimushankkeessa vaalitaan lämmöllä.

Naapurijurtalla vierailleet Iranin ja Turkin vuoristosta kotoisin olevat kurdit ovat kertoneet, että heidän kotiseudullaan käytetään jurttia. Ikäihmiset ovat tunteneet jurtalla palanneensa lapsuuden tunnelmaan tai mökkimaisemiin. Eräs somalialainen vierailija sanoi tuntevansa olonsa kotoisaksi jurtassa, joka muistutti häntä kotiseudun paimentolaisasumuksista. Usein kävijöiden mieleen tulevat myös saamelaiset kodat, jotka tarjoavat suojaa poronhoitokulttuurissa.

Naapurustotutkimuksessa on havaittu, että vieraanvaraisuus on myös olennainen osa hervantalaista kulttuuria – tai pitäisi ehkä sanoa hervantalaisia kulttuureita. Osa hervantalaisista valittaa kaupunkikulttuurin ja yhteisten tilojen puutetta – eikä syyttä. 25 000 asukkaan lähiössä, kahdeksan kilometrin päässä Tampereen keskustasta ei riitä potentiaalia kovin monenlaiseen viihde- ja ravintolabisnekseen, vaikka karaokebaarit, kebabpaikat ja kauppakeskuksen kahvilat yrittävät parhaansa. Hervantalaiset kulttuurit tarjoavatkin parastaan ihmisten kodeissa, olohuoneissa ja keittiöiden kahvipöydissä. Sen lisäksi, että niissä on mahdollista kuulla ainakin kahtakymmentäneljää eri kieltä, olohuoneissa katsotaan kaapelikanavia ja soitetaan sukulaisille yhtä monesta maasta, sekä laitetaan ruokaa ja tarjotaan kahvia ja teetä kymmenillä tavoilla.

Kielten ja kulttuurien lisäksi hervantalaisia on moneksi myös toimeentulon, koulutustaustan ja iän puolesta. Osa ihmisistä on asunut Hervannassa lähiön alkuajoista eli 1970-luvun alusta lähtien. Ikääntyviä hervantalaisia on paljon kuten lapsiperheitäkin. Hervannassa elää runsaasti sekä pitkäaikaistyöttömiä että korkeasti koulutettuja ihmisiä. Molempia on suomalais- ja siirtolaistaustaisissa hervantalaisissa. Hervannalle oman leimansa antavat myös Poliisiammattikorkeakoulu ja Tampereen yliopiston Hervannan kampus, jotka ovat alueella isoja työllistäjiä.

EMPATIAA JA ENNAKKOLUULOJA

Naapurijurtta-tutkimukselle keskeinen kysymys on: miten naapuruussuhteita luodaan ja pidetään yllä näin moninaisessa paikassa? Millaisia naapuruuden kipupisteitä ja hankauskohtia Hervannassa on? Tutkimuksen kenttätyöosuuden puolessavälissä tähän on ehditty luonnostella alustavia vastauksia.

Hervannassa naapureilla on toisiaan kohtaan sekä empatiaa että ennakkoluuloja. Rajanvedot eivät suinkaan jää suomalais- ja siirtolaistaustaisten asukkaiden välillä sanoitettuihin jännitteisiin. Keskusteluissa on ilmennyt ristiriitoja vuokralla ja omistusasunnoissa asuvien välillä ja vierekkäisten taloyhtiöiden välillä. Lisäksi useat kertojat vetävät tiukan rajan suhteessa niihin hervantalaisiin, joilla on ongelmia esimerkiksi toimeentulossa tai päihteiden käytössä.

Tietyt ennakkoluulot saattavat tulla esiin samassa kertomuksessa, jossa kuvataan avoimia kohtaamisia ennakkoluulojen kohteiden kanssa. Päihteidenkäyttäjien suosimia kokoontumispaikkoja välttelevä hervantalainen voi seuraavaksi kertoa auttavansa seinän takana asuvaa alkoholistinaapuria. Siirtolaistaustaisten ihmisten kertomuksissa ”maahanmuuttajat” saatetaan kuvata yhtä karikatyyrimäisinä hahmoina kuin suomalaistenkin kertomuksissa. Rajanvedot puheessa eivät siis aina realisoidu kohtaamattomuudeksi käytännössä. Mieli- ja kielikuvat ja tunteet tietyistä paikoista vaikuttavat silti konkreettisestikin siihen, missä ja mihin aikoihin ihmiset liikkuvat. Ihmiset kertovat valitsevansa reittejä, joilla heidän ei tarvitse kohdata vaikkapa ”pultsareita” tai ”maahanmuuttajia”. Puhuttaessa rakennetaan kuvaa paitsi naapureista ja Hervannan paikoista myös itsestä hervantalaisena ja naapurina.

Ihmisten välisten suhteiden lisäksi tutkimusryhmä on havainnoinut jännitteitä viranomaisten ja yhdistysten ja muiden toimijoiden välillä. Hervannassa on paljon sekä kaupungin palveluita että järjestöjen ja yhdistysten järjestämää toimintaa. Hervannan yhteisistä asioista keskustellaan erilaisilla foorumeilla, mutta hervantalaisten koko kirjo ei aina näissä kokoontumisissa näy eikä kuulu.

ELÄIMET NAAPURUSTOA LUOMASSA

Jurtassa työskenneltäessä ei voi olla huomaamatta, että myös luonto ja eläimet ovat ihmisten käytöstä ja suhteita suuntaavia toiminnan välittäjiä. Moni hervantalainen on kertonut tutustuneensa naapureihin koiria ulkoiluttaessaan. Toisinaan koirien haukku ja ulosteet aiheuttavat myös ärtymystä ja riitoja. Lintujen ja oravien ruokkimisesta tulee suukopua niin taloyhtiöissä kuin Hervannan järvien rannoillakin, koska toiminta houkuttelee paikalle myös rottia.

Useimmin luonto koetaan silti hiljentymisen ja virkistymisen lähteenä. Lähes kaikki hervantalaiset mainitsevat metsän ja järvien rannat lempipaikkoinaan, jonne lähdetään niin yksin kuin yhdessäkin kuuntelemaan lintuja, sienestämään, marjastamaan, kävelylle, uimaan ja hiihtämään. Luonnosta myös halutaan pitää huolta: kertomuksissa kuvataan aktiivista toimintaa hervantalaisen luonnon puolesta vuosikymmenien varrella.

Tämän jutun yhteydessä oleva Anne Savitien kuvakertomus piirtää esiin vuorovaikutusta luonnon, ihmisten ja naapurijurttalaisten välillä Keinupuiston palvelukeskuksessa, jonka pihaan jurtta pysähtyi kuukaudeksi viime syksynä.

Teksti Salome Tuomaala
Kuva: Jenni Toivonen / Tampereen yliopisto
Kuvateksti: Taiteilija Khalid Imran ja tutkija Salome Tuomaala vastaanottamassa vieraita Naapurijurtalla.


TAPRI 50 VUOTTA

Rauhan- ja konflktintutkimuskeskus TAPRI perustettiin vuonna 1969, joten se on päässyt kunnioitettavaan puolen vuosisadan ikään. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Rauhan Puolesta -lehdessä julkaistaan artikkeleita, joiden kirjoittajat avaavat rauhantutkimuksen nykytilaa ja kertovat, mitä aiheita rauhantutkimuksessa tällä hetkellä tarkastellaan.

 

 

 

 

Kolumni: Rauhanpuolustajat 70 vuotta

Rauhanpuolustajilla on 70-vuotisjuhlavuosi. Mitä järjestö on saanut aikaan? Kaikki muistamisen arvoinen ei tähän mahdu, eikä päivänsankaria ole tapana juhlien yhteydessä muistuttaa aikanaan tehdyistä virheistä. Niistä ja mainitsematta jääneistä hienoista asioista lisää toisessa yhteydessä.
Yleensä ajatellaan, ettei kansalaisjärjestöjen elinkaareen kovin paljon saavutuksia mahdu. Alkuinnostuksen jälkeen toiminta vakiintuu, lässähtää ja pian sen jälkeen alkaa hiipua. Näitä piirteitä mutta myös nousuja ja uudestisyntymisen ihmeitä on Puluissa nähty. Eivät sen saavutukset ehkä suuren suuria ole, mutta oman panoksensa maailman muuttamiseen se on antanut.
Ydinaseiden kieltämisen puolesta kampanjointi on ollut osa rauhanliikkeen perustyötä. Rauhanpuolustajat keräsi vuonna 1950 atomipommin käytön kieltoa vaativaan Tukholman vetoomukseen lähes miljoona nimeä. Hiroshiman ja Nagasakin tuhot olivat tuoreessa muistissa, ja myös pääministeri Urho Kekkosen hallitus allekirjoitti vetoomuksen.
Uusimpana yrityksenä kohti ydinaseriisuntaa oli YK:n yleiskokouksen vuonna 2017 hyväksymä ydinaseet kieltävä sopimus. Sen puolesta äänesti 122 valtiota, mutta ydinasevallat ja myöskään Suomi eivät kannattaneet sitä. Sopimuksesta tulee kuitenkin sitova, jos 50 valtiota ratifioi sen. Se muuttaisi ydinaseet laittomiksi ja lisäisi poliittista painetta ydinaseriisunnan aloittamiseen. Askel olisi tärkeä myös siksi, että Yhdysvallat ja sen jälkeen Venäjä irtisanoutuivat äskettäin keskimatkan ohjukset kieltäneestä INF-sopimuksesta, joka on Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin solmima. Sen allekirjoittaminen vuonna 1987 oli iso rauhanliikkeen, yleisen mielipiteen ja monien eurooppalaisten poliitikkojen saavutus. Euroopassa käytävän ydinsodan mahdollisuus oli synnyttänyt vastavoimaksi yhteisen huolen.
Maailmaa rauhanliike on muuttanut myös vastustaessaan Vietnamin sotaa ja tukiessaan kansallisia vapautusliikkeitä vielä 1970-luvulla vahvasti olemassa olleen siirtomaajärjestelmän murtamiseksi. Etelä-Afrikan rotusortojärjestelmän vastustaminen oli suuri rauhan- ja solidaarisuusliikkeen kampanja. Järjestelmän kaatoivat ANC:n organisoimat eteläafrikkalaiset, mutta myös kansainvälisellä painostuksella oli suuri merkitys.

Onnea Rauhanpuolustajat!

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.