Aihearkisto: 1/2018

TURKIN HYÖKKÄYS ISKU RAUHANTOIVEILLE SYYRIASSA

kurdi_syyria
Juuri kun alkoi vaikuttaa siltä, että Syyrian yli seitsemän vuotta kestänyt sota voisi viimeinkin tulla pisteeseen, jossa edes jonkinlaisia neuvotteluja voitaisiin käydä, sysäsi Turkin armeijan hyökkäys Pohjois-Syyrian kurdienemmistöiseen Afrinin kantoniin alueen takaisin sekasortoon.

 

Kurdien esittämä federalistinen hallintomalli oli ensimmäistä kertaa nostettu pöydälle yhtenä mahdollisuutena Syyrian tulevaisuudelle. Yhdessä viikossa liittolaisuudet ovat menneet uusiksi ja epäluulo osanottajien välillä kasvaa entisestään.

Kaikesta tästä huolimatta voidaan tuskin sanoa, että Turkin hyökkäys oli yllätys. Presidentti Recep Tayyip Erdogan on uhannut kurdeja hyökkäyksellä sodan alkamisesta lähtien, ja uhkaukset ovat vain lisääntyneet sitä mukaa kun kurdien YPG/YPJ-joukot (ja myöhemmin Syyrian demokraattiset joukot, SDF) ovat vapauttaneet lisää maa-alueita Isis-terroristeilta ja Turkin tukemilta jihadistiryhmiltä. Erdogan on toistuvasti sanonut, ettei salli ”terroristien” de facto valtiota omalle takapihalleen.

Useita hyökkäyksiä

Tammikuun 19. päivänä alkanut hyökkäys Afriniin pommituksineen on tähän mennessä aiheuttanut satoja siviili- ja taistelijauhreja ja mittavia materiaalisia vahinkoja. Haavoittuneita on satoja. Toistaiseksi Turkin joukot ja sen tukemat islamistikapinalliset eivät ole silti juurikaan onnistuneet valtaamaan alueita. Afrinia puolustavat joukot ovat ehtineet valmistautua hyökkäykseen jo vuosien ajan. Heidän pitkä taistelunsa Isisiä vastaan on tuonut paljon tietämystä sodankäynnistä, puhumattakaan kurdien vahvasta taistelutahdosta – onhan kyse historiallisten kurdialueiden puolustamisesta.

Tilannetta vaikeuttaa kuitenkin Turkin tukemien aseellisten ryhmien samaan aikaan käynnistämä hyökkäys muilla alueilla. Jopa Isis-taistelijat, jotka miltei oli jo ajettu Turkin rajan läheisyydestä, ovat palanneet hyökkäyskannalle. Turkki on myös tuonut Syyrian rajalle bussilasteittain tukemiaan islamistitaistelijoita, jotka ovat hyökänneet etenkin Azazin alueen kyliä vastaan. Toistaiseksi nämä iskut on pystytty torjumaan. Poliitikot sulkevat edelleen silmänsä siltä tosiasialta, että monet Turkin tukemat ”kapinalliset” eivät eroa juuri mitenkään Isis-terroristeista ja että monet näistä taistelijoista näkisivät mielellään Islamilaisen valtion kaltaisen kalifaatin palaavan Syyriaan. Monet ovat myös sosiaalisiin medioihin levittämillään videoilla uhanneet ”hävittää viimeisenkin kurdin Pohjois-Syyriasta”.

Turkki iskee siviilikohteisiin

Siihen, miksi hyökkäys käynnistyi juuri nyt, vaikutti etenkin Yhdysvaltojen ehdotus, että Pohjois-Syyriaan luotaisiin niin sanottu rajavartio-joukko, joka sisältäisi myös kurdiryhmät. Tämä tietenkin suututti Turkin ja presidentti Erdoganin, joka on poikkeuksetta pyrkinyt torjumaan kaikki ehdotukset, joihin sisällytettäisiin Syyrian kurdit. Kun sitten Turkin hallitus alkoi uhkailla Pohjois-Syyrian operaatiolla, vetäytyi Yhdysvallat kaikessa hiljaisuudessa taka-alalle ja jätti kurdit omilleen.

kurdi_syyria_kartta
Pohjois-Syyrian demokraattisen federaation (Rojava) hallussa oleva alue (violetilla) ja tavoittelema alue (oranssilla).

Samaan aikaan turkkilaiset poliitikot matkasivat Moskovaan, jossa he sopivat venäläisten kanssa siitä, etteivät venäläiset joukot reagoisi Turkin ilmaiskuihin. Myöhemmin Venäjä veti myös maajoukkonsa Afrinista. On julkistettu tietoja, että Assadin puolta pitävä Venäjän hallinto oli tehnyt kurdeille seuraavan tarjouksen: luovuttakaa Afrinin hallinta Assadin joukoille ja Venäjä estää Turkin hyökkäyksen.

Kurdit eivät edes harkinneet tarjousta, vaan kieltäytyivät saman tien. He ovat uhranneet liian monia taistelijoita luovuttaakseen nyt alueitaan ilman taistelua. Ja taistelu on varmasti luvassa turkkilaisille. Turkin armeijan ja sen liittolaisten tappiot käsittävät jo satoja kaatuneita.

Turkin ilmavoimat on raporttien mukaan pommittanut aluetta erittäin korkealta välttääkseen ilmantorjunta-aseet, joita kurdijoukoilla on hallussaan. Tämän vuoksi ”täsmä-aseiden” tarkkuus kärsii huomattavasti, vaikka ne aiheuttavat jo muutenkin siviiliuhreja. Turkin armeija on häikäilemättä iskenyt myös kohteisiin, joilla ei ole mitään tekemistä sotatoimien kanssa. BBC ja monet muut mediat kertoivat 29. tammikuuta, että ilmaiskut olivat vahingoittaneet Ain Daran aramealaista temppeliä, joka on rakennettu noin vuonna 1300 e.a.a. Vastaavia hyökkäyksiä on vaikea perustella ”sotatoimina”, ja ne tuovatkin mieleen lähinnä Isis-terroristien vastaavanlaiset hyökkäykset niitä vastaan, jotka se näkee ”vääräuskoisina”.

Media heijastaa liittolaissuhteita

Kansainvälisen yhteisön reagointi on ollut jälleen hidasta. Esimerkiksi Yhdysvallat otti kantaa hyökkäykseen vasta useiden päivien jälkeen, tosin vain kehottamalla Turkkia ”hillitsemään” iskujaan. Turkin tavoite on sen itsensä mukaan ollut perustaa ”30 kilometrin levyinen turva-alue” Pohjois-Syyriaan. Aluksi hallitus ilmoitti, ettei se aio edes pyrkiä ottamaan haltuun kaupunkeja kuten Afrinia tai Manbijia. Parissa päivässä linja muuttui, ja niin presidentti Erdogan kuin ulkoministeri Mevlut Cavusoglu alkoivat uhkailla myös Manbijia hyökkäyksellä. Ongelmana on, että kaupunki on myös USA:n erikoisjoukkojen tukikohta alueella. 29. tammikuuta Yhdysvaltain armeijan kenraali Joseph Votel sanoi, ettei vetäytyminen Manbijista ole vaihtoehto.

Maiden liittolaissuhteet heijastuvat ulkomaisten tiedotusvälineiden uutisoinnissa. Venäläiset mediat, kuten RT, ovat pyrkineet vierittämään kaiken vastuun Turkin hyökkäyksestä USA:n niskoille ja sivuuttaneet täysin Venäjän oman roolin kurdien kiristämisessä ja hylkäämisessä. BBC ei edelleenkään uskalla arvostella Turkkia kovinkaan rankasti ja toistelee Turkin sponsoroimia näkemyksiä Syyrian ja Turkin kurdeista ”PKK:n käsinukkeina”. Samoin al-Jazeera, jonka näkemyksiin vaikuttaa Qatarin hallituksen hyvät välit Turkin hallitukseen, on uskollisesti toistellut turkkilaisten väittämiä, joiden mukaan jo sadat kurditaistelijat ovat kuolleet operaation aikana ja että vastarinta alueella on ollut ”vähäistä”.

Yhdysvalloissa kritiikkiä on esitetty Washington Postin ja New York Timesin sivuilla, mutta tämä on näinä päivinä täysin normaalia. Yhdysvalloista tulee nykyään kaksi näkemystä miltei asiasta kuin asiasta: virallinen Trumpin hallinnon näkemys ja sitä vastustavien tahojen näkemys. Suomen mediassa on ollut melko hiljaista, vaikkakin Demarinuoret ja Vasemmistonuoret ovat vaatineet loppua hyökkäykselle.

Hyökkäyksiin reagoitu mielenosoituksin

SDF-joukot ovat julkaisseet oman tiedotteensa, jossa pyydettiin kärsivällisyyttä Afrin-uutisoinnissa. He pyysivät tukijoitaan odottamaan heiltä tulevia vahvistettuja tietoja sotatoimista alueella, sillä etenkin sosiaaliset mediat ovat nopeasti täyttyneet valeuutisista.

Niin sanottua Rojavan vallankumousta tukevat tahot ovat jatkaneet Pohjois-Syyrian kansojen tukemista. Solidaarisuudenosoituksia on nähty jo ainakin 47:ssä eri kaupungissa ympäri maailmaa. Helsingissä noin 300 ihmistä marssi keskellä lumipyryä keskiviikkona 24. tammikuuta ja Turussa osoitettiin mieltä Kauppatorilla lauantaina 27. tammikuuta. Saksan Kölnissä nähtiin yli kymmenen tuhannen ihmisen marssi, joka kärsi myös Saksan poliisin hyökkäyksistä, syynä PKK:hon viittaavat symbolit, jotka Saksan hallitus on kieltänyt. Poliisi pyrki jopa estämään mielenosoituksen, mutta tuhannet ihmiset murtautuivat poliisilinjojen läpi. Saksassa on nähty myös yhteenottoja kurdien ja Erdoganin kannattajien välillä.

 

Rauhanpuolustajien Kurdistan-ryhmä kehottaa jatkamaan Turkin hyökkäyksen vastustamista. Yli seitsemän vuotta sotaa riittää. Uuden rintaman avaaminen on viimeinen asia, jota syyrialaiset kaipaavat, ja rauhanneuvottelut on saatava käyntiin. Näissä neuvotteluissa myös kurdeilla tulee olla omat edustajansa. Heidän ehdottamansa federalistinen malli saattaisi hyvinkin olla paras vaihtoehto sodan runtelemalle Syyrian valtiolle.

Teksti Juha Häikiö
Kuva Flickr.com/Kurdishstruggle

Rauhantekijä Sanna Salmenkallio: Viulunsoittaja maailman katolla

Paakuva_rauhantekija_salmenkallio3

Sanna Salmenkallio tunnetaan pitkän linjan musiikin ammattilaisena. Hän taiteilijakuvansa on laaja. Salmenkallio on viulisti, säveltäjä ja äänisuunnittelija, joka on soittanut lukuisissa yhtyeissä rockista klassiseen sekä säveltänyt musiikkia kymmeniin teatteri- ja tanssiesityksiin ja elokuviin. Taiteen rinnalla tai osin sen sisällä uraa on leimannut kiinnostus yhteiskunnallisiin teemoihin ja heikomman puolella oleminen.

 

”Minusta tuli muusikko, koska olen muusikkoperheestä. Isäni oli muusikko ja äitini kuvataiteilija. Olen kasvanut Aleksanterin teatterin plyysipenkkien välissä kontaten. Valitsin viulun soittimekseni itse viisivuotiaana”, aloittaa Sanna Salmenkallio.

Helsingin Bulevardilla sijaitseva Aleksanterin teatteri tunnetaan korkeakulttuurin tyyssijana. Siellä toimi Suomen kansallisooppera vuosina 1919-1993. Salmenkallion perspektiivi taiteen monimuotoisuuteen muodostui laajaksi jo hänen ollessaan lapsi.

”Muistan jo todella varhaisessa vaiheessa, 8–9-vuotiaana, lähteneeni kiertämään hoitolaitoksia isäni kanssa. Isäni toimi myös kanttorina. Hoitolaitosesiintymiset liittyivät osin kirkon toimintaan, osin isäni omaan aktiivisuuteen. Pääsin esiintymään muun muassa vanhuksille , veteraaneille ja kehitysvammaisille.”

Sanna Salmenkallion lähtökohta on vahvasti klassisessa musiikissa. Hän aloitti käymällä viulutunneilla.

”Jos autiolle saarelle pitäisi ottaa jotain musiikkia mukaan, minun tapauksessani se olisi Bachia. Kuulin pienenä paljon myös oopperaa. Liihottelimme siskoni kanssa ympäri espoolaislähiöiden metsiä iltapuvut päällä laulaen. Minulle tuli sellainen käsitys, että jos elämässä oikeasti jotain haluaa, se kannattaa ilmaista laulaen. Jos pyysin mehua puhumalla, en välttämättä saanut, laulamalla irtosi aina. Koska kasvoin oopperan ja kuvataiteen maailmassa, teatteri ja elokuva ovat minulle luonnollisia ilmaisumuotoja, vaikka lähestynkin niitä äänen kautta.”

KADOTETUT TUTUSTUTTI NÄYTTÄMÖÖN

1980-luvulla Salmenkallio liittyi Kadotetut-nimiseen punkbändiin. Ahti Pelttarin ja Ari Fagerströmin luotsaama bändi kasvoi nopeasti ulos punkin kolmen soinnun räminästä ja eteni uuden aallon kokeilevampaan suuntaan. Mukaan tuli punkille epätyypillisiä soittimia kuten Kimmo Helistön saksofoni ja Sanna Salmenkallion viulu. Ennen kaikkea Kadotetut oli kuitenkin yhteiskunnallinen bändi kantaaottavine sanoituksineen.

toka_rauhantekija_salmenkallio”Siirryin Bachista suoraan Sex Pistolsiin. Taide ja yhteiskunnallisuus olivat minulle tuttuja jo lapsuudesta. Minulle ei ollut hirveän iso kynnys tehdä samoja asioita punkin keinoin. Kun aloin soittaa punkkia, oli hauskaa miettiä, mikä on taitoa. Taitoa voi olla klassisen musiikin soittotaito, toisaalta taitoa on myös vetää nupit kaakkoon ja hypätä selkä edellä yleisön joukkoon.”

Kadotetut oli jopa paatoksellinen maailmanparannuksessaan. Bändi kiersi maamme rock-klubit ja vaihtoehtotapahtumat .

”Kadotettujen jäbät olivat minua hieman vanhempia. Menin bändiin 16-vuotiaana ja lähdin siitä pois 18-vuotiaana. Kadotetut avasi minulle paljon uusia juttuja. Lähdinkin siitä moneen eri suuntaan. Yksi tärkeä asia oli stage eli näyttämö, joka tuli tutuksi lukuisilla klubi- ja festarikeikoilla.”

KLASSINEN MUSIIKKI EI OLE KAHLE

Nuorelle Sanna Salmenkalliolle urkeni uusia uria.

”Minua alettiin pyytää esiintymään teattereihin ja nykytanssi tuli tutuksi. Noihin aikoihin perustettiin Uuden tanssin keskus Zodiak. Olin mukana projekteissa alusta asti. Tämä avasi maailmaani musiikillisesti. Ymmärsin, että vaikka repisin paperia, sekin voi olla musiikkia. Teimme soivia lavasteita. Se oli tosi kokeilevaa. Koin se erittäin vapauttavaksi.”

Zodiakissa Salmenkallio sai kosketuksen ulkomailla koulutuksensa saaneisiin taiteilijoihin. Lontoossa ja Amsterdamissa oltiin paljon Suomea edellä. ”Opin kommunikoimaan äänellä liikkeen kanssa. Tajusin, että asioita voi laittaan dialogiin.”

Tiukka ja nuotteihin kirjoitettu klassinen musiikki on ollut Salmenkalliolle lähtökohta, mutta ei kahle. Hänen taiteilijanpolkunsa kulki vääjäämättä kohti säveltämistä ja omaehtoista ilmaisua.

”Olen improvisoinut ihan pienestä asti. Aloin tehdä varhain myös sovituksia. Monet rock-bändit alkoivat käyttää 1990-luvun alussa jousia ja sain paljon studiotöitä.”

Salmenkallio soitti muun muassa Sielun veljissä ja muissa Ismo Alangon kokoonpanoissa. Hänen soittoaan kuullaan myös esimerkiksi Aki Sirkesalon, Neljän ruusun, Shadowplayn, Stratovariuksen, Jonna Tervomaan, Jarkko Martikaisen ja Toni Edelmannin levyillä.

”Vielä 1990-luvulla railo rockin ja klassisen musiikin välillä oli valtava. Popparit eivät tuolloin olleet kovin taitavia kirjoittamaan sovituksia jousille. Aloin ehdottaa takapenkistä, että mitäs jos tehtäisiin tämä näin. Lopulta huomasin tehneeni kaikki sovitukset ja hieman myöhemmin huomasin tehneeni myös paljon sävellyksiä.”

PALKITTU DOKUMENTTIELOKUVIEN MUSIIKIN TEKIJÄ

Säveltäminen kiinnosti myös siksi, että Salmenkallio oli kyllästynyt soittamaan humalaiselle yleisölle rockklubeilla. ”Tulin nykytanssin, teatterin ja elokuvan kautta siihen tulokseen, että halusin soittaa paikoissa, joissa yleisö keskittyy kuulemaansa. Ensimmäinen dokumenttielokuva, johon tein musiikin, oli vuonna 1998 Virpi Suutarin ja Susanna Helken Valkoinen taivas, joka sijoittuu Murmanskiin. Siinä käsitellään Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja.” Tästä alkoi ura dokumenttielokuvien musiikin säveltäjänä.

Sanna Salmenkallion musiikkia kuullaan monessa kansainvälistäkin huomiota saaneessa dokumenttielokuvassa, kuten Suutarin ja Helken Joutilaissa (2001) ja Pirjo Honkasalon Melancholian kolmessa huoneessa (2004). Jälkimmäisen musiikista hänet palkittiin vuonna 2005 Jussi-patsaalla. Vuonna 2015 tipahti vielä toinen Jussi Virpi Suutarin Eedenistä pohjoiseen -dokumentin musiikista. Salmenkallio on tehnyt yhteistyötä myös tanskalaisen dokumenttiohjaaja Phie Ambon kanssa, jonka tunnetuin elokuva Mechanical Love (2007) kertoo ihmisen suhteesta tekoälyyn ja robotteihin. Ambo oli tämänvuotisen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin päävieras.

Tehdessään ensimmäisiä musiikkejaan dokumenttielokuviin Salmenkallio huomasi viihtyvänsä työnsä parissa. ”Leffan ja kokeellisen teatterin tekeminen tuntui minulle tosi luontevalta. Minulle tuli olo, että kaikki siihen asti tekemäni alkoi valua samaan uomaan.”

ÄÄNI, TILA, AIKA

Laajakatseisen muusikon koulutuskaan ei kulje valmiiksi hiihdettyjä latuja. Hän on opiskellut kolmessa eri taidekorkeakoulussa Sibelius-Akatemiassa, Kuvataideakatemiassa ja Teatterikorkeakoulussa.

”Aloitin Sibiksessä lukion jälkeen, mutta opintojen ohessa tein kokeilevaa taidetta. Punk-asenne on kulkenut klassisen musiikin rinnalla. Menin jossain vaiheessa keikoille klassisiin orkestereihin. Se oli minulle giganttinen pettymys, ihmiset keskustelivat taiteen sijaan asuntolainoista ja uuden auton ostamisesta. Minulle tuli huimaava eksistentiaalinen kriisi. Mietin miksi helvetissä minun pitää istua täällä sinfoniaorkesterin jousistossa, kun siellä voi istua joku muukin. Pakenin Kuvataideakatemian tila-aika-linjalle ja viihdyin siellä hyvin. Klassiseen musiikkiin jäi kuitenkin ikuinen ikävä.”

Tila-aika-linjalla tehtiin installaatioita ja opiskeltiin äänen suhdetta vaikkapa liikkeeseen ja kuvaan.

”Opiskelin miten ääntä voi pyydystää ja miten sitä voi sijoittaa tilaan, miten ääni vaikuttaa kokemukseemme siitä mitä me näemme. Välineenäni oli koko ajan ääni. Halusin kehittää kuvanlukutaitoani, koska tein musiikkia leffoihin ja tanssiproduktioihin.”

Pitkän linjan opinnot jatkuivat vielä Teatterikorkeakouluun, josta Sanna Salmenkallio valmistui viime vuonna.

”Tein paljon teatteriproduktioita säveltäjä-äänisuunnittelijana muun muassa Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, Kiasmassa ja monessa muussa teatterissa. Tunsin olevani valelääkäri, kun teen äänisuunnitteluita ilman muodollista pätevyyttä. Pääsin Teatterikorkeakoulun äänen koulutusohjelmaan, jossa tein maisteriopinnot tiiviissä tahdissa töiden ohella. Se oli virkistävää.”

Kaikessa Sanna Salmenkallion tekemisessä tuntuu olevan punaisena lankana itsensä ilmaiseminen.

”En hirveästi pohdi, mikä on toimintaformaattini. Toimin ennemminkin aihe edellä. Hyvä aihe voi olla millainen tahansa. Jonkin projektin tekeminen on minulle hyvä syy perehtyä tiettyyn aiheeseen. Hankin taustatietoa ja hurahdan asioihin syvälle. Olen töideni ansiosta perehtynyt muun muassa Tšetšenian sotaan, puutarhanhoitoon ja robottiteknologiaan.”

 TAIDE AVAA MIELEN ERI TASOJA

Yksi keskeinen yhteistyökumppani Sanna Salmenkalliolle on näyttelijä-ohjaaja Jussi Lehtonen, joka on tehnyt paljon esityksiä hoitolaitoksiin. Hän on Kansallisteatterin kiertuenäyttämön taiteellinen johtaja.

”Jussi sai idean Shakespearen esittämisestä hoitolaitoksissa. Meille sanottiin, että älkää nyt hyvät ihmiset lähtekö sinne tuollaisella ohjelmistolla. Soittakaa vain sitä ´Liljankukkaa´. Sairaita ja vanhuksia ei pidä aliarvioida. Niinpä teimme Shakespearen sonetteja Pauliina Hulkon ohjaamana. Se oli aika hurjaa. Olen kokenut elämäni vaikuttavimmat Shakespearet päihdeyksikössä, jossa potilaat saivat vetää mitä halusivat. Jussi Lehtonen esitti Shakespearea ja nuori narkomaani roikkui hänen hiuksissaan kiinni, mutta Jussi vain jatkoi. Esitykset toimivat joka paikassa tosi hienosti.”

Sanna Salmenkallio on ollut mukana monissa Kansallisteatterin kiertuenäyttämön projekteissa. Yhteistyö Jussi Lehtosen kanssa on jatkunut jo kymmenen vuotta.

”Esiinnyimme myös muistisairaitten osastoilla, joissa yleisö tuotiin vuodepotilaina paikalle. Oli hienoa nähdä, miten ihmiset reagoivat esitykseen. Katsomassa oli ihmisiä, jotka eivät olleet puhuneet moneen vuoteen, ja heidän suustaan tulikin yhtäkkiä sanoja kuten kuolema, mustasukkaisuus tai rakkaus. Kyllä heidänkin päässään jotain liikkuu, esitys avasi heidän mielessään toisen tason taiteen kautta. Tämä oli minulle todella hieno kokemus.”

VAPAUDEN KAUHU

Kansallisteatterin ja Kiasman yhteistyöstä lähti liikkeelle työ vankien parissa.

”Minulle jäi mieleen lehtijuttu, jossa kerrottiin kenet suomalaiset haluavat vähiten naapurikseen. Vähiten haluttu naapuri oli entinen vanki, vaikka listalla olivat myös narkkarit , maahanmuuttajat ja mielenterveyspotilaat. Huomasin, etten tunne entisiä vankeja. Otimme yhteyttä heihin ja järjestimme työpajoja, joissa pääsi tekemään teatteria ja musiikkia. Keräsimme samalla tarinoita ja innokkaita esiintyjiä tulevaa dokumenttiteatteriesitystä varten.”

Yhteistyötä tehtiin sekä nykyisten että entisten vankien kanssa. Vapauden kauhu -esityksessä ideana oli sekoittaa vankeja ja ammattiesiintyjiä ja hälventää rikoksentekijöihin kohdistuvaa leimaamista.

”Esiin nousi kiinnostavia teemoja. Dramaturgi Asta Honkamaa kirjoitti niistä Vapauden kauhun käsikirjoituksen. Lopulta lavalla olivat minä, pari Kansallisteatterin näyttelijää ja kymmenen vankia. Oli hienoa olla näiden ihmisten kanssa lavalla ja jakaa se matka.”

Työ vankien kanssa kiinnosti Sanna Salmenkalliota, mutta Kansallisteatterilla ei ollut mahdollisuutta jatkaa yhteistyötä. Niinpä vuonna 2016 perustettiin Porttiteatteri.

”Mukaan tuli ohjaaja ja teatteripedaogi Tuija Minkkinen. Jatkamme työtä vankien kanssa ja teemme mielestäni taiteellisesti korkeatasoista teatteria. En pidä termeistä hoito- tai hoivataide. Mielestäni on olemassa vain taidetta ja sen tekemisessä on aina tähdättävä korkealle.”

Porttiteatteri toteutti vuoden 2017 lopulla Joulutarinoita-nimisen esityksen, joka perustui rikostaustaisten ihmisten joulukokemuksiin. Niistä työstettiin draamaa ja lauluja. ”Kun ihmiset tuovat lavalle oman elämänsä, joudutaan koko ajan pohtimaan isoja eettisiä kysymyksiä. Sama pätee dokumenttielokuvaan. Esiintyjät eivät välttämättä pysty arvioimaan mitä itsestään näyttävät. Monet sanovat, että kerrotaan vaan tämä juttu lavalla. Ammattilaisten kontolla on kuitenkin ymmärtää, mitä seurauksia esitys voi aiheuttaa ja millaisina asiat ulospäin näyttäytyvät.”

Se miten ihmiset saadaan avautumaan on oma taitonsa. Luottamusta kasvatetaan ja harjoitellaan pitkällä aikavälillä taiteen keinoin.

”Meillä on mukana myös dramaturgi Titta Minkkinen. Käytämme kullanhuuhdontamenetelmää. Meillä on aluksi paljon harjoitteita, improvisaatioita ja niistä nousevaa materiaalia. Tästä alkaa kirkastua jotain oleellista.”

TOINEN KOTI

Minkälaiset jäljet yhteistyö vankien kanssa on jättänyt Sanna Salmenkallioon?

”Myös minun on pakko antaa itsestäni paljon, koska eihän siitä mitään tule, jos minä vain tarkkailen ja asettaudun ulkopuoliseksi. Altistan itseni asioille mielelläni. Viime keväänä saimme kirkolta rahoituksen ja teimme Paavalin kirkkoon Armo(a)-nimisen esityksen. Viitisentoista vankia kulki enkelinsiivissä ja puhui armon kokemuksistaan ja armollisuudesta itseään tai muita kohtaan. Se oli merkityksellisimpiä esityksiä koskaan. Monet paikalla olleet olivat syvästi järkyttyneitä jo pelkästään siitä, että vangit toivat oman elämänsä esille. En ole koskaan nähnyt, että yleisössä itkettäisiin niin paljon.”

Salmenkallio on tekemisissä rankkojen aiheiden kanssa myös uudessa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Toinen koti -esityksessä.

”Idea esityksestä oli jo pari vuotta sitten, kuten suurissa teattereissa on tapana. Kansallisteatteri mietti, mikä voisi olla heidän panoksensa Suomi 100 -juhlavuodelle. Ajatuksena oli ensin islamin tuominen jotenkin esiin. Samoihin aikoihin vuonna 2015 Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita. Niinpä aiheeksi muotoutui kotoutuminen ja keskustelu siitä, kuka voi olla suomalainen ja kuka taas ei.”

rauhantekija_salmenkallio2”Päätimme muodostaa taiteilijakollektiivin, johon halusimme mukaan pakolaistaiteilijoita. Mukaan tuli myös Arts Equal -hanke, jossa tutkitaan taiteen tuomista kaikkien ulottuville. Aloitimme puolitoista vuotta sitten tekemällä pakolaistaiteilijoiden syvähaastatteluita. Niitä on käytetty esityksessä haasteltavien itse asettamien ehtojen mukaisesti.”

Toimeksiantona maahanmuuttajille oli pelkistetysti ”Kiinnostaako taide?”.

”Saimme mukaan myös Helsingin kaupungin. Vuosi sitten aloin vetää Kansallisteatterissa työpajoja, joihin osallistumiseen oli matala kynnys. Mukaan sai tulla kuka tahansa pakolaistaustainen. Se oli Kansallisteatterin Suomi 100 -lahja turvapaikanhakijoille ja pakolaisille. Heistä innokkaimmat ovat jatkaneet Toinen koti -esitykseen. Neljä ammatikseen taidetta tehnyttä pakolaista palkattiin kuukausipalkalla Kansallisteatteriin. He ovat olleet viime elokuusta lähtien päivittäin treeneissä. Heidän tarinansa ovat pääosassa Toinen koti -esityksessä.”

Toinen koti -esityksessä syvennytään vainottujen taiteilijoitten tarinoihin. Sen on ohjannut Jussi Lehtonen ja lavalla nähdään Sanna Salmenkallio, näyttelijä Terhi Panula, irakilaiset näyttelijät Bakr Hasan ja Harith Raad Salih, heidän maanmiehensä laulaja Ali Saed sekä iranilainen rap-artisti Soroush Seyedi. Irakilaiset ja iranilaiset ovat paenneet kotimaastaan voidakseen tehdä taidetta ilman hengenvaaraa. Tämän lisäksi mukana on kymmenisen muuta pakolaistaustaista esiintyjää.

Salmenkallio vastaa osittain musiikista sekä musiikki- ja äänidramaturgiasta.

Kati Kaartinen toimi Toisen kodin tekstidramaturgina. Esitys on kunnianhimoisesti rakennettu ja ohjattu. Näytelmän materiaalit alkavat keskustella keskenään. Mukana on aitoja salaa äänitettyjä karkotusnauhoja, Sipilän puheita ja tietysti lavalla nähtävien ihmisten stooreja. Kun tehdään tarpeeksi jyrkkiä leikkauksia ja näitä aineksia aletaan heittää samaan pataan, syntyy aikamoinen keitto.”

TAITEILIJAT HENGENVAARASSA

Toinen koti osuu aikamme kipupisteisiin. Yleisö on ollut vaikuttunut näkemästään. Toisen kodin viimeinen esitys oli 16.2. Luulisi, että näin hienolla ensemblellä olisi kysyntää Kansallisteatterin ulkopuolellakin. Produktion tulevaisuus on kuitenkin ikävällä tavalla vaakalaudalla.

”Ensimmäinen suunnitelmamme on yrittää pelastaa näitä ihmisiä, joita ollaan kampeamassa ulos tästä maasta. Olen itsekin ajautunut aika tanakasti ihmisoikeustyön puolelle. Silmäni ovat avautuneet sille, miten luokatonta Suomen ulkomaalaispolitiikka on. Suomi ei enää todellakaan ole mikään ihmisoikeuksien mallimaa.”

Kuvaaja-Tuomo-Manninen.
Kuva: Tuomo Manninen

Karkotusuhka osuu suoraan Toisen kodin ammattilaisesiintyjiin. Laulaja Ali Saed ei ole saanut oleskelulupaa Suomeen ja odottaa mahdollista palautusta Irakiin. Hänen vanhempiensa koti Irakissa tuhottiin viime syksynä, kun tieto pojan esiintymisistä Suomessa levisi netin kautta hänen entiselle kotiseudulleen. Irak ei siis missään nimessä voi olla Saedille turvallinen maa, mutta Suomen viranomaiset näkevät asian toisin.

Saed on odottanut päätöstä turvapaikasta Suomessa pitkään.

”Hänen tilanteensa on muuttunut oleellisesti näiden odotteluvuosien aikana. Karkotuspäätöksestä on vetämässä valitus korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Suomesta on lupa lähettää ihmisiä kotimaahansa odottelemaan oikeuden päätöksiä, vaikka he olisivat siellä hengenvaarassa. Koska tänne tuli 2015 paljon ihmisiä, kukaan ei ehtinyt kunnolla hoitaa heidän asioitaan. Valituskierre on aivan mielipuolinen ja se johtaa aivan järkyttäviin virheisiin.”

Kansallisteatterin kiertuenäyttämön työryhmä ei ole jäänyt katsomaan tilannetta sivusta. ”Pyrimme ottamaan yhteyttä eri tahoihin ja kirjoittamaan vetoomuksia. Turvapaikanhakijoiden on mahdotonta selvitä byrokratian viidakosta, kun se on vaikeaa meille suomalaisillekin. Pelkästään pätevien tulkkien tai pakolaisten asioita kunnolla tuntevien henkilöiden löytäminen on vaikeaa tässä ruuhkassa. Vaikka yhteiskuntamme maksaa turvapaikanhakijoille lakiapua, yhteen ihmiseen käytetty aika on todella vähäinen. Turvapaikanhakijat, jotka voivat olla syvästi traumatisoituneita, eivät pysty ilmaisemaan asiaansa kaiken kiireen keskellä. Asialle pitäisi pystyä tekemään jotain.”

Mikä sitten Sanna Salmenkallion mielestä on taiteilijan vastuu?

”En juurikaan halua erotella elämää ja taidetta toisistaan. Taiteilijalla on vastuuta, koska hän tekee ajattelustaan julkista. Taide on hirveän kiinnostava väline keskusteluun osallistumiseen, koska sillä päästään myös järjen tuolle puolen, isoihin tunneasioihin. Taiteen kautta voidaan nähdä asioita erilaisissa balansseissa. Jos haluaa tuoda esiin vain informaatiota, voi kirjoittaa pamfletteja tai blogeja. Taiteen avulla tuodaan mukaan myös läsnäoloa. Koska en ole poliitikko, en yleensä liiku tasolla, jossa vaikka muutettaisiin perustuslakia. Olen päättänyt, että minun vastuuni on tuoda esille niiden ihmisten asioita, jotka tulevat käsieni ulottuville. Tälläkin metodilla jää minulle niin paljon haaviin, etteivät päivät tahdo riittää kaikkeen tekemiseen.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Musiikkineuvosto, Muusikkojen liitto, Maailman Musiikin Keskus, Kansallisteatteri ja Artists at Risk vetosivat 13.2.2018 Suomen viranomaisiin, ettei Alia lähetetä Irakiin odottamaan päätöstä korkeimmalle hallinto-oikeudelle jätettyyn valitukseen.
Lehden painoon menon jälkeen 22.2.2018 tuli tieto, että korkein hallinto-oikeus oli pysäyttänyt Ali Saedin käännytyksen.

 

Pääkirjoitus: Ei sorruta viholliskuva­hysteriaan

teemu_kolumni”Yhdysvaltojen merijalkaväki saapuu tankkeineen Suomeen toukokuussa”, toteaa Reserviläinen-lehti nettisivuillaan. Ilmavoimat on puolestaan lentänyt harjoituslentoja Suomen ilmatilassa Nato-hävittäjien kanssa vuodesta 2015 lähtien. Nato-maiden sotilaiden ja kaluston ”vierailut” Suomessa harjoittelun nimissä ovat uusi normaali, johon meidät on pikkuhiljaa totutettu. Näissä sotaleikeissä niin sanottu porttiteoria näyttäisi olevan totta, yhä raskaampaa kalustoa tuodaan näytille, nyt tankkien muodossa.

Kriisinhallinnan sumuverhon suojissa aloitettu yhteistyö sotilasliiton ja suurvalta-USA:n kanssa on asteittain muuttunut yhä intensiivisemmäksi. Se on siunattu sekä isäntämaasopimuksella että USA:n kanssa solmitulla kahdenvälistä puolustusyhteistyötä koskevalla aiesopimuksella. Kansan keskuudessa lähes olemantonta kannatusta nauttivien sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö näyttää esittävän poliittisen joutsenlaulunsa perinteisen puolustuspolitiikkamme lopulliseksi tuhoamiseksi.

Vaikka Venäjä näyttääkin muuttuvan yhä autoritaarisemmaksi kvasidemokratiaksi, senkin kanssa kannattaisi pyrkiä varustelukilpailun sijaan dialogiin ja jännityksen liennyttämiseen. Venäjä on selkeästi ilmaissut näkevänsä Naton laajenemisen uhkana omalle turvallisuudelleen, eivätkä venäläiset usko ulkopuolisten vakuuttelua, ettei näin ole. Ajatusleikkinä kannattaisi ehkä miettiä, miten Yhdysvallat reagoisi, jos Meksiko solmisi isäntämaa- ja kahdenkeskisen puolustusyhteistyösopimuksen Venäjän kanssa ja aloittaisi säännölliset yhteiset sotaharjoitukset USA:n vastaisella rajallaan.

Iltapäivälehdistön lietsoma viholliskuvahysteria Venäjän uhasta Itämerellä palvelee kahta asiaa: sensaatiohakuisuus lisää lehtien myyntiä ja muokkaa kansalaisten mielipiteitä myötämieliseksi varustelubudjetin kasvattamiselle. Venäjän tiedotusvälineet vastaavat samalla mitalla: kansa yritetään pitää presidentin takana ulkoisten uhkien avulla. Maan talous on kuitenkin siinä kunnossa, että asemenot eivät ole näillä näkymin merkittävästi kasvamassa. Tätä tosin emme iltapäivälehdistämme voi lukea.

Teksti Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kertomuksia rohkeudesta 15: Tšekkoslovakian miehitystä vastustettiin monin keinoin

 tsekkoslovakia

Noustuaan Tšekkoslovakian johtoon tammikuussa 1968 uudistusmielinen Alexander Dubček aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten toteuttamiseksi. Hänen tavoitteenaan oli rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sanan- ja lehdistönvapautta, helpottamalla matkustelua, uudistamalla taloutta ja hajauttamalla hallintoa.

Uudistuksilla oli kansan enemmistön tuki, ja niistä olivat innoissaan myös muun muassa Länsi-Euroopan kommunistit. Kahden vuosikymmenen terrorin ja hiljaiselon jälkeen tšekit ja slovakit olivat jälleen löytäneet äänensä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kehityksen suunasta yhtä innostuneita. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto pelkäsi liberalisaation leviävän ja vaati uudistusten keskeyttämistä. Käytiin neuvotteluita, mutta kun Tšekkoslovakian johto ei taipunut Brežnevin vaatimuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto liittolaisineen maahan myöhään illalla 20.8.1968. Prahan kevät oli päättynyt.

Tšekkoslovakian valtionjohto pidätettiin saman tien. Ennen pidätystään he kuitenkin ehtivät tuomita miehityksen julkisesti ja antaa armeijalle käskyn pidättäytyä maan puolustamisesta asein. Neuvostoliitto oli kukistanut Unkarin kansannousun aseellisesti kaksitoista vuotta aiemmin, ja unkarilaisten aseellinen vastarinta oli johtanut yli kolmentuhannen ihmisen kuolemaan. Tämän toistuminen haluttiin välttää Tšekkoslovakiassa.

Aseellisen vastarinnan sijaan tšekkoslovakialaiset ottivat käyttöön periaatteen, josta jo Gandhi kirjoitti aikoinaan ja joka oli tammikuussa 2018 edesmenneen väkivallattomuustutkimuksen pioneerin Gene Sharpin akateemisen uran punainen lanka: Jos ihmiset eivät alistu, on heitä mahdoton hallita.

KÄÄNNELTYJÄ KYLTTEJÄ, IHMISKETJUJA JA KIELITAIDOTTOMUUTTA

Vastarinta oli spontaania ja paikallista. Sitä ei ollut opiskeltu, saati sitten harjoiteltu, eikä se ollut koordinoitua. Todennäköisesti sitä ei osattu edes nimetä. Siitä huolimatta se oli sitkeää ja menestyksekästä. Vastassa oli puolen miljoonan sotilaan neuvostoarmeija vahvistettuna puolalaisilla, unkarilaisilla, itäsaksalaisilla ja bulgarialaisilla joukoilla. Näiden sotilaiden oli annettu ymmärtää, että meneillään oli täysimittainen vastavallankumous. Todellisuudessa Dubček oli marxisti, joka näki uudistukset välttämättöminä nimenomaan kommunismin pelastamisen näkökulmasta.

Jo ensimmäisestä yöstä lähtien miehittäjäjoukkojen etenemistä vaikeutettiin kääntelemällä tienviittoja ja poistamalla tai suttaamalla kylien ja katujen nimikylttejä. Eräskin puolalainen armeijakunta päätyi kiertelemään koko päiväksi Tšekkoslovakian maaseudulla Praha-kylttejä seuraten ja päätyi lopulta illan hämärtyessä takaisin Puolan vastaiselle rajalle. Toinen armeijakunta onnistuttiin huijaamaan ajamaan laajan ympyrän. Kun miehittäjät lopulta pääsivät mutkien kautta Prahaan, he joutuivat kadunnimikylttien puuttuessa kysymään paikallisilta, missä päin mahtaa sijaita pääkaupungin televisiotorni tai presidentinlinna.

KUKKIA KIVÄÄRIEN PIIPPUIHIN

Itä-Bohemiassa erään pienen kylän asukkaat muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden kulun. Kahdeksan ja puoli tuntia odotettuaan panssarivaunut kääntyivät etsimään suotuisampaa joenylityspaikkaa.

Prahan keskustassa, ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten, ihmiset kerääntyivät kaduille He vihelsivät, buuasivat, pilkkasivat ja sylkivät panssarivaunujen suuntaan ja osoittivat tukensa presidentille ja pääministerille. Sotilaiden kanssa käytiin kiihkeitä keskusteluita miehityksen oikeutuksesta. Sotilaiden kiväärien piippuihin aseteltiin kukkia. Venäjän kieltä osattiin silloin, kun paikallisilla oli asiaa sotilaille, mutta kun tilanne oli päinvastainen, venäjänkielentaitoisten löytyminen olikin yhtäkkiä kovin hankalaa.

Elokuun 26. päivänä kello 9.00 eri puolilla valtakuntaa kirkonkellot soivat, autot tööttäsivät, radiot pauhasivat ja hälytyssireenit ulvoivat. Yhtäkkinen melu kiristi tunnelmaa, ja hermostuneimmat sotilaat menettivät malttinsa: Klarovin kaupungissa ammuttiin hengiltä eräs nainen, ja Prahassa sotilaat pieksivät erään junan pilliä huudattaneen veturinkuljettajan. Miehittäjät eivät tienneet, että metelillä aloitettiin tunnin mittainen yleislakko, mikä Prahassa tarkoitti myös liikenteen totaalista pysähtymistä.

Tällaiseen vastarintaan miehittäjät eivät olleet varautuneet. Neuvostoliiton sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Tšekkoslovakian valloittamiseen menisi aikaa noin neljä päivää. Joillain mittareilla se pitikin paikkansa, mutta yhteistyökumppaneiden löytämisen vaikeus teki kansalaisten kontrolloinnista täysin mahdotonta.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Neuvostoliiton salaisen tiedustelupalvelun KGB:n agentti uskoutui asiassa muutaman drinkin jälkeen Gene Sharpille: ”Voi pojat, se oli täysi katastrofi.”

KADONNUT JUNA JA EROOTTISIA LEHTIÄ

Median rooli oli ratkaiseva yhteenkuuluvaisuudentunteelle, toivon säilyttämiselle ja vastarinnan jatkumiselle. Piraattiradio- ja televisioasemia luotiin eri puolille Prahaa, niin että miehittäjien oli mahdotonta niitä löytää ja sulkea. Vaikka yhtenäistä ohjeistusta ei ollut, toimittajien linja oli yksimielinen: kansalaisia kehotettiin kieltäytymään yhteistyöstä ja välttämään väkivaltaa. Kiellettyjä lehtisiä, pamfletteja ja sanomalehtiä julkaistiin jatkuvasti eri puolilla maata. Lehtien jakeluun osallistui niin lapsia kuin poliisejakin.

tsekkoslovakia2Rahtijuna, jonka lastina oli piraattiradioasemien häiritsemiseksi tarkoitettua kalustoa, juuttui ensin tuntikausiksi asemalle sähkönpuutteen vuoksi, kunnes katosi kokonaan ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen sivuraiteilta kahden paikalleen juuttuneen veturin välistä. Neuvostoarmeija joutui siirtämään kaluston Moskovaan helikopterilla.

Helikopteria jouduttiin käyttämään myös Bratislavan linnaan majoittuneiden sotilaiden vesihuollon turvaamiseksi, sillä linnamuseon kuraattori oli käynyt kellarissa kääntämässä vesihanan pois päältä. Kun miehittäjät kyselivät syytä vedentulon katkeamiseen, kenelläkään ei ollut tietoa asiasta. Naapureilta kyselemällä kävi ilmi, että koko lähialueen vedensaanti oli ”tyrehtynyt”.

Bratislavassa nuoret kävivät ostamassa kauppoihin hiljattain ilmestyneitä eroottisia lehtiä ja jakoivat niitä aluetta valvoville sotilaille, jotka eivät kotimaassaan sellaisia olleet nähneet. Joukkojenjohtajan tajuttua mitä oli tekeillä hän määräsi sotilaat panssarivaunuihinsa. Nuorten seuraava kiusa oli tukkia panssarivaunujen periskoopit.

KOULURAKENNUKSEEN YÖKSI LUKITUT SOTILAAT

Roznavan kylässä asui pääasiassa unkarilaistaustaisia asukkaita, joten miehittäjät lähettivät sinne unkarilaisia joukkoja uskoen heidän olevan tervetulleita. Toisin kuitenkin kävi. Miehittäjäjoukoille ei tarjottu vettä, ruokaa eikä majoitusta, vaan heille buuattiin. Epätoivoinen unkarilaisjoukkojen eversti meni neuvottelemaan asiasta kylän pormestarin kanssa. Sovittiin, että joukot saisivat yöpyä paikallisessa koulussa, mutta vain sillä ehdolla, että noudattavat öistä ulkonaliikkumiskieltoa. Niinpä miehittäjäjoukot vetäytyivät joka ilta kouluunsa, jonne pormestari lukitsi heidät yöksi ja palasi taas aamulla aukaisemaan heille oven.

Eri puolilla maata seiniin ja miehittäjien ajoneuvoihin maalailtiin hakaristejä, vitsejä ja poliittisia kommentteja: ”Miksi valloittaa valtionpankki? Tehän tiedätte sen olevan tyhjä.” ”Yhdysvallat Vietnamissa, Neuvostoliitto Tšekkoslovakiassa.” ”Elefantti ei voi nielaista siiliä.”

Mitä siviilivastarinnalla sitten voitettiin? Yhdeksi suureksi voitoksi voi lukea sen, että Unkarin kansannousun kaltainen tragedia onnistuttiin välttämään. Toiseksi sen, että tapahtumat antoivat ideoita, uskoa ja innostusta seuraavaan, demokratian maahan lopulta tuoneeseen samettivallankumoukseen.

Toisaalta Prahan kevään uudistukset peruttiin, ja seuraavaa vallankumousta jouduttiin odottamaan kaksikymmentä vuotta. Mutta Prahan kevään uudistuksia ei peruttu kertaheitolla, vaan viikkojen ja kuukausien neuvotteluiden ja myös joidenkin kompromissien jälkeen. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin arvion mukaan Neuvostoliitolta kesti kahdeksan kuukautta saada valtansa vakiinnutettua. Dubček palasi kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävään ja pysyi vallassa seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Spontaaniin väkivallattomuuteen perustuva kahdeksan kuukauden viivytystaistelu oli hyvä saavutus, kun otetaan huomioon kuinka massiivinen sotilasvalta vastapuolena oli.

JÄÄKIEKKOMELLAKAT

Vuoden 1969 jääkiekon MM-kisat piti alun perin järjestää Prahassa, mutta poliittisen tilanteen takia ne siirrettiin Tukholmaan. Siellä Tšekkoslovakia kohtasi Neuvostoliiton kahteen kertaan. On helppo kuvitella ruotsalaisen jääkiekkoselostajan olleen oikeassa todetessaan, että kyseessä oli ”mahdollisesti jääkiekkohistorian tunteikkaimmat ottelut”. Tšekkoslovakia voitti ne kummatkin. Tšekkoslovakian voittoja kokoontui juhlimaan arviolta 500 000 ihmistä, ja voitonjuhla muuttui paikoin miehityksen vastaisiksi protesteiksi. Väkivaltaisuuksiakin esiintyi, ja niihin vetoamalla Alexander Dubček syrjäytettiin vallasta.

Dubček siirrettiin ensin suurlähettilääksi Turkkiin, sitten työttömyyskortistoon ja lopulta töihin metsähallituksen moottorisahakorjaamolle.

Kaikki päättyy lopulta hyvin, ja jos ei pääty, niin kyseessä ei vielä ole loppu. Vuonna 1988 Dubček nimitettiin italialaisen Bolognan yliopiston kunnatohtoriksi. Yllättäen hän sai luvan matkustaa paikalle. Muutoksen aika oli alkanut. Samettivallankumouksessa hän tuki Václav Havelin demokratialiikettä, ja hänet valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi joulukuussa 1989 ja uudelleen 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olleen voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”.

Teksti Timo Virtala
Kuva Elsa Piela

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 15. osa.

 

Ukraina: Rikos ilman rangaistusta

ukraina_maidan
Euromaidanin yhteenottojen uhrien perheet hakevat yhä oikeutta. Kuvassa Maidanin aukio helmikuussa 2018.

Kiovalaisella Volodimir Bondartšukilla on omakohtaisia kokemuksia Ukrainan traagisista tapahtumista. Bondartšuk on puheenjohtaja järjestössä, joka edustaa Euromaidanin väkivaltaisuuksissa helmikuussa 2014 kuolleiden perheitä. Hän itse menetti isänsä Serhiy Bondartšukin yhteenotoissa, jotka johtivat lopulta vallanvaihtoon. Serhiy Bondartšuk osoitti mieltään Kiovassa jo kun vallankumouksellinen prosessi käynnistyi marraskuun lopussa 2013. Hän työskenteli lukion fysiikanopettajana pienessä Starokostyantynivin kaupungissa Hmelnitskyin alueella Länsi-Ukrainassa. Vapaa-aikanaan hän toimi äärikansallismielisen Svoboda-puolueen paikallisosaston johtajana.

”Hän oli aina aktiivinen ja toi julki näkemyksensä. Hän oli Maidanilla käytännöllisesti katsoen heti ensimmäisestä päivästä lähtien”, muistelee Volodimir Bondartšuk isäänsä.

Maidanin kaikkein radikaaleimmilla mielenosoittajilla oli omat vuoronsa barrikadien vaarallisilla paikoilla. Serhiy Bondartšukin ei ollut tarkoitus olla tuona kohtalokkaana päivänä vuorossa. Hänen ystävänsä kotikaupungista oli kuollut Ukrainan parlamentin Verkhovna Radan edustalla. Bondartšuk vanhempi kiiruhti Kiovaan.

”Hän saapui tänne 19. helmikuuta 2014. Sovin tapaavani hänet seuraavana päivänä Maidanin aukiolla. Menin töihin, ja internetistä näin, että jotain oli tapahtumassa, aukiolla ammuskeltiin. Soitin isälleni, mutta hän ei vastannut. Kun menin paikalle, soitin uudestaan, mutta joku miliisin everstiluutnantti vastasi ja sanoi isäni kuolleen. En ensin uskonut häntä, ajattelin että ehkä kyseessä oli jonkin sortin provokaatio.”

Bondartšuk nuorempi kiiruhti miliisiasemalle, jossa hänelle kerrottiin, että hänen isänsä ruumis oli viety ruumishuoneelle kirjaimellisesti minuutti sitten. Pitkällisten etsintöjen jälkeen jonkun kuvausryhmän jäsenet tulivat kertomaan hänelle, että ruumishuoneelle oli tuotu viisikymppinen mies. ”Kuolleita oli siellä paljon. Viime minuuttiin asti toivoin, että kyse olisi virheestä.”

 Politisoitunut tutkinta

Volodimir Bondartšuk kertoi, että oli seuraavat pari kuukautta shokissa. Sitten hän alkoi kanavoida suruaan tutkimuksiin ja kokemusten jakamiseen lukemattomien ihmisten kanssa, jotka myös olivat menettäneet rakkaitaan yhteenotoissa. ”Laitoin sosiaaliseen mediaan ilmoituksen, jossa etsin silminnäkijöitä. Sen avulla löysin muiden uhrien perheenjäseniä. Silloin meillä oli jo ryhmä Facebookissa.”

Sosiaalisesta mediasta, muiden avulla ja uutisia selaamalla hän pystyi kokoamaan perusteellisen kuvan siitä, mitä hänen isälleen oli tapahtunut. ”Onnistuin lopulta löytämään käytännössä kaikki ihmiset, jotka olivat olleet hänen lähettyvillään. Siksi pystyin merkitsemään kartalle hetki hetkeltä, missä hän oli ollut ja milloin ja kenen kanssa viettänyt elämänsä viimeiset hetket.”

Volodomir Bondartšuk on pahoillaan siitä, että kaikesta tästä huolimatta on mahdotonta osoittaa, kuka tappoi hänen isänsä, vaikka hän sai selville Berkutia edustavan poliisin, joka mitä todennäköisimmin ampui kuusi laukausta siihen suuntaan, jossa hänen isänsä oli. (Berkut on Ukrainan sisäministeriön sittemmin lakkautettu mellakkapoliisi.)

ukraina
Kuva: Antero Eerola

Bondartšukilla ei ole harhakuvitelmia Maidanin ampumisten virallisesta tutkinnasta. Käytännöllisesti katsoen vain Berkutin rivijäseniä on asetettu syytteeseen. Hän sanoo, että tapausta on palloteltu tuomioistuimesta toiseen. ”Myös Maidanin ensimmäisten päivien väkivallantekoihin liittyviin tapauksiin liittyy suuria ongelmia. Tilanne on paha, sillä tuolloin toimineet syyttäjä ja miliisi tuhosivat tutkintaan liittyvää materiaalia.”

”Tutkintaa on viivytetty liian pitkään. Tähän on kuitenkin myös ymmärrettäviä syitä. Ei ole tarpeeksi asiantuntijoita, riittävää ammatillista koulutusta eikä varusteita tutkintaan. Ukrainan pääsyyttäjänvirasto on myös erittäin korruptoitunut.”

Bondartšuk sanoo, että viranomaiset ovat olleet innokkaita myöntämään varoja suurten poliittisten kysymysten tutkimiseen, esimerkkinä tapaus entistä presidenttiä Viktor Janukovitšia vastaan. ”Luulen, että pääsyyttäjä pitää sitä tärkeämpänä. Juri Lutsenko, joka on jo nejäs pääsyyttäjä Euromaidanin jälkeen, ei ole juristi. Hän on enemmänkin poliitikko, joka haluaa tehdä asioita julkisuudessa. Hän esimerkiksi julkisti Janukovitšia vastaan aloitetun tutkinnan kameroiden edessä.”

”Koko prosessi [Maidanin ampumistapausten tutkinta] on hyvin politisoitunut monilla tavoin. Meille tärkeintä on kuitenkin totuuden selville saaminen, haluamme tietää mitä todella tapahtui.” Bondartšukin mukaan on aivan mahdollista, että nykyiset vallanpitäjät haluavat salata jotakin. Toinen mahdollisuus on, että monet vanhan hallinnon jäsenet ovat pitäneet asemansa oikeusjärjestelmässä.

Ampumiskäskyn antajaa rangaistava

Bondartšuk sanoo myös, että pääsyyttäjä piilottelee aineistoa yleisöltä ja yhteenottojen uhrien perheiltä. ”Tutkijat sanovat, että tutkinta on yhä kesken. Osa materiaalista on heidän käsissään, mutta he eivät anna sitä tuomioistuinten käyttöön.”

Hän epäilee myös, ovatko Berkutin tunnistettavissa olevat joukot vastuussa kaikista helmikuun 2014 väkivaltaisuuksissa menehtyneistä. Myös muilta sektoreilta ammuskeltiin. ”Ampumiseen osallistui muitakin yksikköjä kuin Berkutin univormuihin pukeutuneita. En tiedä keitä he olivat. Viranomaisten tulisi varmentaa nämä tiedot.”

Bondartšuk vahvistaa, että konfliktin viimeisessä vaiheessa Berkut heitti käsikranaatteja mielenosoittajia päin ja mielenosoittajat Molotovin koktaileja kohti Berkutia. Hän ei sulje pois ns. kolmatta osapuolta, jonka jotkut länsimaiset tiedotusvälineet ovat väittäneet provosoineen viimeisiä yhteenottoja. ”Mutta nämä kaikki täytyy tutkia. Myös poliiseja ja oikeusoppineita kuoli, ja tämäkin täytyy ottaa vakavasti.”

”En usko, että on oikein myöntää armahduksia vain toiselle osapuolelle. Minusta täytyy huomioida tapahtumat kokonaisuudessaan. Meillä on oltava uskottava kokonaiskuva, koska ilman sitä maamme on mahdotonta jatkaa eteenpäin. Meidän on ymmärrettävä, miksi kaikki tämä tapahtui.”

Volodomir Bondartšuk sanoo, ettei hän menetä toivoaan löytää ne, jotka tappoivat hänen isänsä.

”Jatkan etsintöjä. Tärkeintä on rangaista niitä, jotka antoivat käskyn ampua kohti ihmisiä.”

Teksti Antero Eerola

 

Rauhankasvatusneuvola 14: Hyvää tarkoittavat valkoiset pelastajat


Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Rauhankasvatusneuvola aloittaa vuoden 2018 haastattelemalla ihmisiä, joilla on hyviä rauhankasvatuksellisia neuvoja. Ensimmäisenä on vuorossa Amiirah Salleh-Hoddin, joka on yksi Anti-Racism Forumin perustajista ja sen puheenjohtaja. Amiirah on sosiaalipsykologi, joka määrittelee itsensä muutoksentekijäksi ja muslimi-feministiksi. Viime aikoina häntä on kuitenkin kutsuttu myös häiriköksi. Amiirah rakastaa vesistöjä ja Nuuksion metsiä. Joinain päivinä chick-lit on mukavampaa luettavaa kuin Malcolm X:n elämäkerta, mutta toisina taas päinvastoin. Ellei sushi olisi niin hyvää, Amiirah olisi varmaankin kasvissyöjä.
neuvola_amiirah

Tässä Amiirahin ohjeita kriittiseen rasisminvastaiseen toimintaan:

  1. Annatko etusijan vähemmistöjen omalle äänelle?

”Moni joka [tätä] työtä tekee sijoittaa itsensä tietoisesti tai tiedostamatta ’valkoiseksi pelastajaksi’. Minä en tarvitse pelastajaa. Voin pelastaa itseni. Kuka ymmärtäisi paremmin syrjinnän vaarassa olevien ihmisten tarpeet kuin he itse?”

  1. Teetkö yhteistyötä kriittisten anti-rasistien kanssa?

”Etsitkö aktiivisesti niitä ihmisiä ja yhteisöjä, joita ei yleensä oteta mukaan? Suomessa rasisminvastaista työtä tehdään tosi paljon vain maahanmuuttajayhteisöjen kanssa. Entäs suomalaiset rodullistetut ihmiset? Entäs esimerkiksi romanit ja saamelaiset?”

  1. Huomioitko, että rodullistetut ihmiset ovat monien asioiden asiantuntijoita?

”Keihin sijoitat resursseja, kuten aikaa ja rahaa? Pidätkö omalla toiminnallasi yllä vanhoja valtasuhteita ja asemia? Me emme ole pelkkä ihonväri tai huivi päässä. Meissä on lukuisia puolia ja olemme monien asioiden asiantuntijoita. Olen itse sosiaalipsykologi, mutta minut nähdään vain huivia käyttävänä musliminaisena. Jostain syystä monet haluavat lähinnä kuulla omat kokemukseni ja mielipiteeni naisten ympärileikkauksesta.”

  1. Katso itseäsi peiliin jatkuvasti!

”Mieti tarkoin omaa toimintaasi ja toimintasi motiiveja ennen kuin yrität muuttaa ihmisiä ympärilläsi. Mieti, miksi teet jotain tai et tee jotain. Mieti omia asenteitasi. Ethän tee asioita vain tunteaksesi itsesi paremmaksi ihmiseksi? Prosessissa voi ja pitää tulla myös epämukava olo. Ole luova ja irtaudu vanhoista tutuista tavoista toimia.”

Lataa tästä Rauhankasvatusneuvola 14 pdf:nä.

UKRAINA: NELJÄ VUOTTA KRIISIÄ

ukraina_nettisivu
Rauhanpuolustajien delegaatio vieraili syksyllä 2017 Ukrainassa tutustumassa ihmisoikeuksien, lehdistönvapauden, demokratian, korruption ja kansalaisyhteiskunnan tilaan ja aivan erityisesti humanitaariseen tilanteeseen konfliktien repimillä alueilla Itä-Ukrainassa. Delegaatio tapasi niitä, joiden ääni ei yleensä pääse kuuluviin lännessä. Valitettavasti ryhmällä ei ollut pääsyä aseryhmien kontrolloimille alueille, eli niin sanottuihin ”kansantasavaltoihin” Donetskissa ja Luhanskissa, eikä Krimin niemimaalle. Siksi kuva tilanteesta jää pakostakin vajaaksi.

 

Syvä poliittinen, sotilaallinen ja sosiaalinen kriisi on jatkunut Ukrainassa nyt kohta jo neljä vuotta. Massiivinen mielenosoitusliike ja levottomuudet, joka nimettiin Euromaidaniksi, johtivat Ukrainassa vallanvaihtoon helmikuussa 2014. Oppositio nousi valtaan, ja tuolloinen presidentti Viktor Janukovitš ja pääministeri Nikola Azarov pakenivat maasta.

Maaliskuussa 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan, ja huhtikuussa väkivaltaiset yhteenotot alkoivat Itä-Ukrainassa Donetskin ja Luhanskin alueilla eli Donbassissa. Toukokuun alussa 2014 noin 50 ihmistä sai surmansa kahdessa välikohtauksessa Ukrainan eteläosassa sijaitsevan Odessan keskustassa.

Tähän päivään mennessä syksyllä 2017 Itä-Ukrainassa ei ollut todellista tulitaukoa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin Ukrainan tarkkailumissio raportoi konfliktin osapuolten jatkuvista tulitaukorikkomuksista.

Suurelta osin syylliset Euromaidanin aikaisiin väkivaltaisuuksiin – jotka johtivat yli sadan ihmisen kuolemaan – eivät vieläkään ole saaneet rangaistustaan, vaikka yli kolme vuotta on jo kulunut. Muutamia rivimiehiä sisäministeriön erikoisyksiköstä Berkutista on tuomittu, mutta käskyjen antajia ei ole tuotu oikeuden eteen. Odessassa yhtään ainoaa henkilöä ei ole syytetty ammattiliittojen talon murhapoltosta ja joukkosurmasta.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö on edistänyt, antanut tukensa ja todistanut useita sopimuksia, joilla Ukrainan kriisin eri vaiheita on yritetty ratkaista. Ongelma on, että niitä ei ole pantu täytäntöön.

Miljoonia pakolaisia

Sota Itä-Ukrainan Donbassissa on vaatinut jo yli 10 000 kuolonuhria – joista vajaat 3 000 on siviilejä – ja noin 24 000 haavoittunutta. Minskin sopimuksesta ja muodollisesta tulitauosta huolimatta ihmisiä kuolee rintamalinjan tuntumassa viikoittain. Kaikkea raskasta aseistusta ei ole vedetty pois kontaktilinjalta, ja kartoittamattomat miinakentät muodostavat suuren vaaran siviiliväestölle.

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä on sisäisessä maanpaossa. Mahdollisesti jopa 2,5 miljoona ihmistä on pakolaisina Venäjällä. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat riippuvaisia humanitaarisesta avusta. Konflikti vaarantaa jopa humanitaarinen avun antamisen esimerkiksi siksi, että Itä-Ukrainan alueita kontrolloivat aseryhmät muuttavat jatkuvasti avun perille toimittamisen ehtoja.

Ihmisoikeusjärjestöt huolissaan

Kriisi ja erityisesti aseellinen konflikti ovat johtaneet ihmisoikeustilanteen heikentymiseen Ukrainassa. Tästä ovat raportoineet YK:n ihmisoikeuskomissaari, YK:n kidutuksen vastainen komitea, YK:n ihmisoikeusmonitorointimissio Ukrainassa (HRMMU), Etyj, Amnesty International ja Human Rights Watch.

Ne raportoivat kidutuksesta, hakkaamisesta, seksuaalisella väkivallalla uhkailusta, katoamisista ja pakotetuista todistuksista. Yleensä ihmisoikeusloukkausten uhreja on – kummallakin puolella – syytetty yhteistyöstä vihollisen kanssa.

Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU on haluton tai epäilevä yhteistyöstä kansainvälisten ihmisoikeusorganisaatioiden kanssa. Sitä vastoin aseryhmien kontrolloimille DNR:n ja LNR:n ”kansantasavaltojen” alueille tai Venäjän valtaamalle Krimin niemimaalle järjestöillä ei ole minkäänlaista pääsyä. Siksi tietoa niistä on erittäin vaikea saada.

Erityisesti Amnesty International on huolissaan konfliktialueelle syntyneestä rankaisemattomuuden kulttuurista.

Ihmisoikeusjärjestöt raportoivat myös median ja kansalaisoikeusaktivistien häirinnästä. Mediaan kohdistuvia rajoittavia toimia perustellaan usein tarpeella toimia ”Venäjän propagandaa” vastaan. Aseryhmien hallitsemilla alueilla taas ei ole lainkaan riippumatonta mediaa.

Syyttelyn kierre

Äärimmäisiä tapauksia ovat tunnettujen toimittajien, kuten Pavel Šeremetin ja Olez Businan, murhat. Lisäksi toimittaja (ja entinen Euromaidanin aktivisti) Ruslan Kotsaba tuomittiin vankeuteen hänen kehotettuaan ukrainalaismiehiä kieltäytymään aseista.

Ukrainassa on nähty vakavia parlamentaarisen demokratian rikkomuksia, kun oppositiossa olevien puolueiden toiminta on keskeytetty ja osallistuminen vaaleihin kielletty. Euroopan neuvoston Venetsian komissio on kärkevästi kritisoinut rajoituksia.

Samalla muualla Euroopassa, myös Suomessa, Ukrainan kriisi on pudonnut otsikoista. Eurooppalaisen median huomio on jo muualla. Sama koskee poliittista keskustelua ja kansainvälisen politiikan huomiota. Ukrainan kriisi on johtanut Venäjän ja lännen välien tulehtumiseen ja syyttelyn kierteeseen, jolla ei ole enää edes suoraa kytköstä Ukrainan tilanteeseen.

Teksti Antero Eerola

 

 

UKRAINA: UKRAINA TÄNÄÄN 2

ukraina_kartta

Tämä liite on toinen osa Rauhanpuolustajien elo-syyskuussa 2017 Ukrainassa vierailleen delegaation tuloksista. Antero Eerola, Antti Rautiainen ja Oksana Tšelyševa haastattelivat vierailunsa aikana yli 30:tä kansalaisaktiivia, toimittajaa ja poliitikkoa – näiden lisäksi he tapasivat Etyjin edustajia ja vierailivat heidän kanssaan Itä-Ukrainan konfliktialueella. Haastatteluissa ovat päässeet ääneen hyvin erilaisia ja ristiriitaisiakin näkemyksiä edustavat ukrainalaiset. Mielipiteet eivät useinkaan perustu todennettuihin tosiasioihin vaan jommankumman osapuolen propagandistiseen tiedotustoimintaan.

Valitettavasti puolueettoman ja luotettavan tiedon saanti ns. kansantasavaltojen alueelta on huomattavasti vaikeampaa, eivätkä esimerkiksi kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt voi toimia alueella.

Delegaation vierailun tuloksista voidaan päätellä, etteivät Ukrainan ongelmat liity pelkästään Itä-Ukrainan konfliktiin. Maasta ei voida puhua demokratiana ja oikeusvaltiona samoilla mittareilla kuin Länsi-Euroopan maista. Valtava korruptio, oligarkkien valta ja väkivaltainen, aseistettu, avoimesti toimiva äärioikeisto tekevät maan kehityksestä huolestuttavan ja arvaamattoman.

Tuntuu, ettei millään konfliktin osapuolista ole todellista intressiä rauhanprosessin edistämiseen. Jatkuvat tulitaukorikkomukset ovat tästä selkeä todiste. Alueen siviiliväestö on jäänyt eniten kärsiväksi osapuoleksi, joka ei saa ääntään kuuluviin. Ja mitä kauemmin konflikti jatkuu, sitä hankalammaksi tulee sen ratkaiseminen. Sodan uhrit ja tuhot molemmin puolin rintamalinjaa lisäävät joka päivä sotaa ylläpitävää katkeruutta ja vihaa. Lännen ja Venäjän olisi pikaisesti löydettävä yhteinen sävel osapuolten painostamiseksi tulitaukoon, mikä on ensimmäinen edellytys rauhanprosessille.

Delegaation hyvän kansainvälisen vastaanoton saanut virallinen yhteenvetoraportti suosituksineen on julkaistu englanniksi Rauhanpuolustajien nettisivuilla. Rauhanpuolustajat jatkaa omalta osaltaan työtä Ukrainan konfliktin ymmärtämiseksi ja mahdollisten ratkaisumallien löytämiseksi ja kansalaisyhteiskunnan tukemiseksi.

Teksti Teemu Matinpuro

UKRAINA: Kolme päivää harmaalla vyöhykkeellä

ukraina_harmaa2
Rauhanpuolustajien delegaation jäsenet Oksana Tšelyševa ja Antti Rautiainen matkasivat konfliktiosapuolten välisen linjan tuntumassa Ukrainan Harkovasta Luhanskin alueen Popasnasta Donetskin alueen Avdiivkaan.

 

Ajoimme kontaktilinjalla noin kymmenen kylän kautta. Yhden yön vietimme Mironivkassa, joka on kaupunkimainen taajama, perustettu paikallisen voimalaitoksen rakentajille 1950-luvulla. Arkkitehtuuri on sen mukainen, korkeintaan 5-kerroksisia taloja ja pieniä omakotitaloja puutarhoineen. Ennen sotaa asukkaita oli noin 8 000.

Sodan jyske on jatkunut vaihtelevasti vuoden 2015 tammikuusta alkaen. Vierailun aikanakin Mironivkassa jyrisi – onneksi vain pommien ja sirpaleiden mylläämillä pelloilla taajaman ulkopuolella. Äänistä ei voinut päätellä, ovatko ammukset lähteviä vai putoavia, kuului pelkkää jyrinää. Paikallisten mukaan: ”Niillä taitaa itsellään jokin räjähdellä.” ”Niillä” viittaa Ukrainan armeijaan, jonka hallussa taajama on.

Kouluvälirauha ei pidä

Elokuun lopulla Itä-Ukrainan konfliktin osapuolet olivat sitoutuneet tulitaukoon, ns. kouluvälirauhaan. Kontaktilinjan tuntumassa, osapuolten asemien sijaitessa jopa vain 300 metrin päässä toisistaan, huomaa väkisinkin, miten Minskin sopimusta yleensä ja erityisesti sovittua ”kouluvälirauhaa” noudatetaan.

Sota on muuttunut rankaksi arjeksi. Silti ihmiset haluavat elää ja teeskentelevät, että kaikki on normaalia. Katulamput eivät pala: ”Mennään tässä varovasti, tähän putosi pommi viime vuonna ja teki kuopan, älkää vain kompastuko.” Tapasimme yksinhuoltaja Sergein, jonka elämän aurinko on 7-vuotias tytär, XX. Talvella 2015 he eivät käytännössä voineet poistua kotinsa kellarista. Vuosi sitten XX:n näkö alkoi heiketä ja hän puhuu huonosti. Ei ole osattu määritellä, johtuvatko vammat stressistä. Isää huolettaa väite, että stressistä johtuvia sairauksia on kaikkein vaikeinta parantaa.

Maiorskin taajamaa oli tuloamme edeltävänä päivänä tulitettu. Seitsemän ammusta jäi räjähtämättä ja ne purettiin heti. Meidän läsnäollessamme tulitus alkoi neljältä iltapäivällä. Ihmiset eivät tienneet, miksi osapuolet rikkovat ”elonkorjuurauhaa” juuri tällä lohkolla: ”Ehkä täällä on sellaisia yksikköjä.”

ukraina_harmaa
Novobahmutivkan kylän asukas.

Vierailun jälkeen saimme tietää, että tulitus oli jatkunut Žovankan ja Maiorskin tienoilla, kahteen taloon oli osunut. Maiorsk on osa Donetskin alueen Horlivkan kaupunkia, joka on kapinallisten hallussa: rintama on jakanut suuren teollisuuskeskuksen kahtia.

Donetskin alueen Bahmutin piirin Luhanskessa asukkaat kertoivat, että kouluvälirauhan alettua oli ollut kaksi viikkoa hiljaista. Myöhemmin saimme kuulla, että käyntimme jälkeisenä yönä oli kuulunut tulitusta.

Avdiivkan vanhassakaupungissa pystyimme kuljeskelemaan välirauhan ansiosta Kirovin ja Lermontovin kaduilla. Ennen välirauhaa emme olisi voineet edes pistäytyä ulkona. Popasnassa, missä vierailimme Etyjin tarkkailupisteellä, hiljaisuus jatkui syyskuun viidennen puoleenpäivään. Silloin tarkkailijat kuulivat kaksi räjähdystä sarjatuliaseen tulitusta, niiden alkuperä ei selvinnyt. Syyskuun 8. päivänä ilmoitettiin ensimmäisestä ”kouluvälirauhan” aikana haavoittuneesta siviilistä: vuonna 1972 syntynyt Vladimir Pisotski Krytaja Balkan taajamasta Donetskista oli saanut lukuisia sirpalehaavoja ja joutunut sairaalan teho-osastolle.

Harmaan vyöhykkeen asukkaille lääkärinavun saaminen on suurimpia ongelmia. Esimerkiksi Popasnassa oli nuori tyttö saanut kuukausi sitten vauvan. Tätä varten hän joutui sopimaan ennalta Bahmutin synnytyslaitoksen kanssa ja järjestämään kuljetuksen laitokselle, koska ambulanssit eivät tule rajojen yli. Synnytys oli vaikea, mutta helppona ei voi pitää myöskään matkaa Luhanskin Popasnasta Donetskin Bahmutiin.

Popasna ei ole kuitenkaan pahin paikka. Vielä hankalampaa on niillä, jotka kituuttavat pommitetuissa taloissaan aivan rintamalinjalla. Opytnen kylässä asuu enintään 50 henkeä, lähinnä eläkeläisiä. He ovat täysin riippuvaisia vapaaehtoisten avusta. Sodan vuosina kylässä ei ole ollut vettä, sähköjä, lääkkeitä eikä lääkäreitä.

Rintamalinja jakaa alueen mielivaltaisesti kahtia. Niinpä Helsingissä toukokuussa 2017 vieraillut Etyjin tarkkailuryhmän johtaja Alexander Hug kertoikin, ettei Ukrainan konfliktissa ole tarvetta toimiin erotuslinjan eri puolilla asuvien siviilien lähentämiseksi, koska keskinäiset kontaktit eivät ole katkenneet. Tätä osoittaa jatkuva ihmisvirta tarkastuspisteillä ns. kontaktilinjan yli.

Kuka rikkoo tulitaukoja? Kuka aloittaa?

”En suostu kommentoimaan, kuka aloittaa. Olen työskennellyt 20 vuotta armeijassa ja tiedän, etteivät ammukset lennä tänne Jasinuvatan tarkastuspisteeltä (”tasavallasta”), sen estävät puut. En kuitenkaan kertonut teille tätä.”(keski-ikäinen mies Avdiivkan vanhassakaupungissa)

”Ukrainan joukot ovat moukaroineet meitä enemmän kuin toinen puoli.” (Maiorsk)

”Suurin ongelma on sotilaiden sijoittaminen siviilien sekaan. He asuvat taloissa ja tekniikkaa on pihoissa. Ensin komentajat etsivät tyhjiä taloja, sitten paikalle tulee joukkoja. Jos omistajat ovat matkustaneet pois, sotilaat kantavat tavarat ulos ja peittävät ikkunat, jotta heitä ei nähtäisi… Eilen tuli kaksi ammusta Mitšurin-kadulle. Toinen osapuoli ampuu takaisin, paljon riippuu siitä, millaiset hermot sotilailla on.” (Luhansken taajama)

”Ukrainan joukot ovat jo viisi kertaa yrittäneet vallata taloni Novozvannivkassa. Ihan sama, tulevatko he vaatimaan aseistautuneina vai ilman aseita: perheeni toimeentulo on täysin riippuvainen talon puutarhasta. Kerran ne rupesivat jo viskomaan tavaroitamme roskiin – vanhempieni valokuvia, koko menneisyyttäni.” (Popasna)

ukraina_harmaa3
Jevgeni Kaplin, Harkovassa sijaitsevan Proliska-avustusjärjestön johtaja, ja Dasha, joka on kotoisin pahoin tuhotusta Zhovankan kylästä. Dasha on orpo, joka muutti Harkovaan maan sisäisenä pakolaisena. Nyt hän opiskelee kasvatustieteitä. Monien nuorten tavoin hänkin on riippuvainen avustusjärjestöjen tuesta. Dasha on nykyään yksi Proliskan vapaaehtoisista.

Kun ajoimme etulinjan tuntumassa, kuulimme suunnitelmista lähettää tänne rauhanturvaajia. Kyselimme, mitä asukkaat pitävät ajatuksesta. Yleinen kommentti: ”Kunpa kaikki jo jättäisivät meidät rauhaan.” Jevgeni Kaplin Proliska-avustusjärjestöstä kommentoi puolestaan: ”Nyt naisella voi olla kahden armeijan sotilaiden lapsia, sitten kolmen.”

Ihmiset pohtivat, millä perusteella ulkomaiset sotajoukot erottaisivat osapuolet toisistaan. Mitä tapahtuu siviiliväestölle ”tasavalloissa” ja Kiovan kontrolloimilla alueilla, aiotaanko heidätkin erottaa? Kuitenkin vaikkapa Maiorskissa (Kiova) on ihmisiä, jotka käyvät töissä Horlivkassa (”Donetskin kansantasavalta”), ja Horlivkasta ihmiset tulevat kasvimailleen Maiorskiin. Avdiivkasta Novobahmutivkaan saakka asukkaat kertoilivat meille, että he menevät vakavien sairauksien takia ”tasavaltoihin” Donetskin, Makiivkan tai Horlivkan sairaaloihin, koska hoito on siellä halpaa tai maksutonta, ja koska ”siellä on lääkäreitä, täällä ei lainkaan”. Kiovan kontrolloiman alueen asukkaiden on halvempaa hoidattaa myös hampaansa alueella, joka on Kiovan kontrollin ulkopuolella.

Kiovalainen Nina on juuri palannut Avdiivkasta, jossa hän keskusteli traumatisoituneita lapsia hoitaneiden psykologien kanssa: ”Miten he aikovat erottaa osapuolet, eihän Donbass ole Jugoslavia eikä Irak, ei täällä ole yhtenäisiä etnisiä alueita (enklaaveja).”

Mistä tulitaukorikkomukset johtuvat?

Avdiivkalaisen kommentti: ”Ei ole yhtä algoritmia tulituksen alkamiselle. Pienikin provokaatio, niin kaikki alkavat tulittaa kaikilla aseilla. Toisinaan lohkolle osuu vastakkain sellaiset ryhmät, joskus syynä on juopottelu, joskus taas juhlapäivät. Esimerkiksi Venäjän armeijan vuosipäivänä 23.2. tai kaivosmiesten päivänä tasavallat aloittavat tulituksen, kun taas Ukrainan itsenäisyyspäivänä, puolustusvoimien päivänä tai kasakoitten päivänä tulitus alkaa tältä puolelta. Siihen vastataan. Homma menee eri tavoin eri paikoissa ja eri aikoina, mutta juhlapäivinä on paukkunut koko sodan ajan.”

Etyjin tarkkailijat ovat viime aikoina säännöllisesti raportoineet myös siviilikohteiden ottamisesta sotilaskäyttöön. Matkan aikana saimme esimerkiksi tietää, että Ukrainan sotilasoperaation tiedotuskeskus sijaitsee Avdiivkassa entisessä lastentarhassa, jossa on myös vammaisten lasten kuntoutuskeskus. Etyjin tarkkailijat raportoivat 8.9.2017, että Ukrainan armeija käyttää Teplessä osaa koulusta, joka on toiminnassa. Kansainvälisen Punaisen Ristin nettisivulla siteerataan kuitenkin Ukrainan puolustusministeriön vuonna 2004 painamaa opasta kansainvälisestä oikeudesta: ”Sellaiset sodankäynnin keinot kuin aseiden käyttö asutuskeskuksissa, satamissa, kodeissa tai muissa siviilirakennuksissa” ovat ehdottomasti kiellettyjä.

Tässä yhteydessä mieleen muistuu Kramatorskin-matka vuonna 2016. Silloin alueella toimivan kansainvälisen järjestön edustajat kehottivat ryhmäämme lähtemään pois valitsemastamme hotellista, koska ”sotilaiden määrä on siellä niin suuri, että keskustahotelli muistuttaa lähinnä sotilaskohdetta”.

Kun kävin läpi Etyjin tarkkailijoiden raportit, jotka koskivat kouluja alueilla, jotka eivät ole Kiovan alaisuudessa, en löytänyt tietoja koulurakennusten käytöstä sotilastarkoituksiin ”kouluvälirauhan” ajalta. Syyskuun 7. päivän raportissa tarkkailijat kertovat käyneensä hallituksen kontrolloimalla alueella seitsemän asutuskeskuksen kouluissa ja ”tasavalloissa” neljän kaupungin kouluissa. Horlivkassa (Donetskin ”tasavalta” DNR) he havaitsivat koulun kellaria remontoitavan, jotta lapset mahtuisivat sinne paremmin tulituksen aikana. Samoin DNR:n Bezimennessä rehtori kertoi koulun olleen kaksi viikkoa suljettuna toukokuussa 2017, syynä voimakas pommitus. Piirihallinnon varajohtaja oli kertonut Holubivkassa tarkkailijoille, että tulituksen takia ei voitu avata kolmea piirin koulua, joten kaikki piirikunnan lapset on nyt koottu samaan kouluun.

Kylän johdon tapaaminen Popasnassa Luhanskin alueella

Alkukesästä 2017 alkaen Popasnan kylässä toimineet Etyjin tarkkailijat järjestivät tapaamisen Marina Dontsovan kanssa, joka vastaa paikallishallinnossa opetuksesta ja varhaiskasvatuksesta. Tapasimme hänet työhuoneessaan, jossa sota-ajasta kertoivat seinillä olleet julisteet, jotka varoittavat miinojen vaikutuksista, sekä muutaman vapaaehtoispataljoonan tunnukset.

Dontsova oli pukeutunut kirjailtuun ukrainalaispaitaan ja hän puhui ukrainaksi, tosin hitaasti ja hapuillen. Ukrainan kielen käyttö on hänen mukaansa pakollista valtion töissä. Yksi Etyjin tarkkailijoista kysyi, miten lasten vanhemmat kommentoivat opetuksen muuttumista kokonaan ukrainankieliseksi vuodesta 2018. Dontsova vastasi: ”He ovat tietenkin tyytymättömiä. Meidän täytyy kuitenkin rakentaa yhtenäistä kansakuntaa, joka puhuu yhtä kieltä.”

Kyselimme myös asukkaiden suhtautumisesta Etyjin tarkkailuryhmän työhön, ja Dontsova pyytää tarkkailuryhmän jäseniä käymään kouluissa selvittämässä tarkkailijoiden tehtäviä ja toimintatapaa.

Dontsova vakuuttelee, ettei paikallisilla lapsilla ole erityisiä ongelmia. ”Kukaan ei ole loukkaantunut miinojen takia, lapset ymmärtävät, ettei pidä kajota tuntemattomiin metalliesineisiin. He tietävät, että voivat kulkea vain tarkistetuilla teillä ja aikuisten kanssa.”

Hän kertoo ylpeänä, että joukko piirin lapsia kävi kesällä lomalla Sloveniassa. Eräs Etyj-tarkkailija kysyy kuitenkin, miksi Popasnan asukkaat valittavat, että ryhmä koottiin virkailijoiden omista lapsista.

Myös Popasnassa Ukrainan armeija on ottanut siviilikohteita sotilaskäyttöön: koulussa numero 27 majailee sotilaita. Dontsova kertoo, että sotilaat ovat siellä väliaikaisesti ja poistuvat korjattuaan Troitsken kylän sillan. Tämän jälkeen koulu remontoidaan erityislasten tarpeita vastaavaksi.

 Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

UKRAINA: Sodan vastustaminen on Ukrainassa maanpetos

ukraina_2

 

Volodimir Cheremis varoittaa äärioikeiston lisääntyvästä väkivallasta lehdistöä kohtaan Ukrainassa.

 

Volodimir Cheremis on tunnettu kansalaisoikeusaktivisti ja poliitikko, joka oli Ukrainan parlamentin jäsen 1994–1998 ja yksi tunnetuista aktivisteista Ukraina ilman Kutšmaa -liikkeessä (Leonid Kutšma toimi Ukrainan presidenttinä 1994–2005). Cheremis oli aikoinaan perustamassa Ukrainan Helsinki-ryhmää, joka syntyi edistämään Helsingin Ety-huippukokouksessa sovittujen ihmisoikeuksien toteuttamista. Nykyään hän johtaa erityisesti kokoontumisvapauteen liittyviin kysymyksiin keskittyvää Respublica-instituuttia ja modernia vasemmistolaista Sosiaalinen liike -puoluetta. Cheremis on yksi näkyvimpiä lehdistönvapauden puolustajia Ukrainassa.

Volodimir Cheremis ei arkaile kuvailla tiedotusvälineiden tilaa Ukrainassa sanoilla ”sensuurin ja propagandan ilmapiiri”. Sillä hän tarkoittaa konkreettisia rajoittavia keinoja, joita viranomaiset kohdistavat toimittajiin ja bloggaajiin. Cheremis sanoo, että kolmen viime vuoden aikana yhteensä 36 journalistia ja bloggaajaa on tuomittu oikeudessa. Pääsyylliseksi hän nimeää Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n.

”Toimittaja Georgi Gongadzen murha syyskuussa 2000 synnytti valtavan protestiliikkeen, jolle annettiin nimi ’Ukraina ilman Kutšmaa’. Aiemmin kaikki yritykset kieltää poliittisia puolueita, sulkea tiedotusvälineitä tai tappaa poliittisia aktivisteja Ukrainassa ovat johtaneet mielenosoituksiin. Nyt median vainoamisesta on tullut yleisesti hyväksyttyä. Vaino kohdistetaan toimittajiin, joiden katsotaan palvelevan vihollista. Yleensä syyte on ’Ukrainan itsehallinnan ja alueellisen koskemattomuuden loukkaus’”, Cheremis selittää.

Tällä viitataan epäilyyn siitä, että syytetty tukee Krimin liittämistä Venäjään tai aseistettuja separatisteja näiden hallitsemilla alueilla Itä-Ukrainassa. Cheremis sanoo, että viranomaisten lisäksi myös äärikansallinen oikeisto hyökkää toistuvasti lehdistön edustajia vastaan. Tämä tapahtuu usein rankaisemattomuuden ilmapiirissä.

”Äärioikeiston mielestä opposition toimittajat ovat vihollisia, jotka pitää tuhota. Tämä on johtanut toimittajien keskuudessa itsesensuuriin.”

Cheremis huomauttaa, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ja YK:n ihmisoikeuskomissaari sekä ihmisoikeusjärjestöt kuten Amnesty International ja Human Rights Watch ovat kiinnittäneet huomiota Ukrainan lehdistönvapauden loukkauksiin.

”Jopa Federica Mogherini, Euroopan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, on ilmaissut huolensa toimittaja Ruslan Kotsaban kohtalosta. (Kotsaba pidätettiin epäiltynä maanpetoksesta ja puolustusvoimien vastustamisesta. Hän sai 3,5 vuoden vankeustuomion 11.5.2016, toim. huom.) Ulkopuolelta tulevalla huomiolla ei ole kuitenkaan mitään vaikutusta nykyiseen presidenttiin Petro Porošenkoon. Paine toimittajia kohtaan vain kasvaa.”

Kotsaban ohella Cheremis viittaa freelance-toimittaja Vasily Muravitskiin ja aktivisti Eduard Kovalenkoon. Muravitski on vangittu epäiltynä valtion vastaisista toimista. Kovalenko taas on avoimesti puhunut Ukrainan sotilaallista liikekannallepanoa vastaan. Cheremis mainitsee myös, että viranomaiset ovat tehneet lukemattomia kotietsintöjä opposition verkkolehden strana.ua:n toimitukseen selvästi tekaistuin perustein.

Äärioikeisto valtaa alaa

Huhtikuun 20. päivänä 2017 Social Movement -liikkeen jäsen, parikymppinen Stanislav Sergienko loukkaantui vakavasti äärioikeistolaisen aktivistin puukotettua häntä useita kertoja. Sergienko joutui olemaan pitkään sairaalassa. Puukotuksesta ei ole tehty virallista rikostutkintaa.

”Vastaavia tapauksia sattuu koko ajan. Äärioikeiston mielestä on ihmisiä ja tiedotusvälineitä, jotka levittävät väärää informaatiota ja heidät täytyy vaientaa. Petturin leiman saa jos on sodanvastainen rauhan kannattaja, vasemmistolainen tai jopa ay-aktiivi”, Cheremis väittää. Stanislav Sergienko oli järjestämässä mielenosoitusta, jossa vaadittiin sotilasmenojen leikkaamista ja lisää rahaa koulutukseen.

Cheremis syyttää tapauksesta S14-nimistä uusnatsiryhmää. Hän kertoo, että muita militantteja äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka eivät epäröi käyttää väkivaltaa, ovat Svoboda ja niin sanottu vapaaehtoispataljoona Azov, joka on sittemmin järjestäytynyt uudestaan Kansallinen armeijakunta -puolueeksi (National Corps). Azov on puolestaan osa sisäministeriön alaista Ukrainan kansalliskaartia.

Nyt monet äärioikeistolaisista puolueista ovat yhdistäneet voimansa. Ne allekirjoittivat maaliskuussa 2017 yhteisen Kansallisen manifestin. Allekirjoittajia ovat muun muassa Svoboda, Kansallinen armeijakunta, Ukrainan nationalistien kongressi sekä S14.

Mitä muiden Euroopan maiden tulisi tehdä auttaakseen Ukrainaa kunnioittamaan ilmaisunvapautta? ”Ilman muuta tarvitaan painostusta lännestä. Valitettavasti kansainväliset ihmisoikeustarkkailijat pysyttelevät joskus hiljaa. Mutta nykyinen Ukrainan presidentti on vahvasti riippuvainen lännen tuesta. Sitä voitaisiin käyttää häneen vaikuttamiseksi.”

Teksti Antero Eerola
Kuva Oksana Tšelyševa