Aseistakieltäytyjän elämää 80-luvulla

romanialainen_prinssi_kansikuva_mlVuoteen 1987 asti siviilipalvelukseen pääsi vain asevelvollisten tutkijalautakunnan hyväksynnällä. 80-luvun alussa hylkäysprosentti nousi äkillisesti kahteenkymmeneen. Siviilipalvelukseen hakeneita lähetettiin aseelliseen tai aseettomaan armeijapalvelukseen, vankilaan tai jopa vapaaehtoiseen maastapakoon. Tutkijalautakunnan hylkäyspäätösten mielivaltaisuus teki systeemistä vähitellen toimintakelvottoman, ja se lakkautettiin lopulta yleisen painostuksen vuoksi.

80-lukua eletään myös Tapio Puhakan esikoisromaanissa Romanialainen prinssi. Siinä taiteenopiskelija ei halua armeijaan, mutta häntä ei nähdä vakaumuksellisena pasifistina eikä hänen palveluhaluttomuuttaan tulkita eettiseksi kieltäytymiseksi, joten hän ei pääse siviilipalvelukseen. Opiskelija päätyy Suomenlinnan työsiirtolaan, koska hän kieltäytyy myös aseettomasta palveluksesta armeijassa.

Minä-muodossa kirjoittava päähenkilö haluaa opiskella ja taistelee sitkeästi itselleen opiskelu- ja työskentelyoikeuden byrokratian sokkeloissa. Hän alistuu avovankilan sääntöihin ja vartijoiden sekä muiden vankien oikkuihin säilyttääkseen opiskeluoikeutensa. Lopulta tasavallan presidentti hänet armahtaa, mutta sekään ei tunnu oikealta: päähenkilö ei tunne tehneensä rikosta, josta voisi armahtaa.

Kirjan kieli on irtonaista, värikästä, paikoin ehkä turhan kikkailevaa. Pidän Puhakan henkilökuvauksesta, hänen kielensä keveydestä ja tavasta, jolla hän kuvaa sukupolvien asenteiden välistä kuilua.

Aiheesta huolimatta kieli on myös melko neutraalia, paitsi teoksen puolivälin paikkeilla, jolloin vaikuttaa siltä kuin menneiden vuosikymmenien aikapoimuun jumiin jäänyt Ben Zyskowicz olisi tyrkännyt Puhakan (tai siis minä-hahmon) näppäimistöltä ja purkanut kolmen sivun verran inhoaan rauhanliikkeeseen. Tuo vihanhehkuinen pätkä herättää hämmennystä, sillä alusta alkaen on hieman epäselvää, miksi päähenkilö on kieltäytynyt varusmiespalveluksesta. Onko suurin syy se, että hän ei halua olla mukana, kun sotilasvala vannotaan? Muuten hänen asenteensa rauhanliikettä kohtaan on lähinnä hyödyntävä – hän on vastentahtoisesti lähestynyt rauhanjärjestöjä ja YK-nuoria näyttääksen siltä, että hänellä on aatteellinen rauhanvakaumus, vaikka juuri tuon mainitun kolmen sivun verran hän purkaa inhoaan järjestöjä kohtaan.

Noista järjestöistä eniten hän vihaa Rauhanpuolustajia ja antaa ihan oikeutettuakin kritiikkiä. Toisaalta asepalvelusta voi vastustaa, vaikka olisikin lähes kaikesta eri mieltä rauhanliikkeen kanssa noin muuten. Silti myös purkaus Nelson Mandelasta saa lukijan kakomaan (”Sanokaa minun sanoneen, Mandelasta tulee pahin kaikista. Oikea tappajaneekeri. Verikekkerit tiedossa kun se pääsee irti.”)

Joistakin ristiriitaisuuksista huolimatta Romanialainen prinssi on lukemisen arvoinen kirja. Sen avulla ymmärtää asevelvollisikäisen näkökulmasta 80-luvun yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Faktatietoa samasta aiheesta saa esimerkiksi Erkki Löfbergin kirjasta Kanta vaihteli – Sivarit kertovat. Like & Rauhanpuolustajat 2013.

Anu Harju

Tapio Puhakka: Romanialainen prinssi. Kirjokansi 2016.