Ydinsodan uhka ja Suomen lähihistoria

Toimittaja ja tietokirjailija Jukka Rislakin uutuus Pahan sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi tuo esille rauhanliikkeen kannalta keskeisiä teemoja. Niitä ovat muun muassa teoksen keskeiset kysymykset: »Mitä meillä tiedettiin ydinaseista ja miten niitä tutkittiin? Minkä verran niitä pelättiin, ja oliko pelkoon aihetta? Miten niiden uhkaa torjuttiin poliittisesti ja sotilaallisesti?» Olennainen kysymys on se, ymmärrettiinkö Suomessa ja maailmalla ydinaseiden aloittaneen »uuden ajattelun aikakauden» (Albert Einstein), jonka tavoiteena oli estää sodat tulevaisuudessa. »Tänään atomipommi on perin pohjin muuttanut tuntemamme maailman, ja näin ollen ihmisrotu on löytänyt itsensä uudenlaisesta asuinsijasta, johon sen täytyy mukauttaa ajattelunsa», Einstein määritteli vuonna 1946 atomipommin synnyttämän ihmiskunnan uuden maksiimin.

»Ydinsaaste pyyhitään pois kuusenhavuilla»

Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton poliitikot myönsivät sanallisesti jo 1950-luvulla, että ydinasesodassa ei tule olemaan voittajia. Mutta tätä näkemystä he eivät olleet sisäistäneet. Rislakin mukaan vuosina 1946–1985 kuudessatoista kansainvälisessä kriisissä ainakin jollain tasolla uhattiin ydinaseiden käytöllä. Armeijan johtohenkilöt ja politiikan eliitin edustajat uhkasivat sotatoimilla, joiden tuloksena olisi ollut nykyisen sivilisaation tuhoutuminen. Rislakki painottaa maailmassa olevan edelleen noin 23 400 ydinasetta. Ymmärretäänkö niiden todellista vaaraa ihmiskunnalle vieläkään?

Rislakki kuvaa teoksensa alkupuolella ihmiskunnan järjettömän huoletonta suhtautumista ydinvoimaan ja erityisesti ydinaseeseen. Rauhanomainen ydinvoiman käyttö nähtiin – ja osa näkee sen vieläkin – ihmiskunnan pelastajaksi. »Radioaktiivisen säteilyn luomat uudet kasvilajikkeet saattavat antaa entistä runsaampia satoja», julisti Mitä Missä Milloin -teos vuonna 1956. Ydinasevallat testasivat radioaktiivisuutta vankeihin, vammaisiin, sotilaisiin ja syöpäpotilaisiin. Tuolloin yhteiskunnassa vallitseva mentaliteetti oli valmis hyväksymään ydinasekokeet maassa, ilmassa ja merellä ympäristön saastumisen hinnalla.

Urho Kekkonen osoitti jo pääministerinä ymmärtävänsä suurvaltojen ydinaseiden vaarallisuuden Suomelle ja ihmiskunnalle. Hän allekirjoitti vuonna 1950 Rauhanpuolustajien vetoomuksen atomiaseen kieltämiseksi. Paasikivi oli myös huolissaan varustautumiskierteestä, joka siirsi Yhdysvaltain sotavoimien painopisteen ydinaseisiin ja strategisiin ilmavoimiin. Berliinin kriisi kesällä 1961 ja Naton päätös sijoittaa Länsi-Saksaan taktisia ydinaseita olivat viemässä ihmiskuntaa tuhon tielle. Suomen sodanjohto arvioi mahdollisen sodan olevan todennäköisesti ydinsota. Kylmän sodan skitsofreenista maailmaa kuvaa hyvin se, että Yhdysvallat varautui tuhoamaan Neuvostoliiton koko Länsi-Eurooppaa vastaan suunnatun ohjus- ja lentokonekapasiteetin ydinaseilla. Neuvostoliitto räjäytti puolestaan Novaja Zemljalla 50 megatonnin pommin, joka Brezhnevin mukaan »pystyisi tuhoamaan kokonaan Yhdistyneen kuningaskunnan». Tässä valossa Suomen armeijan neuvot ydinsodan varalta osoittavat lähinnä ihmismielen kyvykkyyttä itsensä pettämiseen. Sotaväessä neuvottiin tuolloin suojautumaan poteroihin sadeviitan alle ja pyyhkimään ydinsaaste pois kuusenhavuilla.

Kekkosen syvä huoli ydinaseista

Kekkosen suhdetta ydinaseisiin Rislakki kuvaa seuraavasti: »Hän piti niitä suurimpana uhkana maailmanrauhalle, ihmiskunnalle ja Suomelle. Hänellä oli vakaa uskomus, että ydinsota merkitsisi maamme täystuhoa.» Tässä valossa Kekkosen vuonna 1963 tekemä Pohjolan ydinaseeton vyöhyke -aloite oli todellista reaalipolitiikkaa. Kekkonen pelkäsi todella ydinaseita, etenkin niiden ilmaantumista Pohjolaan. Hän seurasi Rislakin mukaan alan julkaisuja ja teki muistiinpanoja. Osittain tämän realismin taustalla oli Kekkoselle vuoden 1961 Neuvostoliiton-vierailun yhteydessä näytetty elokuva vuonna 1953 suoritetusta ydinasekokeesta ja filmi uuden »atomiohjuksen vastaohjuksen toiminnasta». Rislakki kirjoittaa: »Filmit olivat pelästyttäneet Kekkosta, ja hän kuvaili niitä järkyttyneen tuntuisesti vielä vuosien kuluttua.» Kekkonen jatkoi johdonmukaisesti ydinaseetonta vyöhykettä ajavalla linjallaan Tukholma-puheessaan 1978. Tuolloin Kekkosen huolen taustalla olivat uudet ydinaseet, jotka hänen mukaansa luovat edellytykset rajoitetun ydinsodan käymiselle ja ydinsodan eurooppalaistamiselle. Rislakki toteaakin, että »huoli ydinsodasta oli yksi syy siihen, että hän omi itselleen turvallisuuspolitiikan johtamisen».

Kekkonen oli todennut, että »upseerit ajavat syvissä raiteissa ja laput silmillä». Suomen armeijajohdon suhtautumista ydinaseen luomaan uudenlaiseen tilanteeseen leimasi aluksi lähes täydellinen ymmärtämättömyys. Armeijan komentajalle, kenraali Sihvolle, atomipommiuhka oli »vain väestönsuojelullinen ongelma», kuten hän asian ilmaisi kirjeessään Paasikivelle vuonna 1950. Rislakin mukaan mottona oli 1950- ja 60-luvulla näkemys, että »suomalainen sotilas ei ydinpommia säiky». Järkeä alkoi syntyä 1970-luvun alussa, vaikka tuolloin laitettiin päätä pensaaseen. Maanpuolustuskurssien ohjelmasta joukkotuhoaseet jätettiin pois sotaharjoitusten tilannekuvauksista. Tämän taustalla oli oikea näkemys, jonka yksi entinen puolustusvoimien komentaja oli ilmaissut seuraavasti: »Sellaisessa tilanteessa olisi kaikki jo menetetty, ei vain Suomen osalta vaan todennäköisesti koko Euroopan.»

Naton ydinasemaaleja Pohjois-Suomea myöten

Rislakin teoksen Paha sektori -nimen taustalla on pelko siitä, että Neuvostoliitto olisi voinut hajauttaa ilmavoimiaan suojaan liittolaisten – myös Suomen – kentille ja USA sisällyttää Suomen kentät ydinmaaliluetteloonsa. Niinpä nykytietojen mukaan Nato oli valinnut 1950- ja 60-luvulla satoja ydinasemaaleja, joista osa oli Pohjois-Suomessa. Enimmillään maaleja näyttää olleen jopa lähes 3 000. Rislakki tukeutuu Pekka Visurin arvioon, jonka mukaan Suomesta listatut maalit muodostivat ydiniskuluettelon selvän kokonaisuuden – ne tuhoamalla olisi estetty neuvostojoukkoja käyttämästä maamme aluetta ja tuhottu Pohjois-Eurooppa.

Oman mielenkiintoinen osa-alueensa Rislakin kirjassa on suomalaisten tiedemiesten keskeinen panos Yhdysvaltojen mannertenvälisten ohjusten kehittelyssä. Akateemikko Yrjö Väisälän tähtimittausperiaate oli merkittävä määritettäessä ohjusten lentorataa. Suomalainen tohtori Veikko Heiskanen taas antoi suuren panoksen amerikkalaiseen kartoitukseen ja ilmakuvaukseen, joka oli välttämätöntä määriteltäessä ohjusten maaleja.

Rislakin teos on arvokas lisä Suomen lähihistorian ymmärtämiseen ja antaa aineksia pohtia ydinaseen uhkaa sekä sen vaikutuksia Suomen puolustus- ja ulkopolitiikkaan. Teos avaa myös monia erilaisia näkökulmia kylmän sodan ja Suomen lähihistoriaan. Rislakki osoittaa teoksessaan hyvin suomettumiskeskustelun tiimellyksessä vähäteltyjen länsisuhteiden tiiviyden. Hän kuvaa sitä, miten Suomi oli kylmän sodan eturintamassa taisteltaessa ihmisten sieluista. Analyysi Suomen ja Yhdysvaltain laajasta salaista tiedusteluyhteistyöstä kylmän sodan vuosina raottaa mielenkiintoisia perspektiivejä arvioitaessa Suomen sodanjälkeistä historiaa. Kriittisenä huomautuksena on todettava, että teoksen moniaineksisuus vie lukijan välillä Suomen historian mielenkiintoisille sivupoluille pääteeman kustannuksella.

Jouko Jokisalo

Jukka Rislakki: Paha sektori.

Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. WSOY 2010.