Vieraskynä: ASIALISTA ENNALLAAN

Toimin Rauhanpuolustajien puheenjohtajana vuosina 1992–2002. Nyt muutaman vuoden jälkeen sain taas pyynnön kirjoittaa Rauhan Puolesta -lehteen. Kun mietin mahdollisia aiheita oli vaikea välttää jonkinlaista déjà-vu -elämystä: ne asiat, joista nyt pitää puhua, ovat samoja kuin ennenkin.

Ensimmäisenä aiheena mikäpä muu kuin Nato. Muutamana tämän syksyn viikkona Nato-voimat, aikaisemmista tappioistaan lannistumatta, käynnistivät uuden kampanja-aallon sotilaallisen liittoutumisen puolesta. Ensimmäisiä puolestapuhujia oli Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen kolumnillaan ”Vielä kerran Natosta ja Suomesta” (HS 8.10.06). Siinä Virkkunen muistutti lehtensä jo syyskuussa 2004 liputtaneen pääkirjoitustasolla jäsenyyden puolesta. Nyt kanta toistettiin ilman uusia argumentteja.

Sitten tuli keskeisten sanomalehtien päätoimittajagallup, jonka tulosta markkinoitiin niin, että useimmat päätoimittajat olivat Nato-jäsenyyden kannalla. Seuraavana argumentoi puolustusministeri Seppo Kääriäinen, joka pariinkin otteeseen näytti esittävän jäsenyyden vakavasti otettavana vaihtoehtona. Ministerin esiintymisillä oli ehkä ennen muuta puolustusbudjettiin liittyviä taktisia tavoitteita. Ajatus siitä, että hän nyt olisi viemässä Lepikon torpan multaa – arvokkainta mitä maallamme on tarjota – Brysseliin Naton päämajaan, oli ehkä ylitulkinta Kääriäisen puheista. Mutta savolaisen puhuessa vastuu tunnetusti siirtyy kuulijalle.

Muutakin vääntöä oli. Sitä taustaa vasten suuret odotukset kohdistuivat tasavallan presidentti Tarja Halosen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevaan esitykseen Jyväskylän yliopistossa 13. marraskuuta. Kyseessä oli perinteeksi muodostunut Martti Ahtisaaren mukaan nimetty luento. Suurta ironiaa sisältyi Tarja Halosen esityksen sisältöön juuri tässä yhteydessä, kun muistaa Ahtisaaren monesti esiin tuomat voimakkaat Nato-sympatiat.

Tasavallan presidentti nimittäin sanoutui selkeästi irti Nato-jäsenyydestä nykytilanteessa, samalla kun optio kuitenkin pidettiin vastaisen varalta avoimena. Muutoinkin presidentin puhe sisälsi rauhanpuolustajan kannalta monia arvokkaita painotuksia. Itse rauhan käsitettä Halonen analysoi aivan meidän ajattelumme mukaisesti:

”Yleinen käsitys sodasta ja rauhasta on muuttunut. Rauha nähdään nykyään paljon laajempana käsitteenä kuin pelkästään sodan poissaolona. Rauha merkitsee kehitystä, inhimillistä turvallisuutta, ihmisoikeuksien kunnioitusta, demokratiaa ja monia muita asioita.”

Kuten arvata saattoi, presidentin puhe sai happamia kommentteja. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari moitti Nato-option hävittämisestä. Samoin ministeri Max Jakobson paheksui erityisesti SDP:n ja keskustan johtajia, ja nyt tasavallan presidenttiäkin ”vastaiskusta” Nato-jäsenyyden lykkäämiseksi hamaan tulevaisuuteen. Jakobsonin puhe vastaiskusta vahvistaa käsitystä, että meneillään oli todellakin taas kampanja liittoutumishankkeen toteuttamiseksi.

Muun Nato-väen tavoin Jakobsonkin sanoi olevansa pettynyt siihen, ettei Nato- jäsenyydestä ”voitu käydä asiallista keskustelua”. Voi itku! Mikä olisi ”asiallista Nato-keskustelua”? Sekö vain, jonka tulos olisi toivottu?

Yksi aihe on tietenkin naapurimme Venäjä. Suomalaisen keskustelun Venäjä-kuva alkaa osoittaa huolestuttavia piirteitä ja Venäjän uhka on tietenkin Nato-hankkeidenkin taustalla. Juuri siitä näkökulmasta Nato-jäsenyys olisi tietysti vaarallinen ratkaisu. Mahdollisessa kriisitilanteessa Suomi olisi eteentyönnetty tukikohta ja takuuvarma taistelutanner. Ei ole mitään kyyristelyä ajatella, miltä Suomen Nato-jäsenyys näyttäisi venäläisen poliitikon tai kenraalin näkökulmasta. Sen miettiminen on Suomen oma etu.
Anna Politkovskajan murha oli traaginen tapaus. Kovin yksioikoisesti sitä ei kuitenkaan pitäisi sälyttää itsensä Putinin tai hänen lähipiirinsä niskoille. Kuka tilanteesta hyötyy? Se on yleensäkin hyvä kysymys hankalien rikosasioiden selvittämisessä. Politkovskajan murhassa ei ainakaan Putin tai hänen lähipiirinsä.

Salaliittoteorioihin mieltynyt löytäisi ihan muitakin, yllättäviä selityksiä murhaan.

Niihin en tässä antaudu. Toistan vain monesti aikaisemminkin esittämäni Venäjä-ajatuksen. Epäluuloinen kyräily ei ole paikallaan. Venäjän asia on meidänkin asia. Hyvien ja läheisten suhteiden rakentaminen ja ylläpitäminen naapurin kanssa on aina omien etujemme mukaista. Asiallista keskustelua ongelmista puolin ja toisin se ei tietenkään estä.

Ja lopuksi raha. Omaa aktiivikauttani Puluissa varjosti taloudellisen katastrofin uhka, joka periytyi entisiltä vuosilta. Se ahdinko saatiin luojan kiitos puretuksi, ja nyt on ymmärtääkseni ollut turvallisempi yleistilanne.

Budjettiesityksen leikkaukset muun muassa rauhantyöltä nostavat nekin esiin déjà vu -vaikutelman. Tämä on koettu ennenkin. Asia on edelleen auki eduskunnassa. Toivotaan, että esitetyt leikatut rahat palautetaan.

Kuulostaa tosi hassulta, että toisesta suupielestä hehkutetaan ”kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa” ja toisesta vedetään pois niitä pieniäkin resursseja, joita tällainen kansalaisvaikuttaminen vähimmillään vaatii.

Pekka Koskinen