Tunnin jälkeen L:kin osaa kirjoittaa sanan vittu

Maanantai

Lapset kokoontuvat ruokajonoon. Vaikka en haluaisi olla sukupuolisia stereotypioita vahvistava ope, niin olen joutunut päättämään, että jonoja muodostetaan kaksi: tyttöjen jono ja poikien jono. Sekajonossa tytöt joutuivat liikaa tönimisen, potkimisen ja koskettelun kohteiksi. Mainittakoon, että kaksi poikaa yhdeksästä käyttäytyy enimmäkseen rauhallisesti.

A:ta ja B:tä ei näy. Lähdetään kuitenkin syömään. Jossain vaiheessa ruokalan ikkunan läpi näkyy, kun tytöt pyyhältävät sisään. Ruokalaan he eivät kuitenkaan ilmesty. C keksii, että näyttää hauskalta, kun laskee maitoa automaatista suoraan lattialle. Hän saa yllytettyä pari muutakin kokeilemaan ennen kuin vihainen keittäjä huomaa tilanteen.

Kun on syöty ja palataan luokkaan edellistä riehakkaammassa jonossa, löydetään A ja B pesemästä ikkunoita rätit kourassa. Siivooja selittelee, että tytöt halusivat auttaa. Naurattaa, vaikka pitäisi olla vihainen. Saavat mennä keskenään syömään, kun aamiainenkin on toisella jäänyt väliin.

Luokassa pyydän ottamaan aapiset esiin. Muutama toimii ohjeen mukaan. Suurin osa piirtelee tai askartelee jotain omiaan. “Päästäänkö me kaikki tokalle luokalle?” kysyy D. “No pääsette tietysti.” “Ei kai nyt E pääse, kun se ei osaa lukea eikä laskeakaan”, huutaa F kovaan ääneen. (No et osaa kyllä oikein itsekään, tekisi mieli sanoa.) Käyn pitämässä hänelle kiukkuisen kuiskailusession toisten kohtelusta (tuskin menee jakeluun).

Alan lukea Aapisen tarinaa. G alkaa kuljeskella ympäri luokkaa ja heitellä esineitä toisten lasten päälle. H alkaa valmistaa lennokkia. I alkaa värittää pulpetinkantta väriliidulla. J touhuaa Top Model -puuhakirjan kanssa. G on jo kävellyt luokasta ulos avustaja kannoillaan.

Tarinan jälkeen siirrytään kirjoitustehtäviin. F on niin tyytymätön käsialaansa jo ensimmäisen sanan jälkeen, että kirja lentää seinään. Lopputunti menee hänen osaltaan vittusaatanaa hokiessa. Onnistun säilyttämään omat hermoni. Jossain vaiheessa G:kin palaa, ottaa kirjan esiin ja alkaa tehdä tehtäviä ja viittailla ahkerasti.

Päivä loppuu onneksi jo kahdeltatoista. B jää luokkaan ja tuo minulle paperin, jossa on piirustuksia ja kirjoitusta. “Anteeksi, että sanoin että minun äiti löi minun päätä seinään. Ei se ollut totta. Minun äiti vaan ravisti minua ja minun pää osu vahingossa seinään. Minä rakastan äitiäni.” “Mutta ei äiti saa sinua ravistaa”, sanon. “Mutta kun minä puhuin rumia ja huusin”, sanoo B. “Ei se silti saa.”

Paperin toiselle puolelle on piirretty isä ja lapsi. Isän puhekuplassa lukee: “Jos vielä huudat, heitän sinut parvekkeelta alas.”

Olen tehnyt lastensuojeluilmoituksen jo ainakin kuukausi sitten, mutta en oikeasti usko, että he saavat tätä perhettä autettua. Sydäntä särkee. Voisikin vaan viedä tytön kotiin ja sanoa, että rupea minun lapseksi, minä en ravistele, halin vaan.

Halitaan ja lähetän B:n kotiin.

Tiistai

Olen unohtanut kirjoittaa F:stä lausunnon psykiatrille, jota äiti on aamulla tapaamassa, joten jään koneelle tilittämään, kun muut lähtevät liikuntatunnille. Tekisi mieli kirjoittaa, että F harrastaa usein ja paljon väkivaltaa, joka kohdistuu keneen tahansa kohdalle osuvaan, mutta useimmiten kaikkein heikoimpiin ja puolustuskyvyttömimpiin lapsiin.

Pihalla puolet porukasta pelaa fudista ja puolet harjoittelee pesistä. K ja L hortoilevat ympäri pihaa. K ei voi oikein osallistua yhteisleikkeihin, koska hän ei kestä toisten kosketusta. Jos hänet vaikka jätetään hipassa, hän lyö hippaa nyrkillä. Voisiko jättää sillä perustella luokalle, että empatiakykyä ei ole ja vuorovaikutustaidot ovat vähemmän kuin nolla?

C laittaa toisen käden housujensa sisään etupuolelle ja toisen takapuolelle niin, että haluaa kaikkien näkevän, ja juoksee sitten tyttöjen perään yrittäen kosketella heitä naamoihin. Voiko sitä sanoa kuitenkin vuorovaikutustaidoksi tai edes -yritykseksi?

Kun palataan ruokailusta, suurin osa porukasta juoksee päättömästi ympäriinsä toisiinsa törmäillen. Pienimmät ja hillityimmät jäävät jalkoihin. Kun koko lauma on lähtenyt vyörymään, ei auta vaikka kuinka toppuuttelisi.

Kun kaikki viimein istuvat omalla paikallaan, avaa H pulpetinkannen ottaakseen sieltä jotain. G pamauttaa kannen kovalla voimalla hänen ranteidensa päälle ilkeästi nauraen. H itkee hiljaa. Minulla pettää pokka. Pidän G:lle raivoisan saarnan, joka päättyy siihen, että tänne ei tarvitse toisten äitien lähettää lapsiaan pahoinpideltäviksi, että tämmöiset alkaa olla poliisiasioita. Joku on kuullut jostain kasvatuslaitoksesta ja epäilee, että G joutuu sinne.

G menee hetkeksi hiljaiseksi. Hän pyytää kehotuksesta anteeksi, mutta mitä se muka tarkoittaa, kun yleensä ei mene kuin pieni hetki, kun hän on taas H:n kimpussa, joka on pieni ja kiltti ja osaa vasta vähän suomea, eikä ole ikinä tehnyt kenellekään pahaa.

Aloitetaan matematiikan harjoituskoe. Kun on valmis, saa lähteä koulunkäyntiavustajan kanssa käytävän toiseen päähän kirjastoon lueskelemaan. Yhtäkkiä G tulee hätääntyneenä H:n kenkä kädessään takaisin luokkaan. “Mä en tehny tätä”, hän hokee. Kenkä on täynnä punaista vettä.

Järjestetään kuulustelut. Kaikki tietävät, että H:lla on uudet kengät, joita hän on ylpeänä esitellyt edellisenä päivänä. Lopulta selviää, että luokan “ihan kiltit” tytöt M ja N ovat kepposen takana. Ensin he valehtelevat minulle päin naamaa, että eivät ole syyllisiä. Lopulta he kuitenkin murtuvat silminnäkijöiden ilmiantoja kuunnellessaan. M vielä yrittää sanoa, että ei tiennyt kengän olevan H:n, johon D sitten auliisti kommentoi, että sähän sanoit mulle, että laitoit H:n kenkään vettä.

Pidän taas kohtuuttoman tiukkasanaisen saarnan, jossa vetoan äitien tunteisiin ja luottamuksen menettämiseen ja suureen pettymykseeni. Väkivaltaa, kiusaamista, kieroilua ja kiukkuinen opettaja on päivän saldo.

Iltaan asti ottaa kaaliin, että huusin ja raivosin kuin älykääpiö. Ei kai ne nyt voi oppia hyvää käytöstä, jos aikuisetkaan ei osaa näyttää siihen mallia.

Keskiviikko

Aamulla kuulen, että rehtori on kuunnellut käytävällä G:lle suunnattua poliisisaarnaa. Nolottaa. B kertoo aamulla, että äiti tulee häntä tänään hakemaan koulusta ja vie hänet johonkin paikkaan sanomaan, että äiti ei ole lyönyt hänen päätään seinään, että se oli valetta.
Menen oppilashuoltoryhmään kertomaan tilanteesta. Sovitaan, että soitan vielä lastensuojeluun B:sta ja vakuutan, että perheen hätä on ihan todellinen, vaikka muuta väitettäisiin. Tyttö on jopa toivonut usein kuolemaa. Soitan ja saan oikean työntekijän langan päähän. Hän kuuntelee ja tuntuu ymmärtävän. Toivottavasti myös ryhtyy toimiin.

Oppilashuoltoryhmässä kuulen, että lastensuojeluilmoitusta ollaan tekemässä myös oppilaasta, joka ehti käydä muutaman kuukauden koulua hyvin väkivaltaisissa merkeissä ennen kuin vaihtoi koulua. Poikaa on sittemmin nähty päivittäin kirjaston lastenosastolla pelaamassa räiskintäpelejä maanisella otteella. Sen ilmoituksen kanssa en halua olla missään tekemisissä, koska kyseinen äiti sai minut jo helmikuussa siihen pisteeseen, että itkin kotona kaksi päivää työkyvyttömänä ja epäilin vakavasti omaa ammattitaitoani.

Iltapäivällä pidän lukiopetusta L:lle ja F:lle. L ei osaa yhtään lukea ja kirjoittaa. F on oppinut ihan vähän lukemaan ja osaa kirjoittaa sanan vittu. Tunnin jälkeen L:kin osaa kirjoittaa sanan vittu. Pojat ovat molemmat raisuja ja jatkuvasti kahnauksissa muitten kanssa. Tällaisessa kolmenkeskisessä tilanteessa he kuitenkin kehräävät kuin kissat ja pyörivät vuorotellen kainalossa halauksia kärkkymässä.

Julkaisemme tämän eteläsuomalaisen peruskoulunopettajan päiväkirjamerkinnät poikkeuksellisesti nimettömänä.