Toimittaja vuorilla

Yleisradion ruotsinkielinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurén on tunnustanut rakastavansa Venäjää ja venäläisiä, vaikka maa ja sen korruptoituneet virkamiehet saavatkin hänet tuon tuosta raivon valtaan. Rakkaus ei ole sumentanut toimittajan näkökykyä, minkä voi todeta Laurénin uusimmasta kirjasta Vuorilla ei ole herroja. Kaukasiaa ylös, alas ja ympäri reissannut Laurén on koonnut kansien väliin napakan tietopaketin Kaukasuksen räjähdysherkistä kapinapesäkkeistä ja alueella sopuisasti keskenään elävistä kymmenistä pienistä kansoista, joilla kullakin on omat kielensä ja perinteensä.

Vuorilla ei ole herroja on viihdyttävä, ärsyttävä ja hivenen lohduton kirja. Teksti etenee terhakasti, sujuvasti ja tarmolla – kirjoittajansa kaltaisesti! Ärtymystä ja lohduttomuutta synnyttää kirjassa moneen otteeseen esiin nouseva tosiasia, että Kreml vallanhimoisine joukkoineen vähät välittää Venäjänmaan asukkaista. Laurén kuvaa lukuisten tapaamiensa ihmisten kautta, miten suuri valtiomahti polkee kansalaistensa oikeuksia, ei kuuntele, ei auta, ei korjaa rikkomaansa, ei välitä edes yrittää rakentaa siltoja Venäjää asuttavien yli 160 etnisen ryhmän välille. Esimerkiksi Kaukasiassa Venäjän johto harjoittaa pikemminkin hajottavaa ja mielivaltaista politiikkaa, joka lisää sytykettä kytevän tulipesän alle.

Toisaalta Laurén on löytänyt ihmisiä, jotka sitkeästi elävät byrokratian ja niukkuuden kutistamaa elämäänsä suostumatta arvostelemaan valtion tai oman tasavaltansa johtoa. Heitäkin riittää, stoalaisuuden perikuvia. Ja sitten on Tshetshenian vuoristokylästä tavattu iäkäs pariskunta, joka naurunryppyjen keskellä tuikkivine silmineen ei suostu alistumaan synkkyydelle ja vitsailee tarpeesta vaihtaa puoliso nuorempaan.

Ingushia ja Tshetshenia, oppositiopoliitikon painajaiset

Anna-Lena Laurénin teos on hyvin ajankohtainen. Abhasian, Etelä-Ossetian ja Georgian muuttunut tilanne voi muodostaa uuden kriisipesäkkeen, ja Ingushiasta on jo muodostunut sellainen. Sähköpostihaastattelussa Laurén kertoi pikkuruisen Ingushian yhä vain heikkenevästä turvallisuustilanteesta.

“Ingushiassa tapetaan paljon muitakin ihmisiä kuin ihmisoikeusaktivisteja”, Laurén kirjoittaa. “Kuka tahansa nuori mies, joka käy moskeijassa säännöllisesti ja harjoittaa hartaan muslimin elämää, on vaarassa tulla siepatuksi, kidutetuksi ja tapetuksi.”

Väkivallalla osoitetaan muille esimerkkiä siitä, että islamisteihin ei kannata liittyä. “Jotkut ihmisoikeusaktivistit, kuten Magomed Mutsolgov Mashr-järjestöstä, tekevät työtä edelleen, ja presidentti Jevkurov puhuu avoimesti ongelmasta, mutta on valitettavasti liian heikko tehdäkseen asialle mitään. FSB ja OMON-joukot voivat edelleen toimia vapaasti ilman minkäänlaista kontrollia. Kävin viimeksi pikaisesti Ingushiassa pari viikkoa sitten, jolloin minulle sanottiin, että tilanne on nyt vielä pahempi kuin vuosi sitten. Ingushia on erittäin vaarallisessa väkivallan kierteessä, ja pelkään pahoin, että se tulee pahenemaan.”

Laurénin kirjassa mainittu Magomed Hazbijev, ingushialainen oppositiojohtaja ja ihmisoikeusaktivisti, kertoi marraskuussa Suomen-vierailullaan kärjistetysti pelkäävänsä, että pian ulkomaille paenneet ovat ainoat henkiin jäävät inguushit. Hän sanoi tietävänsä, että hänestä on jo maksettu tapporaha. Toistaiseksi mies pysyttelee ulkomailla, mutta toivoo voivansa palata kotiin, sillä inguusheille samoin kuin tshetsheeneille on erityisen tärkeää asua kotimaassaan.

Anna-Lena Laurén toteaa, että rauhanomaisella oppositioliikkeellä on hyvin rajoitetusti liikkumavaraa Ingushiassa, ja Tshetsheniasta oppositio oikeastaan puuttuu kokonaan.

“On vaikea sanoa, miten suurta tukea heillä [oppositiolla] on, sillä ihmiset näillä alueilla eivät ole tottuneita kansalaisaktivismiin”, kirjoittaa Laurén. He ovat tottuneita siihen, että valtaapitävät tulevat ja menevät, mutta valta on aina paha.

“Se, että jotkut uskaltavat osoittaa mieltään valtaa vastaan Ingushiassa, ei mielestäni johdu siitä, että he tukevat nimenomaan oppositiota, vaan siitä, että he haluavat epätoivoissaan löytää siepatut lapsensa eivätkä enää pelkää mitään.”

Tavoitteena tasapuolisuus

Joutuuko Laurén tekemään työssään kompromisseja? Hänenhän on pakko työskennellä ihmisten kanssa, joiden tietää välittävän tietoja vaikkapa Tshetshenian ihmisoikeuksia polkevalle presidentille Ramzan Kadyroville.

“En voi koskaan varmuudella tietää, kuka välittää kenellekin tietoja minusta, saan vain elää sen asian kanssa että tämä on mahdollista. Tiedän joka tapauksessa, että fikserini [paikallinen käytännön asioiden järjestelijä] Tshetsheniassa ei pystyisi tekemään työtä siellä ilman jonkinlaisia välejä Kadyrovin hallintoon. Ja minä ymmärrän sen. Hänellä on perhe ja sairas äiti vastuullaan, hänen on elettävä Tshetsheniassa, ja kun minä lähden pois niin hän pysyy siellä.”

Laurén kertoo kirjassaan rakkaudestaan Venäjään ja siitä, ettei pysty unohtamaan tshetsheeneitä. Onko hänen vaikea säilyttää objektiivisuutensa näissä oloissa?

“Uskon, että hyvän toimittajan pitää olla aidosti kiinnostunut ihmisistä ja alueesta josta hän raportoi, jotta raportoiminen oli laadullisesti hyvää”, vastaa Laurén. “En ole koskaan pitänyt sanasta ‘objektiivinen’, koska se on harhaanjohtava, täydellisesti objektiivista toimittajaa ei ole olemassa. Kukaan ei voi välttää sitä, että oma kulttuurisi, arvosi ja taustasi vaikuttaa työhön. Tämän takia kaikkein tärkeintä on yrittää olla reilu. Yrittää puhua niin monen eri ihmisen kanssa kuin mahdollista, nähdä asiat useammasta näkökulmasta, tehdä huolellinen taustatyö, hyväksyä tunteet mutta etsiä faktat.”

Muukalaisviha ja uusnatsit ovat saaneet uutta potkua talouslamasta ja kohonneista työttömyysluvuista myös Venäjällä. Viimeksi marraskuun 16. päivänä ammuttiin Moskovassa nuori natsienvastainen katutaistelija Ivan Hutorskoi.

“Muukalaisviha on erittäin suuri ongelma, koska Venäjällä ei edelleenkään ole luotu itsetutkiskelun ja -kritiikin perinteen pohjaakaan. Ei ole totuttu siihen, että myös kiusallisista ongelmista pitää pystyä puhumaan avoimesti. Parempaa lakaista ongelmat maton alle. Ollaan edelleen sitä mieltä, että Venäjällä ei voi olla rasismia koska ‘me kukistimme fasistit toisessa maailmansodassa’.”

Anu Harju

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja. Teos & Söderströms 2009. 218 s.