Talebanin varjossa

Hamed Shafae on afganistanilainen ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut Suomessa vuodesta 1993 ja toimii Suomen afgaanijärjestössä. Rauhan Puolesta -lehti haastatteli Shafaeta Afganistanin tilanteesta.

Kerro lähdöstäsi Afganistanista.

Lähdin Afganistanista, Kabulista 18-vuotiaana vuonna 1988. Maassa oli silloin sisällissota hallituksen ja mujahedin-sissien välillä. Neuvostojoukot olivat maassa hallitusta tukemassa, sissejä tukivat USA ja muut länsimaat, Pakistan, Iran ja arabimaat. Olin jo silloin ihmisoikeusaktivisti, vaikka maassa ei vielä ollut ihmisoikeusjärjestöjä. En halunnut joutua mukaan sotaan, joten pakenin Iraniin. Huhtikuussa 1992 hallitus kaatui ja islamistisissit ottivat vallan. Ajateltiin, että maahan tulee rauha, mutta pian sissit rupesivat taistelemaan keskenään. Alkoi sisällissodan uusi vaihe. Itse tulin Suomeen vuonna 1993. Kaikki nämä vuodet olen ollut mukana ihmisoikeustyössä, muun muassa keräämässä todistusaineistoa sisällissodan aikaisista ihmisoikeus-rikoksista. Todisteita kuten valokuvia, dokumenttivalokuvia ja raportteja on olemassa, ja toivon että jonain päivänä tätä aineistoa voitaisiin käyttää ja rikoksiin syyllistyneet saataisiin oikeuden eteen. Se kuitenkin edellyttäisi Afganistanin hallituksen yhteistyötä, eikä tilanne nyt näytä hyvältä. Keväällä 2007 parlamentti sääti armahduslain, joka antoi syytesuojan kaikista sisällissodan aikaisista rikoksista. Tulevat parlamentit voivat kuitenkin muuttaa tämä lain.

Mikä on mennyt pieleen Afganistanissa?

Monikin asia. Kun Taleban-hallinnon jälkeen tehtiin Bonnin sopimus, monen asian piti muuttua. Odotettiin rauhaa, jälleenrakennusta, pakolaisten paluuta, ihmisoikeuksien toteutumista, demokratiaa. Todellisuudessa ainoa, mikä on toteutunut, ovat presidentin- ja parlamenttivaalit.

Parlamenttivaalien suuri ongelma kuitenkin oli, että ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet sotapäälliköt päästettiin ehdokkaiksi. Heillä oli rahaa äänten ostamiseen ja mahdollisuus uhkailla ihmisiä äänestämään itseään. Niinpä suurin osa nykyisestä parlamentista on näitä vanhoja pahamaineisia hahmoja, joiden tiedetään syyllistyneen ihmisoikeusrikoksiin.

Turvallisuus on heikentynyt vuosien mittaan monesta syystä. Hallitus on ollut voimaton. Talebanit ovat voineet toimia vapaasti Pakistanista käsin. USA on maksanut Pakistanille yli kuusi miljardia dollaria terrorismin vastaiseen taisteluun, mutta käytännössä Pakistan on luovuttanut esimerkiksi Waziristanin alueen Talebanille ja al-Qaidalle. Kun Intia on tukenut Afganistanin hallitusta, Pakistan on salaa tukenut Talebania. Tämä on yksi syy sodan jatkumiseen.

Myös laajaksi paisunut huumekauppa on lisännyt ongelmia. Afganistanissa tuotetaan jopa 93 prosenttia maailman heroiininista. Monet korkeat virkamiehet ovat sekaantunet huumemafiaan. Korruptio on paisunut valtavasti. Afganistaniin on käytetty miljardeja, mutta tavalliset ihmiset eivät juuri ole nähneet tuloksia. Korruptio ei ole vain Afganistanin hallituksen ongelma. 40 prosenttia Afganistaniin tarkoitetusta rahasta ei ole koskaan tullut maahan, vaan se on päätynyt länsimaisten tahojen taskuun. Miljardeja on tietysti mennyt myös sotilaallisiin tarkoituksiin.

Silloinkin, kun rahalla on jotain tehty, rahankäyttö näyttää usein järjettömältä. Esimerkiksi Etelä-Afganistaniin, jossa sota on kiivainta, on rakennettu satoja kouluja. Paikalliset asukkaat ovat kuitenkin suhtautuneet epäillen kouluihin ja talebanit ovat polttaneet ne. Samaan aikaan esimerkiksi rauhallisessa Keski-Afganistanissa ihmiset olisivat toivoneet hallitukselta kouluja ja klinikoita, mutta eivät ole saaneet mitään.

Länsimailla on ollut Afganistanissa väärät kumppanit. Hallituksessa on paljon entisiä talebaneja ja islamistipuolueiden jäseniä, jotka vastustavat demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Tämä ei ole itse asiassa uutta, länsimaat ovat tukeneet aiemminkin Afganistanin islamisteja. 1980-luvulla länsimaat tukivat hallituksen ja neuvostomiehityksen vastustajista ainoastaan islamistisia ryhmiä, eivät yhtään demokraattista ryhmittymää. Gulbuddin Hekmatyarin Hizb-i-Islami-puolue sai eniten tukea länsimaista. Nyt Gulbuddin Hekmatyar taistelee hallitusta vastaan liitossa Talebanin kanssa. Toinen puoli Hizb-i-Islamista on puolestaan mukana hallituksessa.

Seitsemän vuoden jälkeen Afganistanissa toimivilla länsimailla on varmasti tiedossa ketkä ovat korruptoituneita, ketkä ovat mukana huumekaupassa, ketkä taas aidosti demokratian kannalla. Ihmettelen miksei tälle tehdä mitään.

Miksi afganistanilaiset lähtevät yhä pakolaisiksi?

Syyt ovat tietysti eri ihmisillä erilaisia. Jotkut Suomeen tulleet kertovat lähteneensä, koska ovat joutuneet hankaluuksiin paikallisen sotapäällikön tai kuvernöörin kanssa. Yleisesti ottaen ihmiset lähtevät Afganistanista koska turvallisuustilanne on niin huono ja koska jälleenrakennus ei ole toiminut, ihmisille ei ole töitä. Monet, jotka palasivat Afganistaniin Talebanin kaatumisen jälkeen, ovat lähteneet tilanteen vuoksi uudestaan. Pelkästään Iranissa ja Pakistanissa asuu neljä miljoonaa afganistanilaista. Tämä siitä huolimatta, että varsinkin Iran on karkottanut paljon ihmisiä takaisin Afganistaniin. Afganistaniin palanneet pakolaiset elävät siellä kuitenkin yhä telttaleireissä. Heidän auttamiseensa ei ole voimavaroja.

Kenellä Afganistanissa on mielestäsi enemmän valtaa: länsimailla vai Afganistanin hallituksella?

Afganistanissa on monta tahoa, joilla on valtaa: USA, EU, YK, Britannia ja niin edelleen. Afganistanin hallitus on yksi pieni valtatekijä muiden joukossa. Kaikki nämä tahot vetävät nähdäkseni kuitenkin omiin suuntiinsa, niillä ei ole yhteistä linjaa. Tämä on yksi syy siihen, että asiat eivät toimineet hyvin. Heillä ei ole yhteistä strategiaa ja toteutusmekanismia.

Mikä on naisten tilanne Afganistanissa? Naisethan kulkevat siellä yhä burkhassa kuten Talebanin aikaan.

Afganistanin perustuslain mukaisesti naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa. Parlamentissa naisille on taattu vähintään neljännes paikoista. Kuitenkin hallituksessa on monia, jotka vastustavat naisten oikeuksia ja vetoavat perustuslain sijaan sharia-lakiin. Jos hallitus olisi aidosti sitoutunut perustuslakiin, se toimisi ihmisten valistamiseksi.

Toki on myös muita ongelmia. Afganistaniin on syntynyt paljon uusia tiedotusvälineitä, mikä on hyvä. Talebanin aikaan maassa oli vain yksi radioasema ja yksi lehti. Nyt on kymmeniä radiokanavia, kymmenkunta tv-kanavaa, satoja lehtiä ja nettisivustoja. Nämä ovat kuitenkin kaikki miesten omistamia ja johtamia, joten naisten ääni ei pääse julkisuudessa oikein esille.

Länsimaalaisten näkemys naisten oikeuksista Afganistanissa keskittyy usein burkhaan, vaikka itse asiassa muut asiat, kuten oikeus koulutukseen ja työntekoon, ovat paljon tärkeämpiä. Se, että niin monet naiset käyttävät yhä burkhaa, kertoo paljolti yleisestä turvattomuudesta.

Uskotko, että Afganistanin tilanne voitaisiin ratkaista neuvotteluilla?

Periaatteessa neuvottelutie pitäisi aina pitää auki. Olen kuitenkin epäileväinen sen suhteen, että tässä tilanteessa voitaisiin saada aikaan neuvotteluratkaisu. Ensinnäkin on vaikea tietää, kenen kanssa pitäisi neuvotella. Taleban on jakautunut moniin eri ryhmiin. Toiseksi en usko, että Taleban haluaa neuvotella mistään hyväksyttävistä ehdoista. He haluavat vain kaataa hallituksen ja pystyttää uudelleen oman hallintonsa. Jos Afganistan ja Pakistan pääsisivät yhteistyöhön ja Afganistanin hallitus vahvistuisi, voisi Taleban ehkä taipua aidosti rauhanneuvotteluihin.

Teksti ja kuva Reko Ravela