Kolumni: Sota on yhteinen asia

Sotilaallisesta liittoutumisesta ei voi puhua ilman sinkkiarkkuja. Liittoutumisen kannattajien mukaan pelko meidän poikiemme palaamisesta sinkkiarkuissa on aiheeton, koska Suomen rajojen ulkopuolisiin operaatioihin lähetettäisiin ainoastaan vapaaehtoisia. Mahdollinen arkussa palaaminen on vapaata harkintaansa käyttävän yksilön ottama tietoinen riski. Se ei siis ole liittoutumisen este.

Tähän näkemykseen on sisäänrakennettu ajatus, jonka mukaan vapaaehtoiset sotilaat ovat täysin tietoisia siitä, mihin ovat lähdössä ja millaisia riskejä ottavat. Oletetaan, että he pystyvät ennakoimaan tilanteiden muutokset, eivätkä muuta mieltään iän, kokemuksen ja mahdollisesti ymmärryksenkin karttuessa.

Liittoutumisen mukanaan tuoma paine osallistua sotilasoperaatioihin nähdään välttämättömänä pahana tai asianmukaisena hintana liittosuhteesta. Vaihtoehtoja kutsutaan vapaamatkustamiseksi. Vastuu operaatioiden inhimillisistä kustannuksista taas etäännytetään yksilöiden omien valintojen taakse, kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyään on tapana.

Sota ei kuitenkaan ole pilkottavissa osiin ja sitten ulkoistettavissa vapaaehtoisten extreme-urheilulajiksi. Se on ja pysyy yhteisenä asiana. Sinkkiarkuissa palaavien lisäksi sotilasoperaatioista kotiutuu fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden traumat säteilevät laajaan ihmisjoukkoon ja vuosikymmenien päähän. Helsingin Sanomien mukaan 22 amerikkalaista sotaveteraania tekee itsemurhan joka päivä. Taistelukentillä olleista 15–35 prosentin arvioidaan saavan jonkinasteisia mielenterveysongelmia, joten Afganistanin ja Irakin sotien jäljiltä apua tarvitsevien määrä on melkoinen myös Euroopassa.

Monet Afganistanissa rauhanturvaamisen ja avoimen sodan väliselle harmaalle vyöhykkeelle pudotetut suomalaissotilaat ovat kotimaahan palattuaan jääneet psyykkisen kuntoutuksen osalta heitteille. Tilanne muistuttaa aiempien sotaveteraanipolvien kokemuksia: kunniavelan tapaisista asioista hymiseminen korvaa huonosti puuttuvaa hoitoa ja tukea. Tilanne ei ole poikkeuksellinen. USA vaikuttaa jättävän veteraanit heitteille sukupolvi toisensa jälkeen, ja Stalinin Neuvostoliitossa amputointiensa vuoksi “samovaareiksi” kutsutut invalidit saatettiin kuljettaa kaukaisiin pikkukaupunkeihin pois näkyvistä. Toisen maailmansodan veteraanien unohtamisesta syytettiin Suomessa usein neuvostomyönteisiä voimia. En tiedä, kuinka hyvin tuo selitys pätee esimerkiksi Neuvostoliiton tapahtumiin – ja lopulta koko ilmiöön. Fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneet muistuttavat meitä sodan todellisista kustannuksista, siksi heidät jätetään niin helposti yksin ongelmiensa kanssa.

Raimo Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.