Silminnäkijä Irakista: Giuliana Sgrena

Italialaisen il manifesto -lehden veteraanitoimittaja Giuliana Sgrenan elämä muuttui helmikuun neljäntenä päivänä vuonna 2005. Tuolloin irakilaiset sissit kaappasivat Sgrenan repimällä hänet ulos pysähtyneestä autostaan, ja seuraavan kuukauden hän vietti vangittuna yhdessä ainoassa pienessä huoneessa ”jossakin päin Bagdadia”. Sgrena vapautettiin, mutta hänen vapautumisensa jälkeiset tapahtumat aiheuttivat kansainvälisen diplomaattisen kiistan jota puidaan yhä Italiassa. Giuliana Sgrena vieraili helmikuussa Suomessa.

Sgrenan kidnappaus ei ollut poikkeuksellinen. Sieppauksia tehdään Irakissa jatkuvasti, ja varsinkin vuonna 2005 ne olivat yleinen tulonlähde monille taistelijaryhmille. Sgrenan kidnappaus synnytti Italiassa suuren, toimittajan vapauttamista vaatineen kansanliikkeen. Vaikka Italian hallitus ei sitä myöntänytkään, se maksoi luultavasti miljoonien lunnaat saadakseen Sgrenan vapaaksi. Sgrenan vapauttamista koordinoi Italian turvallisuuspalvelun SISMI:n veteraaniagentti Nicola Calipari, joka myös haki Sgrenan terroristien kanssa sovitusta paikasta. Sgrenan vapauttaminen sai kuitenkin merkittävän ja traagisen käänteen, kun USA:n maavoimien tiesulkua vartioinut osasto avasi tulen kohti lentokenttää lähestynyttä autoa. Nicola Calipari kuoli tulituksessa, ja Giuliana Sgrena haavoittui vakavasti. Ystävien tulituksessa -kirja on saanut nimensä juuri tästä välikohtauksesta, joka lopullisesti nosti Sgrenan länsimaailman tietoisuuteen.
Sgrenan kidnappausta seurannut ampumavälikohtaus oli useastakin syystä merkittävä – joskin brutaalin miehityksen päivittäisten tragedioiden rinnalla tietysti vähäinen tapahtuma. Nicola Caliparin murha oli kuitenkin kansainvälisesti merkittävä tapaus, sillä yhdysvaltalaisten sotilaiden tulituksessa ei kuollut ”vihollinen”, eli useimmiten irakilainen siviili, vaan ”ystävä”, italialainen salaisen palvelun agentti. Yhdistettynä Sgrenan kidnappauksen Italiassa saamaan huomioon ja Nicola Caliparin korkeaan asemaan salaisessa palvelussa tämä oli otollista maata seuranneelle auktoriteettien yhteenotolle. Äärimmäistä röyhkeyttä osoittaen Italia nimittäin päätti viedä tapauksen murhana italialaiseen oikeuskäsittelyyn. Yhdysvallat ei salli sotilaitaan tuomittavan muutoin kuin Yhdysvaltojen armeijan omissa tuomioistuimissa, eivätkä armeijan edustajat pitäneet välikohtaukseen osallistuneiden sotilaiden viemistä oikeuden eteen tarpeellisena. Italia on kuitenkin jatkanut tapauksen viemistä eteenpäin, joskin oikeudenkäynti jäänee symboliseksi. On erittäin epätodennäköistä, että Yhdysvallat tosiaan luovuttaisi sotilaitaan italialaisiin vankiloihin, jos näille langetettaisiin tuomioita.

Totuuden etsijä sodan sumussa

Tänään Sgrena on kuitenkin Suomessa, ja istuu helsinkiläisessä kahvilassa takanaan kymmeniä haastatteluja ja esiintymisiä. Nicola Caliparin kuolemasta ja Sgrenan kidnappauksesta on kulunut lähes kaksi vuotta, mutta Sgrena joutuu edelleen käymään fysioterapiassa olkapäänsä vuoksi, joka vihoittelee yhä amerikkalaisten luotien aiheuttamasta haavasta. Pitkän haastattelupäivän iltana Sgrena on selvästi väsynyt, mutta vastaa kysymyksiin tottuneen oloisesti. Hän tuntuu varovaiselta sanoissaan, ja esimerkiksi kysyessäni Naton roolista Afganistanissa saan polveilevan ja epäselvänkin vastauksen Italian ja Naton suhteesta. ”Italiassa käydään juuri nyt laajaa keskustelua italialaisten sotilaiden vetämisestä Afganistanista, mutta näiden kysymysten ratkaiseminen voi kestää. Painetta on, kuten Irakinkin tapauksessa”, Sgrena vain toteaa. Hän jatkaa aiheesta vastaamalla kysymykseeni Yhdysvaltojen Nato-tukikohdista Italiassa: ”Ihmiset kyselevät niistä, kritisoivat niitä, eivätkä halua niitä lisää. Miksi haluaisivat? Ne eivät edistä alueen kaupankäyntiä, koska amerikkalaiset tuovat omat kauppansa. Ne saastuttavat emmekä tiedä mitä aseita yhdysvaltalaiset saattavat tuoda sinne.” Nato on selvästi käytännönläheisempi kysymys Italiassa kuin Suomessa, ainakin Sgrenan näkökulmasta. Sgrenakin kuitenkin ihmettelee laajemmin koko Naton tarpeellisuutta kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, jossa niin Varsovan liitto kuin Natokin tuntuvat tarpeettomilta ja Nato selkeästi (virallisen) mandaattinsa muuttaneelta järjestöltä.
Sgrena kuvailee journalistista vakaumustaan totuuden etsinnäksi, mutta sanoo pitävänsä tärkeänä sitä, että journalisti ilmaisee oman poliittisen vakaumuksensa selkeästi. Sgrenan tapauksessa tämä tarkoittaa hänen oman pasifistisen maailmankuvansa pitämistä mukana artikkeleissa joita hän kirjoittaa. Journalistin ollessa avoin poliittisista vakaumuksistaan on hänen teksteihinsä helpompi suhtautua, toisin kuin silloin, kun toimittajan kantoja joutuu arvuuttelemaan tai kun ne pyritään peittämään.

Demokratia Lähi-idässä?

Poliittisten näkökantojen selvittäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Sgrena itse tuntuu kompastelevan paikoin omassa sudenkuopassaan kuvaillessaan Irakin nykytilannetta ja kehitystä. On selvää, että Sgrena ei millään tavoin hyväksy Irakin kehitystä kohti shiiajohtoista islamilaista tasavaltaa, jolla olisi luultavasti hyvin läheiset suhteen alueen suurvallan, Iranin, kanssa. Pelätessään Iranin vaikutusvaltaa Irakissa Sgrena tulee luultavasti ohittaneeksi irakilaisten enemmistön mielipiteen, joka tukee shiiajohtoista Irania. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin on ironisesti aiheuttanut tilanteen, jossa demokraattinen vaihtoehto onkin juuri tämänkaltainen ratkaisu, miesten hallitsema teokratia Irakissa. Sgrena ei luultavasti kuulu demokraattisten kehitysmallien vastustajiin, mutta Irakin tilannetta kommentoidessaan hän pystyy näkemään vain oman näkökulmansa asiaan, jossa tämänkaltainen demokraattinen kehitys olisi vain negatiivista. Onko osa vanhaa eurooppalaista arroganssia nähtävissä siinä, kuinka monet ovat yhä valmiita sanelemaan miten ”arabien” tulisi elää? Irakin miehityksen myötä Irak on monella tapaa ottanut askeleen menneisyyteen. Tämä näkyy niin ihmisoikeuksien, journalistien, demokratian kuin ennen kaikkea tavallisten siviilien jokapäiväisen elämän huonontumisena. Tämä Yhdysvaltojen alulle panema ja viime vuosina kiihdyttämä kehitys on jo vaikuttanut koko maailmaan eri tavoin, ja sen tulevaa kehitystä ei Giuliana Sgrena näe positiivisena. ”En osaa edes toivoa parasta. Irakin ja Lähi-idän tulevaisuus on synkkä, todella synkkä.” Tästä on vaikea olla eri mieltä.

Teksti ja kuva Antti Jauhiainen