Romanien kansalaisoikeudet taisteltiin 1960-luvulla

Ruotsissa vaikuttaneet kansalaisaktivisti ja kirjailija Armas Lind ja reportteri Gunni Nordström tutustuivat toisiinsa Tukholman suomalaisen romaniyhdistyksen toiminnan käynnistämisen yhteydessä 1970-luvun alussa. Pitkän linjan romaniaktivisteina toiminut pari on ehtinyt nähdä romanien taistelun monet vaiheet ja kasvot. Yhteistä heille on ollut halu vaikuttaa, puhua siitä mikä on tärkeää, ja joskus myös sohaista muurahaispesää.

 

Armas Lind syntyi 1920-luvun lopulla Sortavalassa. Sodan jälkeen hän pienenä poikana monien muiden Suomen romanien tavoin aloitti evakkotaipaleensa, joka hänen kohdallaan päättyi Pohjois-Suomeen. Aikuistuttuaan hän monien vaiheiden kautta siirtyi Etelä-Suomeen. 1960-luvun suuri muuttoliike kuljetti hänetkin Ruotsiin. Lind palasi Suomeen elämänkumppaninsa Gunnin kanssa muutamia vuosia sitten.
Armas Lind on elämänsä aikana työskennellyt lukemattomissa erilaisissa töissä, niin renkinä, tukkijätkänä, satamatyöläisenä kuin sosiaalitoimessakin. Kypsemmällä iällä luonteeltaan pohdiskeleva Lind alkoi kirjoittaa runoja ja tarinoita. Taiteellinen lahjakkuus ja herkkyys tulkita kokemuksia olivat ilmenneet hänessä jo lapsena. Silloin hän orpona ja ajoittain kodittomanakin elätti itseään laulamalla.
Liittyessään Tukholmassa 1960-luvulla yhteiskunnalliseen toimintaan ja romanien kansalaisoikeustaisteluun Lind pääsi käyttämään kykyjään selkeänä, mutta värikkäänä puhujana ja taitavana provokaattorina. Armas Lind oli yli 70-vuotias, kun hän kirjoitti lapsuus- ja nuoruusvuosistaan omaelämänkerrallisen romaanin Caleb. Kirja on julkaistu ruotsiksi 2004 ja sen julkaisemista suomeksi valmistellaan parhaillaan.
Dosentti ja Helsingin yliopiston Suomen historian lehtori Panu Pulma on arvioinut Lindin teosta Hiidenkivi-lehdessä 4/2007. Hänen mielestään Calebin tarina tuo esiin jotain sellaista, mistä historiankirjoitus on vaiennut. Nimittäin sen, että Sortavala ja sen ympäristö olivat Suomen suurin romanikeskus jo 1800-luvulla, ja kun evakkotie kevättalvella 1940 alkoi, merkittävä osa evakoista oli romaneja. Pulman mielestä Lindin muistelmat tarjoavat tuntemattomaksi jääneen näkökulman suomalaiseen sosiaali- ja sota-ajan historiaan. ”Romanimuistelmat, vieläpä evakkoromanin muistelmat, ovat ainutlaatuinen aineisto, mutta samalla tarina valaisee suomalaisen sosiaalihuollon todellisuutta.”

 

Tempautuminen romanien asialle

Armas Lindin pitkäaikainen elämänkumppani, suomenruotsalainen toimittaja ja kirjailija Gunni Nordström muutti Ruotsiin vanhempiensa kanssa 14-vuotiaana. Nordström aikoi ensin opiskella kuvaamataidon opettajaksi, mutta sanoma-lehtityöhön herännyt kiinnostus veikin hänet opiskelemaan journalistiikkaa. Vuonna 1966 Nordström aloitti työnsä toimittajana ruotsalaisen ammattiliittojen keskusjärjestön lehdessä, TCO-tidningenissä. Siinä hän työskenteli vuoteen 1998, jolloin jäi eläkkeelle. Jo vuodesta 1964 Nordström oli kirjoittanut Suomesta tulevista sosiaalipoliittisista pakolaisista, joille Suomen viranomaiset joissain tapauksissa jopa antoivat lähtiessä matkarahat käteen.
Nordströmin kiinnostus romaneita kohtaan oli herännyt jo lapsuuden kotikaupungissa Kokkolassa. Häntä oli kiehtonut romanien kauneus ja erilaisuus. Toimittajan työssä hän törmäsi räikeisiin yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin epäkohtiin, jotka varjostivat raskaasti romanien elämää. Hänen päivätyön ohessa tapahtuva kirjoittelunsa lehtiin käsittelikin pääasiassa romaniväestön tilannetta. Nordströmin rohkeasti kantaa ottavia reportaaseja ja debattiartikkeleita on julkaistu lehdissä sekä Suomessa että Ruotsissa. Nordström on lisäksi kirjoittanut kirjoja romanien elämästä ja kulttuurista. Ensimmäinen teos Mustalaiselämää, jonka hän kirjoitti Kari Huttusen kanssa, julkaistiin Tammen Huutomerkki-sarjassa 1969. Nordström toimii edelleen freelance-toimittajana.

 

Romanien koulutus – ”Sulut aukeavat”

Ruotsissa alkoi tapahtua muutoksia vuonna 1963 Katarina Taikonin julkaistua teoksen Zigenerska. Teos nosti valokeilaan romanien aseman ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Teoksen ilmestyttyä Gunni Nordström teki haastattelun Taikonista. Samaan aikaan hän tutustui moniin Tukholmaan muuttaneisiin suomalaisiin romaneihin. Heidän joukossa oli kaksi nuorta, lahjakasta sisarusta, joiden koulunkäynti Suomessa oli – monien muiden tavoin – jäänyt puutteelliseksi. Nordströmin mielestä oli selvää, että heidän tulisi pian päästä opiskelemaan. Ruotsissa oli juuri avattu romanikouluja, mutta Suomen romaneilla ei ollut oikeutta opiskella niissä. Nordström soitti lukuisia puheluita viranomaisille ja vetosi heihin, että sisarukset pääsisivät kouluun. Lopulta viranomaiset taipuivat ja tytöt saivat luvan aloittaa opiskelun. Pian tapahtui jotain yllättävää: vastoin viranomaisten määräyksi, koulun aloitti myös 30 muuta Suomen romania!
Nordström tutustui Tukholmassa lastensuojeluviranomaisena työskentelevään Viena-Inkeri Lounelaan. Hänen miehensä, Paavo Lounela, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, joka tapasi paljon monenlaisen avun tarpeessa olevia, Suomesta muuttaneita romaneja. Paavo Lounelan ja Nordströmin yhteistyön käynnistyminen oli jonkinlainen käännekohta: Lounela ehdotti, että he alkaisivat yhdessä koota tuntemistaan romaneista työryhmää. Lounelalla oli sekä kokemusta että näkemystä asioihin ja hänen johdollaan alkoi systemaattinen työ. Ryhmän ensimmäinen tavoite oli laatia kirje Tukholman sosiaalilautakunnalle ja vaatia omaa kuraattoria suomalaisille romaneille. Viranomaiset tyrmäsivät vaatimuksen vedoten siihen, että Suomesta muuttaneet romanit ovat tavallisia suomalaisia. Viranomaiset eivät halunneet tunnustaa romanien erikoistarpeita, koska he pelkäsivät sen saattavan johtaa siihen, että kaikki Suomen 10 000 romania muuttaisivat Ruotsiin. Ruotsin omien romanien lukumäärä oli siihen aikaan vain noin 700.
Lounelan aktiivisuudesta romaniasioissa seurasi, että suomalainen seurakunta otti Lounelan hampaisiinsa. Kirkkoneuvostossa istui silloin dosentti Artturi Similä. Hän oli myös suomalaisen yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistys muun muassa järjesti tansseja Suomi-talossa Tukholmassa, mutta niihin romaneilla oli porttikielto, mikäli he tulivat perinteisessä asussa. Paavo Lounela lopetti työt suomalaisessa seurakunnassa ja aloitti sosiaaliattaseana Suomen suurlähetystössä. Vuonna 1970 Ruotsin sisäasiainministeriö pyysi selvitystä, josta kävisi ilmi Suomesta Ruotsiin muuttaneiden romanien kokonaistilanne. Selvityksen tekivät fil. kand. Seija Ketola ja Nordström. He matkustivat yhdessä Ruotsissa ja tapasivat lähes kaikki suomalaiset romanit. Raportti valmistui nopeasti vuonna 1970. Nordström oli erityisen tyytyväinen siitä, että raportista ei karsittu yhtäkään hänen ja Ketolan kehittämisehdotusta.

 

Tukholman suomalainen romaniyhdistys

Vuonna 1972 asioihin tuli uusi käänne: työryhmän ja sen ympärille muodostuneiden projektien pohjalta perustettiin Tukholman suomalainen romaniyhdistys. Mukaan toimintaan liittyi uusia ihmisiä, heidän mukanaan Armas Lind, joka oli poliittisesti valveutunut ja uskalsi sanoa asioita suoraan. Käytännössä Lind toimi yhdistyksen puheenjohtajana alusta lähtien, vaikka muodollisesti hänet valittiin tehtävään vuonna 1973. Lind oli aikaansaava puheenjohtaja, ja taistelu oli saanut siivet alleen.
Monet suomalaiset, suomenruotsalaiset ja ruotsalaiset tulivat mukaan yhdistyksen työhön. Tällä tuella oli suuri merkitys, sillä ruotsinsuomalaisten romanien toimimista oleellisesti vaikeutti puuttuva kielitaito. Myös lehdistö oli romanien puolella. Yhdistys järjesti yhdessä Ruotsin Sosionomiliiton, Sveriges Socionomförbundin, kanssa vuonna 1973 merkittävän konferenssin, jossa silloinen työmarkkinaministeri Anna-Greta Leijon lupasi tukea Ruotsin suomalaisille romaneille. Koska Pohjoismaiden neuvosto oli suositellut Suomen ja Ruotsin viranomaisia tekemään yhteistyötä romanien tilanteen parantamiseksi, lähetettiin Suomesta näinä vuosina virkamiehiä Ruotsiin kokouksiin. Suomen Mustalaisyhdistys oli jo olemassa, ja sieltä tuli jatkuvasti ihmisiä Tukholmaan keskustelemaan siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Kun Yrjö Tähtelän aloitteesta 1973 perustettiin Pohjoismaiden romanineuvosto, yhteistyö romanien kesken vahvistui edelleen.
Asioiden eteneminen Ruotsissa tuki kehitystä Suomessa. Ensimmäistä kertaa romanit olivat itse järjestäytyneet ja pitivät asioita koossa. Ilman heidän omaa asioiden haltuunottoaan ja esiin astumistaan mitään suurempaa muutosta olisi tuskin syntynyt.

Teksti ja kuva Sari Siimes

Mitä mieltä Armas Lind ja Gunni Nordström ovat tänään?

Millainen vaikutus romanien uskonnollisilla liikkeillä on ollut heidän asemansa paranemiseen?
AL: – On useita tahoja, jotka haluavat korostaa erityisesti uskovaisten romanien roolia romanien aseman parantumisessa. Tosiasiassa uskovaisista ei ollut paljon hyötyä siinä yhteiskunnallisessa taistelussa, joka oli käytävä, että oltaisiin edes tässä tilanteessa kuin nyt.
GN:– Muun muassa Veijo Baltzar, joka toimi silloisessa Mustalaislähetyksessä (nyk. Romani Missio) tiedotussihteerinä, järjesti 1960-luvulla lehdistökonferenssin kertoakseen, että Jacob Söderman, joka oli silloin Mustalaisasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja, on suuri vaara romanikansalle, koska hän ja ”muut kommunistit” tuhoavat kaiken. Söderman oli tuolloin juuri alkanut saada konkreettisia parannuksia romanien olosuhteisiin. Baltzar esiintyi siihen aikaan myös erilaisissa konferensseissa ja kertoi, etteivät romanit ole syrjittyjä lainkaan, että hän ei ainakaan ole koskaan huomannut mitään sellaista.
GN: – Jos puhutaan helluntailaisista, kunnioitan heitä siitä suuresta työstä, jota he tekevät Itä- ja Keski-Euroopan maiden romanien hyväksi tänä päivänä.

Mitä ajattelette näin jälkikäteen aktivistivuosista Ruotsissa?
AL: – Kaikki olisi voinut olla hyvin toisenlaista, jos romaneilla olisi ollut vähän laajempi näkemys yhteiskunnallisissa asioissa. Romaneissa on erittäin paljon helluntailaisia ja valitettavan usein heitä leimaa poliittisesti omituinen yksisilmäisyys. Olin melko yksin silloin 70-luvulla, kun yhdistystyö alkoi. Romanit eivät ymmärtäneet, kun olin esimerkiksi mukana marssimassa Vietnamin sotaa vastaan.
GN: – Silloin 60-luvulla olivat käytännölliset ongelmat niin suuria, että emme ehtineet keskittyä paljon muuhun. Vasta myöhemmin olen tutustunut kunnolla romanikulttuuriin. Vuonna 1976, kun minä ja Armas olimme ensimmäisessä romanikonferenssissa Intiassa, kiinnostuin heidän historiastaan.
Intiassa saimme tietää, että vaikka romanien esi-isät tulivat Pohjois-Intiasta, ei siellä ollut mitään eri kansaa, jota voitaisiin kutsua romaneiksi. Romanit olivat monista eri ryhmistä peräisin olevia intialaisia, jotka osallistuivat sen aikaisissa pienissä armeijoissa taisteluun muslimeja vastaan. Kun he muslimien päästyä valtaan joutuivat siirtymään pois Intiasta, pysyivät he edelleen pitkään koossa pieninä armeijakuntina. Vähitellen ne alkoivat vaeltaa länteen. Siis tämän mukaan romani-identiteetti on syntynyt Intian ulkopuolella, mutta intialaisia kulttuuripiirteitä he kantavat mukanaan vielä tänäkin päivänä.
Jotkut ei-romanit eivät pidä ajatuksesta, että romanit eivät olleetkaan Intian paariakastia. Vasta lännessä heistä tehtiin sitä, esimerkiksi Itä-Euroopassa romaneista tehtiin orjia, mutta Suomen romanit ehtivät Englantiin ja Ruotsiin ja välttivät siten tällaisen kohtalon.

Oletteko erityisen huolissanne jostain tänä päivänä?
GN: – Eräs huolenaihe on se, että monet vanhemmat romanit jäivät ilman mahdollisuutta kouluttaa itseään. Heidän on vaikeata tulla toimeen tässä yhteiskunnassa, jossa koulutus merkitsee niin paljon. Jos päättäjillä olisi ollut todellista halua auttaa romaneja, heille olisi järjestetty kansankorkeakouluja, joissa he olisivat voineet hankkia yleissivistystä ja saaneet mahdollisuuksia kehittää itseään.

Mitä mieltä olette tämän vuoden aikana julkisuudessa käydystä romani-keskustelusta?
GN: – Yhdyn Miranda Vuolasrannan mielipiteeseen siitä, että lehdistö ei ole kiinnostunut romaneista, joilla on jotain asiallista sanottavaa ja tietoa romanikulttuurista.
Jos lehdistö olisi kirjoittanut edes murto-osan siitä, mitä esimerkiksi Vuolasranta nyt, tai mitä jo edesmenneet Voitto Ahlgren, Mirjam Karimus, Hilja Florin ja kaikki muut pioneerit 1960-luvulta alkaen ovat saaneet kovalla taistelullaan aikaan, Suomen kansa ja nuoret romanit tietäisivät jotain olennaista romanien nykyhistoriasta.
Muuten, Voitto Ahlgren oli ensimmäinen romani, joka julkisesti sanoi, että hän ei hyväksy minkäänlaista kostotraditiota, verikostoa.

Sari Siimes

Linkkejä:

Romaniasiain neuvottelukunnan historiaa: www.romani.fi/Resource.phx/stm/romani/esitteet.htx.i1542.pdf

Lisätietoa Armas Lindin teoksesta ”Caleb”: dialogi.stakes.fi/FI/arkisto/2006/8/sivu/48b.htm

Lukuvinkkejä:

Panu Pulma: Suljetut ovet. Pohjoismainen romanipolitiikka 1500-luvulta EU-aikaan (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2006)

Kari Huttunen, Gunni Nordström: Mustalaiselämää (Tammi 1967)

Gunni Nordström: Vi kallar dem zigenare (Alfabeta 1991, vain ruotsinkielisenä)