Rauhantekijä Rauni Räsänen: Ravistelevan lempeä kasvattaja

Professori, jolle opiskelijat kertovat sydänsurujaan. Ihminen, joka saa mielipiteensä läpi lempeästi toista herättelemällä. Sellainen on Rauni Räsänen, joka perusti Ouluun kansainvälisen opettajakoulutusohjelman.

Istahdan Rauni Räsäsen eteen ensimmäistä kertaa kesällä 1995 pyrkiessäni Oulun opettajankoulutuslaitoksen kansainväliselle linjalle. Rauni ja pari muuta vähemmän mieleenpainuvaa henkilöä haastattelee minua. Tajuan heti, että haluan tuon tädin tykkäävän minusta, koska minäkin tykkään jo siitä. Raunilla on sympaattisen tätimäinen olemus ja kroonisesti pilkettä silmäkulmassa.

Onneksi synkkaus kulki molempiin suuntiin. Aloitin opinnot vuotta aiemmin käynnistyneessä kansainvälisesti suuntautuneessa opettajankoulutusohjelmassa. Tänä syksynä ohjelmaan on valittu jo neljässadas opiskelija. “Raunin kasvatteja” on siis aikamoinen määrä liikenteessä. Meitä on ympäri maailmaa kehitysyhteistyötehtävissä, kansainvälisissä kouluissa ja esimerkiksi Abu Dhabissa suomalaista peruskoulua mallintamassa. Meitä on kansalaisjärjestöissä ja Opetushallituksessa, mutta ennen kaikkea ihan tavallisissa suomalaisissa kouluissa.

Ja jos me yhtään olemme osanneet Raunia kuunnella, meille pitäisi olla tärkeää omien ja koulun arvojen jatkuva pohtiminen. Luulen myös, että moni meistä opiskelijoista huomasi ja arvosti sitä, miten tarkasti Rauni kuunteli meitä ja miten yhdenvertaisesti hän suhtautui ja suhtautuu kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin.

“Isä ei sotaa ihannoinut”

Rauni syntyi vuonna 1945 sodan lopulla pientilalle vanhimmaksi kolmesta lapsesta. Samaan aikaan kun äiti odotti Raunia syntyväksi, oli isä joutunut sotavangiksi Kannaksella haavoituttuaan.

Kukaan ei tiennyt, oliko isä elossa vai ei. Hänet onneksi palautettiin myöhemmin vankien vaihdossa.

“Lapsuus kului pellolla ja navetassa autellessa ja pienemmistä lapsista huolehtiessa. Talossa oli vain kaksi huonetta. Istuin usein tuvan nurkassa kuunnellen hiukan salaa isäni ja tämän tovereiden puheita sodasta. Ne eivät olleet iloisia puheita. Minulle jäi jo lapsuudesta vaikutelma, että sota on pahasta kaikille.”

Myös isän realistisuus on jäänyt Raunin mieleen. Ei isä olisi sotaan halunnut lähteä, mutta lähti, koska oli pakko. Kysyttäessä sotavankiajasta isä vain totesi, että häntä kohdeltiin kuten sotavankeja kohdellaan. Ei suostunut kertomaan tarkemmin.

“Isällä oli tapana keskustella vieraitten kanssa yhteiskunnallisista asioista. Myöhemmin isä väitteli vaikka television kanssa, jos ei muuta seuraa sattunut paikalle. Luulen, että minusta tuli pasifisti ja realisti isän puheita kuunnellessa. Äitini oli hyvin empaattinen ja toivottavasti siitä on tarttunut jotain minuunkin.”

Ei ollut itsestään selvää siihen aikaan, että pientilallisen tytär pääsee oppikouluun ja vielä lukioon ja opettajankoulutukseenkin. Vanhemmat olivat kuitenkin niin kuuliaisia, että kun opettaja sanoi, että tytön on päästävä kouluun, niin sinne hänet laitettiin.

Peruskoulu edisti tasa-arvoa

Rauni suoritti opettajankoulutuksen Oulussa vuosina 1964–66. Koulutus oli hyvin sovinnaista ja perinteisiin nojaavaa. Ainoan piristyksen opintoihin toi professori Oiva Kyöstiö, joka oli koulutuksellisen tasa-arvon uranuurtaja. Kyöstiö taisi olla myös varsinainen koulutusviennin pioneeri, koska työskenteli jo 1960-luvulla Afganistanissa. Kyöstiön ajatukset olivat keskeisiä peruskouluun johtaneessa kehityksessä.

Kun Rauni valmistui, opettajanpaikkoja oli avoinna vain kaksi, ja niin nuori pohjalainen lähti opettajaksi Kotkaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kotkassa oli hyvä kasvaa opettajuuteen ja avartaa maailmankuvaansa. Kaupunki tuntui hyvin kansainväliseltä satamineen.

Vuokraemäntänä Raunilla oli yhteiskunnallisesti aktiivinen äidinkielenopettaja, jolla oli kiinnostavia kirjailijaystäviä. Heidän kanssaan sai tuore maalta muuttanut opettaja vaihtaa ajatuksia maailmanmenosta. Rauni muistelee elämää Kotkassa yhteiskunnallisen heräämisensä aikana.

Kotkassa kokeiltiin tuohon aikaan jo peruskoulua. Varsinaisesti Suomi alkoi siirtyä peruskouluun vaiheittain pohjoisesta kohti etelää edeten. Kolmen Kotkan-vuoden jälkeen peruskoulusta innostunut Rauni palasi takaisin pohjoiseen eli Ouluun.

Hänet koulutettiin Heinolassa peruskoulun lääninkouluttajaksi. Tehtävään kuului koulujen kiertämistä ja opettajien perehdyttämistä peruskoulun ideaan.

Peruskoulun vastustajiakin oli paljon, etenkin lukion opettajissa.

“Jotkut opettajat pitivät aivan käsittämättömänä ideaa siitä, että kaiken maailman pölkkypäitä koulutettaisiin yhtä pitkälle kuin eteviä oppilaita. Opettajat pelkäsivät, että kukaan ei enää opi mitään tai vähintäänkin kaikkien tietotaso laskee.”

Lääninkouluttajia saatettiin syyttää myös vasemmistolaisen toiminnan pakkolevittämisestä.

Edelleen Rauni ajattelee, että niin suuren koulutusuudistuksen läpivieminen oli sen ajan päättäjiltä rohkea teko. Ilman sopivaa kotitaustaa pidemmälle kouluttautuminen toteutui ennen peruskoulua vain ulkopuolisen puuttumisen seurauksena, kuten Raunin itsensäkin kohdalla kävi. Peruskoulun perustelu oli helppoa. Sen edustama arvo oli selkeä: tasa-arvo.

Rauni ehti myös opiskella Fulbright-stipendiaattina USA:ssa Pittsburghin yliopistossa 1970-luvun alussa. Siellä häneen teki suuren vaikutuksen Angela Davis, kansalaisoikeustaistelija ja rasismin vastustaja.

“Oli minulla muitakin esikuvia, kuten Martin Luther King ja Nelson Mandela. Joskus sitä miettii, onko nykyajan nuorilla semmoista idolijoukkoa edes tarjolla kuin siihen aikaan oli. Aktiiviset ihmiset saivat isoja muutoksia aikaan yhteiskunnassa.”

Rauni sanoo, ettei matkustaminen ole välttämätöntä maailman ymmärtämiselle. Hänen isänsäkin oli avarakatseinen, vaikkei sotavankiaikansa jälkeen matkustanut mihinkään. Rauni on laajentanut maailmankuvaansa lukemalla paljon, mutta myöntää, että muutama matkakin on saanut hänet näkemään maailman toisin.

“Esimerkiksi ulkoministeriön tiedonkeruumatka Bosnia-Herzegovinaan 1990-luvun lopulla heitti sodan mielettömyyden silmille ja pani ihmettelemään, että miksi meillä näytetään väkivaltaa viihteenä. Monet Afrikan-matkat, joista ensimmäiset tein Namibiaan, avasivat horisonttini etnosentrismin ongelmille

ja auttoivat tarkastelemaan länsimaita kriittisesti.”

Etiikkaa opettajankoulutukseen

Opettajana työskennellessään Rauni oli turhautuneena havainnut, että opettajan etiikka oli harvoin keskustelunaiheena ja yksittäisen opettajan oma arvomaailma saattoi toteutua käytännössä täysin hallitsemattomilla tavoilla.

Aloitettuaan työskentelyn yliopistolla hänen omaksi tutkimusalueekseen muodostui alusta asti kasvatusetiikka. Omiin opettajaopintoihin oli sisältynyt vain kristillinen etiikka. Oli alettava miettiä, mille pohjalle jokainen opettaja voisi ammattietiikkansa perustaa. Luonnollinen pohja tuntui löytyvän YK:n ihmisoikeusjulistuksesta. Rauni alkoi suunnitella kasvatusetiikan opintoja opettajaopiskelijoille yhteistyössä Markku Salakan ja Vappu Sunnarin kanssa.

Etiikan kurssia suunnitellessaan Rauni otti yhteyttä Helena Kekkoseen, joka siitä lähtien kävi vuosittain Oulussa puhumassa opiskelijoille. Rauni kertoo Helenan ajatusten vaikuttaneen häneen vahvasti.

Kun Oulun opettajankoulutuslaitoksesta tuli vuonna 1994 Unescon opettajankoulutuslaitos, saapui ministeriöstä kysely, olisiko jotain ideoita uudeksi suuntautumisvaihtoehdoksi opiskelijoille. Raunilla oli. Hänen mielessään oli jo pitkään hautunut idea monikulttuurisesti orientoituneista opettajaopinnoista.

Kansainvälisessä ohjelmassa opiskellaan yleensä englanniksi. Kaikkien tavanomaisten opettajankoulutuksen opintojen lisäksi opiskellaan kursseja muun muassa monikulttuurisesta kasvatuksesta, vertailevasta kasvatustieteestä sekä eri maiden ja alueiden koulutuspolitiikasta. Ohjelmaan on myös kuulunut vaihteleva määrä kansainvälisiä opintomatkoja sekä opiskelu- tai työharjoittelupaikat ulkomailla.

“Opiskelijoiden kanssa työskentely on ollut jatkuvasti motivoivaa. He ovat vuodesta toiseen olleet ihania tyyppejä. Työniloa ovat lisänneet myös rakkaat kollegat, kuten Maria-Liisa Järvelä ja Gordon Roberts, joiden kanssa on saanut jakaa ilot, surut ja vastuun ohjelman vetämisestä.”

Raunilla on aina ollut läheiset välit opiskelijoihinsa. Hän sanoo vain olleensa kiinnostunut ihmisistä. Opettajana oleminen on ihmisten kanssa tehtävää työtä. Opettajankouluttajan on syytä toimia samanlaisen vuorovaikutusideologian mukaan, jota toivoo tulevien opettajien noudattavan. Oppilaille pitää olla läsnä ja osoittaa kiinnostuksensa heihin.

“Surettaa kyllä se, että yliopiston työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän ja enemmän tieteellisiä julkaisuja, kun pääpainon pitäisi olla opiskelijoissa ja siinä, millaisia opettajia heistä on kehittymässä.”

Raunilla oli tapana kutsua kaikki uudet opiskelijat kotiinsa Kiiminkiin ihanaan taloonsa joen rannalle. Yliopistollakin Raunilla oli huoneensa ovi aina auki ja sinne oli helppo piipahtaa kuulumisiaan kertomaan tai vaikka sydänsuruja itkemään. Hänellä tuntui aina olevan aikaa.

Raunin uraan yliopistolla sisältyy myös kolmen vuoden pesti laitoksen johtajana. Sitäkään hän ei hoitanut minkään perinteisen mallin mukaan, vaan yhteisjohtajuusperiaatteella kollegansa Leena Hyvösen kanssa.

“Tässä kahden tasavertaisen johtajan mallissa oli muutamalla yliopiston hallintomiehellä vähän sulattelemista. Maanantaiaamuisin käytiin Leenan kanssa läpi juoksevat asiat ja jaettiin työt. Koska yliopistobyrokratia ei moista mallia tuntenut, vaihdettiin puolen vuoden välein aina nimet päittäin johtajan ja varajohtajan vakanssiin. Yhteisjohtajuus oli niin antoisaa ja hauskaa, että ollaan mietitty Leenan kanssa, että pitäisi kirjoittaa siitä kirja vielä kun muistimme pelaa.”

“Jokaisella pitää olla turvallinen olo”

“Nuori somalitaustainen opettajaopiskelija kirjoitti hiljattain kolumnissa opettajankoulutuksen olevan Suomen viimeisiä monokulttuurisuuden linnakkeita. Allekirjoitan väitteen pitkälti.”

Rauni tietää kuitenkin, että Oulun kansainväliselle linjalle valikoituu opiskelijoita, joilla on jo lähtökohdiltaan moninaisempi maailmankuva. Hän haluaa mahdollisuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun kaikessa Suomen opettajankoulutuksessa. Opettajalla pitäisi olla valmiuksia keskustella globaaleista kysymyksistä ja vaikkapa kulloisistakin maailmalla käytävistä sodista oppilaidensa kanssa.

“Yksittäisten oppilaiden eteen täytyy tehdä se minkä voi. Tärkeää olisi opettajakunnan toimiminen yhdessä. Yksittäinen opettaja uupuu ilman vahvaa ja tukevaa työyhteisöä. Opettajankoulutuksessa pitäisi keskittyä entistä enemmän toimivan työyhteisön rakentamisen taitoihin.”

“Yhteistyö perheiden kanssa on myös osa-alue, joka vaatii paneutumista jo opiskeluaikana. Ajallinen resurssi, joka oppilaaseen käytetään, on valtava. Jokaiselle lapselle tarjotaan yhdeksän vuotta perusopetusta. Se aika olisi hyvä saada sellaiseksi, että jokaisella on koulussa turvallinen ja rauhallinen olo.”

Pyysin muutamilta Raunin entisiltä opiskelijoilta ajatuksia hänestä. Kaikkien mieleen tuli samansuuntaisia asioita. Yksi heistä, Säde, puki osuvasti sanoiksi sen, minkä Rauni on meille omalla esimerkillään opettanut:

Aloitin juuri uudessa työpaikassa, ja huomasin sielläkin miettiväni Raunia: kollegat puhuivat erityistä tukea tarvitsevista oppilaista erotellen ja ikävästi, enkä saanut heti suutani auki puuttuakseni puheisiin, vaikka tiesin, että pitäisi. En halunnut olla heti se nipo, joka puuttuu kaikkeen, enkä myöskään se, joka saa skismaa aikaiseksi – mutta kaikkein vähiten se, joka vaikenemalla hyväksyy toisten puheet tai teot.

Mietin, mitä sanoa, ja seuraavana aamuna töihin pyöräillessäni mietin Raunia: miten hän onnistuukin aina puuttumaan näihin tilanteisiin? Hän ei hyväksy eriarvoistavia ja toista alistavia tai loukkaavia puheita, mutta ei koskaan saa myöskään riitaa aikaiseksi niihin puuttuessaan, ei provosoi toista, eikä menetä itse malttiaan. Hän puuttuu puheisiin ja tilanteisiin “ravistelevan lempeästi”: tuo ilmi oman näkemyksensä rauhassa ja toista arvostaen, herätellen toisen ajatukset uusille urille. – Viesti siis menee mitä todennäköisemmin perille, ja muutosta on odotettavissa.

Pyhimysmäinen eläkeläinen?

Tätä haastattelua tehdessä Rauni istuu omassa huoneessaan Oulun yliopistolla tietokoneen ääressä. Tai no – huone on yhteinen hänen entisen opiskelijansa Katri Jokikokon kanssa. Antoivat pitää työpisteen, vaikka eläkkeelle jäämisestä on kulunut jo neljä vuotta. Vaikea Raunia onkin kuvitella ilman yliopistoa ja opiskelijoita. Hän pitää edelleen vuosittain etiikan kursseja ja osallistuu aktiivisesti yliopistoelämään.

Mutta kuinka optimistisesti Rauni suhtautuu maailman tulevaisuuteen, entä koulun ja oppilaiden. Tunteeko hän ahdistusta maailman asioista?

“Välillä ahdistaa, mutta toivottomuuteen ei auta vaipua. Jos maapallo ei tuhoudu, niin ihmisten asiat kyllä saadaan kuntoon, jos tahtoa on.”

Raunia huolestuttaa se, että Suomessa on yhdenvertaisuus alkanut murentua. On alueellisia eroja ja yksityiskoulut lisääntyvät. Yhteiskunnassa on entistä enemmän perheitä, joissa voimavarat eivät riitä.

“On myös perheitä, joissa on tulkittu, että itsenäisyys ja autonomisuus on sama kuin itsekkyys. Tärkeintä on, että oma perhe saa kaiken ja voi hyvin.”

Haastattelun jälkeen saan sähköpostiviestin, jossa Rauni on huolissaan siitä, ettei vain vaikuta liian pyhimysmäiseltä tässä jutussa. Lupasin yrittää, ettei niin käy. Voisin vaikka yrittää kertoa, että hän on ollut ihan surkea kierrättäjä, kunnes tyttären perhe korjasi tilanteen. Rauni lenteleekin ihan liikaa, joten hiilijalanjälki on aika iso. Joskus joku saattaa ottaa itseensä hänen sarkastisen kulmakarvojen kohotuksensa, vaikka oikeasti hän on ihan kiltti kaikille.

Teksti Hanna Niittymäki