Rasismin monet kasvot kouluissa

Rasismi kouluissa on monitahoinen asia. Siihen vaikuttavat muun muassa kamppailu koulutilan hallinnasta ja pelko ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Tutkija Anne-Mari Souto on tutkinut kouluissa ilmenevää arkipäivän rasismia.

Anne-Mari Souto väitteli huhtikuun 2011 alussa tohtoriksi aiheenaan “Arkipäivän rasismi koulussa”. Tulevaan tutkimusteemaan hän törmäsi toimiessaan kolme vuotta ensin vapaaehtoisena, sittemmin palkattuna toimintatutkijana joensuulaisella nuorisotalolla Exit-projektissa vuosituhannen vaihteessa. Sen tavoitteena oli auttaa nuoria irtautumaan rasistisista skinhead-ryhmistä. Souto sanoo, että skinien kanssa saattoi tuolloin avoimesti puhua rasismista, vaikka keskustelu muuttuikin toisinaan kiivaaksi keskusteluksi. Edelleenkin hänen mielestään rasismi-keskustelua hätkähtävät nuoria enemmän usein “ammatti-ihmiset”.

Väitöskirjaansa varten Souto palasi takaisin peruskouluun ja konkreettisesti koulun takapenkille luokkahuoneen perälle. Hän havainnoi lukuvuonna 2000–2001 kahden monikulttuurisen luokan oppilaiden välisiä suhteita.

Arkipäivän rasismi ja koulu kohtaamisen areenana

Tutkimuksen näkökulma on arkipäivän rasismi koulussa.

“Koulu on keskeinen suomalais- ja maahanmuuttajanuorten kohtaamisen areena”, Anne-Mari Souto toteaa. Hän korostaa, että se on nuorten sosiaalisten suhteiden kannalta erityinen paikka. Nuorisotalolla kokoontuminen ja muut nuorten kohtaamiset perustuvat vapaaehtoisuudelle. “Koulu ei sellaista mahdollisuutta anna ja on siksi mielenkiintoinen paikka yhteisönä”, Souto kiteyttää.

Luokkatilanteessa suomalaiset ja maahanmuuttajaoppilaat ovat pakotettuja olemaan yhdessä. Yhdessäolo ei välttämättä merkitse yhteistä puhetta ja yhdessä tekemistä. Kuvaavaa ja huolestuttavaa on Souton mielestä se, että moni 9. luokan nuori ei ollut jutellut kertaakaan kolmen vuoden aikana toisessa maassa syntyneelle luokkatoverilleen.

“Tässä on kysymys ryhmädynamiikan mahdista”, huomauttaa Souto. Hänen mukaansa on äärimmäisen tärkeää kiinnittää huomiota oppilaiden ryhmäytymiseen aina uuden lukuvuoden käynnistyessä.

Rasismi ja nuorten ryhmäsuhteiden jähmeys koulussa ilmeni muun muassa siinä, että suomalais- ja maahanmuuttajanuorten väliset suhteet kääntyivät pitkälti valtataisteluksi, jossa kamppailtiin koulutilan hallinnasta. Tässä voimainkoetuksessa keskeiseksi kysymykseksi kehkeytyi, keiden läsnäolo oli hyväksyttyä ja keiden ei. Tässä kamppailussa kaikki joutuivat ottamaan kantaa väkivaltaan ja arkiseen rasismiin. Suomalaisnuorelle avoin rasismin vastustaminen saattoi merkitä ulossulkemista suomalaisnuorten ryhmistä ja pahimmillaan fyysisen väkivallan kohteeksi joutumista.

Piiloutunut arkipäivän rasismi

Rasismi koulussa on Anne-Mari Souton mielestä vaiennettu aihe koulutuksen ja kasvatuksen kontekstissa. Rasismi on “ruma sana”, joka ei esiinny peruskoulun opetussuunnitelmassa. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä professori Elina Lahelma nosti asian esille painottaessaan, että opetushallituksen sivuilla rasismi-sana esiintyy vain kaksi kertaa. Teeman tärkeyttä korostaa se, että lasten ja nuorten kohtaamaa rasismia koskevat tutkimukset osoittavat rasismin olevan koulumaailmassa vahvasti läsnä. Väitöskirjassaan Souto tiivistää näkemyksensä seuraavasti: “Koulu tilana ei ole neutraali vaan rasismin muokkaamien valtasuhteiden merkitsemä ja jakama. Koulussa liikkuminen on maahanmuuttajanuorille alituista tasapainoilua rasismin synnyttämän uhan ja pelon kanssa.”

Arkipäivän rasismi kohottaa analysoinnin kohteeksi sen, kuinka rasismia tuotetaan, ylläpidetään ja uusinnetaan arjen vuorovaikutuksellisissa tilanteissa ja sen rutiineissa, totunnaistuneissa käytänteissä ja asenteissa. Souton mukaan opettajien rasismi-määrittely sisältää vain julkisen, väkivaltaisen ja avoimen rasismin ulottuvuuden.

Arkipäivän rasismi sisältää kuitenkin paljon sellaista, joka ei ole näkyvää. Sen elementteihin lukeutuvat fyysisen välimatkan ylläpitäminen, toisille puhumattomuus ja tervehtimisen sekä hyväksynnän osoittaminen vain oman puoliskon nuorille. Haastattelussa Souto korostaa uhrien näkökulman tärkeyttä. Usein rasismi tehdään näkymättömäksi, jolloin nimenomaan uhrien kokemukset sivuutetaan tai torjutaan. Samalla estetään rasismin uhreja määrittämästä rasismia rasismiksi, tuomasta sitä julki ja saamasta oikeutta.

“Maassa maan tavalla” – suomalaisuuden ehdot koulussa

Yhdeksäsluokkalainen Meikku virkkoi haastattelussa, että maahanmuuttajaoppilas voi saada kavereita, jos on “mahollisimman tavallinen, samanlainen kuin suomalainen.” Meikun mukaan “ei oikeesti kannata hirveesti poiketa joukosta tai silleen”. Tavallisen suomalaisuuden ehdot ovat maahanmuuttajaoppilaalle saavuttamattomat. Ne edellyttävät suomalaisia tapoja, suomen kieltä, valkoista ihonväriä ja suomalaista syntyperää.

Souton haastattelema kahdeksluokkalainen Saija kiteytti poliitikkojen viime aikoina viljelemän maassa maan tavalla -periaatteen seuraavasti: “Niin siis sinänsä, että maassa maan tavalla, että ei tee mitä huvittaa, että pittää kuitenki niitten rajojen mukkaan kulkkee.”

Souton mukaan tähän periaatteeseen kuuluu myös se, ettei termien ‘ryssä’ tai ‘neekeri’ käytöstä haluta luopua. Ne nähdään osaksi vakiintuneita tapoja ja sellaisena ne pitää myös tulijoiden ymmärtää ja hyväksyä. Yksi Souton haastattelema opettaja perusteli ryssä-sanan käyttöä vetoamalla perinteeseen: “Mut pitäshä se toisaalta ymmärtää, et venäläisiä on sanottu pitkään ryssiksi, vieläki sanotaan eikä se aina tarkoita pahaa.”

Myös N-sanan käytölle löytyy opettajalta perustelu: “Niin ja eihän siitä ole pitkä aika, kun neekeri-sana kiellettiin, olihan sekin ihan normaali sana. Monet käyttää sitä ihan erotellakseen ihmiset toisistaan, tietää heti minkämaalaisista on kyse, eikä sitä aina pahalla tarkoteta.” Omassa tutkimuksessaan Souto törmäsi myös opettajiin, jotka viljelivät maassa maan tavalla -periaatetta. Venäläistaustainen Julia totesi asiasta seuraavasti: “…Kun jotkut opettajatki on aika rasistisia… sano kerran, että painuisivat sinne mistä ovat tulleetkin tai noudattaisivat samoja sääntöjä kuin muutkin…”

Maassa maan tavalla -periaatteeseen vetoaminen on Souton mielestä yksi keskeisimmistä tavoista tukahduttaa keskustelua kulttuurisesti joustavista pelisäännöistä, jotka huomioisivat myös toisenlaisia tapoja olla ja elää.

Maahanmuuttajatytöt, rasismi ja huorittelu

Maahanmuuttajatyttöjen kouluarkea varjostaa Anne-Mari Souton mukaan alituinen “huoraksi” nimitteleminen. Huorittelu kohdistuu erityisesti venäläistaustaisiin tyttöihin. He ovat Anne-Marin mukaan hyvin voimattomia ja yksinäisiä ilmiön edessä. Yhdeksäsluokkalainen entisen Neuvostoliiton alueelta tullut Kristiina kuvaa häneen suunnattujen haukkumasanojen kirjoa seuraavasti: “Ryssä ja huora ja neekeri. MULLE ainakin ryssä, mut kun mie oon (bosnialaisen) Sabinen kanssa niin neekeri, yksin oon ryssä. Jos lähen niitten kanssa niin neekeri ja huora tullee.”

Rasismin ja huorittelun yhteenkietoutumisen hyväksyttävyyttä suomalaisnuorten keskuudessa kuvaa hämmästyttävällä tavalla kahdeksasluokkalaisen suomalaisen Sofian toteamus: “Jos mulla olis musta poikakaveri niin mie voisin sannoo sitä nekruksi, ei se silleen oo paha sana. Kaikkihan käyttää sitä niiku huoraakin. Neekeri-sana on ihan samanlainen sana kuin huora.” Haastattelussa Souto kommentoi Sofian näkemyksen kertovan siitä, “mitä pitää hyväksyä, että olet tavallinen nuori”.

Taustalla on haastateltavien nuorten näkemys neekeri- ja huora-sanoista osana niin arkista kielenkäyttöä, ettei niitä käytetty heidän mielestään pahassa tarkoituksessa. N-sanaa suomalaisnuoret käyttävät tutkimusten mukaan koulussa yleisesti ilmaistessaan rasistista suhtautumista kaikkia maahanmuuttajataustaisia oppilaita kohtaan.

Souto huomauttaa haastattelussa huorittelun olevan ongelmallinen niin maahanmuuttaja- kuin suomalaistytöille: “Tavallinen nuori tyttö ei useinkaan kykene ystävien kanssa keskustelemaan ‘huorittelusta’, vaikka se on yleistä.”

Kouluihin saatava rasisminvastaiset pelisäännöt

Koulun rasisminvastaisia sääntöjä Anne-Mari Souto pitää erittäin tärkeänä. “Ne antavat selkärankaa puuttua asioihin”, hän korostaa. Tämä on siksikin tärkeää, koska Souton omien tutkimusten mukaan opettajat ovat varsin kyvyttömiä puuttumaan koulun sisällä arkipäiväisen rasismin ilmiöihin. Samaa viestiä hänelle välittivät maahanmuuttajaoppilaat. Heidän viestinsä oli se, että rasismiin ei puututtu, vaikka opettajat tiesivät tilanteesta.

Yksi keskeinen ongelma Anne-Mari Souton mukaan on se, että monikulttuurisuutta lähestyttiin maahanmuuttajiin kohdistuvana pedagogisena ja opetuksellisena ratkaisuna. Opettajat keskittyivät siihen, miten maahanmuuttajaoppilaille voidaan taata hyvää opetusta. Tämä on tärkeää. Mutta arkipäivän rasismin kannalta on keskeistä miettiä sitä, miten suomalaisnuoret suhtautuvat maahanmuuttajataustaisiin oppilaisiin. Monikulttuuristuva koulu- seminaareissa käsitellään kulttuuritietoutta ja perheen kanssa toimimista. Asiat ovat merkittäviä, mutta kulttuurierojen korostamisesta tulee siirtyä kulttuurisen rasismin tunnistamiseen. Souton mukaan tulee enemmän keskustella ryhmädynamiikasta ja suomalaisnuorten asenteisiin vaikuttamisesta.

“Koulussa tulee löytää rohkeutta rikkoa niiden näennäinen neutraalius”, Anne-Mari Souto vaatii. Hän tähdentää, että lause “Meidän koulussa ei ole rasismia” ei anna tilaa uhrin kokemukselle. Koulussa tehtävän rasisminvastaisen työn kannalta on tärkeää nostaa esiin kysymys: Onko meidän koulussa rasismia? Tämä avaa koulussa mahdollisuuden rasismin tunnistamiseen ja viestittää, että rasistisiin ilmiöihin suhtaudutaan niiden vaatimalla vakavuudella.

Jouko Jokisalo