Onko autonomian aika koittamassa?

Monissa maissa meneillään oleva kamppailu todellisen demokratian luomiseksi on paljastanut kapitalististen valtioiden olemuksessa tapahtuneen muutoksen: valta ja demokratia ovat erkaantuneet toisistaan. Ainoa tie eteenpäin on autonomia.

Tämän väitteen esittää hollantilainen tutkija, aktivisti ja elokuvantekijä Jérôme Roos, joka on Kaliforniassa alulle pannun ROARMAG.org:n päätoimittaja. Hän on kirjoituksillaan auttanut ihmisiä ymmärtämään todelliseen demoratiaan tähtäävien liikkeiden historiallista merkitystä. Hän on myös henkilökohtaisesti ollut paikalla seuraamassa tapahtumien kulkua useissa maissa. Roos siteeraa Victor Hugoa, joka kirjoitti: “Hyökkäävää armeijaa on mahdollista vastustaa, mutta on mahdotonta pysäyttää ajatusta, jonka aika on koittanut.”

Roos antaa siis ajatukselle nimen ‘autonomia’. Hän selostaa käsitettä artikkelissa “Autonomy: an idea whose time has come”.1 Se tarkoittaa kansalaisten omaehtoista järjestäytymistä, joka pyrkii irti nykyisistä valtarakenteista. Liikkeet eivät pyri organisoimaan uusia puolueita, koska ne pitävät koko poliittista järjestelmää syvästi epädemokraattisena. Espanjalainen indignados*-liike on ilmaissut pettymystään edustuksellista demokratiaa kohtaan iskulausein: “Te ette edusta meitä!”, “Haaveemme ovat liian suuria vaaliuurniinne!”

Vaikka iskulauseet ilmentävät kyllästymistä tylsään ja paikallaan polkevaan päivänpolitiikkaan, on taustalla toteamus, että kansanedustajilta on viety mahdollisuus toteuttaa hyviä lupauksiaan. Valta on siirtynyt auttamattomasti suuren rahan kansallisille ja kansainvälisille instituutioille. Indignados*- ja occupy-liikkeitä on syytetty poliittisesta ohjelmattomuudesta, mutta syy näennäiseen epäpoliittisuuteen on juuri tässä vallansiirrossa. Vaikka poliitikot teeskentelevät omaavansa valtaa, on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että demokraattisen kapitalismin keisarilla ei ole enää vaatteita, Roos letkauttaa.

Talous on siis paljolti poliitikkojen vaikutusvallan ulottumattomissa. Pankit ja suuryhtiöt voivat siirrellä huimia rahasummia ja investointeja minne haluavat: veroparatiiseihin ja maihin, joissa on vähiten säätelyä ja valvontaa. Poliitikot ovat riippuvaisia tämän rahamaailman kyvystä pitää yllä mielikuvaa toimivasta taloudesta. Vanha hokema pätee yhä paremmin: talous ei palvele ihmisiä vaan ihmiset taloutta. Talous ja varallisuus siirtyvät yhä räikeämmin pienen vähemmistön hallintaan. Poliittiset valinnat palvelevat ennen kaikkea tämän vähemmistön etuja.

Demokratialiikkeitä on syytetty ajautumisesta vallankumouksellisiin illuusioihin. Roos muistuttaa kuitenkin, että autonomiset liikkeet kuten zapatistit Meksikossa ja Argentiinan spontaanit kansannousut sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen johtajattomat kapinaliikkeet ovat rohkaisseet aikamme radikaaleinta kapitalismin vastaista liikehdintää.

Roos kirjoittaa myös, ettei kapinaliikkeitä pidä syyttää haluttomuudesta kohdata vallan vaikeata käsitettä. Päinvastoin yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että demokraattisella kapitalistisella valtiolla on keskeinen asema kapitalististen valtasuhteiden globaalin järjestelmän ylläpitämisessä. Vasemmistopuolueet taas ovat merkittäviä kapitalistisen valtion legitimoinnissa.

Yhä useammat ihmiset näkevät, miten valtio on etääntynyt yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät ja toimivat. Aikaisempina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä valtion koettiin huolehtivan ihmisten hyvinvoinnista, mutta nyt se on pakotettu huolehtimaan ennen kaikkea pääoman tarpeista. Pankkien vakaus ja osakkeenomistajien hyvinvointi ovat tärkeämpiä kuin ihmisarvoinen elämä.

Näin turhautuminen poliittisiin puolueisiin on saanut monet aktivistit tavoittelemaan autonomisia järjestäytymisen muotoja. Roos toteaa, että suuretkaan protestit kaduilla ja aukioilla eivät sinänsä voi kukistaa kapitalismia. Mutta ne radikalisoivat osanottajia, kun he näkevät, että valtiovalta on kykenemätön vastaamaan mietoihinkin uudistusvaatimuksiin. Valtiovalta turvautuu tyytymättömien kansalaisten parjaamiseen ja viime kädessä poliisiväkivaltaan.

Korttelikokoukset ja muut kollektiiviset yhteenliittymät eivät nekään sinänsä kykene luomaan vapaata ja aidosti demokraattista yhteiskuntaa, mutta osanottajille kokemus on mieleenpainuva opetus siitä, mitä todellinen demokratia voi olla. Ihmisiä radikalisoi aavistus siitä, että pääoman otteesta vapautuminen tekisi mahdolliseksi inhimillisten tarpeiden kollektiivisen tyydyttämisen. Prosessi ei tietenkään koskaan tule päätepisteeseen. Autonomista yhteiskuntaa kehitellessään ihmiset joutuvat aina kamppailemaan uudelleen syntyviä valtarakenteita vastaan ja selviämään hyväksyttyjen periaatteiden pettämisestä. Autonomisissa yhteisöissä erimielisyydetkin ilmentävät todellista demokratiaa, koska ne eivät edusta luokkaetuja.

Roosin ajatukset nostattavat epäilemättä myös vastalauseita. Riidat autoritaarisen ja vapaushenkisen vasemmiston välillä eivät ole uusi ilmiö. Roos on hyvin perillä esimerkiksi Kreikan radikaalin vasemmiston liiton, Syrizan, sisäisistä jännitteistä. Syriza on herättänyt suuria toiveita vasemmistolaisen vaihtoehdon soveltamisesta eurooppalaiseen kriisivaltioon. Roos toteaa, että puolueen sisälläkin pohditaan ristiriitaa reformistisen ja vallankumouksellisemman vaihtoehdon välillä. Syrizan johdon sovittelevat yhteydenotot Euroopan eliittien edustajiin ovat herättäneet epäilyjä. Toisaalta puolue voi kriisin syventyessä toimia radikalisoituvien ihmisjoukkojen kanavana, etenkin jos se ei käänny autonomisia virtauksia vastaan.

Monissa maissa on myös meneillään prosesseja, jotka jo nyt edustavat vaihtoehtoista yhteiskuntaa. Roos mainitsee tietokoneohjelmien avoimen lähdekoodin, vararikkoon menneiden tehtaiden valtaukset ja tuotannon jatkamisen työntekijöiden omassa valvonnassa. On suoran demokratian maaseutuyhdyskuntia ja kaupunkikortteleiden yhteenliittymiä, osuustoiminnallisesti toimivia vaihtoehtoisia mediakollektiiveja ja vapaasti käytettävissä olevia akateemisia julkaisuja. “Kaikkialla ympärillämme on merkkejä siitä, että nykyinen yhteiskunta on jo raskaana odottaen uuden syntymistä”, Roos kirjoittaa.

Hän korostaa myös, että vallankumouksia ei pidä ymmärtää tapahtumina vaan prosesseina. Edellytykset Tahrir-, Syntagma-, Taksim-, Puerto del Sol- ja -Zuccotti-aukioiden dramaattisille tapahtumille olivat syntyneet kuin huomaamatta edeltävinä vuosina ellei peräti vuosikymmeninä. Siksi vallankumouksellisen hetken ohimeno ei merkitse prosessin päättymistä. Se voi kestää vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Tulevaisuutta ei kukaan voi tarkkaan ennustaa, mutta ihmiset voivat vaikuttaa siihen autonomisella toiminnallaan. Yksi aikamme iskulause on: “Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda se.” Meksikon zapatistit sanovat: “Etenemme hitaasti, koska olemme pitkällä matkalla.”

Tapani Lausti

* Indignados tarkoittaa vihaista.

Viitteet:

1. ROAR Magazine 06/2013

roarmag.org